XI.

”Oletko kuullut, että meidän isäntä kohta keikahtaa konkurssiin?”
virkkoi Vimpelin Heikki Martille eräänä aamuna kun työhön mentiin.

”En, mutta arvattava se kyllä on”, vastasi Martti.

”Niin ainakin kaksi tuttavaani kertoi, jotka yöllä tapasin, kun kylästä
tulin. He palasivat kaupunkimatkalta, ja mainitsivat, että pari
kaupungin herraa, joille Hovilainen on isompia summia velkaa,
pakoittavat hänet konkurssiin, elleivät kuukauden sisään saa rahojansa
pois.

”Vai niin! No ainapa minä olen arvellut, ett’ei hänelle kunnian kello
laula, jos näin jatketaan taloutta. Hyvä oli että sain kiristetyksi
häneltä palkkani menneeltä vuodelta!”

He astuivat kotvan ääneti.

”Pianhan täältä sitten pääseekin”, alkoi taas Martti, ”muille
maille miekkosille. Minä aijon ostaa hevosen ja mennä rahamieheksi
Etelä-Suomen tehtaille. Minnekäs sinä?”

”En ole vielä lähtöä ajatellut”.

”Olettehan te pohjolaiset kelpo kirves-miehiä”.

”No kyllä me kirvestyötä teemme niin aimollista ett’ei se siitä
parane”.

”No lähde pois sitten minun kanssani. Kirvesmiehiä etelässä tarvitaan.
— Täällä vaan saat eläke-juttuja niskoillesi, ha, ha, ha”.

”Tst! Tuo maisteri tulee meidän takanamme”.

Pellon veräjälle oli päästy. Kokka meni sivutse. Miehet tervehtivät
nykäisten lakkiansa, aivan kuin vetääkseen lakit paremmin päähänsä.
Kokka vastasi ylenkatseella tervehdykseen.

”Aina tuo maisteri täällä Hovilassa hyörii”, virkkoi Martti katsoen
Kokan jälkeen. ”Hänestäpä sai isäntä hyvän ystävän”.

”Ja samallainen mies hän on kuin isäntäkin”, vastasi Heikki; ”lainailee
rahoja joka paikassa, eikä maksa koskaan takasin”.

”Millä hän maksaisi, mies, jolla on toinen käsi tyhjä ja toisessa ei
mitään. Hullut kun lainaavat hänelle”.

”Hän on hankkinut itselleen paljonkin ystäviä luennoillaan ja
puheliaisuudellaan; hän tarkoittaa nostaa talonpojat heidän
alennuksen-tilastansa —”

”Herroiksi, niin! Mutta käykö hän itse ja hänen vertaisensa sitten
auraan kiinni? ’Minä herra, sinä herra, kuka meistä kontin kantaa?’ se
on sitten kysymys”.

”Hm! tosin. Mutta kyllä hänellä hyvä tarkoitus on”.

”Mitä joutavia! Parempi olisi hänen suorittaa tutkintonsa ja päästä
virkaan, kun saarnata jonkin joutavia ja nyhdellä talonpoikain rahoja”.

”No, en väitä! Nyhtämisestä puhuen, eiköhän isäntä koeta markkinoilla
parantaa raha-asioitaan peli-voitoilla?”

”No mitenkäs! Siellä hän kai taas mellastaa viikon pyöreäksi — mutta
voitot — ne taitavat mennä mosukoppaan, Emäntä kuulun samaan aikaan
lähtevän kotipitäjääsensä, rahaa hankkimaan hänkin tietysti; hänen ehkä
onnistun paremmin”.

”Jaa!”

Puhellessaan olivat he valjastaneet hevoset aurain eteen, ja rupesivat
nyt sänkeä kääntämään...

Kokka kävi Hannulassa. Hän tiesi jo ennakolta hyvin, ett’ei hän ollut
ollenkaan tervetullut siellä. Hannula ehkä oli arvannut jo, miten
oikeastaan oli tuon ilmoituksen laita, ja nyt tuli siihen tuo Kokan
todistus Taavia vastaan. Mutta kuitenkin päätti Kokka käydä Hannulassa,
vieläpä montakin kertaa. Hän kärkkyi Timon rahoja toiselta kannalta
taas, ja arveli muutenkin viisaimmaksi, ihmisten edessä edelleen olla
hyvässä sovussa Timon kanssa.

Timo oli tuvassa vielä kun Kokka astui sisään. Sanaakaan puhumatta
töllisti hän vieraasensa.

”Taidatte olla työhön lähtemäisillänne”, virkkoi Kokka; ”mutta en minä
kauvan viivytä”.

”Työhön, työhön”, mumisi Timo enemmän itsekseen.

”Minä tulin selittämään teille, ett’en minä mitenkään ole mieltäni
muuttanut teitä kohtaan. Niinkuin ennenkin arvossa pidin teidän
ajatuksianne ja tarjouduin tuolla ilmoituksella auttamaan teitä,
vaikk’en silloin enemmän kuin nytkään tietänyt, oliko tuo vieras
herra — oloperäinen ihminen vaiko ilmiö, niin olen nytkin yhtä
hyväntahtoinen teitä kohtaan. Kuulkaahan! Minä olin päättänyt pysyä
aivan erilläni Taavin asiasta, mutta —”

”Mitäs siitä puhelemmekaan”, keskeytti Timo poistavalla
käden-liikutuksella; ”emmehän me ole pyytäneet sitä kunniaa, että
saavuttaa teidän ystävyyttänne. Voitte meistä ajatella ja puhua mitä
mielenne tekee”.

”Jaa, te olette suutuksissanne minulle tuosta todistuksesta, arvasinhan
sen. Mutta, minun piti sanoa —”

”Antakaa anteeksi että taas keskeytän, mutta säästäkää
puheliaisuutenne, se ei auta meidän oloja vähääkään. Ja minun täytyy
nyt lähteä työhön”.

”Vieraan-miehen tulee ilmoittaa kaikki mitä kysytään”, sanoi Kokka
suorastaan, koska ei aikaa annettu esipuheiksi.

Timo otti lakkinsa naulasta.

”Vaikka saakin siitä semmoisia solvauksia silmiä vasten kuin minä
Taavilta”, jatkoi Kokka. ”Semmoinen solvaus on suuri rikos sekin ja
siitä on suuri edesvastaus. Mutta minä en ole noita pitkävihasia,
leppymättömiä ihmisiä, jotka katkeruuttavat omansa ja toisten elämän —
minä tahdon sopia ja ottaa kanteeni takasin — kuulkaas, älkäähän vielä
menkö — vieläpä sangen kohtuullisilla ehdoilla —”

Mutta Timo jätti kuin jättikin vieraansa yksin tuumailemaan
sovinto-summan määrää.

Timolla oli hyvä halu sukia selkään maisteria. Hän oli saanut kuulla
luotettavalta taholta, ett’ei mitään Kokan ilmoitusta ollut löytynyt
sanomalehdissä. Tämä oli peijannut ja valhetellut, ja ilkesi tässä
vielä vetää esille tuon ”apunsa”.

Nyt oli Timo antanut tuon ilmoitus-asian toisen miehen toimitettavaksi,
nimittäin kauppias Sivelinin. Tämä oli lähtenyt pitemmälle matkalle,
pääkaupunkiin ja sieltä Pietariin asti.

Sivelin oli varsin valinnut tämän ajan matkallensa, sillä hän tahtoi
vetää tämän matkan verukkeeksi siihen, ett’ei hän vielä uudellensa
kosinut Annaa. Hän oli tuon harhautuneen kirjeellisen kosimisen jälkeen
päättänyt kosia suullisesti, vaan empivän luonteensa tähden hän ei
tullut sitä tehneeksi ennen käräjiä, ja vielä vähemmin niiden
jälkeisinä. Kontitsemiseen ei tarvita paljon aihetta. Käräjien
jälkeen rupesi kuulumaan pahoja puheita Annasta; ja monet, jotka
kadehtivat hänen kauneuttansa, pitivät niitä kyllä vireillä, kun kerran
alun olivat saaneet. Mutta Sivelinin luottamus Annaan ei näistä
puheista paljon järkähtänyt — sen verran vaan että hän tahtoi vielä
vähän aikaa miettiä asiaa. Hän penäsi sisarelleen, joka oli menevä
muutamaksi päiväksi Hovilaan auttamaan vaatteiden neulomisessa — että
tämä, missä vaan taisi, koettaisi olla Annalle apuna ja turvana. Sitten
hän valmistautui lähtöön ja kävi sitä ennen vielä Hannulassa, missä
otti toimekseen, ei ainoasti jättää yllämainitun ilmoituksen sanomiin,
vaan myös käydä tuon tunnetun asianajajan Nivalinkasen puheilla,
pyytämässä Hannulaisten puolesta häntä rupeamaan Taavia puolustamaan
tulevissa käräjissä. Tälle tahtoi Timo vielä sitten valittaa Kokan
petollista käytöstä. Sivelinin piti palata matkaltansa vasta
markkina-aikana. Jos hän olisi voinut tietää, mikä päätös Annan päässä
oli kypsyvä, olisi hän ehkä taistellut voiton velttoudeltaan ja ajoissa
taannut tytön itsellensä.

Hovilassa pantiin viimeiset voivat liikkeelle rapistuvan talouden
kannattamiseksi. Aivan tosi oli, että kaksi velkojaa kaupungissa oli
saanut silmänsä auki huomaamaan Hovilaisen asiat ja käynyt hänen
kimppuunsa kovilla uhkauksilla. He olivat saaneet tietää Hovilaisen
alkaneen myyskennellä irtainta omaisuuttaan, ja vaativat nyt rahansa
pois taikka muussa tapauksessa pakoittaisivat hänet vararikkoon. Rahaa
täytyi siis hankkia tavalla taikka toisella, taikka lyödä rukkaset
lautaan. Hovilaisen koko toivo oli markkinoissa: siellä hän oli tapaava
tuttavia, rikkaita ukkoja läheltä ja kaukaa, ne hänelle lainaavat —
jopa vastahakoisemmatkin kun vaan punssit ja markkina-mieli ovat heitä
vähän valmistaneet. Voipihan vielä sitten pelissäkin voittaa kauniit
rahat, jos vaan sattui hyvät kortti-päivät silloin. Ja voisihan niin
käydä, olihan hänellä aina ollut erinomaisen hyvä onni alusta pelin,
vahinko vaan ett’ei hän ollut oikealla ajalla lopettanut ja pistänyt
voittoja taskuunsa. Mutta nyt niin oli tehtävä. ”Nähdäänhän!” sanoi
Hovilainen ja hieroi käsiään. — Hänen emännällänsä ei kuitenkaan ollut
kovin hyviä ajatuksia markkinoista, sillä hän tiesi jo entisestään että
Olli oli aina tyhjänä tullut markkinoilta, vaikka lähtiissä olisikin
rahoja ollut. Hän päätti senvuoksi ehdotella toisia keinoja. Hänen
koti-pitäjässänsä oli varakkaita talollisia, niihin hän päätti kääntyä,
ja varustautui siis hänkin matkaan, lähteäkseen muka sisartansa
tervehtimään. Lydia oli otettava mukaan ja näytettävä kaikessa
loistossaan, kukatiesi vaikka tavattaisiin siellä sulhanen ennenkuin
arvattiinkaan. Uusia vaatteita lähdettiin siis neulomaan miehissä:
tähän työhön kutsuttiin myös Emma Sivelin.

Mutta Anna oli vaan pahemmassa kuin pulassa niinkuin ennenkin. Tuon
viimme luvussa kerrotun ikävän kohtauksen jälkeisinä päivinä hän tosin
oli tyynempi. Kiduttajat näyttivät pelkäävän uhriansa, Hovilainen ei
puhunut sanaakaan Annalle, hän tahtoi odottaa jonkun aikaa ennenkuin
ryhtyi uuteen hyökkäykseen. Miina ja Lydia eivät myöskään Annaa paljon
puhutelleet, katselivat vaan kieroon häneen ja irvistelivät. Niin oli
kulunut melkein viikko, kun isäntä katsoi ajan olevan käsissä, jolloin
hänen ”paras valttinsa” oli esille lyötävä. Anna kutsuttiin tupaan, ja
isäntä uhkasi antaa Annan ilmi osallisuudesta Taavin rikokseen, ellei
hän paikalla tunnustaisi mitä tiesi. Anna oli odottanut uutta
hyökkäystä. Hän arvasi, ett’ei Hovilainen kuitenkaan varmaan tietänyt,
oliko Anna sinä iltana tavannut Taavia vai ei — ja päätti pysyä
äänettömänä. Käräjissä tahtoi hän toden sanoa, jos raskasta olikin —
mutta sinne oli aikoja vielä, kenties hän oli kuollutkin silloin. Siis
ei Hovilainen uhkauksillaan saanut sanaakaan Annalta, hän riehui ja
Miina häntä säisti; mutta ei ollut apua. Vihan vimmassa karkasi
Hovilainen tyttöön kiini, ja ei tiedä miten Annalle olisi käynyt, jos
hän ei hätimmiten olisi ehtinyt saada ovea auki ja temmaista itseänsä
irti isännän käsistä, joihin kuitenkin jäi tukku hiuksia.

Sinä iltana Anna ei uskaltanut näyttää silmiäänkään tuvassa. Hän piili
Evan huoneessa; lujuutensa raukesi siellä, hän pelkäsi todellakin,
pelkäsi henkeänsä vainottavan. Seuraavana aamuna huudettiin Annaa
tiheään. Hän kuuli ja arveli, menisikö hän tupaan vai olisiko parempi
juosta kalliolle ja heittäytyä järveen. Ei, suuri syntihän se olisi.
Vavisten vilkasi hän huoneen ovesta, ja huojennuksen huokaus puhkesi
hänen rinnastaan, kun hän näki Emma Sivelinin seuranaan pihalla. Hänen
vieressään seisoi Miina, joka huuteli Annaa. Anna tuli nyt esille
pelkäämättä; hän tiesi saavansa rauhan ainakin sen aikaa kuin Emma oli
talossa, sillä vierasten nähden eivät kiusaajat kumminkaan rohjenneet
käydä käsiksi häneen. Ruvettiin sitten neulomatöihin, ja siinä
pidetyistä puheista sai Anna vasta tiedon aijotuista matkoista. Silloin
iski kuin salama eräs ajatus Annan päähän, ja hänen täytyi kotvaseksi
peittää silmänsä. Nyt koetti vapautuksen aika. Kun kaikki lähtivät pois
kotoa, silloin oli hänkin lähtevä, eikä koskaan tänne palaava, vaikka
saisi vaeltaa halki mailman. Jospa jo huomenna päiväksi lähtisivät! Annaa ei
paljon puhuteltu, ja se olikin hänelle mieluisinta, koska hän niin sai
antautua omiin ajatuksiinsa. Ensi innosta tasaantuen, alkoi hän
harkita asiaa tarkemmin, kumminkin ennalta päättäen tukahuttaa
kaikki syyt, mitkä voisivat nousta hänen pakoansa vastaan. Minne
piti hänen mennä? se oli ensimmäinen kysymys. Vaikka mihin, oli
ensimmäinen vastaus, mutta ymmärtäväisyys ei tyytynyt siihen. Anna
oli kuullut pääkaupungissa olevan useita rouvasväen-yhtiöitä
hyväntekeväisyyden tarkoituksessa; niiden kautta hän pian voisi saada
paikan, pääkaupunkiin siis oli mentävä. Mutta osaisiko hän siellä
minnekään, löytäisikö hän noita rouvasväkiä? Kyllä ihmiset neuvovat,
eihän ne muualla ole semmoisia kuin Hovilan väki. Anna raukka luuli,
että yksinäinen tyttö, ilman rahatta ja passitta, tulee uskotuksi ja
autetuksi isossa kaupungissa. Tosin on auttajia, ja nepä kohta
tarjoutuvat avuksi tällaisissa tapauksissa, mutta niitä ei tullut Anna
vilpittömyydessään ajatelleeksi. Anna odotti hänen entisyyttään
koskevia tiedustelemisia noitten hyväntahtoisten puolelta, hän oli
valmis totisesti kertomaan elämäkertansa, ja oli vakuutettuna
saavuttavansa niinhyvin uskomista kuin myötätuntoisuuttakin. Mutta
kelpaisiko hän palvelijaksi kaupunkiin? Se asia oli vähän epätietoinen,
mutta hän toivoi oppivansa, kohta kyllä, hän ei vaatisi palkkaa paljon
olleenkaan — kun vaan saisi hurskasmielisen isäntäväen, niin hän
menisi ilomielin työhön ilman rahapalkattakin, Ehkä hänestä voisi vielä
tulla ompelijatar, hän oli vikkelä sormiltansa — ehkä myös puoti-tyttö
jossakin vähemmässä lanka- tai vaatekaupassa. Ei hän epäillyt
toimeentulostaan, kyllä Jumala auttaisi. Mutta hänellä oli yksi pelko,
mikä ei tahtonut mielestä poistua, nimittäin, että häntä ajettaisiin
takaa ja otettaisiin kiinni, ennenkuin hän toisten turviin pääsisikään.
Silloin oli Hovilainen varmaan häntä syyttävä oikeudessa osallisuudesta
Taavin rikokseen — mitä hän nyt ei näyttänyt vielä uskaltavan tehdä.
Mutta siinäkin tapauksessa oli vähän lohdutusta: marttyrinseppele,
minkä hän saisi jakaa Taavin kanssa. Hän teki päätöksensä, ja se oli
pysyvä järkähtämätönnä. Oliko ainoa syy, mikä pidättäisi häntä täällä?
Toivoko että Taavi oli pääsevä vapaaksi ja ottava hänet vaimoksensa? Ei
se paikkaansa pitänyt. Hänen tänne jäämisensä ei voinut muuta kuin
vahingoittaa Taavia. Todistuksensa oli pahentava hänen asiaansa — ja
Annan kihlauksesta Taavin kanssa oli tälle noussut jo niin paljon
onnettomuutta, että Anna viimmeisinä aikoina oli tullut siihen
päätökseen että parasta olisi kaikissa tapauksissa luopua hänestä ja
siten säästää häntä enemmästä pulasta. Jos Anna oli poissa, oli Taavi
ennemmin pääsevä vapaaksi ja pikemmin unhottava rakkautensa. Ja Anna —
oliko hänkin unhottava? Kieltäymyksiin tottuneena, jätti hän senkin
kysymyksen tulevaisuuden helmaan. Sydämellisesti oli hän rakastanut
Taavia, mutta rakkautensa kuitenkaan ei ollut mikään tarinallinen,
taivaita tavoitteleva kiihko, se oli järkiperäinen rakkaus, joka ei
lähtenyt sallimusta vastaan sotimaan. — Mutta jos hänet vaatisi
velvollisuus tänne jäämään lohduttamaan ja auttamaan Taavin vanhempia,
jotka aina olivat Annaa kohtaan olleet niin hyvät. Mitä voisi Anna
siinä suhteessa toimittaa? Eihän hän edes päässyt heidän luoksensa
muuta kuin salaa ja rangaistuksen kaupalla. Oliko hän vihdoin
paetessaan jäävä minkäänlaiseen velkaan Hovilaisille? Tarkin
tutkimuskin antoi ainoastaan kieltävän vastauksen. He olivat ottaneet
hänet kasvatti-tyttäreksensä, mutta Anna ei muistanut ainoatakaan
kertaa, milloin he olisivat kohdelleet häntä vähänkään sydämellisesti,
saatikka sitten niin kuin vanhemmat lastansa kohtelevat. He olivat
antaneet hänelle ruumiillisen ylläpidon ja sen edestä hän oli työtä
tehnyt aamusta iltaan. Viimme aikoihin he olivat ruvenneet häntä oikein
vihaamaan ja vainoomaan. Ainoa, joka hänen puoltansa oli pitänyt,
Antti, oli nyt poissa seminaarissa. Kuitti oli ijäksi kaikki
Hovilaisten ja Annan kesken.