II.

— Sinä pidät minua kovin onnettomana — alotti ystävä kertomuksensa —
ja niinhän minäkin sitä tunnen. Mutta usein myös on ajatukseni ja
tunteeni niin turtana, etten käsitä minkäänlaisia tuskia. Ja nykyisin
en enää sen onnellisempia hetkiä uskalla toivoa. Oletko kuullut kuinka
ihminen ennen kuoliaaksi paleltumistaan rupeaa tuntemaan suloista
lämpöä ruumiissaan, ja kylmän vihat ovat tuntemattomia? Niin saatan
minäkin usein olla kokemattomana kivuistani.

Mutta olen minä todella ollut onnellinenkin. Oi kun ajattelen
syntymäpaikkaani, pientä merenrantakaupunkia Pohjanlahden rannalla!
Minä muistelen sitä ja lapsuuteni aikaa kaihomielellä niinkuin
ensimmäinen ihmispari lienee ajatellut kadotettua paratiisiansa. Myös
minä olen ollut lapsi, iloinen, huoleton, rakastettu ja onnellinen.

Minulla oli suloinen, herttainen äiti, joka maailmassa ei rakastanut
mitään niin paljon kuin minua. Hän oli lempeä olento, yksi niitä
sieluja, joitten luulisi enkeleinä tähän maailmaan tulleen. Oi sitä
armautta mikä oli hänen silmissään, ja hempeyttä kaikessa
askartelemisessa! Minä en ole ainoa, joka näin arvostelen. Koko
seutukunta tunnusti samaa.

Isäni oli pienestä pojasta oleksinut merillä. Hän oli ”sivistyneestä
perheestä” peräisin, mutta nuorena koulupoikana oli saanut
vastustamattoman halun lähteä merille. Kun ei kotoa annettu tähän
lupaa, karkasi hän omin päinsä. Niin hän jo nuorena tottui ja rakastui
merielämään. Ensin palveli hän laivapoikana, mutta sitte kykynsä
nojalla nousi parempiin paikkoihin ja pääsi jo nuorena perämiehen
apulaiseksi.

Luonteeltaan oli isäni omituinen, hetkellisten mielialojensa ja
oikkujensa orja. Hänelle saattoi yhtäkkiä pälkähtää päähän mitä
kummallisimpia tuumia ja niitä hän äkkipäisyydessään pani täytäntöön.
Mutta ne, jotka kaupungissa hänen tarkemmin tunsivat, sanoivat, että
tuossa olikin hänen ainoa vikansa.

Hän oli kaunis mies. Rannikkokaupungin neitosten sydämmet tulisemmin
sykkivät, kun tuli meriltä ”kultatukkainen meripoika”, kuten häntä
hiustensa värin mukaan kutsuttiin. Merillä kulkevat toverinsa
rakastivat häntä iloisuutensa, hilpeytensä tähden, mutta ihmettelivät
sitä, että maissa hänen luonteensa hiljaiseksi, jörömäiseksi muuttui.
Tätä hiljaisuutta taas muut pitivät hyvänä merkkinä. Meripojat maihin
päästyään tavallisesti ovat entistä rajummat, mutta tämä oli poikkeus.
Hän oli melkein alakuloinen.

Hän ja äitini olivat olleet lapsuuden tuttuja. Ja äitini rakasti häntä
vilpittömästi sekä hänkin oli kieltämättä koko intohimonsa tulisuudella
rakastunut äitiini. He menivät naimisiin, ja paria sanottiin hyvin
onnelliseksi, kuten minulle vartuttuani kerrottiin. Isä heitti pois
merielämän ja päätti ainaiseksi asettua maalle asumaan. Hänen
todellinen tarkoituksensa oli tehdä äitini onnelliseksi. Kummallakin
oli vähän rahoja ja he ostivat pienen huvilantapaisen talon kaupungin
laidassa. Minun äidilläni oli veli, joka oli naimaton ja rikas. Hän
omisti sen puolen kaupungin ympäristöä, mihin tuo huvilakin oli
rakennettuna.

Onnellisina olivat he eläneet vuoden, toista, kun minä tulin heidän
rakkautensa pantiksi. Erinomainen lempeys, mikä oli äitini
ominaisuutena, sai oikullisen isänikin viihtymään ja tuntemaan itsensä
hyvinkin onnelliseksi. Kummallisia päähänpälkäyksiä sattui hänelle
harvemmin. Minun varsin pienenä ollessani oli hän aivan ilman mitään
aihetta tehnyt matkan Tukholmaan. Mitään ei hän äidille tai kenellekään
siitä virkkanut. Levottomuus kotona oli ollut suuri, mutta pian oli hän
palannut ja nolona oli pyytänyt äidiltä anteeksi tekoaan. Toisen kerran
oli hän niinikään aivan äkkiä puikahtanut sisämaahan — muka
tukkikauppoja välittämään. Muutaman päivän perästä oli hän sieltäkin
palannut tekemättä mitään ostoja. Sellainen mielijohde oli vaan osunut
hänen päähänsä ja koko tuo matka oli enemmän kuin tahdottomasti tehty.
Lieneekö hänet tuollaisiin johtanut jokin herännyt seikkailuhalu vai
oliko se vaan joku niitä hämäriä johteita, joille ei mitään selitystä
löydy ja joista ihmiselämän moninaisuus on niin rikas? Kussakin
ihmisessä on ongelmallisia ominaisuuksia, joita ei ihminen itse eikä
hänen seurapiirinsäkään voi käsittää.

Mutta huolimatta näistä kahdesta oikullisesta tapahtumasta ei mikään
sumentanut perhe-elämän rauhallisuutta ja hiljaista onnea. Isä oli
noiden harhailujen jälkeen vielä herttaisempi, jos mahdollista. Mitään
pahaa sanaa ei heillä välissään tiettävästi ollut koskaan. Ja äitini
puolesta se olisi ollutkin tuiki mahdotonta. Minä olin heidän yhteinen
riemunsa. Isäni harras tehtävä oli opettaa minua kävelemään, ja
jokainen edistys lisäsi iloa. Kun jo totuin liikkumaan, sain seurata
isää, missä vaan kykenin. Ensin olin hänen hupitoverinaan pihalla ja
puutarhassa, missä isä yhtä ja toista askarteli. Sitte jo sain juosta
hänen mukanaan kaupungilla, tuossa pienessä ja rauhallisessa sekä
siistissä kylässä. Niinpä kävin enolassakin, yksinäisen miehen
hauskassa ja hienosti sisustetussa kodissa. Sielläkin opin olemaan kuin
kotonani ja tulin rikkaan enon lemmikiksi. Hän oppi minua pitämään
aivan kuin omana lapsenaan ja oli äidilleni puhunut, että kun aika
hänet jättää, tekee hän minut suuren omaisuutensa perilliseksi.

Aineellisesta toimeentulosta ei vanhemmillani ollut suurin
murehtimista, vaikka ei tietysti varoja ollut liiaksi. Enon apua ei
tarvittu, jota hän ei kyllä olisi kieltänyt. Menot olivat pienet, ja
isäni monenlaisilla toimilla niihin tarvittavat rahat ansaitsi.
Puutarhamme oli pääasiallisin tuottaja. Kyllä olisi isäni saanut
parempituloistakin tointa, jos olisi meriammatin kokemusta tahtonut
hyväkseen käyttää. Myös olisi enoni liikkeestään tahtonut hänelle
luovuttaa laivain varustamista koskevan alan. Vaan isä ei siihen
suostunut. Satamaa hän näytti pelkäävän ja vältti sinne menemästä.
Toverit, jotka tapasivat, moittivat häntä tästä, pilkkasivat, että
entinen ”tervajakku” on tullut niin merikammoiseksi.

Aivan niin ei kumminkaan ollut asianlaita, että isä olisi itse merta
pelännyt. Ei, päinvastoin kaikista päättäen rakasti hän sitä entisellä
innolla. Mutta lempielementtiään hän ei katsellut satamasta eikä laivan
kannelta. Sen sijaan souti hän usein lahdelmaan kaupungin vierellä,
tyyneen ja hiljaiseen. Se oli varsinaisesta satamasta erotettuna niemen
kautta. Harvoin meren myrskyt siihen muuten kuin maininkeina
vaikuttivat. Lahden suussa oli saari ja se esti tuimat hyrskyt
pääsemästä, vaan etenkin myrskyisinä aikoina saaren ja niemen lomitse
näkyi mustat aallot vaahtoharjoineen soutavan ohi. Ja siellä se oli se
aava meri, jonka rajaa ei näkynyt, vaan sulautui yhteen taivaan kanssa.
Missä taivaan ranta, missä meren ääri? sitä minä ihmetellen kysyin
itseltäni, kun myöhemmin kasvavana siellä ongiskelin.

Täältä käsin isä merta ihaili. Olen jälemmin ajatellut, että hän ihaili
sitä kaiholla, kuten kadotettua nuoruuttaan. Vaan hiljaisesta lahdesta,
rauhallisesta kotielämästä ei hän pyrkinyt pois. —

Tämä onnellinen kotielämä sai äkkiä kovan kolahduksen.

Minä olin viiden vuoden vanha, lapsuuteni riemuisassa ajassa, jolloin
ensimmäiset kestävät muistot painuivat mieleeni. Paikkakuntalaiset, nuo
rauhaisan, hiljaisen pikkukaupungin asujamet olivat oppineet pitämään
isääni hiljukaisena miehenä, joka pääasiallisesti seurusteli vaan
kotiväen piirissä. Milloin hän ei ollut kotona tai enolassa, istui hän
meren lahdelmassa päiväkausia ahvenruohoston keskellä onkimassa. Siellä
oli hänellä aikaa yksinäiseen mietiskelyyn, joka oli hänelle mieluista.
Niin pian kuin minä kykenin, sain olla isän kanssa noilla
onkimatkoilla.

Eräänä päivänä istuimme taas siellä veneessä. Isä itse onki useammalla
ongella yhtä aikaa: antoi vavat nojata veneen laitaa vasten ja milloin
ahven näykkäsi ja koho painui, kiskasi kalan veneeseen. Minulle hän
pani täkyä ja koetin myös onneani.

Mutta nyt eivät tahtoneet kalat syödä. Isä oli niitä tosin muutamia
saanut nostetuksi ylös, vaan minulle ei tullut mitään. Tämä oli
ensimmäinen kerta, kun itsenäisesti sain hoitaa onkeani. Tähän asti
olimme isän kanssa olleet yhteisissä ongissa ja isän avulla olin
nostanut kalat, mitä olin saanut. Tietysti olin erittäin kiihkeä
saamaan yhden kalan. Sehän olisi itsetuntoani nostanut. Mutta kalaa ei
tullut, ei, vaikka koetimme kaikki lahden ruohostot. Kun oli ylipäätään
huono syönti, olisi isäni ollut halukas lähtemään kotiin, mutta minä
pyysin, ettei vielä lähdetä ennenkun minäkin olen kalan saanut. Isäni
olisi niin mielellään suonut minulle sen ilon, mutta odotus oli turha.

Silloin isäni mietteissään lausui: — Ehkäpä käymme koettamassa
onneamme niemen toisella puolen, satamassa päin. Myös siellä on hyvää
ahvenruohistoa ja kentiesi paremmin näykkäisi sekä sinäkin saisit
kalasi.

Arastellen isä tätä puhui, ei sentähden että minä olisin vastenmielinen
suostumaan ehdotukseen vaan pikemmin itsensä tähden. Ja hän alkoikin
soutaa lahden pohjukkaan, venevalkamaan päin, josta tavallisesti kotiin
kulimme. Mutta minä rupesin itkemään ja pyysin että vielä lähtisimme
koettamaan sieltä niemen toiselta puolen, ehkä minäkin kalan saisin.

Niin käänsi isä veneen. Souti niemen nenään, josta aukeni aava meri.
Siitä kierrätti hän nopeasti veneen taas suojaan sataman puolelle.
Kulimme vähän matkaa pitkin rantavettä ja asetuimme sopivalta
näyttävään ahvenruohistoon, jossa heitimme taas onkemme pyydystämään.

Olimme nyt joutuneet satamaan, lähelle paikkaa, missä suuret
ulkovesillä purjehtivat laivat laskivat ankkurinsa. Minä kiinnyin oitis
onkimiseen enkä paljon tarkannut sitäkään, että siinä aivan meidän
vierellämme parhaillaan käännettiin suurta ulkolaista laivaa, joka oli
äskettäin tullut, tiesi mistä. Iloinen merimieselämä kuului laivasta.

Myös isä oli heittänyt onkensa, vaan hetken kuluttua ei hän niitä enää
tarkannut. Hänen huomionsa oli kiintynyt kokonaan muualle, tuohon
laivaan, köysien kitinään ja merimiesten huutoihin. Yksi vapansi putosi
veteen, vaan sitä hän ei huomannut. Uljas mustakylkinen laiva kääntyi
hiljalleen, majesteetillisesti köysien ja koneiden voimasta. Sitä
silmäsi hän innosta hurmautuneena. Merimiehet juoksivat reippaina
toimissaan laivankannella, ja ne, jotka olivat kiinni köysissä,
hoilottivat iloista merimieslaulua.

Kaikkea tätä katseli ja kuunteli isä kuin haltioissaan. Ja vihdoin
yhtyi hänkin lauluun, joka näkyi hänelle vallan tuttu olevan.

Kun vihdoin kala nykäsi onkeani, katsahdin minä nopeasti isääni, vaan
hän näytti niin kummalliselta. Mutta minä en joutanut tarkemmin
katsomaan, taas nykäsi ja minä vetäsin aimo ahvenen veneeseen.

— Isä, katso isä! huusin minä. Mutta hän ei huomannut, ennenkun
toistamiseen päästin ilohuudon.

— Kas vaan poikaa! sanoi hän melkeinpä vieraalta sointuvalla äänellä
ja jotenkin välinpitämättömästi. Minua kummastutti se, kun ei hän
lämpimämmin ottanut osaa riemuuni.

Merimieselämä laivalla kiihtyi. Isä kuunteli sitä kuin jotakin
hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä
innostuksesta.

— Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen.

Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta
hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana:

— Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin. Vaan ennen
sitä käykäämme katsomassa laivaa, että sinäkin näkisit läheltä,
millainen se valtameren kyntäjä oikeastaan on.

Minä olin tullut hänen luoksensa. Hän puristi minua kovasti rintaansa
vasten.

— Kuule, Tauno, tahtoisitko sinäkin tulla merimieheksi?

Minä en vastannut. Minua värisytti, sillä tunsin, että isäni ei ollut
sama kuin ennen. Tuntui koko olentonsa muuttuneen. Uinailevasta isästä
oli tullut jäntevä ja ryhdikäs mies, jonka silmissä paloi outo tuli.
Minua pelotti ja nyt pyysin, että lähtisimme suoraan kotiin.

Isä souti kumminkin laivan luo, kiinnitti veneen nousuportaisiin,
koppasi minut syliinsä ja pian olimme yläällä.

Vieraalla kielellä, jota en ymmärtänyt, tervehti hän merimiehiä ja
samassa olivat he hyvin vilkkaassa keskustelussa. Mistä lienevätkään
puhuneet, mutta hauska oli isälläni. Hän naurahteli ja laski leikkiä,
jota en ollut nähnyt hänen koskaan tekevän.

Minä olin siinä yksinäni laidan suojassa nuoratikapuiden alla ja
katsoin outoja esineitä laivassa sekä väliin isääni. Kukaan ei minua
muistanut. Merimiehiä kokoontui yhä useampia isäni ympärille.
Keulapuolelta tuli päivänpaahtama keski-ikäinen merimies. Isäni,
nähtyään tämän, juoksi vastaan ja he rakkaasti syleilivät. Olivat
tietysti vanhoja tuttuja, ystäviä entisiltä merimatkoilta. He
istuutuivat vierekkäin. Ja puhetta olisi riittänyt vaikka kuinka
kauvan.

Mutta minä rupesin itkemään, tunsin itseni niin yksinäiseksi. Menin
isän luo ja pyysin, että hän lähtisi pois.

Isä käsitti asemani, mutta ei malttanut luopua. Hän otti minut syliinsä
ja näkyi selittävän minusta toverilleen.

— Tietysti sinusta tulee merimies, sanoi hän silitellen päätäni.
Tutustu laivaan! Saat tällaisella purjehtia meren toisesta äärestä
toiseen, saat nähdä kaukaisia maita. Ja kun tuuli puhaltaa ja laiva
heiluu, vettä kannelle pärskyy, silloin sinulla on hauska.

Tuo outo merimieskin kiikutteli minua polvellaan ja koetti viihdyttää.
Mutta minä uudelleen rupesin itkemään ja rukoilin isää lähtemään äidin
luo. Kun en antanut rauhaa, täytyi isäni vihdoin taipua. Vaikea näytti
olevan erota vanhasta toverista ja laivasta. Kun isäni, pitäen minua
sylissään, laskeutui portaita alas ja irroitti veneen, näkyi kyyneleet
hänen silmissään. Eikä hän minulle sanaakaan puhunut.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa merimiesten hilpeitä huutoja, painoi
sitte päänsä alas ja huokasi syvään, kun alkoi soutaa venettä niemen
ympäri.

Epävarmana ja äänettömänä kulki hän kotiin. Olisi unehuttanut ongitut
ahvenetkin veneeseen, ellen minä olisi häntä siitä huomauttanut. Minä,
vaikka olinkin vähäinen lapsi, ihmettelin mielessäni mikä isässä teki
noin oudon muutoksen. Muistan vielä kuinka hän koetti vältellä
kyseleviä katseitani. Hän ei luottanut itseensäkään.

Kotona äitikin ihmetyksellä tarkasti isän outoa käytöstä, mutta ei hän
mitään puhunut. Isä pysytteli nyt enimmäkseen omassa huoneessaan ja
vihelteli laulujen rallatuksia, joita ei ennen kuultu ja jotka eivät
hänen entiselle luonteelleen ollenkaan sopineet. Kun äiti yritti
menemään isän luo, tapasi hän oven lukossa. Vähän ajan perästä tuli isä
luoksemme hyvin hämmästyneen näköisenä. Hänen katseensa oli niin
rukoileva, niin sydämmeen tunkeva, että minä vieläkin muistan sen.
Oudolla kiihkolla syleili hän äitiäni ja vakuutti rakkauttaan. Sitte
otti hän minut syliinsä ja puristi niin kovasti, että minä oikein
parkasin.

Tällaista hämmennystilaa kesti pari päivää. Minä näin, että äitikin oli
hyvin levoton. Hän käytti kaiken lempeytensä ja alttiutensa sekä koetti
ajaa pois oudon tunnelman isästä. Isä liikuskeli enimmäkseen yksinään,
etsi hiljaisuutta ja oli kuin jonkin yliluonnollisen voiman hurmauksen
alaisena. Eräänä aamuna sitte oli isä kadonnut. Häntä ei näkynyt
missään. Oli yöllä hiipinyt vuoteelta ja mennyt ulos. Kiihkossa nousi
äiti ylös, tarkasteli kaikki mahdolliset merkit, jotka olisivat
saattaneet viitata minne isä oli mennyt. Onkivavat olivat paikoillaan
pystyssä tikapuita vastaan, pyssy oli seinällä naulassa poronsarvien
nojassa. Puutarhassa ei näkynyt mitään merkkiä.

Sitte riensi äiti enolaan, siellä ei tiedetty mitään isästä. Eno kertoi
suuren ulkolaisen laivan lähteneen varhain aamulla satamasta. Tuon
kuultuaan valtasi äidin kauhea epäilys, joka jo ennen oli pyrkinyt
voittamaan häntä.

Hän juoksi kotiin ja etsi isän kamarista eikö siellä johonkin olisi
merkkiä jäänyt. Aivan vaistomaisesti tuli hän aukaisseeksi myös pienen
kotelon, joka oli laatikossa. Siinä säilytti isä omain sanainsa mukaan
”kalliinta muistoa”, nimittäin sormusta, jonka kannassa oli vaimonsa
pienoiskuva ja hiussuortuva lasin sisällä. Nyt oli sormus poissa, vaan
sijalla oli kirjelippu, jossa sanat:

”Minun täytyy lähteä. En voi seista vastaan. Vien tämän muiston
mukaani. Elä tuomitse kovin ankarasti.

Jaakko”.

Itkien tuli äiti huoneesta ja vaipui tuolille surun sortamana. Hän ei
puhunut mitään, vaan ajatuksensa on helppo havaita. Hän ajatteli
miestään, joka karkasi kodistaan, missä kumminkin rakkaus ja
onnellisuus häntä ympäröitsi. Hän ihmetteli, ettei vaimon eikä lapsen
rakkaus voineet häntä tyydyttää.

Mutta äidillä oli vielä toivo. Olihan isä ennen äkillisten
mielijohteitten ajamana käynyt poissa kotoa tuolla tavalla, ja olihan
hän sitte tullut takaisin. Merkillistä vaan, että tuo mielentila hänet
vielä tapasi, vaikka olisi luullut sen jo häipyneen.

Hartaasti odotettiin isää kotiin. Kului päiviä eikä häntä kuulunut.
Kului viikkoja, kuukausia — vuosia -- ja yhä hän pysyi poissa. Tapaus
koski syvästi äitiin. Kaikki kuulustelut olivat turhia. Isä oli
hävinnyt vieraan laivan muassa.

Voin sanoa, että siitä saakka olen ollut isätönnä. Sen koommin en ole
tuntenut oman isäni hellää rakkautta. Itse olisin minä tuon voinut
sietää — lapsen kaipuu pian unehtuu — mutta minua säälitti äitini
kärsimys. — — — —

(Ystäväni keskeytti tässä lyhyeksi ajaksi kertomuksensa ja jatkoi sitä
sitte uudistuneella innolla.)