KUUN PIMENEMINEN.

Pohjoisesta puhalsi jäinen viima, virtasi vihaisena pitkin katua, ja
kun se ei seinänvierustoilla päässyt täyteen vauhtiinsa, niin puski
torin paikoilla kahta äkäisempänä kiukkuaan ja puri terävästi.

— Onpa oikein tulipalopakkanen, sanoivat tuttavat tuttavilleen, kun
kadulla vastakkain sattuivat ja tavanmukaisesti arvelivat, että piti
jotakin lausua.

— Niinpä puree kuin puukon kärki.

— Mutta niikseen se olikin hiki mätäkuun kuumuudessa.

— Sen se nyt kostaa.

Kauaksi he eivät jääneet siihen juttuamaan, eihän sitä mikä semmoisessa
säässä. Kohauttivat hartioitaan, joita vilu ahdisti, vetäisivät kaulan
lyhyeksi, solauttivatpa leuankin takin kaulustan alle ja jatkoivat
kiireistä kulkuaan. Kenellä turkit oli, se koetti kiireesti kohauttaa
karvaista kaulusta korvilleen ja painautti sitten taas käsivarret
syvemmälle hiain sisään, eikä hänellä siinä ollut hätääkään. Mutta ne,
joilla ei ollut turkista haaraa, kärvistelivät kylmissään ohkaisissa
päällystakeissa; harppasivat pitkään ja tiheään narisevalla tantereella
ja varastivat tuon tuostakin toisella jalalla, kun eivät suorastaan
juosta viitsineet. Vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä he
painahuttivat korviaan, mutta nykäisivät pian taas kätensä pois siitä
korvallisesta ja pistivät ne takin taskuun niin syvälle kuin suinkin.
— Hevoset nurkissa seisoivat paksussa kuurassa ja arastelivat
kuolaimiaan, ja issikkapojat siinä vieressä kävelivät edestakaisin,
lopsuttivat jalkojaan vastakkain ja korjasivat usein hevosen lointa
samalla lämmitellen käsiään hevon lämpöisessä ihossa. Väliin tarrasivat
kiinni toisiinsa ja ponnistelivat hetkisen rakkaassa sylipainissa.

Illan suussa helpotti viima, mutta eipä lauhtunut ilma. Taivas oli
kirkas ja kylmä, pakkanen oli kuiva ja salainen, se uhkasi kerrassaan
pitkittä kidutuksitta jäädyttää siihen yhteen paikkaan, jos ken
hetkeksikään seisomaan jäi. Vähäksi kävi liike kadulla, issikat vain
ajelivat siellä, sen tuhannen kyytiä porauttelivat, ja niistäkin moni
ohjasi ennen aikojaan koninsa kotiin.

— Tuohan se oli vietävää, kun piti sattua moinen sää, ja juuri oli
aikomus kävellä tyttöjen kanssa kuun pimenemistä katsomassa. — Niin
tuumaili Eero, kun kahdeksaa käydessä puoli juoksua riensi alas
Aleksanterinkatua. — Olisi tämä nyt kyllä kirkasta säätä, taivas selvä
kuin peili ja kuu kuin juusto, mutta eihän ne tytöt varsinkaan hirveä
lähteä tämmöiseen ilmaan ulos, eikä täällä kauan tee mieli ilman
aikojaan kärvistellä miehisenkään miehen. Hitto kun selkääkin kylmää,
ja eivätkö nuo liene korvat jo selvässä jäässä, koska noista ei enää
tiedä mitään ... niin on, kuin ei olisikaan koko korvia. Mutta mikäpä
niitä osaa koetellakaan vantuttomin käsin. Jokohan pitänee katkaista
taival ja pistäytyä johonkin kapakkaan ..., vaan eipä taida viitsiä,
painaa häntä yhteen kyytiin, niin tuosta kerralla pääsee.

Eero painoi menemään hyvää vauhtia, ja kun pääsi Heikinkadun puistoon,
jossa taas viima vapaasti kävi, juosta hilkkasi hän aina kolmisen
yhteen kyytiin, ja niin taas käveli väliin. — Ihanhan kangisti
suunpieliä, ja harvat parranhiuteet ylähuulessa olivat yhtenä tönkkönä
jäässä. Mutta tuossahan tuo olisi jo talokin. Kun häntä vähäisen matkaa
vielä kärsisi nousta vastamaata Vladimirinkatua, niin pääsisihän sitä
lämpimään. Siellä perillä hän ei olisi milläänkään koko pakkasesta,
sanoisi vain, jotta raittiinlainen on ilma, muuten selkeä ja kaunis.
Vielä hän ne tytöt sieltä ulos puijaisi ja nauraisi sitten, kun
viluissaan inuisivat... Mutta jos ne juuttaat eivät sattuisikaan kotiin
ja pitäisi taas lähteä yhteen puuhkaan takaisin viiltämään ...
paleltuisihan ne jo silmätkin päästä. Se olisi joutavata, jos ei
Almakaan... Mutta tottapa ne nyt kotona ovat, olihan sitä jo puhettakin
vähän, ja eivätpähän ne kauas ole tarjenneet juosta... Senkin vietävätä
se sentään olisi, — no, lämmitellä pitäisi sitä sittenkin pikkuisen
aikaa, — ja missäpä ne ovat kuin kotona.

Nyt oli hän jo ovella, — siinähän sitä vielä piti seisoa ja soittaa,
helistellä. Ja nyt piika peeteli ei tule avaamaankaan ... painaapa
häntä toisen kerran, oikein emäheläyksen... Ka jo, jo tulee toljana,
ka, nyt ei löydä avainta...

— Onko täällä herrasväki kotona?

— Eivät ole.

No nyt sen päätti. Siinä hän nyt seisoi, ja piika hoppuili ovea
sulkeakseen, kun kylmä, raaka ilma vastaan tunki.

— Missä ne ovat? Eikö ne tulekaan?

— Vasta lähtivät.

— Eikä ketään kotona?

— Ei muita kuin Alma neiti, hänkin vähän sairaana.

Ähäs, jopa kerran nykäisi sittenkin. Alma yksin. — Liekö pahastikin
sairaana. Pistäyn vähän sisälle ... asiatani ajamaan ... lämmittelemään
hetkeksi.

Sisälle meni Eero, ja suloisesti sieltä lämmin lehahti vastaan; piika
jäi ovea sulkemaan ja katseli vähän kieroon tuota väkisin pakkautujaa,
jotta tuopa vasta tollo lie. — Saattoihan se olla hiukan tukkeumisen
näköistä, arveli Eerokin takkia riisuessaan, mutta mikäpä siihen
ilmaan ... ja kun puhettakin oli ollut, kyllähän Alma tiesi...

Eikä Alma ollutkaan pahasti sairaana, vilustanut vain oli päivällä
pikkuisen ja päätä särkenyt, nyt se oli jo melkein ohi. Mutta kumminkin
hän oli — selitti hän Eerolle tervehdysten jälkeen — päättänyt pysyä
huoneessa sen iltaa, kun vielä hiukan hervotti. Hauskaa oli, että Eero
sattui siihen juuri tulemaan pakinata pitämään, sillä yksin kun oli,
kävi aika pitkäksi, ja hän oli siinä hämärässä ollut jo vähän
surullisella tuulella.

— Ja tästä ikkunasta me näemme kuun pimenemisenkin ihan selvään. Kas
kun se nyt onkin kirkas ja täysi, himmentää tähdetkin ympäriltään.
Mihin aikaan se alkaakaan pimeneminen?

— Yhdeksän ja kaksi minuuttia se vasta... Ehkä olette väsynyt ja
tahdotte jo aikaisemmin mennä levolle. Älkää minun tähteni valvoko ...
pistäydyin vain hetkeksi lämmittelemään.

— Ei, ei. Olen nukuskellut pitkin päivää, istun mielelläni tässä,
nojaan tuohon sohvan nurkkaan. Siihen näkyy kuukin ihan selvästi,
akkunan ääressä voisi vetää.

— Mutta kun on valoa sisällä, niin ei näe hyvästi ulos.

— Lampun voimme sitten siirtää edemmäs, mutta vielähän ei ole mitään
katsottavaa puoleen tuntiin. Käykäähän istumaan.

Siinä he puhelivat hetkisen. Alma kertoi, että heiltä kaikki muut
olivat lähteneet syntymäpäiville jonkun sukulaisen luo; mutta kun
siellä kai tulisi olemaan isompi seura, niin Alma ei viitsinyt lähteä,
vaikka hän olisi juuri jaksanutkin. Myöhäiseen aina vetää isoissa
seuroissa, ja ikäväksi niissä käypi. — Eero sanoi huomanneensa, ettei
piika olisi mielellään suonut hänen tulevan sisälle, estellyt oli ja
Almaa oikein sairaaksi sanonut, jotta häntä ilman pakkasta olisi hyvin
epäilyttänyt koko tulo. — Tuo oli piian puolelta hyvin luonnollinen
heikkous, selitti Alma; pieni anteeksi annettava viekkaus. Hän näet kai
oli toivonut isäntäväen poissa ollessa pääsevänsä ulos omien
tuttaviensa pariin ja pelkäsi nyt vieraan tullessa, että pitäisi jäädä
teetä keittämään. — Ei millään muotoa Eero sitä tahtonut, että hänen
tähtensä palvelijan harvoin sattuva vapaus sitoutuisi, ja naurahdellen
he päättivät molemmat, että piika menköön omiin iloihinsa, he eivät
välittäisi koko teevedestä.

Puhetta punousi pitemmältäkin. Eero kun oli maalainen ja nuori, niin
hän oli hieman ujo ja arka, ja sentähden olivat talon neitoset,
pääkaupungin ilmassa kasvatetut, aina toisinaan vähin veistelleet hänen
kömpelyyttään, mutta pitivät muuten paljon hänen suorasta luonteestaan.
Eikähän se kumma ollut, jos Eerokin hyvin viihtyi tyttösten parissa,
Alman varsinkin — eipä niitä ole Helsingissä ylioppilaalla
naistuttavia kovinkaan valita. Hyvinkin se tuntui hauskalta nyt, kun
kerran kahden kesken pääsi pakinoimaan, — mutta samalla tuntui sekaan
vähän oudoltakin ja tukalalta.

Tyttö olikin kerrassaan miellyttävä, kun noin nojaavassa asennossa
lepäili siinä sohvan nurkassa hieman väsyneenä ja hervotonna ja
hienoilla hoikkasilla sormillaan hypitteli rannerengasta sylissään.
Hitto kun oli sulavan mallinen! Pehmoinen villavaippa kierteli
taipuisana solakan vartalon notkelmia ja valahti lanteilta syrjälle;
jalka polki pehmoisesti jotakin vallatonta tahtia. Pää oli vähän
taapäin vaipuneena, puhuessa vain sujahti sorea kaula suoraksi. Silmät
hän piti viekkaasti puoliummessa, niin ettei niistä saanut selvää, mitä
ne miettivät; kasvot olivat hiukan kalpeat, mutta sitäpä sirommilta ja
valkoisemmilta ne näyttivät.

— Kerrassaan miellyttävä, tuumi Eero ja jäi joskus kesken sanan
äänettömäksi katselemaan. Elävä taideteos. — Puhe ei tahtonut Eerolta
oikein luistaa, mutta ainahan sitä piti koettaa jotakin sanoa, jutella
aivan tavallisia asioita, vaikka ne siinä tilaisuudessa tuntuivatkin
hyvin tyhjiltä ja tyhmiltä. Tyttö vastasi verkalleen, hienoisella,
levollisella äänellä, mutta silmät, ne kun joskus vilahtivat, niin
niissäpä vasta oli senkin tuhannen peli ja ilve, niistä tuntui
singahtavan tultakin, aivan tyynen kuoren alta.

Eero kävi hajamieliseksi, hänen oli toisinaan melkein paha olla tuota
kuvaa katsellessaan. Hän koetti pysytellä vapaana, koetti jutella ja
laskea leikkiäkin, koetti toisaallekin katsella, mutta ei saanut
silmiään erilleen tuosta tytöstä, siihen vain piti tirkistellä, ja taas
katkesi puhe.

— Mitä joutavia, oliko hän hypnotiseerattu vai mikä ihme... Eero nousi
äkkiä, melkein äkäisesti, käveli akkunan luo ja taas takaisin, katsoi
kelloaan rauhattomasti useita kertoja peräkkäin ja istahti taasen.

Sama juttu. Silmät olivat kuin naulatut siihen sohvaan.

— Joko kohta alkaa olla aika kuun pimetä? kysyi Alma, kohahtaen hiukan
sohvassa.

— Ei se vielä ... tai kohta on, viiden minuutin perästä ... tai
neljän. — Eero katseli kelloaan oikein tiukasti!

— Pitäisi katsoa kuuta kiikarilla. Salin pöydällä se on kaukoputki
luullakseni.

— Istukaa, kyllä minä käyn hakemassa.

— Löydätteköhän te?

— Löydän, varmasti.

Mielellään meni Eero toiseen huoneeseen, jos minuutiksikaan,
vapautuakseen tuosta omituisesta vetovoimasta, — mutta mielellään hän
taas palasikin. — Hiljaista oli koko talossa, seinäkello vain kävellä
napsutteli tasaista tahtiaan, ja joskus paukahtivat nurkat pakkasessa.
Harvoinpa ulkoakaan helähtivät ohiajajan kulkuset tai naukui kitisevä
lumi jalkamiehen kadulla kiirehtiessä. Sisällä oli kaikki äänetöntä, ei
siellä ollut elävätä henkeä muuta kuin he kahden.

Eero toi kiikarin salista, katseli sillä itse ensin akkunasta ja ojensi
sen sitten Almalle.

— Eipä täältä todellakaan hyvästi näe, kun on valo noin lähellä.

— Siirränkö lampun tuonne etäämmälle?

— Niin siirtäkää, pienentäkää liekkiä ja pankaa vielä varjostin eteen.

Puolihämärä oli nyt huone, kuu vain paistaa loimotti sisälle. Nyt se
tyttö vasta oli soman näköinen, kun muodot ja varjot noin melkein
sulivat toisiinsa himmeäksi, ärsyttäväksi kuvaksi. — Eero siirsi
tuolinsa akkunan viereen, asettui melkein selin tyttöön. Ja niin he
katselivat kauan aikaa ääneti kirkkaalle taivaalle, katselivat, kuinka
kuun syrjästä vähitellen lähti kappale kulumaan, aina suurempi ja
suurempi, ikäänkuin siitä olisi näkymättömällä taltalla hierretty
hienoja viipaleita tai niinkuin jokin happo olisi syönyt ohkaista
levyä. — Olihan se tuo nyt katsottavaakin noin juhlallisessa
äänettömyydessä! Eerosta tuo tuppisuisuus oli ihan naurettavaa, mutta
mistäpä hän otti siinä keskustelunaiheenkaan, pää tuntui ihan
ontelolta, ei sanaakaan löytynyt varastosta. Ruvetako selittämään
tieteellisesti, kuinka toinen kiertotähti... Hiiteen kiertotähdet! —
Mutta eipä tahtonut uskaltaa kääntyäkään, silmät eksyvät ja takertuvat
taas siihen sohvakuvaan... Mutta näinkin tuo selin on typerätä — ei...

Eero hypähti taaskin äkkiä, käveli pöydän luo ja asettui äskeiselle
paikalleen Alman viereen, joka vielä nojasi entisessä asemassa kiikari
silmillä.

— Onhan tämä kummaa katsottavaa, vajaalaitasta kuuta.

— Eikö ole sitten?

— Miksei, varsinkin tämmöisessä juhlallisuudessa...

— No niin, jutelkaa jotakin.

Tavallinen asiahan se oli, mitä Alma sanoi, mutta minkä tähden nuo
silmät taas noinikään suikahtivat. Ja minkä tähden tuo käsivarsi noin
kaarevasti koukertui, jättäen varren vaipan alle selvemmin näkyviin,
minkä tähden tuo jalka noin vallatonna keinui, ja puolihämäräkö sen
kaiken teki noin salamiellyttäväksi ja viekoittelevaksi. Eihän se Alma
muuten nyt mikään niin kumma otus ollut... Oliko hän, Eero,
hermoheikko, vai miksi hän tuntui nyt noin levottomalta, mikä häntä
ärsytti? Ja miksipä ei tyttökään sanaakaan virkkanut, oli kuin
kiusoillaan noin vaiti, noin levollinen, noin liikkumaton. Eeroa
hervotti, melkein vapisutti. — Jospa tyttö sanoisi sanankaan, tahi jos
itse keksisi jotakin järkevätä...

— Ei se ole vielä puoleksikaan pimennyt.

— Ei hetikään. — Tyttö laski kiikarin syliinsä ja katsoi Eeroa. —
Onko teillä kylmä?

— Mitä hulluja ... päinvastoin. Miksi niin? — Hyvinhän täällä on
lämmin.

Eeron ääni näet oli värähtänyt. Huomasi hän sen itsekin, ja sitä kai se
oli tyttökin tarkoittanut, mutta miksei sanonut... Hm. Noin vain istui
levollisena, pää kenossa ja katseli puoleksi suljetuin silmin viistoon
Eeron ohi ulos. Sopi se siitä näkemään Eeronkin, mutta ei siitä
tiennyt, katsoiko se häntä vai eikö. — Mutta hurmaava hän oli, kun
häntä noinikään kiireesti katsahti yhdellä silmäyksellä koko vartaloa
pitkin, ihan lumoava. — Kummallista! Siitä äskeisestä pakkasessa
olosta kai ne vielä Eeron posket paloivat ja korvat kuumensivat ja veri
noin kiireesti virtasi. Tuntuipa melkein, että häneltä itsestään voisi
käsivarsi oieta tempaamaan tyttöä vyötäreiltä kiinni ja nykäisemään
rintaansa vasten. Olisikohan se sittenkin yhtä äänetön ja liikkumaton
ja levollinen, ja pää hänen olallaan noinikään kenossa... Ei, siinä ei
ollut hyvä istua, taas Eero lähti mittelemään lattiata edestakaisin. —
Poskia poltti ja selkääkin kuumotti, — tautiko lie ruumiissa.

— Jopa se alkaa olla kuu niinkuin turkkilaisen vaakuna.

— Mutta eipä toinenkaan laita ole aivan pimeä.

— Ei, vaskenkarvaiselta läpikuultaa.

— Istukaa ... miksi te olette noin rauhaton?

— Enhän minä juuri rauhatonkaan... Kuka siellä kulkee keittiön ovessa?

— Ei meidän ovissa kuljettu.

Missä ovessa lie kuljettukaan, mutta sitä Eero oikein säpsähti. Kävi
taas istumaan ja oli puolipimeässä albumia tähtäilevinään. — Olisivat
ne saaneet toisetkin olla kotona, tuumi Eero, näin kahden kesken hän
jäi niin tyhmäksi ... tottumaton oli. Peto, kun ärsytti tuo tytön olo
siinä vieressä; tyynenä se istui kuin kirkossa, mutta mielessään Eero
oli kuulevinaan, kuinka sydän hänelläkin raivoisasti tykki, juuri
kuin hänellä itsellään, ja henki läähätti; oli tuntevinaan sen kuuman
hengityksen lehahtavan ihan omalle hipiälleen, oli näkevinään hienon
kuumeenpunan leviävän tytönkin ohimoille ja liekkiä leimuavan sen
silmistä. — Taudin jälkiähän se saattoi olla, sairaana kun oli
Alma ollut. — Mutta mitäpä jos hän tempaisi kiinni tuon käden,
joka hervotonna riippuu, jos painaisi pään rintaansa vastaan ja
suutelisi ... tunnit pitkät lepäisi tyttö hänen rinnoillaan — sepä
olisi autuutta, hekumaa... — Höpsis, ettäkö kosisi! Mitä hullutusta,
ihanhan hän oli pyörällä, järki sekaisin. Mikä hornan henki puhalsi
häneen nuo kiihkeät tunteet, mikä häntä tenhosi? Irti täytyi hänen
siitä repäistä itsensä, muuten...

— Nyt se alkaa taas jo kasvaa kuu. — Eero sai taas ajatuksensa
erilleen siitä lumouksesta ja rupesi lähtöä tekemään. Kuu oli jo ollut
pienimmillään, vähäisen sakaraa vain oli vilkkunut yhdestä laidasta, ja
taas kävi siitä peitto syrjälle siirtymään. Kulussaan kuu jo lähti
nousemaan ikkunan yläpuolelle.

— Niin, se näytelmä on kohta lopussa. Mutta mihinkä te kiirehditte,
istukaa nyt vielä.

— Kiitos, kyllä lähden. Tekin olette kai väsynyt, ja itse olen tänään
niin kumman tyhmänä, en tiedä miksi. Huvittava en voi olla, lienen siis
ikävystyttävä.

— Miten niin, vika taitaa olla minussa.

— Eikö mitä. Tässä olen vain ääneti jörötellyt koko illan.

— Mitäpä niistä aina pitkistä puheistakaan...

Olihan siinä Alman suupielessä ikäänkuin pilkallinen hymy, ja
äänessäkin värähti leikkiä, — vai erehtynytkö lie Eero. Hän häpesi,
loi alas katseensa, vaikkei tiennyt miksi. Ojensi sitten kätensä
hyvästiksi — kuuma oli tytönkin kämmen, hän viiväytti sitä hetkisen
kourassaan. Mutta ei, ei hän muuta kuin puristi sitä hienosti ja
kumarsi samalla syvään, ettei tarvitsisi silmiin katsoa. Ovelle asti
tyttö saattoi häntä, käski tulla pian takaisin — kun muutkin ovat
kotona.

Ihanhan se oli tavallinen vieraissa käynti, eihän siinä ollut mitään
sen eriskummallisempaa, mutta kumminkin Eeron poltteli poskia, ja
ikäänkuin häpeissään hän riensi alas katua, arkana, juuri kuin olisi
pahaa tekoa paennut. — Perh... Oliko hän mikään kuutamosankari,
joka tähysti taivaalle ja uneksi ja haaveksi ja kuvitteli ja oli
mielenliikutuksessa! Senkö vietävä häntä villitsi ja hölmöksi teki! Jo
vain hän oli mahtanut olla tyhmän näköinen siinä tuolilla tirppoessaan,
kumma kun ei tyttö nauranut ... mutta olikin sillä pila silmässä. Niin
hän oli ollut juuri kuin koulupoika — hitto kun hävetti.

Pakkanen porahteli, rasahteli nurkissa, ja puut puistossa paukahtivat,
lumi narisi kalossien alla. Mutta Eeron poskia poltteli ja hengitys oli
vieläkin kuumaa, vaikka hän koettikin tyynnyttäidä ja naurahtaa
poikamaiselle huumaukselleen. Vasta matkan kuluessa hän alkoi jäähtyä.

Eihän Alma ollut mikään tunnettu kaunotar, aivanhan se oli
tavallinen tyttölapsi, mutta se kun oli niin salamielisenä ja vakavana
istunut nojautuvassa asennossaan, niin se oli Eeroon äkiksestään
tuolleen vaikuttanut. — Mutta pitää sitä ollakin tökerö, kun silleen
typertyy ..., mutta sitä kun harvoin on naisten seurassa, niin
käyttäytyy juuri kuin suutari. Tuossahan hänellä olisi ollut hauska
tilaisuus leikkiä laskea ja vaikkapa varastaa yksi suukkonenkin ... ja
tokko tuota olisi paljon tarvinnut varastaakaan, löyhässäkin olisi
saattanut olla. Mutta kun ei mies älyä, ei kuin istuu vain ja
haaveilee! Perhana kun laiminlyöpi tilaisuuden, tärvää hauskan illan,
ei niitä toki niin usein olekaan tarjona, ja tyttökin katseli niin
pilkoillaan ja sääliväisesti ..., eihän nyt, juutas soi, hänkään
suorastaan...

Suututtipa nyt Eeroa jäljestäkäsin ja hävetti, että oli istunut niin
juuri kuin kuivettunut puujumala, sävyisänä ja jäykkänä kuin mikähän
apostoli. Toisekseen, olihan se taas hyvä, kun niilläkin kaupoilla irti
pääsi, siksi oli siellä kumma istua tuppisuuna ja tyhmänä ..., sitä kun
on äkkinäinen ja härkäpoika. —

Kuu oli melkein entisellään, kun Eero Senaatintorin poikki viiletti
menemään kotiinsa Kruununhakaan. Vihaisesti puhui mereltä vihuri,
kylmää oli kuunkin valo. — Tuota kuutahan siellä oli niin
juhlallisesti tähystelty kuin kirkossa ... oikein kuumensi ..., no
kuumensi sitä toki tyttöäkin ... siltä ainakin näytti! — No niin.
Olkoon nyt jo tuo asia. — Eero koetti karkoittaa ajatuksiaan
pyörimästä tuon yhden ainoan asian seutuvilla — eihän tuo nyt sentään
ollut niin mikään kovin merkillinen juttu, on sitä joskus oltu
kummemmissakin...

Mutta eivät ne ajatukset sillä yhdellä yrityksellä sentään huvenneet,
vielä niitä kotonakin piisasi pitkin ja maatakin pantua. Ja se se
siinä varsinkin pisteli, kun niin kylmänä oli ollut, ei hellää sanaa
tullut sanoneeksi, — ei niitä tilaisuuksia toki hänenlaisillaan niin
usein ollutkaan tarjona.