XII.

Useampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa
on ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.

Jopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli,
jossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus
sentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä päivänä.
— Sen jälkeisenä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen
seisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä.
Vakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. — Kaarlon
sydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin.
Hän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan.
Outo aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous
korkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun
majurin.

Pian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat
samoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti
kahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara
kiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat ”hurraa”-huudot niitä
sekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus
kuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. — Hirmukseen huomasi
Kaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös
huomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa
turkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä.
Kaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden,
pyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon,
laukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa
myös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. — Mutta
voi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan...
Ja jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.

Vihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet
ja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja
näki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita,
joiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko
hänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt
yhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin.
Samalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo
etsimään... ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä
pensasta vasten vaaleana.

Kaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten
ilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri
laskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä
ryöväämässä... Voi toki! jatkoi hän... En voi... pakene sinä...
pelasta itsesi, miten voit... minun täytyy loppua... Oh!...

Kaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja — pelosta,
sillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä... se oli
seikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava.
Itse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä
kuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova ”hurraa”-huuto. Mutta
jättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen
kanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman — taikka tapella
viimeiseen hengenvetoon saakka. — Nyt laski hän majurin hiljaa
pitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän
samoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja
toisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä
latingissa.

Kauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot
ja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian
sydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka
kasvot olivat kylmän hien väreissä: — Nuo roistot... Minä annan
heille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät...

— Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.

— Hiljaa... kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja
niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. — Kaarlo kiinitti kättään
revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja
epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki.
Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta
siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja
laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän
nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa
säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi
perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.

— Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi
hän roiston jälkeen, palatessaan.

Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta
raatelioilta. — Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän
surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen
rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita
korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa
tähden.