SISÄLLYS:

Puolukassa
Rajoilla
Koulutyttö
Vanha juttu
Ruiskahvi
Hännätön vasikka
Hienoa rakkautta
Tulo kotiin
Itkuja
Mesenaatti
Kunnia olkoon
Viides päivä heinäkuuta
Sillalla
Nuku rauhassa
Juopunut
Huoneen haussa
Siltä väliltä
Viimeisessä tingassa
Ystäväni ulkolainen
Kummituksia
Huonemies
Vielä siihen mitä rakkautta...!
Kuun pimeneminen
Matalassa

PUOLUKASSA.

— Taasko nuo lapset ovat olleet aholla luvatta laukkomassa. Ei niille
näy olevan apua, jos ei joskus vitsaa heilauta. Siellä rämpivät
päiväkaudet, liottavat vähätkin kenkäpahasensa, repivät vaatteensa ja
saavat siellä kylmässä syksysateessa yskät ja muut taudit.

— Mutta mehän olimme marjassa, äiti.

— Marjassa te... Sinäkin Mikko marjassa, tuommoinen nassakan tappi,
joka tuskin yllät marjaa varresta ottamaan! Mutta sitä pitää
juoksennella toisten isompain jäljissä, vaikk’ei matkassa pysyisikään.

— Pysynpähän. Noin ison ropposellisen olen poiminut.

— Näytä, — no kaikkia! Eikö lie rikkoja ja raakasia astian täydeltä.
Jos nyt joskus kävisittekin ja toisitte oikeita marjoja, mutta mitäs
noista puolukan pahasista on, vaikka niitä kapoittain kantaisitte. —
Niin, nyt värisette vilusta, raukat!

Lapset seisoivat lieden luona ja lämmittelivät kontettuneita käsiään.
Siinä tungeskeli pikku Mikkokin pyylevänä ja teerevänä toisten joukossa
ja taputteli kiukaan laitaan luonnottoman suuria saappaitaan, joissa
vesi sisällä lotisi. Mutta ilo loisti silmästä, ja tyytyväisenä hän
piteli kädessään tuohista, jonka hän ihan yksin oli poiminut
kukkuroilleen puolukoita. Eikä hänen järjentynkänsä riittänyt mitenkään
käsittämään, ettei hänellä siinä olisi todistus miehen työstä. Toiset,
vanhemmat, joilla oli paljon suuremmat astiat, mittailivat niitä ja
kinailivat, kenellä enin.

Äiti oli olevinaan suutuksissaan, toruili ja tuskaili, mutta sen näki
sentään, ettei hän kovinkaan tosissaan ollut vihaisena. Hän vain tahtoi
ylläpitää perheessään tarpeellista kuria ja järjestystä ja esiintyi
senvuoksi ulkonaisesti ankarana ja taipumattomana, niinkuin tulee
kelvollisen kasvattajan. Hyppiessään tuvassa edestakaisin moninaisissa
toimissaan hän nuhteli lapsukaisia ja opetti:

— Ja kenelle te luulette olevan hyötyä noista puolukoistanne? Kuka
niitä syöpi muut kuin te itse ja porsaat? Jos te johonkin kykenisitte,
niin tarvittaisiin teidän apuanne tässä talossa todempaankin kuin
juoksentelemaan pitkin soita ja kankaita.

Mutta vaari, joka istui ikkunan pielessä ja paikkaili nuotan perää, hän
otti puolustaakseen pienokaisia.

— Antaa lasten juosta, hän sanoi, kunhan jotakin ovat tekevinään,
parempi se on kuin jos joutilaina kylällä vetelehtisivät ja oppisivat
laiskuuteen ja kaikkinaiseen ilkeyteen. Eihän noista vielä pahaisista
ole nuotallekaan eikä muuhunkaan vakavampaan, marjassa ovat aivan
omiaan.

— Marjassa jos olivat tai eivät, yks’kaikki. Jo on tuo vaarikin
leikkisä: mitä se luulee merkittävän noilla raakaisilla puolukoilla,
joita kantelevat kakarat.

— Vaikk’ei merkittäisikään, kunhan ovat toimessa ja tottuvat jotakin
tekemään. Vielä se koituu heillekin vakavamman työn aika, ja silloin on
hyvä, että omasta halustaan ovat lapsuudesta saakka harjaantuneet
matkassa olemaan. — Kerätkää vain, lapset, marjoja, kerätkää paljon.
Kauppamiehessä jo kuulutaan ostettavan puolukoitakin, maksetaan
parikymmentä penniä kapalta, hyvä on sekin lapsen ansioksi.

— Maksettaneenko mitään tuommoisista raakain sekaisista, en usko.

— Miksei, kun perataan, erotetaan rikat pois ja raakaset.

— Ja silloin ei taida jäädä paljon jäljelle. Ei, vaari kulta, ei taida
sekään lyödä leiville.

Vaari ei vastannut mitään, solmi vain äänetönnä nuotan silmukoita.
Hänellä nyt kerta oli oma ajatuksensa asiasta, eikä hän viitsinyt siitä
ruveta sen enempää kinaamaan. Kestää sitä kinata akkain kanssa, jotka
pieksävät suuta saadakseen olla äänessä! Kotvasen kuluttua hän virkkoi
kumminkin puoliääneen:

— On sitä aikoinaan oltu marjahaluisia itse kukin, sinäkin ja muutkin.

— On oltu, mutta kun syyskylmässä rämmitään muka puolukassa
päiväkaudet pitkin kankaita, niin se on jo toista.

Koettamalla oli äiti koettanut saada mieltään ja ääntään pidetyksi
vihaisena. Sehän kävisi hänen hallitsijanarvolleen, jos hän kesken
heltyisi. Mutta heltynyt hän kumminkin jo oli. Sangen viatonta huviahan
tuo nyt sentään oli lapsille ollut, marjassahan nuo raukat olivat
olleet olevinaan. Sentähden hän puheensa lopettajaisiksi ja leppyneellä
äänellä varoitteli, että vasta pysyisivät kiltteinä ja kuuliaisina
eivätkä enää lähtisi juoksentelemaan syysmärkään.

— Mutta kun siellä on lysti, äiti, marjassa, selitti pikku Mikko, kun
näki, että hänkin tässä jo uskaltaa ruveta äännähtelemään.

— Vai lystikin vielä, — no lapsen mieli ja lampaan pää! Äiti silitti
jo aivan leppyneenä nuorimpansa pyöreätä liinapäätä. — Saattehan te
vastakin puolukkaan mennä kun lupa annetaan ja sää on kaunis...

RAJOILLA.

Kun hän iltapäivällä istuskeli kahden kesken äitinsä kanssa,
näperrellen jotakin mutkikasta koruompeletta, suuttui hän aina, kun
alettiin puhua hänen tulevaisuudestaan.

— Mitä siitä nyt huolehtii, enhän minä nyt missään tapauksessa nälkään
kuole... Eikähän nyt kaikkien ihmisten tarvitse mennä naimisiin ...
äiti elää vielä siinä vanhanaikaisessa uskossa... Ush!... Ei suinkaan
sitä nyt tarvitse pelätä, että minusta kerjäläinen tulee...

Mutta itse hän kumminkin aina tietämättään johti puheen sille tolalle,
joutui siihen, jos mistä olisi puhuttu.

— Kerjäläinen, — Jumala varjelkoon! Onhan sinulla, Anna, siksi
varakkaita sukulaisia ... eikähän nyt vielä ole syytä noin ajatella.
Mietin vain, miten sinä, lapsi parka, järjestäisit elämäsi, jos minä
esimerkiksi nyt heti laskisin vanhan pääni lepoon.

— Äiti puhuu aina niin traagillisesti. Mitä varten kuvitella turhia,
mehän olemme molemmat vielä terveitä ... niin, niin, eihän sinun
sairaalloisuutesi toki hengenvaarallista ole, täällä elämme onnellisina
hiljaisessa kodissamme... Ja pojistakin tulee virkamiehiä, onhan Edvin
jo hyvällä alulla ja Oskarkin...

— Oskar raukka, mikä hänestäkin vielä tullee! Ja Edvin, veloissa
kiireeseen asti, ja vielä kihlasi tuon köyhän...

— No mutta, luuleeko äiti, että minä olen riippuvainen velimiesteni
armopaloista...

— Ei, enhän minä, mutta kun sinä mainitsit...

— Ja miksen voisi omin nokkinikin tulla toimeen, voinhan
kirjoittaa ... ja osaanhan kieliä...

— Niin, osaathan kylläkin...

Äiti ojensihe lähemmäs lamppua selittelemään solmun paikkaa
kutimessaan. Siihen hän katkaisi sanottavansa, sillä hän ei tahtonut
sanoa, mitä ajatteli. Ei tahtonut repiä esille sitä vanhaa arkaa
paikkaa. Kuinka nöyryyttävää olisikaan hyvän ja ennen rikkaana pidetyn
perheen tyttärelle, jos piti kulkea talosta toiseen ja päivällisestä
antaa kieli tunti jonkun kaukaisen sukulaisen lapsille ... eli sillä
nimellä saada se päivällinen armosta. Kirjoitustyötä hän tiesi Annan jo
salaa ottaneen ja iltamyöhillä sitä harjoittelevan — arvonsa ja
säätynsä mukaisiin vaatteisiin oli tyttöparan vaikea saada rahoja, —
mutta hän kirjoitteli vielä yksinäisyydessään, ettei sitä kukaan hänen
tuttavistaan huomaisi...

Äiti katsahti kerran toisensa perästä tyttärensä puoleen, joka siinä
rauhatonna ja tyytymättömän näköisenä ompeli ompelettaan. Olihan se
vielä viehättävän näköinen, hieno hipiä ja pulskan korkeat olkapäät,
näppärä käytös ja hyvästä perheestä kotoisin... Eikähän se nyt vielä
niin vanhakaan ole, vasta seitsemänkolmatta, eihän se nykyaikaan ole
ikä eikä mikään... Hm ... on se jo rajoilla. Mistä se nyt tulee kosija,
kun ei ole ennen tullut... Ja tarkemmin kun katselee, niin onhan niissä
jo jotakin väsynyttä noissa hienon kalpeissa kasvoissa, silmätkin sen
jo ovat ikäänkuin sammumaan ja mietonemaan päin, ja muodoissa näkyy jo
selvään tuota kankeutta ja kulmikkuutta, joka aina tulee esille, kun
tuorein ja mehevin nuoruus on ohi... On se jo rajoilla ... sen hän
tietää itsekin, yhä selvemmin joka päivä...

— Enkähän minä mikään ikäloppu ole, siitä ei vielä tarvitse huolehtia,
alkoi Anna taas hetken kuluttua ja viskautui hermostuneesti tuolilla.

— Ethän suinkaan, päinvastoin...

— Ja vaikka olisinkin, niin mikä sitten. Eihän naiminen ole mikään
ainoa korkein onnen määrä.

— Ei olekaan.

— No, mitä siitä sitten myötään jankuttaa...

Äläpäs nyt onnikin, kun miehelään meno, hän koetti lohduttaa itseään,
huolia vain ja kärsimyksiä ja orjuutta... Mutta hän ei saanut
karkoitetuksi mielestään sitä kuvaa, joka niin kauan ja niin usein oli
vallinnut hänen mielessään ja muodostanut hänen tulevaisuutensa
tuntemattomasta rakkauden onnesta ja sittemmin yhä selvempänä ja
todellisuudenmukaisempana elämän päämaalina. — Se palasi tuo mielikuva
omasta, rauhaisesta ja rakkaasta kodista uudelleen ja yhä uudelleen
hänen mieleensä. Ennen tytön unelmissa se koti oli ollut piirteiltään
epäselvä, mutta komea ja suuri ja täynnänsä kaikkea maallista ja
taivaallista yltäkylläisyyttä... Se oli sekin aikaa! Sittemmin siitä
oli vuosi vuodelta joutunut tingittäväksi haavekerros mukavuutta ja
autuutta toisensa perään, tuo tulevaisuuden kodin kuva oli hämärästä
korkeudestaan laskeutunut askelen toisensa jälkeen alaspäin maaperää
kohden, kunnes se vihdoin oli joutunut ihan todellisuuden kylmänkovalle
kalliolle. Silloin siinä ei ollut enää jäljellä muuta kuin pieni,
sangen pieni ja vaatimaton koti, rajoitettu määrä maallista onnea ja
hyvin epäilyksenalaista taivaallista... Mutta sekin olisi nyt ollut sen
entisen uhkean ja yltäkylläisen arvoinen, jos se olisi ollut tuossa
todellisena edessä... Mutta tuokin vähä, mitä oli jäljellä, tuntui joka
hetki ikäänkuin murenevan käsiin ja mielivän jättäytyä jäljelle...
Jokohan tuo menisi toteutumattomana sinne, mistä oli tullutkin,
unelmana ja haavekuvana kadotettujen joukkoon... Siinä se oli
rajoilla... Todellako vanhaksipiiaksi? Ei!

— Ei, tuo on tuskallista, kun minä rupesinkin sille Akselille tätä
mattoa ompelemaan, suuritöinen kuin hyväkin, ihan silmät menee, ja
saapiko siitä sitten suurta kiitostakaan.

Hän viskasi ompeluksen syrjään ja oikoi hermostuneesti
kokoonkyyristynyttä vartaloaan.

— Niin, miksi ryhdyitkin, lapseni, noin vaikeaan ja aikaa vievään
työhön, olisihan joululahjaksi pienempikin kelvannut... Ja pelkään
vain, ettei serkkusi sen arvoa ymmärrä, ja hän on muutenkin käynyt niin
omituiseksi viime aikoina ja epäkohteliaaksi sinua kohtaan.

— Samahan se minulle on, miksi hän on käynyt... Vai luuletko, äiti,
että minä millään tarkoituksella tätä ompelen ... hyi, se on
halpamaista!

— No, mutta mitä sinä ajattelet, kuinka sinä noin, Anna, päästät pahan
tuulesi ilmoille!

— Voi, älä suutu, äiti, en tahtonut loukata ... minä olen tänään vähän
hermostunut ja ärtynyt... Ja suututtaa, kun kaikki ihmiset aina
viittaavat, että minä muka olisin joka miespuolisen vaivainen, jonka
kanssa joudun tekemisiin. — Hän rupesi taas jatkamaan ompelustaan. —
Ja mikä se Akselikin sitten nyt on olevinaan... Kelpasi tuolle ennen
minunkin seurani...

— Muut isommat tuttavuudet, ei välitä enää köyhistä sukulaisista...

Akselikin, kaikkea nyt! kiukuttelihe Anna itsekseen vetäessään hienoa
kultalankaa edestakaisin kankaan läpi ja tähystellessään mutkikkaaseen
kuosikaavaan. — Kaikkea! Hänetkin olisin ennen voinut vaikka keriä
kerälle, jos olisin tahtonut, mokoman paksupäämoukan, ja nyt tämäkin jo
alkaa kartella ”vanhaa serkkuaan” ... juuri kuin hänkin luulisi
saavansa nuoren ja kauniin... Hänelle nyt en menisikään, ennen olen
omillani ... ja mikä on ollakseni...

Mutta se oli omituista, että aina, kun hän rupesi ajattelemaan sitä
omillaan olemista ja elämistä, niin kuvastui tulevaisuus hänen eteensä
valottomana, karuna taipaleena, jonka toisesta päästä ei ollut tietoa
ja jossa virstanvälit näyttivät autioilta, ikävän pitkiltä ja
yksitoikkoisilta. Yhtä iankaikkista näpertelemistä ja nuhertamista,
yhtä turhaa keikottelemista ja hassuttelemista vuosi vuodelta
pysyäkseen nuorena ja viehättävänä, — ja säännöllistä vanhenemista ja
tylsistymistä. Yhtä väritöntä ja sisällyksetöntä päiväin viettämistä,
jommoista jo oli alkanut olla tämä viimeinen aika. Ja minkälaisissa
oloissa? Sata vuotuista korkoa isänperinnöstä, kaksi eläkettä,
neljäs kirjoituksista ja viides kielitaidosta, — elä sillä ja pysy
nuorena ja kauniina! — Ja sitten vanhemmuuttaan rupeaisi uskovaiseksi,
pukeutuisi vanhanaikaiseen pukuun, jota sukulaisten lapset pelkäisivät.
Ja nuoret rouvat panisivat toimeen arpajaiset ”köyhiä säätyläisiä”
varten ja toisivat aina hänellekin kymmenmarkkasen tai kaksi...

— Prrr... Siellä soitti joku eteisen kelloa. Anna hypähti kiireisesti
pystyyn, heitti neuleen syrjään, oikaisi vaatteensa ja vetäisi liiviä
useita kertoja alaspäin, jotta se rinnoilta olisi täyteläämmän ja
pyöreämmän näköinen. Hänellä oli solakka vartalo, leveät lanteet ja
kaareva selkä. Ohi mennessään hän viivähti hetkisen kuvastimen edessä,
tasoitteli otsalta ja ohimoilta hienosti käheröivää tukkaa ja
painahutti kämmenellä poskia, jotta niihin tulisi vähäisenkään väriä.
Sen hän teki kaiken silmänräpäyksessä. Sitten hän meni ja avasi.

— Hyvää iltaa, onko Oskari kotona?

— En tiedä varmaan, käykää sisälle, minä katson. Ei, ei hän näy olevan
huoneessaan, mihin lie mennyt, mutta varmaankin hän kohta tulee.

— Tuleekohan?

— Niin luulen varmasti. Käykää tänne sisälle istumaan niin kauaksi, me
olimme juuri aikeissa ruveta teetä juomaan. Istukaa, olkaa hyvä.

— Kiitos...

Se oli vanha tuttu taloon sekin, Oskarin ikäisiä tovereita. Tämän tulo
muutti Annan yht’äkkiä kuin taikasauvalla. Synkkämielisestä, elämäänsä
väsyneestä naisesta tuli iloinen, sukkelakielinen, keikaileva
tyttölapsi. Silmät saivat entisen veitikkamaisen kiiltonsa,
kangistuneet piirteet suun ympäriltä tuntuivat sulautuneen hymyyn, ja
sirotekoinen jalkaterä pistihe viekkaasti esiin hameen alta ja takoi
keveästi lattiata vasten vallatonta tahtiaan. Anna oli tyttönä ollut
kaunis ja oli vieläkin, milloin vain pääsi entiselle tyttötuulelleen.
Ja hän asettui sille tuulelle — tuo oli jo tullut hänen tavakseen —
aina kun joutui vierasten, varsinkin nuorten miesten seuraan.

Nämä katselivat häntä, nauroivat hänen kanssaan, viihtyivät hyvin ja
vähältä jo lämpesivät, mutta jäähtyivät taas. Hän ei voinut hetkeä
kauemmaksi heitä kiinnittää, hän ei voinut jättää syvempää vaikutusta
heidän mieliinsä. Tämänkin nuoren miehen hän oli jo monesti
valloittanut, mutta aina kadottanut.

— Minä ompelen tässä joululahjaa serkulleni, Akselille. Säikähdin
oikein äsken, kun te tulitte, että jospa onkin hän.

— Onko hän sitten niin pelättävä?

— Onhan tuo vähän karhumainen, kömpelö ja juro, muttei sentään juuri
peloittava. Tämän työni vuoksi vain pelkäsin...

— Saapipas hän komean keinutuolinmaton.

— Pitäähän hänelläkin olla jotakin komeata. On sitten jotakin edes
kodikasta hänen vanhanpojan pesässään.

— Kodikasta kyllä — ja kenties muutakin.

— Mitä muuta?

— Niin, kenties tuo ei olekaan pelkkä joululahja eikä pelkkä
serkunlahja.

— Mitä vielä ... te erehdytte perin pohjin. Ei, katsokaas, hänestä
tulee vanhapoika ja minusta vanhapiika, se on tähdissä niin päätetty.
Ja se onkin parasta, minä puolestani olen siihen ajatukseen jo aikoja
piintynyt ja mieltynyt. Ihminen on niin riippumaton, niin vapaa ja
itsenäinen, kun kulkee omaa tietään...

Hän vilkutti viekkaasti silmiään kulmain alta, keikutti päätään ja
naureskeli. Hän oli oikein hurmaava, kaikkea muuta hän näytti olevan
kuin vanhanpiian ehdokas. Ja se nuori mies lämpeni taaskin hetkeksi.

— Lyönpä vetoa, ettette ajattele, mitä puhutte.

— Lyökääpä! Minähän olenkin jo sitäpaitsi aikoja kulkenut yli
rajan. —

Oskaria ei kuulunut, ja vieras lähti. Äiti oli jo uupunut ja käynyt
levolle, Anna korjasi ompeleensa pois, söi seisoaltaan voileivän,
sammutti tulet ja meni hänkin makuuhuoneeseen.

— Yli rajan, — niin, oikeastaanhan hän jo oli ylikin rajan, hän
tuumaili itsekseen riisuutuessaan. Sehän näkyi tänäkin iltana, näkyy
selvemmin joka päivä. — Hän haukotteli, katseli väsyneesti ja tylsästi
eteensä; avasi sitten valokuva-albuminsa ja silmäili siitä tuttavia
entisiltä ajoilta. Oli niitä ollut ihailijoita jos ihailtujakin! Olivat
menneet. — Siinä oli hänen omakin kuvansa kymmenen vuotta sitten:
terveet, iloiset kasvot, paksu palmikko niskassa... Silloin sitä olisi
pitänyt iskeä, jos olisi ymmärtänyt... — Huu! Oikeinpa vilusti, piti
viskata huivi hartioille yönutun päälle.

Anna kiersi paperiliuskoja hiuksiinsa, kähertääkseen huomiseksi
kiharoita otsalle ja ohimoille. Välinpitämättömästi hän sitä teki,
melkein vastenmielisesti. Tuota kähertämistä hän nyt oli jatkanut joka
ilta monta herran vuotta ... ja mitä varten? —

Lukitusta pöydänlaatikosta hän otti esille kirjoitustyönsä, levitti
arkit pöydälle ja alkoi kopioida. Kirjoitti puolen sivua ja heitti
kynän pois, nojautui selkäkenoon tuolia vasten. Siinä oli suuri
kuvastin hänen kupeellaan seinällä, ja silmät osuivat sattumalta sinne.
Hän säpsähti, vetäytyi taapäin. Tuossa kuvastimessa hän oli aivan
näkevinään vastaisen kuvansa: laihat, kalpeat kasvot, väsyneet ja
jäykistyneet piirteet, himmeät silmät. Kummallisina kuvioina hämärsivät
tuossa laimeassa valaistuksessa tukan omituiset lisäkkeet, ja tuo huivi
hartioilla, sepä vasta oli kuvaava...

Kylmyys ja kyllästyminen tuntui koko ruumiissa. Tuossa se siis oli
hänen tulevaisuutensa! Noin hän siis istuisi yksin yönutussa pöytänsä
ääressä kirjoitellen iltamyöhällä kokoon yhtä markkaa, jolla sitten
ostaisi kahvinaulan tai ehkä kultalankaa serkun keinutuolinmattoon...
Ei enää vailla muuta kuin olisi yömyssy ja paksusankaiset silmälasit!

... Niin, hän oli jo varmaankin käynyt yli rajan, oli varmaankin...

Huih, kun vilusti ja värisytti! Yö olikin niin kamalan kolkko ja
kylmä...

KOULUTYTTÖ.

Aino oli vielä koulutyttö, vaikka olikin jo naiskoulun ylimmällä
luokalla, sillä luokalla, jolla hameen helmat jo lasketaan polvia
alemmas ja jolla toverielämä, yhteishenki ja pienet naiselliset
salaisuudet ”siskojen kesken” puhkeavat kauniimpaan kukkaseensa. Vielä
koulutyttö, vaikka jo tyttöyden sillä asteella, jolla elämän
todellisuuden, sen ihanuuden ja surullisuuden ensi esimaku maistetaan,
haaveksitaan rakkautta ja tuumitaan tulevaisuutta, käydään
sentimentaalisina istumassa ”vapaamuurarin haudalla” ja teetetään
toverimerkiksi hopeainen kysymysmerkki, jotta siihenpä elämä
vastatkoon... Niin, niin, siitä alkaa jo lapsen leikki olla poissa,
vaikka ei elämällä vielä olekaan sitä varmaa suuntaa eikä periaatetta,
jota se hakee ja luulee löytävänsä.

Niissä vuosissa oli Aino. Hän käherteli salaa tukkaansa kiharoita
otsalle ja ohimoille, että ne tekisivät runollisen vaikutuksen, käveli
kadulla vakavana ja arvokkaana, jottei häntä suinkaan luultaisi
koulutytöksi ja illoilla hän istui myöhään yönutussa ylhäällä ja luki
ajattelevaisena Heinen runoja, viivasi sieltä täältä jonkin säkeen,
jossa hänestä oli sattuvasti kuvattu elämän suurta kysymystä, ja mietti
syväaatteista ongelmaa kauan, — kunnes nukahti.

Hän oli näet rakastunut — tietysti. Rakkaus kuului välttämättä hänen
luontoonsa, hänen sukuunsa ja ikäänsä, — olihan hän yht’aikaa nainen
ja lapsi.

Mutta hänessä lapsi vielä voitti naisen. Hän ei voinut rakkauttaan
kylliksi salata eikä osannut vielä niitä oikkuja ja temppuja, joita
nainen tietää käyttää tunteensa viehättävinä apulaisina. Hän oli vielä
luonnostaan naiivi.

Hän oli rakastunut. Hänen sielunsa ihanne oli pitkänsolakka, harteikas,
mustaviiksinen mies, kolmannella kymmenellä oleva, lempeäsilmäinen,
sukkelakielinen. Akseli hän oli nimeltään, ja hän kävi usein Ainon
kodissa, sangen usein, ja oli aina kohtelias ja ystävällinen, puhutteli
Ainoa neidiksi ja puristi kättä lämpöisesti, — niin ainakin Ainosta
tuntui.

Joka kerta kun Akseli tuli heille, kävi Aino iloiseksi ja puheliaaksi,
nauroi ja ilvehti ja kertoi pitkät jutut koulustaan ja muista
kokemuksistaan, ja toiset kuuntelivat ja nauroivat. Akselikin nauroi,
nauroi niin miehekkäästi, mutta samalla lempeästi.

Mutta eräänä iltana he jäivät kahden saliin istumaan, ja silloin
Ainolla ei ollut mitään puhuttavaa eikä kerrottavaa, Akseli sai yksin
olla äänessä. Mutta hän puhuikin kauniisti ja sujuvasti ja katseli niin
lämpimästi, ja kun hän sitten kohta lähti, tuntui erityinen hellyys
olevan hänen äänessään hänen hyvästellessään ja erityinen kuumuus hänen
kämmenessään... Vai olisiko se ollut Ainon omassa kämmenessä?

Sinä iltana Aino istui kauan ylhäällä ja luki Heineä. Mutta kesken sitä
lukuaan ratkesi hän itkemään. Itki kiihkeästi, itki kauan, tietämättä
mille itki, mutta kun hän vihdoin herkesi, tajusi hän sen, että olikin
rakastunut, tajusi sen selvästi ja tunsi...

Hiljaa hän hiipi toiseen huoneeseen, jossa hänen vanhempi
ystävättärensä juuri asettautui levolle, hiipi tämän vuoteelle ja
puhkesi taaskin itkemään.

— Mitä itket, lapseni, mikset asetu levolle, miksi itket? 3

Nyyhkytysten keskeltä soperteli Aino:

— Mi-minä olen ra-kastunut.

— Sinäkö, Aino, ja keneen ja milloin?

— Tänä iltana, Akseli oli täällä, me jäimme kahden ..

— Ja sinä rakastuit. Puhuiko Akseli sulle mitään?

— Puhui, paljon, vaikk’en tiedä mitä. Luuletko, Anna, luuletko, että
... että hän voi minusta ... pitää ... tämmöisestä.

— Lapsi raukka, mistä minä tiedän. Kaiketi hän sinusta pitää,
pidämmehän me kaikki, mutta hän on mies ja sinä vasta koulutyttö.

— Niin, koulutyttö ... niin, hän ei voi minua rakastaa, minä tiedän
sen, hän ei voi. Voi minua hullua ... mutta minkä sille teen, minä
tunnen sen, minä olen häneen rakastunut...

— No, se menee ohi, sinä pieni hupakko, rauhoitu vain ja mene
nukkumaan kyyneleet silmistäsi. Sinä haaveksit, ystäväni.

— En. Minä en ole enää mikään lapsi. Minä olen rakastunut, minä sanon
sen sulle enkä kenellekään muulle, ja minä vien sen rakkauteni
salattuna muassani hautaan. Hän ei voi minua rakastaa — no, ei pidä
hänen myöskään saaman tietää, mitä minä hänen tähtensä kärsin.

— Kärsit, ystäväni! Mutta kenties hän sinua rakastaakin...

— Ei, ei...

Murtunein sydämin, tuska mielessään Aino poistui vuoteelleen, itki
siinä vielä hetken ja nukkui nyyhkytyksiinsä.

Kun Akseli sen jälkeen heille tuli, ei Aino näyttäynytkään, tai jos
näyttäytyi, käveli hän vakavana, surullisena ohi, vastasi jäykkänä
tervehdykseen, eikä puheisiin koskaan puuttunut niinkuin ennen. Hän
tunsi saaneensa maistaa elämän todellisuuden ensi karvaan palan, mutta
hän tahtoi niellä sen alas arvokkaasti ja kestävästi. Hän tahtoi kärsiä
yksin, ja kärsiä perin pohjin, sillä tuossa kärsimyksessähän se hänen
elämänsä sulouskin oli. Toverit ihmettelivät koulussa hänen
muuttumistaan, kuiskailivat yhtä ja toista, huomasivat sitten, mitä
tautia hän poti, ja koettivat ystävyydellä ja säälillä saada häntä
tunnustuksille. Kauan hän vastusteli, mutta vihdoin se lohkesi, tuska
tunki pakostakin esiin, ja hän kertoi vihdoin salaisuutensa parille
parhaalle ystävälleen, kertoi kaikki, koko kaihonsa ja pettymyksensä,
ja yhdessä sitten itkettiin tämän elämän viheliäisyyttä ja kurjuutta,
kurjuutta... Tytön jaloja, syviä, hehkuvia tunteita tuo karkea mies ei
voinut käsittää, hän ei ollut niiden arvoinen, hän oli halveksittava
raakalainen, mutta kumminkin häntä täytyi rakastaa, täytyi...

Akseli oli salakihloissa Annan, Ainon vanhimman ystävättären ja
asuntokumppanin kanssa, vaikkei siitä kukaan tiennyt. Tämä kertoi
sulholleen Ainon yöllisen tunnustuksen. Yhdessä he nauroivat sille
jutulle.

— Koulutytön haaveita.

— Lapsen houreita.

Ja kun Akseli sitten leikillään rupesi Ainoa hyvittelemään, välähti
tässä sammunut toivo uudestaan. Hän tahtoi tutkia, oliko siinä toivossa
perää, ja samalla hän tahtoi itse näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin
suinkin. Ja hän rupesi taas iloiseksi, reippaaksi tyttölapseksi.

— En minä ole koketti, hän puhui kerran, kun he taas salissa kahden
istuivat, — vaikka ehkä siltä näytän.

— Kuka sitä on sanonut! Te olette naiivi.

— Tytöt sanovat koulussa, että minä hivutan kämmenselällä poskiani
päästäkseni punakaksi, mutta siinä ei ole perää.

— Ei ole, sanokaa te tytöille niin, että semmoisiin metkuihin te
olette vielä liian lapsi. —

Kaikki toivo oli lopussa, Akseli kohteli häntä niinkuin koulutyttöä,
niinkuin lasta! Tuo uusi havainto olisi Ainon kerrassaan murtanut,
ellei se olisi häntä niin perin pohjin suututtanut, ettei hän kiukulta
tuskaansa muistanutkaan. Hänkö lapsi, joka jo oli niin paljon kokenut
ja kärsinyt sieluntuskia, ja kenen tähden kärsinyt? Oi sinuas, sinä
kiittämätön sukukunta!...

Ystävätär, asuntotoveri, matkusti pois, ja kohta Aino sai kihlakortin,
hänen ja Akselin. Hän sulkeutui huoneeseensa, ei lähtenyt
iltasellekaan, istui vain siellä yksin pimeässä nurkassa mustissa
tunteissaan. Hänen rakkauttaan oli törkeästi pilkattu, häväisty ...
hänen toiveensa olivat kaatuneet ja ystävätärkin oli ollut niitä
kaatamassa! — Aino istuutui kirjettä kirjoittamaan, ystävättärelle
kirjoitti. Kirjoitti onnittelevansa heitä, toivotti ikuista onnea ja
autuutta sille yhteydelle, joka teki hänen, Ainon, elämän autioksi
korveksi. Mutta hänpä olikin kovin vähäpätöinen, mitätön henkilö tässä
maailmassa, häntä ei ainoastaan saanut pettää ja loukata, hänen
pyhimpiä tunteitaan sai kuka tahansa törkeästi pilkata ja ivata...
Hänhän oli ainoastaan koulutyttö...

Hän kirjoitti pitkälti, kolme arkkia täyteen ja vielä reunat ristiin,
kirjoitti itku silmässä, niin että kyyneleet, jotka tunkivat esille,
monesta kohden liottivat paperin... Mutta sen paremminpahan näkevät,
mitä hän kärsii, lie tuostakin lysti heille. Ja kun hän vihdoin oli
lopettanut, olivat kyyneleetkin lopussa, ajettunein silmin hän sulki
kirjeen ja viskautui vuoteelle... Elämä oli kurjuutta!...

Aamulla, kouluun mennessään, hän otti kirjeen mukaan postiin
viedäkseen. Mutta hänen portaita laskeutuessaan häntä alkoi epäilyttää,
ulko-ovella hän jo pyörähti takaisin, juoksi kamariinsa, viskasi
kirjeen tuleen ja katsoi, kuinka se siinä hiiltyi.

Hiiltyköön, mitäpä hän turhia rupeaa lörpöttelemään, vielä nauravat...
Ja mitäpä hän joutavia rupeaa suremaan, onhan sitä ajattelemista paljon
muutakin, lukemista paljon, joululuvat tulossa iloineen, mitäpä
maksaisi pitkiä suruja kantaa, hänhän on vain — koulutyttö.

VANHA JUTTU.

Hauskaa perheiltamaa oli juuri vietetty sulhasen kodissa, jossa hänen
ja morsiamen lähimmät sukulaiset olivat olleet koolla. Iltanen oli
syöty ja useimmat vieraat olivat menneet. Naisista olivat toiset jo
käyneet levolle ja toiset korjailivat ruokailuhuoneesta ruokia pois ja
sammuttelivat tulia. Mutta poikien huoneessa istui vielä muutamia
miehisiä vieraita jutellen kahvikuppien ja punssilasien ääressä;
sulhasen ja morsiamen velimiehiä ne olivat, ja niitten joukossa
parhaana miehenä Oskar-eno, vanhapoika.

Hänelle oli ilta ollut kuivanlainen. Hän oli näet, tuo juro, naisarka,
elähtänyt poikamies aina vähän pahalla tuulella noissa pitkäpiimäisissä
perheiltamissa, joissa tupakatkin piti varkain polttaa, piti istua
salissa tyttöjen naurunkappaleena, juoda teetä, syödä makeisia ja
joissa sattumalta vain totitilkan sai. Mutta annas kun naiset oli
saatettu nukkumaan, kun iltamyöhällä istuttiin lasien ääressä noinikään
miesten kesken — silloin oli hänkin taas poikaa. Nuorten miesten
parissa hän parhaiten viihtyi, sillä silloin oli hänellä, vanhimmalla,
aina etuoikeus olla äänessä, ja hän oli hyvin mielellään äänessä. Hän
kertoi juttuja toisen toisensa perään, nauratti toisia ja nauroi itse,
niin että vesi valui harmaista silmistä.

Mutta toisinaan, kun Oskar-eno tarttui suustaan kiinni puheen päähän,
ei siitä toista päätä näyttänyt tulevankaan. Siinä alkoivat jutut ja
sukkeluudet tulla kahteen kertaan esille, ja silloin hän oli
vaarallinen mies. Hänestä oli silloin ihan pääsemättömissä. Istua piti
ja kuunnella — ja hän pani hyvin pahakseen, jos haukotteli! Eikä häntä
taas kukaan tahtonut suututtaa suurin surmin, tietysti ei, rikasta,
rakasta enoa.

Nytkin hän näytti merkeistä päättäen olevan vaarallisella puhepäällä.
Hän oli koko illan näyttänyt ikäänkuin surumielisenä hautovan jotakin
vanhaa muistoa, ja varmana saattoi pitää, että siitä sitä nyt lähti
tulemaan. Tuumailtiin vain, että lähteeköhän sieltä nyt uutta vai
vanhaa ja minkä verran. Punssiakaan ei ollut kuin pullo puolillaan,
kovin uhkasi käydä surulliseksi, jos juttua hyvin kauan kestäisi.

Vastoin tavallisuutta ukko istuskeli kauan aikaa äänetönnä, maistellen
silloin tällöin lusikalla kahvia. Oli toisillakin kerran puhevalta. Ja
siinä jo ajateltiin, että kenties hän hyvinkin noinikään heittänee
puhumisensa.

Mutta äkkiä eno käännähti, katsoi Anttia, sulhasmiestä, tarkoin ja
kysäisi:

— Milloin sinä Antti oikeastaan päätit kosaista tuota tyttöäsi?

— Milloinka? Sitäpä on vaikea sanoa, sillä monta monituista kertaa
olin ajatellut sen tehdä.

— Niin mutta ... älä kiertele. Milloin se sinussa noin oikein varmaksi
kypsyi, että nyt kosin.

— Kypsynytkö lie tässä mennä kesänä, kun minun heinäkuussa piti lähteä
reserviin keskeltä kesän hauskimpia huviretkiä ja pois tyttöni
lähitienoilta. Silloin tuo ainakin tuntui pakolliselta. Kun yksin
lähdin laivalla ajamaan ikävään kasarmiin ja siinä istuskelin kannella
katsellen, kuinka tuttu ranta häipyi niemien taakse, sillä hetkellä
päätin varmasti kysäistä tyttöäni, — jos eno haluaa niin perin tarkkaa
ajanmääräystä.

— Ja silloinko kirjoitit?

— Kirjoitin sitten vähän myöhemmin.

Ukko särviskeli taas hetkisen lusikallaan kahvia ja oli ääneti. Hän oli
harvinaisen vakavalla tuulella, melkein juhlallisella, näytti aivan
siltä kuin hän olisi mielessään märehtinyt joitakin vanhoja
surumielisiä muistoja. Sitä katselivat nuoremmat kummissaan: jos eno
nyt vielä rupeaa haaveilemaan, niin silloin vie hiiteen kerrassaan!

— Jos se multakin kerta olisi tullut kirjoitetuksi, niin yhtä kaikki
ei istuisikaan Oskar-eno kuivana vanhanapoikana nyt teidän parissanne
lörpöttelemässä joutavia yön kuluksi. — Noin puheli ukko miltei ujolla
äänellä, kohottamatta silmiään kahvikupista, jota hän lusikalla
hämmenteli.

Tuossa se siis oli, mitä hän oli miettinyt ja mitä hän nyt aikoi
kertoa. Mutta siitähän lupasi tulla hauska juttu. Eno kun kertoisi
omista lemmenseikoistaan ja kosinta-aikeistaan, sehän olisi
harvinaista, jotakin uutta!

— Ajattelitteko tekin kirjoittaa tytölle ja kosia?

— Kertokaapa siitä eno!

— Ajattelinhan minäkin kerran... Mutta mitäpä noista vanhoista
jutuista jaarittelemaan, myöhäinenkinhän nyt jo on...

Oli se nyt kerran ihmeeksi enollekin myöhäinen. Tavallisesti hän istui
ja pärisi sivu puolen yön eikä tahtonut mitenkään malttaa heittää, vaan
puhui vielä ulos mennessään, jotta kadulta kuului loppusukkeluuksia
hänen kulkiessaan. Ja nyt hän ei viitsinyt jaaritella!

Mutta näki sen sentään, että hänen itsensäkin teki mieli käydä
kertomaan, eikä hän olisi sitä nyt kertomatta heittänyt millään
ilveellä, vaikka oli hiukan arastelevinaan. Hieman vain kun
kehoiteltiin ja kyseltiin, niin jo alkoi.

                                                  ⸻

— Vai niinkö te luulette, etten minä olisikaan koskaan ollut
rakastuneena, puhui hän heittäytyessään keinutuoliin takanojaan. Hohoi!
Olin kerran jo puolikihloissakin, ja hamaan kolmanteen kymmenenteen vuoteeni
saakka olin sitäpaitsi rakastuneena säännöllisesti kaksi
kertaa vuodessa, syksystä ja keväästä, vaikken niistä viitsinyt puhua
kenellekään. Mutta tämä kirjeen kirjoittaminen oli sentään eri juttu.

Tietysti minä olin nuori ja ylioppilas. Silloin noita ylioppilaita ei
vielä ollutkaan joka kuusen juurella, niin että minä olin herra, enkä
ainoastaan omasta mielestäni, vaikka olinkin iältäni vasta parissa
. Ja kesä oli luonnollisesti kauniimmillaan, kentät
kukoistivat ja puut vihannoivat ja linnut lauloivat — niinkuin te sen
kaiken hyvin tiedätte rakkauskertomuksista. Olin viettänyt alkukesän
Karjalassa ja matkustin sieltä kesäsydännä kotiini Pohjanmaalle.
Laivalla olin tullut Kuopioon, mutta en jatkanut sieltä suoraan
Iisalmelle, vaan pyöräytin Tuovilanlahdesta mutkan Pielaveden kirkolle,
sinne pappilaan ativoihin. Siellä oli häät talossa, ja suoraan
tunnustaakseni olinkin sovittanut matkani niin, että minun sopi
pistäytyä matkan varrella sukulaistalossa ilopäiviä viettämässä.

En ole näet elämäni pitkään viettänyt sen huolettomampia enkä vähemmin
rasittavia päiviä kuin vieraillessani nuorena ylioppilaana kerran
kesässä viikon päivät isossa sukulaispappilassa. Siellä eletään
herroiksi, mutta ei rasittavan herroiksi. Levätään pitkään ja levätään
hyväksi höllyvillä höyhenpatjoilla, syödään rasvaista, maalaista ja
makeata; kupit ovat kookkaat ja vehnäviipaleet paksuiksi leikatut.
Sillä välin käydään ongella, uimassa ja ajelemassa, istutaan varjossa
puutarhan pehmeällä, nuorella nurmikolla ja poltetaan tupakkaa
pitkävartisista letkapiipuista...

Mutta tällä kertaa oli häät tulossa taloon. Siellä touhua ja juoksua,
siellä meteliä ja hämminkiä, leivottiin, paistettiin, leikeltiin,
keitettiin. Ihmistä kiehui kuin kattilassa pitkin portaita, pihoja ja
puutarhoja. Mutta mitäs me nuoret siitä. Me vietimme omia ilojamme
missä milloinkin miellytti, venehissä vetten päällä, koivikossa niemen
kärjellä ja kalmistossa kirkkomäellä. Siellä oli nuorisoa kappale —
etäisiä sukulaisia oltiin toisilleen melkein kaikki, — iloista,
tervettä, reipasta nuorisoa, joka ei muuta ajatellut kuin sen kuluvan
hetken huvia. Oli tultu kokoon ilopäiviä viettämään ja nautittiin nyt
elämästä kuin kepeät kesälinnut, laulettiin, naurettiin, kisailtiin ja
karkeloitiin. Isännät ja emännät antoivat meidän vapaasti iloita, hyvä
kun emme olleet jaloissa vastuksina. Ja me ahmimme nuoruuden
elämäntäyteistä iloa, ahmimme joka huokaisulla, joka liikkeellä. Hiki
juoksi päästä uutukaisten valkolakkien alta ja puna hehkuili koreina
kukkasina tyttöjen terveillä, mehevillä poskilla.

Se oli aikaa satumaista.

Siellä oli tyttöjä monenkinlaisia, oli hienohipiäisiä, hoikkaisia
kaupungin neitejä, oli maalaistyttöjä, pullevia ja tukevia.
Soudeltaessa, käveltäessä ja leikittäessä järjestyttiin aina tietysti
parittain, ja kukin valitsi toverikseen oman mielitiettynsä, jota hän
enemmän kuin muita piteli hellänä.

Minun osalleni lankesi nuori ja näppärä maalaistyttö, tuores kuin
keväinen tuulahdus. Teoltaan hän tosin ei vielä ollut saanut
viimeistä silitystä, muodot olivat kyllä pyöreät, mutta näyttivät
toisinaan — vika saattoi olla kotitekoisessa puvussakin — hiukan
tasaantumattomilta ja kömpelöiltä; kasvot oli ehkä liiankin punakat,
kun ei tyttö vielä ollut saanut tottuneeksi myötään käyttämäänsä
päivänvarjoa; kädet ja jalat olivat tarpeettoman suuret ja luisevat.
Mutta silmät, ne olivat kirkkaat kuin kauriilla, huulet kuin mansikat
päivän puolella ahoa, ja paksu lettitynkä, joka selälle roikkuili, oli
väriltään ja muodoltaan väärentämätöntä, turmelematonta, luonnon omaa
tekoa. Sillä palmikolla minä en koskaan malttanut olla leikkimättä,
joko sitten istuttiin vierekkäin soutoteljolla taikka iltaviileällä
levähdettiin päivän vaivoista puutarhan seinänviereisellä
kiikkulaudalla. Mutta hän ei tuosta suuttunut: sitä myöten oli leikki
sallittua. Hän vain nauroi, nauroi niin puhtaasta ilosta, että kyynel
kimalteli silmän nurkassa, hampaat välähtivät valkeina punaisten
mehupeitteiden alta ja koko vartalo hytkähteli notkeasti, viattomasti,
luonnollisesti.

Hän oli minun naurava sulottareni. Ja minä nauroin tietysti myöskin,
riemuitsin oikein sydämeni pohjasta.

Hänen nimensä oli Iida. Siitä ajasta on minussa omituinen
myötätuntoisuus kaikkia Iidoja kohtaan. Minusta siinä nimessä jo
kajahtaa jotakin hempeää ja naisellista. Asettelin mielessäni
rinnakkain nimiä Iida ja Oskar: olihan toinen niin naisellisen pehmeä
ja toinen niin miehevä ja luja.

Ensi olimme kohteliaita toisillemme, toisena sinuttelimme
toisiamme ja riitelimme, ja kolmantena jo hieman ujostelimme toisiamme,
kun katseet osuivat vastakkain. Siihen aikaan oltiin vielä herkkiä
punastumaan.

Neljäntenä päivänä oli häät. Jo tuli kokoon oman kylän vieraita, outoja
meille matkustajille, jotka jo olimme kuin yhden perheen jäseniä. Siitä
me ikäänkuin vetäysimme lähekkäämmäs, tutustuimme, veljistyimme.
Kuiskailimme salavihkaisesti, heitimme katseita, pidätimme naurua,
ymmärsimme toisemme. Mieliala kävi vihkimätilaisuuden lähestyessä
juhlalliseksi. Tytöt olivat pukeneet hienot hääpukunsa ylleen ja
näyttivätpä niissä nyt ihan moitteettoman siroilta. Iidallakin oli
valkoinen puku, ihan vasiten tehty muotien mukaiseksi. Se taipui
sulavana hartioille ja uumille, solui pehmoisena ja sivelevänä ruumiin
mukaan, tehden äsken kömpelön näköisen vartalon solakaksi ja
säännölliseksi. Oliko siihen nyt apuna käytetty kureliiviäkin, sitä en
tullut ajatelleeksi. Mutta sen puvun vaikutuksesta hänen liian
punakkaat kasvonsakin näyttivät nyt hienommilta: käsissä oli
hansikkaat, jaloissa vaatekengät ja tukkaan oli sidottu sinervä nauha.

Me seisoimme vastakkain morsiusparia vihittäessä. Hän oli heti
huomannut, että hänen uusi pukunsa vaikutti minuun voittavasti. Sen
kaupunkilaispukunsa mukana hän näytti saaneen kaupunkilaisnaisen
terävyyttä ja tarkkuutta ja naisellista viekkautta ja juonta, joka
hurmaa saman verran kuin maalaistytön viattomuus ja viehkeys.

Minä pikeysin yhä enemmän. Hääpäivän iltana koko hääjoukko oli
kävelemässä; käytiin näköalaa ihailemassa läheiseltä vuorelta.
Katseltiin, kuinka päivä laski ja ilta vähitellen vaihtui yöksi.
Kastekin laski ruohikkoon ja ilma kävi viileäksi. Iida taitteli
kanervan oksia, taittoi yhden mullekin ja pisti takkini napinläpeen, ja
katsoi sitä tehdessään veitikkamaisesti silmiini. Ja me riitelimme
siitä, oliko kanerva onnen kukka; hän sanoi että oli, minä että ei.
Siitä riitelimme vielä, kun toiset laskeutuivat alas kukkulalta ja
maantieltä huutelivat meitä. Me lähdimme vitkastellen laskeutumaan
jäljestä, kävelimme vierekkäin hiljalleen yösumun laskeutuessa järvelle
ja niityille...

Sinä yönä minä valvoin ja kirjoitin runoa, varkain kirjoitin makuullani
vintillä, veljesvuoteella, toisten nukkuessa. Mitä Iida teki toisessa
ullakkokamarissa, tyttöjen sisarvuoteella, sitä en tiedä. Arvatenkin
hän nukkui. Silloin olin varma, että hänkin valvoi ja ajatteli minua
niinkuin minä häntä, ja tuo varma luulo teki minut autuaaksi. Kirjoitin
pitkän runon muistikirjaani. Aamulla minun piti antaa se Iidalle
sopivassa tilaisuudessa ennen lähtöäni.

Niin — ennen lähtöäni. Aamulla minun näet täytyi lähteä. Laivakulut,
matkatoverit, mitkä lienevät pakottaneet, mutta minun täytyi lähteä.
Täytyi erota noin lämpimimmiltään, jättää toiset nuoret vielä moniksi päiviksi
iloista elämää jatkamaan, heittää Iida...

Kun aamulla tulin puutarhaan, olivat tytöt jo siellä minulle
kukkaskimppua sitomassa. Näin selvästi kuinka Iida kävi hakemassa
lemmenkukkia ja pisti ne sinne kätköön toiseen laitaan; — ne ovat
minulla samoin kuin kanervan oksa vieläkin tallella. Minusta tyttö oli
melkein itkeneen näköinen, — vai olisiko uni ollut aamuvarhaalla vielä
silmässä. Ei puheltu muusta kuin niistä iloista, joita yhdessä vielä
pidettäisiin, jos minä jäisin. Ja minun täytyi lähteä, hevosta pantiin
jo valjaisiin! Olisin itkenyt, jos olisin miehuudeltani ilennyt. Mutta
koska olin mies, koetin nauraa tuska sydämessä. Iida ei enää nauranut.
Hän sitoi kukkasvihkoa, katseli alas ja oli ääneti.

Se hetki oli surun hetki. Se oli heräämisen hetki ihanista unelmista
kylmään ja pakolliseen todellisuuteen.

Ei — runoani en voinut antaa, se liian kylmästi, liian huonosti
tulkitsi sen, mitä tunsin ja mitä tahdoin sanoa. Minulla oli sanottavaa
niin äärettömän paljon, sydän kukkuraa myöten täysi. Minun piti
kirjoittaa kirje Tuovilanlahdesta, kirjoittaa kaikki, selittää
kaikki... Jo annoin siitä Iidalle viittauksen. Hän katsoi kummastuneen
näköisenä — oli näet muita läsnä — mutta näin selvästi, että hän
ymmärsi — ja hyväksyi.

Vanhemmat ihmiset hymyilivät hiukan, kun hyvästellessä ei meidän —
Iidan ja minun — kättelystä näyttänyt loppua tulevankaan, mutta
hymyilivät suosiollisesti, niinkuin viattomasti leikkiville lapsille.
Hän heilutti vielä liinaa veräjän pielessä, kun kärryt tienkäänteessä
vierivät näkymättömiin. Ja minä vilautin valkoista lakkiani. —

Se oli tukalata matkaa. Päivä poltti tulena niskaa, maantie pölisi
yhtenä pilvenä, kyytimies nukkui ja hevonenkin laiskistui helteessä
juoksemasta. Ja minut kuljetti kova kohtaloni virstan virstansa perään
poikemmas siitä paikasta, jossa kerran ihmeeksi olin saanut nauttia
täysin siemauksin nuoruutta ja onnea ja jossa minua ikävöitsi
kirkassilmäinen, hellämielinen tyttö, jonka parista säälimätön pakko
oli minut kesken ilojen maailmalle kiskaissut. Mieleni oli apea, minua
suututti ja kirveli, mutta ei auttanut muu kuin ajele pois
yksinäisyyteesi ja ikävääsi, josta nyt olit neljäksi päiväksi saanut
silmäillä onnellisten asuntoihin.

Olin yksin, yksin tunteeni vallassa. Kirjoittaa aioin tytölleni, mietin
jo alun ja lopun ja keskelle mehevät paikat. Siitä olisi tullut lämmin,
kaunis, liikuttava rakkaudenkirje. Mutta siitä ei tullut mitään.

Kievarin kynät olivat kelvottomat, paperia ei ollut kunnollista,
väsytti ja suututti. Mutta se ei olisi estänyt. Jo muutamanlaisen
kirjeen heti kirjoitin, mutta repäisin sen huonona ja aloitin toista.
Ja silloin rupesi järki-vähäinen pelaamaan. Rupesi tutkimaan. Mitä
minulla oli muka mielessä tehdä? Kihlatako tyttö? Kihlatako outo nainen
nelipäiväisen tuttavuuden jälkeen, tuntematta vanhempia, sukulaisia,
tuntematta itseäänkään. Ja saattoiko luottaa tuollaiseen hetken
tulistumiseen? Eikö olisi vääryys tyttöäkin kohtaan, jos kirjoittaisin,
kihlaisin, ja se unelma sitten kumminkin tulisi rikotuksi. Olinhan
pelkkä keltanokka...

Semmoista se järki opetti lukemattomin vaihteluin, kun kerran pääsi
ääneen. Koettihan tunneraukka pitää puoliaan, ja monesti se jo oli
voitolla, kun jokin satunnainen muisto taas elävästi kuvasi Iidan
lempeän muodon eteeni. Silloin taas kirjoitin ja revin. Ja vaikka sen
ottelun aikana rakkauteni yhä vahvistui ja vankistui, niin siihen
määrään olin saamaton, että kirje jäi lähettämättä. Saatanhan sen
vastakin lähettää, ajattelin, kunhan mietin. Ja odotustunti kului.

Laiva tuli, kyytimies palasi, minä laskin kohta laivalla täyttä vauhtia
Tuovilanlahdesta pohjoiseen päin. Ja siihen loppui minun unelmani.
Tosin olen sen uneksinut uudelleen ja uudelleen vuosien kuluessa
muinaisuudenmuistona, mutta vieläkään en voi uskoa tehneeni oikein, kun
sen kirjeen jätin kirjoittamatta. Kuvittelen, että siitä olisi lähtenyt
kahdelle onnea. Sillä joskaan ei ole varmaa, että Iida nyt olisi
emäntänä omassa talossani — kuka voipi tutkia kaikki mahdollisuudet!
— niin olisi se ainakin sangen luultavaa.

Mutta minä olen aina miettinyt tunnin liikaa...

                                                  ⸻

Ukko ryyppäsi punssin lasistaan ja kaatoi uutta. Yö puolen oli taaskin kulunut
yli, mutta ihme kyllä, aika ei ollut käynyt siksikään pitkäksi,
ei ketään nuorista kuulijoista ollut haukotuttanut. Ja punssitilkkakin
oli hyvin riittänyt, kun harvoin muistettiin lyhentää ryypyn-välejä.
Oli istuttu ääneti ja kuunneltu. Jokainen tunsi, että eno oli kertonut
toden tarinan, sillä vastoin tavallisuuttaan hän oli tullut kertoneeksi
sen lämpimästi, vakavasti, paikoin oikein juhlallisesti.

— Mutta eihän se ollut niinkään itkettävä historia, selitti eno
iloisemmalla äänellä, kun hänen nuoret ystävänsä eivät oikein tahtoneet
päästä erilleen kertomuksen tunnelmasta. — Sehän oli vain tavallinen
vanha juttu. Terveeksi sen päälle!

RUISKAHVI.

Pohjanmaalla se oli ensiksi syntynyt tuo aate ja sieltä mahtavana
virtana vierinyt yli kaiken Suomen niemen.

Nimittäin ruiskahvi-aate.

Se oli vaikuttanut kaikkiin kansanluokkiin, voittanut alaa ”syvissä
riveissä” ja läpitunkenut nekin kerrokset, jotka pinnemmalla kelluvat.
Luonnollisesti. Sillä uusilla aatteilla on aina vastustamaton, mukaansa
tempaava voima.

Ja nyt se oli päivän polttavana kysymyksenä puheessa ja käytännössä
Ahmaistenkin kirkolla.

Siellä oli tuota aatetta ensiksi ruvennut käytäntöön panemaan
kansakoulunopettajan rouva, sitten sitä oli — koetteeksi vain —
yritetty lukkarissa ja siltavoudissa, ja sen jälkeen oli siihen
ryhdytty muutamissa isommissa taloissa, joissa jo oltiin toisista siksi
edellä, että niissä saattoi huoletta käydä uusiin rientoihin käsiksi,
— välipä tästä, jos muut pienemmät vähän veistelivätkin.

Mutta vauhtinsa sai Ahmaisissa ruiskahviliike vasta, kun sitä
tunnetulla innollaan ja taidollaan rupesi ajamaan valtiopäivämies,
esitellen tämän liikkeen syvempää, jalompaa, suorastaan isänmaallista
tarkoitusta, jonka eteen kyllä ansaitsee panna sekä voimia että
uhrauksia. Väsymätön hän oli kehoittamaan ja kertomaan — hän oli aina
väsymätön puhuessaan köyhän kansansa eduksi —, ja hänen menestyksensä
olikin suuri, kun häntä vielä kansakoulunopettaja kannatti kaikilla
apuneuvoilla, joita tieto antaa. — Kohta keitettiin niinhyvin
nimismiehessä ja henkikirjurissa kuin melkein kaikissa kirkonkylän
pikkutaloissa ja mökeissä pelkkää ruista.

Julkisesti tuota liikettä ei kukaan uskaltanut vastustaa. Mutta
äänetöntä vastustusta oli kumminkin, salakähmäistä, ja sehän se olikin
kurjinta. Tämän vastustuksen laajuutta, sen voimaa ja kestävyyttä
punnittiin tarkoin Antin päivänä lukkarissa.

Sinne oli kylän rahvasta lukuisasti saapunut, ja kaikki tahallaan
edeltäpuolisen, koska tiettiin, että nyt ensi kertaa suuremmassa,
yleisessä kestissä tarjotaan ruiskahvia. Eipä siis kumma, että
keskustelu enimmäkseen pysyttelikin tämän nuoren, suositun kysymyksen
seutuvilla. Kaikenlaiset muut kylänjuorut ja torat unohtuivat.
Valtiopäivämies — hän oli myös kunnan esimies —, joka ei ollut
seurustellut lukkarissa sitten kun tämä viime keväänä oli uskaltanut
vastustella häntä kuntakokouksessa, saapui ystävällinen hymy
huulillaan, ja nimismiehen ja henkikirjurin rouvat, unohtaen täsmälleen vuoden
vanhan kinansa, tervehtivät toisiansa lämpimästi. Kauniiseen
sopusointuun yhdisti kaikkia sama innostus, pienehköt kylmyydet ja
katkeruudet se lääkitsi pois sydämistä, sillä nyt kun ryypättiin
ruiskahvia vehnäsen kera, niin tunnettiin selvästi, ettei siinä ollut
kysymyksessä paljas nautinto, vaan myöskin aate.

— Todenteolla, sanoi kansakoulunopettajan rouvalle valtiopäivämiehen
emäntä — häntä ei rouvaksi sanottu, — tämä maistuu verrattomasti
paremmalta kuin mitkään ostokahvit. Onhan tämä vain puhdasta...? Hän
kääntyi kanttorin rouvan puoleen.

— Ihan selvää kotipellon ruista, tämä vakuutti. Ottakaa vehnästä ...
no, enemmän.

— Kiitoksia, riittää jo. — Ja kun ei ennen ole hoksannut kukaan...

— Sanokaas muuta, puuttui puheeseen kansakoulunopettaja, jonka rouva
oli Ahmaisissa aatteen pannut alulle, olisipa luullut jonkun jo ennen
ymmärtävän...

— Vaikka muistan minä ennen lapsuudestani, että naurettiin, kun
muutamin paikoin polttivat ruista kahvinsa jatkoksi, vaikka ei ne sitä
toki humalavedessä liottaneet.

— Niin, siinäpä se onkin erotus.

Siltavouti laski kuppinsa pöydälle ja kumarsi. — Suuri kiitos. Ja
tuskin ne sitä nytkään edes kaikin paikoin hoksaavat, ja miksei ne
hoksaa, mutta eivät tahdo. Tuollakaan Leskelässä ei kuuluta uhallakaan
pantavan pannuun murustakaan ruista.

— Entä Kelalassa!

— Kuuluvat vain sanovan, että on sitä heillä toki siksi vielä varaa,
että suovat kupillisen puhdasta kahvia itselleen ja palkollisilleen.

— Niin, onhan sitä varaa velkaisella. He, he! — Sille naurettiin, ja
toinen kuppi tarjottiin ja juotiin.

— Entäpäs nämä Tyynelän vanhat mamsellit, ei suinkaan nekään...?

— Niistä nyt ei puhettakaan, vanhatpiiat, ikuiset kahvin särpijät!

— Eihän siitä semmoisille apua. Mutta kun monet mökkiläisetkään eivät
voi pysyä muuta kuin paljaissa ostokahveissa.

’— Juuri meidän kauppamiehemme heitä pilaavat, selitti lukkari.
Koettavat aina kahden kesken tehdä pilkanalaiseksi koko puuhaa ja sen
puoltajia.

— Mutta tiedetäänpä se, mistä syystä he sen tekevät, virkkoi siihen
valtiopäivämies, — eivätkä ne syyt juuri kauniita ole. Sinne uhkaavat
jäädä makasiineihin happanemaan ja rottain ruoiksi koko heidän syksyllä
tuottamansa runsaat kahvivarastot, käsistä on luikahtaa sekä pääoma
että voitto, eikäpä siis kummakaan, että he koettavat kaikilla
epätoivon yrityksillä taistella tätä nuorta liikettä vastaan ja tappaa
se jo kehtoonsa. Mutta turhaan potkivat tutkainta vastaan.

— Turhaan, todisti kauppias Tuppurainen, jolta lukkari, henkikirjuri
ja nimismies ostivat tavaransa. Hän oli jo ajoissa myönyt kaiken
kahvivarastonsa polkuhinnasta naapuripitäjän kauppamiehelle — siellä
ei ollut liike vielä aivan laajalle levinnyt — ja pannut puotinsa
ikkunaan ilmoituksen, että ”valmiiksi paahdettua ruiskahvia on
myötävänä 10 pennillä naulalta”. — Turhaan, sillä kuka hullu nyt enää
ostaisi ulkomaan sotkuja, kun parempaa kahvia kasvaa oma pelto,
kotipelto.

— Syrjäkyläläiset sitä vain taitavat enimmäkseen ostaa, tiesi
nimismies.

— Ja oletteko kuulleet hullumpia! jatkoi hänen rouvansa, — sanovat
muka Jumalan viljan tärväämiseksi, jos kotipellon ruista kahviksi
paahdetaan.

— Sitä taikuutta! — Lukkarin rouva löi käsiään yhteen. — Mutta eikö
maistu rouvalle vielä ... no ottakaa, kotikahvia!

— Kiitoksia, enpä jaksaisi, mutta koska se on niin hyvää... Hän otti
kolmannen kupin.

172

— Niin, pimeys on vielä suuri kansassamme, puhui valtiopäivämies. Ei
se ymmärrä omaa etuaan. Sitä täytyy vähitellen valistaa: ei merta
pisaroitta soudeta. Ja meidän on velvollisuus sitä neuvoa esimerkeillä
ja sanoilla, ja senhän teemmekin mielellämme, kun siten voimme
hyödyttää kansaamme ja isänmaatamme.

Ja henkikirjurinkin rouva otti kolmannen kupin hyvin omintunnoin. Siitä
ei ollut paljasta nautintoa, siinä oli aate.

— Ka, rovastihan sieltä ajaa röökynöineen, ilmoitti muudan, ja kaikki
kiiruhtivat ikkunoihin. Oli se ilmoitus vähän omiaan innostusta
laimentamaan. Kaikki näet tiesivät, että pappilassa rehotti vielä
vanha, tuhlaavainen ulkomaan kahvin juonti, ja siinä se juuri oli
suurin syy, mikseivät syrjäkyläläiset yhtyneet uuteen aatteeseen, koska
siihen vastoin pappilan esimerkkiä eivät täysin voineet luottaa ne,
jotka eivät kyenneet asioita itsenäisesti arvostelemaan. Ja
valtiopäivämies tiesi kyllä, kuinka kiihkeästi papisto aina vastustaa
kaikkea uutta, olkoon hyvää tai huonoa, niin että sieltä päin siis ei
ollut odotettavanakaan kannatusta tuolle nuorelle liikkeelle.

Sentähden rovastin tultua mieliala menikin vähän jäykäksi. Täytyi
ruveta puhumaan muista asioista, mutta se ei oikein luistanut. Juopa
tuntui olevan toisinaan välissä. Ja kun kohta erottiin, niin monikin
nyt vasta ymmärsi valtiopäivämiehen sanat: ei merta pisaroitta soudeta.

Mutta pappilankin nuorista neitosista oli jo kauan tuntunut raskaalta
tuo muista kyläläisistä eroava asema kahvikysymyksessä. Neiti Augusta,
joka paljon seurusteli nimismiehessä, oli siellä sekä aatteellisesti
että käytännöllisesti imenyt itseensä ruiskahvin jalon tarkoituksen, ja
jo viikkokausia hän oli mielessään hautonut päätöstä heittää kotonaan
pois koko kahvin juonti. Ainoastaan äidin huomautukset, että moisesta
mielenosoituksesta toisinaan isä suuttuisi, olivat pidättäneet häntä
päätöstään toimeenpanemasta. Ruustinnan itsensä tosin tiedettiin
salaisesti kallistuvan samaan suuntaan, mutta julkisesti hän ei koskaan
tehnyt mitään vastoin herransa ja miehensä tahtoa. Ja rovasti itse oli
pysyttäytynyt kamalan äänettömänä koko asiasta; jos siitä puhumaan
ruvettiin, hän käänsi vakaana ja vaiti ollen selkänsä.

Mutta kun hän eräänä iltapäivänä astui ruokasaliin päivälliskahville,
huomasi koko kokoontunut perhe, että jo on jotakin tekeillä. Eikä
kukaan sanaakaan virkkanut, ennen kuin rovasti vetäistyään piipustaan
pari sakeata savua rykäisi ja lausui:

— Minä olen jo vanha mies, eikä ole minun asiani siis enää sekautua
niihin uusiin tuumiin, joita tässä maailmassa milloin miltäkin kolkalta
esiintyy.

Neiti Augusta huokasi: niinkö siis!

— Mutta kumminkin olen kykenevä omistamaan uusistakin sitä, mikä on
todella järkevää ja hyvää, ja minä tunnen velvollisuutenikin sen
esimerkin tähden, jota olen muille osoittamaan asetettu.

Rovasti vetäisi taas arvokkaasti pari henkisavua ja jatkoi hetkisen
syvän äänettömyyden jälkeen: — Ja minä toivon, ettei tästä hetkestä
meidän talossa käytetä kahviksi muuta kuin ruista, pelkkää kotipellon
ruista. Minä toivon niin ja tiedän, että tahtoni täytetään.

Rovasti loi tuiman ja päättävän katseen ympärilleen, nousi, kuppiin
koskematta, ja astui vakavin askelin ulos huoneesta. Hän tiesi, että
hän oli uhrannut jotakin isänmaan alttarille.

— Oi kun hän on hyvä, tuo isä! Lähden heti häntä suutelemaan. — Neiti
Augusta ihan riemusta hypähteli.

— Niin, lähdetään, minä myös, puheli nuorempi syleillen sisartaan.

— Älkää menkö, neuvoi äiti, ei isä pidä semmoisesta. Menkää mieluummin
paahtamaan hiukan ruista, niin saamme hänellekin piankin kupin...

— Sen teemme. — Neiti Augusta löi käsiään yhteen. — Eikä enää
ostokahvia ajatellakaan. Ja nyt seuraa meidän jälkeen koko kylä ja koko
pitäjä.

— Ja koko maailma, lisäsi nuorempi, ja tanssien he riensivät ulos.

Mutta pappilan nuori maisteri, joka vasta oli Helsingistä saapunut
kotiin, hymähteli salavihkaa viiksiään väännellen ajatellessaan tuota
maalaisten lapsellista ja pienenmoista innostusta ja heidän rientojaan.
— Ruiskahvia! Olisipa sentään hullua, jos esimerkiksi Kämpissä tilaisi
ruista avec’in kanssa.

Kovin häntä nauratti tuota ajatellessaan.

Tieto pappilan päätöksestä levisi kuin vihuri yli kylän ja täytti
rinnat riemulla. Ja sanomalehtiin kirjoitettiin Ahmaisista, että siellä
tuskin enää tapaa muuta kuin ruiskahvia. Seurattava esimerkki.

                                                  ⸻

Ja niin se elettiin Ahmaisissa talvi kevätpuoleen asti, ja ruiskahvia
juotiin. Mutta semmoista se on maailman meno: into laimeni. Tuli väliin
muitakin harrastuksia, kaikenlaisia, eri mielipiteitä syntyi kohta
tapahtuvasta kappalaisen vaalista, heräsi arpajaisintoja ja
torvisoittokuntaintoja, ja puolueet Ahmaisissa jakautuivat piankin ihan
uusien periaatteiden mukaan. Ja niinhän tuo tuntuikin vähän
lapselliselta ja naurettavalta elää riidassa kyläläistensä kanssa
kahvikupista, olipa tuossa nyt mitä tahansa, eihän sen tähden
kannattanut olla naapuriensa kanssa seurustelematta.

Niin ainakin tuntui lukkarin rouvasta, ja kun Kelalasta kerta
kevätpuolella heille tultiin, niin ostokahvissa ne sovinnot juotiin,
vaikka valtiopäivämiehestäkin satuttiin käymässä olemaan. Lukkari ja
valtiopäivämies taas heittivät koko kysymyksen naisten asiaksi,
keittäköönpä akkaväki ja juokoon mitä tahansa, yks’kaikki, on sitä toki
miehisillä miehillä vähän tärkeämpiä ajattelemisia. Mutta pikkuista
pilaa he eivät voineet olla Tuppuraisesta laskematta hekään, ja
toisilla kauppamiehillä oli naurua koko kevääksi.

Kun nimismiehessä eräänä oli koolla pelkkiä herrasnaisia,
muistui mieleen entinen ruiskahvihomma.

— Kyllä minä sen heti älysin, ettei se voi olla edes terveellistäkään
tuo musta, sakea velli, mutta join kumminkin mieliksi sitäkin, kun
tarjottiin. Eihän sitä tahtonut riitautua niin joutavista asioista,
selitti henkikirjurin rouva.

— Hyvin vastenmielisesti minäkin sitä join, sanoi nimismiehen rouva,
— kupin enintään, ja kotonani pidin oikeata kahvia ainakin puoleksi ja
enemmänkin.

— Samoin minä. Silloin se karvaus toki ei niin tuntunut.

— Nyt en ole tilkkaakaan pitänyt ruista pitkiin aikoihin. Gustavkaan
ei sitä suvaitse, vaikka emme sitä heti tahtoneet ilmoittaa ja loukata
kyläläisiä.

— Niin, ne olivatkin kovin kiihkoisia talonpoikaiset, valtiopäivämies
esimerkiksi.

Ruustinna selitti, että hänestä se aina oli tuntunut niin hieman
lapselliselta puuhalta, kun Augusta oli siitä puhunut, mutta kun hänen
miehensä oli esimerkin vuoksi taipunut siihen suostumaan, niin oli
heillä ruiskahvia pidetty, varsinkin palvelusväelle, mutta aina oli
toistakin ollut.

— Jaa, ja kyllä se hyvä saattoi ollakin tuo tuuma köyhille
syrjäkyläläisille, joilla pennit ovat niin lujassa.

— Niille se kyllä on hyvinkin terveellinen ja maistuneekin —
suolattuna.

Ja pappilan nuorilla neitosilla oli niin paljon puuhaa arpajaisista,
niin äärettömän kiire, etteivät he joutaneetkaan ajattelemaan niin
maallisia asioita kuin kahvia.

Mutta kun vihdoin kaikki oli arpajaisia varten valmiina ja
kansakoulunopettaja juhlatilaisuudessa piti puhetta, niin hän lopetti
sen seuraavilla sanoilla: ”Ja isänmaata palvellessamme emme saa eksyä
vähäpätöisiin harrastuksiin, syrjäpoluille, vaan meidän täytyy omistaa
koko sielumme, kaikki työmme kansallemme ja isänmaallemme”.

Monikin ymmärsi, että hän syrjäpolulla tarkoitti ruiskahviliikettä.

1890.

HÄNNÄTÖN VASIKKA

P:n pikkukaupunki ei ollut enää ihan viimeisiä meidän maassamme, ei
hetikään. Sillä oli jo oma sanomalehti ja oma kirjapaino, ja niitä on
kaupunkeja, joissa ei ole kumpaistakaan.

Niin — oli kirjapainokin, ihan uusi ja uutta muotia, ulkomaan tekoa.
Mutta yksi siinä oli vika: ei ollut mitä painaa. Sanomalehteenhän sitä
nyt meni kaksi iltaa ja kaksi aamua viikossa, mutta sillä välin kone
seisoi laiskana ja happani öljyynsä, ja kirjapainopojat vetelehtivät
joutilaina nauttien palkkaa käyttämättömästä taidostaan, vetelehtivät
ja juopottelivat muitten harmiksi ja herättivät yleistä pahennusta.

Oliko se nyt laitaa?

Kirjapaino-osakeyhtiö oli jo pitänyt parikin kokousta siitä, että
mitähän sitä painettaisiin. Oli puhuttu sinne ja tänne, oli tiedusteltu
sieltä ja täältä, oli tehty esityksiä ja tutkittu tarjouksia, moitittu
esityksiä ja hylätty tarjouksia, eikä ollut päästy päätökseen. Paino
jörötti joutilaana neljä viikonpäivää.

Taaskin oli kokous, mutta siinä yritti käymään niinkuin edellisessäkin.
Painettavaa ei tavattu semmoista, joka olisi ollut kaikille mieliksi,
sillä ainahan siihen jollakulla oli jokin mutka moitteeksi nakata, ja
asia raukesi. — Vihdoin Niiranen, nahkuri, jolla myöskin oli osake,
mutta joka ei tähän asti ollut pitänyt itseään kypsyneenä ottamaan osaa
kirjallisiin arvosteluihin, hän nyt nousi ja lausui:

— Käskee se olla kirjapaino, joka joutilaana töröttää, ja saapi se
olla kirjapainoyhtiökin, joka kahdesti kuukauteensa kokoontuu, mutta ei
saa tuon luotuista toimeen. Enkä minä älyä, mikä niissä lie vika
kaikissa painettavissa, kun ei ne passaa. Mutta minä esitän semmoisen,
jossa ei pitäisi olla vikaa mitään, minä ehdotan, että me työn
kaunistukseksi alamme alusta ja painatamme Aapisen.

Aapisen. Se oli jotakin uutta. Ja se saavutti heti suosiota.

— Minä pyydän lämpimästi kannattaa tätä tehtyä esitystä, sanoi
postimestari, joka muuten varsinkin oli ollut kärkäs moittimaan ja
hylkäämään esityksiä. Tämä kelpasi. — Ehdotan vain lisäksi, että
siihen tilataan kuvat Saksasta.

— Minä suostun myöskin, vakuutti Rihkanen, kauppias. — Tämä on
yritys, josta ei missään tapauksessa voi tulla tappiota, vaan joka
voipi ajan pitkään hyvinkin lyödä leiville. Painokustannukset eivät
pääse kovin suuriksi, jospa vaikka kuvatkin tilattaneen, eikäpä tarvis
tekijälle paljon palkkiota maksaa, mutta menekki on yhtä taattu kuin
lehtitupakan.

Kansakoulunopettaja Posio, joka yleensä katseli kaikkia asioita vähän
korkeammalta, vähän ihanteellisemmalta kannalta kuin kaikki muut,
puolusti sitä myöskin:

— Minun mielestäni meidän kaikkien pitäisi olla kiitolliset ehdotuksen
tekijälle tästä sopivasta keksinnöstä, ja pitäisi innolla ryhtyä
yritykseen. Sillä alkavaisia kun olemme tässä työssä levittäessämme
kansalle valoa, sopii meidän myöskin alkaa vaatimattomasta alusta. Ja
kumminkaan se ei ole mikään mitätön yritys. Päinvastoin se on yritys,
joka...

Hän piti pitkähkön ylistyspuheen. Ja vielä puolustivat asiata viskaali
ja rehtori, eikä tohtorikaan pannut vastaan, vaikka vähän partaansa
myhäili.

Puheenjohtaja, kaupungin ainoa kauppaneuvos, kuunteli pitkiä
keskusteluja tyynen kärsivällisesti, ja maisteri kirjoitti uutterasti
pöytäkirjaa. Vihdoin, kun keskustelu hetkeksi herkesi, nousi
puheenjohtaja:

— Tässä on meille tehty hyvin huomioon otettava ehdotus, joka on
saavuttanut runsasta kannatusta ja suosiota, eikä sitä ole tietääkseni
kukaan vastustanut. Saan siis ensiksi kysyä herroilta: aletaanko,
niinkuin tässä on ehdotettu, alusta?

— Aletaan.

— Tehdäänkö aapinen, kuva-aapinen?

— Tehdään.

— Ja kuvat tilataan Saksasta?

— Saksasta.

Puheenjohtaja iski kurikan pöytään ja pyyhkäisi hien paljaaksi
kuluneelta päälaeltaan. — Vihoviimeinkin oli siis tehty päätös, ja
tuntuipa oikein kepeältä, kun tuo vaikea alku oli saatu meneilleen.
Pirteä, sovinnollinen mieliala pääsi valloilleen, ja tieto siitä, että
johonkin sentään kyettiin sekä sen tiedon tuottama rohkea luottamus
tulevaisuuteen valtasi mielet. Sentähden, sitten kun oli valittu
toimikunta — viisi jäsentä ja kaksi varajäsentä — päätettiin
yksimielisesti lähteä seurahuoneen puolelle juomaan yhteinen malja
uuden yrityksen menestymiseksi. —

Kului kuukausi, toista. Tekstit kirjoitettiin, — pistettiin vanhan
sekaan uuttakin; kuvat tilattiin Saksasta ja saapuivat. Ja taas
kuulutettiin osakeyhtiö kokoon, kuulemaan toimikunnan ehdotusta ja
tekemään lopullista päätöstä.

Kymmenkunta aapiskuvan valmista vormua — sanoivat klisseiksi — oli
vasta tullut, jotta älä muuta kuin paina. Niitä kuviahan siinä
kokouksen aluksi ensiksi katseltiin ja ihmeteltiin. Oli siinä muudankin
kuva, Jooseppi paimenessa.

— Siinäpä on sarvipäätä, lammasta jos lehmääkin.

— On. Ja vasikka, totta vieköön, täydessä laukassa, häntä pystyssä.

Niin todella, häntä pystyssä ja vähän käppyrässä.

— On se vähän tarpeetonta, että on kuvattu vasikka tuolleen, häntä
siivottomasti pystyyn. Se nyt ei juuri kuvaa kaunista. — Niin tuumasi
heti postimestari, jotakin moittiakseen.

— Hyvin tarpeetonta, se on minusta suorastaan sopimatonta, se ei
loukkaa ainoastaan kauneuden tunteita, vaan vieläpä kainoudenkin
tunteita. — Niin Posiosta.

— Johan tämä nyt loukkaakin, vasikan häntä, olipa tuo miten päin
tahansa, arveli Niiranen, nahkuri, ja ojensi paperin rehtorille. —
Kuva on minusta hyvä, häntä myöskin.

— Minä olen ihan vastakkaista mielipidettä enkä ymmärrä, miten ne ovat
lastenkirjaa varten voineet lähettää tuommoisen hävittömän kuvan. —
Rehtori laski pahantuulisena kuvan pöydälle ja naputteli sormellaan
sitä puhuessaan siinä juuri vasikan hännän kohdalle. — Tuommoista me
emme voi aapiseemme painattaa, ja minä ehdotan sen vuoksi, että koko
kuva jätetään pois.

— Se ei käy laatuun, selitti Rihkanen, kauppias. — Me olemme
tilanneet kuvia Saksasta saakka, maksaneet rahat, ja sitäkö varten,
että ne hukkaan heitettäisiin. Johan tässä nyt joutavoimaan! Kun ne
kerta on ostettu, niin tottapa ne pitää myödäkin. Ja mitä vasikan
häntään tulee, niin ei paineta koko kapinetta, jos se on niin ilkeä
kappale. Lykätään pois koko häntä, — se on hyvin sievään tehty.

— Sitten siihen tulisi hännätön vasikka, huomautti maisteri,
kohottamatta päätään kirjoituksistaan.

— Niin tulisi, ja mikä sitten. Vähemmin loukkaisi.

Tehtäisiinkö hännätön vasikka? Puheenjohtaja oli vähän epävarmana missä
muodossa hän sen ehdottaisi äänestettäväksi. — Silloin nousi tohtori.

— Tämähän on selvää hassutusta. Onhan ihan luonnollista, että häntä on
kuvattu pystyyn vasikalle, kun se nyt kerta on semmoinen suruton
mullikka, joka hyppien ja potkien karjassa hilpeyttään karkaa,
tömistelee vallatonna ja laukkaa vauhkona pitkin tantereita, jotta
häntä suorana perässä. Luonnotonta olisi, jos se olisi mitenkään muuten
kuvattu — iloinen vasikka. Tuo juuri osoittaa taiteilijan herkkyyttä
ja hienoa havaintokykyä, ja se olisi mielettömintä hupsutusta, jos me
sen takia heittäisimme kuvan pois, ja vielä mielettömämpää ja
naurettavampaa, jos häntä lyhennettäisiin. Kuva on semmoisenaan sievä
ja luonnollinen.

— Luonnollinen, tietysti se on luonnollinen, puhui rehtori, joka jo
alkoi kiivastua, — mutta onko se sopivaa luonnollisuutta? Onhan se
luonnollista, että koirakin kynsii kylkiään ja että sika ryömii
rapakossa, mutta onko se taidetta, ja onko se semmoista taidetta, että
sitä sopii tarjota lapsille, kansan lapsille? Minä vain kysyn.

— No, no, puuttui puheeseen postimestari, joka oli koko
vasikanhäntäkysymyksen eleille herättäjä, mutta joka ei ollut ajatellut
tätä kysymystä aivan noin ankarassa muodossa ja sitä paitsi oli hyvin
muuttelevainen mielipiteiltään. — Eihän sitä nyt tarvitse noin rumalta
kannalta katsoa, eikähän ne lapsetkaan sitä niin katso. Ja jos oikein
asiata ajattelee, niin näkeehän ne lapset joka kesäpäivä vasikkain
noinikään pelehtivän kujassa ja tanhualla, eivätkähän ne kuvassakaan
sen vaarallisempia saata olla.

— Vai ei, huudahti Posio ja pani painon kummallekin sanalle. — Me
olemme mielestäni käsittäneet tehtävämme aivan väärin, ja olisi paljoa
parempi, jos emme ensinkään olisi ryhtyneet koko aapisen painattamiseen
emmekä yleensä kirjain tekemiseen, jos meidän todella on tarkoitus
levittää tuommoista siivottomuutta. Ja minne me sitä levitämme? Kansan
vielä turmeltumattomiin, syviin riveihin, sinnekö aiomme levittää
viheliäisintä ryönää ja törkyä. Tämän kansan lapsiltako todella aiomme
turmella heidän onnellisen, puhtaan lapsellisuutensa, ja siten koko
kansamme tulevaisuuden ja sen siveellisen voiman!

— Onhan se irstas ja rietas tapa, että vasikka noinikään pitelee
häntäänsä. — Sen myönsi jo nahkuri Niiranenkin mielellään. — Mutta
minusta tuo ei ole niin vaarallista juuri sen vuoksi, että se on
vasikka, pariviikkoinen piimäturpa, jolta nyt ei voi vaatia suurta
elämänkokemusta. Toista olisi, jos se olisi raavas sonni taikka vanha
lehmä, mutta vasikalle voisimme antaa anteeksi.

— Oho, puhkesi viskaali Spets puhumaan. — Onko tämä järjestystä, onko
tämä enää siivoa: vasikatkin tässä alkavat häntä pystyssä pröystäillä,
mitä sitten muut. Ja semmoisia kun jo lapsille näytetään, niin
minkälaiseksi muuttuu sitten heidän oma käsityksensä järjestyksestä ja
siivosta!

— Minä sanoin jo äsken, että tämä on hassutusta, selitti tohtori. —
Tuommoisesta asiasta, vasikan hännästä, jauhetaan tuntikausia, ja
siihen sotketaan siveellisyydet ja järjestykset, — vaikka olisi muita
tärkeitä ja kiireellisiäkin asioita ratkaistavana. Heitetään jo
lemmessä tuo vasikka.

— Tässäpä ei olekaan kysymyksessä enää yksi ainoa vasikan häntä, tässä
on kysymyksessä koko se periaate, jolle tämä meidän osakeyhtiömme on
rakennettu ja jonka mukaan sen tulee toimia levittäessään tietoa ja
sivistystä. — Rehtori tulistui yhä enemmän. — Tässä on kysymyksessä
vielä paljon suuremmat periaatteet, ne samat, joiden välinen taistelu
jo valitettavasti on Suomenkin niemellä alkanut, taistelu toiselta
puolen jalojen ihanteiden ja valon palveluksen, toiselta sen
mädännäisyyden välillä, joka luonnollisuuden ja todellisuuden
viattomain nimien suojassa on näkynyt tunkeutuvan jo tähän meidänkin
rauhalliseen, syrjäiseen yhtiöömme. Minä pyytäisin varoittaa yhtiötä
päästämästä tätä myrkkyä turmelemaan meidän kaunista työtämme.

Tohtori kävi rauhattomaksi. Sen huomasi puheenjohtaja, ja hänenkin
mielestään keskustelu jatkui ja laajeni arveluttavassa määrässä. Sitä
piti ehkäistä.

— Tahdon ystävällisesti huomauttaa, että ei pitäisi antaa keskustelun
haaraantua kovin monelle taholle, sillä siten emme koskaan pääse
mihinkään päätökseen. Asiat olisi kai yksitellen selvitettävä, ja jos
minä olen keskustelua oikein ymmärtänyt, niin on meidän ensiksi saatava
ratkaistuksi kysymys tästä kuvasta, tästä — vasikan hännästä. Onko
niin?

— Niin on.

— On tullut esille kaksikin ehdotusta, toinen, ettei tätä mainittua
kuvaa ensinkään painettaisi, toinen, että ainoastaan häntä lykättäisiin
pois, mutta tätä jälkimmäistä ei ole tietääkseni kannatettu.

Viskaali Spets pyysi puheenvuoroa.

— Tarkoitukseni oli äsken juuri sitä ehdotusta puolustaa, eikö lie
tullut sanotuksi. Juuri tuo häntähän siinä on siivottomin kohta,
eikähän sitä nyt siltä kumminkaan tarvitse hylätä Jooseppia ja koko
hänen karjaansa.

Nahkuri Niiranen vastusti hännättömiä vasikoita ja muita vaivaisia
elukoita. Postimestari samoin, ja keskustelu leimahti uuteen liekkiin.
Kansakoulunopettaja vei asian taas yleisempiin näkökohtiin ja esitti
korkeammalta kannalta niitä vaaroja, joita, jos johtopäätökset
tehtäisiin, seuraisi kansalle ja isänmaalle. Rehtori tuli keskustelun
kuumuudessa lausuneeksi, että sen, joka luonnollisena ja jokapäiväisenä
puolustaa törkeyttä pienemmissä asioissa, hänen siveelliseen kantaansa
ei ole suuremmissakaan paljon luottamista, hänen käsityksensä
sopivaisuudesta ja kainoudesta ovat sekaisin.

Tuosta suuttui vihdoinkin tohtori. — Ja se siveellisyys, joka punastuu
vasikan häntää, on hyvin epäiltävää laatua. Puhtaalle on kaikki
puhdasta, mutta näkyy myöskin olevan päinvastoin. Sillä näet täytyy
olla jotenkin saastainen mielikuvitus, joka näkee jotakin irstasta
siinä, että vasikan laukatessa häntä oikeaa suoraksi; semmoista ei ole
kansalla, vielä vähemmin sen lapsilla, sitä on ainoastaan semmoisella,
joka riettaudessa on mielikuvituksensa niin araksi ärsyttänyt.

Tuo oli jo liikaa. Puheenjohtaja varoitti menemästä mieskohtaisuuksiin
ja käski pysyä asiassa. Mutta rehtori oli jo noussut, noutanut hattunsa
ja keppinsä. Mennessään hän lausui matalalla, murtuneella äänellä, että
hänen täytyi haikein mielin nähdä töiden, joista hän oli luullut
siunausta versovan, muuttuvan kiroukseksi. Mutta hän puhdisti tomun
jaloistaan eikä enää voinut kuulua semmoiseen yhtiöön, missä sallitaan
miestä, joka suoraan ja vihatta lausuu vakaumuksensa, solvattavan
tavalla semmoisella, ettei siitä voi jatkaa keskustelua muualla kuin —
oikeustuvassa.

Hän meni. Ja häntä seurasi kansakoulunopettaja ja viskaali. Muut
jäivät, mutta sinne jäi myöskin raskas, painava mieliala, murtuneet
yhteistyön toiveet ja tuskallinen epävarmuus tulevaisuudesta.

Ja siihen kaikkeen oli syynä vasikan häntä eli hännätön vasikka.

Ja tämäkin asia jäi auki. Oli kaksi — oikeastaan kolme — niin
vastakkaista mielipidettä, ettei ollut enää rohkeutta äänestämisellä
tehdä päätöstä, jos ei mieli tehnyt antaa surmaniskua yhtiölle, ja
täytyi se sen vuoksi lykätä vastaiseen kokoukseen, kun jo yökin oli
kulunut sivu puolen. Niirasen esityksestä päätettiin sillä välin
kysellä muitten, yhtiön ulkopuolella olevien vaikuttavien henkilöiden
mielipidettä asiasta, etenkin pormestarin ja kirkkoherran.

Näitten neuvoa kysyttiinkin, ja lyhyen miettimisajan jälkeen he
molemmat laittoivat kirjallisen lausunnon. Pormestari vastasi, että jos
esimerkiksi kaupungin kadulla tapahtuisi jotakin semmoista — nimittäin
että vasikka laukkaisi häntä pystyssä, — ja joku isommasta maailmasta
olisi näkemässä, niin se ei suinkaan olisi kaupungille kunniaksi,
päinvastoin. Mutta tuommoisessa rahvaalle aiotussa lastenkirjassa se
nyt ei voi olla niin vaarallista. Rovasti taasen ei ollut löytänyt
Raamatusta yhtään paikkaa, jossa sitä olisi nimenomaan kielletty, ja
hänen täytyi siis otaksua, että se oli luvallista. Sillä jos se olisi
kiellettyä, niin siitä varmaankin jossakin paikassa puhuttaisiin.

Näitten neuvojen mukaan se aapinen vihdoin painettiin ja kävi ulos
maailmaan levittämään valoa, ja vasikka sai pitää häntänsä. Mutta
kaikesta vastuusta vapauttivat itsensä rehtori, kansakoulunopettaja ja
viskaali: he möivät osakkeensa enimmän tarjoavalle.

                                                  ⸻

Mutta sillä aikaa kun miehet osakeyhtiön kokouksessa vasikan hännästä
riitelivät ja riitautuivat, rouvat istuivat ikävissään kotona ja
odottivat ja kummastelivat, että missähän ne nyt taas viipynevätkään.
Kunhan vain eivät taaskin olisi poikenneet yhteistä maljaa juomaan! Ne
miehet! — Tohtorin rouva ajatteli, että näin kai se istuu rehtorinkin
rouva ... ja hän päätti äkkiä kysäistä telefonissa — P:n kaupungissa
oli näet jo sekin — olisiko tämän mies hyvinkin jo koteutunut. Eihän
hän raukka siinä surkeudessaan muistanut, ettei sitä telefoniakaan toki
pidetä kaikin ajoin auki, eikähän hän vielä tiennyt, että se heidän
hyvä väli rehtorilaisten kanssa oli ikipäiviksi juuri loppumaisillaan
tai jo loppunut.

Mutta pianpa sen sai kuulla sekä hän että muut, ja jo aikaisin aamulla
sen tiesi koko kaupunki. Syitä he eivät oikein tienneet. Heille tosin
kerrottiin, että syynä olisi ollut vasikan häntä eli hännätön vasikka,
mutta arvelivat kumminkin, että siinä mahtoi olla jokin syvempi
salainen pohjemmalla.

Vielä vähemmin siitä tiesivät kaupungin piiat, jotka torilla ja
kaivolla seisoivat emäntäinsä harmiksi tuntikausia yhdessä tukussa ja
juttelivat tuosta merkillisestä tapauksesta. He eivät tienneet koko
asiasta muuta kuin — hännättömän vasikan. Nuo sanat. Mutta ne samaiset
sanat olivatkin sen syksyä kovin kuuluisat ja käytetyt P:n kaupungissa,
niitä muistivat nuoret ja vanhat, sillä niistähän johtui suuria
mullistuksia kaupungin sisällisissä oloissa.

Samoin näet kuin rehtori ja tohtori olivat riitautuneet, samoin
riitautuivat muutkin, naapurukset, nahkuri Niiranen ja viskaali Spets
etupäässä; ja vaikka he eivät oikeastaan tienneet, mistä heidän
välillään oli ne vihat, niin se kuului asiaan. Heidän talonsa olivat
vierekkäin, aita, matala lautalankku vain oli välissä, ja sentähden
heidän lapsensa olivatkin ennen aamusta iltaan yhdessä leikkineet
vuoroin kumpaisenkin pihamaalla. Mutta nyt nekin tapella natustivat
portilla ja kadulla ja haukkuivat toisiaan aidan yli, jotta: hännätön
vasikka! Niirasen, nahkurin, pikku Eerokin, nelivuotias kakara, joka ei
vielä aidan korkeudelle ylettynyt, hänkin kiipesi tynnyrin päälle,
härnäsi sieltä kepakolla viskaalin lapsia ja huusi:

— Hännätön vasikka, hännätön vasikka!

HIENOA RAKKAUTTA.

He olivat kihloissa, Alfons ja Ines, ja rakastivat toisiaan niin
äärettömästi. Ja se rakkaus oli hempeää ja se oli tulista, niin että se
sekä uinumaan vaivutti että hehkumaan kuumensi. Se oli puhdasta, pyhää
autuutta, ja samalla se oli hekumaa ja nautintoa, ja juuri sen tähden
se olikin niin kaunista, että se syrjäistäkin liikutti.

Kesäaika se oli, jäljestä juhannuksen, jolloin pellolla ruis heilimöipi
ja heinä pientareella käypi terään, ja oli poutapäivän illansuu. Tuuli
oli tyyntynyt ja päivä oli vaipumassa ja kaste laskihe nurmelle. Senkin
tähden se rakkaus oli niin kaunista, sillä lepoon vaipui luonto, taivas
ja maa oli sopusoinnussa, ja rakkaushan on sopusointu. Se helähtelee
syrjäiselle kuulumattomin sävelin, mutta sen äänetön kaiku siroittaa
sivuilleenkin tyyneyttä ja sopua.

He istuivat illan yöhön puiston lehvistössä, kahden istuivat Alfons ja
Ines, sillä he olivat kihloissa ja rakastivat toisiaan, ja heidän
rakkautensa oli puhdasta ja hienoa. Se oli todellakin hienoa, se oli
toista kuin tavallinen kankea talonpojan rakkaus. Se ei loistanut
ainoastaan silmistä kultareunaisten rillien takaa; iltapäivän hohteessa
se kajasti kellonperistä ja kenkäinkin soijista. Eikä se uskonut
kultasormuksisten kämmenten puristusta, se sinkoili kaarevista
käsivarren liikkeistä ja pulppusi poven kuohunnasta povea vastaan ja
huulen painannasta huulta vastaan. — Se oli sitä oikeata imelää
herrasrakkautta.

Säännöllisesti koristetun puutarhan siimeikkäässä lehtimajassa he näin
lempien viivähtivät, istuivat kauan siinä tuolilla lähekkäin ja
toisiinsa nojaten; tuulen olivat jo istuneet lepäämään ja linnut
vaikenemaan, ja istuivat vielä punoittamaan läntisen taivaanrannan ja
sulkemaan suurten istukaskukkien terälehdet. Eivätkä he paljon
puhuneet, ääneti nauttivat onneaan; väliin vain sana pulpahti kuiskeena
esiin täyteläästä sydämestä.

— Oi Alfons, jos näin saisin lempien iäti rinnallasi istua tässä
tyynessä lehvistössä, — juuri näin. Elämä olisi autuutta, taivasta!

— Sinä olet autuus, ja sinä olet taivas!

Ja taas notkahti rinta rintaa vasten, ja huuli venähti huulta vasten.
— Mutta rusko taivaalla kelmeni, varjot tummenivat ja notkosta nousi
kostean viileähkö illanhenki.

Silloin he ihmettelivät, että miksikähän se Mari ei tullutkaan nyt
iltaselle kutsumaan, ei ensimmäistä kertaa, sillä ensi kutsuahan heidän
ei sopinut totella, kun kihloissa olivat ja rakkauden maailmoissa
elivät. Jo olisi ollut aika, mutta ei kuulunut Maria. Sitä he
ihmettelivät ja tuumivat taas, että kyllä he mahtaisivat olla
onnellisen näköisiäkin, jos nyt joku kulkija sattuisi illan suussa
vilahdukselta näkemään heidät vierekkäin istuvina siinä tuuhean
lehtimajan piilottavassa siimeksessä. Se kai olisi ihana näky, jos
tuosta noin oksien välitse katselisi heitä syrjäinen. Ja silloin taas
käsivarret likistyivät tiukemmalle. He olivat onnelliset, he rakastivat
toisiaan ja saivat rakastaa, ja heidän rakkautensa oli kaunis, oli
hieno. Ja kun lauhkea illan henki heilautti lehteä ja nuokautti heinän
vartta ja ohimennen tuoksuttaen kukkasten lemua vienosti pyyhkäisi
polttelevia poskia, silloin tuntuivat taas sielu ja ruumis, luonto ja
tunne sulautuvan yhteen sopusointuun, yhteen autuuteen, yhteen
hekumaan. Sillä rakkaus oli levittänyt siunaustaan kaikkialle, ja se
rakkaus oli kaunista, oli hienoa.

Tuo se vain oli kumma, että miksei Mari tullut iltaselle käskemään, ei
ensimmäistä kertaa, ja yö jo oli tulossa. Pakostahan heille oli
poislähtö, kun kahden olivat ja yö läheni. Poispa he lähtivätkin,
hyvästit suutelivat hurmaavalle lehtimajalle ja astelivat hiekoitettua
käytävää pitkin kartanoa kohden, verkkaan kävelivät ja seisahtuivat
usein päät vastakkain toisiaan silmiin katsomaan: lemmen elävä lieska
niistä sinkoili.

Siinä kävellessään he näkivät piikatytön, Marin, seisovan nojautuneena
puutarhan aitaa vastaan; hänet oli kyllä nähtävästi lähetetty
iltakutsua viemään, mutta hän oli unohtunut taipaleelle lämmintä kättä
aidan yli puristamaan. Ja kummako että unohtui, kun Janne työstä
palatessaan juuri oli kulkenut siinä aidan kuvetta, huutanut luokseen
ja sanonut, että ”haepas nyt tyttö ne neljäkymmentä markkaa säästöjäsi,
nyt niitä tarvittaisiin, että saisi siemenruista ostaa tynnyrin pari ja
kylvää siihen peltotilkkuun mökin rojun liepeelle”. Ja tyttö oli
juossut luhasta ne neljäkymmentä markkaa, jotka olivat riepuun
käärittyinä säästymässä pyhähameen taskussa, lopannut ne Jannen
kouraan, ja siihen samaan kouraan se unohtui käsikin hetkeksi
viipymään. Tuli siinä näet taasen tuumatuksi, että jos kekriin asti
elettäisiin, niin saattaisi silloin jo ehkä mennä yhteen, sillä
mökkikään ei ollut enää kuin uunia ja ikkunaa vailla, mutta tiilet
olivat kalliita ostaa eikä itsekään polttamaan joudettaisi kiireen työn
aikana, ja laseista ei ollut tietoa, mistä nuo säätäneenkin, vaikk’ei
monta palasta tarvittaisi. Perunat olivat jo nousseet päälle, mutta ne
kaksi koivua, jotka Mari oli keväällä istuttanut siihen ikkunan alle,
näyttivät kuivuvan. Kuivukoot, on puuta metsässä, eikäpä tuo kaukana
lie.

Niitä jutellessa se Marin käsi oli liian pitkäksi aikaa unohtunut
pystyaidan ylitse lepäämään Jannen kouraan, ja ne neljäkymmentä markkaa
rievussa olivat siinä välissä. Ja juuri sen tähden saivat Alfons ja
Ines suureksi ihmeekseen lähteä kutsumattomina illalliselle.

Mutta kun he ehtivät sille kohdalle, jossa Mari ojensi kättä Jannelle,
niin he nykäisivät toisiaan, naurahtivat viekkaasti ja rykäisivät. Kun
tyttö heidät silloin huomasi, hän säpsähti äkkiä, heitti Jannen
hyvästittä matkoihinsa laputtamaan ja juoksi punoittavana anteeksi
pyytämään. Anteeksi hän saikin, sillä rakkaus on jalomielinen. Ines
sanoi vain noin puoli leikillä, että ei pidä unohtua toimissaan.

Mari juosta viiletti töihinsä keittiöön, ja sydän läpätti pelosta tuon
viipymisen takia. Mutta onnelliset kihlautuneet jatkoivat matkaansa
entistä verkemmin, painautuivat kyljikkäin entistä lähemmäs ja
kietaisivat käsivarret tiukemmin toistensa ympäri; siten se tuntui yhä
lämpimämmältä, yhä hurmaavammalta, yhä autuaammalta. Sillä he
rakastivat toisiaan, ja se heidän rakkautensa oli tulista, oli
kaunista, oli hienoa.

TULO KOTIIN.

Joskus pitkästä ajasta palaa tuo vanha koti niin selvästi mieleeni.
Näen aivan kuin elävin silmin edessäni matalan talon pikkukaupungin
laidassa, näen sen edessä epätasaisen kadun, vinon portin ja sen läpi
vanhan lasikuistin, josta harmaja vesimaali jo monen kesän sateissa on
lionnut hienoksi ja jonka portaat ajan hammas on syönyt kuopille.

Tuosta talosta, jota ennen vanhaan olin tottunut kodikseni kutsumaan,
olen jo aikoja vieraantunut, olen kierrellyt maailmaa paikassa jos
toisessakin, koteutunut yhteen ja taas vieraantunut ja toiseen
puuttunut. En ole osannut vanhaa kotipihaani enää kodikseni kutsua, se
on minulle omana enää ainoastaan hiljaisten hetkieni muistoissa.
Oikeutta ei ole enää minun kaivata tuota vanhaa kotitaloa eikä ikävöidä
sinne.

Ennen se oli rakas minulle, tuo kotitalo. Kaipaus oli mielessä siitä
lähtiessä, sinne rauhaiseen piilopaikkaan halusi mieli, kun myrsky kävi
maailman merellä ja taistelussa väsyi tarmo, ja ilonhetki oli ollut se,
jolloin aina vuoden kuluttua sain palata sinne, joskin ainoastaan niin
kuin sotamies lyhyelle lomalle.

Mutta nuo mieliteot olivat ennen kumminkin salaisia. Mieshän sitä
mukamas oli olevinaan, kun nuorena ylioppilaana eleli Helsingissä,
täysi mies, jolla ei saanut olla mitään hempeitä, naisellisia tunteita
semmoisia kuin koti-ikävää tai muuta lapsellista kaipausta. Ei, niitä
ei saanut julkisesti olla, eikä saanut niitä tunteita näyttää, jos
olisi ollutkin, ei ainakaan niistä toiselle puhua, vaikkapa olisikin
joskus ikävänä iltahetkenä mieli niin pehmoiseksi sulanut, että
kotikaipuu olisi sen vallannut. Lähtiessä kotoa piti lähteä miehenä,
huolettomana ja iloisena, ja kun taas sinne palasi, piti tulla
tunteettomana ja kylmänä, niinkuin maailmassa kokenut ja karaistunut,
josta oli sama, tulipa tuota tai oli tulematta. Mikäs tämä nyt kun
koti? Kotipihalle piti ajaa kuin kievarin pihalle, maksaa rauhallisesti
kyytihevonen — eihän siinä kiirettä ollut, — oikaista ruumis ja
haukotella, kerätä kampsut kärryistä ja sitten verkalleen astua kuistia
kohden, jäykästi ja miehevästi.

Ja kun kotiväki, äiti ja sisaret, juoksivat alas pihalle ottamaan
vastaan, niin ihan tyynesti sitä piti mennä kohti, paiskata kättä ja
maltillisesti selittää, että eihän sitä kuulunut mitään erikoista.

Se oli elämänviisautta tuommoinen hillitseminen, miehevyyttä se oli,
kun osasi tukahduttaa kiihkeämmän tunteen. Ei edes itselleen saanut
tunnustaa, että mieli olisi heltynyt, kuta enemmän koti läheni, että
sydän olisi ilosta hytkähtänyt, kun kärryt kääntyivät sisälle tuosta
vinosta portista ja äitimuorin rakas, koukkuun painunut vartalo
ilmestyi sisältä keittiön portaille.

Mutta muistuupa mieleeni sentään eräs kotiintulo, jolloin mieli ei
pysynytkään noin kylmänä, ei väkisinkään, ja jolloin teeskennelty
miehuus suli innokkaan kaipauksen alta.

Oli yö, kesäyö noin vähää ennen, kun ajettiin viimeistä
taivalta kotikaupunkiin. Yhteen kyytiin olin ajanut rautateillä ja
laivoilla, ja nyt oli enää vain toista penikulmaa maantietä kotiin. Yö
oli lempeä. Tuores tuoksu levisi nuoresta lehdestä lehvikosta ja terve
lemu nousi nurmesta niityillä ja ojanpartailla. Päivä oh laskenut,
mutta pimeys ei päässyt voittamaan eikä kylmä saanut valtaa. Vilpoista
oli tosin ilma, mutta leppeätä, yökasteesta senverran kosteata, että se
ikäänkuin pehmeästi hiveli ihoa ja painoi pölyn maata vasten.

Ajettiin alas mäkeä Vieremän kohdalla, ohi tyynen, matalasaarisen
sisäjärven; pellot ja niityt jäivät mäkirinteelle vasemmalle kädelle,
kun laskeuduttiin tuuheaan, korkealatvaiseen koivikkoon. Kyytimies
nuokkuili puoliunisena, nykki suitsia ja maiskautteli suullaan muka
hevosta kiirehtiäkseen; mutta tämä tapa oli hänelle jo niin muuttunut
toiseksi luonnoksi, että hevonen hyvin tiesi, mitä se merkitsi, eikä
ollut milläänkään, jos ei kiirehtiminen käynyt sen tiukemmaksi;
hölkkäili vain omia aikojaan ja vanhaa tasaista tahtiaan. Kärryt
notkahtelivat säännöllisesti sileällä maantiellä. Hervotonna heiluilin
minä kärryjen tahdissa, katselin tiedottomasti tien vieren maisemaa. Se
oli yksitoikkoista, korkeaa koivikkoa; silmä seurasi koivunrunkoja,
kantoja, kiviä, aitoja, notkoja ja kukkuloita, seurasi väsyneesti sitä
myöten kuin matka kului ja kuva edessä verkalleen vaihteli. Ruumis oli
vaipunut puoliunen horrostilaan. Ajatus oli kuin seisahtunut, vain
mielikuvitus teki työtä. Se loi esiin kaikenlaisia, kirjavia unikuvia,
tauluja liiteli kuin panoraamassa editseni, ajelehti pitkässä,
epäselvässä jonossa.

Kotoni näin edessäni, näin sen lapsuuteni ajoilta, joilta yleisen
hämärän joukosta aina jokin selvempi tuokiokuva puikahti esiin. Oltiin
kotipihalla eräänä hiljaisena aamuhetkenä kesällä. Isävainaja istui
avarassa yönutussa portailla ja veteli savuja pitkävartisesta piipusta.
Äiti ripusteli pihalla pesuvaatteita nuorille kuivamaan. Jalo-koira
makasi päivänpaisteessa nurmikolla, tapaili hampaillaan kiinni
kärpäsiä. Kiikkulaudalla seinän varjossa istui sisar ompelemassa ja
toruskeli minua, joka avopäin seisoin ja kartulla kolistelin pihalle
kaadetun ammeen kylkeen, niin että se kumeasti kajahteli. Äiti tuli,
tarttui lempeästi leuan alta kiinni: ”Tule pois poika, haetaan hattu
päähän”, sanoi hän ja lähti taluttamaan...

Hepo herkesi kävelemään, kun nousi vastamaata mäelle. Kyytimies
havahtui nykäisemään suitsia ja varomaan, ettei hevonen, joka
kiivetessään kierteli maantien syrjästä toiseen, sysäisi kärryjä ojaan.
Hetkisen huokasi hevonen kunnaalle päästyään. Sieltä näki laajalti
näreikön yli, joka vihantana kasvoi rinteellä ja jonka välisissä
notkoissa vaaleampi lehtimetsä näytti iloisilta saarekkeilta. Kukkula
nousi kukkulan takaa, kunnes etäisin hämärtyi yhteen yön kelmenevän
taivaanrannan kanssa.

Taas soluttiin tasaisemmalle taipaleelle, ja ruumis vaipui jälleen
notkumaan kärryn tykytysten tahdissa, ja mielikuvitus lähti taaskin
muistojen varastosta kaivamaan esiin uusia kepeitä unikuvia.

Se vei minut kotiin erääksi syysillaksi. Isä oli silloin jo kuollut.
Äiti täytteli lattialla matkalaukkuani, latoi sievästi ja sileästi
rinnakkain liinavaatteita, kaulustimia ja sukkia pohjalla olevain
kirjojen päälle. Pöydälle oli laskettu matkarahat, laskettu tarkoin
punniten ja määrän päästä. Minä näin, että äidillä oli kyynel silmässä;
hän pyyhki sen pois, mutta toinen valahti sijaan. Aamulla piti pojan
lähteä ensi kertaa yksin maailmalle: löytyneekö tuo sieltä koskaan enää
vai sinnekö hämmentynee joukkojen sekaan taipaleelle... Äitimuori
koetti olla rohkeana, mutta yhä useampi vesihelmi tipahti sinne
liinavaatteiden lomaan. Minä olin istuvinani illalliselle, mutta pala
ei luistanut kurkusta. Lähdin ulos ja seisoin hetkisen portailla
koettaen terästää luontoani, joka uhkasi sulaa niin pehmeäksi...

Jo saavuttiin Tuokslahden myllylle, ja hevonen, joka siinä aina oli
tottunut hetkisen huokaamaan, pysähtyi nytkin. Mutta kohta kyytimies
repäisi suitsia, arveli, että eiköhän paineta, ruuna, yhteen kyytiin,
viileähän sinun on nyt yö helkytelläksesi, välemmin pääset laitumelle
lepäämään ja me nukkumaan. Soo, — nyki menemään.

Ruuna luimisteli kahden puolen oudoksuen tuommoista tavattomuutta ja
lähti vihdoin verkalleen, hyvin tyytymättömän näköisenä vetämään
edelleen. Kyytimiestä nukutti, hän halusi päästä vuoteelleen, ja minä
olin siitä hyvilläni, sillä hyvin haluton olisin nyt ollut katkaisemaan
taivalta. Vajaan tunnin matka oli enää kotiin, ja sinne rupesi tekemään
mieleni aina enemmän joka lähemmältä virstalta. Paikat kävivät
tutummiksi. Tuon kosken alla olin monesti uistinta vetänyt; tuossa
niemen takana olimme kerta kesäasuntoa olleet. Tätä väliä olin kulkenut
niin monta, monta kertaa kotiini. —

Olisihan siinä voinut syöttää ja maata muutamia tunteja ja sitten
aamulla levänneenä miehenä saapua kotiin ihmisten nousuaikana. Niin
olin joskus tehnyt, kun yöllä olin tullut. Mutta en nyt: levätä en nyt
malttanut ennen kuin kotikaton alla kotoisilla patjoilla.

Tuntui kuin olisin ollut koko tuon pitkän vuoden yhtä mittaa
taipaleella, matkalla kotiin päin. Sinne olin nyt juuri saapumaisillani
ja halusin ennen uuden päivän koittoa saada loppuun levottoman
kiertokulkuelämäni ja alkaa aamuni tyynesti ja rauhallisesti omaisteni
keskessä, kodin huojentavassa helmassa.

Ajettiin käyden poikki Liikolan salmen sillan. Järvi oli rasvatyynnä,
salakat vain hyppivät kaislikon rinnassa. Hienoinen virta, joka
salmessa kävi, kieraisi muutamia pyörteen solmuja sillan yläpuolella,
ja alta kuului veden huuhdonta kiviä vastaan. Kun siitä törmälle
noustiin, hämärti jo etäällä Rauskunvuoren tumma hongikko, jonka
juurella kotikylä oli.

Suon yli jos olisi porrasta myöten suoraan lähtenyt kulkemaan, ei olisi
ollut kuin parin virstan pyörähdys kotiin. Nyt oli kierrettävä puolen
penikulman mutka. Jos olisi päivä ollut, olisin ehdottomasti lähtenyt
oikaisemaan. Olisin ehättänyt lukkarin ruispellon pientareita pitkin,
lepikon läpi kasarmin kentälle ja sen yli aitoja kiipeillen hevoshaan
poikki ihan kotikadun kulmaan. Siitä olisin takaportin kautta
puikahtanut pihaan, tullut sisään huoneisiin kuin uintiretkeltä taikka
pieneltä aamukävelyltä. Ja kotona olisivat hämmästyneet, että
pilvistäkö se mies siihen pyörähti...

Virstat pitenivät, kuta lähemmäs kotoa tultiin. Tuo virsta ennen kuin
Tuhkalaan saavuttiin tuntui varmaankin kahdeksi venyneen; oli se joskus
ollut liiankin lyhyt! Hevonen näytti väsyvän loppumatkalla, vai
muutenko lie ilkeyksissään heittäytynyt laiskaksi — minun kiusaukseni.
Otin ruoskan ja sivalsin pari kertaa pitkin kylkiä. Vauhti lisääntyi,
kyytimies heräsi ja nykäisi hänkin suitsia unisesti. Mutta höyry loppui
jo hautuumaan nurkassa, ruuna herkesi taas vanhaan tasaiseen
hölkkäjuoksuunsa. Taas vaivuin nuokkumaan kärryn nykäysten mukana,
katselin kiviaidan yli vainajien hiljaiseen kalmistoon, josta kuusten
keskeltä vilahteli tuttuja hautapatsaita.

Mitähän, jos äitimuori olisi kuollut, tai juuri kuolemaisillaan olisi
sairaana... Vanha hän oli ja raihnainen... Ei, mistä tuo musta ajatus
nyt tuli. — Mutta kenties häntä on sääli yöllä häiritä. Häntä vaivaa
unen puute, raatsisinko herättää... Ehkäpä nostatankin vain palvelijan,
käsken hänen kaikessa hiljaisuudessa valmistaa vuoteeni muita
herättämättä. Muori saisi vasta aamulla tietää minun olevan kotona.
Silloin hän toruisi, että miksei häntä herätetty, juoksisi varpaillaan
ja pölyttelisi minun tomuttuneita matkakampsujani, hakisi esiin
säilöstään puhtaita liinavaatteita eikä vihdoin malttaisi olla
pilkistämättä hiljaa kuin hiiri oven raosta huoneeseeni sisälle, — se
vanha, herttainen muori...

Rattaat tuntuivat pyörivän kuin tervassa. Kaupungin luona oli tie
ajettu kuopille, ja niitä myöten rämisivät pyörät, kärryt viskelehtivät
puolelle ja toiselle. Vihdoin kääntyi tie metsän suojasta ja kaupunki
levisi näkyviin — vanha puoli näet, jonka läpi vielä piti ajaa uudelle
puolelle päästäkseen. Hevonen hiljensi hermostuttavasti juoksuaan.
Siinä oli muka vähän vastamaata kaupunkiin tultaessa, ja tietysti sen
täytyi siinä kävellä niinkuin hyvässäkin mäessä. Ja sitten siellä oli
mutkaiset kadut ja kiperät katukivet...

Ei ollut elävän sielua liikkeessä, koko tuo vanha raihnainen kylä
tuntui kuolleen lailla lepäävän viattoman vanhurskautensa iankaikkista
unta. Siellä ajeli kuin pitkin Pompejin haudoista kaivettuja katuja.

Mutta jo saavuttiin rantakadulle. Aukeni esiin ulappa ja lahden takaa
näkyi kaupungin uusi puoli, sen laidasta vilahti toisten rakennusten
takaa jo palanen kotitalon matalata kattoa.

Taas heilahti ruoska, ja ruuna lähti hyvää vauhtia kiertämään lahden
pohjan kautta omalle puolelle. Laskeuduttiin notkoon, jossa koko
kotiranta peittyi näkymättömiin, ja vielä kerran herkesi ruuna käyden
nousemaan notkosta. Työläästi se nousi, melkein pysähtelemällä...

Tuossahan se nyt oli se talo. Maali oli vielä entistäänkin vaaleammaksi
kulunut, portin pieli oli entistään vinommassa, kuisti näytti entistään
harmaammalta. Mutta kukkaset näyttivät ikkunassa ystävällisesti
nyökyttävän tervetuliaisiksi ja koko talosta ja pihasta tuntui tuttu
lämmin henki lehahtavan vastaani.

Hevonen seisahtui portin eteen, seisahti kuin muuri ja huokui syvästi.
Nousin, astuin kankein jäsenin pihalle. Muorin ikkunan edessä oli
uutimet; siihen teki mieleni koputtaa, mutta kolkutin kumminkin ensin
keittiön ovelle. Ei vastausta. Palvelija nukkui siellä sikeästi kuin
ranka.

Jo menin muorin ikkunan alle, kosketin hiljaa ruoskan varrella ikkunan
alasyrjään. Heti kuului liikettä, uutimen laitaa raotettiin, ja
minuutin ajan kaikki oli ääneti... Odotin... Jo kuului askeleita
kuistissa, ovi aukesi ja ulos kurkisti äitimuorin vanha harmahtava pää
ja ihastuksesta kiiluvat silmät... Yhdellä hyppäyksellä nousin portaita
ylös.

Minä olin kotona...

ITKUJA.

Pohjoiskadun puulaakissa oli elämä koko päivän ollut surullista ja
alakuloista, tyystin olivat naurut tyrehtyneet ja ilot näivettyneet.
Laulu ei tapansa mukaan kajahtanut, ja pianon kansi pysyi kiinni.
Allapäin oli kulkenut itsekukin omissa askareissaan, ja herahtanut oli
useamman luomen alta jo kyynelkin noin ikään puoliväkisin ja
salavihkaa, ja vaikka niitä oli koetettu pidättääkin, niin kostuneet
olivat päivän kuluessa yhä useammat silmät. — Mikä siinä oli kirjansa
ääressä ollut nuokkuvinaan, mikä mitäkin puuhaavinaan, mutta siihen
puuhan sekaan oli aina huokaus puhjennut, ja nenäliinaa oli tiheään
ollut tarvis.

Se oli ollut semmoista yleistä, hiljaista ja salaista, mutta syvää
mielenhaikeutta koko päivän. —

Elsa vain yksin oli ollut siksikin rauhallinen, oli toimittanut kaikki
päivän työnsä niinkuin ainakin, eikä ollut itkuun hänen silmänsä
taipunut. Hiukan tosin, mutta tuskin nähtävästi oli kelmistynyt
hänenkin verevä poskensa, kun hän aamulla oli sen kirjeen kiinni
pannut, ja oudon vakava piiru oli ollut suun pielessä, kun hän oli
palannut sitä kirjettä viemästä postilaatikkoon. Muuten oli ollut kuin
ainakin, se vain, ettei hänenkään mielensä suostunut leikinlaskuun.

Mutta toiset tytöt olivat päätään riiputtaneet alaspäin aivan kuin
niskasuonet olisivat venähtäneet, olivat huokailleet, olleet surkeina
ja karttaneet toisiaan; ja syystä kyllä, sillä jos Sannin ja Mimmin
tuskat olisivat päässeet vastakkain jysähtämään, niin ne eivät enää
olisi olleet hillittävissä, siitä olisi syntynyt yleinen itku ja parku
ja äänekäs äläkkä.

Hyvin tuo oli ollut joutavan näköistä katsella miehisen miehen. Pojat
olivatkin hienoksittain kiroilleet akkaväen tuulia, jotka puhaltavat
milloin miltäkin kolkalta ihan ilman syytä ja järkeä. Suututtanut oli
ensiksikin se, ettei siitä aiotusta aamukävelystä, — jota juuri tytöt
eilen olivat puuhanneet, — tuon yleisen surkeuden takia tullutkaan
mitään, ja sitten tuo itkun pillitys ja pidätetyt huokaukset olivat
tärvänneet heidänkin hyvän tuulensa kokonaan ja tympäisseet kerrassaan
— hyih!

Sitä nuhertamista se oli ollut koko aamupuolen, ja kun päivällinen
vihoviimein joutui, kävivät pojat oikein vihaisina paistiin käsiksi.
Mutta tytöillepä ei maittanut. Niin ottivat eteensä kuin kärpäselle,
eivätkä sitäkään syödä jaksaneet — ei mitenkään. Kurkkua myöten olivat
täyteläisinä itkua ja surkeutta, silmät verestivät ja nenä punoitti ja
päätä kivisti. Ensin nousi yksi kesken ruokapöydästä, sitten toinen ja
kolmas, ja menivät pois nenäliina suun edessä, ja Elsakin, joka melkein
loppuun asti istui, tuijotti totisena yhteen kohti, siihen juuri
pöytäliinan mutkaan tähysti koko ajan. — Ei kukaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan, ei Aatulta edes lohjennut yhtään tyhmyyttä.

Se oli niin perin surullista.

Itsekseen istuivat pojat syötyään, ikävissään salissa tupakoiden, ja
tuumailivat, että senkö vietävä niillä nyt taasen on. Kyllähän Eemeli
syitäkin vähän arveli, oli nähnyt illalla jo pahoja oireita, kun Elsa
oli tullut kotiin, ja hän tiesi myöskin, kenen matkassa se oli tullut,
— Eklundin, maanmittarin, sen saman, joka ennenkin oli niitten
matkassa kulkenut ja ollut tyttöjen puheenaiheena. Ja Yrjö oli kuullut
sitä samaista itkun pillitystä jo pitkin yötä seinän takaa.

— Ettäkö olisi kihloihin mennyt Elsa?

— Tai antanut rukkaset.

— Kirjeen se vain kirjoitti tänä aamuna.

— Ja sekö nyt sitten itkettävää olisi, olipa kummin tahansa!

Mutta hämärän tultua se jo kävi ihan sietämättömäksi. Suljettujen ovien
taakse olivat tytöt vetäytyneet omiin suojiinsa, ja kun heistä jollekin
sattui asiata saliin, niin käväisivät pikimmältään, syrjään katsomatta,
juuri kuin siellä ei muita olisi ollutkaan. Ja kun Aatu kysäisi, että
mitä viisautta se tuo nyt taasen on, niin ei tullut halkaistua sanaa
vastaan. — Ka, olkoot omillaan, me vain emme tahdo pakkautua...

Pojat päättivät harmissaankin lähteä kaikin ulos, vaikkapa punssilasin
hakuun jostakin kapakasta. Tuota tuommoista nyt ei ilennyt nähdä eikä
kuulla.

Ovella tuli heitä vastaan Eeva, tuo ainian suruton lintu, kaikkien
yhteinen iloinen lemmikki. Mutta niin meni hänkin ohi kuin ei olisi
nähnytkään vastaantulijoita, meni surullisen ja haikean makuisena
hänkin; mutta kun tuo haikeus ei hänessä tuntunut oikein koteutuneelta
eikä luonnolliselta, niin se teki hienosti naurettavan vaikutuksen.

— No siinä minä, missä muutkin: tottapa sitä hänenkin näet pitää
surra, koska toisetkin!

— Eipähän ilman, se kuuluu asiaan. Eiväthän ne muuten kanoja
olisikaan.

— Mutta nyt surkoot ja vetistelkööt aivan maksaa ja sappea myöten
meistä nähden, itkekööt nyt lirittäkööt kerran ihmeeksi, niin että
piisaa. Saavat he meistä rauhan!

— Ja vielä ne taas katajatkin pölisevät.

Kun pojat olivat menneet, siirtyivät tytöt vähitellen kamaristaan
pimeään saliin, jossa oli tilaa väljemmältä tuskalle. Ja salvattu
tuskan tulva alkoi uurtaa läpi tokeensa. Eeva tuli, ja koko varsi
värisi, kun hän kiihkoisasti kiersi käsivartensa Elsan kaulalle ja
painoi itkusta sykähtelevän päänsä toisen rintaa vastaan. He ymmärsivät
niin hyvin toisensa! — Vihoviimein silloin repesi heltymään Elsankin
mieli, joka jäykkänä ja taipumattomana oli tähän asti ollut, suli jo
väkisinkin sydän, jota hän oli koettanut kovaksi karaista, tunne
tempasi vallan, ja kyynelvirta, voimakas, raivoisa irtautui
pakotetuista pintehistään ja syöksyi esiin hillitsemättömällä vimmalla.
Eeva sylissään hän vaipui vastuksettomana, voitettuna siihen sohvan
nurkkaan, itki kiihkeästi, äänekkäästi, itki kauan, niin että jäsenet
värähtivät, tunto herposi ja huumaus valtasi. Kilpaa nyyhkytti Eeva
hänen sylissään, ja Sanni ja Mimmi säestivät ulisemalla kuorossa, niin
lähellä kuin suinkin, niin surkeasti kuin suinkin.

Oli se itkua. Ja jo tämä elämä oli viheliäistä, kurjaa, kurjaa! Tämä
maailma kummallista, nurinpuolista, käsittämätöntä! Mitä varten piti
kaikki, kaikki olla noin umpisurkeata!

Pitkän ajan kuluttua hiljeni itku hetkeksi ja nyyhkytysten keskitse
puhkesi katkonaisia lauseita.

— Voi, ajattelithan sinä, punnitsithan sinä tyystin. Ajattelithan sinä
kaikki mahdollisuudet voidaksesi häneen kerran kumminkin suostua?

— Niin, kuinka lannistunut, kuinka musertunut se poika parka nyt
mahtaneekaan olla!

— Niin ... oih, mutta...

— Etkö koskaan olisi voinut häntä rakastaa, koskaan?

— En, oi en koskaan, minä tiedän sen niin selvästi, sen tunnen niin
kamalan varmasti. — Ja taas syöksyi esiin itkujen tulva, voimakas,
raivoisa, ja Eeva nyyhkytti kilpaa hänen sylissään ja Sanni ja Mimmi
säestivät kuorossa.

— Minä en häntä voi rakastaa, häntä en.

Sehän se juuri oli niin nurinpuolista, vinoon kiertynyttä, kummallista
tässä maailmassa. — Elsa kyllä saattoi rakastaa, ja rakastaa
tulisesti, mutta ei häntä. Ja hän taas ei muita! Kyllä, kyllä se oli
viheliäistä tämä elämä — kurjaa!

Niin sitä itkettiin, vetisteltiin siinä pimeässä kauan, -- pari tuntia.
Ja kyyneleet loppuivat ja uupumus voitti. Lepoon vaipui vähitellen
mieli, tyyntyi ja tyytyi. Silloin pani Mimmi tulta lamppuun ja Sanni
laski varjostimet ja Eeva ihmetteli vielä itku kurkussa, että
mihinkähän ne ovat pojatkin menneet. Pyyhittiin sitten kuiviksi itkusta
ajettuneet silmät, jotka karttoivat valoa, korjattiin vaatteet, jotka
siinä hötäkässä olivat epäjärjestykseen kiertyneet, ja ajateltiin, että
jo tämä elämä on surullista. Mutta eihän se nyt ollut Elsan syy, se oli
tämän nurinpuolisen maailman syy. Ja yhtä kaikki se hänkään sentään
ei niin perin lannistunut, vakavahan se oli ja järkevä, olihan se mies.
Kai se lohduttautuu ennemmin tai myöhemmin — poika parka.

Ja mistä se siihen muuten otettiin parempikaan maailma, vaikka ei ollut
tästä nykyisestä paljon haaraa — ei.

Mimmi haki vanhoja säästöjä, pussillisen rusinoita ja manteleita, ja
niitä syötiin, nakerrettiin siinä sitten juteltaessa illan kuluksi, ja
ihmeteltiin, että missähän vain ne pojat viipynevätkään. Soittipa Sanni
jo kappaleen pianollakin — tosin hiukan surunvoittoisen. Näet aina
sentään vielä väliin tipahti siihen lautaselle kyynelkin, yksi ja
toinen tirahti, — mutta ne nieltiin alas rusinain ja mantelien
matkassa.

MESENAATTI.

Laitoksen johtaja pyyhkäisi hien otsaltaan, ryyppäsi vettä kulauksen,
kuivasi sitten partansa ja jatkoi, käännähtäen oikealle:

— Ja tämän koko laitoksen puolesta on vielä tärkeä ja rakas
velvollisuuteni lausua kiitoksen ja kunnioituksen sanat sille
miehelle...

(Kunnallisneuvos Kyriakus istui vielä tyynenä: hän oli vanhastaan
tottunut odottamaan kunnes joka lause oli ohi, silloin vasta tuli hänen
nousta, silloin hän tiesi nimensä tulevan mainituksi.)

... jota koko tämän laitoksen enemmän kuin ketään muuta aina tulee
muistaa ja jota se muistaa perustajanaan, tukenaan. Teille,
kunnallisneuvos Kyriakus (tämä nousi, kääntyi päin puhujaa nojaten
toisella kädellä pöytään, toisella varta vasten hänelle hankitun,
pehmoisen lepuutuolin selkään), Teille tahtoisin, jos sen sanoilla
tehdä voisin, tulkita ne lämpöiset, ne sydämelliset kiitoksen tunteet,
joita meissä kaikissa tälläkin hetkellä liikkuu, kun taas työvuotemme
loppuun kuluttua saamme silmäillä taaksepäin, saamme nähdä vuotisen
hedelmän kypsyneen niistä touoista, joita Te, herra kunnallisneuvos,
olette kylvänyt. Ilahduttavaa on meidän ollut havaita, että Te nytkin
olette ottanut sen vaivan päällenne ja saapuneet tähän tilaisuuteen,
jolloin meidän taas on suotu nähdä yhden hirsikerroksen kohoavan siinä
rakennuksessa, johon Te olette laskenut niin vankan perustuksen.
Ilahduttavaa se on meille kaikille siksi, että me siitä huomaamme, että
Te ette ainoastaan ole halunnut perustuksia laskea, vaan suvaitsette
vielä isänä ja holhoojana edeskinpäin työn jatkumista valvoa. —
Ottakaa vastaan, herra kunnallisneuvos, meidän kaikkien, koko laitoksen
vilpittömät, sydämelliset kiitokset.

Seurasi sitten moninkertaiset kumarrukset kummaltakin puolen,
kunnallisneuvos istahtihe taas lepotuoliinsa, johtaja jatkoi puhettaan
muista asioista. Oli näet laitoksen, maanviljelysopiston, vuositutkinto
ja sen lopputoimitus.

— Kuka se oli tuo, jota noin kiitettiin, kysyi ovensuussa
kuuntelijoista eräs vieressään seisovalta.

— Kukako? Oletteko te ainoa muukalainen...?

— Suokaa anteeksi, minähän olen matkustaja, oliko se joku hallituksen
puolesta, vai...?

— Hallituksen — ei — kuulittehan te, kunnallisneuvos Kyriakus, hän
itse.

— Todellakin sen nimen kuulin, mutta en tunne häntä nimeltäkään. Kuka
hän sitten on?

— Ei, mutta minä häpeän teidän puolestanne. Tulkaa tänne eteiseen,
niin kerron. Kunnallisneuvos Kyriakus on mies, jonka nimeä koko tämä
paikkakunta kunnioituksella, rakkaudella ja ylpeydellä mainitsee, hän
ei ole ainoastaan perustanut tätä laitosta, vaan myös...

— Onko hän tämän laitoksen järjestäjä vai onko hän keksinyt jonkin
uuden suunnan maataloudessa ja karjanhoidossa, koska hänen työstään
sanottiin hedelmän jo kypsyneen?

— Ei, niihin hän ei puutu, vaan hän on lahjoittanut laitokselle
puolenmanttaalisen maan rakennuksineen, kaikkineen.

Kertoja katsoi sen sanottuaan matkustajaa silmiin säälivästi ja
tuikeasti, että eikö tuo jo ymmärrä hävetä tietämättömyyttään. Mutta
eihän tämä siksikään, sanoihan vain:

— Vai niin, suuri mesenaatti siis, lahjoittaja.

— Niin, lahjoittaja, puuttui puheeseen kolmas henkilö, joka tuli
kuumasta salista ulos vilvoittelemaan. — Ja harvat ihmiset osaavat
viljellä maataan niin hedelmälliseksi kuin hän. Siitä puolesta
manttaalista hänelle nyt vuosittain kypsyy kolmet, neljät sadot
kiitoksia, kunnioituksia ja siunauksia.

Ensimmäinen kertoja meni takaisin saliin, ja matkustaja huomasi heti,
että tämä uusi oli nyt taas semmoinen viheliäinen virnistelijä ja
koiransilmä, jolle ei ole mitään pyhää eikä kallista tässä
maailmassa eikä tulevaisessa. Mutta hän halusi kuulla lähemmin
kunnallisneuvoksesta.

— Epäilemättä hän sentään on tehnyt lahjoituksensa jalossa
tarkoituksessa, ja täytyyhän aina kunnioittaa niitä, jotka, hankittuaan
suurehkot varat, niitä ylevämielisesti käyttävät yleishyviin ja
isänmaallisiin tarkoituksiin.

— Kaikella kunnioituksella, minä puolestani kiemurtelen aina matona
hänen jalkainsa juuressa ja siunailen sitä sielun ylevyyttä. Siitä
määrästä, mitä hän ei talven kuluessa ole saanut Pariisissa ja Roomassa
menemään vaimovainajansa perintöjen koroista, hän ei pane kaikkia
pääomaan, vaan lahjoittaa aina väliin pienen prosentin kotiin tultuaan
johonkin yleishyödylliseen yritykseen, ja lukee sitten mielellään
paikkakunnan sanomalehdissä, että ”kunnallisneuvos Kyriakus on taasen
tunnetulla anteliaisuudellaan” jne., niinkuin tiedätte.

— Hm, te olette ankara tuomioissanne. Mutta jos niinkin olisi, kuten
sanotte, kaikki miljoonanomistajat eivät tee senkään vertaa yhteisten
asiain hyväksi.

— Sepä se. Sattuu esimerkiksi olemaan tämmöinen kivikkoniemi liikaa
maata, josta nyt ei juuri suurtakaan rahaa saa, mutta toinen möisi sen
sittenkin ja lainaisi rahat korkoa vastaan; toinen antaa sen uudelle
maanviljelysopistolle ja laskee, hitto soi, semmoisen perustuksen,
johon kestää joka vuosi rakentaa hirsikerroksia, kunnes siitä tulee
Jaakopin portaat taivaaseen asti, niinkuin sen itse äsken kuulitte. Ja
sitten mesenaatin nimi — siinä se on erotus.

Matkustaja älysi, että tällä miehellä on lahjoittajaa vastaan jotakin
vanhaa kaunaa, ja kuulikin myöhemmin, että hän oli kerran saanut
lainanpyyntöönsä kieltävän vastauksen, ja sai sitä paitsi vielä
varmalta taholta tietää, että mies muutenkin oli järkipäästään vähän
löylyn lyömä. Semmoisen kanssa hän ei siis tahtonut puuttua pitempiin
pakinoihin, hymyili vain ja kääntyi toisaalle katsomaan, kun ihmiset
toimituksen päätyttyä jo ulos lappoivat. Siinä tuli kunnallisneuvoskin;
suorana ja pöhevänä oman arvonsa tuntien hän asteli, ja johtaja ja muut
korkeimmat herrat hääräilivät hänen kupeillaan, puolella ja toisella,
ja ihmistungos, joka eteisen täytti, hajausi kahtialle nöyrästi ja
kunnioittavasti. Takin ylle auttajia oli montakin, yksi toi hatun,
toinen kepin, ja niin saatiin neuvos vaunuihin, jotka, kaksi mustaa,
venäjänrotuista oritta edessään, odottivat portaitten edustalla. Mutta
neuvos ei tahtonutkaan istua yksin, viittasi sormellaan opiston
johtajaa viereensä, ja niinkuin orava tämä kapusi lakki kourassa ylös
ja istahti täpärälle siihen toiseen nurkkaan neuvoksen rinnalle, yhäti
kumarrellen kunniasta, joka hänelle suotiin. Ajaja nykäsi suitsia,
hevoset oikaisivathen menemään ja vaunut lähtivät pyörimään tupruttaen
pölyä ja hiekkaa vasten silmiä maantiellä kulkijoille, jotka olivat
lakit kädessä ja polvet notkussa seisahtuneet tiepuoleen.

— Raharuhtinas, näetten, mesenaatti, puhua paapatti taas se samainen
koiransilmä, joka oli ehättänyt ulos matkustajan rinnalle kävelemään.

— Ja nyt siellä tulee hänen hovillaan päivälliset semmoiset, ettei
niiden vertaa ole nähty kolmenkymmenen penikulman piirissä sittenkun
mennä kesänä sillä samaisella hovilla. Eivätkä ne päivälliset maksa
enempää kuin parin kolmen pienen tilallisen maat tai muutamain
tavallisesti elävien käsityöläisperheiden vuosieläke.

— Kuulkaa, jos noista teidän mielipiteistänne johtopäätökset
vedettäisiin...

— Niin ne veisivät hiiteen, aivan kerrassaan. Minä vain tahdoin noista
päivällisistä sanoa — minäkin olin niissä ennen, siellä on vain
valittu, suosittu seura —, että niissä te vasta saisitte puheita
kuulla, — niin no, ymmärrättehän te sen. Jokainen näet on
kiitollisuuden velassa ja maksaa vuosittain sitä velkaa korealla
puheella, saadakseen uutta tai ainakin korot kuitatakseen. Hiessä on jo
mennessä monen pää, jos ei kuivana lie palatessakaan, ainakaan
sisällisesti...

— Neuvos kai vastaa niihin puheisiin.

— Vastaa? — ei. Asianlaita on näette se, että hänen päässään ei ole
mitään, ei edes täitäkään, niinkuin eräs hänen torpparinsa on sanonut.
Sanoo vain esimerkiksi näin: ”No, moron, mikä käteen, se kärsään”, ja
istuu taas tuolilleen pöydän päähän, kuuntelee laitoksiaan, sivelee
viiksiään ja tuntee syvästi sydämessään, että hän on, niinkuin on
sanottu, suuri, jalo, ylevä mies. Siitä hän viittaa sanomalehden
toimittajan luokseen ja kuiskuttaa tälle kaikkien kuullen, että hän on
päättänyt antaa 300 markkaa kansakoululle taikka kirkon urkuihin.

Jo kävi matkustajalle aivan selväksi, että koiransilmän päässä oli
liian paljon muutakin kuin täitä sekaisin, ja hän nosti siis
lakkia ja kääntyi tienhaarasta toisaalle. Mutta tuon lörpöttäjän
ajatuksenjuoksusta oli häneenkin jo tarttunut kaikenlaisia tuumia,
joita hän ei heti saanut mielestään karkaamaan. Tuli siinä esimerkiksi
vastaan mies lehmää taluttaen, akka jäljessä vitsalla hosuen, molemmat
— nimittäin mies ja akka, ei lehmä — hyvin surullisen näköisiä, ja
silloin heti pisti päähän ajatus, että tuossahan se nyt
kunnallisneuvoksen torppari viepi viimeistä lehmäänsä kaupunkiin
myötäväksi saadakseen rahaa isännälleen vuokran maksuksi, ja samaan
aikaan neuvos itse julkeissa juomingeissa lahjoittaa 300 markkaa kirkon
kynttilöihin; mutta se, näet jälkimmäinen asia, tulee sanomalehtiin
asianmukaisten koristeiden kera, edellinen ei tule kuulumaan mihinkään.

Semmoinenkin ajatus pisti päähän, mutta se oli aivan perusteeton,
hupsuttelijan aivoista lähtenyt. Kaikki muut ihmisethän sen
kiitollisuudella ja kunnioituksella tunnustivat, että kunnallisneuvos
oli suuri ja jalomielinen mesenaatti.

KUNNIA OLKOON.

Kuuma oli ilma jo aamusta päivin. Ei tuntunut tuulen henkeä, päivä
paahteli vain heloittavana pilvettömältä taivaalta. Se tuntui raskaalta
ja painostavalta. Niin hiljaistakin oli kaikki, ei kuulunut
risahdustakaan. Käveltiin aivan kuin autiossa erämaassa, ja kumminkin
oleiltiin aivan kaupungin vieressä, kaupunkilaisten suosituimmalla
kävelypaikalla, vanhan linnan raunioisilla vallituksilla.

Nimittäin Käkisalmen kaupungin ja Käkisalmen linnan. Matkailuretkellä
oltiin siellä ja poikettiin tietysti katselemaan linnan raunioita.
Siellä nyt kapuiltiin ja kiipeiltiin, tutkittiin ja ihmeteltiin
kauniina kesäisenä sunnuntaiaamun hetkenä.

Tuostakohan lie koko se juhlallisuus tullutkin mieliimme, se
haaveksivaisuuteen vivahtava vakavuus ja hartaus, joka meidät pani
äänettöminä ja ajattelevina harhailemaan siellä linnanraunion
nurmettuneilla penkereillä. Ja juhlallistahan olikin luonto ja
ympäristö, eikä ollut ihme, että se meihin vaikutti. Ainahan tuommoiset
muistot muinaisilta ajoilta tunkevat ihmismieliin ja herättävät vakavia
mietteitä. Mieli tapailee kuvia niiltä entisiltä ajoilta, jolloin nuo
nyt kukistuneet muistomerkit olivat vilkkaan ja toimivan elämän
keskustoina, jolloin noiden kivimuurien sisällä, jotka nyt jo
vuosisadan vuosisatansa perästä ovat seisoneet kosteina, autioina
holveina, vielä eleli ihmisjoukko tuntien, ajatellen, toivoen ja
toimien niinkuin me nyt eläväiset, ja niinkuin taas ne, jotka kerran
kuljeksivat meidän raunioituneiden muistomerkkiemme keskellä, ja
meidän, vainajien, unohtuneiksi nurmettuneilla haudoilla. Nousepa
torniin tuon vanhan, raakakivisen linnan, luo sieltä katseesi alas ja
ympäristöösi noille vallitusten suojaamille vainioille, joissa nyt
rauhallisena versoo nuortea näreikkö, noille kivisille rannoille, joita
nyt ihmiskäsien kuivaama virta hiljalleen huuhtoilee, lipuen eteenpäin
verkalleen ja ikäänkuin väsyneenä, niin tuletpa ajatelleeksi niitä
aikoja, jolloin siellä ja juuri siellä inhimilliset intohimot, viha,
vaino ja kosto ihmisten kesken raivoisimmillaan riehuilivat, niinkuin
riehuilevat nytkin ihmisten kesken, vaikka toisen muotoisina, ja
niinkuin tulevat riehumaan vastakin ihmisten kesken, vaikka ehkä
toisella tavalla ja toisessa muodossa.

Ja vaikka et tuota niin selvästi ajattelisikaan, niin hetkeksi vaipuu
kumminkin mielesi miettiväiseksi, ihan tahtomattasi käyt
vakavatuumaiseksi, melkeinpä juhlalliseksi.

                                                  ⸻

Niin ainakin meistä tuntui, meistä kahdesta matkailijasta nimittäin.
Kolmas joukossa, käkisalmelainen, joka meidän seurassamme kulki
näyttelemässä noita merkkipaikkoja, jotka hän jo lukemattomia kertoja
oli nähnyt ja näytellyt, itse ihmetellyt ja väsymiinsä muille
kuvaillut, hän ei tietysti jaksanut seurata meitä tuohon haaveilun
partaalle ulottuvaan mielentilaan, vaan tuumaili nähtävästi iva
mielessään, että nämä nyt ovat taas maitomielisiä haaveilijoita, jotka
luulevat näkevänsä ympärillään noissa kukistuneissa holveissa vainajien
haamuja ja ruostuneilla kivillä vihan verta ja sillä pakolla koettavat
ärsyttää mieltään ajattelemaan ja tuntemaan elämän vähäpätöisyyttä,
tyhjyyttä ja katoavaisuutta. Hän kysyikin, eikö meistä kumpikaan jo
istunut alas penkereelle runoa kirjoittamaan. Mutta me, halveksien
hänen pilkkaansa, olimme ihan peittelemättä juhlallisina ja
haaveilevina; luontokin siihen houkutteli, hiljaista kun oli kaikki,
tyyntä ja sopusointuista. Päivä nousi jo korkealle, aamu oli pitkälle
ehtinyt, kun kävelimme takaisinpäin vihannan vesakkopuiston läpi ja
poikkesimme toiselle rannalle, uudemman linnoituksen puolelle, jossa
nykyään sijaitsee hullujenhuone. Kaupungissa soivat kirkonkellot
kutsuen rahvasta jumalanpalvelukseen. Ne kumahtelivat vakavasti,
säännöllisesti ja verkalleen, ja kaiku lahdentakaiselta rannalta
vastasi heikommin, mutta hartaasti kumisten, melkein kuin rukoillen ja
valitellen. Rasvatyynnä oli järven pinta; liekö viettänyt juhlahetkeä
sekin vai muutenko lie väsyneenä vaipunut hervottomasti lepäämään
arastellen päivän liiaksi paahtavia säteitä.

Näyttipä melkein siltä kuin tuo hetken juhlallisuus olisi vallannut
hourutkin kopeissaan, lumonnut mielettömäinkin mielet. Syvä äänettömyys
vallitsi noissa synkissä kasarmeissa. Tiheän rautaristikon takaa
näkyivät siellä täällä aukinaisessa ikkunassa jotkut laihat, kalvakat
kasvot, tuuheapartainen leuka, ja silmät, joissa loisti surunvoittoinen
kaipaus tai hillitty himo. Vartijamies istui puolinukuksissaan varjossa
aukinaisen portin kynnyksellä, vieressä iso villakoira, joka oli
oikaissut kaikki jäsenensä niin suoran veteliksi kuin mahdollista.

Seisahdimme hetkeksi mekin siimekseen rikoshullujen suljetun
kivivankilan kupeelle levähtämään. Kellojen soitto tapulissa oli juuri
tauonnut. Ei elävän liikettä kuulunut kaukaakaan.

Silloin helähti äkkiä ylhäältäpäin kitaran soinnukas, kituva sävel.
Hienona, epäselvänä se aluksi väreili, mutta kiihtyi siitä vähitellen
selvemmäksi, kirkkaammaksi ja voimakkaammaksi, siksi kunnes se
helkkyvinä, puhtaina, vapaina ääninä virtasi ulos äänettömään luontoon,
soinnullaan vallaten kaikki. Taas sävel hieman heikkeni, näppäili
muutamia kertoja katkonaisesti, hetken väliajoin, juuri kuin odotellen
jotakin mukaansa. Ja samassa kuuluikin syvä, miehekäs ääni, joka
hartaasti, kiihkeän voimakkaasti messusi: ”Kunnia olkoon ... Jumalan
kor-keuu-des-sa ..., ja maassa rauha ... ja ih-mi-sil-le ... hyvä
tahto...” Lopulta ääni, joka oli kajahtanut mahtavana, kaikki
voittavana, hiljeni, tyyntyi, verkalleen ikäänkuin rauhoittuneena
nukkui pois; kitara heläytti vielä pari sävelkierrosta ja hiljeni
sekin, vaikeni vähitellen, hyvin vähitellen, hienoni, hienoni, kunnes
sen ääni viimeisillään värähteli tuskin kuultavana, niin että se
tauonneenakin vielä soi korvissa pitkän aikaa, vaikk’ei siitä tiennyt,
oliko tuo sointi kitaran ääntä vai kaikua mielikuvituksesta.

Me seisoimme kuin lumottuina, seisoimme kauan aikaa äänettöminä
katsellen ylös, mistä sävelvirta oli lähtenyt. Se oli tullut eräästä
toisen kerroksen ikkunasta. Ikkuna oli auki, mutta sisältä ei näkynyt
mitään, ei muuta kuin musta tyhjyys. Soittaja ja laulaja istui kai
sivummalla pöydän ääressä.

Hän oli — niin kertoi oppaamme — pappi. Hurskas ja innokas pappi hän
oli ollut, mutta kerran oli hänen järkensä pimennyt. Uskonnollisessa
huomiossaan hän oli saanut päähänsä, että hänen täytyi saattaa veljensä
autuaaksi. Salaperäinen velvollisuus, ankara sisällinen pakko käski
häntä heti, hetkeäkään viipymättä, rientämään ja pelastamaan
velimiestään. Hän lähti matkalle, ajoi parikymmentä peninkulmaa pahaa
aavistamattoman veljensä luo, tapasi hänet kotona, istui iltakauden
jutellen rauhallisesti kahden kesken, kunnes äkkiä nousi ja iski
mukaansa ottamallaan kurikalla velimiestä takaraivoon, niin että tämä
kellahti kuolleena istuimeltaan. Sitten meni ja antautui kiinni. Ja nyt
hän on jo vuosia istunut rikoshullujen ilottomassa kopissa, jossa hän,
ollen vielä toimittavinaan papillista virkaansa, kitaralla säestäen
messuilee harvinaisen kauniilla äänellään ja veisaa kiitosvirsiä sille
Jumalalle, jolle hän luulee veljesmurhallaan tehneensä otollisen
palveluksen.

Tämän kertoi meille oppaana oleva käkisalmelainen tuttavamme
seisoessamme siinä seinämällä ikkunan alla. Sillä välin kitaran ääni
oli taas alkanut soida, aluksi vienosti, valittavasti, niinkuin itkevän
lapsen kituvalla äänellä, sitten yhä selvemmällä, kirkkaammalla,
helkkyvämmällä. Tuntui kuin se ensin olisi arastellut, uskaltamatta
oikein esittää ylistysvirttään, mutta sai vähitellen omista sävelistään
rohkeutta ja purki sitten kiitosta täpö täyden sydämensä valtavina,
intohimoisina sävelinä, kunnes taas tyydytettynä, rauhoittuneena,
lohduttuneena hiljeni hienosti soivaan rukoukseen. Ja laulajan ääni,
joka taas kajahti syvänä ja mahtavana, sekin tuntui niin vakuuttavalta,
niin hartaalta ja sydämelliseltä, kuin olisi hän itselleen ja suurelle,
lohdutusta kaipaavalle seurakunnalle julistanut armoa, rauhaa ja
sovintoa. ”Kunnia olkoon...”, se soi niin voimakkaasti ja niin
pakottavasti, että se painoi kuuntelijankin sanattomaksi ja hartaaksi
ja pani heltyneenä yhtymään kiitosvirteen.

Hän messusi kuin alttarilta, mutta ei niinkuin virkamies
ulkokullatuille sanankuulijoille, vaan niinkuin nöyrä, puutteensa
tunteva palvelija ylistää Herransa kiitosta koko katuvalle ja armoa
kaipaavalle luomakunnalle. Ja hänellä olikin siinä kuuntelijajoukko,
joka lohdutusta kyllä kaipasi. Useaan ikkunaan tuossa synkässä talossa
ilmestyi vähitellen surkastuneet, intohimoiset ja häiriytyneet kasvot,
joille sävelten aikana tuntui hetkeksi laskeutuvan rauhan ja
tyydytyksen leima. Rautaristikon läpi pistäytyi silloin tällöin ulos
laiha käsivarsi, joka ikäänkuin tavoitteli jotakin, mutta sitten
laskeutui hervotonna riippumaan. Seurakunta oli vaipunut hiljaiseen
kuuntelemiseen. Vartijakin oli pannut kätensä ristiin polville, ja
vieressä makaava villakoira oli nostanut päänsä kuuntelevaan asentoon.

Taas nukkui sävel kuin vaikenevaan rukoukseen, ja kitaran säestävä ääni
väreili vielä hienon hienona hyvän hetken, ennenkuin verkalleen
taukosi. Mutta kun kaikki taas oli äänetöntä, se alkoi uudelleen soida
ujosti ja arkaellen, kunnes siitä jälleen kiihtyi helkkyvään
ylistysvirteensä, ja laulajan ”Kunnia...” valtasi uudelleen
heltyvän luonnon.

Moneenko kertaan hän sen uudisti, sitä en muista. Hän tuntui
tarvitsevan paljon lohdutusta, hänen täytyi virittää ylistysvirtensä
uudelleen ja yhä uudelleen herkeämättä. Mutta aina se uudistui hiukan
erilaisena kuin edellisellä kerralla, eri vivahduksin, eri värityksin.
Ja tuntuipa melkein siltä kuin se joka kerran olisi alkanut entistään
hartaampana ja nöyrempänä ja kuin ”Kunnia olkoon...” aina olisi
kajahtanut entistään kirkkaammin ja sointuvammin. Se oli aina sama,
mutta aina myöskin vaikuttavampi ja tuntoon sulautuvampi. —

Luulenpa melkein, että siinä tuntikausi seisottiin kuunnellen
mielipuolen harrasta messua. Oli kuultu messua kirkoissa, oli laulua ja
soittoa kuultu liikuttavaakin, mutta niinkuin tämä mielettömän messu ei
meihin mikään ollut vaikuttanut. Juuri siksikö, että siitä kuvastui
hullulle ainoa selväksi jäänyt ajatus ja tunne, joka lähti pakottavasta
sydämestä? En tiedä; mutta sydämeen se tunki.

                                                  ⸻

Jo vihdoinkin lähdettiin. Vielä poistuessamme pysähdyimme vanhan kirkon
raunioiden takana viimeisen kerran nauttimaan ja ihailemaan, kuinka
sulavasti ja soinnukkaasti laulajan miehekäs ääni ja kitaran vieno
säestys heiketessään väreilivät, kun loppusävel ”... ja ihmisille hyvä
tahto...” vähitellen nukkui pois rauhaan ja sopusointuun. Kauan se
kajahteli korvissamme lempeänä ja tyynnyttävänä, kun kävelimme
keskipäivän paahtavassa helteessä rantatietä takaisin Käkisalmen pienen
kylän keskustaan.

Iloisessa illanvietossa haihtui meistä kumminkin pian tuo harras
vaikutus. Semmoistahan se on nuoren kevyt luonto; pian se haihduttaa ja
unohtaa syvimmätkin tunteensa muiden toisarvoisten tieltä. Valssin
iloinen ja reipas sävel ja polkan vallaton tahti huuhtoilivat
korvistamme ja mielistämme papin messun sulavan soinnun, ja iloisten
impien kisoissa häipyi sydämistä tuo hartaus ja juhlallisuus, joka
meidät äsken oli tehnyt niin vakaviksi ja miettiväisiksi.

Mutta vielä iltayöllä, kun laivalla ajettiin Kivisalmen rannasta ulos
tyynelle ulapalle, kun kaikki taas oli äänetöntä ja rauhallista,
silloin seisoimme vielä kerran miettivinä laivan kannella katsellen
etäisyyteen, jossa laskeneen päivän rusko kelmeänpunaisena kajastui
järven pinnasta, ja silloin palasi taas meidän molempien mieliin messun
äsken kuultu sävel. Se soi korvissamme hellämielisenä kehoituksena
kaukaisuuden mailta, se kajahti voimakkaana kiitosvirtenä kaikesta
siitä kauneudesta ja hyvyydestä, jota me saimme nauttia. Ja kitaran
lempeä, kirkas ääni helähteli lumoavana tuhansin vivahduksin, värähteli
hienona, etäisenä sointuna...

Laivan kone tykytti täysin voimin, takoi vettä ja potki menemään hyvää
vauhtia selälle päin, ja ranta häämötti yhä enemmän ja enemmän utuisena
ja epäselvänä yön hämärässä. Ja yhä kaukaisemmaksi, yhä vieraammaksi
siirtyi virrenkin sävel mielistämme, yhä heikompana ja epäselvempänä
värähteli kitaran lempeä ääni.

VIIDES PÄIVÄ HEINÄKUUTA.

Selällään loikoili Tauno sohvalla ja luki. Jo käänsi hän kirjasta
viimeisen sivun esiin, silmäili sitäkin hätäisesti, paiskasi kirjan
kiinni ja hyppäsi pystyyn.

— Se oli valhetta, roskaa koko juttu! Kaikkea sitä painetaan ja
ihmisille syötetään.

Hän oli lukenut erään noita ”uusia” kertomuksia, joita nyt oli alkanut
nousta kuin sieniä sateen jälkeen. — Paljasta roskaa, kaikki mustia
ja sakeita kuin terva. Kaikki yhtä maata! — Tauno muisteli
lyhykäisyydessä, mitä nytkin oli lukenut: Niin, tietysti se oli joku
ompelijatar tai muu mamseli, joka oli työssä rikkaassa talossa
kaupungissa. Kaunis hän oli, — no, se on selvää, — ja nuori, mutta
kalvakka ja vähän jo kuihtunut, köykyssä kun istui aina ja ompeli; ja
surumielinen, tumma oli hänen katseensa, milloin hän työnsä yli kadulle
silmäili. — Kovaosainen, tietysti semmoinen... Ja sitten talossa oli
vanhin poika, nuori herrassöötinki, vahaviiksinen ja sukkelakielinen.
Eipähän ilman. — Ja tyttöpolo katseli väliin herrassöötinkiä, ja
herrassöötinki tyttöä, ja toisinaan illoin tämä tuli istumaan
ompelukoneen viereen, puhelemaan ja naurattamaan. Ja talvella hän
väliin käytti tyttöä ajelemassa kuutamoiltoina, kun milloin muu
herrasväki ei ollut kotosalla. Kuinkas muuten? — Jonkin ajan perästä
tyttö joutui pois talosta — hm —, maalle minne lie hävinnyt, ja
herrassöötinki meni rikkaisiin kihloihin ja pääsi sijaistuomariksi,
myöskin maalle. Ja siellä eräissä käräjissä oli lapsenmurhajuttu esillä
— kuuluu asiaan! Kun syytetty astui oikeuden eteen, tuomari kalpeni
äkisti, horjahti eikä saanut sanaa suustaan; ryyppäsi vettä, valitti
kuumuutta ja langetti tuomion — rikollinen kuritushuoneeseen. — Niin,
tietysti sinne, taikka hulluinhuoneeseen, taikka koskeen syysyönä —
mitenkäpäs muuten? — Sama vanha roskajuttu, vanha valhe!

Taunoa suututti, hän sylkäisi, viskasi kirjan uunin päälle — mokoman,
veti saappaat jalkaansa ja rupesi laittamaan kuntoon siimoja
lähteäkseen päivällisen jälkeen eräitä polakoukkuja laskemaan. Ja hän
muisti, että nyt oli viides päivä heinäkuuta, haki esiin Runebergin,
luki siitä muutaman runon eikä ajatellut koko äskeistä roskakirjaa. —
Jouti uunille...

— Soudatko sinä Leppälahdelle asti tänään, kysyi äiti, kun Tauno
päivällisen jälkeen kantoi pyydyksiään rantaan.

— Enpä tiedä. Kyllähän näitä koukkuja sinnekin asti riittäisi, ja
hyvät kaislikot siellä on. Miksi niin?

— Muuten vain ajattelin, että jos sinne joudut, niin voisit samalla
viedä Könösen muorille pari kappaa perunoita, — niitä kun meillä vielä
on näin kyllitellen, ja eikö heillä lie puute niistäkin.

— No miksen, kun joudutatte.

— Odotapas, virkkoi sisar ikkunasta, minä annan vähän liinaompelusta
Iitulle, hän on niin sukkela käsistään tekemään. Kiireenlainen niillä
olisi. — Kiire oli näet sisarella niihin aikoihin, paljon oli
ommeltavaa, eikähän niitä kaikkia itse ehtinyt, kun kihloissa oli ja
hääpäivä läheni.

— Vieläkö kiire? Höpsis! Ehtiihän ne häitten jälkeenkin. — Pikku
kiusaa oli Tauno hyvin herkkä tekemään sisarelleen, joka oli sieluaan
myöten kiintynyt häätouhuihinsa. — Tuo, Yrjö, se mytty rantaan, hän
virkkoi pikku veljelleen, joka pihalla koiran kanssa pelehti.

— Ota minut mukaan soutamaan.

— Ei sinusta ole. — Oli Yrjö ollut joskus matkassa, mutta ei Tauno
hänestä nyt huolinut, haittana se vain olisi ollut.

— Tulethan iltaselle kotiin, kysyi äiti, perunasäkkiä tuoden.

— Jos joudun, ja joudunhan minä, kaunispa nyt on sääkin.

Helteistä oli vesilläkin noin keskipäivän aikana, ja Tauno viskasi
takin yltään. Mutta herttaista oli, oli keskikesän suloa. Tuskinpa
värehtikään järven pinta, vihantina kuvastuivat saarten ja nienten
äyräät kirkkaaseen kalvoon. Kirkas ja iloinen oli Taunonkin mieli, ja
ääneensä hän lausui eräitä säkeitä ”Heinäkuun viidennestä päivästä”,
kun asettui kaislikon rinteeseen maimakaloja onkimaan.

Siinä istuessa ajatukset harhailivat sinne tänne. Viivähtivät hetkisen
Könösen Iitussakin. — Muun työn kesken se tyttö vielä liinaompelusta
ehtii näperrellä... Suutari kuuluu isä olleen, mutta nuorena on
kuollut, ja köyhänä... — Kun ei tyttö ole mennyt naimisiin, nätti
tyttöhän se on. Kun saisi jonkun nuoren, siivon talonpojan. Saapihan
se, nuori tuo onkin vielä. Vähän hienompi hän on muita. Ei se oikein
sopiva olisi hänelle tuo Isotalon uusi isäntä, joka siellä kuuluu
kulkevan; vanha kettu, käräjäpukari, mikä lie, — vaikka rikas talo.

Monet kahvit Tauno oli Könösen muorin mökissä kalamatkoillaan juonut,
ennen isän kanssa, sitten yksin, ja oli muori sen tautta aina ollut
niinkuin pappilan erityisenä suojattina. — Hoikasta ressusta Iitu oli
sillä välin kasvanut korkeaksi, pullevaksi immeksi. Mennä, kun
tyttö kerran saattoi hänet järven poikki, oli Tauno nauratellut ja
leikkiä laskenut Iitun kanssa, ja monesti tämä oli sievästi
punehtunut... Omituisesti se oli punastunut nytkin, kun hän keväällä
Helsingistä tultuaan oli sinne ensi kertaa poikennut. Taisipa tyttö
vähän häneen... No — kun tulee joku siivo talonpoika... Ei hän soisi
muuta kuin hyvää Iitulle, hyvä tyttöhän se oli. — Ka, voudin venehän
siinä soutaa; rysiään kokevat. Niin, huomenna ne on kekkerit voudissa,
saapi ehkä tanssiakin... Miellyttävä tyttö tuo voudin Helmi, — vielä
tosin kuin ruusu nupussaan...

Silleen ne kiertelivät siinä ajatukset ympäriinsä asiasta toiseen, ja
moneen kertaan kiertelivät, ja kirkkaita salakoita nousi sillä välin
tiheään ruohikon rinnasta. —

Koukut oli pantu ja Tauno souti rannalle päin. Ihan lahden pohjukkaan
asti hän ei viitsinyt kiertää nientä, vaan laski siihen, missä maantie
kulkee aivan rantaa, josta oikotietäkin pääsi Könösen mökille. Rantaan
saapuessaan Tauno näki jonkun ajavan aika pöläkkää maantietä — ka,
Isontalon isäntähän se oli, — kylläpä synkän näköisenä ja juuri kuin
häpeissään.

Vähän häpeissään se olikin Isontalon Antti. Jos olisi hevonen
ymmärtänyt, olisi se saanut kuulla ukon kiukuttelevan:

— Perhana, vasikannahat...! Kun minä vielä hupsuttelinkin, vanha mies!
— Kuka olisi uskonut tytönnappulaa? Köyhä kuin rotta, mutta näpsäkkä!
Peijakas! Eipä olisi uskonut, en minä eikä muut. Onkohan tuolla
toinen...? Ja minä jo kehahdin sitä kylässä, että emännän minä siitä
Isoontaloon tuon. — Juutasta! Siitä ne veitikat tietysti narrailemaan
rupeavat, ilkeitä niitä kyllä aina on, jotka siten vihojaan purkavat,
laulunkin yhtäkaikki tekevät. — Tuossa pappilankin maisteri. Saa kai
sen sekin kuulla, ja muut... Voi sun vietävä! — Muorikaan ei osaa olla
omalle tytölleen sen kovempana, kun tälle vain ei kelpaa isoon taloon
emännäksi... Korea tyttö se on. No viisi siitä, kun vain en olisi sitä
edeltäpäin tullut maininneeksi... Kun rupesin koko peliin!

Silleen tuskaili isäntä kieseissään ja suomaisi aina hevosta, jotta
hittojako se...

Tauno lepäili hiukan ahteella ja pisti tupakan: olihan sitä vähilleen
virsta matkaa mökille, mutta menihän se selässä pussi, ja mytty myös...
— Eikö taas lie Könösessä Isotalokin käynyt; niin oli nyreissään.
Vaikka lie rukkaset saanut!

Siitä hän lähti kävelemään nurmikon poikki, polkua pitkin. Puolessa
taivalta Könösen muori tuli vastaan.

— Päivää, muori. Minä olin juuri teille tulossa.

— Hyvää päivää. Ka kalamatkallako?

— Niin, ja tässä ... äiti lähetti vähän perunoita muorille.

— Jumala siunatkoon sitä ruustinnaa, köyhiäkin aina muistelee. Minä
olin tästä kylään lähdössä, kehruita viemään, pistäytymään...

Hän yritti takaisin kääntymään.

— Viekää pois. Minä nakkaan vain nämä teidän mökille.

— Entäpä jos maisteri joisi kahvit, jos keittämään...

— Kiitos, — ei tarvis. Minä en nyt joudakaan tällä kertaa. — Tässä
on sisarelta ompeluksia, veisin, jos Iitu joutaisi...

— Ka, miksei. Eihän sitä taas nyt niin kiirettä ole hänelläkään. —
Minä sitten tästä kylään pistäyn.

— Hyvästi vain. Hyvästi.

— Hyvästi. Tuhannet kiitokset ruustinnalle ja maisterille itselleen,
kun nyt rupesitte meidän tautta vaivaa näkemään.

— Eihän tämä vaivaa ole eikä mitään. Hyvästi.

— Hyvästi. Muori katseli vielä jälkeensä, että komea mies se oli tuo
pappilan nuori maisteri, ja hyvin kunnolliseksi sitä kehutaan...

— Pois meni muorikin, — tuumi Tauno kävellessään, — eikö lie Iitu
ihan yksin. No, eihän se mitä, pistäydyn vain ja saatan perille nuo
viemiset. Myöhäksihän voipi käydä ennenkuin kotiin ehtii, ja näyttääpä
vähän kuin alkaisi pilveillä. Eihän siitä Yrjöstä olisi ollut, jos
vielä satamaan rupeaa...

Hiukan säpsähti Iitu ja punastui, kun Tauno astui tupaan. Ei hän ollut
nähnyt venettä eikä mitään, kun äkkiä ilmautui siihen tuo tuttu,
solakka vartalo. — Silmät oli hänellä vähän punertavat, oli tainnut
hieman itkeä pihauttaa.

Ujostellen hän teki hyvän päivän.

— Minä tapasin muorin tuossa tiellä. Kotoa lähettivät hänelle vähän
perunoita, ja sisareni pani ompelutyötä, jos Iitu joutaisi...

— Kyllähän, istukaa. Joko siellä pappilassa milloin häät pidetään?

— Elokuussa ne taitaa tulla.

Ei puhunut kumpainenkaan kotvaan aikaan.

— Entä milloin täällä häät tulee, kysäisi Tauno.

Taas Iitu punastui ja painui äänetönnä vaatteita katselemaan. Kaunis
hän oli tuossa ikkunaa vasten seisoessaan.

— Täältäkö se Isontalon isäntä äsken ajoi?

— Kävihän se täällä. — Ei tiennyt Iitu mihin katsoa.

— Taitaa hän täältä emännän viedäkin taloonsa. Vai miten?

— Ei vie.

Niin, rukkasetpahan oli vetänyt ukko.

— Se on oikein. Nuori pitää olla ja pulska niinkuin oot itsekin, Iitu.

Iitu katsahti äkkiä ylös ja hymyili. Hän muisti, että oli se maisteri
ennenkin tuolleen ilveillyt, silloin kun järven yli soudettiin.

— Joiskohan maisteri kahvia?

— Ei nyt tällä kertaa, kiitoksia. — Hän nousi lähteäkseen. —
Toisella kertaa taas. Minulla on pyydykset täällä puolessa.

— Mitkä pyydykset?

— Kalanpyydykset, hauinkoukut. Vai mitä pyydyksiä sinä luulit? — Hän
naurahti veitikkamaisesti.

Iitu tuli hämilleen ja katsoi alas, että mitenkä hän taasen noin
tyhmästi...

Tauno ojensi kättä hyvästiksi. Mutta niin oli nyt sievännäköisenä tyttö
tuossa, että eihän sitä miten malttanut olla suutelematta. Eikä
Iitukaan osannut paljon vastaan panna, katsahti vain akkunasta, että
tuliko se äiti. Ei näkynyt; eikä Iitu tiennyt itsekään, olisiko hän
suonut äidin tulevan vai eikö olisi suonut...

                                                  ⸻

Pilveilemään oli ruvennutkin ja tuulemaan. Päivä oli peitossa, ja
harvakseen ropisti vesiä taivas. Tumman synkiltä tuntuivat saaret ja
rannat, metsä humisi kumeasti, ja rauhatonna aaltoili järvi.

Oli siinä Taunolla kiskomista vastaiseen. Ei hän nyt ensinkään
muistanut, että oli viides päivä heinäkuuta, koettaessaan karttaa
salmien suista tulevia ristilaineita. Ja ristilaineita kävi hänen
omassa povessaankin. — Tänne jäivät häneltä Leppälahteen koukut, mutta
ei tehnyt mieli palata kohta Könösen mökille. Tyttö parka; Taunostako
siis hän piti? Rikkaan talon emännyyden oli hän vasta hylännyt, ja mikä
tiesi, millaiseksi hänen elämänsä vielä oli muuttuva, mille tielle
hän... — Taunolle muistui mieleen kirja, jonka hän oli aamulla
lukenut, ja yleensä nuo kirjat, jotka päättyvät kuritushuoneeseen ja
hulluinhuoneeseen. Ja hän ajatteli, että ehkä se ei ollutkaan niin
pelkkää valhetta... Paljon niissä on varjoa ja mustaa, eikä niitä ole
hauska lukea, mutta sitä on maailmassakin niin paljon ilotonta ja
mustaa... Ihminenkin on niin heikko ja kelvoton, eikähän sitä voinut
mennä takuuseen mistään, ei itsestään eikä muista. — Suuttunut olisi
Tauno, jos joku päivällä olisi hänelle sanonut, että hänkin voisi noin
käyttää väärin toisen herkkyyttä... Hänestä tuo tyttöparka piti, ja
jospa Tauno olisi tytöstä pitänyt vielä enemmänkin, kuin nyt, niin
eihän hän sille mitään voinut. Siellä se istuu ja ompelee pappilan
neuleita ja muistelee häntä...

Vaikealta tuo tuntui Taunosta ajatella. Ja siinä soutaessaan vastaiseen
illan yöksi vaihtuessa hän mietti taas yhtä ja toista.

Hän mietti, että päivällä oli ollut niin tyyntä ja kaunista, eikä olisi
luullut, että siitä niin äkkiä sade nousisi ja vihurituulet. Ja järven
selkä oli ollut niin kirkas, sinervä taivas oli siinä kauniisti
kajastanut ja hymyilevät rannat olivat olleet vihantana puitteena. Nyt
kuohuili myrskyisenä ulappa, sankan hallava oli pilvekäs taivas, ja
rannat haamoittivat mustina ja peloittavina. Ja siksi kai tuntuikin
luonto nyt vielä synkemmältä, kun se päivällä oli ollut niin kirkas.

Mutta niinhän se on luontokin, että siinä on paistetta ja varjoja.

Ei ollut edes viides päivä heinäkuuta vielä aivan lopussa, kun Tauno
tuli kotiin ja hiipi kamariinsa, hiipi hiljaa kuin pahantekijä töitään
pakoon. Kauan hän vielä seisoi siellä yksin ikkunan ääressä ja katsella
tuijotti miettivänä ulos myrskyävään luontoon.

SILLALLA.

Hyvin se oli säännöllistä maisterin elämä. Niin no, tietysti aamupäivät
koulussa, ne olivat enemmän kuin säännöllisiä, ne olivat
yksitoikkoisia. Mutta illatkin. Tuossa päivällisen syötyään hän puki
vanhan nukkavierun palttoonsa ylleen ja katseli silloin aina melkein
hämmästyneenä sitä yhtä napin kohtaa, johon ei ihmeeksikään itsekseen
ilmestynyt nappia, — mutta pysyipä tuo reuhka päällä niine
nappeineenkin. Pyyhkäisi sitten, ennenkuin päähänsä pani, kämmenellään
pari kertaa pörröistä karvalakkiaan ja silmäili vuoria, että
pysyisivätkö ne sen takana vielä pumpulit, ja ajatteli, että saisihan
se olla vähän siistimpikin lakki. Mutta nuo takajalat ainakin,
kalossit, ne pitää ostaa uudet huomispäivänä, — kun tulisi aikuista.
Kepin maisteri pisti jo valmiiksi, koukku vasemmassa kouransilmässä,
syvälle taskuunsa, niin että sitä ainoastaan noin vajaan kyynärän verta
oli ulkopuolella, — ja lähti sitten tallustamaan. Käveli kirkon
kiviaidan kuvetta pormestarin nurkkaan, siitä viistoon yli kadun pumpun
luo, ja niin rantakäytävää pitkin alas sillalle. Olisihan sitä torin
poikki suoraankin päässyt, mutta eipä tuota ollut kiirettä.

Niin hän teki syksyllä ja talvella. Siinä sillalla oli niin raikasta ja
vilpoista ja rauhallista, että siinä mielikseenkin asteli päästä
toiseen ja taas toiseen tuntia pari — eipä tuota ollut muutakaan
tekemistä. Jos kovin kylmästi puhalsi jäinen viima tai lunta pyrytti
talvinen taivas, niin hän painoi karvareuhkan syvemmälle korvilleen,
nosti pystyyn takkinsa kuluneen samettikauluksen, tukki kädet
syvemmälle taskuihin — ja kiirehti pikkuisen tavallista vitkaista
laiskanmarssiaan. Mutta käveli kumminkin. Siellä sillalla oli niin
yksinäistä ja rauhallista. Harvoin siellä joku muu kiirehti sillan yli,
jonkin kerran leipurin Vendla-neiti, joka juuri sillan korvassa asui,
juosta piipotti ohitse ja hymyili ystävällisesti yksin kävelijälle.
Kaikki muut kulkijat oikaisivat jäätä pitkin joen poikki, ja nuoriso
huvittelihe siellä poikemmalla, luistinradalla, josta väliin vain
sillalle asti helähti raikas nauru tai joskus sunnuntai-iltoina
vaskitorvien tahdikas soitto. Yksin sai maisteri kävellä, ja
tyytyväisenä, makein hymy kasvoillaan hän palasi sieltä pilkkoisen
pimeässä samaa tietä kaupunkiin, mutta poikkesi pormestarin nurkasta
oikealle, pistäysi seurahuoneella, jossa hiljakseen nauttien,
sanomalehti edessään ryypiskeli lämpöistä totia lasillisen, — harvoin
kaksi.

Niin syksyllä ja talvella. Mutta kun kevät tuli ja sulatti rinteet ja
laihdutti kinokset, kävi maisteri tyytymättömäksi. Silloin näet kohosi
uhkuvesi jäälle ja pakotti jalkamiehet mutkan kautta kulkemaan sillan
yli, ja silloin ei maisteri saanut olla yksin. Pilasipa se samainen
uhkuvesi luistinradankin ja ajoi nuorukaiset, tytöt ja pojat, toisiaan
tapaamaan iltapuhteilla maisterin hiljaisella sillalla, jossa nyt
mustanaan alkoi vilistä ihmistä, suurta jos pientäkin. Ja kun
myöhemmällä vielä kaupungin rouvatkin rupesivat kävelemään sillä
samaisella sillalla, — niin no, silloin vei hiiteen kerrassaan! Niille
nyt tässä olisi pitänyt ruveta nostelemaan lakkia, josta ei tiennyt,
milloin sattui tuuli tempaamaan rääsyiset vuorit ja pumpulit, ja
paljastamaan siinä kaikkien nähden pään, jonka keskipaikka jo
hiuksettomana kaljotti.

Se oli senkin vietävätä.

Jo oli maisteri pari päivää poissa koko sillalta, istui ensiksi kotona
ja meni aikaisemmin kapakkaan. Mutta siitä ei tullut ihan mitään. Hän
oli pahalla tuulella, ei maistunut ruoka eikä tupakka, eikä yöllä
saanut unta silmiinsä. Se kun näet kävi epäsäännölliseksi elämä. Hänen
täytyi välttämättä kävellä nuo tuntinsa sillalla; hän ei tullut
toimeen, ellei tuuli joka päivä noin ikään viileästi heilutellut
tuuheata partaa, ja ellei raikas ilman henki päässyt täyttämään
keuhkoja ja muita huokosia, ja ellei...

Maisteri ilmestyi taaskin sillalle ja sai takaisin entiset hyvät
tuulensa ja huulilleen vanhan makean hymynsä. Tulkoon nyt, hän
ajatteli, kun siinä tutussa sillan toisessa päässä pyöräytti takaisin,
— tulkoon heitä nyt vaikka tuhannen tynnyriä rouvia, hän ei vääjää; ja
tyttölapsista, kynsipuhkoista, niistä hän viisi.

— Ai, ai, onko maisterikin täällä tyttöjä katselemassa, ilveili
hänelle henkivouti, kun toiselta puolelta asioiltaan palasi ja yhytti
maisterin sillalla vastaansa.

— Niin, tyttöjä, hehe, naurahti maisteri, eli tyttösiä tyllyköitä,
niinkuin runoilija sanoo kauniisti ja kuvaavasti, hehe.

— Jaa, jaa, himonsa ne on hiirelläkin, veisteli toinen ja jatkoi
matkaansa nostaen kättä hatun reunaan.

Maisteri ei ennättänyt tehdä sitäkään, kädet kun olivat syvällä
taskussa. Hän vain nyökäytti päätään ja käännähti kävelemään samaista
tasaista tahtiaan. — Niinpä niin, tyllyköistä, hän puheli itsekseen,
ja nauroi niin, että kyyneleet tirahtivat silmälasien alta,
tyllyköistä, niistähän se hän...

Mutta tytöt, kun tulivat vastaan, katselivat häntä kummissaan ja
muikeina, että eiköhän tuo heistä välittänyt, koska ei ollut
tietääkseenkään. Eihän se. Silloin he rupesivat hänestä pilkkaa
laskemaan, nauramaan, tirskumaan, vikittämään.

— Onkohan se leikkauttanut tuota tukkaansa tällä vuosisadalla?

— Ei ainakaan partaansa, siinä piikit pörröttävät kuin pystyaidassa
seipäät.

— Ja tuo lakki on varmaankin samalta sataluvulta.

— Silloinkin kai hän sen on ostanut jostakin muinaiskalujen
huutokaupasta.

— Luulisi sitä jo tarkenevan vähän ohuemmallakin. — Vai tuoko hänellä
kesälläkin lie?

— Kiinni kai se on kasvanut päähän, koska minä ainakaan en ole koskaan
nähnyt sen siitä kohoavan.

— Ei, mutta kas noita housunlahkeita, kun repaleet venyvät...

— Hi hi hi hi!

Oli siitä tytöillä lystiä. Mutta kun telegrafisti ja apteekinoppilas
siinä juuri tulivat vastaan, niin oikaisivathen he suoriksi ja
koettivat asettautua arvokkaaseen, mutta samalla vapaaseen asentoon, ja
kumarsivat näitten tervehdykseen tuskin huomattavasti.

Rouvat kulkivat siellä taampana ja päivittelivät tuon elukan, maisterin
tökeryyttä ja paatumusta, kun ei edes ymmärtänyt tervehtiä. Mutta
sääliäkin sitä miesparkaa piti; hän oli niitä, jotka maailma oli
hylyikseen potkaissut ja joiden elämä vuoteen ja kapakan välillä ei
suuresti eroa luontokappaleesta. Oli siinä, tiesi muudan, ennen
kuulunut olleen miestä monenkin edestä, lahjakas ja toivorikas oli
maisteri ollut nuorukaisena, — tuommoisena nyt vetelehti,
sijaisopettajana nakkelehti pikkukaupungista toiseen, pikkukoulusta
toiseen. Tämän vuoden täällä, toisen toisessa maan nurkassa. —
Sattumoissahan se on saukon ruoka, myönsi toinen, eikähän sen elämä
mahda itsestäänkään olla kovin makeata, mutta kenen on syy, kun mies
heittäytyy noin veteläksi ja saamattomaksi, kun ei pidä huolta
itsestään edes vähää, — ei sisäpuolestaan eikä ulkoasustaan.

Maisteri kumminkin olisi ollut tyytyväinen ja hänen mielensä olisi
ollut makea, jos vain olisi yksikseen saanut sillallaan astella, jos
olisi saanut olla rauhassa tyttärien soppityrskyiltä ja rouvien
sääliviltä, halveksivilta katseilta. Ne häntä häiritsivät. — Niiden
rouvien viestiksi hän sitäkin arveli, kun rehtori eräänä päivänä
ystävällisesti taputellen häntä olkapäälle tuumasi, että eiköhän olisi
aika ottaa esille huopahattu ja lähettää tuo takki räätälille.

— Kaksi nappia on jo aivan poissa ja kolmaskin tuossa kipperästi
riippuu tipahtamaisillaan.

— Niinpä on kolmaskin, näkyy.

— Älä pane pahaksesi, veli, ne ovat näet naisväet varsinkin näin
pikkukaupungeissa niin turhantarkkoja ja teräväsilmäisiä.

— Tietääpä sen, naiset, niille jos pitänee mieliksi olla.

— Eihän niille mieliksi osaa olla kuolevaisista kukaan, mutta niinkuin
sinäkin esimerkiksi haluat täällä sillalla usein kävellä...

Maisteri joi sinä iltana kapakassa totia usean lasin. Ne olivat taas
pilanneet hänen hyvän tuulensa, karkoittaneet tyytyväisen hymyn hänen
karkeatekoisilta kasvoiltaan ja panneet epäjärjestykseen hänen
mielensä. — Hittojako ne oikeastaan hänestä tahtoivat, sekin nyt
peeveliä lie, kun ei pitäne saada olla omillaan, kun ei kenenkään
nokalle hypi. Niillä on senkin turkasen ilveet ja elkeet — hänen
napeistaan nyt pitävät murhetta, — pitäkööt omistaan ja kakaroistaan.
— Pääsevät kai hänestä parin viikon perästä. — Sillalla kun muka
kävelee, — raskii hän heittää ne kävelytkin, jos niikseen tulee, —
maisteri ryyppäsi pitkän ryypyn, tottapa se ei ollut niinkään helppo
raskia.

— Mikäpäs olisi, ettei hän voisi kävellä muualla, pitäkööt siltansa,
aivan kai se saman hänelle teki — melkein saman. Miksei hän voisi
esimerkiksi kulkea tietä pitkin tuonne niemelle päin, metsän halki, oli
sitä raikasta Jumalan luontoa ja ilmaa sielläkin, ja siellä sitä vasta
olikin. No niin, kyllähän se tie oli likaista, vetelää oli näin
keväiseen aikaan — ei ole niinkuin sillalla, — ja ajajia täytyy
syrjätä tiepuoleen — hänen moisilla kalosseilla, eikähän siellä näe
koskaan sitä leipurin mamselliakaan ohi tipsuttavan ... no eipä näe
muitakaan, siitä hyvä. Maisteri ryyppäsi lasinsa pohjaan ja teki vielä
uutta.

Seuraavina päivinä ei maisteria näkynyt sillalla tallustelemassa. Hän
käveli lokaista maantietä niemelle päin ja poikkesi siellä metsikköön
kävelemään paljasta maata, missä keväinen päivä jo oli mäen eteläisiltä
rinteiltä sulattanut lumen. Mutta ei sillä kävelyllä nyt ollut entistä
makua. Piti aina vahtia jalkoihinsa, varoa märkiä paikkoja, eikä siellä
päässyt tuuli vapaasti puhaltamaan partaa heiluttaakseen, eikä...
Maisteri istahti siellä kivelle pälvipaikalla, kolisteli kepakolla
maata ja tuumaili, että eipä tämä nyt ole mistään kotoisin. — Oli
siinä muutamia vuokkojakin, kevään ensimmäisiä, jotka olivat laihoina
ja kelmeinä erehtyneet ennen aikojaan kasvamaan kinoksien pariin. Niitä
hän siinä joutessaan ja mietteissään poimi, tonki juurineen ja istutti
sitten taas siihen mullikkoon kiven suojaan, suviselle kupeelle. Ja
vasta ne siihen istutettuaan ja sovitettuaan hän huomasi, että hän
niistä ajatuksissaan oli kuvaillut V:n mallin.

— He, he ja höpsistä! Kaikkia sen sairaan mieli tekee! — Vielä pois
kävellessä tuo lapsellisuus nauratti maisteria niin, että ruumis
hytkähti ja vedet tirahtivat silmälasien alta.

Palattuaan kaupunkiin hän käveli taaskin kirkon kiviaidan kuvetta ja
pormestarin nurkkaan asti, siitä viistoon yli kadun pumpun luo ja niin
taas rantakäytävää pitkin.

NUKU RAUHASSA.

Nuku rauhassa, sinä kaupunki, lepää huoletonna, ne, jotka
turvallisuuttasi varjelevat, ovat valveilla.

Yö on pimeä, hiljaisuus kattaa kaupungin kuin kuoleman käsi,
äänettömyys valtaa autiot kadut. Huminana voi väliin kuulua loitommalta
rattaiden räminä, kiirehtien napsuttelee suorinta tietä se myöhästynyt
kulkija, joka kotiinsa vuoteeseen ehättää; hänen askeleensa häipyvät
yön hiljaisuuteen, taas ei kuulu risahdustakaan kotvaan aikaan. Kapakat
ovat kiinni, ajurit ovat vetäytyneet kotiinsa, koko kaupunki nukkuu yön
jälkeistä puolisikeintä untansa.

Mutta nuku pois, kaupunki, nuku rauhassa, ne, jotka turvallisuuttasi
vaalivat, ovat valveilla.

Yksin astuskelee poliisi pitkin äänetöntä, autiota katua, astelee
verkalleen, vakavin, tasaisin askelin, suorana, tyynenä öisten varjojen
keskessä niinkuin kuningas valtakunnassaan. Pää pystyssä, kädet selän
takana hän pysähtyy kadunkulmassa, luopi tyynen mutta tyystin tutkivan
katseen eteen ja kupeille kummallekin, viivähtää siinä hetkisen ja
jatkaa taas vakaista, öistä vaellustaan. Kadun päähän asti hän kulkee,
toista takaisin, sitä kiertoaan kiertää tunnin tuntinsa perästä,
äänetönnä ja varmana. Kun milloin tulee vastaan pari juopunutta
pikku rähinätä pitäen, hän vain seisahtuu ja katsoo: hänen
persoonallisuutensa vaikuttaa heihin jo hillitsevästi ja
rauhoittavasti. Ja jos hän enemmän metelöiville lausuu tyynen,
varoittavan sanan, niin sillä hän melkein aina saapi lamautumaan
kiihoittuneen luonnon.

Hän on herrana öisessä valtakunnassaan, mutta hän ei käytä valtaansa
väärin. Hän on kaikkien ystävä, kaikkien holhooja, hänellä ei näytä
olevan inhimillisiä intohimoja tekoihinsa vaikuttamassa, tyynenä ja
tyytyväisenä hän kävelee tasaista marssiaan, satoiko vettä taivas tai
paukuttiko nurkkia talvinen pakkanen. Ei hän ikävöi yön selästä
lämpöiselle vuoteelleen, ei hän tunne mitään viettiä eikä kaipuuta.

Hän vaalii yleistä rauhaa himotonna, tunteetonna. —

Mutta välähtihän sieltä hehkuva kipinä hänen silmistään, kun hän
kadunkolkasta loi katseensa oikealle. Tuli singahti siitä katseesta,
syvän, hillitsemättömän, tyydyttämättömän intohimon vaarallinen välke.
Erehdyskö? Ei. Se loisti niin läpitunkevasti, niin kiihkeästi, niin
leimahtavasti, siitä ei voinut erehtyä, siihen näytti kaikki elämän
taistelujen, kateuden, toivon, äärimmilleen ärsytetyn sielun tuliset
liekit lietsoneen hehkuaan, ja se hehku valtasi hetkeksi hänen koko
ruumiinsa, koko olennon. Varsi vavahti eteenpäin, hartiat kohosivat,
kaula kyyristyi, polvet notkahtivat juoksuasentoon, käsi tapasi
ehdottomasti miekan kahvaa. — Mutta hetkeksi ainoastaan, siunaamaksi
silmänräpäykseksi: kohta oli mies taas entisellään, suorana, varmana,
tyynenä ja vakavana; pää pystyssä, kädet rauhallisina hän seisoi
minuutin, pari ja lähti taas mitatuin askelin jatamaan eteenpäin
tasaista tahtiaan. Silmän lieska oli kadonnut, se tuli näytti vain
yhdessä hetkessä leimahtaneen, samassa iäksi taas sammuneen.

Mistä oli kotoisin tuo tuli, missä oli sen ahjo? Oliko se siinä
tuokiossa jo iäksi sammunut?

Ei. Se kyti yhä, eikä se ainoastaan kytenyt, se palaa roimusi täytenä
liekkinä kylmän ja rauhallisen kuoren alla. Sieltä se aina väliin
salavihkaa vilahti, kun hän kulki katua ylös, toista alas ja yön
hiljaisuudessa vaali kaupungin turvallisuutta.

— Niin hiljaista kaikki, niin kirotun hiljaista ja rauhallista, niin
viheliäisen tyyntä ja siivoa. Ei tapahdu mitään, ei vaikka uinisi. Ei
yhtään rikosta, ei yhtään loukkausta järjestystä vastaan, ei niin
mitätöntä mitään koko yön pitkään. Ei sen vertaa, että olisi aihetta
äkkiä syöksähtää esiin syynalaisen eteen ja juhlallisella äänellä
huudahtaa: ”soh”, ja sillä yhdellä tavulla musertaa multaa mureammaksi
jos kuinka ylpiäs mieli. Ei minkäänlaista! Poliisi kulkee katua päästä
toiseen ja taas toiseen kuin metsämies saaliin jäljillä, mutta turhaan.
Kaikki siellä on siivosti, kaikki paikoillaan, järjestyksessä.
Sietämätöntä!

— Jos esimerkiksi, tuosta noin kun nurkan takaa kääntyy, näkisi
miehiä murtautumassa kauppiaan viinikellariin. Jos niillä olisi jo
lukot auki ja näkisi vain vilaukselta jalat, kun sisään puikahtavat,
silloinkos ... voi sun hitto! Niinkuin kissa lentäisi lintusen niskaan,
jalat ei kuin sivaltamalla maata pyyhkäisisivät, ja eikö nuo olisi
siinä hetkessä konnat koivistaan kiinni! Olisivat! Ja sitten heille
vain tyynesti ja vakavasti sanoisi, että kävelläänpäs tästä ”kamariin”
päin, siellä on yötä hyvä olla. Ja-a. Kas, se olisi jotakin.

Nurkkaan hän saapuu, katsahtaa kiihkoisasti puolelle ja toiselle silmän
tulta iskiessä: ei mitään. Mitäs siellä vietävässä olisi!

— Tai jos alkaisi kuulua tuolta edempää jonkinlaista vikinää,
valituksen sekaista, jos tuolla porttikäytävässä pari herran-luuhkaa
koettaisi väkisin kuljettaa tyttölasta ... siihen hiipisi hiljaa kuin
kärppä, kunnes... Eivät ne olisi enää omalla asiallaan, eivät sen
vietävät olisikaan. Ja huomenna jo luettaisiin kaikissa sanomalehdissä:
”Inhoittavaa” jne., kunnes lopussa olisi, että ”mutta kaikeksi onneksi
meidän aina valpas poliisimme joutui väliin —”.

Porttikäytävä oli hiljainen ja tyhjä niinkuin ainakin, kissain
nau’untaa vain kuului takapihalta, sen epäilyttävämpää ääntä ei lähellä
eikä kaukana.

— Vilkkuu tuli ylhäältä, muutamasta kolmannen kerran ikkunasta.
Mitähän jos sieltä äkkiä pörähtäisi tuskallinen, epätoivon huuto: ”Tuli
irti!” — Taikka vielä paremmin, jos sieltä tai muualta äkkiä
lyötäisiin lasi säpäleiksi ja ”murhaaja, murhaaja!”, kaikuisi yön
hiljaisuuteen. Älä muuta kuin vihellä pilliin, kimakasti, heleästi,
miekka kouraan, ylös ja mies kiinni, rautoihin! Toisia tulisi, juoksisi
hengästyneinä avuksi: kaikki toimitettuna, ei muuta kuin viedä mies
talteen ja jättää raportti. Peijakas!

Ja komisarius kysyisi: K—ko nämä otti kiinni?

— Joo, herra komisarjus, itse työssä...

Mutta mitäs tyhjää, mitäs täällä semmoisia tapahtuisi. Tuskin viikon pitkään
löytää miehen makaamassa päissään katuvieressä tai yhyttää
jonkun poikanulikan lankun yli hyppäämässä. Siinä kaikki. Ei tapahdu
mitään, ei sen kuvallista.

— Entäpä jos...

Kun milloin jostakin rapsahdus kuuluu tai näkyy jokin epäilyttävä varjo
häämöttävän loitommalla, silloin aina silmä salamoi ja jäntereet
nykähtävät. Mutta se ei ollut otus, ei viljaksi kelpaava, lammas se
oli, joka pensaikossa hyppi, tai varis, joka lentoon lähtiessään
latvoja rapisteli. Mitätön haaska!

Katua kävelee poliisimies yksin, vakavin, tyynin askelin, pää
levollisesti pystyssä, kookas vartalo suorana, katua kävelee ylös,
toista alas, päästä toiseen ja taas toiseen, kävelee tasaista tahtiaan
vielä aamun valjetessa, kaupungin herätessä, liikkeen alkaessa. Hänen
vaihtotuntinsa on kohta käsissä, hän lähtee lepäämään aloittaakseen ja
jatkaakseen tointansa toisena iltana ja yönä. Hän on valvonut uinuvien
turvallisuutta...

Nuku rauhassa sinä kaupunki, nuku pois, ne, jotka turvallisuuttasi
vaalivat, ne ovat valveilla.

JUOPUNUT.

— Ka, jopa se alkaa olla puoliyö, pitää lähteä, neljään pulloonhan se
jo taas taisi noustakin juonti. Tuletko Ville?

— Enkä tule, minä juon, pyhäpä tuo on päiväkin huomenna, niin miksen
joisi.

— Niin mikset — juo vain. Yksinkö siinä aiot istua?

— Yksinkö? Mitä se patajuoppo, semmoinen kuin minä, vielä muuta seuraa
kaipaisi kuin olutta. Hih! Olutta!

— Satut sille päälle, vihapäälle; mutta jos sittenkin lähtisit, johan
ne kohta kumminkin ajavat.

— Enkä lähde, ajakoot, on tässä siksi poikaa, saavat tulla ja saat
sinäkin. Jottako lähtisin, ja mitä varten ja minne? Mene sinä, mene
pian, että aamulla jaksat aikaisin nousta henttuasi halaamaan, minä en
tule, miksikä tulisin, kun mulla kerta on lysti, hiuh, — ja juon ja
laulan ja reuhaan ja pauhaan ... moron, moron. Tämä poika ei ole köyhä
eikä kipeä.

— No, terveeksi sitten jää.

— Terveeksi — minuako pilkkaat, minä jään miksi tahdon ja sinä saat
mennä vaikka...

Ville jäi yksin siihen pöydän ääreen istumaan, nojausi tuolin selkää
vastaan, ja pää painui alaspäin. Kädessä hän piti olutlasia ja katseli
siitä tylsästi ympärilleen. Oli sakeata, harmajan savuista siinä
kapakkahuoneessa, sotkuista oli, kaikki näytti olevan sekaisin. Siinä
oikealla istui miehiä, jotka väittelivät ja rähisivät, vasemmalle taas
supatti kaksi miestä, viekkaan näköistä, päät yksissä posmittivat —
toinen kehoitti myötään toista juomaan. Mutta sieltä edempää näkyi
kaikki kuin usvan takaa, epäselvänä, häilyvänä: yksi sääri siinä
selvästi roikkuili, kalossi on jalassa, mutta kenen jalka se oli, siitä
ei saanut selvää — ei vaikka... Ja muuan oli paitahihoissaan, vaan ei
näkynyt päätä, liekö ollutkaan. Mutta pulloja oli paljon, oikein
lystisti paljon, ja laseja tyhjiä ja täysinäisiä — ne näyttivät
liikkuvan, heiluvan puolelle ja toiselle — voipa peeveli, kuinka oli
hauskan näköistä. Ja ryökkynä siinä yhä samettireunanutussa kantoi
uusia, töksäytteli väsyneen näköisenä, kun komennettiin paikasta
toiseen mutta kantaa sen piti, piti vissisti, eivät auttaneet juonet.
Sen piti kantaa olutta, olutta...

— Olutta! Hoi, te röökynä! Olutta.

— No hiljempään ... vähemmälläkin kuuluu. Ja vastahan minä toin.

— Mitä se siihen kuuluu, mulle pitää tuoda olutta, minä tahdon ja minä
maksan, ja minä jaksan...

Ville sai oluen, kaksi oli nyt täysinäistä pulloa edessä, ja siinä hän
istui yksin niiden ääressä. Palttoo oli auki yllä, auki oli takki ja
liivikin, ja lakki oli vinossa päässä, toisella korvalla röhötti, jalat
retkottivat kaukana pöydän alla. Aina hän maisteli väliin lasista, jota
yhä kädessään piteli, mutta ei se enää oikein ottanut tyhjentyäkseen.
Hän uhkasi siinä joskus, katsellen somasti pyörivään ympäristöönsä,
mutta vähitellen alkoi lamautua luonto, herpautui repäisevä uhkamieli,
vankka oma tahto lannistui, ajatus kangistui. Siihen hän oli lutistua
istuimelleen ... mutta ei, ei niin sentään, vielähän hän oli mies, joka
olonsa tiesi ja voimansa, joka itsestään osasi vastata ... ei tässä
niinkään sentään lutistuta.

— Ja sitten me ryypättiin. Ja juo ja laula... Kenenkä se tuo on rakki,
he, tiisti, tahdotko sinä olutta ... saat tilkan niskaasi, — ka niin,
päristele nyt.

— Se on minun koirani, örähti muudan nousten suuttuneena.

— Yhy. Ja juo ja laula...

— Se on minun koirani, millä oikeudella te...

— Ei oikeaan eikä vasempaan...

— Ulos heti tästä huoneesta, päihtynyt sälli-rakkari holvailee...

— So, ei tappelua. Ryökkynä ehätti siihen, erotti miehet, jotka
kauluksista jo olivat tarrautuneet, ja talutti ulos Villen; tämä
seurasi lakeana kuin lammas, hoippaili vain ja soperteli: ja juo ja
laula.

Vasta kadulla, kun jo ovi oli takana suljettu, alkoi tuntua, että sitä
vietävätä olisi pitänyt nokittaa. Hänen muka koiransa, äläs kelpo
värkki, siitä haukkumaan ja kaulaan tapaamaan. Olisipa pitänyt sitä
möhömahaa vähän heilauttaa. Ja röökynäkin heti minun kimppuuni,
halvemman kun muka näköinen olin, niin tietysti se minua ulos
taluttamaan, se tuhannen lutsukka. Ja oluttakin jäi juomatta kuinka
paljon liekään maksettua. Kyllä minä vielä... — Ville kopautti
muutamia kertoja ovelle, sisään muka rynnistääkseen, mutta ajatteli
sitten, että viittätoistako hän niistä koko herskapeista, pitäkööt
oluensakin, kun kehtaavat ... eipähän ne köyhää petkuttane, kun häntä
petkuttavat — vietävän roistot. Kaksi pulloa maksettua olutta ... no
sitä pitää kapakkainkin jollakin tavalla tienata.

Niin se Ville mukisi ja kiukutteli, kun siitä verkalleen vinttaroi
katua ylöspäin. Takki leuhtoi auki, kädet olivat pistettyinä palttoon
taskuihin, pää oli alaspäin kumarassa ja lakki toisella korvalla.

— Niin — minnekähän nyt siinä oikeastaan luikkikaan, niin minne,
samapa se minne, tottapa siitä johonkin koituu, jonkin paikan yhyttää.
Tuttupa on tie tuonnepäin, on sitä kävelty joskus ennenkin... On
kävelty, on roivattu, on juopoteltu ennenkin ... juodaan ja roivataan
vastakin, kehenpä se kuuluu, kenelläpä on siihen sananvaltaa.
Saarnatkoot raittiuttaan tyhmemmille, tämä poika ei vääjää eikä ole
vääjätä pakko.

Semmoisia sekavia tuumiaan hän puoliääneen soperteli yksin yönselässä
kävellessään. Mutta sakein huuru haihtui päästä raikkaassa, kylmässä
ilmassa, tajunta palasi vähitellen juopuneen mieleen, selvää järkeä
pilkisti pikkuisen samean hämärän keskitse. Pistipä mieleen ajatus,
että taasko hän täällä yksin yösydännä päissään tallustaa autiolla
kadulla, taasko on juotuna viikon palkka, taasko ovat tärvättynä hyvät
aikomukset, taasko on voittanut himo miehen. Eikö yhtään kertaa enää
jaksa pysyä aisoissaan, ei jaksa ... mennyttä miestä, mennyttä miestä!
Kelvoton hylky, hylkyjen hylky sinä Ville oot, tämmöinen juuri hylky,
hylky, hylky...

Sappeaan valatti noin hetkeksi tajuntaan herännyt mieli, katkeraa
sappea omaa kelvottomuuttaan kohtaan. Roisto, kurja kapakan kulkija,
yön koluaja, viheliäinen vetelys, mitätön tontti, semmoinen hän oli,
hän itse, juuri sama Ville, joka tuossa toikkuroi kadunviertä ja
sadatteli omaa kurjuuttaan, hän itse, eikä sitä toista toki semmoista
ollutkaan. Eikä siitä omasta häijystä itsestään päässyt erilleen enää
koskaan, siihen surkeuteensa piti hapata, juoppoheittiö nimenä,
heittiön päivät edessä. Se kirveli, melkein itketti.

Siinä olivat muutamat puodin portaat nurkassa, niille mies istahti
hetkeksi, sillä raukeiksi kävivät jäsenet ja uupumus voitti. Pään hän
nojasi kättä vastaan, kumartui siihen, ja vedet tirahtivat silmiin
miehisen miehen, niin oli katumusta, synkkyyttä täynnänsä sydän.
Miettiä hän ei voinut asemaansa, ajatus ei juossut, mutta tuntui niin
kolakalta, katkeralta. Siinä hän vaipuneena istui, ei nukkunut, mutta
ei ollut valveillakaan. —

Kolme ylioppilasta laskeusi alas katua, palasivat iloisina ilvehtien
öiseltä retkeltään, eivät olleet kurjia eivätkä surkeita. Kadunkolkassa
näkivät yksin istujan; se oli merkillinen ilmiö, sitä piti pysähtyä
katsomaan, tarkemmasti tutkimaan, saamaan selville, mikä siinä istui ja
mitä varten se siinä istui. — Taisi nukkua ... no, sitten kai sille
piti laulaa kehtolaulu. Yks, kaks, kolme... ”Uinahda sä vieno...”

Ville heräsi, nosti päätään ja katsoi tyhmänä, tuijottavin silmin noita
outoja, ilvehtiviä laulajia. Hän ei käsittänyt, mitä ne olivat, katseli
vain liikkumattomana, suu selällään. Ylioppilaat katkaisivat laulunsa,
rämähtivät nauramaan, yksi heistä nosti kohteliaasti hattua ja kumarsi:
— Anteeksi jos häiritsemme, mutta miksi olet noin surkeana. Onko
heilasi vietelty vai tahdotko ehkä paperossin?

— En.

— Vai et. Kuka sinä olet?

— Heittiö.

— Hauskaa tehdä tuttavuutta. Mutta sinähän itket, lapsiparka, annas
kun niistän nokkasi. Mitä itket?

— Minä olen heittiö, juopporenttu, koira minä olen, viheliäinen,
ihmisten hylky... Sylkekää minua...

— No, jos sillä voimme tehdä palveluksen, niin...

— Pojat, so, oletteko hävyttömiä, näettehän, että mies on tosissa
tuumissa, kovissa asessoreissa...

— Ei näy olevan omalla asiallaan. Heitetään siihen kypsymään.

— Jääkää terveeksi, suurimmalla kunnioituksella.

Ylioppilaat lähtivät, ja Ville jäi siihen istumaan ja katsomaan.
Taisipa hän heittäytyä noitten vinttasäärien pilkaksi... Ka pilkatkoot,
viisi niistä. — Mutta nyt pois tästä —, kotiin nukkumaan. Vielä hän
on mies, vielä hän tietää itsensä, tahtonsa ja tekonsa. Vielä hän osaa
itseään hillitä, vielä hänessä on voimaa parantua, vakautua. Jo tästä
hetkestä...

Hän kavahti äkkiä pystyyn, pani takin kiinni, korjasi lakin päähänsä ja
lähti vakavin, kiireisin askelin kävelemään kotipuolta kohden. Hän oli
tehnyt lujan päätöksen...

HUONEEN HAUSSA.

Siinä oli omituinen uutuudenviehätyksensä, kun Villensaunassa taas
aamuhetkenä istuttiin tupakka hampaissa ja selailtiin Hufvudstadsbladin
viime sivulta asunnon ilmoituksia. Yö oli maattu hotellin pehmoisesti
höllyvillä patjoilla, oli maattu kauan, nukuttu pois kaikki pitkän
rautatiematkan rasitukset ja jysäykset, silmät oli pesty ja vaatteet
oli harjattu, ja tuntuipa nyt sekä sielussa että ruumiissa suloinen
levollisuus ja tyytyväisyys, kun aamukahvikin vielä oli saatu
siematuksi vatsaa pohjustamaan. Taas oltiin Helsingin ilmaa
hengittämässä, vanhaa tuttua, se tuntui oikein luissa ja lihoissa.

Ja nyt sitä piti lähteä kävelemään, asuntoa hakemaan, hakemaan kotia
taas muutamiksi kuukausiksi, semmoista ylioppilaskotia, huonetta
täyshoidon kanssa, taikka puolihoidon, miten vain parhaiten passaisi.
Ja olipa noita vara valita, koteja nimittäin, kolmatta palstaa oli
Hufvudstadsbladin takasivulla ilmoituksia, parempia ja huonompia, jos
minkälaisia — ei muuta kuin tee kauppa ja asetu. Ja hyvillä mielin,
varmana tuloksesta lähdinkin kera nuorimman veljeni, joka oli ensi
retkellään nyt minun opastettavanani, matkaan, valitsemaan kotoa
itselleni ja hänelle.

Lähdettiin, alettiin kierros kaupungin toisesta laidasta, Santalahden
rannalta. Paperille oli näet valmiiksi järjestettyinä ne kortteerit,
jotka inhimillisesti katsoen ja ilmoituksista päättäen näyttivät
otollisilta, järjesteltyinä varman kaavan mukaan, paikan mukaan, laadun
mukaan. Oltiinhan kotoa valitsemassa, pitihän sen siis täyttää ainakin
muutamia niistä vaatimuksista, joita ihminen, luonnollista kyllä,
asettaa paikalle, jossa hän aikoo elää. Olisihan niitä ehtoja ollut
paljonkin, mutta eihän niitä kaikkia saisi täytetyksi, sen tiesi jo
ennestään, kunhan nyt edes olisi asunto jokseenkin huokea, huoneet
puhtaat ja kalustot eheät, kunhan ei emäntä olisi kovin hapannut, kunpa
ei olisi aivan paljon ”läpikäymistä”, kunhan ei tarvitsisi viidettä
kerrosta ylemmäs kiivetä, kunpa vain ei olisi kovin kosteata eikä taas
kylmää, ja kunhan...

— Tässäkö on ilmoitettu olevan huonetta asuttavaksi?

— Tässä, olkaa hyvä, käykää sisään. Huonetta on ja hyvää, siisti
sisustus, aivan noin hienoja herroja varten.

— Entä hinta?

— Siitä sovitaan, me ei nyljetä ylioppilaita. Tämmöinen hauska
sisäänkäytävä, ja noin avara näköala, ja, siitä pyydän huomauttaa,
seurustelua on perheen keskuudessa. — Rouva, lihava ja likainen,
näytti ihan yksinäiseltä, joten pahoin pelkään, että hän siihen
perheeseen ei lukenut muuta kuin oman itsensä.

— Jaa, sehän tuntuu hyvin lupaavalta.

— Niin luulisin, ja huone vanhassa puutalossa on aivan kuiva ja
lämmin, niinkuin ymmärrätte. — Oli siinä jokin outo haju, mutta eipä
se olisi kauppoja katkaissut, ellei nuorin veljeni, viitaten
seinänvierustalle lattiaan, olisi ajattelemattomuudessaan puhjennut
lausumaan:

— Ja tuoko on torakka?

— Vai torakka, vai ... meidän huoneessa... Minä soisin, etteivät
tuommoiset herrat tulisi tänne vanhasta ihmisestä pilkkaa tekemään,
koiruuttaan koettelemaan...

Lähdimme häntä koipien välissä toiseen taloon. Kiipeiltiin kivirappuja,
tavailtiin ovileimoja, soitettiin...

— Huonettako herrat hakee? Se vietiin tunti sitten.

Toiseen paikkaan. Pimeässä eteisessä haettiin kauan tulitikun valossa
ovea ja oven ripaa, ja suurella vaivalla osuttiin vihdoin vanhan
neitosen eteen. Mutta siellä alkoi tutkinto. Mitkä nimet olivat?
Oltiinko veljeksiä? Mistä kotoisin? Mikä mies isä oli? Mitä luettiin?
Kauanko on oltu ylioppilaina? Missä ennen asuttu ja miksei nyt siellä?

— Niin, näettekös, kun ottaa vieraita ihmisiä huoneihinsa ja
hoitoonsa, pitää myöskin tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. On
meillä täällä huone, pienenlainen tosin ... mutta vielä minun täytyy
kysyä, — tähän aikaan sitä on nuorisoakin niin monenlaisia —, mitä
herrat ovat noinikään mielipiteiltään...?

— Jottako oikein periaatteen kannalta?

— Niin, sitä on näet sen pahempi niin monenlaista ... ja katkeraa
olisi, jos sittemmin huomaisi pettyneensä, jos ottaisi jumalankieltäjiä
ja kevytmielisiä saman katon alle asumaan.

— Oikein me olemme ristityitä ihmisiä, kastetuita ja ripillä käypiä.

— Jaa, se on niin hyvä, kun tietää. Tässä on meillä huone ... mutta
maksavatko herrat säännöllisesti, kuukausittain.

— Joo, säännöllisyys on meidän puolelta periaate.

Huone oli keittiön takana, pieni epättö, hajanaiset ikkunat, ja tuolit
ja pöydät olivat jalkavialliset. Ei siitä ollut meikäläisille, pois
piti lähteä. Olisihan eukko saattanut näyttää huoneensa jo ennen tuota
tutkintoa, jottei olisi koko elämäkertaansa tarvinnut luetella eikä
uskontunnustustaan. Mutta täytyihän sitä kärsiä kaikkea, kun oltiin
huoneen haussa.

Nuorin veljeni alkoi jo kyllästyä. Hän oli kuvitellut mielessään, että
kodin valitseminen olisi hyvinkin huokea juttu, että siinä itse olisi
herrana ja määrääjänä, valitsisi niinkuin housuvaatetta räätäliltä,
ja kun sopivan löytäisi, sanoisi vain: tuosta mulle, ja kaupat
olisi tehty. Hän oli käsittänyt tuon kodin valitsemisen hyvin
hauskaksi asiaksi, melkein niinkuin tytön pyytämiseksi ranseesiin
yksinkertaisissa maalaistansseissa, että muka hän vain kulkisi pää
pystyssä rivien ohitse, katselisi tutkivin silmin kupeille kummallekin,
jossa hienohelmat istuivat sydän kurkkuperässä varroten, että
ottaakohan se nyt minut tuo komea poika. Mutta, — niin hän oli
kuvitellut — hän kulkisi välinpitämättömänä ohi kaikkien vanhojen ja
rumien, jättäisi ne muille myöhästyneille, ja vasta kun missä silmä
iskisi nuoreen, hymyilevään punaposkeen, vasta silloin hän vaalinsa
tekisi ja vaatisi, että tule sinä siro tyttö kumppanikseni nyt vähäksi
aikaa elämän tanssissa pyörähtämään. Ja hätäkö olisi tuolleen
valitessa, kun otettavia oli paljon ja ottajia vielä vähän, parhaan hän
veisi joukosta, semmoisen, jonka seurassa aika kuluisi rattoisasti ja
hauskasti.

Niin hän sanoi sitä arvelleensa, nuorin veljeni, mutta huomasi jo
saaneensa ensi kurituksen niistä ihanteellisista elämän unelmista,
joita hänen kokematon mielikuvituksensa oli luonut. Poika parka, monta
kolahdusta hän vielä tulisi saamaan! Kävellessämme pidin hänelle tuosta
pienen esitelmän, huomautin, ettei sitä kotia niinkään ostettu kuin
leikkikalua joulunäyttelyn pöydältä — ei. Kolmisen tuntia olimme jo
kulkeneet, talosta taloon, kadulta kadulle, eikä ollut vielä asunnosta
tietoa ensinkään. Jos jokin sattuikin vähänkään sopiva, niin oli siinä
kumminkin aina siksi paljon vikoja, että päätettiin kävellä edelleen,
hakea parempaa. Sitä nuorta, kaunista tyttöä ei tuntunut löytyvänkään.
Milloin sillä oli ruumis vino, huone kovin monen mutkan takana, milloin
ei näyttänyt silmiltään puhtaalta, seinät ja kalustot olivat öljyisen
tahmeat, milloin se oli liian suuri, milloin liian pieni, ja mikä
pahinta oli, sillä oli aina matkassaan joku vanha, rypistynyt tantta,
joka ei malttanut olla hinnasta tinkimättä, utelematta miehen avuista
ja asioista tai muuten epämiellyttävällä olemuksellaan tympäisemättä
kerrassaan ja turmelematta vaikutusta, jonka tyttö itse teki.

Toinen puolisko kaupunkia oli jo käyty ja kelpaamattomaksi nähty,
toinen oli vielä jäljellä. Mutta jo oli päivällisenkin aika sivu
siirtynyt, vatsassa jo murteli ja väänteli ja jalat pyrkivät
omituisesti seisahtelemaan ja lepopaikkaa hakemaan. Toverini istahti
päättäväisesti Esplanaadin penkille.

— Heitetään jo vähäksi aikaa, minua suoraan sanoen väsyttää ja
tympäisee.

— Niin minuakin, mutta pitäähän se asuntokin saada.

— Pitäisi se peijakas ... niinhän tämä on kuin kerjuulla kulkua ...
raha kourassa pitää huoneen puutteessa tirppoa, ja sen ne ovat sitten
näköisetkin, että niistä viitsisi rahaa maksaa. Mennään syömään;
minulla on nälkä.

— Kapakkaanko?

— Ka, syötävähän se on, lähteehän se vähemmälläkin henki.

Syötiin, ja syötiin kovasti, juotiin kahvit ja pistettiin sikariksi.
Mutta silloinpa ei enää tehnytkään mieli katuja kiertelemään, joka
ovelle kolkuttamaan ja aina kysymään: onko huonetta, mikä hinta?
Kyllästytti jo kysellä, mitä se valon kanssa maksoi ja mitä ilman,
kenen sänkyvaatteet piti olla ja pyyheliinat — kaikki muuten
tarpeellisia kapineita, mutta mitäpä niistä, kun ei kumminkaan puhetta
edemmäs päästy. Siinä istuttiin, toinen odotti toisensa sanovan, että
eikö sitä jo lähdetä, mutta ei virketty mitään. Ja ilta tuli ja yö.

Seuraavana päivänä aamusta alkaen uusi kierros, uudet kysymykset, uudet
tutkinnot ja selvitykset, ja siinä juostessa paikasta toiseen parasta
valitessa vietiin jo nekin, jotka olivat vähänkään otollisilta
maistuneet. Ja kun tuli toinen ilta, kun uupuneina, epätoivon partaalla
vihdoin tehtiin hurja päätös, otettiin summassa se, mikä väsyneille
lähimmäs osui, silloin tiedettiin, ettei ollut tyttöä tanssiin kävelty
valitsemassa, tyttöä hoikinta ja verevintä, vaan että oli juostu
täydessä tolkussa — huoneen haussa.

SILTÄ VÄLILTÄ.

Kun Eetu pienenä poikaressuna tallusteli pihamaalla yksin syrjässä
toisten lasten leikeistä taikka rimpuili maantien veräjän alimmilla
puolapuilla, niin ilvehtivät ohikulkijat hänelle toisinaan. Kysyivät:
”Mikäs on tytöllä nimenä”, taikka: ”Kenenkä se tämä on poika, vai
tyttökö lie?” Mutta Eetu ei puhunut mitään.

Hän seisoi töllistellen kuin puusta pudonneena, seisoi ääneti katsellen
alas pitkin pitkää punaista puseroaan, pureskeli peukaloaan ja kaiveli
varpaalla hiekkaa. Ilvehtijöille ei puhunut halkaistua sanaa. Vasta jos
pitemmälti kiusasivat, hän pirautti kimakan itkun. — ”Mitäs te
kiusaatte”, lohdutti silloin aina joku, ”näkeehän tuon tytöksi koko
asennolta ja kaikista tuumistaan.” — ”Ole väkättämättä”, väitti
toinen, ”poika se on sittenkin, ja Eetu-niminen onkin, lautamiehen
poika, tiedänhän minä.” — ”Liekö tuo kumpaistakaan”, sovitteli kolmas
matkaa jatkaen, ”eikö lie siltä väliltä.”

Vaikea olikin tuota Eetusta sen varmempaan päättää enempää luonteesta
kuin käytöksestäkään, vaikea vielä sittenkin, kun hän jo vähän
varreltaan yleni. Hän ei pelehtinyt toisten ikäistensä poikain parissa
vetisillä jokirannoilla, ei siis koskaan sekaan tipahtanut eikä saanut
äitimuorilta ”kuka-käskeä”. Ei hän juosta viiletellyt vauhkona pitkin
vainioita, ei tärvellyt kylvöheinää eikä päästänyt isäänsä tukkansa
kimppuun. Kärkkäämpikin hän oli keräilemään koreita tilkkuja ja lasin
sirpaleita ja olemaan tyttöjen kanssa vieraisilla. Vasta kun housut
laitettiin, näki Eetusta, että siinä taitaa ollakin miehen taimi.

Niin, — Eetu oli lautamiehen poika, ja kummakos siis, jos hänet
puuhattiin kaupunkiin kouluun, kun hän siihen ikään pääsi. Siinä
talossa oli varaa yksi poika vaikka papiksi asti kouluttaa, ja kun Eetu
oli heikko ja hontelo ruumiiltaan ja kun hänestä siis ei näyttänyt
paisuvan kuvallista työmiestäkään, niin arveltiin, että joutihan tuo,
olihan noita sikiöitä kasvamassa ja toisia tuli. Ja lukemaan hän oli
ovela, — niin ainakin akat arvelivat, kun Eetu kernaammin istuskeli
tuvassa jotakin kirjaa tavailemassa kuin lähti toisten ikäistensä
tapaan nuotalle yökuntiin taikka talvella havun vetoon.

Ja niin sitä luultiin ensin koulussakin, että siinähän se nyt onkin
oikea lukumiehen alku. Läksynsä hän osasi puhtaasti ja oli siivoimpia
koko joukossa. Kun toiset välitunnilla telmivät ja huutelivat, Eetu
istuskeli sormet korvissa ja käänsi vielä kertaan läpi latinan
kappaleen, eikä hän iltapäivälläkään malttanut lähteä lumisille taikka
torille linnapallille särkemään kauppaneuvoksen vintin ikkunoita,
niinkuin muut. Hän luki. Ja luultiin, että tuossahan se on tiedemiehen
alku, siitähän se paisuu nero.

Jo aikaisin toverit tosin alkoivat epäillä hänen tieteellisyyttään ja
arvelivat, että Eetun neronkin laita saattoi olla hieman niin ja näin,
kuin leppävirtalaisen autuuden. Sillä vaikka hän luki enemmän kuin
kaksi muuta yhteensä, niin ei osaaminen sentään ollut samassa
suhteessa; ja kun sattui esiin asia, joka ei ollut päivän läksyssä,
pyöri Eetulla piankin turpa. Huomasivat sen vihdoin opettajatkin, mutta
pitivät vanhaan tapaan häntä kumminkin etevänä, tai arvelivat ainakin,
että hän nyt oli, kuten moni muu, — siltä väliltä.

Eetusta tehtiin ylioppilas, ja elämän ura oli valittava. Vanhukset ja
muut toivoivat hänestä pappia, ja mietti hän sitä itsekin: sitenhän
pikimmin olisi päässyt leipään käsiksi ja lukuhommista erilleen. Mutta
ei se Eetusta oikein vedellyt, ei tyydyttänyt se papin paikka, se oli
hänestä liian vaatimatonta, oli vähän liian — halpaa. Muuhunkaan
hänellä ei tosin ollut halua, mutta ei siihenkään. Sitä kesti punnita
kauan aikaa, ruvetako papiksi vai muuksiko: sillä välillä nakkeli.
Vihdoin Eetu päätti papin arvon liian halvaksi ja rupesi lakimieheksi.

Ylioppilaselämään ja sen rientoihin astuessaan oli Eetun tietysti
toveripiiri ja puoluekanta valittava. Hän eli siihen aikaan, jolloin jo
oli käynyt vanhanaikaiseksi olla suomenmielinen. Mutta eihän nyt taas,
herra Jumala, sopinut hänen, kansan lapsen, joka ruotsia tuskin taisi
lauseen mongertaa, eihän hänen sopinut ruveta ruotsinmieliseksikään, ja
sitä paitsi oli jo vanhanaikaista olla ruotsinmielinenkin. Olihan niitä
vielä valitettavasti kumpiakin, ja oli paljonkin, mutta niitä ei enää
pidetty järkensä kannalta oikein terveinä, eikä Eetu suinkaan tahtonut
joutua siinä suhteessa epäiltävien lukuun. Puolueeseen, kumpaan
tahansa, kuulumisesta olisi sitä paitsi ollut kovin paljon vaivaa ja
vastusta; olisi aina pitänyt olla valmis puolustamaan mielipiteitään,
ja hiidestäkö ne aina otti mielipiteet ja vielä niiden puolustukset. Ja
sitten olisi joskus voinut sattua tilaisuus, jolloin olisi ollut
hauskempi ja hyödyllisempi kuulua vastakkaiseen puolueeseen eikä
siihen, johon jyrkästi oli liittynyt. Ei. Niin tyhmä ei Eetu ollut,
sillä joskaan hän ei ollut mikään nero, niin hän oli kumminkin siltä
tyhmän ja viisaan väliltä.

Ja pakkoko hänen oli liittyä mihinkään jyrkkään puolueeseen eli
jyrkästi suomenmieliseen — ruotsalaisiin esti luonto häntä yhtymästä,
— kun jo oli olemassa puolue, joka ei ollut toista eikä toista, vaan
oli siltä väliltä. Ei Eetu tiennyt, oliko tuo mikään varsinainen
puolue, vaan sama se hänelle: paljon niitä oli semmoisia. Ja niihinpä
oli turvallinen liittyä, ei tarvinnut ainakaan pelätä joutuvansa
puoluekysymyksissä tappiolle, kun saattoi kuulua mihin puolueeseen
milloinkin näytti parhaalta. Sitä paitsi vanhimmat ja vaikuttavimmat
väsymiinsä saarnailivat tuon välikannan etuja, ja vanhojen neuvoja
täytyy aina totella, vaikka ne tympäisisivätkin nuoren mieltä, —
eivätkä ne Eetua toki tympäisseetkään.

Siihen ryhmään päätti Eetu liittyä, ja hän huomasi pian tuumailleensa
hyvin järkevästi: ei totta vieköön hän olisi uskonutkaan itseään niin
ymmärtäväiseksi. Hän omisti heti saman periaatteen kaikkien muidenkin
kysymysten ja liikkeiden suhteen, joista myötään tuli puhetta,
kun niitä viime aikoina oli siinnyt kuin sieniä sateella:
raittiuskysymyksiä, naisliikkeitä, uskonnon vapausaatteita — mene
tiedä kaikkia! Sen Eetu vain tiesi, ettei hän aikonut olla niiden
puolustaja eikä vastustaja, vaan aikoi aina pysytellä kahden
äärimmäisen välillä.

Siitä oli ensiksikin se etu, että hänellä nyt todellakin oli jokin
periaate. Niitä on näet paljon ihmisiä, joilla ei ole edes sitäkään,
vaikka sellaisia täytyy surkutella. Mutta Eetulla oli periaate.

Hänen asemansa vapautti hänet kaikista agitationijuoksuista — suuri
etu ensi ylioppilasvuosina. Eihän sellainen muita yllytä, joka ei itse
kuulu mihinkään puolueeseen.

Vielä se suuri etu, että Eetu periaatteeseensa nojaten saattoi sanoa
itseään itsenäiseksi. Kun näet joskus sattuu ihmiselämässä sellaisia
tilaisuuksia, että kysytään: kuulutko tähän joukkoon, vai toiseenko,
niin siihen on vaikea vastata: olen siltä väliltä. Se kuuluisi rumalta.
Mutta silloin voipi rykäistä ja sanoa:

— Niin, hm, minulla on tästä asiasta omat, itsenäiset mielipiteeni.

Ei niistä tarvitse tehdä selkoa, vaikkei niitä olisikaan. Mutta sillä
sanalla saa aina kysyjän suun kunnioituksella tukkeutumaan.

Tuon edun Eetu havaitsi kerran muutamassa pienessä pulassa, jommoiseen
hän ei olisi arvannut joutuvansakaan. Hän oli silloin jo parin vuoden
ylioppilas.

Eräänä aamuna, kun Eetu juuri oli noussut vuoteeltaan, peseytynyt ja
asettunut vakavin päätöksin ”siviiliään” lukemaan, soitettiin kelloa ja
sisään astuu ylioppilas, outo keltanokka. Katsoo paperiinsa, änkyttää:

— Tekö olette herra Kemppainen?

— Joo. Istukaa, olkaa hyvä.

— Kiitoksia. Minulla on täällä suomenmielisten ehdokaslista
hoitokomiteaan, pyytäisin nimeänne tähän vaalilippuun.

— Jaha, jaha, jaha. Ketä siinä on ehdolla ... vai niin. Ja vaali on
huomeniltana?

— Seitsemän aikana.

— Vai niin, pankaa tupakka, tässä tulitikkuja.

Eetu oli kahdella päällä. Hän oli siihen asti koettanut pysyä erillään
noista vaaleista, eikä ollutkaan kukaan vaivannut häntä lipuillaan. Nyt
asema oli hiukan kiusallinen, kun oli epäjohdonmukaista ja vaarallista
kirjoittaa, paha myöskin olla kirjoittamatta. Vihdoin hän tarttui
kynään piirtääkseen nimensä...

Silloin soi kello taaskin, ja sisään astui toinen ylioppilas, outo
keltanokka sekin, vähän hienompaa tekoa kuin toinen. Tämä rupesi
myöskin vetämään esiin paperia, mutta kun havaitsi toisen siinä jo
istumassa, muljautti silmiään, siirteli jalkojaan ja soperti:

— Onko minulla kunnia puhua herra Kemppaisen kanssa?

— Juu. Tehkää hyvin, käykää istumaan.

— Niin, kiitoksia, minulla olisi vain pieni asia — hän luimisteli
pahasti toisen puoleen, — pyytäisin teitä hyväntahtoisesti
kirjoittamaan nimenne tähän keltaiseen vaalilippuun.

— Jassoo, jaha ... pankaa tupakka. Näyttäkääs ... teillä on
ruotsinmielisten lista.

— Niin on. Ja pyytäisin vielä huomauttaa tuosta kehoituksesta, joka on
lippuun liitetty...

— Hm ... vai niin. — Ettekö polta? Niin minä en varmasti ..., minä en
suoraan sanoen... Niin, minä olen aikonut itse tulla siihen kokoukseen.
— Eetu nousi seisomaan. — Minulla on, nähkääs, tästä asiasta omat
mielipiteeni, minä en äänestä kumpaakaan herrojen listaa. Pyydän
huomauttaa, että minä olen itsenäisellä kannalla enkä tahdo enkä aio
kallistua puolelle enkä toiselle. — Niin, hyvästi, hyvästi, minulla on
niinkuin sanottu, omat mielipiteeni...

Keltanokat lähtivät peräkkäin pois allapäin ja kääntyivät portilla
toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Mutta Eetu istahti taas mukavasti
keinutuoliinsa, viskautui selkäkenoon, puhalsi tyytyväisenä kattoa
kohden pari sakeata savua ja hoki itsekseen:

— Jaa, minä olenkin itsenäinen. —

Ei Eetun tarvinnut puolueasemastaan eikä kannastaan suuria haittoja
pelätä. Jos joku hurja puoluekiihkoinen joskus vähin veisteli ja
pilkkaili, että Eetu muka oli yhtä sileä joka puolelta ja taipuisa kuin
hiiren nahka, niin olipa varsin sopivata häntä yli olan silmäillä,
silmäillä halveksumisen ja säälin katsein: veistelijä vaikeni.

Mutta vuodet vierivät ja parta kasvoi, Eetu vanheni ja varsi patvi. Hän
suoritti tutkintonsa ja osti silkkihatun, mitteli muutaman vuoden ylimääräisenä
Helsingin katuja, kävi kumarrusretkillä ja sai viran.

Ja Eetu oli, niinkuin virkamiehen tulee, notkea ylemmilleen ja kopea
alemmilleen ja yleisön edessä asianhaarain mukaan. Mutta vanhassa
periaatteessaan hän pysyi lujana. Jos kävit kysymässä hänen
mielipidettään asiasta mistä tahansa, niin hän puristi kyllä lämmintä
kättä ja esitti sinulle sen asian aivan laveasti ja perinpohjaisesti.
Mutta tuolla asialla oli aina kaksi puolta, toinen puoli ja toinen
puoli, etkä tiennyt Eetun luota lähtiessäsi, kumpi niistä oli oikea, —
ellei oikeus ollut sillä välillä.

Nyt on Eetu nimitetty jäseneksi erääseen korkeaan keskusvirastoon, ja
hänen yhteiskunnallinen asemansa on tärkeä ja arvokas. Mutta hän kantaa
pystypäisenä kunniakkaasti ja kepeästi tuon arvonsa, ja on syytä
otaksua, että hän jaksaa kantaa vielä suurempaakin arvoa.

Ihmiset pitävät häntä erinomaisena ja etevänä, eivätkä suotta, sillä
kuinka hän muuten olisi voinut omin voimin kohota semmoiseen asemaan.
On ainoastaan joku haaksirikkoinen lapsuudentoveri, joku
myrkkymielinen, kateellinen koiransilmä, joka kokemuksiinsa nojaten
väittää, että Eetu muka aina on ollut noin ikään ”siltä väliltä”.

Olkoon. Mutta sitä tietäpä hän on tiennyt kohota korkeammalle kaikkia
kadehtivia kilpailijoitaan.

VIIMEISESSÄ TINGASSA.

Eemeli oli parhaita miehiä, mitä tavataan, oli vain hiukan hidas ja
huoleton tuumissaan ja toimissaan. Kun hän jotakin sai ruvenneeksi
tekemään, niin se luisti kyllä, ja luisti hyvästikin, sillä Eemeli ei
ollut mikään tuhma mies, päin vastoin. Mutta ennenkuin hän sai
ryhtyneeksi mihinkään, niin — pane pois, siitä ei tahtonut koskaan
tulla alkua. Hän mietti, punnitsi, hidasteli ja vitkasteli niin, että
toinen, paljon tyhmempi, mutta vähän sukkelampi aina meni hänen
edelleen missä tahansa.

No — istuskelihan se kyllä Eemeli mielellään kapakoissakin, istuskeli
jörönä ja puhumattomana illat pitkät niinkuin aikaa ei olisi ollut
olemassakaan, väänteli viiksiään ja hämmenteli lasiaan, välittämättä
mitä muut tekivät, tulivatko vai menivät. Mutta ei sekään hänen
lukujaan olisi niin suuresti estänyt, sillä moni ylioppilas palveli
viinan jumalaa paljoa hurjemmin kuin hän ja valmistui kumminkin. Ja se
tietiinkin, että hän luki ja osasi.

Mutta ei saanut menneeksi tentteeraamaan. Kului lukukausi ja kului
toinen; nuoremmat ikäluokat kulkivat hänestä ohi, raha-asiat huononivat
ja luotto loppui, ja luultiin jo, ettei siitä Eemelin tutkinnosta
tulekaan koskaan mitään. Mies vanheni ja jurottui yhä, ja takki kävi
nukkavieruksi. Ja arveltiin, että siihen se tentteeraus nyt on jäänyt.

Mutta eipähän jäänyt. Muuanna keväänä, kun toverit jo tuumailivat
laittaa pois koko miehen Helsingistä vetelehtimästä, suuttui Eemeli,
katseli tulisessa vauhdissa vielä kerran kirjansa läpi, ja meni
tenttasi niinkuin tuiskussa. Ei uskonut kukaan, kun hän sanoi, että nyt
hän aikoo valmistua, sillä sen hän oli sanonut jo kymmenen kertaa
ennen. Mutta siinä ei ollut kuin yksi pyöräys, — hän oli vain muutamia viikkoja
näkymättömissä — kun jo neljästä aineesta kolme pahinta oli
kunnialla suoritettuna.

Mutta silloin Eemeli arveli, että ”tpruu”; hänen hidasta luontoaan
rupesi vauhti arveluttamaan, hän ei tuntenut itseään tuona kovin
toimeliaana miehenä — hän päätti seisahtua. Ja taas kului kuukausia
niin, että ei Eemelin tutkinnosta kuulunut mitään. Ja talon hyyryt
jäivät maksamatta, vaatteet jäivät pesettämättä, kengät irvistelivät ja
housunlahkeet repaloivat. Kun hän sai jostakin viitosen kympin tai,
niin hän maksoi pienimmän velkansa, joi jäännöksen suuhunsa ja makasi
sitten taas kotona miettien, mistä saisi tupakkarahat ja millä
ilveellä matami saataisiin vähäksi aikaa tyynnytetyksi alituisista
kärttämisistään.

Hänellä ei ollut kirjoja lukeakseen tuota neljättä ainetta, eikä saanut
aikaiseksi mennä mistään lainaamaan. Kolmas kuukausi kului lopulleen,
tenttamina-aika oli menossa sivu.

Silloin hänet nykäisi horrostilasta taas eräs nuori tuttava, joka
tarvitsi tutkintotoveriä.

— Joo, kyllä minä tulen, kun kirjat annat, käyhän vain ilmoittamassa.

— Ensi viikollako mennään?

— Milloin tahansa, kyllä minä joudun.

Mutta hän ei joutunutkaan sen nuoren miehen matkaan. Lukenut hän kyllä
oli, mutta — ei ollut frakkipukua enää, se oli kiinnitettynä, eikä hän
viitsinyt lähteä lainailemaankaan, ei mielestään ilennyt, tuumasi vain,
että kun saisi omansa lunastetuksi, niin...

Istuskeli kotona ja mietti, että kun saisi siksi rahaa jostakin ...
mutta ei viitsinyt mennä hakemaankaan, sillä tiesihän tuon jo
ennestään, kuinka lujassa se oli, — ei sitä saisi kumminkaan... Hän
oli jo ennestään velkaa joka ikiselle ja koko maailmalle.

Vasta kun se nuori mies tuli kertomaan tutkinnostaan ja tarjosi omasta
ehdostaan pukuaan lainaksi, tuumasi Eemeli, että jos sitä menisi... Oli
viimeinen määräpäivä juuri täpärimmillään ohi luistamassa.

Pieneksi se nuoren miehen puku kävi hänelle, housut pingoittivat
reisiltä kuin makkaran kuoret, ja vanhoista kengistä jäi pari tuumaa
varttakin näkymään lahkeitten alta, takki likisti hartiat kokoon, eikä
nappiin menemisestä ollut puhettakaan. Mutta kun toinen mies sanoi,
että hyvä on, ja kun puhtaan kaulustan vielä kaulastaan lainasi, niin
ajatteli Eemelikin, että antaa mennä.

Meni, tentteerasi ja läpäisi.

Kaikki oli ohitse, tutkinto saatu ja hyvä, ei muuta kuin se virallinen
julkinen tutkinto jäljellä. Mutta siinä teki vielä viimeisen tingan.

Siihen julkiseen tutkintoon on rahamaksukin, 39 markkaa, joka samassa
on suoritettava. Jos et sitä suorita, niin älä otakaan tutkintoa, sen
tiesi Eemeli erinomaisen hyvin. Ja hän istui taas kotona ja ihmetteli,
että mistähän vain nuokin saanee ... saaneeko mistään...

Ja hän tuli jo vähän levottomaksi, kenties ensi kertaa elämässään. Se
olisi joutavata, hän tuumi, jos niitä ei nyt saisi, se olisi
jonninjoutavata... Ja hän ponnisti vihoviimein mielensä jännityksiin,
keräsi kokoon kaiken päättäväisyytensä ja lähti vielä kerran
”vippaamaan.” Kulki ensin tuntikausia ja mietti, että mistähän sitä
yrittäisi, kävi jo muutamassa porstuassakin ja palasi takaisin,
toisella ovella jo soitti, mutta ei tavannut hakemaansa miestä kotona,
ja arveli silloin jo lähteä kotiin, sillä mistäpä sen nyt siihen
kiireeseen enää ehti saada semmoisen rahan, parasta lie kun jättää
semmoisekseen.

Oli jo ilta, ja seuraavana aamuna oli julkinen tutkinto määrätty
pidettäväksi, siksi olisi rahat pitänyt saada, mutta eipä noita näkynyt
saavan...

Eemeli alkoi painua kotiin päin.

Mutta samassa tuli vastaan tuttu mies, joka tervehti, paiskasi oikein
kättä. Vaistomaisesti Eemeliltä pääsi silloin kysymys:

— Onko sulla kolmeakymmentä yhdeksää markkaa?

— Kolmekymmentä yhdeksää, miksei neljääkymmentä?

— Sen kun vain tutkintorahoja tarvitsisin.

— Ja milloin sinulla olisi se tutkinto?

— Aamulla, yhdentoista aikaan.

— Eikä rahoja ole?

— Ei penniäkään.

— Eikä tiedossa mistään?

— Mistäpä ne ... jos ei sulla sattune...

Sattuihan sillä, ja oli myös halukas auttamaan, mutta ei mukaan
sattunut. Käski Eemelin aamulla käydä hakemassa, niin saisi.

Soo — noinhan se selviää, niinhän se menee kuin rasvatuilla rattailla.
Eemeli käveli kotiin sangen tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan.

Lainahousut tuntuivat aamulla jalkaan vedettäessä hävittömän pieniltä
ja takki ahtaalta, ja se valkoinen kaulaliina, jota viime aikoina niin
usein oli pitänyt edestakaisin kaulaansa näperrellä, oli jo siivottoman
likainen... Nuo asiat vähän mietittivät Eemeliä, kun hän aamulla rupesi
pukeutumaan tutkintoa varten, sillä jos nuo yksityisissä tenttaminoissa
hät’hätää olivat menetelleetkin, niin taisi olla niin ja näin niissä
mennä julkiseen, jossa oli muitakin useita sekä tutkittavia että
tutkijoita ja kuuntelijoita. Ne epäilyttivät häntä hyvin, kun hän
katseli pitkin säärenvartta alas kenkiin ja käänteli hyppysissään
mustanpuhuvata kaulaliinaa.

— Housuja ei nyt enää ole mikään mahdollisuus saada toisia, hän tuumi
ja koetti pingoittaa lahjetta alemmas ... mutta jos ottaisi yhteen
otteeseen rahaa koko neljäkymmentä ja ostaisi puhtaan liinan...

Sen hän päätti tehdä ulkonaisen ihmisensä vuoksi, ja saikin koko
neljäkymmentä. Mutta kohta hän katui, kun ei ottanut vielä paria markkaa
..., liinaa näet ei saanut minkäänlaista markalla, se maksoi
puolentoista...

Ja kun se raha kerta vaille jäi, niin hän meni olutkauppaan juomaan
janoonsa seidelin ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Aikaa oli
vielä vajaa tunti, rahaa oli markkaa vailla määrä...

Harvoin Eemeli mietti elämänsä surkeutta, mutta nyt se astui kovin
selvänä hänen eteensä, että tämä elämä todella on surkeata. Hänen siinä
istuessaan oluthaarikko edessään tuntui hänestä hetkisen siltä, kuin
hän olisi ollut yksi ihmiskunnan marttyyrejä, niitä yhteiskunnan
lapsipuolia, jotka vain olivat määrätyt kärsimään ja puutteissa
kitkuttamaan elämänsä läpi ja joita toiset onnellisemmat saattoivat
pilkata ja häväistä ja polkea ja sortaa minkä verran ilkesivät, joilla
ei ollut mitään oikeuksia eikä mitään mahdollisuuksia...

Mutta ainoastaan hetkisen hän niin mietti, siunaaman silmänräpäyksen
vain. Aika riensi, hänen täytyi joutua. Taas äskeisen tuttavan luo. Hän
ei ollut enää kotona. Siis muualle, toiseen taloon markan hakuun...

Hiki valui päästä, kun hän astui tutkintoon. Mutta silloin hänellä jo
olikin täydet rahat, ja helpotuksen huokauksin hän laski ne
asianomaisen sihteerin kouraan.

Ja kun sieltä pääsi, oli Eemeli taas tyynenä ja tyytyväisenä itseensä
ja koko maailmaan. Nyt oli taas aikaa laskeutua rauhaan ja suloiseen
huolettomuuteen lepäämään noista tavattomista, hänen luonteelleen
vieraista ja vaivalloisista ponnistuksista. Nyt oli arvo saatu, nyt
meni jo nimi vekselissä...

Eemeli ei ollut enää köyhä eikä surullinen, kaikkein vähimmän hän oli
yhteiskunnan lapsipuoli.

YSTÄVÄNI ULKOLAINEN.

Minun ystäväni on nähnyt paljon maailmaa. Hän on kulkenut useimmat
Euroopan suurimmat pääkaupungit, matkustanut merkillisimmät paikat ja
laajentanut näköpiirinsä, niin että hän nyt pystyy katselemaan kaikkia
asioita yleisemmältä, laajemmalta kannalta. Minä en voi muuta kuin
ihailla tuota ystäväni suurta etevämmyyttä, ja — kadehtia sitä.

Minä näet en ole nähnyt maailmaa paljon ensinkään ulkopuolella
kotimaan ahtaita nurkkia. Sanon tahallani ”paljon ensinkään”,
vaatimattomuudessani minäkin vähän kerskaillakseni, niinkuin sopii
minun ahtaammalta näkökannaltani. Sillä Tukholmassa minäkin olen
käynyt, — pistäytymällä tässä muuanna. Mutta sielläkään en
ehtinyt laajentaa paljon mitään, niin ettei minun pitäisi iletä mainita
koko Tukholmassa käyntiäni, — niin vähäarvoista se oli ystäväni
matkojen rinnalla. Mutta mainitsen kumminkin, koska minulla siitä on
ollut suurta suoranaista hyötyä — jäljestäpäin.

Se matkani näet auttaa minua houkuttelemaan ystävältäni hänen
arvokkaita ulkomaan kertomuksiaan, joita kuunnellessani minäkin, vaikka
vaillinaisesti, hiukan saan laajennetuksi ahdasta näköpiiriäni. Minä
voisin melkein vakuuttaa, että siinä on ollut suurin hyötyni koko
Tukholman-matkastani, ja minulla on syytä olla iloinen, että sen tulin
tehneeksi.

Minä viekoittelen hänet aivan tietämättään juttelemaan näkemiään ja
kuulemiaan Pariisista, Berliinistä, Wienistä, milloin mistäkin, ja
sitten kun hänet kerta olen saanut alkuun, en muuta kuin äänetönnä
kuuntelen, joskus vain pistän väliin jonkin ”älä!”, ”johan nyt!” tai
”ohoh!”

Menettelytapani on tämmöinen.

Me kävelimme esimerkiksi Aleksanterinkatua ja katselimme ohimennen
puotien lasi-ikkunoista sisälle. Silloin minä niinkuin sivumennen
mainitsen:

— Johan niillä on täälläkin noita suuria laseja. Mutta olivat ne kaksi
kertaa suurempia, joita näin Tukholman puotiloissa, siellä käydessäni.

Silloin hän hieman naurahtaa, hymyilee pilkan ja säälin sekaisesti ja
alkaa:

— Mitä lie ollut sielläkin. Mutta kun esimerkiksi Euroopan suurissa
pääkaupungeissa näkee laseja, niin ne ovat sentään laseja. Pariisissa
esimerkiksi boulevardien varsilla, ja entä Brysselissä...

Hän on päässyt alkuun, ja minä olen tyytyväinen. Saan noin
aivan ilmaiseksi ihan uuden käsityksen maailmasta, mitä tulee
lasi-ikkunoihin.

Tulee sitten meitä vastaan neitonen nuori ja kaunis, hieno hipiä ja
kukkeat kulmat. Minä innostun heti.

— Kylläpä oli jumalallinen ihminen, sanon, säännöllinen ja samalla
hempeä, aivan kuin muudan vahatyttö tuolla Tukholman panoptikumissa.

— Niin, mutta olisitpa nähnyt esimerkiksi Berliinin vahamuseossa... Se
on ensimmäinen laatuaan maailmassa, Pariisissakaan ei ole semmoista.
Siellä kun liikut, niin et erota elävätä ihmistä vahakuvasta,
kunnioituksena nostaisit lakkia vaha-Bismarckille, ja yksin jos olisit,
et malttaisi olla vahatyttöä suutelematta. Mutta kun useammin käypi...

Me kävelimme alas Unioninkatua, muka Esplanaadille. Mutta sattuikin
olemaan jokin ylhäinen nimipäivä, paraati oli torilla. Ihmisiä oli
siellä kuin helluntainepistolassa, ja siksipä me emme viitsineetkään
nyt lähteä joukkoon tungeskelemaan, — onhan tuo tuommoinen jo nähty.
Minun jos olisikin mieleni tehnyt, niin en ilennyt ystävääni pyytää,
sillä kummempiakin tuo toki lie ollut paraateja katsomassa.
Seisoskelimme siellä syrjemmässä hetkisen, ja minä otin ohimennen vähän
arvostellakseni marssivain sotamiesten juhlavormuja.

— Puku sittenkin on sotamiehen koristus. Mutta ei niillä täällä meidän
väessä sentään ole niin komeita koristuksia kuin kuuluu olevan
ulkomailla ja kuin jo muutamilla Ruotsin kaartinkin osastoilla näkyi
olevan.

— Eiväthän nämä ole pukuja eivätkä mitään sen rinnalla, kuin
esimerkiksi Saksassa husaareilla ja ulaaneilla ja muilla. Kun ne ovat
paraatipuvussa, niin se on vähän toinen kiilto ja toinen helinä.
Kypärät välkkyvät kuin tulen liekit, vyöt paistavat hopealta ja vaate
on hieman erilaista tekoa, sen vakuutan. Kun niitä näkee ohi marssivan,
niin oikein äkkinäiseltä silmät huikiaa.

— Johan sinä nyt taidat... — Minä uskalsin hiukan epäillä tuota,
niinkuin on luonnollista minun ahtaammalta näkökannaltani. Mutta sitä
minun ei olisi pitänyt tehdä, ainakaan ääneen.

— Käypäs katsomassa, jos et usko. Niin seisot siellä kuin maalainen
apteekin edessä suu auki, ja ällistyt niin, jottet ymmärrä pitkään
aikaan niskojasi kääntää. Mutta kun vähän on saanut liikkuneeksi
Euroopan eri maissa, niin siihenkin kiiltoon pääsee tottumaan.

Ystäväni vähältä suuttui, niin tyhmä oli hänestä minun epäilemiseni. Ja
minä jo pelkäsin, että nyt häneltä ei enää tule kertomusta mitään;
mutta sattui samassa niin onnellisesti, että ihmisliuta rupesi sotaväen
jäljestä vetäytymään meihin päin, tunkeilemaan ja ehättelemään.
Huomautin silloin, että onpa tässä rahvasta kerraksi, tämmöisessä
ihmistungoksessa olen harvoin ollut.

— Mitäs tungosta luulet tämän olevan. Olisitpa joskus Pariisin
kaduilla, kun kansaa syystä tai toisesta on tulvinut kokoon. Siinä sitä
on rahvasta, on hämminkiä. Se on kuin yksi tuhatpäinen eläin, joka
kippurehtaa kadulla tai torinpaikoilla, aaltoilee kuin meri ja kihisee
kuin koski. Mutta järjestys siinäkin pidetään, ei mitään metakkaa pääse
syntymään. Jos voisit aavistaa, minkälaiset siellä on poliisit...

Enhän minä sitä voinut aavistaa, omalta näkökannaltani, mutta koetin
olla tarkkaavaisen ja viisaan näköisenä niinkuin ainakin, ettei hän
arvelisi kuvaamisensa turhaan menevän.

— Sinne sitä kyllä äkkinäinen sotkeutuisi ja hämmentyisi, niin ettei
lopulta tietäisi missäpäin hänellä on silmät ja missä selkä. Mutta
pariisilaiset ovat siinä tungoksessa kuin kotonaan, ovat
leikkisimmillään silloin juuri. Ja kun maailmassa jonkin aikaa on
liikkunut, niin siihen tottuu ja on levollinen kuin ainakin. Ja
samanlaista se on muissakin Euroopan suurimmissa pääkaupungeissa.

Hän kieraisi tyytyväisen näköisenä hienoja pariisilaisia viiksiään ja
teki sitten liikkeen kädellään, ikäänkuin osoittaakseen, että siellä
tuo oli jotakin, mutta mitäs täällä. Jos minulle oli mieluista kuulla
hänen muistelmiaan, niin mieluista se tuntui olevan hänellekin kertoa.
Niissä muistoissa viivähtää hänen mielensä kernaasti, usein ja kauan,
hän ikäänkuin märehtii tarkalleen yksityiskohtia myöten kaikkea, mitä
on nähnyt ja kokenut maailman keskipisteissä, elää ne ajatuksissaan
uudelleen ja yhä uudelleen. Ja silloin aina leviää ylhäinen, hieno,
voisipa sanoa ulkomaalainen hymy hänen kasvoilleen, ja hänen
liikkeissään tuntee silloin selvästi kokeneen ja elämään tottuneen
maailmanihmisen. Minullehan se kaikki tietysti käypi kateeksi — eikä
kummakaan —, mutta en puhu mitään, itsekseni vain katson ja kadehdin.

Mutta sattui tässä tuonaan niin, että oli tuo kateellinen mieleni
vähällä päästä ilmi purkautumaan. Me istuskelimme, ystäväni ja minä,
Seurahuoneen täyteen ahdetussa salissa ja katselimme tanssivaa ”Svea balettia
”, jota sekä sanomissa että yksityisesti oli paljon kehuskeltu.
Mutta meitä se ei tyydyttänyt kumpaistakaan, liian oli kömpelöä, liian
kankeaa ja liian rivoa. Minäkin olin nähnyt Tukholmassa käydessäni
”Mosebackenilla” tanssijattaria paljon sorjempia ja liikkeiltään
notkeampia ja sirompia, enkä tietysti malttanut taas olla puheen aluksi
huomauttamatta, että — ”kaikenlaista muualla jo kelpaamatonta ryönää
ne tänne Suomeen lähettävät. Kun minäkin olin Tukholmassa ja siellä
näin tanssijattaria, niin aivan ne olivat kuin henkiä tai keijukaisia
näitten rinnalla...”

Mutta silloin ystäväni vähän jo tuskaantui.

— Sinulla on aina hampaillasi nuo Tukholman näkemäsi. Äläs kelpo
Tukholma, eihän se ole sen kummempi kylä kuin tämäkään Helsinki,
ainakin hyvin vähän kummempi. Kun näkee jotakin tähän laatuun
esimerkiksi Berliinissä ja esimerkiksi Pariisissa, niin eihän sitä voi
verratakaan; siellä tulta, siellä makua, siellä mehua. Huonoinkin
tanssijattarien esiintymispaikka siellä on siksi paljon etevämpi sinun
tukholmalaisiasi, ettei sinulla voi oikeasta tanssista olla
käsitystäkään. Sitä ei voi verratakaan sinun Tukholmiisi.

Näin hän sanoi kiivastuen, ja suoraan sanoen se minun pisti vihaksi.
Olin näet aina kaikessa vaatimattomuudessani ollut itsekseni hieman
ylpeä Tukholman-retkestäni, — niitä on näet paljon, jotka eivät ole
käyneet edes sielläkään — ja ymmärrettävästi loukkasi siis tunnettani
pahasti, kun ystäväni noin säälimättä repi palasiksi kaikki ylpeyteni
ja hiljaisen iloni syyt. Ja sitäpaitsi näytti nyt siltä, kuin ei minun
enää kannattaisi ruvetakaan Tukholman-tiedoillani houkuttelemaan häntä
kertomiseen. Hän jo nähtävästi halveksi kaikkia minun vähiä
kokemuksiani sieltä.

En puhunut mitään, mutta hiljaisuudessa kaiveli sydäntäni. Katselin,
kuinka hän istui varmana ja ikäänkuin anteeksi antavin ja armollisen
suvaitsevaisuuden katsein seurasi näyttämöllä tapahtuvia, hänelle kovin
vähäpätöisiä seikkoja. — Koskahan minä pääsisin tuolle kannalle?
Varmaankaan en koskaan.

Ihan leppyneinä ystävinä me lähdimme pois, mutta minun oli mieli
haikeana. Ja silloin kirjoitin tämän.

Mutta äärettömän hyvästi voin mielessäni kuvailla, kuinka hän, jos
sattumalta näkisi tämän painettuna, kieraisisi pystyyn pariisilaiset
viiksensä, hymähtäisi itsekseen pilkan ja säälin sekaisesti ja
tuumailisi:

— No onhan tuo nyt tämäkin. Mutta kun kirjoitetaan esimerkiksi
Euroopan suurissa sivistysmaissa...

KUMMITUKSIA.

Ilta oli sateinen ja pimeä niinkuin syksyllä ainakin. Ilkeätä lorinata
piti vesi, joka räystäskourusta roiskuili maahan, ja epäsointuisasti
säesti sitä etäämpää ojatulva valuessaan maantienojasta viemäriin.
Maantiellä oli isoja lätäköitä, rattaat räiskyttivät alituisesti
soravettä ajajan niskaan ja silmille, ja ken jalan sortui kulkemaan,
sai visusti varoa, ettei häntä niljakka savi livauttanut nokalleen
rapakkoon. Kopeloimalla sai eteensä koetella tiellä pysyäkseen, sillä
niin oli pimeätä kuin säkissä.

Tuo oli oikein kamalata säätä Hilma-rouvasta, kun hän teki poislähtöä
postineidin luota. Ja myöhäksikin oli vielä mennyt ilta, aika oli
kulunut siinä rupatellessa niin, ettei sitä huomannutkaan. Kahden
kesken olivat istuneet, voudin nuori rouva ja postineiti, jälkimmäisen
luona ja jutelleet illan kuluksi tämän maailman asioita. Ja hyvähän
tuo oli, että oli saanut iltansa siksikin menemään, sen vihattavan
perjantai-illan, jolloin muuten aina piti itsekseen istua, kun
pitäjän herroilla oli vistipäivänsä ja totinjuontipäivänsä. Niinä
perjantai-iltoina istui sentähden neiti Roosa, postineiti, tavallisesti
voudissa, rouvan huvina. Mutta nyt hän oli päivällä sanonut: ”Tule sinä
Hilma nyt kerran minun luokseni, niin istumme siellä. Minä kun en ole
oikein tervekään, niin juodaan nyt kerran ihmeeksi siellä meillä teetä.
Laita poika ajoissa nukkumaan ja tule”. Ja Hilma-rouva oli ajatellut,
että miksipä hän ei lähtisi, ainahan vaihtelu hauskuttaa.

Istuttu oli oikein lukon takana — joulukin läheni — ja syvässä
hiljaisuudessa puhuttu asiat poikki ja pitkin, niin että posket lopulta
hehkuivat ja päätä kivisti; ainahan sitä on puheen ainetta, kun nuori
rouva ja neitonen suuksatusten yhtyvät. Kello viilti yli yhdentoista.
Sentähden lähti Roosa-neiti itse palvelijoineen lyhty kädessä
saattamaan vierastaan kotiin, vaikk’ei ollutkaan sitä heidän väliä kuin
satakunta syltä kylänkeskeistä taivalta.

Lähtivät ja kiertelivät lyhdyn häilyvässä valossa maantien syvimpiä
rapakoita, kohottelivat hameitaan puolelta ja toiselta aina vain
ylemmäksi, etteivät helmat pääsisi kastumaan; eipä tuossa ketään lie
ollut näkemässä. Kuollut oli yö; veden loisketta kuului askelten alta,
mutta elävän ääntä ei läheltä eikä kaukaa. Pimeys oli kätkenyt luonnon,
maantieltä lähimmät rakennuksetkin tuskin hämärtivät epäselvinä ja
valottomina.

Roosa-neitiäkin jo peloitti, he värisivät molemmat kävellessään
käsikynkitysten varovasti edelleen.

Kirkon valkea seinä kuvautui kalpeana mustan männikön rinnassa. Naiset
painautuivat lähekkäämmäs, kulkivat ääneti, tuskin hengittivät, kun
portin ohi menivät. Jokin akkuna lepatti ilman vedossa. Heitä
puistatti, tuntui kylmältä.

Mutta Hilma-rouva koetti olla rohkeana.

— Peloittaako sinua? Palaa takaisin, kyllä minä yksinkin jo uskallan
kävellä.

— Hyi, mitä puhut. Sinäkö jäisit yksin tässä yössä maantielle — ei.

— Mitä manalaisia sinä täällä luulet olevan?

— En minä aaveita pelkää. Mutta sattuisi joku ilkiö olemaan kätkössä
nurkan takana...

Puolen matkaa he olivat kulkeneet, kun saapuivat kapteeni vainajan
talon kohdalle. He ihmettelivät sitä pimeyttä, kun ei koko taloa paljon
haamoittanutkaan, vaikka se oli aivan maantien varrella. Silloin juuri
piika, joka edellä kantoi lyhtyä, kiljaisi, säpsähti, niin että lyhty
oli pudota.

— Sieltä näkyy tulta akkunasta.

— Tulta autiosta talosta! Johan sinä nyt...

Mutta Hilma-rouva näki sen itse, kun astui kaksi askelta. Kapteeni
vainajan huoneen akkunasta talon päätypuolelta näkyi himmeä valo,
kalpea kuin kuutamon paiste. Pienen puutarhan puitten lomitse se loisti
kuin ilmassa häilyvä liekki valaisten lehdettömän pihlajan hoikat
oksat. Mutta siihen se rajoittuikin.

— Tuli autiossa talossa ... huih, katso! — Roosa-neiti värisi kuin
lapsi tarttuessaan kaksin käsin ystävänsä käsivarteen. Hänen silmänsä
olivat kuin juotetut siihen häilyvään, kelmeään liekkiin.

— Se ehkä heijastaa lyhdystä.

— Vai lyhdystä, hätäili piika, katsokaa. — Hän peitti lyhdyn
hameittensa alle, ja tuli näkyi sittenkin.

— Mutta eihän siellä voi olla ketään, puhui rouva, koettaen näyttää
miehuuttaan. — Avaimet ovat kaikki meillä, maalarit toivat menneellä viikolla
.

— Siitäpä juuri, kuiskaili piika. — Kas kun leimuaa, nyt vilahti kuin
varjo ohi...

— Lähdetään, huokasi neiti tuskin kuultavasti. Hän ei itse päässyt
liikkeelle, jäsenet olivat kuin jäätyneet!

Kapteeni oli ollut vanha eläkkeellään eläjä, siivo mies, vaikk’ei
vailla omituisia vanhanpojan tapojaan. Oli peloittanut lapsia
tuuheilla viiksillään ja ankaralla muodollaan, oli kauhistuttanut
eukkoja uskonkiellollaan ja tyttöjä naurattanut ja kutkuttanut
vapaapuheisuudellaan. Ja hänenkö rauhaton henkensä nyt liiteli vainajan
asunnoissa ja poltti virvatulia yön pimeässä? Tiesi, mikä salaperäinen
eläjä hän lie ollutkaan...

— Mutta olethan lapsellinen, Roosa, meidän valistuneella
vuosisadalla! —

Mutta samassa taas leimahti kirkkaaksi tuo sinervä valo, ja ikkunaan
ilmestyi todellakin musta, muodoton varjo. Niin, niitä näytti olevan
kaksi, ne liikkuivat siinä edestakaisin, milloin hämärtäen valoa,
milloin vetäytyen syrjään. Taas tulivat esiin, sulivat yhdeksi, tuli
tupsahti ja sammui.

Nyt oli rohkeus lopussa. Piika kiljaisi, hytkähti ja lähti vilistämään
lyhty kädessä. Toiset jäljessä. Helmat hulmusivat pitkin rapakoita,
vesi roiskuili korkealle, kastellen kasvoja myöten. Lyhty palvelijan
ojennetussa kädessä heilahteli ja muodosti kummia kuvioita yön mustaa
pohjaa vastaan: tuli siinä läähätti, sammuili vuoroin, vuoroin liekitsi
ja leimusi vauhdin viimassa. Juostiin tulisesti. Rohkeus oli poissa,
poissa valistunut vuosisata, poissa järki ja varovaisuus: aave oli
mielessä ja sydämessä kummituksen kauhu. Takaa maantieltä kuului
kolinaa, hermot ärtyivät äärimmilleen; vauhtia lisättiin, talo oli
lähellä. Pinnistettiin viimeinen ponnistus, hyppy poikki rapakon ja —
läiskäys...

Lyhty oli leimahtanut ja sammunut.

Se oli tapahtunut voudin veräjällä. Samassa ajoivat veräjälle naapurin
isäntä ja vouti, jotka palasivat vistin peluusta. He löysivät ojasta
kolme puolikuollutta, likomärkää naisihmistä ja hajanaisen lyhdyn.

                                                  ⸻

Tätä juttua kertovat erityisellä mielihyvällä kylän herrat jokaiselle
uudelle vieraalle, joka ensi kertaa on muassa perjantai-iltoina heidän
vistipöytänsä ääressä, kun rouvat ovat kotona odottamassa. He kertovat
sen toiseen kertaan ja kolmanteen, ja nauravat aina yhtä herttaisesti,
yhtä makeasti, ja joka kerta siitä kummitusjutusta saa kuulla hiukan
uudemman toisinnon, entistään kuvaavamman. Ja loppu, arvoituksen
selitys, se kerrotaan matalammalla äänellä, naurua pidättämällä,
viittailemalla ja evästelemällä.

Maalaripojat, veitikat, olivat edellisillä viikoilla viimeistelleet
kapteenin talossa muutamia siistimistöitä, joita tarvittiin uuden
asukkaan varalle. Avaimet vietiin sitten kyllä voutiin, mutta
poikaviikarit olivat ajoissa huomanneet, miten noita vanhoja lukkoja
sai avaimittakin sen verran aukeamaan, että sisälle päästiin.

Kaupungissa ne olivat käyneet opissa, vekkulit, ja oppineet siellä
ammatin sivultakin yhtä ja toista. He tiesivät, mitenkä ikäviä iltoja
hauskasti vietetään.

Työn lomaan he joivat joskus mielellään viinatilkan ja olivat pahoja
pelehtimään kylän piikatyttöjen kanssa. Mutta kun kapakoita ei ollut ja
kun ulkona törmillä ja luhillakin kävi syyspuoleen kylmäksi istua,
menivät he omia teitään yön aikaan pullojensa kanssa kapteeni vainajan
keittiöön, sulkivat ikkunat, tekivät tulet ja huvittelivat mielin
määrin. Väliin viekoittelivat pari piikatyttöäkin lämmittämään liedellä
kahvipannua.

Niin perjantai-iltanakin. Mutta lämpimässä innostuksessaan he olivat,
varomattomasti kyllä, unohtaneet hetkeksi välioven sulkematta, ja tuli
leimusi tietysti akkunasta himmeänä, kalpeana ja kaameana yön pimeään.
Mutta kuka sen nyt arvasi, että siitä sillä hetkellä juuri sattuisi
kulkemaan ohi kylän hienoja, hermoheikkoja naisia, jotka säikähtivät
heidän varjojaan, kun he hiljaa sukkasillaan pistivät pieneksi
tanssiksi —?

Rouvat eivät kuulu kärsivän ensinkään tätä kummitusjuttua kerrottavan.
Mutta siksi juuri herrat kertovatkin sen sitä maukkaammin ja
innokkaammin.

HUONEMIES.

He olivat, äiti ja poika, tulleet Viertolaan eräänä syysiltana, eli
äiti oli tullut ja kantanut viisiviikkoista vuoden poikaansa riepukäärössä
rinnoillaan. Kirkolta oli tullut, oli pyytänyt asuntoa joksikin aikaa
Viertolan pirtissä, ja sinnehän tuo sitten oli jäänytkin poikineen
huonemieheksi elämään, — oli siellä jo vähilleen asuntoa
pitänyt. Kesällä Marketta raateli kasakkana talon töissä, heinässä ja
elonleikkuussa, talven kehräsi villalankaa kirkonkylän kauppiaalle ja
keinutti kätkyessä lepäävää poikaansa.

Ei niitä juuri siihen olisi viertolaisista kukaan kaivannut, kun
kylliksi oli omankin talon väkeä niille ainoan pirtin pienille
tiloille, mutta eihän niitä taas mikä hirvinnyt siitä ruveta poiskaan
ajamaan, minnepä nuo olisi ajanutkaan, ja vähän niistä sentään oli
vastustakin. Äiti oli säveä ja hiljainen, aina myöntyväinen, istui
äänetönnä nurkassaan ja kehräili omia aikojaan olematta kenenkään
jaloissa, ja poikakin makasi siinä vieressä niin tasaisena ja
tuppisuuna, ettei päästänyt kuin joskus ihmeeksi pahempaa älää. Ja oli
siitä Marketasta aina apuakin; kun milloin tarvittiin neljäs mies
nuotalle tai muualle ulkotöihin, hän oli aina valmis lähtemään, kunhan
emäntä otti hänen Villeään sill’aikaa katsoakseen.

Yleensä eivät ihmiset olleet kovinkaan ilkeitä Marketalle, nuorihan tuo
olikin vielä, raukka, hentoinen ja surullinen, niin että sääliltäkään
ei häntä paljoa pilkata iljennyt. Emäntä se vain joskus sätkäytteli
joitakin sukkeluuksia ”vahingon sattumisesta”, kun näet, vaikka suotta,
pelkäsi, että isäntä ja muut talon miehiset miehet liikanaisella
mielihyvällä katselivat Marketan hienohipiäisiä kasvoja ja tummahtavia
silmiä.

Kun sattui joku kaukaisempi vieras talossa käymään ja kätkyeen viitaten
kysäisemään, että kenenkä lapsi se tuo on, niin emäntä oli hyvin herkkä
tokaisemaan:

— Tuonhan se on meidän huonemiehen. Onhan sillä äiti ääressä, isästä
ei taida olla tietoa.

— Jottako lehdosta on löytänyt?...

— Niin nuo sanovat sen pehkon juurelta varvikosta tavanneen, minä en
tiedä...

— Voipihan niitä sieltäkin tavata, kun niikseen sattuu.

— Ja sattuuhan se, kun sattuakseen on, vahinko viisaallekin.

Mutta silloin Marketta nurkassaan aina nojausi etukumaraan kätkyen yli
— sitä ei nähnyt, itkikö hän vai mitä teki, — korjasi peittoa ja
alkoi hiljalleen liekuttaa, laulellen kuiskailevalla äänellä:

”Nuku, nuku, nurmilintu,
väsy, väsy, västäräkki.”

Lauloi sen kerran kertansa perään ja alkoi sitten taas rukkia polkea
katsellen koko ajan nurkkasilmällä hellästi kehtoon ja pieneen eläjään
siinä. Katsoiko tuo muuten vain noin vaistomaisesti siihen vai
seurasiko ajatuskin noita silmän liikkeitä, sitä ei tiedä. Ajatteliko
hän ehkä, että tuossa lepäät sinä minun onnettomuuteni ja onneni, minun
köyhyyteni ja kurjuuteni ja ainoa kallis omaisuuteni, minun häpeäni ja
minun alentumiseni, ja minun rakkauteni ja elämäni määrä. Ajatteliko
hän ehkä, että mikä onkaan kerran tuleva sinusta, pieni peipposeni, kun
varreltasi ylenet ja vuosiltasi vanhenet. Mikä on tuleva piian pojasta?
Tuleeko sinusta mies, joka kykenet arvokkaana ja suorana käymään
kunnialla elämäsi läpi ja pesemään pois sen pilkun, minkä äitisi häpeä
on syntymääsi leimannut, tuleeko sinusta mies, joka maksat äidin
vaivat, itkut ja huolet ja annat hänelle vielä sen aseman ihmisten
seurassa, jonka syntymäsi häpeä riisti piialta... Vai tuletko
varttuneena ehkä kelvottomaan, kevytmieliseen sukuusi, tuleeko
sinustakin viheliäinen raivaaja, joka elämän varjopolkua astelet,
turmelet oman onnesi, kukistat minun toivoni ja tärvelet muita
viattomia, niinkuin isäsi teki... Ajatteliko hän näitä vai eikö, kun
polki rukkia, kehräsi villaista lankaa ja katseli hellästi lasta
kätkyessä, vai tunsiko hän sen ainoastaan hämäränä sielunkuvana?
Lapseen vain näytti siinä koko hänen sielunsa huomio alituisesti
kiintyneeltä.

— Olisi kai se Marketta miehen saanut hyvänkin, jollei kovin nuorena
olisi vinon tielle eksynyt, puhuivat talon ihmiset toisinaan
iltapuhteina, kun Marketta ei tupaan sattunut. — Hyvinhän se on laatu
ihminen, hiljainen ja työteliäs, ja näköpäästään siksi soma, että
vertaista vain saapi hakea.

— Ihan se on ollut niitä valikkotyttöjä aikoinaan ja on vieläkin. Se
tuon lieneekin ojaan kaatanut. Piikako hän lie siellä kirkolla ollut,
ennenkuin tuon lapsen teki?

— Piikaihminen. Sitä minä toisinaan olen oudoksunut, että miksei tuo
ole ruokkoa vaatinut keltään, tottapa se lapsen isä tuon olisi maksaa
joutanut, kun ei vihille taipunut viemään...

— Tokko tuolla siitä isästä lie kovinkaan vissejä tietoja, tokaisi
silloin emäntä, joka aina oli kärkkäin Markettaa panettelemaan. —
Puhuvat, että se siellä yhden jos toisenkin kanssa on vesakoissa
virunut ja luhilla lepäillyt, ketäpä se sitten ruokosta osaisi
ahdistellakaan.

— Ja vaikka olisi siitä ollutkin tieto, niin saattoi arastella
käräjäinkäyntejä ja muita jutkuja, nuori kun on vielä ja ujo. Pesusen Hannuahan
nuo isäksi hokevat, mutta menepäs niitä isoisia ja rikkaita
siitä haastamaan ja vielä toteen näyttämään. Pakeni tänne salolle
tyttöparka koko ympäristöään ja häpeätään, heitti ruokot ja muut.

— Kovin se onkin noloksi mennyt ja surulliseksi, mutta tietääpä sen,
kun maailma joka kolkalta hylkää ja häpäisee häntä...

Aamusta iltaan Marketta istui ahkerana rukkiaan polkemassa, ja aina kun
kehruunsa oli saanut valmiiksi hän lähti niitä kirkolle viemään.
Silloin hän puki pyhähameen ylleen, vyötti vyön solakan vartalonsa
ympäri ja suki tuuhean tukkansa paksulle palmikolle. Sitä tehdessään
hän katseli kuvaansa pienestä peilistä, ja talonväki näki hänen usein
siihen hetkeksi jäävän seisomaan kuvastin kädessä. Tarkasteliko hän
siinä hukkaan kuihtuvaa kauneuttaan, joka ennen oli ollut hänen
ylpeytensä ja hänen vallattoman uhkamielisyytensä aiheena, ja
ajatteliko, että olisipa siitä voinut nauttia kauemmin ja nauttia
paremmin? Kenties hänen mieleensä muistuivat ne onnelliset tyttövuodet,
jolloin hän iloisena lintusena viserteli töitä tehdessään ja kaikissa
kylän kekkereissä oli kaikkien suosima kukkanen, jonka ympärillä aina
poikia monittain liehakoi, vaikka hän olikin vain köyhä piikatyttö...
Kenties hän mietti sitä onnea, mikä hänenkin osakseen olisi voinut
tulla, jos hän ajoissa olisi ymmärtänyt suostua niihin, jotka hänellä
silloin olivat miehiksi tarjolla, eikä olisi vallatonna antautunut
vaaran tielle ..., jossa hän menetti onnensa, iloisuutensa,
kauneutensa, kunniansa — kaikki. Kenties hän kuvastin kädessään siinä
kaihoili sitä elämän haaksirikkoa, johon hänen kauneutensa oli hänet
syössyt... Kenties. Sillä entistään murheellisempana hän heitti peilin
kädestään, käveli vielä kehdon luo, jossa lapsi rauhassa lepäsi,
kohenteli sen vuodetta ja lähti.

— On sillä vielä vanhoja metkujaan jäljellä, koreilua ja ylpeilyä,
puhui emäntä viitaten Marketan kuvastintarkastukseen.

— Mutta onkin sillä silmät, jottei toisella, vastasi isäntä
ähmästäänkin eukkorahjustaan pistelläkseen.

— On sillä — lutsukalla...

Illalla, kylältä palattuaan, oli Marketta useimmiten vielä entistään
alakuloisempi ja surullisempi. Hän oli tavannut entisiä, onnensa
aikaisia tuttavia, oli taas saanut kärsiä pilkkaa ja nöyryytystä
ja tunsi itsensä vielä entistä hylätymmäksi, vielä entistä
yksinäisemmäksi, vielä entistään viheliäisemmäksi. Silloin hän astui
kiihkoisesti kehdon luo, jossa se ainoa lepäsi, jota varten hänen enää
kannatti elää ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa ja ainoa turvansa,
nosti hellästi pojan rinnoilleen ja ruokki sitä siinä katsellen
käsivarrellaan lepäävää pienokaista tavattoman hellästi, lempeästi ja
rakkaasti. Silloin hän tunsi, että vaikka kaikki maailmassa häntä
vastaan nouskoon kukistamaan häntä vieläkin suurempaan kurjuuteen ja
häpeään, niin onpa jäljellä aina yksi toivo ja yksi tehtävä...

Kun hän oli taas lapsen kehtoonsa laskenut ja peittänyt, soudatteli hän
sitä uneen tuuditellakseen, ja katse lepäsi lakkaamatta pienokaisen
viattomilla kasvoilla. Ja vaikka poika oli jo aikoja nukkunut, hän
soudatti sitä siinä vielä kauan aikaa, laulellen hiljalleen omituisen
surunvoittoisella äänellä uudelleen ja yhä uudelleen:

”Nuku, nuku, nurmilintu,
väsy, väsy, västäräkki...”

Hän lauloi hyvin hiljaa, tuskin kuuluvalla äänellä, mutta siinä äänessä
oli sittenkin sellainen sointu, siinä kuvastui sellainen vieno,
lämpöinen rakkaus ja alttiiksiantavaisuus, että se pakostakin vaikutti
kaikkiin Viertolan tuvassa olijoihin. Heidän puheensa katkesi, heidän
raikas naurunsa väsähti, yhdessä kohdin he istuivat kauan, äänettöminä
ja hartaina kuunnellen tuon yksinäisen huonemiehen hiljaista
hyräilemistä nurkassaan. He tunsivat siitä soinnusta, että siinä nuori
onneton äiti tuuditti lepoon lehtolastaan.

VIELÄ SIIHEN MITÄ RAKKAUTTA...!

Kolmatta vuotta se jo Jehu apteekkarilla oli. Pienestä poikaressusta
asti hän oli kasvanut patruuna-vainajan konnulla, ja kun hänet sitten,
pariinkymmeniin päästyään, huomattiin toimeliaaksi ja luotettavaksi
mieheksi, oli nuori patruuna ottanut hänet kaupunginrengikseen, —
hevosta hoitamaan, katua lakaisemaan ja juoksemaan apteekkiherrojen
asioilla. Juho hänen nimensä oikeastaan oli, mutta reviisorit olivat
hänet Jehuksi ristineet, hän kun oli koko veitikka tohtorin piikoja
riiailemaan.

— No jo se on täysi Jehu, he hänelle ilveilivät, — kun kaupungin
pulskimpia tyttöjä alkaa kopistella.

— Mutta eipä paljon mies uskaltanut niihin katsellakaan, kun maalta
moukkana tuli! Nyt se vain jo tohtorin silkkihuivi-, juppahame-piikojen
kanssa kynkitysten kulkee.

— Nehän, näetsen, hyvin soveltuvat yhteen: apteekkirenki ja tohtorin
piiat, — molemmat kuuluvat lääketieteeseen.

— Ja terveydenhoitoon. Heistä sitten potra pari tulee!

— Mutta minkä se Jehu niistä kolmesta ottaa? Tiinanko? — Pulskia ovat
kaikki.

— Ottaa kaikki kolme, niin piisaa!

Silleen ilveilivät roviisorit ja muut apteekkiherrat Jehulle, kun tämä
milloin kantoi sisälle puita tai vettä tahi muuta apteekissa puuhasi.
Jehu se vain myhähteli sanoen: ”Jo ne on leikkisiä nuo roviisorit! Mitä
minä niistä letsukoista...!”

Mutta kumminkin hän aina sunnuntai-iltoina asteli uljaasti pitkin
katuja verkatakissa ja varsianturoissa, talutellen kynkästä milloin
mitäkin tohtorin piioista, ja apteekin sivu marssiessaan hän hymyili
veitikkamaisesti sille roviisoreista, jonka vuoro oli olla sisässä ja
joka yksin ikävissään apteekin ikkunoista katuliikettä katseli.

Eräänä talvipäivänä Jehu astui hyvin miettiväisen näköisenä apteekin
varastohuoneeseen, jossa apteekkarikin silloin oli. Heti huomasivat
herrat, että miehellä oli jotakin sanottavana, kun niin vakavissa
ajatuksissa kulki.

— No, mikä nyt Jehun sydäntä painaa? Puhu pois, kehoitti muuan.

— Rukkaset lie poika parka tohtorin piioilta saanut, virkkoi toinen.

— Eihän toki kaikilta, lohdutti kolmas.

Mutta hämillään ja lakkiaan pyöritellen Jehu kääntyi apteekkarin
puoleen:

— Minä tuota lähdin kysymään ... pistäysin ... että paniskohan se
patruuna hyvin pahaksi, jos tuota minä niinkuin kesken vuoden...

Kesken jäi lause.

— Mikä päähäsi nyt on pistänyt? Pois palveluksestako pyrit? kysyi
kummissaan apteekkari.

— Niinhän minä sitä olen vähän tuumaillut, että jos ei patruuna
pahastuisi...

— Mistä sinä nyt niille tuumille olet tullut? Tuskin toivonetkaan
muualla missään saavasi helpompaa työtä, ja mitä palkkaan tulee, niin
voisihan sitä vielä lisätäkin, sillä olen sinuun tyytyväinen enkä pidä
muuttelemisista.

— Enhän minä muualle palvelukseen... Itsekseni olen aikonut ruveta
elämään.

— Itseksesi! Yksinäinen, tyhjä mies!

— Yksinkään en aivan... Tuumat olisi, että jos akan ottaisi. —
Melkeinpä punaisiksi karahtivat Jehun ohimot ja posket. Lakkiinsa hän
pää kenossa katseli.

— Vai akoittua aiot! huudahtivat herrat melkein yhteen ääneen. — No
kenen sinä niistä kolmesta ... Tiinanko?

— Täältä se olisi puheissa Kiviniemen puolesta, jos vain patruuna...

— No koska sinulla niin vakavat aikomukset on, niin enhän minä tahdo
estellä, sanoi apteekkari. — Joko sinä kuinka pian pois pyrit?

— Niin sitä on arveltu, että ehkä ensi pyhänä kuulutettaisiin, — tai
vastako toisena.

Epäillen Jehu katseli patruunaa kulmain alta. Suoraan ei kehdannut, kun
siinä kaikki irvistelivät...

— Heitähän se nyt toki toiseen! Eihän tässä niin kiirettä liene. Mutta
onnea vain toivotan! — Patruuna hymyili ystävällisesti ja meni toiseen
huoneeseen.

Nytkös rupesivat roviisorit utelemaan, oikeinpa hätistelivät Jehua:

— No sinä Jehu olet, kiusasivat he. — Tuota päätä vain naimisiin,
edeltäpäin mitään virkkamatta!

— Ja mihin se semmoinen kiire on? Eihän lie vain oravan poika
matkassa?

— Milloin sinä jo Kiviniemessä olet ehtinyt kuupittaa?

— Enhän minä siellä vielä ..., sai Jehu vastanneeksi. — Tapani-eno
sitä minulle puhui, ja jo se oli sitä Kiviniemessäkin esitellyt, että
minut kotivävyksi hankkisi.

— Ja sikseenkö tohtorin Tiinan heititkin?

— Uusi lintusipa vasta komea lienee!

— Mikä nimi?

— Kuinka vanha?

Niin ne herrat kysymyksillään Jehua hätyyttivät, ettei hän paljoa
vastata ehtinyt.

— Liisa-niminen se... Parisen kymmenissä kuuluu olevan, tokaisi hän
kumminkin väliin.

— Minkä näköinen se on? Tummako vai vaalea?

— En minä häntä niin tarkoin tiedä.

— Et tiedä? Tottapa se komea tyttö on.

— Tottapa se komia... En minä häntä vielä ole nähnyt.

— Et nähnyt! — Sekös herroja ihmetytti. — Et nähnyt morsiantasi!
Kuinka sinä sitten saatat häntä tuntea ja rakastaa?

— Hyväluontoiseksihan nuo tuota hokevat, eikähän siihen mitä
rakkautta... Jo ne on leikkisiä nuo herrat! — Jehu hymyili ja meni
ulos, pilaksi kun herrat hänen naimisensa tekivät.

Sitä ne eivät herrat kummastelleet, että Jehu omilleen pyrki. —
Tukalatahan se on toisen orjana olla. Eikä sitäkään, että hän naimisiin
aikoi. Tunsivathan he kaikki, kuinka ilottomat usein poikamiehen päivät
ovat: ei häntä, hänen töistään päästyänsä, armaan syli odottele, ei
lievitä hänen ikäviään eikä huoliaan oman, hellän naisen hempeys, ja
kylmäksi jääpi vuoteellakin hänen kylkensä. Mutta sitä ne herrat
ihmettelivät, kun ei Jehu sanonut morsiantaan rakastavansa eikä
tuntevansakaan.

— Joko ne ensi pyhänä kuuliaiset pidetään? kysyi viikkoa myöhemmin
muudanna aamuna eräs roviisoreista Jehulta, kun tämä tulta apteekin
uuniin teki.

— Ensi pyhänähän ne ..., vastasi Jehu vähän ujostellen.

— Kai olet jo Kiviniemessä käynyt henttuasi katsomassa.

— Ei siitä kiviniemeläisten kanssa tolkkua tullutkaan.

— Vai jo ne hommat ovat lopussa!

— Miten sinulla sitten ensi sunnuntaina kuuliaiset on?

— Kuka ne kaupat purki?

Taasen utelivat Jehulta kilvan herrat lääketaikinaa vanutellessaan ja
pulloja punnitessaan.

— Niin tuota se Tapani-enokin arveli, että kun siellä vielä molemmat
vanhukset elävät, — eikä kuolemastakaan ole tietoa, ja kaksi poikaakin
kuuluu olevan, niin sattuisi appiukosta tai muista vielä vastuksensa
saamaan. Ja se jo kävi Kiviniemessä peruuttamassa.

— No siinä minun uneni! Mutta miten nyt kuuliaistesi käypi?

— Nyt on, näettesen, puheessa ottaa eukko tuolta Olhavan kylästä.
Siellä on talo, toista paljon vauraampi, eikä elä enää kuin muori,
sekin jo kuolemata tekee. Ei velimiehiä, ei muita. Heti isännäksi
pääsee.

— Se on Jehua! Äsken tytön kihlasi — hylkäsi — ja nyt on jo toinen
ongessa. Kovin sinä Jehu aloit hätäillä.

— No se kun niin kerran tuli patruunan kanssa puhutuksi...

— Entä minkälainen nyt olhavalainen henttusi on? Oletko häntäkään
nähnyt?

— Kävinhän minä siellä menneen yön seudussa. Roteva ihminen ... ja
viisissäkolmatta. Työtä julma tekemään, vaikka vähän äkäiseksi
haukkuvat.

— Vai äkäinen! Mutta siitähän sinä Jehu ikuisen ristin saat! Heitä jo
ajoissa!

— Kyllä minä yhden akan hoidan. Jos kovin sydämiköksi rupeaa, niin
heilautan köyden päätä. — Jehu oikaisi suoraksi kookkaan vartensa.

— Siinä miestä! Jota rakastaa, sitä ruoskia aikoo. — Vai etkö
olhavalaista morsiantasikaan rakasta?

— Rakast... Pyhyh! Vielä siihen mitä rakkautta tarvitaan! Eihän sitä
näin talonpoikaisissa... — Jehu yritti jo tuskaantumaan, kun ne herrat
myötään siitä rakkaudesta jankuttivat. — Siihen rakkaudet ja muut ...,
höpisi hän vielä ulosmennessään.

Ja seuraavana sunnuntaina kuulutettiin pyhään avioliittoon ”toimellinen
ja siivo renkimies Juho Heiskanen, tästä kaupungista, ja neitsyt,
kunniallinen ja siveä talon tytär Kaisa Kokkonen maaseurakunnan Olhavan
kylästä”.

Kolmen viikon perästä kirkosta palattuaan Jehu korjasi arkkunsa
apteekkarin pirtistä, heitti jäähyväiset patruunalle, reviisorille ja
piioille ja istahti rekeen morsiamensa viereen, joka sillä välin
kadulla hevosta piteli.

— Ja noin vain ilman rakkautta, mutisi itsekseen se roviisoreista,
jonka vuoro sinä pyhänä oli apteekissa olla ja joka yksin ikävissään
sieltä ikkunasta heidän lähtöään katseli.

                                                  ⸻

— Kas Jehu, ja ihka elävänä, huudahti eräs apteekkiherroista, kun
turkkipäällinen mies ovesta astui ja laski pullon ja paperin tiskille.
— Oletko sairas, vai eukkosiko?

— Anoppihan se vielä kuolemantekoaan jatkaa, vastasi Jehu, lunta
saappaistaan kolistellen.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun Jehu Olhavaan läksi. Patvinut hän
oli hiukan ja muutenkin isännöitynyt. — Mutta herrat olivat
entisellään. Joku vanhempi vain oli poissa, joku uusi sijassa. Muudan
oli poskiparran kasvattanut, toiselle, ennen parrattomalle, olivat
viikset versoneet.

Herrat kyselivät Jehulta hänen elämäänsä ja vaiheitaan. — Pian siitä
oli eukolta liika korskeus laimistunut... Poika oli heillä jo vuoden
ikäinen, toinen tekeillä... Maa oli nyt hyvässä kunnossa, vaikka se
Jehun taloon tullessa olikin ollut huononlaisessa hoidossa akkaväen
käsissä.

— Mutta eikö ne herrat lähde meillä käymään, esitteli Jehu. — Ei tätä
ole kuin yhdeksän virstaa; pian minä oriillani teidät sinne nakkaan, ja
taas takaisin.

Mielelläänhän ne toki herrat lähtivätkin, kaksi heistä kun oli irti
sinä iltapäivänä. — Kun Jehu oli kaupungissa ostoksensa ostanut, hän
ajoi apteekin edustalle, roviisorit istuivat rekeen, ja raikkaassa
talvi-ilmassa he ajaa karauttivat leikkiä laskien ulos kaupungista.

Jehun talon uudella puolella, lämpöisessä vierastuvassa he kohta
istuivat ja juttelivat. Ropsa emäntä kahvin keittoa puuhasi.

— Näin vapaa ja onnellinen on nyt elosi, virkkoi roviisoreista toinen.
— Ja me siellä yhä saamme päivät päästään vieraan tiskin takana
juoksennella.

— Miksette ota eukkoa ja rupea kotivävyksi taloon, kuten minä, kysäisi
Jehu.

— Ei se meille näy sopivan, eikä sitä valittuakaan tunnu löytyvän.

— Mitäpä hänestä niin paljon valitsee. Ottaa porauttaa yht’äkkiä —
siinä se temppu.

— Niinhän se tuntuisi, mutta...

— Mutta mitä? Ottaa eukon mistä saapi.

— Aivan oudon, tuntematta ja rakastamatta häntä. Niinkö?

— Niin, miksei? — Niinhän ne meikäläisetkin tekevät.

— Ja hyvin menestyvät rakkaudettakin?

— Hyvin. Vielä siihen mitä rakkautta...!

Jehu istui kätkyen laidalla ja hypitti hymysuin käsiensä välissä
tervettä poikaansa.

Onnellinen hän oli, ja hän tunsi sen täydelleen.

KUUN PIMENEMINEN.

Pohjoisesta puhalsi jäinen viima, virtasi vihaisena pitkin katua, ja
kun se ei seinänvierustoilla päässyt täyteen vauhtiinsa, niin puski
torin paikoilla kahta äkäisempänä kiukkuaan ja puri terävästi.

— Onpa oikein tulipalopakkanen, sanoivat tuttavat tuttavilleen, kun
kadulla vastakkain sattuivat ja tavanmukaisesti arvelivat, että piti
jotakin lausua.

— Niinpä puree kuin puukon kärki.

— Mutta niikseen se olikin hiki mätäkuun kuumuudessa.

— Sen se nyt kostaa.

Kauaksi he eivät jääneet siihen juttuamaan, eihän sitä mikä semmoisessa
säässä. Kohauttivat hartioitaan, joita vilu ahdisti, vetäisivät kaulan
lyhyeksi, solauttivatpa leuankin takin kaulustan alle ja jatkoivat
kiireistä kulkuaan. Kenellä turkit oli, se koetti kiireesti kohauttaa
karvaista kaulusta korvilleen ja painautti sitten taas käsivarret
syvemmälle hiain sisään, eikä hänellä siinä ollut hätääkään. Mutta ne,
joilla ei ollut turkista haaraa, kärvistelivät kylmissään ohkaisissa
päällystakeissa; harppasivat pitkään ja tiheään narisevalla tantereella
ja varastivat tuon tuostakin toisella jalalla, kun eivät suorastaan
juosta viitsineet. Vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä he
painahuttivat korviaan, mutta nykäisivät pian taas kätensä pois siitä
korvallisesta ja pistivät ne takin taskuun niin syvälle kuin suinkin.
— Hevoset nurkissa seisoivat paksussa kuurassa ja arastelivat
kuolaimiaan, ja issikkapojat siinä vieressä kävelivät edestakaisin,
lopsuttivat jalkojaan vastakkain ja korjasivat usein hevosen lointa
samalla lämmitellen käsiään hevon lämpöisessä ihossa. Väliin tarrasivat
kiinni toisiinsa ja ponnistelivat hetkisen rakkaassa sylipainissa.

Illan suussa helpotti viima, mutta eipä lauhtunut ilma. Taivas oli
kirkas ja kylmä, pakkanen oli kuiva ja salainen, se uhkasi kerrassaan
pitkittä kidutuksitta jäädyttää siihen yhteen paikkaan, jos ken
hetkeksikään seisomaan jäi. Vähäksi kävi liike kadulla, issikat vain
ajelivat siellä, sen tuhannen kyytiä porauttelivat, ja niistäkin moni
ohjasi ennen aikojaan koninsa kotiin.

— Tuohan se oli vietävää, kun piti sattua moinen sää, ja juuri oli
aikomus kävellä tyttöjen kanssa kuun pimenemistä katsomassa. — Niin
tuumaili Eero, kun kahdeksaa käydessä puoli juoksua riensi alas
Aleksanterinkatua. — Olisi tämä nyt kyllä kirkasta säätä, taivas selvä
kuin peili ja kuu kuin juusto, mutta eihän ne tytöt varsinkaan hirveä
lähteä tämmöiseen ilmaan ulos, eikä täällä kauan tee mieli ilman
aikojaan kärvistellä miehisenkään miehen. Hitto kun selkääkin kylmää,
ja eivätkö nuo liene korvat jo selvässä jäässä, koska noista ei enää
tiedä mitään ... niin on, kuin ei olisikaan koko korvia. Mutta mikäpä
niitä osaa koetellakaan vantuttomin käsin. Jokohan pitänee katkaista
taival ja pistäytyä johonkin kapakkaan ..., vaan eipä taida viitsiä,
painaa häntä yhteen kyytiin, niin tuosta kerralla pääsee.

Eero painoi menemään hyvää vauhtia, ja kun pääsi Heikinkadun puistoon,
jossa taas viima vapaasti kävi, juosta hilkkasi hän aina kolmisen
yhteen kyytiin, ja niin taas käveli väliin. — Ihanhan kangisti
suunpieliä, ja harvat parranhiuteet ylähuulessa olivat yhtenä tönkkönä
jäässä. Mutta tuossahan tuo olisi jo talokin. Kun häntä vähäisen matkaa
vielä kärsisi nousta vastamaata Vladimirinkatua, niin pääsisihän sitä
lämpimään. Siellä perillä hän ei olisi milläänkään koko pakkasesta,
sanoisi vain, jotta raittiinlainen on ilma, muuten selkeä ja kaunis.
Vielä hän ne tytöt sieltä ulos puijaisi ja nauraisi sitten, kun
viluissaan inuisivat... Mutta jos ne juuttaat eivät sattuisikaan kotiin
ja pitäisi taas lähteä yhteen puuhkaan takaisin viiltämään ...
paleltuisihan ne jo silmätkin päästä. Se olisi joutavata, jos ei
Almakaan... Mutta tottapa ne nyt kotona ovat, olihan sitä jo puhettakin
vähän, ja eivätpähän ne kauas ole tarjenneet juosta... Senkin vietävätä
se sentään olisi, — no, lämmitellä pitäisi sitä sittenkin pikkuisen
aikaa, — ja missäpä ne ovat kuin kotona.

Nyt oli hän jo ovella, — siinähän sitä vielä piti seisoa ja soittaa,
helistellä. Ja nyt piika peeteli ei tule avaamaankaan ... painaapa
häntä toisen kerran, oikein emäheläyksen... Ka jo, jo tulee toljana,
ka, nyt ei löydä avainta...

— Onko täällä herrasväki kotona?

— Eivät ole.

No nyt sen päätti. Siinä hän nyt seisoi, ja piika hoppuili ovea
sulkeakseen, kun kylmä, raaka ilma vastaan tunki.

— Missä ne ovat? Eikö ne tulekaan?

— Vasta lähtivät.

— Eikä ketään kotona?

— Ei muita kuin Alma neiti, hänkin vähän sairaana.

Ähäs, jopa kerran nykäisi sittenkin. Alma yksin. — Liekö pahastikin
sairaana. Pistäyn vähän sisälle ... asiatani ajamaan ... lämmittelemään
hetkeksi.

Sisälle meni Eero, ja suloisesti sieltä lämmin lehahti vastaan; piika
jäi ovea sulkemaan ja katseli vähän kieroon tuota väkisin pakkautujaa,
jotta tuopa vasta tollo lie. — Saattoihan se olla hiukan tukkeumisen
näköistä, arveli Eerokin takkia riisuessaan, mutta mikäpä siihen
ilmaan ... ja kun puhettakin oli ollut, kyllähän Alma tiesi...

Eikä Alma ollutkaan pahasti sairaana, vilustanut vain oli päivällä
pikkuisen ja päätä särkenyt, nyt se oli jo melkein ohi. Mutta kumminkin
hän oli — selitti hän Eerolle tervehdysten jälkeen — päättänyt pysyä
huoneessa sen iltaa, kun vielä hiukan hervotti. Hauskaa oli, että Eero
sattui siihen juuri tulemaan pakinata pitämään, sillä yksin kun oli,
kävi aika pitkäksi, ja hän oli siinä hämärässä ollut jo vähän
surullisella tuulella.

— Ja tästä ikkunasta me näemme kuun pimenemisenkin ihan selvään. Kas
kun se nyt onkin kirkas ja täysi, himmentää tähdetkin ympäriltään.
Mihin aikaan se alkaakaan pimeneminen?

— Yhdeksän ja kaksi minuuttia se vasta... Ehkä olette väsynyt ja
tahdotte jo aikaisemmin mennä levolle. Älkää minun tähteni valvoko ...
pistäydyin vain hetkeksi lämmittelemään.

— Ei, ei. Olen nukuskellut pitkin päivää, istun mielelläni tässä,
nojaan tuohon sohvan nurkkaan. Siihen näkyy kuukin ihan selvästi,
akkunan ääressä voisi vetää.

— Mutta kun on valoa sisällä, niin ei näe hyvästi ulos.

— Lampun voimme sitten siirtää edemmäs, mutta vielähän ei ole mitään
katsottavaa puoleen tuntiin. Käykäähän istumaan.

Siinä he puhelivat hetkisen. Alma kertoi, että heiltä kaikki muut
olivat lähteneet syntymäpäiville jonkun sukulaisen luo; mutta kun
siellä kai tulisi olemaan isompi seura, niin Alma ei viitsinyt lähteä,
vaikka hän olisi juuri jaksanutkin. Myöhäiseen aina vetää isoissa
seuroissa, ja ikäväksi niissä käypi. — Eero sanoi huomanneensa, ettei
piika olisi mielellään suonut hänen tulevan sisälle, estellyt oli ja
Almaa oikein sairaaksi sanonut, jotta häntä ilman pakkasta olisi hyvin
epäilyttänyt koko tulo. — Tuo oli piian puolelta hyvin luonnollinen
heikkous, selitti Alma; pieni anteeksi annettava viekkaus. Hän näet kai
oli toivonut isäntäväen poissa ollessa pääsevänsä ulos omien
tuttaviensa pariin ja pelkäsi nyt vieraan tullessa, että pitäisi jäädä
teetä keittämään. — Ei millään muotoa Eero sitä tahtonut, että hänen
tähtensä palvelijan harvoin sattuva vapaus sitoutuisi, ja naurahdellen
he päättivät molemmat, että piika menköön omiin iloihinsa, he eivät
välittäisi koko teevedestä.

Puhetta punousi pitemmältäkin. Eero kun oli maalainen ja nuori, niin
hän oli hieman ujo ja arka, ja sentähden olivat talon neitoset,
pääkaupungin ilmassa kasvatetut, aina toisinaan vähin veistelleet hänen
kömpelyyttään, mutta pitivät muuten paljon hänen suorasta luonteestaan.
Eikähän se kumma ollut, jos Eerokin hyvin viihtyi tyttösten parissa,
Alman varsinkin — eipä niitä ole Helsingissä ylioppilaalla
naistuttavia kovinkaan valita. Hyvinkin se tuntui hauskalta nyt, kun
kerran kahden kesken pääsi pakinoimaan, — mutta samalla tuntui sekaan
vähän oudoltakin ja tukalalta.

Tyttö olikin kerrassaan miellyttävä, kun noin nojaavassa asennossa
lepäili siinä sohvan nurkassa hieman väsyneenä ja hervotonna ja
hienoilla hoikkasilla sormillaan hypitteli rannerengasta sylissään.
Hitto kun oli sulavan mallinen! Pehmoinen villavaippa kierteli
taipuisana solakan vartalon notkelmia ja valahti lanteilta syrjälle;
jalka polki pehmoisesti jotakin vallatonta tahtia. Pää oli vähän
taapäin vaipuneena, puhuessa vain sujahti sorea kaula suoraksi. Silmät
hän piti viekkaasti puoliummessa, niin ettei niistä saanut selvää, mitä
ne miettivät; kasvot olivat hiukan kalpeat, mutta sitäpä sirommilta ja
valkoisemmilta ne näyttivät.

— Kerrassaan miellyttävä, tuumi Eero ja jäi joskus kesken sanan
äänettömäksi katselemaan. Elävä taideteos. — Puhe ei tahtonut Eerolta
oikein luistaa, mutta ainahan sitä piti koettaa jotakin sanoa, jutella
aivan tavallisia asioita, vaikka ne siinä tilaisuudessa tuntuivatkin
hyvin tyhjiltä ja tyhmiltä. Tyttö vastasi verkalleen, hienoisella,
levollisella äänellä, mutta silmät, ne kun joskus vilahtivat, niin
niissäpä vasta oli senkin tuhannen peli ja ilve, niistä tuntui
singahtavan tultakin, aivan tyynen kuoren alta.

Eero kävi hajamieliseksi, hänen oli toisinaan melkein paha olla tuota
kuvaa katsellessaan. Hän koetti pysytellä vapaana, koetti jutella ja
laskea leikkiäkin, koetti toisaallekin katsella, mutta ei saanut
silmiään erilleen tuosta tytöstä, siihen vain piti tirkistellä, ja taas
katkesi puhe.

— Mitä joutavia, oliko hän hypnotiseerattu vai mikä ihme... Eero nousi
äkkiä, melkein äkäisesti, käveli akkunan luo ja taas takaisin, katsoi
kelloaan rauhattomasti useita kertoja peräkkäin ja istahti taasen.

Sama juttu. Silmät olivat kuin naulatut siihen sohvaan.

— Joko kohta alkaa olla aika kuun pimetä? kysyi Alma, kohahtaen hiukan
sohvassa.

— Ei se vielä ... tai kohta on, viiden minuutin perästä ... tai
neljän. — Eero katseli kelloaan oikein tiukasti!

— Pitäisi katsoa kuuta kiikarilla. Salin pöydällä se on kaukoputki
luullakseni.

— Istukaa, kyllä minä käyn hakemassa.

— Löydätteköhän te?

— Löydän, varmasti.

Mielellään meni Eero toiseen huoneeseen, jos minuutiksikaan,
vapautuakseen tuosta omituisesta vetovoimasta, — mutta mielellään hän
taas palasikin. — Hiljaista oli koko talossa, seinäkello vain kävellä
napsutteli tasaista tahtiaan, ja joskus paukahtivat nurkat pakkasessa.
Harvoinpa ulkoakaan helähtivät ohiajajan kulkuset tai naukui kitisevä
lumi jalkamiehen kadulla kiirehtiessä. Sisällä oli kaikki äänetöntä, ei
siellä ollut elävätä henkeä muuta kuin he kahden.

Eero toi kiikarin salista, katseli sillä itse ensin akkunasta ja ojensi
sen sitten Almalle.

— Eipä täältä todellakaan hyvästi näe, kun on valo noin lähellä.

— Siirränkö lampun tuonne etäämmälle?

— Niin siirtäkää, pienentäkää liekkiä ja pankaa vielä varjostin eteen.

Puolihämärä oli nyt huone, kuu vain paistaa loimotti sisälle. Nyt se
tyttö vasta oli soman näköinen, kun muodot ja varjot noin melkein
sulivat toisiinsa himmeäksi, ärsyttäväksi kuvaksi. — Eero siirsi
tuolinsa akkunan viereen, asettui melkein selin tyttöön. Ja niin he
katselivat kauan aikaa ääneti kirkkaalle taivaalle, katselivat, kuinka
kuun syrjästä vähitellen lähti kappale kulumaan, aina suurempi ja
suurempi, ikäänkuin siitä olisi näkymättömällä taltalla hierretty
hienoja viipaleita tai niinkuin jokin happo olisi syönyt ohkaista
levyä. — Olihan se tuo nyt katsottavaakin noin juhlallisessa
äänettömyydessä! Eerosta tuo tuppisuisuus oli ihan naurettavaa, mutta
mistäpä hän otti siinä keskustelunaiheenkaan, pää tuntui ihan
ontelolta, ei sanaakaan löytynyt varastosta. Ruvetako selittämään
tieteellisesti, kuinka toinen kiertotähti... Hiiteen kiertotähdet! —
Mutta eipä tahtonut uskaltaa kääntyäkään, silmät eksyvät ja takertuvat
taas siihen sohvakuvaan... Mutta näinkin tuo selin on typerätä — ei...

Eero hypähti taaskin äkkiä, käveli pöydän luo ja asettui äskeiselle
paikalleen Alman viereen, joka vielä nojasi entisessä asemassa kiikari
silmillä.

— Onhan tämä kummaa katsottavaa, vajaalaitasta kuuta.

— Eikö ole sitten?

— Miksei, varsinkin tämmöisessä juhlallisuudessa...

— No niin, jutelkaa jotakin.

Tavallinen asiahan se oli, mitä Alma sanoi, mutta minkä tähden nuo
silmät taas noinikään suikahtivat. Ja minkä tähden tuo käsivarsi noin
kaarevasti koukertui, jättäen varren vaipan alle selvemmin näkyviin,
minkä tähden tuo jalka noin vallatonna keinui, ja puolihämäräkö sen
kaiken teki noin salamiellyttäväksi ja viekoittelevaksi. Eihän se Alma
muuten nyt mikään niin kumma otus ollut... Oliko hän, Eero,
hermoheikko, vai miksi hän tuntui nyt noin levottomalta, mikä häntä
ärsytti? Ja miksipä ei tyttökään sanaakaan virkkanut, oli kuin
kiusoillaan noin vaiti, noin levollinen, noin liikkumaton. Eeroa
hervotti, melkein vapisutti. — Jospa tyttö sanoisi sanankaan, tahi jos
itse keksisi jotakin järkevätä...

— Ei se ole vielä puoleksikaan pimennyt.

— Ei hetikään. — Tyttö laski kiikarin syliinsä ja katsoi Eeroa. —
Onko teillä kylmä?

— Mitä hulluja ... päinvastoin. Miksi niin? — Hyvinhän täällä on
lämmin.

Eeron ääni näet oli värähtänyt. Huomasi hän sen itsekin, ja sitä kai se
oli tyttökin tarkoittanut, mutta miksei sanonut... Hm. Noin vain istui
levollisena, pää kenossa ja katseli puoleksi suljetuin silmin viistoon
Eeron ohi ulos. Sopi se siitä näkemään Eeronkin, mutta ei siitä
tiennyt, katsoiko se häntä vai eikö. — Mutta hurmaava hän oli, kun
häntä noinikään kiireesti katsahti yhdellä silmäyksellä koko vartaloa
pitkin, ihan lumoava. — Kummallista! Siitä äskeisestä pakkasessa
olosta kai ne vielä Eeron posket paloivat ja korvat kuumensivat ja veri
noin kiireesti virtasi. Tuntuipa melkein, että häneltä itsestään voisi
käsivarsi oieta tempaamaan tyttöä vyötäreiltä kiinni ja nykäisemään
rintaansa vasten. Olisikohan se sittenkin yhtä äänetön ja liikkumaton
ja levollinen, ja pää hänen olallaan noinikään kenossa... Ei, siinä ei
ollut hyvä istua, taas Eero lähti mittelemään lattiata edestakaisin. —
Poskia poltti ja selkääkin kuumotti, — tautiko lie ruumiissa.

— Jopa se alkaa olla kuu niinkuin turkkilaisen vaakuna.

— Mutta eipä toinenkaan laita ole aivan pimeä.

— Ei, vaskenkarvaiselta läpikuultaa.

— Istukaa ... miksi te olette noin rauhaton?

— Enhän minä juuri rauhatonkaan... Kuka siellä kulkee keittiön ovessa?

— Ei meidän ovissa kuljettu.

Missä ovessa lie kuljettukaan, mutta sitä Eero oikein säpsähti. Kävi
taas istumaan ja oli puolipimeässä albumia tähtäilevinään. — Olisivat
ne saaneet toisetkin olla kotona, tuumi Eero, näin kahden kesken hän
jäi niin tyhmäksi ... tottumaton oli. Peto, kun ärsytti tuo tytön olo
siinä vieressä; tyynenä se istui kuin kirkossa, mutta mielessään Eero
oli kuulevinaan, kuinka sydän hänelläkin raivoisasti tykki, juuri
kuin hänellä itsellään, ja henki läähätti; oli tuntevinaan sen kuuman
hengityksen lehahtavan ihan omalle hipiälleen, oli näkevinään hienon
kuumeenpunan leviävän tytönkin ohimoille ja liekkiä leimuavan sen
silmistä. — Taudin jälkiähän se saattoi olla, sairaana kun oli
Alma ollut. — Mutta mitäpä jos hän tempaisi kiinni tuon käden,
joka hervotonna riippuu, jos painaisi pään rintaansa vastaan ja
suutelisi ... tunnit pitkät lepäisi tyttö hänen rinnoillaan — sepä
olisi autuutta, hekumaa... — Höpsis, ettäkö kosisi! Mitä hullutusta,
ihanhan hän oli pyörällä, järki sekaisin. Mikä hornan henki puhalsi
häneen nuo kiihkeät tunteet, mikä häntä tenhosi? Irti täytyi hänen
siitä repäistä itsensä, muuten...

— Nyt se alkaa taas jo kasvaa kuu. — Eero sai taas ajatuksensa
erilleen siitä lumouksesta ja rupesi lähtöä tekemään. Kuu oli jo ollut
pienimmillään, vähäisen sakaraa vain oli vilkkunut yhdestä laidasta, ja
taas kävi siitä peitto syrjälle siirtymään. Kulussaan kuu jo lähti
nousemaan ikkunan yläpuolelle.

— Niin, se näytelmä on kohta lopussa. Mutta mihinkä te kiirehditte,
istukaa nyt vielä.

— Kiitos, kyllä lähden. Tekin olette kai väsynyt, ja itse olen tänään
niin kumman tyhmänä, en tiedä miksi. Huvittava en voi olla, lienen siis
ikävystyttävä.

— Miten niin, vika taitaa olla minussa.

— Eikö mitä. Tässä olen vain ääneti jörötellyt koko illan.

— Mitäpä niistä aina pitkistä puheistakaan...

Olihan siinä Alman suupielessä ikäänkuin pilkallinen hymy, ja
äänessäkin värähti leikkiä, — vai erehtynytkö lie Eero. Hän häpesi,
loi alas katseensa, vaikkei tiennyt miksi. Ojensi sitten kätensä
hyvästiksi — kuuma oli tytönkin kämmen, hän viiväytti sitä hetkisen
kourassaan. Mutta ei, ei hän muuta kuin puristi sitä hienosti ja
kumarsi samalla syvään, ettei tarvitsisi silmiin katsoa. Ovelle asti
tyttö saattoi häntä, käski tulla pian takaisin — kun muutkin ovat
kotona.

Ihanhan se oli tavallinen vieraissa käynti, eihän siinä ollut mitään
sen eriskummallisempaa, mutta kumminkin Eeron poltteli poskia, ja
ikäänkuin häpeissään hän riensi alas katua, arkana, juuri kuin olisi
pahaa tekoa paennut. — Perh... Oliko hän mikään kuutamosankari,
joka tähysti taivaalle ja uneksi ja haaveksi ja kuvitteli ja oli
mielenliikutuksessa! Senkö vietävä häntä villitsi ja hölmöksi teki! Jo
vain hän oli mahtanut olla tyhmän näköinen siinä tuolilla tirppoessaan,
kumma kun ei tyttö nauranut ... mutta olikin sillä pila silmässä. Niin
hän oli ollut juuri kuin koulupoika — hitto kun hävetti.

Pakkanen porahteli, rasahteli nurkissa, ja puut puistossa paukahtivat,
lumi narisi kalossien alla. Mutta Eeron poskia poltteli ja hengitys oli
vieläkin kuumaa, vaikka hän koettikin tyynnyttäidä ja naurahtaa
poikamaiselle huumaukselleen. Vasta matkan kuluessa hän alkoi jäähtyä.

Eihän Alma ollut mikään tunnettu kaunotar, aivanhan se oli
tavallinen tyttölapsi, mutta se kun oli niin salamielisenä ja vakavana
istunut nojautuvassa asennossaan, niin se oli Eeroon äkiksestään
tuolleen vaikuttanut. — Mutta pitää sitä ollakin tökerö, kun silleen
typertyy ..., mutta sitä kun harvoin on naisten seurassa, niin
käyttäytyy juuri kuin suutari. Tuossahan hänellä olisi ollut hauska
tilaisuus leikkiä laskea ja vaikkapa varastaa yksi suukkonenkin ... ja
tokko tuota olisi paljon tarvinnut varastaakaan, löyhässäkin olisi
saattanut olla. Mutta kun ei mies älyä, ei kuin istuu vain ja
haaveilee! Perhana kun laiminlyöpi tilaisuuden, tärvää hauskan illan,
ei niitä toki niin usein olekaan tarjona, ja tyttökin katseli niin
pilkoillaan ja sääliväisesti ..., eihän nyt, juutas soi, hänkään
suorastaan...

Suututtipa nyt Eeroa jäljestäkäsin ja hävetti, että oli istunut niin
juuri kuin kuivettunut puujumala, sävyisänä ja jäykkänä kuin mikähän
apostoli. Toisekseen, olihan se taas hyvä, kun niilläkin kaupoilla irti
pääsi, siksi oli siellä kumma istua tuppisuuna ja tyhmänä ..., sitä kun
on äkkinäinen ja härkäpoika. —

Kuu oli melkein entisellään, kun Eero Senaatintorin poikki viiletti
menemään kotiinsa Kruununhakaan. Vihaisesti puhui mereltä vihuri,
kylmää oli kuunkin valo. — Tuota kuutahan siellä oli niin
juhlallisesti tähystelty kuin kirkossa ... oikein kuumensi ..., no
kuumensi sitä toki tyttöäkin ... siltä ainakin näytti! — No niin.
Olkoon nyt jo tuo asia. — Eero koetti karkoittaa ajatuksiaan
pyörimästä tuon yhden ainoan asian seutuvilla — eihän tuo nyt sentään
ollut niin mikään kovin merkillinen juttu, on sitä joskus oltu
kummemmissakin...

Mutta eivät ne ajatukset sillä yhdellä yrityksellä sentään huvenneet,
vielä niitä kotonakin piisasi pitkin ja maatakin pantua. Ja se se
siinä varsinkin pisteli, kun niin kylmänä oli ollut, ei hellää sanaa
tullut sanoneeksi, — ei niitä tilaisuuksia toki hänenlaisillaan niin
usein ollutkaan tarjona.

MATALASSA.

”Laine” uiskenteli kuin vesilintu sulavasti ja liukkaasti alas virtaa,
tykytti ahkerasti pienellä koneellaan ja tuprutti harmaata savua, joka
jäi jäljelle virran ylle leijuilemaan ja vähitellen sekoittui
iltapäivän hienoon autereeseen. Kirkkorahvasta oli ”Laineen” täydeltä;
kirjavina loistivat naisten kepeät kesäpuvut ja miesten puhtoiset
paidanhiat, ja ohiajettaessa kajahti rantatörmästä takaisin hanurin
hilpeä ääni ja nuorten helkkyvä nauru. Juhlallinen kirkonaika oli
ohitse, sunnuntain iloinen iltapäivämieli vallitsi kotikylään
palaavassa Suorannan nuorisossa.

Laskettiin juuri Siikakosken vuolasta korvaa kohden, kierrettiin väylän
mukana suvantopuolta pitkin Mansikkaniemen hiekkaista kuvetta. Perämies
istui huoletonna kunniasijallaan, käänteli peräsintä melkein
vaistomaisesti tuossa joka päivä kuljettavassa, tutussa reitissä;
joskus hän vain pikimmiltään silmäili matkan juoksua ja laski muuten
leikkiä tyttölauman kanssa, joka oli keräytynyt perään hänen
ympärilleen. Hän oli komea poika — perämies Ville —, iloinen veitikka
ja suustaan sukkela. Tytöt viihtyivät hänen parissaan yhtä mielellään
kuin hän tyttöjen, ja joka pyhä, kun kirkolla kävivät, oli tytöillä
”Laineessa” ilonhetki rupatellessaan Villen kanssa.

— Laskepa vain nyt matalaan, Ville, niin uitetaan perämiestä, he
ilveilivät.

— Vaikkapa laskisinkin. Vähemmin pääsisitte Suorantaan huveihin, kun
en minäkään pääse, saisitte tässä istua iltakauden.

— Ei ainakaan perämiehen ansiota lie, jos raapaisematta päästään,
puuttui eräs miespuolinen puheisiin, — häneltä ei näy silmät joutavan
muuta kuin tyttöjä katselemaan, eikä niistäkään kuin yhtä.

— Mutta sepä tyttö onkin Suorannan ruusu. Kyllä vene väylän löytää ja
silmät tytöistä rakkaimman.

Tyttö istui siinä toisten tavallisten piirissä, sievä ja sorea kuin
kukkanen nokkosten keskellä. Väljä, ohkoinen huivi sulki puitteina nuo
pienet, sirotekoiset kasvot, joita päivä ei ollut kuin parahiksi saanut
paahtaa. Sinervät silmät vilahtivat vilkkaina, kun hän lempinimeä
lausuttaessa loi katseensa alas, ja huulet, jotka hienosti nauruun
suipistuivat, olivat mehevät kuin mansikat; pehmoisena peitti vaalea
kesäpuku notkean vartalon nuoruuttaan pyöreitä muotoja. Häntä kutsuivat
kylän pojat toisten tyttöjen kiusalla Suorannan ruusuksi, joksi joku
kulkijapoika hänet kerran oli ristinyt. Tätä kukkasta nyt vahtaili
perämies hellin katsein, häntä hän koetti naurattaa ja hyvillään pitää,
niin että oman kylän pojille vähältä kävi kateeksi.

— Rakkaaksipa tuntuu käyvän.

— Eihän silmä osaa ota, lohdutti tytöistä eräs pilkallaan.

— Eipä tiedä, vaikka jo tällä matkalla ottaisi teiltä koko otuksen,
uhkaili Ville.

”Laine” solui sievästi alaspäin kiihtyvässä virrassa, kierti koreasti
niemekettä kosken niskassa. Aalto kohosi notkeasti keulan alta ja
hajausi kahtaalle leveinä lainevöinä virran kiiltävään kalvoon, kunnes
tapasi rannan ja loiskahti pärskähtäen törmäkiville. Nauru helähti
juuri kirkkaimmillaan ”Laineen” perästä, kun vauhti äkkiä pysähtyi,
vene töksähti, heilahti ja tarttui hietikkoon kiinni. Kone iski
takaisinpäin, mutta turhaan. Vene oli seisahtunut eikä hievahtanut
paikoiltaan. Virta painoi sitä yhä kiinteämmästi pehmoiseen pohjaan, se
oli lujassa kuin juotettu. Siinä istui rahvas ällistyneenä ja ääneti.

Kaikki katsoivat perämieheen hämillään. Tämä istui paikoillaan aivan
tyynenä hätäilemättä; hetken kuluttua hän selitti, että minkä tälle
vahingolle nyt osaa, vesi on joessa laskenut, niin ettei vanha väylä
enää näy olevan luotettava, kun laiva on kovin lastissa. Eikä hän
tiennyt muuta neuvoksi kuin nousta maihin ja odottaa, kunnes ”Ilma”
illemmalla tulee alhaaltapäin ja vetää kilpailijansa karilta.

Luonnollisena, päivänselkeänä asiana hän selitti tätä, ilman vilppiä ja
petosta. Mutta silmän nurkassa näytti veitikka vallattomasti ilkkuvan,
ja huuliparran omituiset liikkeet osoittivat, että häntä tässä jutussa
jokin huvitti. Kekseihin ei ole turvautumista, neuvoi hän vielä
varmuuden vuoksi niitä, jotka aikoivat ruveta työntämään, pohja on
siksi huonoa. Mutta senkin hän lausui, vaikka varmalla, kumminkin niin
kälmimäisellä äänellä, että aivan siltä kuulosti, kuin hän olisi
koettanut nielaista naurunsa.

— Niin se käypi, kun herkeämättä tyttöä vahtii, muistamatta väylää
katsella, moitti joku nuristen.

— Väylällä ollaan ... eikähän tässä ole hätää mitään. Tunniksi,
pariksi noustaan tuohon törmälle ... kenelläpä tässä lie sellaista
kiirettä... Ja vaikka lieneekin, eihän se vahinko tule kello kaulassa.

Hellitettiin höyryä vähemmäksi, vingautettiin pilliä, ja rannasta tuli
vene noutamaan maihin matkustajia. Kohta oli koko matkue Mansikkaniemen törmällä
. Perämieskin nousi maihin, jätti koneenkäyttäjän ja
lämmittäjän ”Lainetta” katsomaan.

Vanhemmat ja lapset nousivat taloloihin syömään ja lepäämään, nuori
väki jäi törmälle istumaan. Ryhmittäin heittäytyivät toiset loikomaan
pehmeään nurmikkoon, juttelemaan ja tupakoimaan, toiset astelivat
verkalleen pitkin rantaa viskellen kiviä koskeen, taikka hajautuivat
aholle hakemaan päivän puolelta kesän ensimmäisiä kypsyneitä
mansikoita. Viritettiinpä väliin taas hanurikin soimaan, ja joku
suruton poika tempasi tytön vyötäreiltä ja pyöritti häntä hetkisen
polkan tahdissa tasaisella nurmikolla.

Luonnossa ja ihmisten mielissä oli valloillaan herttainen pyhäillan
mieliala. Hopeavyönä virtasi joki alhaalla törmäin välissä, kosken
laineet loiskahtivat ja kimaltivat helmikirkkaina päivän valossa, ja
suvantorannalla kaislikon rinnassa kylpi sorsan poikue rauhallisesti ja
sopuisasti perhekylpyään. Kullankeltaisina hohtivat toisella rannalla
laajat, kypsymäisillään olevat viljapellot, ja niityltä levitti kuiva
heinä ympärilleen suloista, hienosti huumaavaa tuoksuaan. Taloissa ja
mökeissä oli aivan äänetöntä, kuin olisi elämä niissä hetkeksi
uinahtanut; niistä olivat ihmiset joko lähteneet ulos kyläilemään
taikka he nukkuivat todellakin tuvissa ja siimeksissä, leväten viikon
rasittavista töistä ja kooten voimia taas huomenna aikaisin alkaviin
ponnistuksiin. Pari poikaa seisoi käärityin lahkein vesikivellä
alempana kosken rannalla, käsissä pitkät onkivavat, joita he hiljalleen
kuljettivat vastavirtaan ja nykäisivät aina, kun harri tapaili ongen
perhoa. Yli virran ja rantojen lepäsi hienoa, himmeäsumuista auerta,
joka antoi koko luonnolle lämpöisen, tyynen, vähän väsyneen värityksen.

Lempeä sopusointu vallitsi luonnossa, mutta samalla siinä oli jotakin
raskasta ja velttoa, jotakin ärsyttävää. Ja koivikko mäelläkin, jossa
nuoriso odotti matkan jatkamista, kuvastui sen keskusteluista pilan ja
hilpeyden seasta jonkin verran painostavaa ja pakotettua. Leikkipuheita
laskivat pojat ja tytöt ja väistelivät toistensa hyökkäyksiä ja kompia
uusilla, sukkelammilla. Mutta ne tuntuivat tarpeettoman useinkin
ärtyneiltä ja vihaisilta. Pojat näyttivät varsinkin olevan huonommalla
puolella, ja kiusallaan pistelivät heitä tytöt. He väittivät poikia
siitä nolostuneiksi, että heidän yhteinen, yleinen lemmikkinsä,
Suorannan ruusu, oli poissa joukosta ja tyytymättömänä silmäilikin moni
poika pitkin tietä ylöspäin, jonne ”Laineen” nuori ja komea perämies
oli lähtenyt kävelemään ja kuhertelemaan heidän kukkasensa kera.

— Ne on miehiä, ilveilivät tytöt, — kun eivät pystyneet korjaamaan
kotikylän koreinta tyttöä, vaan jättivät sen vennon vieraspitäjäläisen
kynsiin. — Tietysti tytöt olivat kateellisia, mutta siitäpä juuri
heitä kutkuttikin kiusata poikia.

— Nämäpä pojat eivät välitä paljon koreimmista eivätkä namimmistakaan.
Eikä sitä tyttöä vieras vielä ole vienyt eikä viekään, jos vain omassa
kylässä tahdottaneen pitää.

— Senpä nyt näkee jo nääveleistäkin. Miksi te sitten istuisitte
noloina ja alla päin ja huulet mutrullaan, jotta sääliksi oikein mielii
käymään.

— Säälikää omaa naimattomuuttanne. Meistä nähden vieköön kuka huolinee
Suorannan tytöt vaikka järjestään kaikki, vieköön ja viruttakoon ...
kangas ei meillä olekaan niin yhden langan varassa.

— Ka kun sapettaa miehiä, kun ei koko laumasta yksikään piisaa yhdelle
perämies Villelle.

— Piisaaminen nähtäneen kun koetettaneen, mutta ei viitsitä, eikä
kannata.

— Sen te olette näköisiäkin.

Pojat olivat tyytymättömän näköisiä, luimistelivat pahasti toisiaan,
mutta eivät hievahtaneetkaan. Hävettihän heitä, että olivat päästäneet
vennon miehen heidän oman hempukkansa pariin, mutta keskenäänkin kun
olivat riitaisia, ei kukaan kehdannut käydä vieraan kanssa
kilpailemaan. Siksipä heitä suututti koko tämä retki ja matalassa
käynti, eivätkä he kateudessaan voineet olla epäilemättä, että Ville
ihan tahallaan oli pannut toimeen koko jutun, ja se kaiveli sitäkin
enemmän, vaikkeivät he siitä toisilleen mitään virkkaneet.

Ja ilta kului siinä kiukuteltaessa, eikä pariskuntaa kuulunut
palaavaksi kylältä. Siellä he vierailivat taloloissa, joivat kahvia ja
kuhertelivat kahden kesken kyläteillä... Kuka tiesi, mitä tekivät
koivikossa, vaikka jo kihloja vaihtanevat... Mutta ei yksikään lähtenyt
katsomaan sitä leikkiä ... ei iljennyt toiseltaan.

Jo tulla tuprusi ”Ilma” alhaaltapäin vasten virtaa, työnsi piipustaan
sakeata savua, potki tiukasti, mutta nousi hitaasti ylöspäin kosken
kiinteissä korvissa. Vähitellen se pääsi ”Laineen” kohdalle ja laski
kylkeen; köysi kiinnitettiin, ja yhdellä nykäisemällä vene oli irti
selvällä vedellä. Pojat tuumailivat rantaan laskeutuessaan, että
olisipa tuo kohtalaisella työntämiselläkin irtautunut, jos Ville vain
ei olisi omia aikojaan puijannut...

Pian oli rahvas taas keräytynyt ”Laineeseen”, ja silloin vasta näkyi
perämies laskevan veneessä ylhäältä päin tyttönsä kanssa, poika
pikkuinen saattajana. Kun joku siitäkin odotuksesta mieli nurisemaan,
selitti Ville aivan tyynesti, mutta tytöille silmää iskien, etteihän
tässä jäniksen selässä istuta. Rauhallisesti hän asettui perään
kunniasijalleen ja lähti laskemaan alas vuolasta virtaa.

Samainen pilkallinen hymy oli hänellä huulillaan ja silmästä virnisteli
vallaton veitikka. Hän katseli laivan katoksen yli suoraan eteensä
väylää pitkin, mutta laski toisinaan silmänsä tytön puoleen, joka istui
sivummalla penkillä, ja silloin tätä aina nauratti: tottapa Ville oli
hänelle kertonut jotakin sukkelaa, mikä nyt mieltä kutkutti. Pojat
eivät olleet tuota näkevinäänkään, luimistelivat vain kulmain alta ja
tupakoivat tuimasti; tytöt nauraa tiristivät. Enimmän osan taipaleesta
Suorannan laituriin vallitsi ”Laineessa” miltei täysi äänettömyys,
isännät ja emännät vain juttelivat verkalleen heinänteosta ja rukiin
leikkuusta. Nuorten äskeinen hilpeys oli tyrehtynyt. He istuivat ja
katselivat ylös rannoille, jossa maisema myötään vaihteli, milloin
jyrkkinä, metsäisinä hiekkatörminä, milloin loivina rantamaina, joissa
ruis hiljaa nuokkuili illan tuulessa ja heinälapoot seistä töröttivät
vakavina niitetyllä vainiolla.

Päivä lähti laskeumaan alemmas, ja vilpoisempi illan henki karkoitti
vähitellen luonnosta harmajan autereen ja uuvuttavan kuumuuden. Korkeat
hongat rannalta loivat jo pitkiä varjoja tyynesti vierivään virtaan.
Lohi loiskautti purstollaan veden kalvossa. Törmäpääskyset liitelivät
nuolina yli joen ja pitkin rantoja, suhauttivat sukkelina ”Laineen”
kupeitse ja siristelivät siivillään aivan läheltä veden pälyilevää
pintaa. Ylhäältä männiköstä kuului karjankellojen ääniä ja paimenten
iloista toitotusta.

Vähitellen suli taas ”Laineessakin” raskaaksi käynyt mieliala
kepeämmäksi ja hilpeämmäksi. Poikien kasvoilta poistuivat hiljalleen
happamet piirteet, ja kotikylän lähetessä he alkoivat jo iloisempina
veistellä perämiehen kummista väylän kuluista, jopa kohta pilkkailivat
toistensakin äskeisiä pahoja tuulia. Ja kun ”Laine” laski Suorannan
laituriin, oli mieliala jo virkeimmillään. Kirkkorahvas nousi maihin;
tytöt paiskasivat kättä perämiehelle, ja yhden tytön kämmen viivähti
hänen kourassaan pitemmänkin hetken.

Väki nousi jo ylös kylätietä taloihin päin, mutta ”Laine” viipyi vielä
laiturissa. Sen perämies istui mietteissään ja katseli, kuinka kepeästi
ja notkeasti tuo muuan tyttö nousi törmälle ja kuinka vallattomasti hän
tuon tuostakin silmäili taakseen ja hymyili rantaan päin suloisesti
kuin koittava päivä. Mutta se tyttö olikin Suorannan ruusu. —

— Eteenpäin.

Keula kääntyi myötävirtaan, ja ”Laine” lähti lipumaan täyttä vauhtia
alas joen suuhun. Ilta oli vilpoinen ja tyyni; päivä paistoi vielä
läntiseltä taivaan rannalta, mutta ei enää kuumasti eikä raukaisevasti,
vaan lempeästi, kirkkaasti ja rohkaisevasti. Luonto oli tuoretta ja
pirteätä, se loi ihmismieleenkin elämänhalua ja toivoa.

Matkustajia ei ollut enää ”Laineessa” muita kuin vanha rouva poikineen.
Perämies istui tyynenä ja liikkumatonna paikoillaan ja näytti nyt
tarkoin ja huolellisesti tähystävän katoksen yli eteensä väylän tietä.
Hänen kasvoillaan kuvastui tyytyväisyys ja mielen rauha, ja kun hän
aikansa kuluksi vihelteli vanhaa lemmenlaulua, tuntui sydämestä
lähteneen tuo vieno, mutta koruton sävel.

Koneenkäyttäjä istui kahdenreisin tuolillaan lakki takaraivolla ja
katseli kauan ja liikkumatta perämiestä tutkivin katsein. Silmäin ja
suun liikkeillä hän koetti saada tätä viekoitelluksi nauramaan. Mutta
ei. Toinen vain istui ja vihelsi, niinkuin ei huomaisikaan toverinsa
tarkoittavia silmäyksiä. Vihdoin tämä kysäisi:

— Jo taisit leipoa kihlat valmiiksi matalassa olon ajalla?

— Jospa en juuri valmiiksikaan...

— Niin hyvälle alulle. Nähtiinhän tuo ja ymmärrettiin se yskä
muutenkin, vaikkei ryittänyt. Ne ovat hyviä toisinaan matalatkin
taipaleella.

— Ovatpa toisinaan...

— Kun sattuu matkaan tyttö siro ja valkoinen ja suopea ja rakas.

Jo sulivat perämiehenkin kasvot, joissa tähän asti ei ollut vähintäkään
värähdystä näkynyt, lempeään, onnelliseen nauruun, ja tyytyväisenä hän
pyyhkieli partaansa virkkamatta mitään. Toinen jatkoi:

— Joko tällä viikolla aiot käydä hänet morsiameksesi varmistamassa?

— Enpä tiedä. Mutta jos ei kihlatuksi tällä viikolla tule, niin
käydään ensi pyhänä taas matalassa.