Ensimmäinen luku

Savon eteläosassa, lähellä Karjalan heimon asuinseutujen rajaa, on
kaunis ja karu paikkakunta. Saimaa, joskus muualla leveä ja vapaa,
supistuu siellä ahtaiden maisemien väliin, niin että ainoastaan harvoin
saattaa nähdä ulapalla sellaisen kohdan, jossa silmä ei tapaa missään
toista rantaa: vedenkalvo yhtyy siintävään avaruuteen aivan kuin
merellä. Yleensä ovat tuon suuren sisäjärven selät täällä pienenlaisia,
peninkulman neljää kilometriä taikka parin, kolmen pituisia. Leveydeltään ovat ne välistä
tuskin, ja kun lukuisat saaret ja niemet vielä
kaventavat niitä paikoittain, näyttävät ne joskus suorastaan joelta
tahi kosken suvannolta.

Rannat ovat kolkon karuja, melkeinpä pienoiseen hirvittävyyteen asti.
Tuossa, aina tyynenä pysyvän rotkolahden perukassa, joka jatkuu niin
kapeana salmena, että siitä tuskin saadaan vene kiskotuksi väkivallalla
läpi, jos tahdotaan oikaista jonkin niemen ympäri vievä reitti,
nousevat jyrkät kallioseinät tuuheasta kaislikosta. Niistä seinistä
puskee esille monenmuotoisia, kummallisia kivilohkareita, harmaita ja
sammaltuneita, milloin neliskulmaisia ja irtonaisilta näyttäviä,
milloin ikäänkuin kiintonaisia hyllyjä tahi portaita. Paikoittain ovat
ne pykämät niin vähäisiä, että ihminen saattaa ainoastaan vaivalla
nousta niitä myöten metsäisen kukkulan harjalle, mutta ei mitenkään
laitumelle laskettu karja. Näillä jyrkillä ja louhisilla rinteillä
kasvaa koivu hoikkana ja kituvana, kun se taas alempana, sellaisissa
paikoissa, minne halkokauppiaiden rekien on melkeinpä mahdoton päästä,
nousee mahtavaksi jättiläiseksi. Koivun toverina näkee usein
alakuloisesti nuokkuvan pihlajan, mutta tavallisimmin petäjän:
louhikkopetäjän sitä vääristyneemmän kuta jyrkemmällä rinteellä se
kasvaa. Tuolla törröttää parin petäjän latva kuivuneena ja tummana
puikkona. Tuossa on jälleen tuuli vääntänyt puun vinoon. Toisaalla se
on kaatanut yhden sillä tavoin, että juurakko kuumottaa mustana
rykelmänä pystyssä ja huippu on heittynyt vuoren hyllyltä suoraan
syvyyttä kohti, riippuen puolittain ilmassa.

Ja kuitenkin vaivainen petäjä elää.

Kun käyräkokkainen sisämaanvene on solunut läpi jostakin kapeasta
salmesta, voi soutaja kääntyä sekä oikealle että vasemmalle, sillä
salmia ja lahtia on joka puolella. Outo ei löytäisi noissa sokkeloissa
minnekään. Mutta se, joka tuntee väylät ja pyrkii tätä oikotietä järven
aukealle, joutuu sinne kiertelemällä, pitkin lammen tapaisia leveämpiä
paikkoja, joissa vesi välkkyy vihertävänä ja hopeisin viiruin ja joissa
silloin tällöin pulahtaa kala lumpeiden seassa.

Tuolla on ulapalle vievä syvä laivareitti. Sen käänteessä paistaa
valkeaksi kalkittu kummeli taikka pienen pieni vilkkumajakka, sylen
korkuinen, punaisine ja sinisine lyhdynlaseineen. Pian joudutaan
ulapalle. Se näyttää matalarantaiselta, sillä vastapäiset mantereet ja
saaret ovat toki peninkulman päässä, joskin ovat melkein yhtä korkeat
kuin tällä puolella. Ulappa avautuu eteen uuden niemen takaa, joka
nousee syvyydestä jyrkkänä kuin seinä, hyvin kymmenenkin syltä
korkeana. Tuossa seinässä ei ole minkäänlaisia hyllyjä eikä lokeroita.
Sen juurella vedessä asuu paikoin ainainen varjo. Auringonsäteet eivät
koskaan pääse sinne syvyyksiin. Ja vuoren huipulla, humisevassa
hongikossa, viheltävät haukat.

Tuolla näkyy kapean ja kaislaisen salmen toisella reunalla omituisia,
suuria kiviä rannalla. Aivan veden äyräällä. Joku niistä muistuttaa
istuvaa sammakkoa. Ja yksi on muodoltaan ikäänkuin hevosen pää, eräältä
taholta nähtynä: turpa kurottautuu juomaan pienestä poukamasta.

Tällaiset ovat Kenkkuinniemen rannikot.

Entä sisämaa?

Sinne ei oikeastaan kulje mitään teitä, vaan pelkästään niin huonoja
polkuja, että karjan on vaikea siellä liikkua, noilla vuorilla
kiipeävillä ja heti taas rotkoihin syöksyvillä poluilla, etsiessään
hengenvaaralla louhikoista niukkaa ruohoa. Tämä sisämaa on melkein yhtä
karua kuin rannikko. Taloja on harvassa, ja niitäkin erottavat
toisistaan ainaiset vesien taikka mäkien solat, lahdet ja puolittain
umpeen sammaltuneet lammet. Kylistä siinä mielessä kuin edes muualla
näillä Saimaan pienikyläisillä seuduilla ei voi puhua. Harvalla
taloista on mainittavan laajalti hyväpohjaista maata pelloksi ja
kiitettävän leveältä reheviä alanteita niityksi.

Maan karuudesta ja vesien esteistä johtuneekin osaltaan, että
tällaisella seudulla saattaa tavata kansaa, joka on, paitsi yleensä
köyhää, joskus siinä määrin kehittymätöntä, saamatonta, itsepintaisen
kulmikasta ja taikauskoistakin, että mieleen johtuu melkeinpä kaikkein
alkeellisin metsäläisyys. Ja tämä seikka on sitä merkillisempi, kun
sivistyskeskusta, kaupunki, on ainoastaan peninkulman päässä.

Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei
sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan
harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa
kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein
viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä,
vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja
syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet.
Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta
vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet
mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri.

Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet
veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja
koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina.

Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta
kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet
varjokuvina, synkkinä ja uneksivina.

Talvella, keskellä lunta ja pakkasta, on erämaisia kuutamoita. Metsä
paistaa huikaisevan valkeana lumessaan, joka säkenöi ja kiiluu. Kaikki
on hiljaista. Vain ketut etäällä äännähtelevät. Ja tähdet välkkyvät.

Tulee kevät. Jäät ovat lähteneet vesistä. Valaistus on kuin kultaa:
maat ja ilmat täynnä ikäänkuin värisevää kultatomua. Järven ulapoilla
on valon loisto monistunut tuhatkertaiseksi. Saaret ja niemet
verhoutuvat siniseen autereeseen.

Milloin voisi unohtaa keväistä iltaa siellä, viluista iltahämärää
noilla salmilla? Laineet tulevat lepoon asettuen etäisiltä seliltä,
joiden takana hulmuaa rusko taivaalla monen värisenä, synkkien pilvien
alta metallisesti punaisena. Taivaan tuokion kestävä värileikki, nuo
hattarattomat läikät, joista ei tiedä, ovatko ne sinisiä tai vihreitä,
kuvastuu vesissä vielä itseäänkin epätodempana ja hämärämpänä.

Jos sydänkesällä kiipeilee siellä metsäisillä kukkuloilla, niin voi
joutua jollekin kummulle, mistä näkee pitkälle lahdelle, ja silloin
hämmästyy ja huikaistuu. Niin kaunis saattaa se lahti olla, niin
lämpöisen sininen väriltään, ja loistava ja riemukas, ettei melkein
usko silmiään! Järviseutujen ihanuutta!... Illalla, kun aurinko on
mennyt mailleen kauas ulapan ja kyläisten vaarojen taakse, huomaa
järven, jos siellä soutelee, sinisen harmaaksi: himmeän sinertäväksi,
ikäänkuin syreeninkukalle vivahtavaksi. Kaukaa ohitsekulkevan laivan
mainingit pyörivät sileinä ja kiiltävinä. Niissä heijastuvat kaikki
taivaan värit, joissa tuhkansinervä on kuitenkin valtavärinä.

Toinen luku

Suuren ulapan rannalla näkee soutaja tai laivalla matkustava siellä
lahden poukamassa joukon pieniä ja harmaita rakennuksia. Jos on
tuulinen ilma, hyrskyävät aallot lahden suussa ja kokoavat vaahtoa
hietikkoon sen pohjaan, sillä lahti on avonainen suoraan ulapalle päin.
Mutta tyynellä ilmalla karehtivat laineet lempeästi ja leikitellen
noilla rannoilla, haapojen varjossa.

Lahden toisella reunalla näkyy kaislikossa muutamia kellertäviä
katiskoita.

Rakennukset ovat rinteellä, hiukan ylempänä rantaäyrästä. Ne on kyhätty
epäjärjestykseen, mikä millekin kalliolle. Jotkut niistä ovat niin
harmaita, että ne erottaa juuri parhaiksi taustana olevista puuttomista
louhista, jotkut taas mustia, surullisen tai suorastaan kolkon
näköisiä, varsinkin päärakennus: mökki, jossa on vihertäväksi
naavettunut katto.

Mökissä ammottaa oviaukko, jossa ei ole ovea. Neliruutuiset ikkunat
ovat vinossa mikä oikealle, mikä vasemmalle. Ja ympäryslaudoitus on
niistä osittain ravissut pois.

Korkea koivu kasvaa mökin nurkalla. Sen juurella on kumpu,
perunakuoppa.

Mökin edustalla on neliskulmainen pihamaa, saunakukkia kasvava,
toisesta reunasta perunamaaksi kynnetty nurmikko. Piha suippenee
rantaan päin niin, että rantaveräjän viereen istutettu humalisto
rajoittaa suureksi osaksi sen alareunan.

Piha-aitauksen sisällä on vielä pari pientä aittaa. Ja toisen aitan
takana joku koju, joka nyyköttää kallellaan.

Rannempana on läävä, notkalleen painuneine kattoineen, sikolätti ja
muutamia harmaita korsuja. Lähimpänä rannalla sauna.

Lahden matalammalla puolella näkyy nuottakota, jossa ei ole nuottaa,
vaan ainoastaan kasassa verkkoja sekä pajuista ja pärekonteista
tekaistuja mertoja.

Mutta erillään muista rakennuksista, ylhäällä kalliolla, on musta
riihi.

Koko rakennusryhmä on alakuloisen, jopa melkein vihamielisen näköinen.

Mutta jos soutaja on tullut maihin ja nousee rannalta karjakujaa ja
katselee ympärilleen mökin kulmalta tai riihikalliolta, niin saa paikka
lempeämmän sävyn ja rehevämmän muodon. Kallioiden takana rinteellä on
pieniä peltoläiskiä, joilla kasvaa viljaa. Viljan keskeltä kohoaa
kallioita ja vielä runsaammin kivistä kasattuja raunioita
vattupensaineen ja loistavine horsmineen. Peltojen pientareet ovat
nurmea, missä kohdin ei kasva leveitä pihlajia tai pehmeästi nuokkuvia
tuomia.

Peltoja alempana mökin takalistolla on pitkä ja kapea luonnonniitty.
Siellä versoo pajupehkoja ja suopursuja, heikossa ruohossa ja
punaisessa karhunsammaleessa.

Mutta runsaasti on varsinkin korkeita putkia.

Niityn ojat kiiluvat täynnä mustaa ja mutaista vettä, sillä niitty
päättyy syvään lampeen, joka paikoittain katoaa vaaleain pajujen ja
raitojen kätköön, toisin paikoin jälleen aukeaa näkyviin kuin mikäkin
joki, loitoten komeasti kaartuvana ja kuvastaen vastapäistä
louhirinnettä.

Tältä mantereen ja sisälaakson puolelta näyttää Putkinotkon paikka
kesäisin melkoisen vehmaalta ja kodikkaalta.

Mutta mikä rakennus pilkottaa laivareitille vielä tuolta toisen lahden
perukasta, koivikosta? Punertava se on ja korkea. Siinä on lahdelle ja
etelää kohti parveke ylhäällä. Ja alakerrassa pylväskuisti. Sen
ikkunoissa on uutimet, sen seinämillä syreenipensaita. Ja sen edustalla
törröttää paljon kuivuneita omenapuita. Lahteen aleneva rinne on
nurmikkoa, kauniisti kiemurtavine polkuineen ja runsaine putkineen.
Suurin polku tuo rannalle venelaiturille ja saunan luokse.

Sehän on Aapeli Muttisen huvila.

Ja mökki on Putkinotkon huvilatilan vuokralaisen, Käkriäisen asunto.

Kolmas luku

On varhainen aamu, heinäkuun viimeisinä päivinä. Mökin pihalla on
hiljaista. Ainoastaan pääskyset, jotka lentelevät aitan päätyyn
naulatun viiritangon ympärillä, ääntelevät terävästi. Ja pari
leppälintua tirahtelee mökin lahoneessa salvaimessa.

Metsistä kallioiden toiselta puolelta kuuluu rastaiden ja muiden
pikkulintujen hälinää.

Pienen lahden toinen sivu on tumma, sillä aurinko, joka on kotvan
sitten noussut ja paistaa kaljun mäen ylitse, ei sinne käy. Rannalla
läpisevät haavat aamuviluisesti. Ja vedestä nousee usvaa. Rannan
penkereellä kasvavat heinämättäät hohtavat paksussa ja kylmässä
kasteessa.

Jos kuka tulisi rannalta pihalle, seisoisi siinä, ihailisi ulapan
heräävää kauneutta ja nousisi mökin nurkalla kasvavan koivun luokse,
jonka latvapuoli paistaa aamun kellassa, ja katselisi mäeltä lammelle,
sen rinteelle ja niitylle päin, niin näkisi hän paikan sillä taholla
vieläkin kauniimpana kuin järven puolelta. Mykevät peltokumpareet,
joilla kasvaa millä rehevää perunaa, millä kellastuvaa ruista tai
pehmeää kauraa taikka sitäkin vihreämpää ja välkkyvää ohraa, luovat
painannekohdissaan tummia varjoja koko pieneen peltoaukeamaan. Niityllä
ovat raitojen, tuomien ja pihlajien varjot suunnattoman pitkiksi
venyneitä. Ne ulottuvat monen saran ylitse. Laihasta heinikosta on osa
jo katkeillut viikatteen edessä ja levännyt yötään karheille
unohdettuna. Mutta nopeasti lyhenevät puiden varjot auringon rientäessä
korkeammalle. Ilma lammin rannalla loistaa sinisenä ja punertavana
usvien yläpuolella. Lampi huuruaa moninverroin sakeammin kuin järvi.
Siinä väkevästi sinisessä ilmassa välkähtelevät auringon selkeät säteet
kuin mitkäkin kiiltävät teräslangat. Lammen kalvolla syntyy siellä
täällä hopeisia renkaita, joiden piirit laajenevat ulottumaan yli koko
lammen. Ne renkaat tyyntyvät ja hälvenevät. Mutta uusia tulee jälleen,
pieniä ja selväpiirteisiä, kun kalat pulahtelevat ulpukkain ja
lumpeiden keskellä.

Mökin pihalla ei vielä liiku ketään.

Nyt alkaa rannalta, ulkorakennuksilta päin, kuulua hiljaista ja kimeää
määkymistä. Se on pienen vuonan, joka mäkättää vapisevalla äänellä
emolleen, hämärässä kujassa läävän ja tallin välissä. Kujan lautaovet
on pönkitetty ulkoa kiinni puoleksi veistetyllä ja karjapihassa
tahrautuneella hirrellä.

Tämän mäkätyksen kuulee erinomaisesti mökin koira, siellä lintujen
jälkeen ensimmäiseksi heräävä olento. Sen nimi on Hurja, joskaan nimi
ei aivan vastaa sen luonnetta. Se on maannut tapansa mukaan yönsä mökin
rappeutuneiden portaiden alla. Nyt se vavahtaa, kun tuo hiljainen ja
valittava ääni sattuu sen korvaan. Se avaa pimennossa tihruiset
silmänsä ja nostaa nopeasti takkuista päätänsä. Sen mielessä herää kuva
karitsasta: kuinka se pieni lammas hoippuu pitkillä ja pakoon
pääsemättömillä jaloillaan sitä puolustavan emälampaan takana. Mutta
nopealla liikkeellä saisi Hurja sen ehkä kiinni, aivan kuin Hurja on
joskus metsässä tavannut kivenkolosta jäniksen pojankin, syönyt sitä
louhikossa täydessä rauhassa lapsilta ja varsinkin kissalta, joka
kärkkyy aina hänen saaliitaan, kärkkyy hänen myyriäänkin, saati sitten
jäniksiä. Ja puolen päivää jänistä syötyään on Hurja kantanut sen
pyöreän ja verisen pään näytteeksi kotiin, se on ollut komea
metsästyksen tulos, ja Hurja niin kylläinen, ettei se ole tullut pariin päivään
tietämään ruokaa muulta perheeltä. Eivätkä ne perheen ateriat
aina ole kovinkaan runsaita. Niinpä onkin Hurja tottunut pienestä asti
syömään paitsi joskus jäniksen yksinpä päästäisiäkin, kissalle
kelpaamattomia. Niitäpä se ajaa ja kaivelee useasti perunamaan vaoista,
touhuten lammenpuolisella rinteellä niin että selkä ja häntä vain
vilahtelevat perunanvarsien keskeltä. Ja sitten se tulee takaisin
pihalle lyhyet jalat juurta myöten mullassa ja laiha selkäkin rupaa
täynnä.

Nyt saa pieni vuona Hurjan pistäytymään nopeasti portaiden alta ja
nuuskimaan ilmaa kuonollaan, jonka kärki on mustanvärinen. Tuonne alas
läävälle se nuuskii. Se aikoo jo lähteä sinne juoksemaan. Se kohottaa
pystykorviaan.

Mutta silloin kuuluu saunalta kolahdus, ja Hurja näkee saunan ovesta
ilmestyvän jonkun mökin väestä. Se tunteekin ilmestyjän mökin
emännäksi, vaikka se onkin huononäköinen, joten kirjakauppias Muttinen
sanoi kerran, kun se haukkui häntä villitysti mökin töyryltä, että se
tarvitsisi päähänsä sankalasit erottaakseen, vihamies vai tuttavako
taloon on tulossa. Se sana oli lapsista hauska, samoin kuin aina on
hauskaa, että Hurja osaa haukkua.

Sitten muistaa Hurja epäselvästi seuraavan seikan: äskettäin, silloin,
kun tuo heikolla kurkulla ääntelevä eläin ilmestyi tänne, ja aina
myöhemminkin on emäntä ollut Hurjalle kova, jos se on tahtonut sitä
eläintä ahdistella. Sillä Hurja on ajatellut sellaisen syömistäkin. Nyt
pysähtyy Hurja yhtäkkiä pihalla, tuskin nähtyänsä emännän rannalla
saunan edustalla. Emäntä liikkuu alaveräjää kohti, Hurja pyörähtää
selin ja lähtee ryömimään vatsa maata vasten. Mutta kun sille ei
karjaista, emäntä kun näet ei ole sen aikeita huomannutkaan, niin se
kääntyy jälleen ja alkaa heilutella häntäänsä. Heiluttaa sitä pari
kertaa. Sitten se näkee, ettei siitäkään välitetä. Silloin laskee se
valkean häntänsä, katselee hiukan ympärilleen ja painuu vielä takaisin
portaiden alle, ensin vähäisen seinänviertä vesitettyään ja
pureskeltuaan ruohonlatvoja.

Sinne asettuu Hurja huokaisten. Portaiden koloon ovat lapset koonneet
kesän alussa sille ja itselleenkin heiniä, joilla on hyvä maata
aamukylmässä, sillä ne eivät ole vielä niin kirppuisiakaan kuin
talvella siellä olleet heinät. Hurja huokaisee ja painaa tihruiset
silmänsä umpeen.

Neljäs luku

Emäntä seisoo karjapihalla kalliolla, keskellä lastuja, risunjätteitä
ja lehmänjälkiä. Hän seisoo kumarassa ja veltosti harallaan riippuvin
käsivarsin. Saunassa, josta hänkin on tullut nukkumasta, nukkuu vielä
koko Käkriäisen muu perhe, mies ja kymmenen lasta, jopa lisäksi miehen
vanha anoppi, tullut tapansa mukaan muutamiksi kesäviikoiksi tänne
oleksimaan. Saunassa niin ahtaassa, että kukin seinä täyttänee parin
sylen mitan. Siellä on heitä ollut yöllä kolmetoista henkeä,
seitsemänkymmenen ikäisestä pienimpään asti, joka on syntynyt
kevättalvella samaisessa saunassa, kitkerän savun keskellä, tuiskun
kohistessa ympärillä, minkään kylänakan auttamatta äitiä, sillä hän on
tottunut tekemään yksinään nämä ituisensa.

Mutta onhan mökki runsaasti isompi saunaa! Tuvassa on neljä ikkunaa,
kaksi päädyssä ja yksi kummassakin sivuseinässä. Miksi ovat siis
Käkriäiset sulloutuneet kaikki pieneen saunaan? Onko tuvassa,
mustankiiltävien seinien raoissa ja penkkien halkeamissa, niin
runsaasti luteita, ettei uni tulisi siellä aikuistenkaan ja nahkaltaan
karaistuneempien silmään ja että lapset siellä inahtelisivat sen kiusan
tähden kaiken yötä keskellä untaan, heittelehtisivät rauhattomasti
lavereillaan ja vongahtaisivat tuon tuostakin parkaisevaan itkuun? Ja
raapisivat itseään raivoisasti. Kyllä, tosinhan on niitä punaniskaisia
elukoita tuvassa, ja ruskeaniskaisiakin on muutama. Mutta juuri samoin
ja vielä enemmän on niitä täällä kaiken kesää asutussa ja viidesti
viikossa lämmitetyssä kylyssäkin, josta nyt kuuluu selvästi
miehenkurkun jyrisevä kuorsaus ja jonkun pienokaisen aamu-uninen itkun
yninä: ”Yy-yy-yy-yyh”. Yninä vaikenee jälleen. Lapsi on nukahtanut
uudestaan aamun hiljaisuudessa. Ja järven selkä sohisee yhä
aamu-unisesti.

Kas, nyt vasta alkaa mökissä kanakin laulaa.

Kana eikä kukko.

Vanha ja valkeapilkkuinen kana, mökin ainoa. Ei täällä ole ollut kukkoa
siitä saakka kuin kettu eräänä kesänä sieppasi Käkriäisen oman
hoidokin, komean ja punaisen kukon, vei juuri tuosta saunan nurkalta,
vaanittuaan sitä tupakka-aitauksen takaa. Se aitaus! Niinkuin
silloinkin kasvaa siinä, saunan päässä, nyt mökin isännän tuuheaa ja
lihavalehtistä tupakkaa, parhainta koko Kenkkuinniemen paikkeilla,
sanoo Käkriäinen. Ja parhain kukkokin hänellä oli, jotta hän suuttui
kovasti ketulle ja aikoi vääntää siltä niskat nurin, ja tappaakin sen
uhkasi hän. Ja sen ketun tähden jätti hän sitten pois koko kanojen
pitämisen, joskin myös siksi, ettei kanoista ole mihinkään, koska ne
repivät nokallaan ja jaloillaan tupakkamaita. Hän ei hankkinut enää
uusia kanoja, kun kettu ryösti niitä ruispeltoon ja metsään ja haukat
veivät toisia ilmaan. Eikä antanut eukkonsakaan hankkia.

Nyt on kanoista ja kukoista jäljellä enää ainoastaan se yksi kana, joka
laulaa aamuvirttä Putkinotkon mökillä.

Mutta tällä kertaa ei Juutas Käkriäinen muistele kettua eikä kukkoa.
Eikä hän ajattele tupakkamaitaankaan, joita on muuallakin, nimittäin
pihalla ja riihen takana. Eikä kuule kanan laulua. Hän nukkuu kuin
tukki. Hänen suunsa on auki, suu, josta kuorsaukset korahtelevat
mahtavasti, luteiden kuljeskellessa miehen punoittavalla naamalla.
Siellä hän kellottaa ylhäällä lauteilla, perimmäisellä paikalla, niin
sanotussa hevosnurkassa: takanurkassa nimittäin, missä löyly on kuumin.
Käkriäinen on tosin aukaissut melkein kaikki nappinsa, mutta takki ja
housut hänellä on yllään. Ja päässä on hänellä talvella pidettävä
karvalakki, savolainen reuhka. Jalassa jonkinmoiset varrelliset
huopakengät, mikäli voi päättää, sillä ne ovat kuluneet rikki melkein
pilalle.

Ja iso piippu riippuu hänellä maatessa toisesta suupielestä.

Toinen perälava on ollut hänen vaimonsa paikkana, yönsä vaatteissaan
nukkuneen, kuin muutkin. Siinä on päänalusena kylvetty saunavasta. Ja
vastan vieressä pesukaukalossa nukkuu pienin vauva, joka on levännyt
yönsä äidin rinnoilla.

Kuskipukilla eli lämpimän kiukaan puolisella lavalla makaa Käkriäisen
kaksi vanhinta tytärtä. He makaavat jalkapohjat vastatusten ja kovin
kyttyrässä, kun penkki on käynyt heille kahdelle liian lyhyeksi.
Nuorempi heistä, hentovartaloinen Leja, raottelee silmiään, ja hänen
huulensa, jotka ovat kuin hohtavat vaapukat, kiertyvät pieneen ja
virkkuun haukotukseen. Mutta Saara makaa sikeässä unessa. Hän hengittää
niin että tohisee ja että rinnat, joita ympäröi likaisenkeltaisilla
pitseillä koristettu paita, pullistuvat. Jalassa on hänellä punaiset
sukat, mutta nappikengistä, jotka hän asetti eilisiltana makuulle
ruvetessaan tuohon penkkinsä alle, on toinen pudonnut saunan lehtiseen
ja onkimatojen asumaan karsinaan. Pienet lapset ovat sen pudottaneet
sinne unissaan, maatessaan lauteiden jalkasillalla ja keikkuessaan
sinne tänne syöpäläisten nipistäminä ja toisiaan tuupiskellen. Siinä
heitä on niin monta, ettei oikein selvääkään saa. Isompia ja pienempiä
sikin sokin. Sängynpeiton seasta, jonka pumpulit ovat purkautuneet
ulos, näkyy paljaita sääriä, valkeita taikka mustanruskeiksi
ahavoituneita. Väri riippuu siitä, onko kuka tyttö vai poika,
hameellako polvensa suojannut vai paljain pohkein juossut. Säärien
joukossa, jotka ovat toistensa ylitse ristissä tahi toisiinsa
sotkeutuneet, on pieniä vartaloita ja päitä, suurempia tai vähäisempiä,
missä pitkätukkainen, missä vielä pitempitukkainen. Edellinen on jonkun
poikalapsen, jälkimmäinen tytön.

Ja siinä tuo lapsukaisten kasa kihnuttaa itseään, raapii pienin kynsin
sekavia päitään ja ruumiitaan, sillä paitsi punaiset ja karpalomaiset
lutikat raivoavat heidän pinnassaan nopsat kirputkin ja muut yhtä
kutittavat.

Lähinnä vanhin poika, kalpea ja solakka Ananias, jo melkein aikamies,
loikoilee alhaalla saunan permannolla, tuoreelta lemuavalla
lehtikasalla, vieressään joku lihava pikku veli, paksuposkinen Topi.
Mutta anopille on annettu paikaksi permantopenkin ovensuun puolinen
pää, koska näet saman penkin peräpuolella tohisuttaa nenäänsä vanhin
poika, vankkaluinen Malakias. Siinä makaa anoppi kuuman saunan
kylmimmässä osassa. Kyyryinen mummo. Polvet koukussa vihertävää ikkunaa
kohti, jonka takana lotisee aamuinen ranta ja jonka riepupaikkojen
välistä pilkistelee sisälle korkeita viholaisia. Sellainen on vanhan ja
heikon mummon kohtalo, Käkriäisen vaimon äidin. Hänen oikea
olinpaikkansa olisi pitäjän vaivaistalo, mutta tänäkin kesänä on hän
karannut sieltä, päässyt muutamaksi viikoksi Putkinotkoon. Joskin hän
kiusautuu Putkinotkossa huonommilla ruuilla ja melkeinpä huonommalla
kohtelulla kuin köyhienhovin akkaseurassa, niin saapa hän täällä toki
olla missä tahtoo: erillään, metsissä marjoja poimimassa, tarvitsematta
mennä määrätunnilleen ellei juuri työhön, jota ei näin vanhoilla kunnan
hoidokeilla juuri teetetäkään, niin ainakin syömään ja makuulle.

Mutta miksi nämä ihmiset eivät nuku avarassa pirtissä, vaan pienessä ja
tulisessa saunassa?

No, heitä ei kuumuus kammota. Nuo luonnonlapset, miehet, jotka
liikkuvat talvella hevostöissä tai halkoja hakkaamassa viiltävillä
pakkasilla ja syvässä hangessa, ja pojat, jotka hiihtelevät usein
hyvinkin ohuissa pukimissa katsomassa jäniksenpyydyksiä taikka
laskemassa mäkeä Putkinotkon töyryltä, ovat yleensä sisällä
vilunarkoja. Samoin nämä naiset, jotka rämpivät syksyisin kantamassa
vesikorvoa rannasta navettaan ainoastaan yksi ohut hame päällä ja sekin
korkealle käärittynä, niin että paksut pohkeet ja reidetkin vilkkuvat
punaisina. Siksi he eivät nuku nyt aitoissakaan, joita pihan
reunustalla on parikin, tummia ja vinoon kallistuneita. Vankka
Malakias, häntä pari vuotta nuorempi Ananias ja heitä vielä viisikin vuotta
nuorempi Topi koettivat kyllä asettua sinne, kun ilmat
juhannukselta lämpenivät, viimeinkin. Sinne he puuhasivat itselleen
pesän heinistä, ylemmän aitan vinnille, koska itse aitat ovat täynnä
kaikenlaista muuta: akkojen hameita, ruumenia ja Juutas Käkriäisen
työkaluja ja tupakoita. Mutta alemmassa aitassa jälleen on maitoja ja
hulikoita. Siellä ylisillä he makasivat, Malakias ja Ananias, pyöreillä
kattovasoilla tuetun pärekaton alla, jolla pikkuisten lintujen varpaat
aamuisin rapisivat ja jonka päädyssä viiritangon puikolla pääskyset
laskettelivat iloista tirunlirutustaan. Paksuposkinen Topi heillä oli
haarojensa välissä. Mutta nyt, heinäkuun loppupuolella tuli heillekin
siellä vilu. Ja sisään he muuttivat takaisin, toisten luokse
lämmitettyyn saunaan.

Ja joskin päivät nykyään ovat melkeinpä kuumimmillaan, niin öisin aamun
koitteessa on ulkona viiltävä vilu. Sellainen on pohjolan kesä.

Eikähän köyhillä ole liikoja vaatteita, joihin kietoutua paikallaan
maatessa.

Mutta voisi kai pirttiä lämmittää? Sillä onhan Putkinotkossa metsää,
suurta koivikkoa, on syltäkin paksuja ja uunin vankasti kuumentavia
koivuja. Miksi sitten sängyt tuvassa ovat tyhjinä, toinen ruskeaksi
maalattu ja toinen vesisateen harmaaksi värittämä, koska näet niitä on
silloin tällöin pidetty ulkona kalliolla, että ilma ja sade huuhtelisi
ja karkoittaisi niistä punaiset pois? Miksi on sängyt hylätty
pelkästään joidenkuiden vanhojen housujen ja hameiden olinpaikaksi? Ja
yksinään on heitetty tupaan mökin ainoa kukkakin, Lejan kalpea
turkinpalko.

No, kukka nyt on kukka!

Ja tupaa voisi kyllä lämmittää. Mutta siinä ei kestä lämmin.

Sillä siitä on takaseinästä kolme, neljä hirsikertaa olemattomissa.
Siinä ei voi elää muuta kuin päivisin.

Tässäkin eräänä aamuna, kun mökin emäntä, Rosina meni ensimmäisenä
tupaan, risukasa helmassa sytyttämään tulta kahvipannun alle, niin
istui siellä pankolla, karstaisen padan vieressä, iso kettu. Punainen
tulikettu. Mökin emäntä pelästyi, mikähän tässä vielä tulee, kun ketut
työnnäiksevät sisälle, padasta lihalientä haistelemaan. Ananias oli
edellisenä päivänä kalalla käydessään tavannut merrasta poikueen pieniä
sorsia, ja niitä oli keitetty, ja jos lienee kettu älynnyt sen
lintukeiton hajun. Vai mitä lienee tullut varoittamaan, pahaa aikomaan?
Siinä se pankolta hävisi kuin lentämällä. Pelästyneen Rosinan, joka oli
jäänyt paikalleen ovensuuhun ja tuijotti kettua, ei tarvinnut sitä edes
hätistää pois.

Niin, ketut pääsevät tupaan. Tupa on takapuolelta aivan avonainen, ja
päädyssä ja pihan puolellakin on puolitoista kyynärää korkea rako,
josta sekä aurinko ja kuu että pian taivaalla kuultavat tähdet pääsevät
hohtamaan sisälle.

Itse Juutas Käkriäinen otti viime keväänä seinistä kolme neljä
hirsikertaa irralleen.

Viimeinkin hän ne otti. Kun Putkinotkon herra, Aapeli Muttinen, oli jo
vuosia vuotena aina täällä maalla kesäisin käydessään niistä nurissut ja
nalkuttanut. Ja näkyttänyt siitä, että Käkriäinen oli antanut niinä
kymmenenä, jotka hän oli hoitanut Putkinotkon mökkiä, tupansa
ikkunoiden mennä rikki. Eikä ollut korjannut ruutuja muuten kuin ensin
päreillä ja sitten rievuilla, ja sitten heinillä täytetyillä pusseilla
ja viimein oljista punotuilla matoilla ja vanhoilla housuillakin. Joten
ikkunoista valui talvipakkasilla vesi puroina seinille ja mädännytti
pian honkaisetkin hirret. Muistakin asioista se oli nälkyttänyt. Mutta
eipä Käkriäinen ollut toppanaankaan Muttisen sanoista. Ei varsinkaan
ensi aikoina, jolloin se olikin ollut hyvä ja lauhkea mies, se
Muttinen. Lauhkea aivan kuin silloin, kun se oli antanut tämän
Putkinotkon mökin Käkriäiselle. Antanut omaksi, niin alkoi Käkriäinen
luulla, sillä Muttinen oli paitsi lauhkea myöskin varakas mies. Ja ne
suulliset vuokraehdot ne houkuttelivat Käkriäisen Käkriäinen siihen hyvään
luuloon. Sitä ennen oli Juutas asunut tuolla aivan korvessa,
vielä kauempana kaupungista kuin tämä Putkinotko. Kievarin mökissä hän
oli asunut. Siellä hänellä oli kahdeksankymmentä possakkapäivää
vuodessa, suoritettavia sellaisina aikoina, milloin isäntä vain halusi,
vieläpä puolet niistä hevospäiviä. Mutta silloin oli Muttinen ostanut
tämän Putkinotkon paikan ja rakentanut huvilansa tänne. Ja hän oli
tahtonut tänne Käkriäisenkin, vuokralaiseksi tai hoitajaksi taikka
voudiksi, vartioimaan talvisaikaan huvilaa varkailta, ja sen pensaita
ja puita jäniksiltä. Siitä velvollisuudesta oli hän antanut
Käkriäiselle Putkinotkon pellot ja maat vapaasti viljeltäviksi.

Hoidettaviksi ihan niin kuin Käkriäinen itse tahtoi.

Muitakin ehtoja oli vielä. Kiviaita olisi Käkriäisen ollut tehtävä
huvilan puutarhan ympärille, vähitellen, vuosien kuluessa. Ja vedettävä
muutamia kymmeniä kuormia talvessa mutaa sinne omenapuiden ja pensaiden
juurille. Mutta nyt on Käkriäinen melkein mielissään, ettei hän ollut
täyttänyt niitäkään vaatimuksia. Ja mitenkä hän olisi täyttänyt? Kun on
niin paljon noita penikoita, lapsia, elätettävinä! Ja joskin eräät
niistä ovat olleet jo vuosia suuria, niin eihän niitä tullut sellaiseen
työhön komennetuksi. On ollut omiakin töitä. Ja Käkriäisen on tässä
täytynyt levähtääkin, komentamasta ja touhuamasta, koska hän ei ole
itsekään saanut käsistään noita töitä.

Sillä Käkriäisellä on, kuten anoppi, — tuo tungeksiva mummo, mutta
tässä asiassa kyllä totta puhuva, — usein sanoo, sellainen merkillinen
nukuttamisen tauti. Tautia se saattaa olla: tauteja on monenlaisia.
Niin uskoo Käkriäinen itsestään, ja on ehkä oikeassa.

Ja senkään tähden ei Käkriäinen ole tullut näinä
noita velvollisuuksia täyttäneeksi.

Ja siitä nyt Muttinen vähitellen suuttui, ja rupesi lopulta möyryämään
paitsi kiviaidasta ja mudista myöskin muista aidoista ja rakennuksesta.

Että hänen, Juutaksen, olisi ollut hoidettava Muttisen mökkiä. Rikkaan
miehen, jonka Käkriäinen luuli lahjoittavan koko mökin hänelle: niin
huokeilla ehdoilla antoi hän sen hänen hoitoonsa, ja yksinäinen mies se
on. Oleskelee täällä ainoastaan kesillä, eikä aina kesilläkään. Nytkin
on vielä kaupungissa.

Ja sanoihan Muttinen aikoinaan, että jos Käkriäinen täyttäisi ne ehdot,
mokomat, niin hän antaisi Käkriäiselle oman palstan...

Siihen omistamisen unelmaan tottui Käkriäinen niin, että antoi mökin
rakennuksenkin rappeutua.

Ja silloin Muttinen rupesi komentamaan, että Käkriäisen olisi ollut
sitä hoidettava kuin omaansa. Siitä näki Käkriäinen puolestaan, ettei
se annakaan hänelle tätä mökkiä. Ja hänkö nyt hoitamaan vierasta
mökkiä! Ja korjaamaan vierasta rakennusta!

Kauan pullisteli ja keinotteli hän Muttisen vaatimuksia vastaan. Mutta
viimein teetti Muttinen hänellä kirjallisen kontrahdin: panetti hänellä
puumerkin paperiin, jota heillä ei ensin keskenään ollutkaan.

Sen paperin nojalla hän nyt on saanut Käkriäisen korjaamaan pirttiä,
tiukattuaan kolmisen vuotta sen kontrahdinpykälän täyttämistä. Toisena syksynä
kontrahdinteon jälkeen kaatoi Juutas Käkriäinen metsästä
tarvittavat puut mädänneiden seinähirsien tilalle, koska Muttinen
lupasi antaa hänelle jäniksenpassit, ja mökissähän Käkriäisellä olisi
kyllä muussa suhteessa kuin Muttisen kovennusten tähden parempi olla
kuin muualla. Seuraavana keväänä Juutas koloi sitten osan niistä
kaadetuista hirsistä, ettei toukka olisi päässyt kaivelemaan niitä
reikäisiksi. Aapeli Muttinen tyytyi sinä kesänä siihen. Mutta
seuraavana kesänä rupesi hän taas polttelemaan, että puut on kuorittava
kaikki, ja vedettävä kartanollekin. Ja veistettävä niihin salvaimet, ja
sitten sijoitettava ne vanhain seinähirsien paikalle, jotka olisi
revittävä pois. Ja täytyihän Käkriäisen totella viimein tuota alituista
hoputtamista, niin kiireellistä, ettei hän oikein ennättänyt päätänsä
raapia ennen työhön ryhtymistään. Ja sitten hän veisti hirsiä, jo
hiukan kovettuneita. Ja kun pääsi vauhtiin, repi hän viime keväänä
entiset lahoneet hirret seinistä pois ja pönkitti seinät vankoilla
vitaposkilla, jottei tupa romahtaisi ihmisten niskaan.

Mutta siihen se pirtin korjaaminen ja kengittäminen taas jäi. Siellä
tuvan takana sinistyvät nyt uudet hirret puolittain valmiina kehikolla,
korkean ruohon sisässä. Ja onpa joku niistä kulkeutunut, mitenkä
lieneekään ja missä tarkoituksessa, aina tuonne alas kujallekin, läävän
eteen, pönkäksi sen välikön ovelle, jonka takana vuona nyt aamun
hiljaisuudessa surkeasti määkii ja puolisokea kana laulaa kimeästi ja
lyhyesti.

Siksi on nyt kesä asuttu saunassa, ja kettu tulee istumaan tuvan
nokiselle pankolle.

Viides luku

Rosina eli Eufrosyne Käkriäinen katselee saunan nurkalla jalkojaan,
jotka ovat jälleen koko kesän olleet pahasti pöhöttyneet ja joita
kolottaa kipeästi. Varmaankin se tulee tuosta ainaisesta juoksusta,
sillä hän se melkein yksinään pitää tässä talossa elämisen vireissä. Ja
Rosina ajattelee:

No nyt sitä pitää tulla kaupungista sitä kolotiita ja korpinrasvaakin.

Sillä kaupunkiin hän on tänään lähdössä.

Ainakin kolotiita ja korpinrasvaa. Ja muitakin voiteita... Jos nuo nyt
sitten auttaisivat ... siihen muuhun.

Ja Rosina huokaisee.

Mutta ainakin näihin jalkoihin, jotka ovat pöhöttyneet paksuiksi kuin
pölkky, auttaa kolotii ja korpinrasva. Niitä ihmeellisiä voiteita ei
nyt enää ole kotona.

Niitä oli hän kerran saanut eräästä Kenkkuinniemen mökistä, suutari
Sinikanteleen eukolta, käytettäväksi silloisen nuorimpansa, Repekan
pään rupiin. Ja sitten ne olivat näyttäytyneet sellaisiksi, että niiden
pitää auttaa vaikka mihin. Jos Jopi saa hampaankolotuksen viimeisten
maitohampaittensa koloihin, ei hänen poskiaan enää tervata eikä kääritä
ratamonlehtiä poskelle, vaan pannaan hampaankoloon korpinrasvaa ja
poskelle putelista kolotiita. Niin on tehty silloin, kun sitä mökissä
oli. Jos Ananias on valittanut tavallista päänkivistystään tahi isä
Juutas pistävän kupeisiinsa, ja saattaahan se pistääkin, vaivaista
miestä, hän kun on aikoinaan, nuorena, katkaissut toisen jalkansa, niin
että hän liikkaa kuin lasten tekemä sahuriukko pöydän reunalla,
päreestä vuoltu; ja jos Rosinaan itseensä on sattunut paitsi tätä
monivuotista jalkojen pöhötystä joskus ruusukin, lyöden hänet täyteen
ikäänkuin rokkoa, ehkä paha-aikeisten tuttujen panemaa; taikka jos
vanhin tytär Saara on saatettu ihmisten pilkan esineeksi, silmäämällä
hänen takakannikkaansa iso paise, jotkut silmänneet, koska hän on ollut
menneen kesän ja osan tätäkin kesää halkolotjassa laivamiesten
huushollerskana, niin ei kuin pyyhkäise päälle korpinrasvaa ja
kolotiita: ne auttavat. Jo seuraavana aamuna on rietta poissa. Sen voi
uskoa se joka on nähnyt ja kokenut. Ihmekös tuo, kun on nimikin kolotii
ja korpinrasva. Kolotii on kolotusta vastaan, ja korpinrasva on
ruumiitakin syövästä otettu.

Sillä kolotuksen voiteella ja korpinrasvalla paransi Rosina viime vuonna
vielä pahemmin pöhöttyneet jalkansa kuin nyt. Sitä ennen ei
ollut tiennyt mitään näistä rohdoista, kunnes Repekan pää johdatti
hänet pääsemään käsiksi hyvään lääkkeeseen. Ei ollut sitä ennen
kolotiita eikä korpinrasvaa juoksemisesta pakottaville sorkillekaan,
vaan parannettiin niitä silloin muulla. Saunan tulisessa löylyssä
voidellun tervan rinnalla oli parhainta Rosinan oma rohto. Ei hänen
itsensä keksimä, vaan Juutaksen neuvoma ja joidenkuiden vanhojen
ihmisten Juutakselle Käkriäinen opettama. Sitä käyttää hän nytkin, ja helpottaahan
sekin edes hiukan, tällainen ilman aikojaan vain kotiliritys, kun sillä
hautelee, varsinkin jos ottaa omaa, holaisee, saahan tuota. Ja vielä
paremmin se auttaa, jos käy talvella vesittämässä johonkin paikkaan ja
ottaa siitä paikasta multaa ja pitää mullassa jalkaansa päiväisen ajan.
Niin sanoo Juutas, ja hänellä onkin niissä asioissa kokeneen
tietoja, vanhan kansan ihmisiltä saatuja. Ja tietää Rosinakin tämän
auttavan jonkin verran. Mutta kolotiille ja korpinrasvalle ei ole
voittanutta, joskin ne ovat liian tahmeita nielaista mahaan, niinkuin
ne nyt ehkä parhaiten auttaisivat Malakiastakin, sillä Malakiaksella on
varmaankin matoja, joille nyt niillekin täytyy tuoda rohdot
kaupungista. Ja itselleenkin rohtoja, ... muuta, ei pelkästään
kolotiita ja korpinrasvaa.

Ja vieläkin eräs homma on hänellä kaupungissa. Ei siinä nyt muu auta
tuon Juutas-raukan tähden!

Mutta nytpä tästä on jouduttavakin, kun kerran kaupunkiin aikoo!
Jouduttava ja lennettävä! Kiidettävä niinkuin palava taula hännän alla.
Ei ole aikaa pelata lampaidenkaan kanssa, jotka ovat juosseet kujan
suusta Rosinan luokse, nähdessään hänet siellä saunan nurkalla. Niitä
on viisi, kuusi lammasta, joukossa pari pässi-poikaa. Kilvalla ovat ne
parahtaneet määkimään, makuupaikaltaan kallion pykämältä, jossa ne ovat
viettäneet yönsä yhdessä laterissa, villattomat ja vasta kerityt,
lämmittävän kiven suojassa. Siitä ne ovat kepsahtaneet määkien pystyyn
ja kipottaneet Rosinan luokse. Nyt ne ympäröivät emäntänsä ja
tavoittavat hänen sormiaan. Ja hän antaakin ensimmäiselle lampaalleen,
antaapa toisellekin. Mutta kun ne kaikki ryntäävät häneen kiinni ja
hyppivät terävillä sorkillaan hänen paljaita polviaan vasten, niin että
ovat hänet kaataa, ei siinä ole lopulta muu edessä kuin täytyy suuttua.
Ja Rosina huudahtaa tänä aamuna ensimmäiset kivakat sanansa:

”On siinä nyt enkelit laulamassa! Ettekö mene! Tässähän teille nyt...”

Ja hän antaa lampaille läiskyjä kämmenillään, hätyyttäen niitä pois. Ja
nujuuttaa sarvista poikien vihaiseksi ärsyttämää isointa pässiä, joka
tahtoo häntä puskea, kun ei ole saanut mitään suuhunsa. Nujuuttaa
hiukan naurahtaen, niin että pässin otsaluut tuntuvat ruskavan.

Mutta sitten muistaa hän myöskin ainoan pienen vuonansa, jonka hento ja
vapiseva initys kuuluu kujasta, kuuluu emonsa pehmeän äänen ohella.
Sinne rientää nyt Rosina, kalliolle päin, rientää kipunsa unohtaen ja
minkä aamuisenjäykillä jaloillaan pääsee. Hän hätistelee takaisin muita
lampaita, jotka juoksevat määkivänä parvena hänen perästään. Paiskaa
hirsipönkän pois navetan välikön ovelta, säkättää vielä härnätylle
pässille, ja pistäytyy sitä pakoonkin oven raosta sinne välikköön.
Siellä antaa hän nyt lampaalle tuoreita leppäkerppuja, eilisiltana
metsästä kantamiaan. Täksi päiväksi niitä on siellä vielä. Sitten
puhelee hän lampaalle imettämisen huolista, sillä vuona on vasta parin viikon
vanha. Ja vielä hellemmällä äänellä pakinoi hän karitsalle,
jonka emo on saanut ajetuksi väkisin jalkeille, opettaessaan sitä
kävelemään, jo niin nuorena, vaivaista. Oppisipa ihme senkin lapsi niin
nopeasti! Eikä nyt pientä pikkoa uskalleta päästää edes metsään,
lepikkoon, lepänlehtiä näppäisemään, kun siellä on nähty susia: niin,
suu levällään juoksentelevia herrojen jahtikoiria. Eilenkin on nähty
suuri ja punainen kutale, Jopi oli nähnyt. Ovat niillä herroilla elukat
elätettävinään, köyhien lampaita syömässä ... tällaisia pieniä
pikko-parkoja! Mutta onpa Putkinotkossa rohkea pässi! Eiköhän se osaa
jo rutaista sarvillaan koiria? Ainakin se pitää töminää jaloillaan, kun
koira tulee. Se polkaisee jalkaa, ja iskee sinne, iskee tänne, ja
sill’aikaa pääsevät muut lampaat juoksemaan kotiin, ellei hukkia,
korvenhujeltajia, ole niin monta, että sittenkin lampaan tappavat. Niin
tekivät viime kesänäkin. Silloin se vuona, sellainen vasta luotu kuin
tämäkin, makasi metsässä kurkku auki, korahteli toista päivää, raukka.
Lopettaahan se viimein täytyi ja heittää suohautaan. Ei tullut
huomatuksi, että olisi vienyt vaikka kaupunkiin: aikaisemmin lopettanut
ja sitten lennättänyt herrasväkien kattilaan. Nehän ne näet syövät
sellaistakin kuin vastasyntyneet vasikatkin ovat. Phyi! Ammuttava olisi
nuo koirat. Kunhan tässä Ananias tapaa ne torvelo olalla, niin
herkeävät, herjat, sellaisia pieniä runtelemasta ... että pikko pääsee
metsään pikittämään...

Vuonaa hyväillessään ja emälammasta ruokkiessaan on Rosina sattunut
koskettamaan hameensa helmalla Putkinotkon ainoaa kanaakin, joka on
istunut yönsä ylisille nousevien tikapuiden alimmalla kapulalla, se kun
ei enää pääse korkeammalle, niin vanha se on. Siinä se on laulanut
aamuvirttänsä. Ja haarustellut siitä alas ja ollut joutua lampaiden ja
Rosinan jalkoihin, se puolisokea.

Siitä hameen huiskauksesta kana suuttuu. Se kipastuu kotkottamaan ja
avaa lyhyet siipensä kuin lentääkseen silmille. Rosina katsahtaa kanaan
ja huudahtaa:

”Mitäs sinä rotkotat, mokomakin...! Vaikkei ole takapäässä kuin
kynäntynkiä. Voi sinua, raiskaa! Niin sokea, ettei osaa enää nokkia
suoraan, jos mistä silmällään syömistä erottaisi, vaan toksii kupista
syrjään ja tyhjää maata. Ja niin liikkuu, pyrstötön kana, kuin kaalin
kerä. Jalatkin ovat kankeat ja paksut, ja valkeat kuin mitkä kaalin
kannat. Ja varpaat ovat venyneet hirmuisen pitkiksi. Ja kuhmuiset
ne ovat ... kihtikö heissäkin lienee? Mutta sisu on kuin vanhalla
akalla ... äidillä, hyvälläkin! Annas, jos paiskaan tuon kerpun
päällesi, niin märkä sija jää enää kanasta! No, enpä hennokaan
paiskata ... kun olet tämän paikan ainoa kana! Olihan niitä ennen
muitakin, joskin sodalla ja telmeellä. Päivät se Juutas-raukka vahti
niitä tupakkamaansa vieressä. Ja jos kana nokkasi yhtäkin
tupakankukkaa, niin silmät paistoivat punaisina tupakkamiehen päässä.
Ja hän uhkasi lyödä sorkista seinään jokaisen kanan, hihii. Ja hän
uhkasi polttaa koko mökin!”

Mutta sittenhän veivätkin ketut ja haukat kaikki kanat paitsi tämän
yhden. Eikä sitten ole maksanut vaivaa hankkia uusia, Juutaksen ja
kettujen vihattaviksi.

Mutta tästä ei ole tupakkamaan nokkijaksi, koska se ei pääse itse enää
aidastakaan ylitse, vaan etsii rakoja. Vanha on vanha.

Rosina muistelee, että viisitoista vuotta on tällä kanalla ikää. Se
ostettiin Vaskilahden Matilta, vanhaltapojalta, ennen tänne
Putkinotkoon tuloa. Ja sitten se on muninut täällä melkein koko ajan.
Sanovat, ettei kana muni muuta kuin kolmen vuoden vanhaksi. Mutta se
puhe painaa vanhan naulan ja ison kiven: tämä on muninut ihan ehjät ja
kovat munat toissa kesään asti. Siksi sitä ei ole tullut tapetuksikaan,
vanhaa palvelijaa, varmaankin satoja munia muninutta, ja miljoonia!
Ihme, että sen haukkakin säästi. Vai eikö sekään huoline näin vanhaa ja
homehtunutta: korvallisetkin sillä ovat paljaat ja höyhenettömät.

Ja sitäpaitsi on Rosina ajatellut, että ehkäpä se vielä rupeaisi
munimaankin. Ja että se pitäisi myydä jonnekin, jos tilaisuus sattuisi.
Johonkin kukolliseen taloon. Tulisi siitäkin silloin markka pari tahi.
Ja kyllä täällä rahaa tarvitaan.

Niin ajatellen menee hän ottamaan kanalleen aitasta hiukan jyviä. Ja
maitoa sianporsaalle, joka kuuluu alkavan öristä tallista.

Kuudes luku

Porsas on ensin alkanut öristä, ja sitten, kun siitä ei ole lähtenyt
apua, kimeällä ja kiukkuisella äänellä rinkua. Nyt juoksuttaa Rosina
sille maitovatia aitasta. Ei se anna siivota edes allastaankaan, johon
se tipsuttaa napukastaan. Sellaisia ilkeitä ovat nämä urosporsaat. Nyt
porsas tunkee päänsä altaaseen, kun Rosina koettaa sitä kepukalla
puhdistella, haukkuen porsastaan kovalla äänellä koukkukärsäksi ja
karvaniskaksi. Se kapuaa emäntäänsä vastaan, ja tönkäisee hänen
jalkojensa alta ja hösii lämpöisellä kärsällään hänen käsiään. Eikä se
piittaa iskuistakaan, kunnes saa altaan asemasta koko ihmisten
maitovadin eteensä.

Sitten katselee Rosina vielä hetken, kuinka hänen mieleinen porsaansa
syö, imee maitoa niin, ettei malta nostaa edes päätänsäkään. Välistä se
vain hiljaa röhkäisee. Ja sen maha paisuu kuin puhallettu rakko.

Ja sitten se vilkaisee mustin silmin emäntäänsä, ja alkaa jälleen
syödä.

Mutta nyt kiiruhtaa Rosina kesken porsaan syönnin hakemaan lehmiä
metsästä. Hän juoksee ylös kapeaa ja viileää karjakujaa, jonka aidalla
roikkuu siellä täällä vanhoja ryysyjä, osaksi vielä kelpaaviakin,
pentujen sinne heittämiä. Ja tuvan kohdalla on seipäiden nenässä
puteleita, pestyjä ja siihen kuivamaan pantuja, joukossa joku
sellainenkin valkea ja neliskulmainen, joita sanotaan parrunpäiksi.

Jälleen hätistelee Rosina luotaan lampaita, jotka ovat lähteneet
juoksemaan hänen perästään. Kääntyy ja huudahtaa lampaille mutkaisen
kujan yläpäässä, muutamien pienien leppien ja vaivaisten koivujen
keskeltä. Niistä on oksat karsittu kerpuiksi ja saunavastoiksi, joten
ainoastaan latvoissa on laihoja lehtitupsuja.

Lampaat jäävät ällistyneinä seisomaan kujalle, ja Rosina tulee riihen
luokse kalliolle. Siinä hän pysähtyy sen verran, että vetää
jalkaterilleen nilkkoja suojaavat vanhat sukanvarret, sillä ruohikko
kujassa on kylmää: ihan jalkoja paleltaa. Kyllä on kastetta maassa.
Mainio tulee heinäpäivä, poudaksi aamukaste. Pitää joutua kaupunkiin ja
sieltä takaisin, että tulisi täällä edes vähänkin heinää tehdyksi.

Entistä pitemmin askelin juoksee Rosina alas notkelmaan, jossa mutainen
rapakko kiiltää leppien varjossa. Hän kulkee rapakon poikki heiluvia
pitkospuita myöten, ja kapuaa taas uudelle kalliolle vieläkin
korkeammalle kuin se, jonka takaa mökin pääty ja naavettunut katto nyt
näkyvät. Ja siinä hän ensi kertaa huihkaisee lehmilleen metsiä
kaiuttavalla ja voimakkaasti ulos puhaltavalla äänellä:

”Jertta, Yömi, Palmu, Juotikki, Poika! Tänn’se-ee!”

Vielä hän huutaa, venyttävästi:

”Jertta, Palmu...!”

Sitten hän kuuntelee, oikaisee kapeaa ja matalahkoa rintaansa ja hiukan
käyristynyttä selkäänsä, kääntelee kasvojaan oikealle ja vasemmalle
päin, suu hieman auki. Ei kuulu kelloja eikä lehmien ammumista. Vain
linnut veisaavat lehdossa.

Kaukaa jossakin laulavat kukot. Varmaankin Sahan hovilla.

Tuolla on pieni lahti metsän aukossa. Tyyni vesi kuvastelee saaria.

Rosina on melkeinpä lyhytkasvuinen. Hänen silmänsä ovat terävät ja
tummat, sukkelilta ja hieman tylyiltä vivahtavat. Tukka, josta näkyy
niskasta, vihreäjuovaisen liinan liepukan alta, ohut palmikko,
on samoin tumma, vivahtaen silloin tällöin auringon valossa
sinertävältäkin. Laihat ja lujapiirteiset kasvot ovat ahavoituneet ja
päivettyneet ruskean kellertäviksi.

Ja kun hänen nenänsä on heikosti haukkamainen ja ylähuuli sen juuresta
syvälle painunut, suu leveähkö ja ohuthuulinen, muistuttaa hän,
pälyillessään siellä metsän kalliolla terävän ja ovelan näköisenä,
jossakin määrin indiaaninaista.

Nyt oikaisee hän jälleen vartaloaan, suu avautuu hiukan ja kaula
kurottuu tuolta loistavaa metsäkumparetta kohti. Silmät aukenevat
pyöreiksi. Ja hän huutaa jälleen, kajahduttaa entistä kiivaammin ja
kiukkuisestikin:

”Jertta, Palmu, Poika, Juotikki...!”

Louhinen rinne lammen päässä kaikuu sanat takaisin. Mutta ei kuulu
hiljaistakaan lehmien ammumista.

Siinä se nyt taas on! Sinnehän ne ... jälleen ovat menneet
Putkinotkosta, kauas Kenkkuinniemen muiden talojen alueille... Korpeen,
josta ei mikään ota selvää.

Kun Putkinotkon raja-aidat ovat rikki! Joka kulmalta pitkin kangasta.
Kun ei tuosta Juutaksesta ole niiden korjaajaksi!

Ei nytkään, vaikka on noita jo kaksi isoa poikaakin, toinen ihan
aikamies, Malakias, Rosinan esikoinen, rakkaasti kohdeltava raiska, kun
se on Luojan luoma: hömmelö, liian aikaisessa synnytyksessä siellä
kievarin mökissä lienee verenvuoto sokaissut poloisen silmät, ja sitten
vielä lapsentauti, riisi, vääntänyt ne kieroon, katsomaan toisen
yhtäälle ja toisen toisaalle päin. Ja siinä se on tullut vika muutenkin
päähän. Mutta järjestyksessä toinen pojista olisi älykäs ja pystyvä,
joskin hän on heikko, köyhien ruuilla elänyt. Sen on pienestä alkaen
kivistänyt usein päätä. Jopa Rosinaa hiukan huolettaa, eikö siinä
komotuksessa ole vähän muutakin, nykyään: että se oppii makailemaan,
Ananias, niinkuin isänsäkin, oppii sellaisesta esimerkistä, ja
opettelee... Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas
luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle
kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti,
ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin
peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa.

Ja ne alkamattomat puuskat ovat pitkiä. Kestävät joskus kokonaisen vuodenkin
.

Ja varsinkaan pahoilla ilmoilla ei se tahtoisi vääntäytyä ulos, tuskin
niille asioillekaan. Ei, makaa, röhöttää silloin kuukausittain.
Niinkuin karhu talvella. Ei muuta kuin makaa sikeässä unessa... Aivan
kuin horroksissa. Sellaisina aikoina etenkin, jolloin on ruokaa
perheelle, muutamaksi viikoksi, sillä kauankos sitä kerrallaan riittää.
Jos mies on makaamisen tuulella, saa Rosina juosta lainaamassa ja
anelemassa mökeistä ja taloista.

Tai kun Juutas Käkriäinen milloin valvoo, niin hän naureskelee vain ja
rallattaakin väliin, örisee. Ja sanoo, että onhan nyt talossa jauhoja.
Ja onhan kuoppa täynnä perunoita. Sellainen on hän enimmäkseen, milloin
päivä paistaa, ja milloin mökissä on ruokaa.

Mutta kun sitten huoli lähestyy, ja kauankos se on lähestymättä, sillä
säkki jauhoja viikossa menee tällaisen lapsilauman suuhun, niin on
Juutaksen hiton vaikeaa päästä hommaamisen alkuun, uutta sapuskaa
hankkimaan. Eikä hän usein pääsekään. Yhä se vain istuu, sängystä
penkille kohonneena, jöröttää piippu leukapielessä, jos on mitä
polttaa. Tupakatkin nimittäin unohtuvat joskus hakkaamatta. Silloin se
työntää niitä poskeensa hakkaamattomina, ja syljeskelee kinaa
suupielestään, ja alkaa hiljaa murista. Niinkuin karhu se mormottaa. Ja
usein se siinä kiihtyy. Ja kaikki on siitä silloin pahaa. Mormotettavia
omat hommat, ja koko maailmankin hommat. Sellaisella tuurilla ollessaan
odottaa se Putkinotkoon Rosinan veljeä, Maunoa. Maunon olisi muka
tuotava hänelle aviisi, ”Työmies”, jota Juutas sitten lueskelisi,
vaikka se luku käy siltä niin vaivalloisesti. Ja pahat ovat hänestä
sitten valtakunnat, ja Turkin sodat, ja kaikki. Niinkuin se maailma nyt
siitä paranisi ... nuo naapurit, rikkaat porhot, joilla ei ole hätää
tässä maailmassa! Mutta Juutas motkottaa, ja paneiksen sitten ehkä
vielä makaamaan, sen viikkokauden istuskeltuaan. Ei valitse itselleen
edes makuusijaa, vaan heittäiksen rahille ja alkaa kuorsata siinä. Eikä
viitsi ottaa lakkiakaan päästänsä. Niin, ei suostu silloin muuttamaan
paitaansa, sellaisella makaamisen kaudella, vaan tahtoo pitää samaa
paitaa pesemättä puoli vuotta. On kuin mikäkin jänis, joka vaihtaa
karvaa kahdesti vuodessa. Ja Juutas suuttuu, jos tohtii sanoa hänelle
jotain esimerkiksi paidasta. Hän ärähtää, ettei ole tarpeen paitaa
muuttaa, päältään repiä: kelpaa se tällaiselle ihmiselle aina sama
paita. Köyhälle, muka.

Mutta jos se pääsee alkuun, niin on se iloinenkin. Pellolta kuuluu
silloin yöllä möreä hyräily. Ja Rosinan mieli tulee hyväksi, sillä
Juutas on taas ahkera. Ja joskus kajahtaa ahkeroivan suusta vakojen ja
kiviraunioiden välistä kimeä vihellyskin. Mutta eipä se aina pääse
alkuun sittenkään, kun on jo alkuun päässyt. Tässä äskenkin sai Rosina
hänet lähtemään lääniin ... viinoilla täytettyine pulloineen, kun
hänestä ei muuhunkaan ollut. Ja lähtiessään kehui Juutas joutuvansa
takaisin jo päivän, parin kuluttua, tulevansa täydet jauhosäkit ja
rahaa mukanaan. Mutta kuinkas kävi?

Juutas ajeli partansa, joka oli mörötyspäällä ollessa kasvanut jo niin
pitkäksi, ettei silmiä sen sisästä näkynyt, ja harjoitteli kipeää
jalkaansa astelemaan notkeammin, ettei häntä kylillä tunnettaisi
liikkaavaksi Juutas Käkriäiseksi. Ja sitten Käkriäinen pukeutui
parempiinsa. Ja kehotti poikia hakemaan metsästä kiiruusti hevosen.
Hevosta odotellessa hän itse söi. Sitten hän kapusi hevosen selkään ja
ratsasti Putkinotkosta kuin kuningas, viinakontti selässä. Ananias
saattoi häntä kylän ja valtamaantien haaraan, jossa Käkriäisen
ajokärrit ovat Sinikanteleen mökin vajassa. Sellainen oli alku. Mutta
kaksi viikkoa se sillä matkalla viipyi.

Missä lienee ollut. Kai se oli ajanut johonkin mökkiin, samoin kuin
viime joulukuussakin, mentyään hakemaan lapikkaitaan suutarista.
Silläkin hakumatkalla viipyi hevosineen viikon. Istahti Sinikanteleen
mökkiin, sanoi olevansa kiireissään, ja sitten rupesi siinä turpaansa
pieksämään, kehumaan, miten täällä Putkinotkossa eletään hyvästi, miten
on suuret karjat, ja oivalliset asumukset, hihii. Ja ennustamaan
ihmisille maailman asioita: kuinka muka käy vielä sille jollekin Turkin
vai minkä lienee keisarille, josta sanovat aviisien tietävän, mitä
tiennevät. Ja kuinka käy koko maailmalle. Siinä se Juutaspoloinen istui
koko sen päivän, syömättä ... ihmisten naurettavana. Ja kun sitten
viimein otti ne lapikkaansa, niin eipäs ajanut kotiin, vaan oli nähty
seuraavana päivänä vielä hevosellaan toisessa kylässä. Niin se ajoi,
lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä
penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt
ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on,
lupittaja. Lupittaja mennä lupittaa...

Mutta tällä viimeisellä viinamatkalla: olihan se toki silloin myynyt
viinat. Ja niillä rahoilla tässä nyt taas eletty.

Ne rahat kuitenkin jo loppuvat. Ja viinatkin ovat talosta loppuneet.
Rosina menee kaupungista hakemaan Mauno-veljeltään viinojakin,
pannakseen Juutaksen jälleen myymään ... ellei saa häntä parempaankin
ansioon.

Sillä eipä Juutaksesta ole edes noutamaan viinoja kaupungista, nyt, kun
hänellä on yhä se torkkumisaikansa. Siitä torkkumisesta täytyisi se
toki vanutella hereilleen, koska viimeisessä jauhosäkissäkin on enää
vain pohjassa syömistä.

Aina on Rosinan elämä ollut tällaista Juutaksen hereilleen
vanuttamista. Sama on Juutas ollut ikänsä. Eikä sille nyt mitään voi,
ei tosiaan ... ilman pyssyä varsinkaan, hihii! Melkein yksinään on
Rosinan heiluttava, kestettävä ja keksittävä keinot.

Sillä hän ei nyt ole se ihminen, joka panee penikkansa vaivaistaloon
taikka huudolle ja eroaa heistä, omasta verestään ja lihastaan. Erota
penikoistaan! Kissakin toki tappelee pennuistaan, vaikka onkin
luontokappale.

Ei Rosina ole päästänyt heitä kylille palvelukseenkaan, joskin niitä on
täällä kotona niin paljon. Minkäs niille ... kun niitä tulee... Tulee
köyhille. Jumala köyhiä muistaa...

Tätä ajatustaan Jumalasta Rosina kuitenkin hätkähtää, sillä hän pelkää
Jumalaa, pelkää pahemmin kuin enteitä ja taikamaisia ennustuksia.

Ei, rakkaitahan ovat lapset, Jumalan lahjat.

Mutta kun niitä tulee niin paljon, että sen taakan alle nääntyy! Ja
nälkä uhkaa.

Onpa hän koettanut, ettei niitä tulisikaan. On kysellyt neuvoa
Sinikanteleen akalta ja Mauno-veljen Pertalta. Mutta Sinikanteleen akka
on puhunut ainoastaan niistä tipoista, jotka ... eivät auta. Ja
kuitenkin aikoo Rosina niitä tänäänkin kaupungista ostaa!

Sillä taaskin tuntee hän niinkuin hän olisi sinnepäin. Hän huokaisee.

Ja ne Maunon Pertan neuvot ovat nyt sellaisia, että Rosinaa sekä
naurattaa että iljettää!

Pitää vain niitä tippoja taas!

Mihinkäs tässä muuten jouduttaisiin? Lapset! Palvelukseen ... siihen
rääkkiin kun hän ei lapsiaan pane! Emäntiä taikka jopa rikkaita rouvia
passaamaan, jotka ilkeävät kannattaa piialla pellolle vetensäkin,
pyttyyn lotisuttamansa, niin emännät kuin hyvätkin rouvat. Jos ei juuri
se emäntä, jota Rosina oli nuorena tyttönä palvelemassa, saaden raataa
aamusta iltaan laiskalle, pöyhkeälle ja lihavalle emännälle,
rikastuttaa rikasta, niin kyllä sen sijaan toiset. Sellaisetkin, jotka
ovat kaukana rouvasta, koska eivät osaa edes ruotsiakaan, niinkuin on
Matti Muikkusen akka, jolle Rosina erehtyi toissa vuonna antamaan
Saaran palvelukseen. Mutta heti otti hän Saaran Aina Kustava Muikkuselta
pois, kun tyttö valitti sellaista orjana olemista. Mitä on
sitten tuo Matti Muikkusen akka, jolle toisen pitäisi kantaa pyttyjä ja
punttuja? Ihmisen lihaa se on niinkuin hänkin, Rosina Käkriäinen. Mutta
köyhemmän pitäisi sellaisia passailla. Ei, niihin koiranketjuihin ei
Rosinan pentuja kahlita, tarjotkoot hänelle heistä mitä tahansa. Ja
pilkatkoot, että hän laskee Saaran mieluummin vaikka halkolotjaan kuin
antaa hänet herrastaloihinkaan.

Ja olihan sillä Saaran lotjaan laskemisella toinenkin tarkoituksensa,
jota ilkeät ja irvistelijät eivät tiedäkään: Saara oli tervahöyryssä
Pietarin-matkoillaan toki kaupinnut viinaa. Kunnes päämiehet ajoivat
tytön lotjasta pois.

Miksi ne ajoivat?

Rosinan sydäntä kouristaa ajatella, että jos sille tytölle olisi
siellä, yksinään lotjamiesten joukossa, tapahtunut jotain, vaikka se
sanoo ainoastaan joutuneensa kiinni viinoista. Mutta ei Rosina vielä
ainakaan ole mitään erikoista Saarassa jaksanut huomata.

Nyt se Saara makaa täällä. Makaa aina. Vaikka on lähes aikaihminen.
Makaa niinkuin muutkin, isommat ja kipeämmät, Malakias ja Ananias.
Sillä mitäpä nuoremmista: jos heillä onkin kakkaraa niukemmalta, niin
onhan unta viljemmältä. Mutta Saaran pitäisi liehua, ja Ananiaksenkin
koettaa, vaikka vähän koskisikin päähän... Liehua niinkuin Rosina
itsekin liehuu. Kun ovat saaneet pieninä maata, eikä ole tarvinnut
ketään palvella, niinkuin hänen.

Sellaisiako heistä tuleekin, huonoja ja köntyksiä?

Mutta ihmekös se, kun ovat nämä tekoaineet Rosinalla olleet tällaiset,
tuo Juutas-raiska. Lupittaja se on, ja lupittaa.

Ei tullut Rosina alussa huomanneeksi, kuinka se lupitti. Jo matkalla
pappilaan, tällä samalla tammalla, jonka Juutas oli hankkinut siihen
aikaan ja joka on heillä yhä vieläkin, niin, matkalla vihille Juutaksen
solmuiset nuoraohjakset katkesivat keskellä maantietä. Ja se oli
sitonut niitä puolen tuntia. Ja kun oli ajettu uudestaan, niin rahkeet
repesivät ... ikäänkuin se olisi ollut mikä enne. Eikä siitä matkasta
tahtonut mitään tulla. Mutta mikä lienee silloin ollut Rosinalla:
Juutas oli niin veikeä ja lystikäs jutuissaan, niinkuin lapsi. Ja oli
paljon lupaillut. Kuten se nytkin lupailee hyvällä tuulella ollessaan.
Ja Rosinaa oli niin säälittänyt, tuo lupittaja, jolle oli lupautunut.
Ja lapsistahan se pitääkin. Ja luja se on kuin karhu työssä ... jos se
vain milloin rupeaisi työhön.

Rosina juoksee mäkiä ylös ja notkelmia alas, sananjalkaisia laaksoja ja
päivänpaisteessa lämpiäviä kankaita. Joskus hän seisahtuu ja huutaa
lehmiään.

Ja sitten kajahtaakin Yömin ammuminen, harmaan ja louhisen kummun
takaa. Siellä on toki Yömi, siellä on koko karja. Rosina huudahtaa
lehmilleen:

”Mikäs teitä täällä pidättää ... kun ette kuule huutojakaan? Ja kun ei
edes Poika, vielä maitojuomat muistava, kuljeta toisia kotiin. Mutta
kah, toisetpa sillä onkin haluttavat. Älä yritä ... kun se Jertta ei
kerran anna.”

Hetken katselee Rosina Poikaansa, nuorta ja mustanruskeaa härkää,
telmivää ja kähärätukkaista. Siinä vilahtaa hänen otsassaan lystikäs
ajatus, että sehän se oli tähän hänenkin elämäänsä syynä, ettei hän
silloin, kun Käkriäinen pyrki hänen kupeelleen, ollut antanut. Mitä
kummaa? Herra siunatkoon! Äitinsäkin tähden, joka oli tehnyt
ensimmäisen lapsensa, Mauno-veljen, ennen häitä, oli Rosina päättänyt,
ettei hän anna, ei anna ennen häitä. Sillä pitikö nyt sitten koko suvun
mennä alamäkeen? Mutta sen päätöksen tähden hän sitten lienee ollut
kuin metso soitimella, näkemätön, hihii. Ja nyt ... on niitä huolia.

”Jertta, Palmu, Yömi, Juotikki! Pois kotiin, noo-o!”

Seitsemäs luku

Aurinko lämmittää. Leppien lehdet kiiltävät. Koivujen lehdistä kimpoaa
säteitä aivan kuin kastepisaroista.

Taivaalla on ainoastaan muutamia pilvenhaituvia. Ilmanranta punertaa.

Kaste herahtaa Rosinan hameenhelmoista selvänä vetenä, polviin
ulottuvassa ruohossa. Jalkoja jäykistää ja varpaat tulevat punaisiksi.
Tuolla metsäniityllä, jonka kulmauksesta Putkinotkon lampi kiiltelee,
sillä Rosina on tuonut karjansa jo vierailta alueilta pois, haihtuvat
usvat, leijuen niin ohuina, että niitty pääsee kuultamaan usvapeitteen
läpi. Mutta vielä näyttävät niityn takana metsä ja puut pelkältä
utuiselta seinältä ja varjoilta, joista ei erota lehteä eikä oksaa.

Koivut selvenevät usvasta latvapuoliltaan yhä enemmän, niinkuin mitkä
haamut. Jo kuumottaa heinälatokin harmaan aidan vierestä.

Paikoin on niityllä vieläkin vaaleampaa kuin usva. Se on kuin kuuraa
tai lunta: niittyvillat siellä kukkivat.

Tuossa lepikossa on oksissa leppäkerppuja, lasten pari viikkoa sitten
tekemiä.

Mutta sitten kiintyvät Rosinan ajatukset hienossa aamutuulessa
välkähtelevään ruispeltoon, joka on lähellä Putkinotkon riihtä. Lehmien
kellot kalisevat ja helisevät, ja yksi pömpöttää epätasaisesti: Yömin
kello, tuon vanhan lehmän kömpiessä ryteikössä rinteen alla.

Se pelto on pieni, ja ikäänkuin kolmikolkkainen, uusin niistä
kaistaleista, mitä Juutas on Putkinotkossa ollessaan avannut lisää sen
viljelyksiin. Innokkaasti ja mielihyvällä katselee Rosina sitä, hänen
ja hänen omiensa elatuksen antajaa. Usein on hän muistanut sitä, toissa keväästä
asti, jolloin se kaskettiin. Ja varsinkin viime syksystä,
jolloin se kylvettiin ja kynnettiin. On ollut toivova ja utelias siitä,
on tarkannut keväällä sen oraita ja nyt kesällä leivän paisumista
siinä. Hyvä onkin nyt vilja kallionkolossa. Kun ei vain pouta sitä
polttelisi.

Mutta samalla sekaantuu siihen pellon mieluiseen ajatteluun katkeruus
ja kiukku, ettei se pelto, joka on heidän, Putkinotkon mökin
asukkaiden, raivaama ja reuhtoma, ole oikein pohjiaan myöten hänen eikä
heidän. Se katkeruus on kurkussa kuin suola. Ja se panee Rosinan
puremaan leukaluunsa yhteen. Pohjiaan myöten heidän, oikein oma. Sillä
sellaisena oli Rosinakin oppinut pitämään vuosien kuluessa Putkinotkoa.

Mistä syystä?

Siksi, että Muttinen oli tosiaan luvannut heille oman palstan, jos...
Eikä Muttinen alkuvuosina sekaantunut tilan asioihin. Ja hän on rikas:
herra ... mikäs sellaisella hätänä. Ja tosiaan se Juutakselle lupasi,
jos Juutas... Mutta Juutas ... että sen juuttaan pitääkin olla
sellainen! Ettei ole korjannut tupaa, vaikka Rosina olisi kuinka
hoputtanut. Kun ei kerran herrojen sovi sen vertaa kustantaa. Eikä
Juutas ollut rakennellut aitoja, eikä varustanut talveksi puita
kartanolle, vaan kaatanut tuoreeltaan talvella metsästä. Ja siitäkin on
Muttinen vihoissaan, nuuskittuaan viimein mokomastakin selvän. Eipä
silti, ettei täällä olisi puita polttaa tuoreeltaankin, vaikka
paremmathan ne kesällä tehdyt ja kuivatut puut olisivat. Mutta eihän
tuo nyt paljon repisi Muttisen kukkaroa, rikkaan miehen...

Ja siitähän se vuosien takainen ja yhä tiukkeneva silmälläpito pääsi
alkamaan, ettei tuon Juutaksen passannut hoidella Muttisen omenapuita;
olisi noille nyt hennonut paiskata mutaa ja sontaa yli korvien,
mokomille koristuksille, jos se nyt muka oli ehtona. Mutta eipä
Rosinakaan saattanut ensin ymmärtää sellaista niin vakavasti, lauhkean
Muttisen puolelta. Ja kun sitten alkoi ymmärtää, niin Juutastako
silloin olisi saanut hommaan! Muttinen oli Juutasta käskenyt, eikä
Juutasta saa käskyllä mihinkään. Kuta enemmän Muttinen oli ruvennut
komentelemaan, sitä enemmän oli Juutakselta mennyt aikaa jurnottaessaan
sitä komentelemista vastaan. Ja kun hänen nyt viimein on täytynyt
taipua, ensin kiviaitaa tekemään ja sitten asuntoaan korjaamaan, niin
nyt on jo liian myöhäistä: Muttiselta ei heltiä lahjapalstaa. Ja
korjaileminen ja rakentelu on Rosinastakin nyt melkoisen katkeraa.
Vierasta maata hurja hoitakoon! Siinä on Juutaskin oikeassa... Pitää
sitä kuitenkin hoitaa sen verran, että leipänsä saa. Viisitoista vuotta
on heillä nyt vielä oikeus olla Putkinotkossa tämän kontrahdin nojalla.
Kontrahti on yhtä helppo kuin ennenkin. Mutta sittenkin ... tämä ei
vain ole omaa maata.

Rosinan mustien hiusten reunaama otsa laskeutuu ryppyihin ja huulet
työntyvät vihaisesti törölleen, kun hän katsahtaa nyt tuonne uudelle
ruispellollekin. Tekemättä olisi sekin tainnut saada jäädä ... jos he
joutuvat tästä pois. Kun ei Juutas ole vieläkään nurkkiaan paikkaillut.

Miksi pitää maailmassa olla rikkaita ja köyhiä?

Ja ei, ei kelpaa rikkaan antaa köyhälle! Kaikesta täytyy olla
vastineena passailu.

Tuossa on polun poikki maassa puu, aikamoinen koivu, jonakin
polttopuuksi kaadettu ja metsään unohdettu. Siihen se mätänee.
Mädätköönpä jos! Mädätkööt kaikki puut! Jotain iloa tuosta
lupittamisestakin on.

Ja siitä, että on edes älytty ruveta myymään viinaa. Kun Juutas Mauno on
kerran sellainen, ettei hänestä ole jörötystuulella kotona hommiin ja
kun hän sitäpaitsi unohtuu muutenkin kylille kuljeskelemaan, koska
haluaa olla joko ihan yksinään tahi pakinoida vieraiden ihmisten
kanssa, niin onpahan niistä joutoajoista ja kylillä istumisista ollut
se hyöty, että hän on myynyt sitä. Veli sen ajatuksen Rosinalle
antoi viisi, kuusi vuotta sitten. Ja Rosinan avulla sai hän kuin saikin
Juutaksen vanutetuksi valveille sitä ajatusta toteuttamaan.

Mauno Kypenäinen onkin toki mies ja sen verran Rosinan verta, vaikka
lieneekin jollain tavoin tullut vikaan, ennen häitäkin kun on tehty.
Laiskanpuoleinen on Mauno. Mutta mies se on sen verran, että evästä se
osaa omilleen hankkia, vaikka asuukin siinä kaupungin etukylässä, jota
sanotaan Mesopotamiaksi: rikkaammat sanovat sen köyhien eläjien tähden.
Sellainen on Mauno, ettei rupea raatamaan isännille heidän
määräämistään ja usein pilkkahuokeista päiväpalkoista vuokramaksuja
asumuksistaan. Ja siksi ajavat rikkaat hänet mökeistään muualle, tuskin
hän on ennättänyt niihin asettua. Mutta Potamian maiden omistaja on
toista, ei se kiristä köyhiä. Ja sieltä saa Mauno viinaa; sitä
kuljetetaan sinne, ja siellä sitä keitetäänkin joskus. Mauno on antanut
sitä Käkriäiselle myytäväksi. Ja hän myy sitä itsekin, se pitkänhuiskea
Mauno. Mikäs tässä maailmassa, ettei köyhä saisi sitä myydä! Myyväthän
herrat itsekin. Hotelliherrat kaupungissa, juottavat herroille ja
talonpojille! Ja rikastuvat: monen maajussin mannut niillä on
taskussaan. Sellaisista laeista, ettei köyhempi saisi ansaita sillä,
millä toinenkin, ei Maunon tosiaan tarvitsekaan olla tuonaan. Eikä se
ole. Vinttasipa se tässä takavuosina kelpo lailla kuonoon sitä
poliisin-ketaletta, joka tunkeusi kaivelemaan viinaputeleita hänen
housunkauluksensa alta, vinttasi, ja pantiin sitten vedelle ja leivälle
linnaan. Niin hyvästi vinttasi. Mutta pilkatkootpa ihmiset Maunoa
viinarokariksi ja kunniansa muka menettäneeksi, viisipä sellaisista
kunnioista...!

Ja alkavat ne jo pilkata Juutastakin. Nuuskivat nokkaansa kaikki hänen
kuljeskelunsa. Ne kadehtivat ... vaivaisemmat ... kun Juutas on toki
jotain osannut hankkia: nämä lehmätkin on saatu sillä tavoin
karttumaan. Ennen veivät ryöstäjä tai manuuttaja aina heidän
maidonantajansa. Ruununmies otti ruunulle, kun heillä ei ollut työntää
rahaa sille ihmeen imijälle, tai menivät lehmät sitten ihmisille
veloista. Mutta nyt on useampiakin lehmiä, ja nuori härkäkin on, Poika.
Ja lampaita on. Ja pitäisi ostaa uusi hevonen.

Eikähän tuota Juutasta ole saatu kylillä viinanmyynnistä kiinni, niin
viisas se on, kun rupeaa hommaamaan. Ja täällä kotona on Rosina, joka
osaa kätkeä lekkerit ja putelit. Vähänkös täällä metsissä on
louhenkoloja! Ja isommat lapsetkin ymmärtävät lennättää piiloon, niin
etteivät poliisit tapaa mitään, jos tulevat, kuten pari kertaa ovat
tulleet. Eivätkä edes penikatkaan, ne heistä, jotka puhuvat, virka
poliiseille sanaakaan, vaan käsittävät ihan kuin vaistosta, miten se on
vaarallista. Se heissä toki on Rosina Kypenäisen ja isänsäkin älyä.

Eivätkä nuo ostajat liene tämän viinan tähden toisiaan verille
pieksäneet. Kaupungissa hotellissa taitavat pahemmin juoda ja tapella.
Ja etäälle se viina on mennytkin enimmäkseen, toisiin pitäjiinkin.
Varsinkin runsaimman edun tuottanut minne lienee mennyt, Pietariin,
Saaran mukana. Mennyt ... kuka tietää vaikka rohdoiksikin.

Mutta nyt ne niistä lähteneet pennit loppuvat. Ja vielä enemmän voisi
saada toisella tavalla!

Ei kannata tonkia toisen mäkeä muuta kuin sen verran, että ... lapset
edes oppisivat työhön.

Rosina on jo koettanut monta kertaa hyvin varovasti haastella
Juutakselle, kuinka se viinahomma nyt olisi järjestettävä. Mutta Juutas
ei ole suostunut, vaikka Rosina on koettanut olla puheissaan arka ja
herkkä. Pelänneekö Juutas sitä uutta tapaa, kun toinen sitä ehdottaa?
Tai hän ei ole siihen vielä ennättänyt selvitä.

Mutta mistä tässä nyt tulee leipä suuhun? Ja toista se on se
helpommalla saatu leipä: ikäänkuin makeampaa. Se sallii syödä
säästelemättä itseään. Joskin on paha syödä sitäkin kevytmielisesti,
niinkuin Juutas-parka ensi kerran tällaisia helpolla hellinneitä
rahoja. Riemuissaan toi hän silloin paljon kotiin vehnäsiä, joita
rikkaiden pöydillä on. Ja yhtäkkiä, paljon syötyään, ennenkuin Rosina
aavistikaan, käänsi hän iloissaan yhden korvapuustin alleen tuolille,
ja, Herra hyvästi siunatkoon, ampui siihen takalistollaan, nauroi
hyvillään. Se oli paha, josta Rosina torui niinkuin enteestä: ei tässä
tiedä, mitä vielä saa syödä...

Eikä tiedä, kuinka käy lopulta sen uuden hommankaan, jonka Rosina aikoo
tänään panna toimeen Maunon avulla, jos tapaa Maunon kotona.

Pääskysen pesäkin putosi toissa viikolla läävän orren alta. Mikähän sen
olisi pudottanut?

Kahdeksas luku

Mutta nyt on Putkinotkon pihalla ääntä ja liikettä. Perheestä on osa
kömpinyt saunasta sinne. Ja pikku Repekka, lähinnä nuorin lapsi,
tanssii pihan kaltevalla rinteellä, saunakukkien reunustamalla polulla.
Tanssii, tepastelee ja hyppii alkavan elämän kuohuvasta ilosta ja
auringonpaisteen onnesta, paljain ja pyörein pikku jaloin. Ja nauraa
kirkkain äänin. Livertää kuin kiuru taivaalla. Ja laulaa, laulaa.

On lämmintä, onpa kuumakin eräistä. Hurja on venähtänyt portaitten
varjoon, joilla mummo istuu. Silloin tällöin pistää Hurja jo kielensä
ulos suusta, punaisen kuin kukonheltta. Missä lieneekin ollut Hurja
juoksemassa.

Hauskaa on mummosta nähdä viattoman lapsen iloitsevan ja hyppivän.

Repekka hyppii melkein alasti, sillä hänellä on päällään ainoastaan
paita, jossa ei ole juuri laisinkaan etupuolta: navan kohdalta asti on
etummainen helma revennyt pois. Veikeästi ja tyytyväisenä kellistelee
tyttö paljasta ja päivettynyttä vatsaansa. Mutta takana keikkuu helma
vielä melkein kokonaisena.

Nyt pysähdyttää pieni Repekka tepastelevan tanssinsa, ja keskeyttäen
laulunsa hän hengähtää hetkisen. Seisahtuu päivänpaisteessa istuvan
mummon eteen ja tirkistelee mummoon tukkansa läpi, joka riippuu pitkänä
hänen kasvoillaan, kätkien silmät niinkuin mikä esirippu, joten ne
kiiluvat hapsien lomista, Repekan ruskeat ja välkkyvät silmät. Ja
mummolle veikeiltyään nauraa Repekka jälleen katketakseen.

Sitten alkaa hän taas tanssia ja laulaa uutta laulua.

Ensimmäisenä mummon ja pienimmän veikon jälkeen heräsi hän saunassa.
Äkäili hiukan. Ja rupesi sitten tiukkaamaan lilliä Lejalta, joka
samassa kavahti istualleen lavon penkiltä. Lillin eli lypsymaidon
asemasta lupasikin Leja hänelle voilevän, sillä eihän Yömikään vielä
ollut tullut kotiin. Leja askaroi nyt tuvassa kahvia keittämässä. Ja
Repekalla on voileipä kädessä, ja hän on kirkastunut ja iloinen. Leja
oli nostanut hänet kujasta ruohoiselle pihatantereelle, ettei pässi
puskisi häntä. Sillä kun pojat heräsivät ja tulivat ulos saunasta,
rupesivat ne härnäämään pässiä. Repekka tirkisteli pihalle nostettuna
ensin aurinkoon. Ja sitten alkoi hän päivät pitkät kestävän laulelunsa.
Hän lauloi lapsen kielellä, joka ei osaa vielä sanoa s:ää:

”Lunta tattaa, vettä tattaa, taitaa tulla kee-tää...!”

Sitten rupesi hän pyörähtelemään, nopeasti kuluva ja posketkin rasvaava
voileipä toisessa kädessä. Ja hän lauloi ja tanssi.

Mutta nyt, levähdettyään mummon edessä, ryhtyy hän uuteen lauluun ja
uuteen tanssiin. Ja uuteen nauruun, remahtelevaan ja visertelevään
niinkuin pääskyset tuolla korkean viiritangon ympärillä. Äskeisellä
nuotilla laulaa hän uutta laulua. Se alkaa:

”Koila juokki tietä myöten...”

Sillä r:ää ei pikku Repekka myöskään osaa sanoa.

”Kissan häntä suussa”, jatkaa Repekan laulua leikillisesti kiusoitellen
Ananias, joka on asettunut aitan kynnykselle, unestaan virkistymään.

Repekka pyörähtää ja vilkaisee Ananiakseen.

Mutta sitten unohtaa hän tuon lempeän matkimisen, ja laulaa ja tanssii
jälleen.

Nyt huomaa hän Hurjan ja sen punaisen kielen. Ja hän juoksee Hurjan
luokse ja ravistaa sitä niin, että se väistyy syrjemmälle. Repekka ajaa
sitä takaa ja koettaa heittäytyä poikittain sen selkään. Mutta Hurja ei
ole nyt leikkisällä tuulella; mistä lienee jo väsynyt ja kyllästynyt.
Se menee yhä edelleen Repekan edestä tiehensä. Ja kun Repekka ajaa
sitä, näyttää se hänelle viimein kelmeitä ikeniäänkin.

Mutta tuossahan on Moksi, mökin riippuvatsainen kissa, joka puolestaan
väistyy sitä kohti sattuvaa Hurjaa. Moksia Repekka nyt vanuttaisi.
Moksi raapaisee kimppuunsa heittäytynyttä Repekkaa paljaaseen vatsaan.
Silloin tulee Repekan suusta itku ja kiukkuinen kirkuna:

”Tapan tuon kittan!”

Mutta se kipu unohtuu, sillä mummo kutsuu Repekan luokseen ja puhaltaa
häntä tuohon pieneen navanpympykkään. Ja sitten alkaa Repekka jälleen
nauraa, laulaa ja tanssia. Hän laulaa nyt:

”Eikä te pukke, eikä te pökki, eikä te vettä vikkaa...”

Mummo on kietaissut huivin päähänsä, toisella tavoin kuin se oli
hänellä yöllä, nimittäin käärittynä pään ympäri moneen kertaan,
saunassa kuhisevien lutikoiden esteeksi. Nyt on huivi siten, että
korvat näkyvät. Huivi on kuin huntu, riippuen takana niskassa, mummo
naurahtelee lapsen lauluille. Ja siinä hän vilkuu taakseen, ja
ajattelee, jokohan Lejalla lienee se kahvi joutumassa, sillä Leja se
kaataisi hänellekin kahvia, kaataisi aivan auliilla mielellä, eikä
läikähdyttäisi niin jurosti kuin hänen oma tyttärensä, tuo Rosina, jota
äidin olo täällä alkaa varmaan jo kiusastuttaa. Kiusastuttaa mummon olo
täällä heidän kahvitilkkaansa silloin tällöin kaipaamassa, ja maitoa ja
leipääkin joskus, kun ei omaa milloin ole, vaikka mummo koettaakin
elättää henkeään itse, marjojen keräämisellä.

Mutta jos Rosina on mummolle köyhyytensä tähden tuskastunut, niin vielä
enemmän johtuu tyttären kiukku siitä, että mummo on täällä muka
sotkemassa Rosinan ja tuon Juutaksen välejä. Mutta eihän mummo ilkeä
nähdä tyttärensä miehenä mokomaa, joka tulee yhä kehnommaksi. Oman
tyttärensä, joka on riuska. Mutta Juutas Käkriäinen ... missä se nyt
yhä on? Samalla kuin kahvinhalu tuntuu mummon sydänalassa ja pitää
hänen ajatuksiaan vireillä itseensä päin, täytyy hänen väkisinkin
tähystellä huonoilla silmillään myöskin saunalle ja karjarakennuksille.
Eikö se Juutas sieltä jo tule? Missä se nyt taas kutvehtii? Eikö se
hommaa heinäntekoon Ananiasta, joka tuossa jo odottaa häntä, ja
Malakiasta ja Topia? Ai ai, eilisiltanakin antoi se kuivattujen heinien
jäädä niitylle karheille kastumaan. Tuollahan se Juutas äsken kävi.
Lieneekö taas mennyt makaamaan? Äsken tuli saunan eteen, karvareuhka
päässä ja huopikkaat jalassa. Ja piippuaan rassaten. Siinä seisoi ja
ravisteli noita luteita kulmakarvoistaan. Mutisi niiden olevan suuria.
Kuka tässä on syynä niiden suuruuteen? Sehän on tietty, että niitä
leviää vielä enemmän märkään saunaan kuin tupaan. Eikä näin paljojen
luteiden paikassa vanha ihminen voi nukkua. Näin paljoa ei niitä ole
vaivaistalolla. Sitäpaitsi mummo on ollut aina virkku, ja viime aikoina
on hän alkanut kuulla yöllä koiran pienimmätkin urahdukset, niin että
hän nousee täällä Putkinotkon sopukassa vähän väliä tirkistelemään ulos
saunan ikkunasta, olisiko mökillä varkaita. Sillä siitä viinahommasta
johtuu, että tänne pyrkii myöskin kaikenlaisia joutavia, muka
ostelemaan ... ja sitten varastelevat Käkriäisen ja Ananiaksen
verkkoja.

Mutta kun mummo sillä tavoin vartioi saunassa kaiket, eivätkä
lutikat anna rauhaa, niin paha on olla sitten päivällä. Väsyttää
sellainen...

Ei, ei korjaa Juutas tupaa!

Mummo oikein rukoilee mielessään Jumalaa, että se Muttinen sittenkin
kävisi tänä kesänä täällä. Mutta ettei se suuttuisi. Vaan auttaisi nyt
perhettä, niinkuin on ennenkin autellut, ensi aikoina. Korjauttaisi
itse tämän tuvan. Pitäisi sitä köyhiä auttaa. Noiden lasten tähden.
Vaikkei tuon vävyn tähden tarvitsisikaan.

Niin, äsken seisoi Juutas Käkriäinen karjapihassa saunan edessä ja
sanoi pojilleen, kun mummo äännähteli jotain sinne päin, sanoi että
heinään tässä pitääkin lähteä. Niin lupasi Juutas. Mutta sitten mutisi,
että kahvia pitäisi saada ensin. Ja lisäsi, kelvoton, että menkööthän
nyt ensin Malakias ja Ananias. ”Minä tulen sitten ... heti tulen”,
sanoi. Oli ensin muka muuta katselemista... Poikiaan se yllytti
lähtemään! Mutta itse seisoi, ja katseli muka. Napit sillä olivat
varmaan auki, koskapa Topi karjapihassa huusi sille:

”Juutas hoi, tallin ovi on auki, hepo hyppää ulos.”

Se on se Topi...

Mutta milloinkapa Juutaksella olisivat housunnapit kiinni näprätyt? Ja
sentähdenkö sitä aina nukuttaneekin. Sitä se jaksaa puuhata.

Niin huusi Topi isälleen. Isä käännähti silloin ja örähti jotain. Mutta
ei se sen virkeämmäksi tullut. Lieneekö saanut yhden napin pannuksi
umpeen. Sitten otti parisen askelta. Ja seisattui ja jäi tuonne
tupakkamaansa aitauksen viereen. Tupakat ovat niitä katseltavia,
parempia kuin parhain pelto. Ja sitten ... eikö liene taas mennyt
makaamaan saunaan.

Tuossa odottaa nyt Ananias! Ja mihinkäs se Malakias on mennyt? Entäs
Topi, ja Saara? Saara makaa...

Vain tuo on ripsakka, tuo Herran terttu, Repekka!

Mummo virkkaa Repekalle:

”Niin, niinhän se reppana tanssii ... reppaisee!”

Nyt kuuluukin Malakiaksen ääni aittojen takaa. Se on isän äänen kanssa
talon ainoa köreä ihmisääni. Niin, kuuluu kirous, ja kauhea karjaisu.
Ja aidanseipään rusahdus.

Kaksitoistavuotias Topi huutaa karjapihalla:

”Se oli pässin tär-rsky Malakolle!”

Topi on sorakielinen.

Mitä ne pojat sille pässille taas tekevät? Mummo köpittää hoippuen
aidan nurkkaukseen, veräjältä katsomaan.

Siellä istuu Topi isolla kivellä kujalla. Ja nauraa niin, että leveä
suu on taivasta kohti auki, paksu Topi. Tukka törröttää pitkänä Topin
päässä.

Topi se alkoikin ensin pässin kanssa leikitellä. Hän näytti sille
päkkäämistä matkivaa kämmentä, kaikessa hiljaisuudessa, niin etteivät
muut tietäisi mitään, ja mäkätti sille niin hiljaa kuin voi:
”Pä-ä-ääh.”

Sitten hän ärsytteli sitä: ”Tseh, tseh.”

Ja pässi suuttuikin, katseltuaan hetkisen Topia saunan edustalla
ruohotukko suussa. Mutta kun Topi tuli kämmenineen ihan lähelle sen
kuonoa, niin se perääntyi, otti vauhtia, juoksi vähän, pysähtyi, ja
vihdoin paiskautui kiivaasti loikaten päin Topia, etujalat koholla ja
leuka rintaa vasten. Mutta se lensikin nurin kujan lastukasoille, sillä
Topi heittäytyi syrjään. Topi nauroi tätä makeasti, ja päkkyytti
pässillä vielä leppiä ja kiviä. Ja sitten nauroi hän taas puun takana,
kun pässin kiemuraiset sarvet rusahtivat. Ja naurussa väänneskellen
Topi kirosi itsekseen:

”Voi per-rkele.”

Sitten tuli pihalta Malakiaskin, verkalleen liikuskellen ja katsellen
pää kallellaan poutaiseen aurinkoon, ja tuumien, missähän se isä
viipynee, ja että kamaloita hän ei rupea syömään, jos ei äiti tuo
kaupungista muita rohtoja hänen mahansa käärmeille. Sillä Mauno-enonkin
täytyi täällä yhtenä kesänä olla ilman illallista ja murkinaa niiden
kamaloiden tähden.

Silloin huomasi Malakias Topin härnäämässä pässiä. Ja hän aikoi jo
tempaista aidasta seipään ja ärähtää Topille, koska hän on muita
veljeksiä vanhempi ja aikamies:

”Älä sinä sitä eluketta... Tai kun pusketan sillä sinua itseäsi!”

Mutta samassa teki pässinlento kahdelta jalalta häneen niin hupaisen
vaikutuksen, että hänessä virkosi halu yhtyä leikkiin. Malakias kiipesi
veräjän ylitse, ja sanoi Topille, ettei päkiä saa puskettaa puihin,
vaan sellaiseen, josta sille ei tule vahinkoa. Ja Malakias itse asettui
aittojen takana selin pässiin. Hän kumartui perä koholle sitä kohti, ja
nytkytteli pässille takapuoliaan, leveitä ja repaleisia. Sivuitseen
katsoi hän selkänsä taakse, suu iloisessa naurussa, toisella silmällä
maahan, toisella taivaaseen tähdäten. Siinä hän nytkytti ja rytkytti
itseään ja hoki verkalleen:

”Tseh, tseh, paiskaapas tuohon isomuotoiseen.”

Kallion pykämällä Malakias ärsytteli pässiä. Pässin silmät kiiluivat
mustina päässä. Mutta äskeisestä kiviin päkkäämisestä oli se tullut
taas vähäksi aikaa viisaaksi. Se ei liikahtanut, se antoi Malakiaksen
takaliston lähestyä itseään, eikä perääntynyt vauhtia ottaakseen.
Kunnes se yhtäkkiä ampui Malakiaksen takalistoon koko ruumiinsa
painolla ja sarviensa voimalla, niin että Malakias syöksyi kalliolta
alas ja oli lyödä punoittavan nenänsä kiveen. Siinä käsiensä varassa
katseli Malakias hetken pässiä. Ja sitten hän kalpeni. Hän suuttui. Hän
kohosi pystyyn, repäisi lahosta aidasta tosiaan seipään, jota aikoi
äsken Topin varalle, ja lähestyi pässiä silmät jäykkinä. Tutisevin
viiksihaivenin seisoi hän hetken, ja löi yhtäkkiä seipäällä eläintä.
Löi osaamatta, mutta seiväs rusahti poikki. Ja Malakias karjaisi
kaikkien Putkinotkon mökin asukkaiden tavallisen uhkauksen:

”Minä tapan ... sinut. Minä kun en puskettanut sinulla kiveen...”

Topi katseli pelästyneenä Malakiaksen raivoa. Mutta kun pässi sitten
lähti lentämään pakoon, saaden loitompaa seurakseen muut lampaat, jotka
säikähtivät Malakiaksen seipään huiskausta ja karjuntaa, lähti pakoon
vilkaisten vielä taakseen pari kertaa ja lyöden jalkaa, kun taas pässin
perästä kulkeva Malakias jäi seisomaan jyrkän riihikallion reunalle,
silloin purskahti Topi ällistelevään nauruun ja kirosi riemuissaan.
Malakias seisoo nyt riihen nurkalla yhä. Topi katselee häntä kujalta,
ja raapii jalkoteriään, jotka ovat liasta ja ahavoitumisesta ja
haavoille vedetystä tervasta ruskeat ja karkeat kuin siannahka.

Aina, kun Topi ajatuksissaan näkee, minkälaisen tärskyn pässi antoi
Malakiakselle, nauraa hän uudestaan, nauraa makeasti ja hiljaisesti,
silmät sirrallaan taivasta kohti.

Mummo siunailee veräjällä. Hän vapisee. Ja hän syyttelee kiivasta
Malakiasta Käkriäisen Juutas pojaksi. Mutta Topia, kiroilijaa, sanoo
hän syntisen vesaksi. Repekka on juossut mummon luokse ja tähystelee
häneen pelästyksestä pyörein silmin, ja pillahtaa itkuun, kun kuulee
mummon voivottavan.

Mutta nytpä kajahtaa saunalta toinenkin itku, pienimmän lapsen avuton,
läähättävä ja valittava itku, yltyen pian kimeäksi kirkunaksi. Mummon
huivin reunat heilahtavat ja hän kuuntelee, eikö se Saara siellä
saunassa sitä lasta asettele. Taikka muut vanukat, onhan niitä ...
Sanukka ja Ester. Mutta mitäs niistä, pienimmistä, kun ei Saarukka! Kas
niin, nyt juokseekin Leja jo tuvasta, menee lapsen luokse saunaan
hätään. Se on toki riuska tyttö, vaikka onkin isänsä äidin näköinen,
täällä toissa talvena kuolleen. Niin hiljainen on Leja, ja eikö se
tulle ylpeäksikin, kovin on kunniallinen olevinaan, se Juutas Käkriäisen
äitiä muistuttava tyttö.

Mutta eipä nyt Lejan apua tarvitakaan! Jo tulee Rosina. Jo romisevat
lehmien kellot lähellä, nehän ne äsken kaikuivat kallioiden takana. Ja
nyt vaimentaa Rosinan huuto tuokioksi niiden äänen.

Sitten ryntää Rosina lehmiensä ohitse kujalle ja saunalle. Hän katoaa
sisälle kodan ovesta. Hetken hän siellä viipyy. Pieni poika herkeää
itkemästä.

Mutta sitten kuuluu saunasta karjaisu, Rosinan sekin. Ja se jatkuu
sellaisena huutona, siitä kasvaa sellainen räkätys ja rähinä ja
säksätys, moinen valtavalla rintaäänellä purkautuva räikkynä, että
lukemattomat kalliot metsissä kaikuvat ja kivet ja hongikot
remahtelevat virstan päähän. Rosina alkaa pitää järjestystä Putkinotkon
mökissä:

”Entä sinä, Saarukka ... makaat kuin hako! Niin, ... kuin lammin hako!
Märkänet siinä! Vaikka poika huutaa suu auki kuin kontti. Huutaa korvan
juuressa. Ja muut sanikat! Pitäneekö iskeä kivellä päähän... Mitä sinä
itket, Ester, mitä? Mikä siinä on sellainen: Yyyy-yy? Jopiko kiusaa
sinua? Mi-mikä se on Jopilla peli? Matkii? Saa matkiakin, kun suusi on
kuin ryssänlusikka. Pidätkö sinä turpasi kiinni! Etkö? Mene siitä
pihatantereelle ... Repekan kanssa juoksemaan. Etkö mene? Ja ole siinä
matkimatta, Jopi! Katsohan, kun vanuttaa toista tukasta kuin nuottaa!
Odotapas, kun repäisen sinua pääkarvoista. Sanelma Sanukka ... voi nyt
ihme! Halko tässä pitää ottaa ja lyödä pääkuori halki. Jopi ... nyt
minä...!”

Saunasta pujahtaa ulos pieni ja vikkelä poika paljain jaloin, ovelasti
taakseen katsellen. Se on Rosinaa pakeneva Jopi, pojista lähinnä
nuorin.

Mutta saunasta kaikuu Rosinan ääni paljon äskeistä kovempana:

”No se nyt on kumma, Ester, kun ei lopu tuo: Yy-yy-yy! Menetkö siitä
hyvällä toisten kanssa pihalle! Etkö muka mene? Että siellä ... onko
hevonen? Mikä... Eikös konkari siellä on, se nyt on ihme. Minä kun otan
seipään ja ajan sinut seipään kanssa hevosen p—siiseen.”

Sitten räikähtää pajatus jo kodasta, josta mökin emäntä pian tulee
kalliolle, imetettävä lapsi rinnoillaan ja työntäen toista, vähän
isompaa, käsipuolesta alaveräjää kohti. Tälle isommalle jatkaa hän
äskeistä lempeämmällä äänellä:

”No, se on pidettävä suu kiinni, Ester! Kissan kanssa aittaan sinut on
pantava. Tai ... annan sinulle ... katsopas, tuolla on Jertta ja Palmu
ja Yömi. Mennäänpäs ja otetaan niiden tissukoista Esterille lilliä.”

Aamu-uninen ja Jopin kiusaama Ester lakkaa itkemästä ja alkaa nauraa
tyrskiä. Repekka pilkistelee jo aidan raosta kujalle ja huutaa kohti
kurkkua, kutsuen lehmiä juomaan, huutaa niin, että kaiku kajahtelee:

”Tänn’se, Yömiä! Tänn’se, Palmua! Tänn’se, Poikaa!”

Jopi on kiivennyt saunan luona aidalle, kulkeakseen sitä myöten tuvan
nurkalle, aamuisen tapansa mukaan. Päässä on hänellä Muttisen vanha
knallihattu, jonka pohjassa on reikä. Sen päähineen on hän kaapannut
äsken kujalta, ja nyt se on kallistettu nojaamaan pienikasvuisen Jopin
hartioihin. Reiästä pilkistelee Jopin tukka. Jopin on vaikea pysyä
pykäläisellä aidalla, ja siksi hän huudahtelee itsekseen:

”Saakeli soi, saakeli soi!”

Kaiku pihan toisella puolella olevasta kallioseinästä tuntuu vastaavan
hyvin Jopin huutoon. Sentähden Jopi pysähtyy seipään varaan ja alkaa
siinä matkia kaikua. Se on hänen jokapäiväistä askarettaan, ja
varsinkin jokaisena uutena aamuna hän hihkailee ja toitottaa
elämänvoiman pakotuksesta. Nyt hän matkii kaikua. Milloin suu pyöreänä
ja möräkällä äänellä. Milloin hihkaisten leukapielet taivasta kohti
levällään. Jopi huutaa. Ja kaiku huutaa. Ja kun Ester yhtyy Repekan
lehmänkutsuntaan, ja Rosina huutaa ja mummo siunailee, niin on koko
mökki pelkkää kaikua ja hoihkausta. Saarankin ajaa moinen makuulta.
Hän kömpii röijynsä nappeja kiinni kuroen tuolla alaveräjän ylitse
ja motkottaa äidilleen, että kakaroita ei hän ole tänne tullut
imettämään ... hän on kotona kesälomalla... Mummo keskellä pihaa alkaa
silloin siunailla Saaralle ja sanoo, että Saara on kuin Maunon akka,
hänen miniänsä, muka, se maantieltä kopattu. Mutta mummon ääni hukkuu
Rosinan mekastukseen, Rosinan, joka seisoo karjapihan kalliolla, kiulu
kädessä. Hän on nostanut Esterin aidan ylitse pihaan, Lejan käsiin, ja
aikoo ruveta lypsämään, toista lasta rinnoilleen sulkien. Saaran sanat
kuullessaan hän käännähtää, ojentautuu pystyyn. Ja hän kohottaa oikeaa
kättään, jossa on kiulu, ja huutaa, kiljuu Saaralle, soimaavasti ja suu
pilkallisesti väärässä:

”Ai, ai!”

Sitten hän vaikenee silmänräpäykseksi. Ja jatkaa syvällä, sydämen
pohjasta tulevalla ja mielenkatkeruudesta änkkäävällä äänellä:

”Ai, ai...! Kunhan et itse ... omiasi imettäisi ... kerran. Kyllä olet!
Mutta ... nyt on hitto, kun ei saa enää ääntään kuuluville! Pennut
kiljuvat. Malakias, mitä sinä honotat siinä? Honottaa kuin honolulu! Ja
sinä, Jopi, huudat siinä kaiken päivää kuin kukko aidalla! Ja ne
heinät! Niin, menisit sieltä, Ananias, edes heiniä kaatamaan. Pässikö
on puskenut, Topi? Olet itse tainnut sitä härnätä... Olisi paiskannut
Malakiaksen kivikkoon niin, että olisi itselleen tullut sellaiset
sarvet kuin pässillä. Ja ... paholainenko sitä isoa pässiä täällä
pitääkin, kun ei vie noita eukkojaan metsään! Ihmisten kintuissa ne
pässin eukot... No, eikö tämä kuulu, yhäkö se Malakko seisoo siellä
riihellä? Seisoo, hojottaa kalliolla kuin mikä aminohvi... No, Leja,
tulehan nyt lypsämään. Työntäköön tuo Saarukka sitä varikkoa miesten
turpaan ... niin pääsevät lähtemään ... kuin juotetut vasikat. Hiiden
kattilaanko se toinen kiulu sitten? Ota, Leja, se kiulu saunasta, ja
huuhtele! Sanukka, juokse hakemaan. Tässä pitää lentää niinkuin kipuna
hännän alla! Ala lorottaa, heti, heti! Heti!... Mutta tuo pikkuinen
Luukas vieressä, maassa, sepä se nauraa ja rekottaa. Ja sillepä me
lauletaan lypsäessä: Tii, tii, tipukka...”

Yhdeksäs luku

”Onko se siellä?” kysyy mummo Rosinalta uteliaasti ja kiukkuisesti
piha-aidan takaa, johon hän nojailee selkä kumarassa.

Rosina murahtaa jotain, josta ei saa selvää, onko se myöntämistä
vai eikö hän ole äitinsä kysymystä kuullut. Kiuluihin vedetyt
maitosuihkutkin soittavat niin, etteivät korvat oikein erota puhetta.
Kuitenkin luulee Rosina käsittäneensä, että äiti tähtäsi Juutasta, se
riidankärhän nostaja, joka pistää paitansa alinomaa toisten pyykkiin.
Siksi murahtaa Rosina vastaan jotakin epäselvää ja välinpitämätöntä.

”Makaako se siellä yhä?” jatkaa mummo pisteliäästi, tarttuen korvansa
lehteen ja kääntäen sitä eteenpäin, kuullakseen mitä Rosina sanoi. Ja
mummo kurottelee ruskeaa ja punasuonista kaulaansa aidan ylitse.

”Mitäpäs se muuta tehnee”, hymähtää tytär äskeistä lyhyemmin ja
nopeammin. Mutta tämäkin vastaus on onnettomuudeksi huomattu
sellaiselta taholta, jolla sitä ei olisi tarvinnut huomata. Joskaan
sitä ei ole juuri kuultu, niin suurin ja levein korvin se on huomattu:
itse Käkriäisen korvin.

Käkriäinen on näet juuri tullut saunasta kotaan, ja seisoo vielä vähän
kodassa, nuhjailee, ulos aikoessaan. Hänen terävät silmänsä keksivät
nyt, kuinka mummo on kumartunut veräjän takaa puhelemaan Rosinalle. Ja
siksi hän tarkastelee mummoa ja koettaa erottaa hänen sanojaan. Sillä
hän on hirveän epäluuloinen, varsinkin mummoa kohtaan, joka aina parjaa
häntä. Ja hän kun ei sellaista kielenpieksämistä siedä!

Vaikka Käkriäinen on toisella puolella pihaa ja karja-aitausta eikä saa
ollenkaan selvää mummon sanoista, epäilee hän kuitenkin mummon puhuvan
hänestä. Ja huomaa nyt vielä Rosinan vastaavan jotain mummolle.

Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen.
Nyt tulee hän harvinaisen ripeästi ulos kodasta, se karvareuhka
kallellaan toisella korvallisella. Vaalea ja hiukan ruosteenpunertava
tukka pörröttää päälaen oikealta puolelta karkeana ilmassa, tuon
karvalakin ylös sysätyn reunan alta. Avonaiset liivit, joihin on
napeiksi vuolaistu katajapuisia tikkuja, näyttävät housuista ulos
pullistuvan paidan. Paidan rintamusaukko on revennyt vaaksaa pitemmäksi
kuin se on ollut alkujaan. Ja paidan aukeamasta rehottaa ylen karvainen
rinta koko leveydeltään, puolen metrin laajuisena. Rintakarvat ovat
tiheät ja varsinkin keskikohdalta, rintakuopasta, mustan ja punertavan
kirjavat. Siitä jatkuvat ne kahtiajakautuneena vakona vatsalle. Pää,
joka kääntelehtii milloin Rosinaan, milloin mummoon päin, on iso ja
pyöreähkö. Niskasta on tukka niin pitkä, että se harjaa liivien
kaulusta sekä ulko- että sisäpuolelta. Suuren äkänystyrän takaraivossa
erottaa kuitenkin tukan sisästä. Otsaluiden alta ja pystynenän päältä
pälyilee kaksi pientä ja kummallisesti sädehtivää silmää. Otsa on
vankka, mutta vielä vankemmat ovat leukaluut, kulmikkaat ja lujat kuin
mitkä kääntöauran kädensijat. Leukojen toisesta pielestä tempaisee hän
juuri pois piippunsa, halukkaana juttelemaan. Hänen käsivartensa
ulottuvat raskaina sivuilla riippuessaan melkein polvien kohdalle asti,
nuo kyynärpäistä koukkuiset käsivarret. Nyt on piippua pitävä käsi
ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan olkapäästä alkaen, koska toinen
paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy pelottavan paksuna: väkevät
ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. Kyynärvarsissa kiiltelee sakeassa
kellertävää ja punertavaa karvaa. Karvaiset ovat leveät ranteetkin ja
valtavan isojen käsien selkämykset, käsien, jotka ovat kuin tummat
puunjuurikot.

Jalat ovat lyhyet ja näyttävät huopakengissä vieläkin lyhyemmiltä, kun
hän, vähän matkaa Rosinaa kohti onnuttuaan, pysähtyy hiukan ja seisoo
siinä toinen polvi koukussa, se vioittunut polvi.

Niin, hänen muotonsa muistuttaa hiukan sitä olentoa, jota kuumissa
etelämaissa nimitetään metsänihmiseksi.

”Mitäh?” ärähtää Käkriäinen leveästi ja astuu jälleen pari askelta
Yömin komeain utareiden kohdalla kyyköttävää Rosinaa kohti. Sitten
seisahtuu hän taas pää nuukassa kuuntelemaan. Riekaleet, jotka
riippuvat hänen housujensa takalistosta melkein maata hipoen, asettuvat
jälleen heilahtelemasta.

Rosina ei vastaa, katselee vain eteensä, hiukan tuijotellen. Sillä hän
pelkää, että nyt tästä taas täytyy tulla riita. Tänä päivänä, jolloin
sen ei varsinkaan sopisi tulla, sillä ennen kaupunkiin menoaan on hän
ajatellut koettaa vielä kerran suostutella Juutasta siihen uuteen
viinoja koskevaan järjestelyyn. Siksi tahtoisi Rosina olla kiihtymättä.
Mutta hän ei tiedä vielä, millä tavalla vastata Juutakselle tarpeeksi
lauhkeasti, koska näet Juutas taisi jo kuulla, että Rosina sattui
sanomaan hänen makaavan.

Se Rosinan vastaamattomuus saattaisikin lauhduttaa Käkriäisen. Siihen
ei tarvittaisi tuskin lempeää selittelyäkään Rosinan suusta, nyt, kun
Juutas ei ole varmasti kuullut, tokko hänestä puhuttiinkaan pahaa.

Mutta silloin pitää Rosinan äidin ennättää vastata ennen Rosinaa! Ja se
vastauskos ärsyttää Juutasta.

Juutas Käkriäisen valtaominaisuuksia on, ettei hän voi kärsiä
vastarintaa, ei koskaan, ei ainakaan omassa kodissaan. Ja myöskin
muualla on hän, etenkin murjotustuulella, yksinpä erilaisista
mielipiteistäkin niin niskoittelemaan nouseva olento, että hän on
yleensä kaikessa vasten kaikkea, mitä hän ei ole itse ensin ajatellut.
Jos joku esittää asian omanaan, ei hän kenties vieraiden ihmisten
joukossa sitä vastustele. Mutta sitten, kotoistensa parissa, nousee hän
kumoamaan sitä vääränä, vaikka hän aikaisemmin olisi yksikseen ollut
siitä samaa mieltä kuin nuo muutkin, joita hän nyt vastustaa.

Tuota luonnonlasta ikäänkuin kiusaa muiden ajatusten yhtyminen hänen
omiinsa. Ne ahdistavat häntä samaan tapaan kuin vieraat ihmiset
puristavat kulkijaa hartioista markkinatungoksessa.

Ja useinpa hakee Juutas Käkriäinen kotonaan riitaa pelkästään sen
vuoksi, että kaipaa riidellä, päästäkseen siten aivan erilleen
ihmisistä, niistäkin vähistä aikuisista, joiden kanssa hän elää kylki
kyljessä, nimittäin kotoisistaan, vaimostaan ja isommista lapsistaan.
Riideltyään hän saattaa juosta metsään yksikseen taikka lähteä kylille
vieraampien ihmisten pariin, joille hän puhuu silloin paljonkin ja
kaikenlaista, mutta pääsee puhumasta kotoisista seikoistaan: kalvavista
huolista, jotka eivät helpotu puhumisella. Joskus herkimmillä
hetkillään avaa hän sydämensä Rosinalle, mutta ei saa sanoilla
kuitenkaan oikein ajatuksiaan ja salaperäisiä kiusojaan kevennetyksi.
Vetäytymällä kodista ja kotoisista erilleen ne keventyvät.

Siksi riita. Se on välttämätöntä kuin ukonilma, että kaunista ja
mukavaa ja iloista ja rauhallista tulisi jälleen. Nyt se ukonilma on
kasautunut hänessä jo monia viikkoja, joiden kuluessa hän ei ole tehnyt
mitään muuta kuin syönyt ja maannut hirveästi. Syönyt leivän ja
kolmisenkymmentä perunaa kerrallaan, ja juonut neljä tuoppia piimää
aterialla. Ja sitten maannut. Niin on yhä nukuttanut.

Lujille hän olikin yrittänyt sitä ennen, ei täällä Putkinotkossa
peltoja möyrien, sillä onhan hänellä mielestään ikäänkuin renkejä, on
viime vuodet ollut; pojat, Ananias ja Malakias ja Topikin. Ja ilmaisia
renkejä, ne pojat. Mutta kauempana hän oli kierrellyt, ulapan takaa
näkyvien vaarojen kylissä, missä häntä ei niin paljoa tunneta,
Käkriäistä viinoineen. Kierrellyt näennäisesti velttona vetelehtien,
mutta päässä eli hänellä alinomaan se viinanmyyminen, siinä määrin,
ettei hän siihen jaksoon nukkunut paljoa öisinkään. Se oli hänen
virkkua aikaansa.

Ja rahaa lähtikin Käkriäiselle. Seteleitä niinkuin allakanlehtiä. Onhan
sitä maailmassa rahaa miehelle, joka osaa sitä hankkia! Enemmän ei
korpi-oravillakaan käpyjä kassassa kuin hänellä rahaa! Eikä Käkriäisen
Juutasta siepattu kiinni. Ei hän vain niin itseään anna! Kerran tuli
itse vallesmannikin vastaan veneellä, Käkriäisen soudellessa
kilisevissä kevätjäissä. Käkriäisellä oli monta putelia veneensä
kokkalaudan alla. Nimismies pysähdytti hänet, pyysi tupakkaa pistämään,
tarjosi tupakan. Ja hän otti. Siksi se ei ruununherra häntä
epäillytkään, kun hän seisahtui ja otti: hänen rohkeutensa tähden. Tahi
ehkä se ei häntä tuntenut, Juutas kun oli nylkenyt pois tuon parran
ylähuulestaankin, ja puhui muutetulla äänellä, pitäen kielensä päätä
toisessa poskessaan. Ja se oli iltahämärä, melkeinpä pimeä.

Mutta ihmekös, jos sellainen nukuttaa sitten perästä! Nukuttaa niinkuin
muukin työ. Eikä tuosta ole ollut virkuksi tekijää tästä kesästäkään.
Sellainen tuo on ollut kesäkin. On sataa rätkinyt melkein kokonaan,
juhannukseen asti.

Vähitellen on sitten Käkriäisen aivoissa alkanut kuitenkin herätä
ikäänkuin ajatus, että ne rahat rupeavat loppumaan siitä hänen suuresta
ja vanhasta kukkarostaan. Ja loppuvat eväät pennuilta.

Ja sitten on tullut hieno halu, että pitäisi tästä ruveta hommaamaan
uusia rahoja.

Pitäisi mennä ottamaan lankomieheltä sitä korpijoonia myytäväksi.

Rosina on tyrkyttänyt hänelle, että hänen olisi ruvettava polttamaan
itse, mutta...

Mutta ... se sitä tyrkyttää!

Ja nuo kotirengit pitäisi neuvoa työhön, joskaan ei itse isä vielä. Ei
vielä, vaan ... sitten. Hänellä on nyt muuta ajattelemista. Sitä oli
hän ajatellut tänä aamunakin, silloin kun sanoi mummolle tupakoita
katsellessaan, että hänellä on tässä katselemista. Ei hän silloin ollut
katsellut pelkästään tupakoita, vaan oli tuuminut, että pitäisi mennä
hankkimaan jauhoja jostakin, vaikka velaksi ensimmäiseen hätään, koska
entiset ovat loppumaisillaan, eikä hänellä ole rahaa ostaa uusia. Hän
oli ajatellut, että tuolta Könösen sahalta ja myllyltä niitä saisi,
Kenkkuinniemen päästä. Sieltä on annettu ennenkin velaksi. Kaupungissa
ei häntä tarpeeksi tunneta puodeissa.

Mutta viime kerralla Kenkkuinniemen käydessään niinikään
jauhoja ottamassa, vaikka silloin rahalla, oli hän tullut olleeksi
koppava. Ja siksi ei hän nyt tiedä, kuinka ilkeäisi pyytää sieltä
velaksi. Sahan konttoristi oli näet silloin vihjaillut jotakin, jota
Käkriäinen arveli pistelyksi hänen tienioihinsa, niihin viinoihin. Se
oli sanonut, että hätäkös Käkriäisellä, onhan hänellä niitä
kapitaaleja. Ja konttoristi oli hymyillyt. Ikäänkuin leikitellen
hänellä, Käkriäisellä! Silloin oli Juutas yhtäkkiä pistänyt reuhkan
päähänsä ja karjaissut niin, että konttorihuone kumisi:

”Hyvästi!”

Ei hän muka tarvinnut Könösen jauhoja. Hänellä oli silloin rahaa. Ja
käreällä äänellä örähtäen oli hän lähtenyt rahapussi kädessä ulos.

Niin pistätti häntä se hänen asioihinsa sekaantuminen.

Kun se konttoristi antaisi nyt hänelle anteeksi. Mutta tiettävästi se
nauraa hänelle, muistellen hänen viimekertaisia hyvästejään.

Minkätähden pitää ihmisten olla sellaisia? Etteivät voi unohtaa, antaa
anteeksi! Tuollaista ... leikkiähän se oli.

Tänä aamuna tupakoitakin katsellessaan on Käkriäinen tuuminut, kuinka
siistiksi hän pukeutuisi sinne sahalle ja myllylle mennäkseen. Muulloin
ei hän paljoa välitä, mitä ihmiset hänen vaatteistaan ajattelevat, kun
hänellä kerran on rahaa matkassa. Mutta nyt on ... toinen liikutus
asiassa...

Sitten hän on ajatellut, kuinka lupsakka mies hän olisi siellä sahan ja
myllyn konttorissa käytöksensä puolesta. Ja jos tarvittaisiin, niin hän
puhuisi katumisestaankin muka.

Tällä tavoin miettien on hän pistäytynyt nurkan takaa vielä vähän
saunaan. Aprikoimaan asian ihan selväksi. Ja kahviakin hän on siellä
odottanut.

Mutta silloin alkoivat nuo akat puhua hänestä, juuri kun hän tuli
takaisin ulos, mietittyään kaiken selväksi. Siltä tuntui hänestä mummon
saunalle päin vilkumisesta päättäen. Ja sen arvaa, mitä mummo hänestä
puhuu!

Käkriäinen on ollut kodassa jo hieman hyvillään siitä, että hän aikoo
nöyryyttää itsensä sahalla, olla kohtelias ja aneleva ja siisti
vaatteiltaankin, mutta yhä on hänen mielessään toimettomuudessa
kasautunutta ukkosen raskautta. Vielä on hän päättänyt, että hän rupeaa
tekemään kohta heinää, aikaisemmin kuin eilisaamuna. Tekee siihen asti,
kunnes sahan konttoristi voisi ottaa hänet puheilleen, kello kymmeneltä,
aamiaisen syötyään.

Nyt ... nuo akat siinä sotkeutuvat. Vaikkei Käkriäinen oikein
tarvitsisikaan riitaa ... enää.

Rosina on ihan hiljaa. Ja aikoo sitten vastata sukkelasti jotain
selitykseksi. Silloin ehtii mummo ennen Rosinaa. Hän kivahtaa terävällä
kielellään, joka myrkyttää Juutasta ihan mahan pohjaan asti, että
hänestä, Juutaksesta, tässä on sietänyt puhuakin. Käkriäisestä, joka
makaa, makaa! Ei opeta lapsiaan töihin, pässien kanssa ne kaiken aamua
teluavat. Häntä ei kannattaisi pitää talonhoitajan kirjoissa, tuon
Muttilaisen nimittäin...

Niin myrkyttää mummo Juutasta. Ja pakenee aidan luota kiireesti pois.

Minkäpä tekee Juutas? Hän on hirmuisen pikavihainen. Mutta mummoa
vastaan ei hän voi oikein karata puheillakaan, vieraampaa ihmistä, joka
oleksii hänen luonaan ainoastaan näin tilapäisin. Ja jos Juutas ärjyy
hänelle, niin lähtee hän kohta köntystämään täältä kylille,
vaivaistalolle muka. Mutta kylillä hän mennessään kertoo taas,
minkälainen hänen vävymiehensä on.

Juutasta suututtaa kovasti. Johonkin hänen nyt täytyy saada puskea
vimmaansa siitä, että hänen elämäänsä sotkeudutaan. Ettei anneta hänen
olla rauhassa, mennä ja olla missä milloinkin haluttaa!

Mihinkä hän puskisikaan muuhun kiukkuaan kuin Rosinaan, lähimpäänsä?
Rosina sattuukin nostamaan päätänsä ja kääntämään kasvojaan, ja kun
näkee Juutaksen suuttuneet kasvot, niin hänkin suuttuu. Rosina on kuin
tuli ja leimaus.

Rosinan jäykistä kasvoista ja synkistä kulmista huomaa Käkriäinen, että
eukko on kiukkuinen. Nytpä tulee sittenkin riita, hautuvan ukkosen
helpottaja.

”Mitäh?” sanoo Juutas. ”Mikä se on...?”

”Häh”, vastaa Rosina. ”Kas, kas ... nyt posket punottavat!”

”Häh?” kysyy Juutas tiukemmin.

”... kuin punatulkun vatsa!” jatkaa Rosina. ”Niin, sinun poskesi,
hyvänkin tuomioherran...!”

Nyt on riita valmis.

”Ja mikä se on?” kysyy Käkriäinen. ”Että minä ... mummo ... makaan.
Mutta... Missä se on se kahvin-kurri? Ei suinkaan tässä töihin ... kun
maha huutaa kurria! Siihen kun minä en rupea!”

”Voi helvetti”, huudahtaa Rosina. ”Se huutaa. Mutta minun mahani ... ei
pitäisi huutaa...! Aamun kaiken olen juossut. Mitenkä tässä on
ennättänyt sitä keitellä? Kymmeneen kappaleeseenko tässä olisi pitänyt
revetä? Eikä ole kahvia heti aamulla kurkkutorveen kaadettu. Anna
huutaa. Anna huutaa mahasi kuin posetin, monella äänellä. Äh. Ähä!”

Niin kiivastunut on Rosina, että hän kiihdyttää kauheasti Juutaksen
vastarintaa ja voittamis- ja isännöimishalua. Käkriäinen tulee niska
jäykkänä ja tuikein silmin yhä lähemmäksi Rosinaa, paisuvin ja
vapisevin sieraimin. Ne sieraimet paistavat punertavina. Ja piippukin
kädessä vapisee.

”Mikä... Pysyykö se...” alkaa Juutas.

”Mikä, pysyykö?” kimmahtaa Rosina. ”Minunko turpani kiinni? Ii!
Odotapas. Mikä ... mikä kuningas sinä tässä luulet olevasi! Komentaja!
Kämpyräjalka. Minä ... minä kun otan tuosta seipään kappaleen ... ja
lyön tuon kompurasi poikki...!”

”Kuuletko ... kun minä setvin!” ärjähtää Käkriäinen. ”Kuuletko, kun
sanoin, että pysyykö, niin minä meinasin...”

Hän oli tosiaan tarkoittanut, että pysyykö se Rosinan suu kiinni. Mutta
nyt hän ei keksi minkäänlaista pientä veruketta, jolla kääntäisi ne
sanat tarkoittamaan jotain muuta.

Rosina on noussut pystyyn. Hän on taisteluun valmis vastustaja. Hän
säksättää. Hän laskettelee sanoja sellaista vauhtia, ettei Juutas saa
suunvuoroa. Ja silloin miehen vimma yhä kiihtyy. Niin, hänen tekisi
mieli käydä käsiksi Rosinaan ja nipistää häntä niskasta niin kauan,
että kyllä se tottelisi. Niin tekee mieli. Sen hän tekisi, ajattelee
hän, jos ei Rosina olisi akka.

Niin on Juutasta aina ennenkin haluttanut Rosinan kanssa riidellessään.
Mutta eihän sitä ... akkaa voi! Ja sitäpaitsi on Rosina vahva. Auta
armias, jos se antaisi takaisin, kun se on noin silmille lentämässä! Se
on sellainen ... kuin mikä vihainen kana.

Eikähän Juutas Käkriäinen toki ole Rosinaa koskaan lyönyt, enemmän kuin
hän toteuttaa muitakaan julmia uhkauksiaan.

Mutta tällä kertaa hän kuitenkin ajattelee:

Kun se vain koskisi yhtä ainoaakin paikkaa hänessä, silloin hän...! Jos
se koskisi hänen näppejään! Tai hänen piippuaan. Silloin... Mutta sitä
se karttaakin tekemästä. Se ainoastaan säksättää:

”Vai ... kuningas. Liikkuu ... kuin sontiainen. Joka sontiaiseen
turvaa, se sontaan menee! Menisit tuonne lehmän rieskan alle ... tuossa
on ... kuningas!”

”Kuuletko sinä”, karjaisee Juutas Käkriäinen niin että riihikin tuolla
kauempana tuntuu kumeasti mörähtävän.

”Juutas Käkriäinen lehmän-r-rieskan alle!” nauraa paksuposkinen Topi
kujan kiveltä.

Ja nyt huomaa Juutas, että muutkin lapset pilkistelevät kujalle
piha-aidan raoista. Vielä kerran huutaa hän niin kovalla äänellä kuin
väkevän ja leveän rinnan uumenista lähtee:

”Se on pidettävä suu kiinni, akka ... sen sanon minä...!”

”Minä kun otan tuosta tuon Yömin rieskan ja länttään, niin...!” huutaa
Rosina.

Ja samaa tulee Rosinan suusta loppumaton määrä.

Juutas-parka ähkii ja puuskuttelee. Hän on vihainen. Hän örisee. Tekisi
mieli lyödä akkaa, mutta nuo lapset... Ja joskin hän välistä lyö
hevostaan ja vielä harvemmin lapsiaan, niin hänkö ... akkoja!

Viimein hän ärjähtää, kun saa Rosinalta sananvuoroa:

”Kun ei ... kun ei minun anneta olla rauhassa!”

Sitten ryntää hän pihalle. Ei matalasta veräjänkohdasta, vaan kömpii
suoraan aidan ylitse. Hän harppailee kiireesti miesten aitan luokse. Ja
pujahtaa matalasta ovesta aittaan. Ja siellä alkaa hän penkoa
vaatekasaa, joka on lattialla, höyläpenkin tapaisen takana, sillä hän
on taitava puuseppäkin, jos milloin tulee ryhtyneeksi toimeen ja löytää
mistä sahansa ja höylänsä.

”Ei anneta ihmisen ... ihmisen olla rauhassa”, äännähtelee hän edelleen
aitassa. ”Missä nyt lienee se hattukin...”

Niin muristen hän tempoo jalastaan huopikkaat ja ottaa nurkasta
vaatekasasta ruskeat lapikkaansa, leveät ja kiveräkärkiset. Sitten
nyhtää hän rimsuhäntäiset housut jalastaan ja etsii sijalle toiset.
Pyhäiset housunsa hän etsii, tai paremminkin kylähousut, sillä arki- ja
pyhäpäivillä ei Käkriäiselle ole muuta eroa kuin että hän voi
sunnuntait pötköttää täydellisessä rauhassa, jos on makuutuulella. Eikä
Rosina saa houkutelluksi häntä kirkkoon juuri koskaan. Mutta harvoin
Rosina itsekään kirkkoon joutaa. Työpuuskan tullessa möyrii Käkriäinen
pellolla pyhänäkin. — Mutta nämä housut! Näitä harmaita kylähousuja
täydentää hän nyt vielä kylätakilla, unohtaen siinä kiireessä kuitenkin
vaihtaa liivejä. Ja nyt työntää hän rajusti jo päähänsä parempaa
hattuakin, paiskattuaan karvaisen reuhkansa höyläpenkin alle. Se
ainoastaan juhlatiloissa käytetty hattu, joskin pojat anastavat sen
muulloinkin, jopa pienimmät äyskäröivät sillä vettä pois veneestä, se
hattu on hyvin leveäreunainen ja sinertävä. Se on huopahattu, Muttisen
entisen, lyhytaikaisen rouvan hattu, annettu pikku Lejalle tuuhealla
höyhenellä varustettuna. Mutta kerran kaupunkiin lähtiessään ei Juutas
löytänyt vanhaa hattuaan, jota penikat sitäkin kuljettelivat. Ja
silloin johtui hän katselemaan Lejan saamaa hattua. Kiukuissaan repäisi
hän silloin siitä irti sen kukon tai teiren hännän, kuten hän sellaisia
koristeita nimittää, ompeli toista liertä edestä vähän koholle, ettei
se ollut silmiä sokaisemassa, ja paineli pohjankin kuopalle niinkuin
miesväen hatuissa. Siten oli hän omistanut itselleen sen hatun
kylähatuksi.

Nyt hän on jo melkein valmis. Minnekä hän lähtee? Sahan hovilleko ja
myllylle?

Ei hän sinne lähde. Hän lähtee matkalle. Lääniin. Jonnekin hyvin kauas.
Sillä hän on ottanut orrelta ja asettanut viereensä myöskin ruudukkaan
kapsäkkinsä, saman, jota hän on keikuttanut mukanaan kävellessään
korpijoonia myymässä. Mutta eihän hänellä ole nyt viinojakaan
matkalaukkuunsa pistää?

Sitä ei mies kuitenkaan ajattele. Vielä ottaa hän rahakukkaronsa, jossa
on muutamia seteleitä, housujensa oikeaan taskuun. Ottaa vanhan ja
ruskean arkkunsa pohjalta, jonka hän teki muinoin renkimiehenä
ollessaan avioarkukseen. Mutta hänen jalkansa ovat paljaat, ja toinen
sukkakin puuttuu. Ei sitä löydy aitasta mistään. Perhanaankos se
sukka...?

Pennut ovat tulleet ovelta katselemaan. Etummaisina ovat pieni, musta
Sanukka, Topi ja Jopi. Heidän välistään kurkistelevat kynnyksen yli
Repekka ja Ester.

”Niin, niin, Jopi, isi lähtee nyt”, puhuu heille Juutas Käkriäinen. ”Ei
voi jäädä ... lehmänrieskalla paiskellaan. Pitää lähteä ... lääniin.
Jopi, työnnähän tupakkaa tuohon tupakkakukkaroon. Missäs perhanassa se
minun sukkani?”

Käkriäinen ojentaa Jopille tupakkakukkaronsa, harmaan ja pitkän,
pässinpusseista tehdyn. Jopi kokoaa siihen tupakkaa huhmaren pohjalta
ja sanoo, ettei siellä enää paljoa olekaan, tähän ne loppuvat.

Ja sitten muistaa Topi nähneensä jonkin sukan tuolla alhaalla
humaliston juurella, kivelle jätettynä. Topi aikoo käskeä Jopia sitä
hakemaan, mutta Käkriäinen ei anna Jopin juosta, vaan menee itse
rantaan päin, ajatellen, että rantatietä hänen onkin poistuttava
Putkinotkosta Kenkkuinniemen kannakselle päästäkseen. Ja rannalle
mennessään aikoo hän pistää sukat ja kengät jalkaansa.

Sinne hän katoaakin pian, saunan ja korsujen taakse, tyhjä kapsäkki
toisessa kädessä ja toisessa lapikkaat ja sukka. Kerran vilkaisee hän
haikeasti taakseen, mutta sitten hän menee päättävästi. Paksuposkinen
Topi ällistelee hänen menoaan, Jopi ja pieni Sanelma näyttävät
kummastelevan, Repekka ja Esterkin hätääntyneiltä.

Rosina melkein itkee kiukusta. Ja sitten katsoo hänkin, minne se Juutas
menee. Tuokioon ei Rosina muista edes lypsettävää Juotikkia, vaikka
Leja jo lopettaa toisenkin lehmän lypsämistä, punaisen Jertan, jonka
otsassa on valkea sydämenkuva. Ainoastaan muutaman suihkauksen on
Rosina vetänyt Juotikin nänneistä, ja vetänyt hihaansa. Nyt johtuu
hänen mieleensä, että Juutaksella on kaikki rahat, niinkuin ainakin. Se
köntäle on nyt sellainenkin, ettei se antaisi mitään Rosinalle, joten
Rosinalla ei tavallisesti olekaan muuta kuin mitä hän on hankkinut
itselleen salaa, myymällä akoille sikareen voita, ja jos oikein koville
ottaa, hiukan Juutaksen jyviäkin. Eikä Rosinalla ole nytkään rahaa. Ja
kaupungissa hän on aikonut ostaa paitsi niitä rohtoja myöskin hiukkasen
vaatteita lapsilleen, raukoilleen!

Mutta nyt tuo mörökki, Juutas, lähtee luppaisemaan kylille! Lähtee
melkeinpä aavistamatta, vaikka Rosina on kylläkin jo ennestään tottunut
näihin temppuihin. Siksipä tietää hän miehensä tulevan takaisinkin
sieltä. Mutta milloin? Ja rahamassi sillä on housujensa taskussa, se on
selvä.

Rosina keskeyttää yhtäkkiä Juotikin lypsämisen, ja huutaa lyhyesti
Lejalle:

”Katsokaa, tyssit, tuota Luukasta! Ja lypsä, Leja, Juotikki loppuun!”

Sitten alkaa hän päättävästi rientää Käkriäisen perästä, läävän ja
saunan välitse ja sieltä rantaan. Hän tapaa matkalaisen nuottakodan
luona kalliolla, sovittamassa jalkaansa jo toista, humaliston juurelta
löydettyä sukkaa sekä lapikasta, joka tahtoo repiä puolittain mädänneen
sukan poikki ennenkuin jalka menee pohjaan.

”Entä ... millä minä sitten siellä kaupungissa ostan?” kysyy Rosina.

Käkriäinen murahtaa jotain kyllästyneesti ja katselee maahan. Sitten
vääntää hän housujensa takataskusta mustan ja litteämahaisen kukkaron
ja työntää sen Rosinalle, torjuen kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet.

Ja sitten nousee hän paikaltaan ja lähtee taas mennä jöröttämään,
heittäen kapsäkin selkäänsä. Kiipeää rantakallioilta ylös metsään.

Rosina katselee hänen menoaan, nytkäyttää niskojaan hiukan myhäillen,
ja rientää takaisin mökille hommiinsa.

Minne Juutas menee? Sitä hän ei ole tullut vieläkään ajatelleeksi.
Kaupunkiin hän ei ole aikonut mennä. Kylille vain, jonnekin. Lääniin.
Sinne tekisi hänen mielensä kulkea. Kulkea erilleen.

Ja jokin alkaa kaivaa rintaa kuin alakuloisuus. Äsken on kiukku siinä
voimakkaassa rinnassa lietsonut niinkuin pauhaavat ja pölisevät
pajanpalkeet. Yhä polttaa otsassa se suuttuminen... Ettei saa olla
rauhassa ... omine aikoineen! Että pitää tulla se rähinä!

Nyt vasitenkin, kun hän juuri oli rupeamaisillaan suosiolla taas
töihinkin ja aikoi lähteä ilomielin hankkimaan evästä niille
kasakoille, lapsille.

Kävelee, kävelee.

Johtuu sitten siinä vähitellen ajatuksiin, että nyt ne muut juovat
kahvia siellä mökillä, seinättömässä tuvassa. Kyllä se Leja oli kai
keittänyt sen varikon valmiiksi, ei siinä oikeastaan ollut
äkäilemistä... Ja tunnin parin päästä rupeavat ne kotona syödä
riuhtomaan. Riuhtomaan Putkinotkon isoja ja murakoita perunoita,
Käkriäisen omia viljelemiä, koko Kenkkuinniemen ja läänin parhaita,
sellaisia, että omenatkin niiden rinnalla ovat pelkkiä paskia. Mitäs
nämä nyt omenat... Muttisen, ennen ... ruuan rinnalla. Ei niistä oikean
ihmisen maha täyty. Ja voita ne syövät! Ja perkaavat eilisiä kaloja,
jos ei Ananias liene sattunut tänäänkin verkkoja nostamaan. Olihan
niissä eilen siianpoikia ja muuta. Ja piimää ne hörppäisevät päälle,
piimää, joka täyttää vatsan sihiseväksi ja poussahtelevaksi kuin käyvä
kaljatynnöri.

”Paskia”, murahtaa Juutas Käkriäinen itsekseen, istahtaen karjapolun
varrelle vihantaan notkelmaan, tuskin puolen virstan päähän
Putkinotkosta. Ja hän kaivaa housujensa taskusta tupakkakukkaronsa, sen
toistakymmentä vuotta sitten ison pässin pusseista tekemänsä, Hiesun
myllärin tapetun pässin pusseista, hänen koko ikänsä kestävän ja
pojillekin perinnöksi jäävän. Ja piippuunsa hän pistää, ja imee kaksi
piipullista oikein kiukkuisesti, yhtä mittaa. Siten istuu hän keskellä
kirpeää savupilveä. Nyt hän sylkäisee ruosteenruskeain hampaittensa
särkyneestä kolosta ja sanoo itsekseen:

”Hyh ... tästä nyt yhdestä suuruksesta! Elää tuota ilmankin ...
ihminen.”

Että saisi olla rauhassa, yksin. Miksi eivät ihmiset elä keskenään
rauhassa?

”Tahtovat olla yksinään ... siinäpä se aihe ja liikutus onkin.”

Mutta nyt hän on yksinään. Hongikon rinne tuolla lämpenee. Petäjät
suhisevat hiljaisessa tuulessa. Kangas huokuu ja hengittää.

Siinä hän käännähtelee, työntää leveän naisenhattunsa takaraivolle ja
katselee maahan. Hän katselee pian muurahaisia, joista hän,
Kenkkuinniemellä ja muuallakin tunnettu parantaja, osaa valmistaa
voiteita kihtiin. Ja voiteita hän osaa tehdä muihinkin tauteihin. Ja
kuta kovempi on rohdon aihe, sitä paremmin se parantaa. Punatauti nyt
lähtee lehmistä helposti, vaikkei hän sano, millä se lähtee, kun häntä
kutsutaan taloihin lehmiä parantamaan. Mutta ei siinä tarvita sen
enempää kuin että panee venäjänlehteä puteliin korpijoonin sekaan, ja
sitä antaa lehmälle... Ja apteekkirohdoista hänellä on kokemus. Hän
tietää, mitä ovat keripukin rintatipat, kaiken syövän voide, kolmen
sormen linjamentti. Ja kuolleen vuoteen juuri. Mutta lasten yskään ei
pidä panna sievettä enempää kuin yksi pieni pisare ... niinkuin
siilaamalla, veteen. Kaikenlaista hän on oppinut muilta, vanhoilta. Ja
itsekin keksinyt uusia. Ja jos eivät ne rohdot aina auta, niin joskus
ne auttavat. Ja sen auttamisen ne ihmiset muistavat. Niille ei vain
pidä itse mainita, milloin ne eivät auta. Ja sen paremmin ne auttavat,
kun ei sano, mitä niihin on sekoitettu. Sellainenhan vie voiman...

Ja niin paljon hän on saanut ihmisiä ja elukoita voima-aiheillaan
paranemaan, ettei häntä Kenkkuinniemessä sanotakaan turhaan Putkinotkon
jumalaksi. Sillä jos siinä nimessä on pilkkaa ja leikkiä ihmisten
puolelta, niin on siinä toinen puoli tottakin. Joten se Rosinakin, jos
se ei olisi äkäpussi ja tulistuisi ... jospa se oikein tietäisi,
minkälainen mies hänellä onkaan! Sellainen jumala vaan on, poppa, muka.
Ja tietäähän nyt sen: pelätäkin häntä pitää...

Yhtäkkiä näkee hän maassa jotain uutta. Se on sellainen ... eluke. Hän
kaappaa sen sukkelasti isoihin sormiinsa ja katselee, haistelee sitä.
Voi hylky, kuinka haisee pahalta!

Siitä jos tekisi rohtoa johonkin! Kolotukseen taikka muuhun. Siitä
voisi tulla. Se on väkevää, ja tauteihin pitää olla väkevää. Ja sillä
voiteella kun voitelee, niin jos ei silloin vika lähde, niin ei
millään! Siinä on sellainen voima, koska se haiseekin kirpakalta.

Jos nyt kuka kysyy Kenkkuinniemellä tai muualla neuvoa, ja tahtoo
rehellisen puheen kuulla, niin kuulkoon, että maassa on sellainen ...
iso juoksija, kiiltäväkuorinen kuin messinki, taikka paremminkin
niinkuin kuparossi. Ja siitä jos keittää voiteen ... ja panee sekaan
pirtua, oikein väkevää ... se on tärkeä luokka siinä ... niin se auttaa
paremmin kuin apteekkarien keitokset. Ne sellaisten keitokset ...
paskia!

Viimein Juutas Käkriäinen ottaa matkalaukkunsa, jossa ei olekaan mitään
tavaraa, ja ontuu keveänlaisesti takaisin kotiaan kohti, vaikkakin
varaten silmäkulmiinsa Putkinotkon mökin lähistöllä vielä vakavan ja
suuttuneen ilmeen.

Kymmenes luku

Saksanheisi pilkistelee seinän alitse Putkinotkon tupaan, jossa perhe
on suuruksella. Rehevä on se heisi niinkuin nokkospehko. Lapset ne ovat
maistelleet sen pensaan marjoja tuolla Muttisen Aapelin huvilalla, ja
vaikka ne olivat äiteliä ja happamia, joten silloinen pieni Malakias
paiskasi kokonaisen tertun seinään, lienevät hän tai muut lapset niistä
muutaman syöneetkin, kuten pennut nykyäänkin koettavat niitä syödä,
koskapa heisi nyt rehottaa täällä mökin nurkalla. Samalla tavoin on
Putkinotkon mökin pientareille ja pikku laaksojen siimekseen siirtynyt
viini- ja karviaispehkojakin. Tosin on Käkriäinen heinäntekoaikaan tai
peltoa kyntäessään sukinut ja nykäissyt noita marjapensaita pois,
sukinut viikatteellaan ja repinyt kiukuissaan paljainkin käsin niitä
pistäviä vesoja, sillä joutavia ne ovat hänestä, koska ihminen ei elä
marjoilla. Esimerkiksi puolukat saattavat olla hyviä, koska hän on jo
niihin tottunut, mutta ei niilläkään elä. Metsot ne marjoilla! Ja
samoin hän arvelee ilkanäköiseksi tätä heittäkin, siinä ihan seinässä
kiinni, missä se tukkii hänen mielestään kaikki ikkunat. Ja lisäksi se
mädättäisi, jos pääsisi nousemaan puuksi, tuvan seinät pilalle. Niinhän
hyötyvät syreenit ja puuherneetkin Muttisen seinämillä. Ja Rosinakin
sanoo, että puhtaan sen pitää rakennuksen ympäristön olla, ei metsää,
vaan kyntömaita. Siksi on Käkriäinen montakin kertaa sivaltanut tämän
heiden poikki. Mutta niinpäs on maa väkevää ja höystyisää tuossa
paikassa, jossa lapset aina talvella pistäytyvät, että pensas nousee
yhä uudestaan, lykäten yhtenä kesän alkupuolena juurivesoista miehen
vyötäröille ylettyvät haarat. Eikä Juutas ole tullut viitsineeksi
kaivaa maasta pois juuria, joita peittelemässä on viholaisiakin,
pahannäköisiä paholaisia. Se häneen huolikoon työntää kynsiään, ja
varsinkaan ilman rukkasia, muuten kuin oikein suutuksissaan! Eipä
silti, ettei hän, jos oikein sisulle pistää, sysäisi kouraansa
niihinkin, kasvoipa tuossa vaikka käärmeitä. On hänellä sellainen koura
ja sellainen luonto! ”Se on toinen aihe siinä ... se sellainen”, sanoo
hän.

Varjon puolelta se heisi tupaan pilkistelee. Mutta toisaalta jälleen,
etuseinän alta, loistaa sisälle pihan heleä nurmikko, ja samoin
aurinko, joka paistaa ylempänä olevasta ikkunasta. Muista ikkunoista ei
se vielä paistakaan. Ei etelänpuolisesta läheskään, josta se hautoo
vasta keskipäivällä ja suurimman osan iltapäivää. Mutta silti hörisevät
jo kärpäset tuvassa. Aamu on lämmin, ja päivästä lupaa tulla kuuma.

Kärpäset hörisevät paksuna ja mustana parvena. Ne tuprahtavat sieltä
täältä, kaikkialta. Varsinkin pöydän kohdalla on niitä sakeanaan kuin
noki ilmassa lampun savuttaessa, ja pöydällä kuhisee niitä kuin
missäkin muurahaispesässä. Ne ympäröivät aterialla istuvien päitä. Ne
pistävät ja imevät. Ne suhisevat ja soivat yhtenä säveleenä. Ne
ponnahtavat lentoon, jos niitä karkoittaa korvistaan, ponnahtavat
kimahtavalla äänellä. Ja jos niitä lyö huivilla, tuprahtaa niitä ilmaan
satojen parvi. Eivätkä ne vähene tällaisesta tuvasta, vaikka niitä
makaakin jo kirjavanaan rikkaisella lattialla, raheilla ja
ikkunanlaudoilla, kellii kuolleina, keltaiset vatsat ylöspäin,
maistettuaan kärpässienistä, joita on tuotu punanloistavista
kärpässienilehdoista ja pantu paistettuina ja sokerilla ripoteltuina
uunin reunoille, niin korkealle, etteivät pienimmät muoskat pääsisi
nuolaisemaan niistä sokeria. Mutta kymmenin verroin on niitä yhä
lentämässä ja humisemassa, korviin ja silmiin tunkeutumassa. ”Kukapa
Luojan luomaa kärpästen sukua hävittäisi, jos Luoja tahtoo kärpäsiä
lisätä”, sanoo mummokin, joka istuu uunin ääressä ja jonka niskaa
kärpäset nipistelevät. Mutta Ananias suutahtelee ruokapöydässä, koska
ne hörisijät tunkeutuvat sieraimiinkin, vaikka luulisi niillä olevan
muutakin syömistä. Ja syömistä muulloinkin kuin ihmisten ruoka-aikoina.
Ovathan huttuiset padat öisinkin pankolla, ja pöydällä on
maitolamparoita ja leivänmuruja.

Mutta pikku Repekalla, joka aterioi vatsa paljaana rahin ääressä
seisten, kun taas toiset pikku lapset istuvat polvillaan permannolla
saman rahin ympärillä, hänellä ei ole aikaa ajatella kärpäsiä, vaikka
ne lentävät hänen suureen lusikkaansa. Tukka tummien ja ruokahalusta
kiiltävien silmien edessä, viisi kärpästä poskellaan, koettaa hänkin
tavoittaa hapanmaitoa lasten yhteisestä kupista, noita meheviä ja
suuria kokkeleita, jotka kelluvat vaaleassa sinnussa. Hän koettaa,
koettaa. Mutta hän ei ennätä. Vaikeaa on hänen tunkea kuppiin
lusikkaansa, jota hän pitää kiinni keskeltä vartta, tuohon hyppelevään
ja heilahtelevaan kuppiin: niin nopeasti saavat toiset siihen aina
peltiset lusikkansa, päreestä reväistyt lastunsa taikka paljaat
kouransa. Aina on kupissa käsiä, jotka vievät vimmatulla kilvalla
toisiltaan kokkeleita. Milloin oikeita, milloin vasempia käsiä, kun
taas hampaat puraisevat vapaina olevista käsistä rajusti leipää ja
nieleksivät Putkinotkon meheviä ja vasta kaivettuja kesäperunoita.
Kuppi tyhjenee kiireesti. Silloin hätääntyy Repekka. Hän katselee
ällistynein silmin toiseen ja toiseen rahin ääressä ahnastelijaan. Ja
hän huomaa kauneimman kokkelin Jopin suussa! Hänen ruskeat silmänsä
välkähtävät. Ja yhtäkkiä karkaa hän päin Jopia rahin ylitse, ja pieksää
piimäisellä lusikalla häntä vasten naamaa, itselläänkin suun ja nenän
ympärykset ja kädet piimässä. Pieksää, ja silmät säkenöivät vimmasta.

”Saakeli soi!” huudahtaa Jopi ensin. Pikku sisko lyö yhä. Silloin
kiivastuu Jopi. Hän ponnahtaa poikki rahin, iskee Repekan paksuun ja
tanakkaan kurkkuun, josta pääsee parahtava ja surkea itku. Kevyt ja
lyhyt rahi, Juutas Käkriäisen kyhäämä kapeasta laudasta, siirtyy ja
kolisee siinä rytäkässä. Mutta eipäs kuitenkaan kaadu, koska sen
katajanhaarukoista tehdyt jalat harrottavat leveällä. Perunat
pyörähtävät kuitenkin maahan. Ja kuppi kallistuu ja piimämaito siinä
läikähtelee. Topi kiroilee sorakielellään. Pieni, musta Sanelma,
Repekkaa kolme vuotta vanhempi, hipiältään kuin mustalainen ja
luonnoltaan kuin pippuri... Sanelma, joka on saanut nimensä Mauno-enon
tyttären taikka oikeastaan Maunon Pertan tyttären mukaan,
ystävyydenosoitukseksi siltä ajalta, jolloin Mauno ensi kertaa rupesi
auttamaan Käkriäistä, neuvoen häntä myymään viinaa ja hankkien sitä
hänelle, vaikka silloin ainoastaan tilapäiseen hätään, sillä muutamaan vuoteen
ei Juutas sitten vielä tullut ruvenneeksi vakituisesti sitä
myymään ... seitsenvuotias Sanelma, hän ärjyy, ja polkee jalkaa ja
itkee kiukusta ja noituu:

”Saatanat, saatanat...!”

Mummo rupeaa ihan kauhistuksesta siunailemaan, istuessaan niska
pystyssä siellä liitän eli hellan ääressä. Siellä hän kampaa nyt
tukkaansa ja etsii päätänsä, vedellen tukkeutuneella luukammalla
hapsiaan niin että rasahtelee ja hilseet pölisevät. Ja tähystellessään
kampaa läheltä nenäänsä, silmin, jotka punertavat vanhuudesta ja ovat
kuin särjen silmät, tarkastaa hän myöskin, kuinka hänen särkensä
paistuvat tuossa liitän suussa, josta tuprahtelee savua tupaan. Sillä
uunikin on vialla, on ollut jo monta vuotta: sen kupeet ovat
halkeilleet raoille, ja leivinuunin päälaki on savella paikattu.
Paikkaus kohoaa uunin päällä kuin suunnattoman kalakukon kuori. Joskus
lehahtaa hellasta, kun aamuinen tuuli vielä hengähtää, paitsi savua,
mustanpunaisia tulenkieliäkin, ikäänkuin haluten päästä nuoleksimaan
mustunutta seinää. Ihme, ettei se tuli tartu mummoonkin. Mutta hän
istuu hiukan syrjemmällä hellan suusta, etteivät liekit kärventäisi
häneltä silmiä. Ja silloin, kun ei tuulen henkäystä tarvitse odottaa,
kumartuu hän varovasti katsomaan kolmea pientä särkeään, tikussa
paistuvia. Eilen on mummo ne kalat itse onkinut.

”Voi hyvä isä noita pentuja! Mitenkä ne kiroilevat!” siunailee mummo.
”Ja mistä pitää tuon Sanelman tietää, mikä se h—ra on?”

Täten on näet pikku Sanelma juuri huutanut Esterille. Entäs toinen
hyvä, tuo Topi! Sen pitää tuota tulipussia, Sanukkaa, taas ärsyttää! Ja
sanoa häntä Syhelmäksi, niinkuin se ei jo muutenkin heittäisi penkiltä
kaikkea pitkin lattiaa, lusikat ja kupit ja kaikki. Itsensä sietäisi
Topin saada selkäsauna. Kas, kas, tuolla tavalla paiskii toista
potateilla.

”Hyvä Isä siunaa!” huudahtaa mummo. ”Penkinpäs kaasivat! Siinä nyt
yhtenä sorkkaläjänä survovat. Koirankin ihan tappavat.”

Nyt täytyy Rosinankin hypähtää paikaltaan. Hän on istunut punaisen
pöydän päässä, Ananias ja Leja sivullaan, sillä Malakiaksen on Leja
saanut taivutetuksi olemaan ilman aamiaista niiden rohtojen tähden,
jotka äiti tuo kaupungista. Ja Malakias on lähetetty syömättömyyttään
nurisevana rantaan, äyskäröimään vettä veneestä, jolla kaupunkiin
aikovaiset, Rosina, Saara ja pikku Jopi, on saatettava laivaan. Saara
jäi aittaan pukeutumaan, ja mitä lienee jäänyt tekemään.

Rosina hypähtää nyt kapalolapsi sylissä paikaltaan ja nykäiseepä
ensimmäistä eteensä sattunutta pienokaista hiukan tukastakin. Se
nykäisty on Topi. Ja Rosina huutaa:

”Jo nyt on ihmeet ja kummat! Minä ... nyljen teidät kaikki tupelle! Kun
ankerit!”

Mutta Topi, kaksitoistavuotias ja lyhyt, ällistyy ja suuttuu. Hänen
tukkaansa on nykäisty. Hän sieppaa haaraiset rahinjalat, jotka ovat
rytäkässä päässeet irti, ja hyökkää ne kourassa hammasta purren Rosinaa
kohti.

Ananias tempaa rahinjalat pois Topilta. Ja niinkin paljon on hänen
mielestään syytä puuttua asiaan, että hän nousee pöydästä ja
tavoittelee seinältä solmuisia köysiohjaksia, antaakseen tuolle
jurikalle kuranssausta.

Sen näkee Topi. Ja pelästyy. Hänen täytyy hellittää tervaiset ja mustat
kouransa Rosinan hihasta, eikä hän ennätä iskeä edes hampaitaan Rosinan
käsivarteen, kuten aikoi, kun ei ylettänyt häntä lyödä. Sydän kurkussa
livistää Topi seinän alitse ulos, heittäen ateriansa kesken. Rosina
rientää vielä hiukan portaille hänen perästään. Mutta tuolla juoksee
Topi jo pakoon pihan poikki, niin että tallattu polku tömisee ja hänen
paksut, paljaat pohkeensa hyrräävät väkkäränä. Vielä huutaa hän
Rosinalle, taakseen katsomatta ja täydessä vauhdissa, huutaa kimakalla
äänellä, jo lähellä itkua, puhaltamalla ja vinkaisevassa kiukussa:

”Rusina Kypenäinen! Sinä ... sinä... Sinulla on ... p—!”

Viimeisen sanan huutaa hän läkähtyvällä äänellä, josta puhuu
äärimmäinen halveksuminen ja pilkka.

Alaveräjän raosta pujahtaa Topi saunalle. Ja menee ylös kalliolle ja
petäjikköön. Ja siellä pillahtaa hän itkuun, pelonkin itkuun. Sillä
joskaan äidistä ei hätää, se kun ei kuitenkaan antaisi vitsaa, vaikka
sanoo lyövänsä korennolla, niin Ananias kovine ohjaksineen saattaa
muistaa tämän myöhemminkin.

Topista on parasta nyt vähän välttää Ananiasta. Itsekseen hitaasti
kävellen ja kohotellen kiipeilee Topi kallioilla.

Mutta sitten johtuu hänen mieleensä, että Malakiaksen pitikin olla
tuolla kauempana rannalla, lappamassa veneestä vettä. Malakiaksen,
hänen parhaan ystävänsä ja joskus suojelijansakin.

Topi kääntyy metsästä takaisin ja menee nuottakodalle, Malakiaksen
luokse.

Mutta minkälaista on sillä välin tuvassa?

Jopikin itkeskelee tuvassa, ruskeaksi maalatun taikinakorvon vieressä.
Hänen tukkaansa ei Rosina tosin ole koskettanutkaan: johan nyt, pienen
äidinpojan, Jopin, pehmeitä ja vaaleita haivenia! Sekin jo riittää
Rosinalle, että hän on ollut niin kova Topille: ajanut pentunsa
metsään, ja saanut hänet haukkumaan äitiään niin julmasti, että Rosinan
sydäntä oikein pahoinvointi kouristaa. Moittivalla silmäyksellä hän on
estänyt Ananiaksen kurittamasta Jopia, joka ravisteli vimmoissaan
Repekkaa. Jopilla ei siis nyt ole minkäänlaista ruumiillista kipua.
Mitä sitten kalpea ja hento Jopi nyyhkyttelee ja kitisee? Sitäpä hän
nyyhkyttelee, että Repekan tähden on piimää ja kokkelia kaatunut paitsi
hänen silmilleen myöskin takin rintamuksille. Uuden, harmaan takin,
keväällä teetetyn, pikkupoikien, Topin ja Jopin, yhteisen
juhlatiloissa. Tällä kertaa se takki on annettu Jopille, hänen
ensimmäistä ja ihanaa kaupunginmatkaansa varten.

Jopi ei näet vielä ole käynyt kaupungissa. Eikä missään muuallakaan
kauempana kuin kinkereillä lähimmässä mantereentalossa, neljän virstan
päässä, tavaamassa isämeitää. Siellä kävi hän toissa talvena. Sekä pari
kertaa Kenkkuinniemen sahalla, jossa sai nähdä, kuinka isä muiden
timperien joukossa tilkkesi ja pikesi tervahöyryä. Sitä samaa, missä
Saara sitten on ollut ruokarouvana. Mutta muu maailma ja Kenkkuinniemi
on Jopille vielä aivan merkillistä ja epämääräistä. Niinkuin kaunista
unta. Varsinkin kaupunki, josta puhutaan aina ja enimmän. Ja hän on
kuunnellut näitä puheita vaiti ja virkuin korvin. Kuunnellut
mainittavan korkeaa kirkontornia, ja jonkinmoista, jota sanotaan
linnaksi. Ja varsinkin joitakin kivimuureja. Minkähänlaisia nuo muurit
ovat? Eivät ne kai ole sellaisia kuin tuo tuvan uuninmuuri? Sillä mitäs
siinä olisi ihmettelemistä. Jopista ne taitavat olla saman näköisiä
kuin ne Sioninmuurit, joista mummo veisaa. Ja veisaa joskus Mauno-enon
Perttakin. Niitä on Jopi nähnyt siitä kirjasta, jonka Saarukka ja
Ananias ja Leja saivat lainaksi koulusta siihen aikaan kun ne kävivät
siellä ... kansakoulua. Muttinen ne sinne tiukkasi, antaen heille
kengät, nimittäin Saarukalle ja Lejalle. Ananiakselle oli isän
hankittava. Antoi kengät, että olisivat siellä kävelleet ... koulussa.
Ja kävivät ne ... kunnes kengät menivät ihan riekaleiksi sinne sahan
taakse kävellessä, ja äiti sanoi, että mitä luettanevatkaan siellä,
lorulauluja, ei edes pääkappaleita kaikkia annettu lukea. Ja Juutas Käkriäinen
jatkoi, että ... paskia ne ovat, ne pääkappaleetkin; mutta
työ se on toista. Ja isä tarvitsi Ananiaksen työhön, hän itse meni
Mauno-enon kanssa lääniin, kävelemään sanoi menevänsä. Ja kun kerran
Saarukka ei lähtenyt kouluun eikä Lejakaan joutanut sinne, vaan äiti
tarvitsi häntä ja Saarukkaa, niin opettaja otti kirjansa pois, lähetti
ottamaan. Siinä niitä oli korkeita muureja, siinä piplianhistoriassa.
Jos lienevät olleet kultaa. Lienevätkö sellaisia ne kaupungin muurit?

Ei ole Jopi iljennyt kysyä isommilta pennuiltakaan, kaupungissa
käyneiltä. On ajatellut, että näkeepä hän ne sitten itsekin, sillä hän
on saanut äidiltä lupauksen päästä tänä kesänä kaupunkiin. Siksi hän
onkin koonnut kaiken kesää rahaa, isältä ansaittua, hakkaamalla hänelle
tupakoita. Viisi ja kymmenen penniä kerrallaan on Jopi saanut palkkaa.
Jopa isä yhden kerran, kun oli mukavalla tuulella ja tuli läänistä ja
naureskeli muutaman päivän päivänä, antoi hänelle rahaa kahmalonsa täydeltä,
pennejäkö lienevät olleet vai markkoja, sitä ei Jopi vielä tiedä. Mutta
niitä rahoja Jopi on pitänyt ensin piilossa tuvan nurkkahyllyllä,
peltisessä rasiassa, piilossa muilta muoskilta ja varsinkin Sanukalta,
kunnes Juutas Käkriäinen yhtenä meni ja vei kaikki Jopin rahat
tuusasta, ja Jopi pelkäsi, ettei hän saisikaan niitä takaisin. Mutta
sittenpä äiti antoi hänelle rahaa sijaan, yhtä paljon sanoi antavansa,
vaikkei antanutkaan niin monta rahaa kuin rasiassa oli. Mutta ei se
äiti Jopille valehtele. Ja näitä äidiltä takaisin saamiaan rahoja piti
Jopi sitten kätkössä muualla eikä enää tuvassa. Sikopahnan katolle,
lahonneiden päreiden alle hän työnsi rahatuusansa.

Nyt aikoo hän ostaa kaupungista rahoillaan vehnästä ja namusia. Ja
aikoo antaa niitä muillekin pennuille. Sen julisti hän heti, kun äiti
tänään viimeinkin myöntyi viemään Jopinsa kaupunkiin. Niin julisti
Jopi, vaikka hän sitä ennen olikin sanonut pudottaneensa sen tuusansa,
jossa rahaa oli. Mutta tuusa tulikin tällä kertaa pian esille. Sitten
Jopi pesi oikein silmänsäkin. Niin tekevät muutkin aina kaupunkiin
lähtiessään, muut paitsi Malakias, ja Juutas Käkriäinen silloin kun hän
on totisella päällä.

Jalassa on Jopilla Saaran nappikengät, sillä Saaralla itsellään on
Muttisen emäntärouvan valkeat kengät, koska hänen omansa ovat jo niin
läntässä.

Ja sitten ei Jopi malttanut oikein kunnolla syödäkään, niin teki
levottomaksi se kaupunkiin lähtö, matka laivareitille soutaen,
ohitseajavaan laivaan.

Ja silloin kokkeloi Repekka hänet tällä tavalla!

Lapset itkevät. Toiset heistä nostavat pystyyn rahia ja
asettavat katajanhaarukan siihen paikoilleen. Pikku Sanelma menee
ruokakonttoriin, joka on tuvassa, pihanpuolisessa nurkassa, ja tuo
sieltä uutta piimää. Sitten lapset taas syövät. Niin aikuisetkin.

Nyt tulee sisään Saara, kaupunginmatkalle pukeutuneena.

Hänellä on punainen pusero. Vaaleanpunainen satiinipusero.

Mutta hame on hänellä musta, ja tukka korvallisilta kikkaroitu.
Kodassa, padan alla kuumennetulla poltto-oralla hän kikkaroi tukkansa.

Saara on korea, niin että pienet lapset katselevat häntä iloisesti
ihaillen, ja Repekka asettuu hajasäärin hänen eteensä ja sanoo
veikeästi:

”Sinä olet ryökkinä!”

Ja sitten Repekka nauraa kirkkain silmin.

Saaran sydämestä tuntuukin hyvältä noiden toisten katselu, joskin häntä
hiukan harmittaa Ananiaksen naurahdus. Mutta vielä enemmän harmittaa
häntä, kun äiti äännähtää:

”Mikäs se tässä niin haisee?”

Rosina huudahtaa sen aivan viattomasti, muistamatta, että se haju
lähtisi Saarasta. Pistävä ja voimakas haju. Se on hajuvettä, jonka
Rosina on unohtanut. Se haju tuntuu hänestä pahalta.

Mutta Saara ajattelee, että äiti pistelee häntä tahallaan. Hän mutisee:

”Sellainenhan se on äidin nenä! Vaikka ... itsekin haisee...”

”Voi Herra siunatkoon...!” huudahtaa Rosina. ”Haisee... Sinä olet...”

”Haise itse paremmin!” sanoo Ananias.

Ja sitten jatkavat hän ja Rosina ja Leja syöntiään. Lapset katselevat
yhä Saaraa. Saaralla on ne punaiset sukat. Ja kengät valkeat niinkuin
liitu. Mutta sukista pyrkivät Saaran kantapäät paljaina vilkahtelemaan,
kun nämä Muttisen neidin kengät ovat sellaiset, ettei jalka painu
niihin ihan pohjiin asti. Saara ajattelee, että siksi kai se jättikin
ne tänne maalle. Ei sillä niin pieni jalka ole. Varmaan se ei voi niitä
enää käyttää. Niinpä saattaakin Saara niitä lainata. Tosin se neiti
mahtaillakseen sulki viime syksynä täällä kaikki tavaransa lukon taakse
ja telkesi huvilan ulko-ovet pienillä rautapuomeilla ja isolla
munalukolla, ettei vain mentäisi sinne sisälle... Niinkuin ne olisivat
hänen, nuo Muttisen huoneet! Ikkunain säpitkin se näpelöi sisältä
nyörillä hakoihin kiinni, sen näkivät Saara ja pikku Sanelma kavuten
kurkistamaan ikkunasta huvilaan. Mutta jäipäs siltä yhdestä ikkunasta
haka solmimatta, keittiön porstuan ikkunasta! Sen saa auki, kun
sorkottelee varvulla. Ja eteiskonttorin lukko aukeaa melkein itsestään,
ja konttorissa on tavaroita. Ei se huomaa, että hänen kenkiään on
lainattu, tai muitakin kapineita. Herra itse ei huomaisi yhtään mitään,
eikä se ennen sellaisesta välittänytkään. Mutta nyt tämä neiti panetti
munalukon kellumaan yksinpä saunankin ovelle. Ei se Muttinen ennen
muinoin sellainen! Siihen aikaan sai lainata siltä kaikkea. Ja jos joku
lusikka katosi, harakka vei täältä tuvalta, ne harakat kun ovat
sellaisia varkaita, niin hän ihmetteli vain. Ja nauroi sillekin, että
isä sattui kerran talvella ottamaan hänen kenkänsä, jäädessään
kelirikolla lapikkaattomaksi, niin ettei päässyt mutaa luomaan. Ne
ruskeanahkaiset ja matalat kengät.

Eikä Rosina Käkriäinenkään virkkanut Saaralle mitään silloin, kun näki
ensi kerran nämä kengät Saaran jalassa, Saaran mennessä viime
heinätalkootanssiin Vaskilahteen. Saara koetteli silloin näitä hiukan,
koska omansa olivat läntässä. Eiväthän nämä sellaisesta vähäisestä
kävelystä kuluneet.

Ja Rosina ajatteli, että joutavat ne sen verran rikkaiden tavarat. Ja
tavaroista pöyhkeäksi tulleen herran leipäsudelleen kustantamat
tavarat.

Nyt tarvitsee äiti itse kenkiään, joita Saara on täällä ollessaan
käyttänyt, milloin hänet on pantu työhön. Sillä hän kun ei työnnä
tällaisiin louhikkoihin edes omia länttäisiäkään kenkiään. Mutta
pihoilla niillä vielä kyllä kävelee, niillä nappikengillä, täällä
Putkinotkon piha-aituuksien sisällä. Eikä Saara enää osaa olla
paljasjaloin, hän kun nyt on ollut ruokarouvana tervahöyryssä.

Vasemman käden nimettömässä on Saaralla sormus. Sen on hän saanut siltä
laivamieheltä, joka palveli samassa tervahöyryssä kuin hän. Mies on jo
kerran kirjoittanut Saaralle tänne Putkinotkoon. Siksi on varsinkin
Ananias joskus sanonut Saaraa pilkallaan Saara-morsiameksi, vaikkei
Saara olekaan väittänyt nimenomaan olevansa morsian, vaan ainoastaan
vihjaillut huvikseen sinne päin. Mutta pilkatkoon! Saattaa siitä
asiasta vielä tulla tosikin. Juuri äsken on Saara aloittanut tuolla
aitassa kirjeen sille laivamiehelle, vastaukseksi; Saara osaa
kirjoittaakin, kansakoulussa käynyt ... kaksi kuukautta. Ananias osaa
yhtä paljon kuin Saara. Ja Leja on isänsä äitiin, ja on muka ahkera, ja
kirjoittaa muka paremmin kuin Saara. Mutta Käkriäisen Juutas se ei osaa
muuta kuin nimensä raapustaa, ja lukee päin helvettiä melkein joka
sanan!

Siinä kirjeessä on Saara, joka suuttui varsinkin äidin tämänaamuisesta
haukkumisesta, sanonut olevansa kyllästynyt Putkinotkoon. Hän
ajattelee, että hänen täytyy puuhata täällä kuin minkäkin piian, hänen,
joka ei rupea piiaksi parempiinkaan paikkoihin, koska on saanut
kyllänsä sellaisista, koetettuaan raataa Vaskilahden akkaakin
passaillessa. Ja täällä kun on oltava vielä lapsenpiikanakin. Vaikka
hän on jo toisessa iässäkin, ja ollut tervahöyry ”Turhassa”
ruokarouvana. Näitä ajatuksiaan ei Saara kuitenkaan ole kirjeeseen
pannut. Ei, kirjeessä laivamiehelle on Saara sanonut, että hänellä on
ikävä täällä maalla, kesälomallaan. Ja sitten hän on sommitellut pari
riviä, eikö se ystävä hommaisi hänelle toista ruuantekijän paikkaa,
jossakin toisessa höyryssä tai laivassa, kun Saara ei viihtynyt siinä
ensimmäisessä niiden pömpelien eli hyttien kirppuisuudenkaan tähden. Ja
Saara muistaa, että varsinkaan sen ilkeän kapteenin vuoksi ei hän
viihtynyt siinä. Että se kapteeni viitsikin hiipiä sillä tavoin öillä
pömpelien ovien edessä! Kiusata itseäänkin unettomuudella. Kapteenin
ilkeydestä ei Saara kumminkaan tässä kirjeessä mainitse, enempää kuin
muustakaan, mikä saattoi kapteenin ajamaan hänet tervahöyrystä. Ja ne
syyt olivat toisenlaisiakin kuin viinan levittäminen. Kirjeessään
ystävälleen pyytää Saara laivamiestä vain toimittamaan hänelle sitä
uutta ruokarouvan tai teeterskan paikkaa, joskin Saaralla kyllä on
täällä kaikkea, mitä mieli tekee: oma kammari, ja voita ja läskiä ja
maitoa. Mutta maalaiselämä on niin ikävää.

Sen kirjeen on hän aloittanut aitassa pakkalaatikon kannella, joka
tytöillä on piironkina, alkanut poski kiinni paperissa, jonka hän on
repäissyt Ananiaksen entisestä ja Sanelmalle antamasta kouluvihkosta.
Siinä oli ainoastaan alkulehdillä Ananiaksen tekemiä kirjaimia. Sitten
on Saara jättänyt kirjeensä keskentekoisena laatikon kannelle aittaan,
pohtiakseen aamiaisen ajalla jatkoa.

Saara istahtaa pöydän ääreen, ja vetäisee keskeltä pöytää käsiinsä
särjen, auringonpaisteessa kuivatun. Eipä uhallaankaan eilen saatua
siikaa, sillä hän on nyt närkästynyt Putkinotkoon. Ja hän naurahtaa,
etteihän tässä ole taltrikkiakaan, mistä syödä. Jokin kuppi pitäisi
edes olla. Rosina myhähtää, että kupit ja kipit tässä ... maidossa ovat
toiset, ja porsaan edessä vati. Mutta silloin huudahtaa Jopi, jonka
Leja on siivonnut ja saanut jälleen onnelliselle mielelle, että eipä se
vati ole enää porsaallakaan, sillä hän juoksi sen sieltä ja pani
itselleen siihen konttorista piimää, kun tyssit kaatoivat yhteisen
piimän lattialle, josta nyt Hurja sitä nuoleskelee, laihana ja häntä
maata pitkin, ja Repekka lusikoi. Oman astiallisensa on Jopi
kapustoinut itselleen piimää.

Saara vaikenee hetkeksi. Hän katselee nyreästi ja särki kädessä pöydän
reunalla paikkaa, mihin hän voisi sijoittaa punaisen puseronsa
kyynärpäät. Viimein sovittaa hän ne pöydälle läikähtäneiden
maitolammikoiden väliin, ja alkaa syödä, könöttäen pöytälautaa vasten.
Saara jatkaa nurisemistaan. Ensin ylimalkaisesti ja lauhkeasti,
niinkuin juttu olisi muuten vain johtunut hänen mieleensä. Puhelee
siinä, että mukavaa siellä on kuitenkin, siellä tervahöyryssä: saa
riisiryynipuuroa. Ja voita pannaan puuron silmäksi! Neljälle miehelle
ja ruuankeittäjälle verokseen aina melkein kilo voita.

”Se on ihan totta, kilo sitä pannaan!” huudahtaa Saara.

Rosina rypistää hiukan kulmakarvojaan, ja Ananias vääntää huuliaan
pilkallisesti.

Silloin könnistää myöskin itse Juutas Käkriäinen tupaan. Hän tulee
takaisin kotiin. Hän komauttaa kapsäkkinsä ovensuuhun nurkkaan,
tuikeasti ja jäykästi. Hän on jo melkein täydellisesti tyyntynyt. Mutta
täytyyhän kuitenkin vielä olla tuimaa miestä, sellaista on nyt ilmestyä
toisten eteen, varsinkin mummon, vieraamman ihmisen. Mutta kun on
olevinaan yhä suutuksissaan, niin pelkäävät ne ruveta irvistelemään
hänen äskeisestä matkastaan! Häntä täytyy pelätä, on Käkriäinen
ajatellut saunalta päin palatessaan. Sellainen voima on hänellä
silmissäänkin, hän kun on kerran sellainen ... ei turhaan Putkinotkon
jumalaksi sanota!

Niinpä tuijottaa Käkriäinen ensin kulmakarvat rypyssä eteensä maahan,
ovelle seisahtuen. Sitten katselee hän hiljaa ja vaiti kulmiensa alta
ympärilleen. Ja pistää vielä varmuuden vuoksi piipun suupieleensä.
Juutas on hyvillään, että perheen huomio näyttää nyt kiintyneen
Saaraan, joka kertoo edelleen, että tervahöyryssä syödään paitsi
riisiryynipuuroa myöskin läskiä: sitä saa ostaa Pietarista kuinka
paljon tahansa.

”Mutta se maistuu kattopihville”, jatkaa Saara.

”Niin ... maistuu mikä?” kysyy Ananias.

”Se läski”, vastaa Saara.

Juutas Käkriäinen höristää korviaan. Hänpä ei oikein usko niitä. Mitä
se Saara sanoi?

Mutta olkoon, ajattelee Käkriäinen. Ja jatkaa ajatustaan: Puhelkoot nyt
muut ... siinä...

Ja kohtapa sitten kysäiseekin Ananias, ihan kuin isänsä puolesta:

”Millekä se maistuu?”

”Niin se? Kattopihville!” vastaa Saara, halukkaana ilmaisemaan, että
hän on nähnyt sitäkin siellä matkoillaan. ”Sellaiselle, jolla on ne
pömpelit katettu. Sellaisella kaikki kivimuuritkin siellä ...
Ronstaassa.”

Kivimuurit! Sen sanan kuulee Jopi, joka kuuntelee korvat pystyssä.

Aikuisten, Rosinan, Ananiaksen ja mummonkin aivoissa liikkuu ajatus,
että mikä lieneekään se Ronstaa, josta Saara on ennenkin maininnut.
Kylä tai kaupunki lienee siellä, Ruotsin puolella, taikka venäläisten.
Mutta eivätpä he sitä kyselemään, tuolta mahtailijalta. Ja mitä he
sillä tiedolla tekisivät.

Pömpeleistäkin on Saara ennen haastellut, ja Ananias tuntee hyvin, mitä
ne ovat, ne lotjamiesten pienet kammarit. Hän on nähnyt niitä sahalla,
kun korjattiin kauppaneuvos Könösen tervahöyryä. Ja senkin Ananias
tietää, mitä kattopihvi on, joskin mummo ja Rosina ajattelevat vain,
mitä lienee. Siksi sanookin Ananias, nuolaisten peltisestä lusikastaan
viimeisen piimän pois:

”Eikö tuota liene kattopihviä muuallakin kuin Ronstaassa.”

Sen sanoo hän hiukan pilkallisesti. Ja lisää:

”On meidänkin kaupungissa. Ja muuallakin kuin kivimuureissa.”

Tämän painaa Jopi päähänsä: että kaupungissa on muureissa kattopihvejä.
Ei hän muista siellä tervahöyryssä sahalla sitä nähneensä, vaikka onkin
kaikkea katsellut.

Mutta Juutas tietää, ettei se kattopihviä olekaan, vaan
pahvia se on. Kattopihviä ei ole missään! Muuten se Saara vain sillä
tavalla sitä sotkee sanoissaan. Niin se on!

Kuitenkaan ei Käkriäinen vielä voi ruveta puheliaaksi, ei ihan vielä.

Olisipa nyt edes tarpeellisia välijuttuja, ikäänkuin sovittelijoita!

Sitten hän kumminkin ajattelee, että se heitä aina oikomaan, akkoja!
Hän vain myhähtää sieraimiinsa.

Nyt istahtaa hän leveää hattuaan takaraivolleen työntäen pöydän ääreen.
Ja viiltää itselleen leivänkannikasta paksun palasen.

Saara on innostunut kertomaan tervahöyrystä. Ruokapuolesta hän yhä
kertoo, syöden viimein tuoretta siikaakin. Hän sanoo, sekä kerskuen
että muuta perhettä pistelläkseen:

”Mutta voi sitä ... miten siellä oli hyvä tehdä ruokaa! Läskistä
ja voista. Ja röpöteistä sai oikein mukavaa ruokaa. Jaa muuröpöteistä
saa, kun tekee, ja tillistä ... sellaisesta tuuvinkia. Ja
palsternakkareista ... ja ....”

Totuus on se, että Saara on nähnyt näitä kasveja paitsi Muttisella
myöskin kaupungissa torilla ja Sahan hovilla. Ja hän tietää, että
muurötit ja röpetit ovat keltaisia ja punaisia, joskaan ei, mikä niistä
on kumpaakin, samoin kuin muistaa sanat tilli ja palsternakkari. Mutta
ruokaa ei hän ole niistä laivassa valmistanut, ei tillistä tuuvinkia.
Puhuipahan vain yhä komeillakseen ja nauttiakseen siitä, että osasi
tehdä ja syödä sellaista ruokaa. Ja ainoastaan valhetellakseen:
Saaraahan suorastaan vetää valhettelemaan, jopa pienimmissäkin ja aivan
joutavissa asioissa, joiden vääntämisestä ei ole hyötyä eikä oikeinpäin
puhumisesta vaaraa. Vetää aivan samalla tavoin kuin harakkaa
kätköpaikoiltaan pilkistelemään tai oravaa puusta kurkistelemaan.

Perhe on vaiti, jörösti ja loukkaantuneena. Saara jatkaa iloisesti:

”Etenkin palsternakkarit ovat imakoita, ne ovat imakoita kuin sokeri!”

Nyt tekisi Juutas Käkriäisen jo mieli puhua. Häntä alkaa pistellä
tuollainen pöyhkeily. Ja hänen sydänalaansa kaivaa myöskin ikäänkuin
kateus: suututtaa, että Saara kehuu saaneensa ja syöneensä sellaista,
jota hän ei itse osaksi tunnekaan, nimittäin noita palsternakkareita ja
muita, mitä lienevät. Joskin hän on hyvin nähnyt ne juurikkaat,
mörötit, ja mitä ne toiset olivatkaan, röpötit, Aapelilla, kaupungissa
ja Sahan kartanossa, niin muista ei hänellä ole selvää. Jos nyt Saara
ensinkin on niitä syönytkään! Tai tietää edes, mitä ne ovat. Mokomakin,
joka ei vielä tiedä maailmassa mistään. Ei tiedä, että se on
kattopahvia, sillä pihviä ei ole missään.

Ja sitäpaitsi rupeaa Käkriäisessä heräämään halu sanoa vastaan, kun
toinen kiittelee omiaan. Käkriäisen pitäisi saada jo puhua.

Mutta mitenkä päästä puhumaan, kun hän on tässä koko ajan tekeytynyt
niin vakavaksi? Rosinakin on yhä totinen, vaikka Juutas onkin nähnyt
heti sisään tullessaan hänen silmiensä vilahduksesta, että hyvillään se
eukko oli hänen nopeasta palaamisestaan. Nyt Rosina katselee puolittain
jörönä eteensä, ja hellästi Luukkaaseen, jota hän imettää rinnoillaan.
Rosina alkaa jo lopettaa syömistään, koska on lähdössä kaupunkiin.
Pitäisi se Rosina saada leppymään.

Rosina täytyisi panna nauramaan muullekin kuin tuolle lapsukaiselle.
Juutas tuntee olevansa hiukan syyllinen siihen aamulliseen. Eipä silti:
jos ne hiiskuisivat siitä, niin hän ... sulkisi heiltä suun.

Mutta nyt: jos saisi koko pesueenkin nauramaan, niin pääsisi sitten
mielensä mukaan puhumaan.

Vallitsee melkein hiljaisuus. Kärpäset humisevat kuumenevassa tuvassa,
pörähtelevät korvissa ja ruuissa. Ananias on noussut pöydästä, oikonut
notkeaa selkäänsä ja käsivarsiaan ja kaivanut paperossit takkinsa
taskusta, naulasta, josta hän pistää lakkinsakin päähänsä, lippalakin,
toiselle korvalliselleen. Sitten hän sytyttää paperossin ja kuljeskelee
edestakaisin, hattu kallellaan kuin mikäkin maantiensälli. Leja
lipaisee kielensä päällä punaisia huuliaan ja röystäisee. Lapsetkin
ovat saaneet vatsansa täyteen, oikein paksuiksi ja pyöreiksi
lekkereiksi. Repekka kykkii jo ulkona seinänvieressä ja katselee seinän
alta sisään viattomana kuin lapsi ainakin. Käkriäinen häntä on
kehottanut menemään ulos, potattimaan vakoon, uunin eteen kykkimästä.
Muut lapset vanuttavat tuvassa Hurjaa vatsasta ja takajaloista,
iloisesti huudellen ja nauraen. Ja Juutas huomaa, että Rosina alkaa
olla syönyt, niin se haisee yhteen Jopin kanssa, joka seisoo äitinsä
takana raharasia kourassaan. Mutta Saara syö vielä.

Mummo antaa leivän kanssa syömiensä särkien pyrstöt ja ruodot kissalle,
lapaluut koholla Hurjalle marmattavalle Moksille. Sitten juoksee
Repekka taas ulkoa sisään, ja mummo rupeaa nyt tappamaan Repekan päätä.

Siitä pääntappamisesta on Käkriäinen leikillään huomaavinaan, että
häntäkin syö jostain. Hän raapaisee reittään. Nipistää housunsauman
kohdalta ja ravistaa lahkeesta. Ja raapii nyt itseään takaa, muihin
merkitsevästi katsellen. Saara, joka istuu Käkriäistä vastapäätä,
kysyykin:

”Kah ... mitäs se isä kieppuu?”

”Mitäkö?” vastaa Juutas Käkriäinen nopeasti. Ja sitten on hän tuokion
vaiti. Ja kallistaa vartaloaan, ja työntää kätensä taakseen, ja sanoo:

”Vornikka puri.”

Hän on hetken taas vaiti. Ja lopulta sanoo hän, suu naurussa:

”Muutin tuon laihasta paikasta lihavampaan.”

Saara ja Ananias purskahtavat nauruun. Rosinakin hymyilee, huomaten
että Juutas tahtoo jälleen päästä suosioon. Hymyilee kuitenkin vielä
hiukan salavihkaa, mutta sillä tavoin, että huomaa hänenkin valmiutensa
sovintoon.

Nyt saattaa Juutas alkaa puhua vapaasti mielihalujaan. Hän nauraa
leveämmin:

”Hehe, niin minä tein kerran ... herra-Aapelillekin!”

Uudestaan hän on vaiti. Ja sitten jatkaa:

”Oli ... vieraita siellä. Mutta minä ... sisään! Mitäs, irvistelin vain
ikeniäni, kun ei tarjonnut tuolia, irvistelin ja naksahdin istumaan!”

Saara nauraa, iloisemmin kuin Rosina. Ja Käkriäinen jatkaa:

”Niin naksahdin. Lakkikin oli päässä, unohtui. Eipä silti, etten minä
uskaltaisi lakki päässäkin. Mutta kun sen huomasin, niin mitäs minä?
Katselivat. Minä ... kaivelemaan näin muka vornikkaa! Ja kun sanoin,
että lihavampaan paikkaan sen panen, niin silloinkos Aapelille ilo,
nauroi, että oli maha revetä... Mutta ... se on sellainen luokka ...
että... Murotteja kun minä en syö! Enkä ropotteja... Mokomia
nakkareita...!”

Sitä tahtoikin Käkriäinen sanoa, ensinnäkin sitä.

Hän kuuntelee vähän aikaa, vastustaisiko häntä kuka, ja särki työntyy
pää edeltä hänen suuhunsa ja ruskaa tuokion kuuluvasti, sillä hän syö
suolakalat enimmäkseen ruotineen ja kaikkineen. Sitten hän jatkaa
uudestaan:

”Ja ... mikäs urakka on mokomissa ... viljellessä! Voi, mikäs urakka!
Siinähän vasta ... urakka... Kitkeä ja nyhtää ja sonnittaakin pitää.
Olen tuon nähnyt... Paskia!”

”Onkos isä sitten röpöttejä maistanutkaan?” kysyy Saara hiukan
pisteliäästi.

”Minäkö?” vastaa Juutas Käkriäinen. ”Minäkö... Olisin noita saanut ...
tuolla Aapelinkin kyökissä, mutta minä en niitä suuhuni pistä...!”

Hän on taas hetken vaiti. Sitten puhuu hän yhä kovemmalla innolla ja
äänellä:

”Enkä nakkareita enkä kakkareita... Eivät ne ole terveellisiäkään...
Niitä syökööt Sahan hovin metsääjuoksevat siat! Eivät terveellisiä ...
hampaille ... arvelen...”

”Kah, no sittenpäs on isäkin sika”, naurahtaa Leja lauhkeasti.

”Mitäh?” kysyy Juutas.

Leja sanoo hiljaisesti:

”Kun syö sieniäkin... Ei sanonut ensin syövänsä, kun ruvettiin syömään.
Ja nyt ... hyviähän nuo, hihi.”

”No se nyt onkin toinen luokka!” vastaa hänelle Juutas, ja hänen
perunaa kuoriva puukkonsa asettuu mahtavasti päälleen pystyyn
pöytälautaa vastaan. ”Se on toinen luokka, se... Että niitä syön. Ja
olisinkin aina syönyt, mutta... Sillä sienet, ne nyt ovatkin metsän
aiheista parhaita! Sienet, ja puolukat marjoista. Mutta jos minä nyt
oikein selitän paikalleen, minkäslaisella kannalla minä ...
tulevaisuudessa ... niin, minkäs liikutuksen tämä nyt tekee, että
sienet: ne nyt ovat luonnostaan pehmeitä. Märkänevätkin pian. Katsoopa
nyt tuota, niin maata lötköttävät jo kypsinä parin päivän päästä...
Lötteröinä. Ja niin märkänevät mahassakin. Mutta nuo röpötit ja
mörötit, heh, ne nyt ovat ... kovia jurtikkaita. Ja jos sitä ajattelee,
on niissä puuhaa keittäessä pehmeiksi. Kaikissa. Olen heitä nähnyt!
Syökööt herrat heitä...! Ja retkuväet. Kun syövät sellaisiakin kuin
kärpässieniä, ruttopunaisia. Olen minä nähnyt...”

”Niin tekevät”, myöntää Leja. ”Näin, kun Muttisen neiti viime kesänä
otti niitä.”

”Eivätpäs kuole niihin, hihii”, äännähtää Rosina.

”Mitenkä kuole?” matkii Juutas. ”Kyllä minä tiedän. Ja
selitän. Kun ne keittää ... myrkkyaiheen pois, ei kuolisi
kärpässienistäkään... Minkäs liikutuksen tämä tekee. Mutta mitä näitä
keittelemään ... nakkareita. Ja morotit, minä sanon, hahaa. Ja minä ...
minä olen nähnyt pirunkin...”

”Pi-rrun?” sorahuttaa Topi.

”Niin”, vastaa Juutas.

Hän vaikenee ja odottaa, että muut tulevat uteliaammiksi. Sitten
toistaa hän totisena ja köreästi:

”Pirun näin. Ryssä möi kaupungissa. Tai mitä lienevät olleet. Minä,
hupsu, ostin pilkallani. Mutta kun maistoin, niin seinään mättäsin.
Minä en syö pirujakaan. Kurkku, mikä lienee ollut. Mutta minä...”

”Juutas Käkriäinen ei syö piruja!” nauravat pienet lapset.

”Jos lieneekin ruotainen, piru”, laskee Ananias leikkiä.

”Mutta sienet, näettekös, ne nyt ovat metsän aiheita”, sanoo Juutas Käkriäinen
.

”Juoksisit, Jopi, katsomassa, joko sillä Malakiaksella on se lotokka
tyhjennetty”, sanoo Rosina. ”Ja sitten ... lapset ja muut... Se on nyt
mentävä aikuisten heinään! Niinkuin kekäle hännässä! Kuulettekos.”

”Mutta morotteja en minä turpaani työnnä, ennen kuolen vaikka nälkään!”
huudahtaa Juutas. ”Kah, nuo kärpäset, silmät syövät
päästä... Sianruokaa... Ja Saara, se kattopihvi? Mitä se sellainen
juttu... Ei sitä sellaista ole...”

Yhdestoista luku

Jopi juoksee rantaan. Saaran nappikengät, housunsuiden päälle vedetyt,
kolisevat. Muttisen koppahatun hän on jo kauan sitten heittänyt
pihalle ison kiven viereen. Nyt on Ananias painanut hänelle päähän
oman lippahattunsa: sitä varten Ananias sen naulasta ottikin.
Kaupunginmatkasta innoissaan juoksee Jopi yli pihan ja kiipeää nopeasti
karjatarhan veräjästä. Kapsuttaa rannan kivikkoa, pienten leppien
välitse. Toisessa kädessä on hänellä se peltinen namusrasia, jossa
rahat kalisevat. Vielä estää vinossa nyyköttävä korsu Jopia näkemästä
nuottakodalle. Mutta kun hän on pujahtanut korsun nurkan sivuitse,
seisahtuu hän tutulle ja sileälle rantakivelle ja katselee sinne päin,
missä vanhimman veljen pitäisi olla. Ja samassa hän huutaa: ”Malakias!”
Malakiasta ei näy.

Nyt huomaa Jopi, ettei Malakiasta näy. Ja huutaa uudelleen, vielä
hiljaa: ”Malakias.”

Mutta vastausta ei kuulu.

Jopi ihmettelee ja katselee tarkemmin: siellä on se vene, jolla laivaan
olisi soudettava. Se on niinkuin ennenkin, kokka rantaan vedettynä,
mutta perä melkein veden alla, kuten se on ollut siinä jo pitkät ajat,
isän upottamana turpoamaan, se kun näet vuotaa. Toinen vene on
sivummalla, mutta se vuotaa vielä pahemmin: se ei turpoa vedessäkään,
vaan uppoaa siihen itsestään, jos sillä soutaa lahden ylitse katiskoita
katselemaan. Sillä ei voi lähteä laivalle, muuten joutuu uimaan.

Malakiasta ei näy nuottakodan varjoisen katonkaan alla. Jopi
tähystelee, suojaten silmiään järven kiillolta.

Sitten huutaa Jopi entistä kovemmin, Putkinotkon kauimmaksi kantavalla
kurkulla. Rannat kaikki kajahtelevat. Mutta kahdesti tällä tavalla
huudettuaan ja vastausta saamatta Jopi kiljaisee lyhyesti ja
kiukkuisesti:

”Malakko!”

Ei vastausta. Silloin sanoo Jopi itsekseen:

”Saakeli soi!”

Vielä juoksee hän kuitenkin nuottakodalle, ihan tuon parhaan veneen
luokse. Ei se Malakias olekaan tyhjentänyt venettä. Vettä se on täynnä,
laidoista sisään tirissyttä ja laskettua. Eikä veneessä tai sen
vieressä näy vielä airoja eikä äyskäriäkään, joita pidetään piilossa,
ylempänä louhisella rinteellä, kivenkolossa ja sammalien alla. Pidetään
vieraiden vuoksi, jotka tulevat tänne isän kanssa juttelemaan, mutta
vievätkin sitten airot ja äyskärit. Kun tarvitsevat niitä, sanoo äiti.
Mutta isä uhkaa, että tarvitkootpas venettä, ja sanoo senkin tähden
upottaneensa sen pohjaan.

Jopi höristää korviaan. Ja nyt hänen sydämensä hätkähtää. Hätkähtää
niin, että hän pysähtyy toiselle jalalleen, kun kääntyy katsomaan
mäelle airokätköön. Ja uusi huutokin jähmettyy hänelle kurkkuun. Hän
kuulee jotakin. Paljon selvemmin se kuuluu kuin kesän aamuiset ja
pienet laineet, jotka solahtelevat lämpöisesti rantakiviin. Hän on
kuulevinaan tuolta niemen takaa laivan huudon. Joko se laiva tullee?
Miksi nuo akanhapset tuolla lahden suussa keinuvat hänen mielestään
niin kovasti veden pinnalla? Jokohan siellä laivan aallot liikkuvat?
Silloin olisi laiva jo mennyt ohitse. Jopi vilkaisee terävähuippuisen
saaren sivuitse, meneekö se laiva siellä, sillä laivan kaksiäänisen
soiton hän tuntee.

Ja sitten juoksee Jopi niin, että hiki kihoaa otsaan, mäkeä ylös
mökille. Ja huutaa jo alaveräjälle kavutessaan äidille, jonka hän näkee
maitoaitan edustalla, huutaa, että laiva tulee. Ja ettei Malakko
olekaan äyskäröinyt veneestä vettä. Ja että laiva huutaa.

Rosina ojennaiksen ja vastaa:

”Mitä? Malakias? Minnekäs se? Eikö se siellä ollut? Kuka se nyt soutaa
sen lotokan sieltä laivalta takaisin? Hiiden tuuttiinko se? No, onpas
sinulla into reissuun. Vastahan se järven takana huusi, se laiva ...
Runkkelin laiturissa.”

Jopi rauhoittuu. Hän katselee äitinsä hommia. Rosinalla on jo parempi
huivi päässä, se valkea. Ja edessä puna- ja siniruudullinen esiliina.
Hän latoo Jopiin selkänsä kääntäen isoon tuohikonttiin puteleita.
Näkyvätpä ne putelit, äidin ja Saaran eilisiltana rannalla pesemät,
kadonneen tuolta aidan seipäistä. Vieressä on Kypenäisen Rosinalla
täysi kannu maitoa ja pytty voita. Ja nyt hän aikoo pujahtaa aittaan
Saaran perästä, joka on jo siellä, mutta vielä pysähtyy Rosina
päivittelemään;

”Se Malakias! Ananiasko nyt pitikin ottaa? Ja viedä sinne järvelle. Kun
olisi heinänteko ... pitäisi olla jo niinkuin tehty. Se poikakin,
junttura, olisi voinut soutaa lotokan kotiin, mutta metsään vilisti
taas Topi. Mutta missäs se on Juutas? Juutas hoi. Juutas!”

Jo örähtää Juutas vastaan. Tuvassa hän örähtää, jotain epäselvää.

Rosina kivahtaa:

”Juutas! Tule sieltä!”

Käkriäisen ääni örähtää taas. Ei hän niin pian tuvasta pääse. Sillä
hiukan köllöttämään hän on asettunut, suuruksen päälle, ainoastaan
siksi hetkeksi, kunnes kaupunkiinlähtijät katoavat, miettiäkseen, miten
hän nyt rupeaa töihin, ennenkuin voi lähteä Sahan hoville. Harmillista
on ruveta töihin näin pyhävaatteissa. Harmissaan on hän pistänyt piipun
lisäksi suupieleensä vielä mällinkin uunin reunalta. Piipusta oli
tupakka näet melkein loppunut, kun hän rupesi loikomaan, eikä hän
sitten tullut uudestaan piippua ladanneeksi. Mutta uunin reunalla,
kärpässienien vieressä, on hänellä kokonainen pitkä rivi mällejä,
siihen poskesta kaivettuja taikka kämmenen pohjassa ulkoa tuotuja, jos
hän on siellä pistänyt tupakkaa poskeensa. Siinä ne mällit ovat usein
hyvinkin monta päivää koskematta, säästettyinä jälleen uudestaan
imettäviksi. Sillä auta armias, jos akat tahi muoskat hänen limaisiin
tai kuiviksi kapertuneihin ja pölyisiin mälleihinsä tunkevat näppejään!
Silloin hän mörisee. Silloin hän uhkaa repiä karvat kaikkien päästä.
Mikäs näet muuten on edessä, jos sattuisi piipputupakka loppumaan
hakkurista? Ja joskus maistuvat mällit vaihteeksi mukavilta.

Nyt nousee Käkriäinen rahilta, jolla hän on köllöttänyt kyljellään,
hattu päässä ja toinen poski pullollaan mällistä, kun taas toisesta
suupielestä, josta piippu roikkuu, valuu mällivettä hiljalleen
leukaparralle. Kummastellen tallustelee hän tuvan portaille. Mutta
ennenkuin Rosina ehtii selittää hänelle asiansa, täytyykin Juutaksen
höristää korviaan toisaalle, sillä akkojen aitasta kuuluu nyt Saaran
vimmattu noituminen:

”Helvetin hulikaanit! Lempparin hanarit! Retkut! Mitä te olette siihen
kirjoittaneet, minun kirjeeseeni.”

Ja sitten kuuluu Ananiaksen ja Lejan naurua. Mutta viimein törmäävät
sekä Saara ja Ananias että Leja ulos aitan ovesta, kintereillään pieni
ja musta Sanukka, joka ärjyy heille:

”Senkin h—rat! Repivät minun vihkoistani paperit ja kirjoittelevat
ukoilleen.”

Pikku hyppii ja tavoittaa ongenvapaa, ja lyö sillä umpimähkään
Ananiasta, Lejaa ja Saaraa. Lyö uudestaan, säkenöivin silmin. Sotkuinen
tukka huiskaa pään ympärillä.

”Mikä se on ... se sellainen mökä!” mörähtää Juutas Käkriäinen tuvan
portailta.

”Tuhrasivat minun kirjeeni”, sanoo Saara. ”Mitä sillä nyt tekee? Senkin
pahanhengen hanarit!

”Jo nyt taas... Sellainen mölinä, ettei tässä tiedä...” mörisee Juutas Käkriäinen
. ”Ka, ka, Sanelma ... hyppii toisten silmille kynnet
koukussa. Odotapas, kun minä tulen ... ja revin joka karvan sinulta
päästä.”

Käkriäinen näyttääkin siltä kuin aikoisi hän tulla. Hän on punastunut,
ja silmäkoloissa välkehtii. Hän sanoo:

”Minä pieksän paistikkaaksi tuon Sanikan.”

”Miten ne ovat sen Saarukan kirjeen tahranneet?” kysyy Rosina.

Ananias nauraa, väistäen Sanelman hyppimisiä, ja sanoo:

”Ei muuta kuin pantiin morsiamen kirjeeseen terveisiä. Kun kirjoitti
asuvansa kammarissa... Niin pantiin terveisiä kammarikarhulta.”

”Helvetin retkut!” ärjyy Saara ja repii kirjeensä.

”Hihii”, nauraa Rosina. ”Kammarikarhulta... Eikös... Mutta nyt se pitää
loppua tämä sota ja rähäkkä! Niin että päästään lähtemään. Juutas
hoi... Jo nyt on taas ihme...! Oletteko hiljaa siinä!” huutaa hän
väliin lapsilleen. ”Messuavat siinä kuin rovastit. Juutas, sinun se nyt
on soudettava meidät laivalle... Malakias minne lienee mennyt...”

”Häh? Eikö se ollutkaan sitä venettä tyhjentämässä?” kysyy Juutas.
”Tämän talon elämästä ei tule mitään. Malakias? Missä se on? Minä
sen... Metsäänkö juossut?”

Juutas on nyt hyvin punainen, hän katselee portaiden vierestä jotain
käteensä, ja tapaakin lasten siihen kuljettaman patukan. Se korttelin
pituinen patukka kädessä alkaa hän ontua kiireesti rantaveräjää kohti,
ja urisee:

”Metsään... Sillä miehellä nyt ei tee mitään... Kuin pistää turkin
hihaan ja...”

”Tehdä uudestaanko muka?” huudahtaa Rosina, joka hätääntyy ja suuttuu,
kun näkee Juutaksen aikovan varmaankin Malakiasta kurittamaan. ”Vai
turkin hihaan! Voi voi, ihan sydäntä repii, turkin hihaan kuin
kilkittävä kissa. Sinä häntä lyömään. Ja turkin hihaan! Niinkö ...
lienet hänet tehnytkin. Sinä... Itse, varo sinä! Ala joutua sensijaan
rannalle, lappamaan lotokasta vettä. Ja sinä, Jopi, ota tuo nyytti. Ja
Saara ... heitä hiidenkiukaalle ne kirjeet! Minnekä Saara menee, mitä,
Sanukka? Lotjaanko taas pyrkii, häh?... Menköön! Mutta kun morsian
kerran on jo punaisissa, niin ... ota edes tuo kontti, Saara...
Sinä ... Ananias, pane täällä tuo heinänteko sujahtamaan. Ja, Leja,
huutele Malakko ja Topi työhön. Se on tehtävä työtä niinkuin tuli
haaroissa, ja sitten välillä työnnä putelia lapsen suuhun. Ja pane
mummo sitä tuudittamaan... Juutas...”

Juutas aikoi taas suuttua, kun se Malakias sillä tavoin... Ei siitä ole
töihin... Eikä tässä ole mitään järjestystä. Suuttua oli hän
Rosinaankin, sillä vastaansa pousaamista hän ei kärsi. Varsinkaan
akkojen pousaamista.

Mutta sitten viilsi vähän Juutaksen sydämeen se Rosinan sana, että hän,
Juutas, oli Malakiaksen tehnyt: tuollaisen raukan. Ja rakastaapa hän
kuitenkin pohjaltaan lapsiaan.

Mutta enemmän lauhdutti häntä tällä hetkellä kuitenkin se mielessä
heräävä ajatus, että nyt hän joutuu viemään matkalaisia laivalle ja
pääsee menemästä tekemään heinää. Siinä työssä olisi ollut melkeinpä
vaikeinta se, että hänen olisi täytynyt repiä nämä pyhävaatteet
päältään, ja sitten taas turata ne ylleen lähteäkseen Sahalle ja
myllylle. Eihän sinne konttoristin puheille tavallisissa rytkissä nyt,
kun hänellä ei ole rahaa.

Laivalta palattuaan ja ennen myllylle menoa ei hän ennättäisi enää
heinäniitylle.

Ja mitäpä sellaisesta työstä, jos hän vielä vähän sinne ennättäisikin?
Hän ajattelisi kuitenkin koko ajan myöskin myllyllä käyntiä ja
konttoristille puhumista, ja mikä se niin monia asioita jaksaisi
ajatella yhtaikaa?

Ja aivan leppyneeksi ja iloiseksikin tulee Juutas Käkriäinen viimein,
kun huomaa Saaran sieppaaman kontin kilahduksista, että siinä kontissa
on puteleita: eukko oli siis jo ryhtynyt tähän myytävienkin hommaan,
johon Juutas itse oli kyllä jo kauan tuntenut tarpeelliseksi sekä myös
haluavansakin ruveta. Mutta hän ei ollut tullut siihen ruvenneeksi ...
vielä. Juuri tänäkin aamuna oli hän ajatellut sitä. Mutta sen ajatuksen
oli vienyt sitten toinen, aikomus lähteä myllylle.

Varsin tyytyväisenä hän täyttää nyt piippunsa. Ja kertoo sitten siinä
Rosinalle vastalahjaksi, että hänpä lähteekin kävelemään ja koettaa
saada myllyltä jauhoja perheelleen. Siitä ei hän ole ennen hiiskunut
Rosinalle eikä muillekaan mitään, ja isännän omia hommiahan se onkin,
se leivän hankkiminen. Eikä Rosinakaan ole häneltä vielä kysellyt,
kuinka nyt jauhoja saadaan, kun kukkaro rupeaa tyhjenemään, vaikka hän
onkin jo ollut siitä huolissaan. Ei ole kysellyt, koska Juutas on ollut
sellaisella jöröllä päällä, että olisi siitä vain lisää jöristynyt eikä
siis semminkään ruvennut hommaamaan jauhoja.

Nyt on Rosina tästä miehensä antamasta tiedosta iloissaan. Sillä joskin
Juutaksen lähtö myllylle hukkaa tältä päivältä yhden miehen heinätyön,
niin jauhojahan kohta tarvitaan...

”Mitenkäs tuo Saara retuuttaa konttia! Vetelee sitä nuorasta melkein
maata myöten!” huudahtaa Rosina.

No, Juutas Käkriäinen ottaa sen kontin kantaakseen, kun hän tässä on
ensin vetänyt viimeiset savut. Sitten sovittaa hän kontin oikealla
tavalla selkäänsä. Ja sen jälkeen lähtee jono rannalle. Ensimmäisenä
rientää Rosina, maitokannu ja voipytty käsissä, rientää alamäkeä niin
että valkean huivin takanurkka keikahtelee. Jopi juoksee kiireesti
hänen kintereillään. Ja sitten kekkaisee suuttunut Saara, ja hänen
perästään koettaa Juutas Käkriäinen joutua. Mutta hänen takanaan
juoksee Hurja, ja vielä pieni ja musta Sanelmakin, joka ei välitä
siitä, että Rosina räyskyttää hänelle ja käskee häntä menemään
takaisin, koska näet Repekka mäellä kiljuu ja itkee. Mutta Leja
houkuttelee tuvan portailla takaisin Repekkaa. Ja samoin tekee pieni ja
vaaleaverinen Esterkin.

Nyt tulee myöskin Ananias saattamaan lähtijöitä rantaan.

Kivisellä ja louhisella rannalla, ennenkuin Juutaksen olisi ryhdyttävä
ajamaan vettä veneestä äyskärillä, jonka Jopi on jo tuonut rinteeltä
piilosta samoin kuin airotkin, täytyy Juutaksen vielä kumminkin täyttää
piippunsa, saadakseen sen suupieleensä äyskäröimistyöhön. Mutta silloin
onkin Rosina jo ennättänyt kietaista hameet vyötäröilleen ja alkaa
lappaa vettä. Äyskäri käy yhtenä kiekkona. Nyt ei Juutaksella ole muuta
hommaa kuin katsella päältä ja kehua hiukkasen Rosinan ripeyttä. Ja
ihmetellä, minne se Malakias oikein on joutunut ... sillä eihän tässä
tule taas mitään töistä, kun lähtee, poika-parka, sillä tavalla ...
minne lähtenee.

Niin, missä on Malakias, Käkriäisen esikoinen?

Ja Topikin on kadonnut.

Missä on Ananiaksen selkäsaunaa paennut Topi?

Jopi huuteli Malakiasta äsken rannalla. Ja samoin huuteli häntä
Topikin, mutta hiljaa eikä toitottamalla ja viimein kiljumalla niinkuin
Jopi. Ei, hiljaa oli Topi ystäväänsä huudellut. Ja katajapehkossa
piilossa oli hän sitten häntä odottanut.

Mutta viimein, kun Malakiasta ei tullut, päätti Topi lähteä pois
rannalta, sillä saattoihan Ananias ehkä tulla sinne, kaupunkiin
soudettavien mukana. Kukapas ne nyt muu laivalle soutaisi kuin Ananias,
koska Malakias katosi? Ananias taikka isä, joka Topin arvelun mukaan
tuskin lienee mennytkään lääniin, olihan näet Juutas Käkriäisen
kapsäkkikin tyhjänä. Mutta jos Juutas Käkriäinen olisi saanut kuulla
Topin karkaamisesta ja sanoista ja sattuisi olemaan äkäisellä päällä,
niin ei sen kynsissä olisi paljon pyristelemistä. Isä on pieksäessään
isä. Ja Juutas Käkriäinen olisi saattanut tavata Topin kartanolla
taikka nuottakodan luona.

Nälkäkin kurni Topin vatsassa, kesken ruokailua karanneen.

Siksi lähti Topi hiljaa piilopaikastaan, lähti loitolta metsää
kierrellen laaksoon lammen puolelle, ensin kallioita ja sitten jylhää
koivikkoa, missä lehmien polku painuu notkelmaan. Sieltä pujahti hän
aidan repeämästä lammen niitylle. Lammen viimeisessä perukassa tiesi
hän olevan ongen ja matoastiankin, joku päivä sitten sinne unohtamansa.
Pajukon vapisevaan suojaan katosi Topi, katseli matopurkkia,
kalalaatikkoa, jossa aikoinaan oli ollut Muttisen iljettäviä, haisevia
syömäkaloja, märätyksiä. Ja sitten otti hän onkensa ja puikki ylös
lammen takana olevalle mäelle. Sieltä hän pääsi oikopolulle, joka vie
Muttisen huvilaan. Huvilalla Topi tietää suuria marjapensaita, joissa
kasvaa punaisia viinamarjoja ja tikkereitä. Sinne hän kellahti
pensaiden alle ja söi ensimmäiseen hätään vatsansa täyteen marjoja.

Sitten meni Topi alas rannalle, kahden kyömyisen kallion väliin, ja
alkoi onkia. Kaiveli matoja pöntöstään ja pehmitteli niitä syljellään,
kun ne olivat kuivuneet melkein koviksi tikuiksi. Lämpiävälle kalliolle
hän istahti ja onki syvästä vedestä.

Täältäpähän eivät ainakaan pieksäjät häntä löydä. Kaukaa vain kuuluu
häliseviä ääniä, heikosti, Putkinotkon mökiltä.

Ja Topi ajattelee, että sitten, kun hän saattaa arvata Rosina Kypenäisen
lähteneen kaupunkiin ja Ananiaksen ja muiden kotimiesten
menneen lammen niitylle, silloin hiipusteleekin hän täältä metsäteitä
takaisin kartanolle ja syö siellä oikein emämurkinan: paistaapa
ahvenia, jos saa, ja ottaa ruokakonttorista leipää ja akkain aitasta
voitakin, kun ainoastaan mummo on kotona. Ja saatava niitä ahvenia on!
Hän juuttuu tähän rannalle, kunnes saa. Nakottaa siinä vaikka kaiken
päivää: on hän ennenkin onkinut syömättä koko päivän, eikä nälästä ole
ollut himpunkaan hätää.

Ja ilman ruokaa hän ei rupea heinää tekemään, perkaamaan.

Mutta Malakias, jonka turviin Topi vielä äsken kaipasi? Malakias, tuo
toinen heinäntekoon lähtijä?

Hän istuu loitolla Putkinotkon mökin rannasta ja vettä lappamasta.

Kiireelliselle asialle oli Rosina hänet lähettänyt. Malakias asteli
pihamäkeä alas rauhallisesti ja verkalleen. Joskus hän seisahtui
hiukkasen, humaliston luona veräjällä, ja saunan nurkalla. Sillä
Malakias ei juokse melkein koskaan. Hänen suunsa ja vasen silmänsä
katselivat valkeihin poutapilviin. Ja oikea silmä katseli humaliston
juurelle. Siinä hän mietti yhä, pitäisikö hänen, perhana, olla noiden
käärmeitten tähden vielä päivällistäkin syömättä? Niin sanoo Leukko ja
tahtoo. Toisi äiti niille sellaiset syömiset, että saisi mies syödä
samalla kun käärmeetkin syövät. Kummatkin omissa eväissään.

Ja sitten mietti Malakias, seuraavan kerran korsun luona,
seisahtuessaan ihmettelemään, että korsun tuohilla paikattu katto alkaa
vuotaa ... on viime talven vuotanut, vai kolmeko talvea, sitä ei
Malakias tiedä ... mietti, että mitä se Saarukkakin sinne kaupunkiin?
Piruako se siellä tekee? Jos hän, Malakias, olisi menossa kaupunkiin,
niin hän ei ottaisi mukaansa Saarukkaa eikä muitakaan naisia. Sillä
akkaväkeä ei Malakias suvaitse, paitsi äitiä, joka on muuta. Malakias
on näet kolmannellakymmenellä, ja hänen äänensä korisee kuin hyvänkin
karjun. Ja on noita jo haiveniakin ylähuulessa, pitkänlaisia haivenia.
Eikä niitä tarvitse kasvatella kanan sonnalla, sen pyrstöttömän ja
tiplikkaisen kanan, niinkuin Ananias kehoittelee Malakiasta. Pankoonpas
Ananias itse kanan sontaa ikeniinsä ... ja voita päälle. Itsellään
hänellä on pienemmät karvat huulessa kuin Malakiaksella, joka siellä
korsun luona nykii niitä viiksiään, seisoen paljain jaloin lämpimällä
kalliolla rantarakennusten takana. Se kallio ... vaikka toisi leivän
siihen paistumaan, tai voit ja rasvat tirahtelemaan siihen: kyllä
kypsyisivät...

Mutta akkaväellä itseään pilkattavan ei Malakias suvaitse, koska hän on
jo mies. Kyntämäänkin on oppinut. Kun oppisi vielä erottamaan
kellonajat! Mutta läkkipeltinen kello tuvan nurkassa on seisonut
monta vuotta, eikä Putkinotkon miesväellä ole kelloa muilla kuin
Ananiaksella. Isällä oli useampiakin taskukelloja, mutta eivät ne hänen
kourissaan paljoa kestäneet. Kuitenkin tietää Malakias päivien kulut
muustakin kuin kellosta. Sahan huudosta, Kenkkuinniemen kannakselta
kuuluvasta, osaa hän arvata, milloin on ruvettava syömään ja milloin
herettävä työstä. Ja laivojen huudoista hän myöskin tietää ajan. Nytkin
hän siellä rannalla arvasi laivan äänestä, että kello on siinä
kahdeksan paikkeilla. Ei hän niinkään pystymätön ole. Siksi häntä
pistättääkin, jos hänelle aina niistä akoista ja tytöistä, ne heillä
joskus käyneet vieraat. Ja äitikin ensin ... niin että Malakiakselle
tuli oikein paha mieli. Morsiamista kuullessaan Malakias punastuu
vihasta. Vaaleasti hän punottaa, ja lopulta hän ihan valkenee. Ja koska
hän ei ennätä vastata mitään muiden pieksäessä nopeasti turpaansa, niin
sanoo hän vieraiden lähdön jälkeen, sillä oma väki ei uskallakaan enää
hänelle usein hiiskua tytöistä:

”Kun olisi ollut kirves ... olisin heille näyttänyt morsianta!”

Sitten oli siellä rannassa tyhjennettävä se vene. Malakias katseli
sitä, nuottakodan viereen pysähtyneenä. Äyskäröimällä se vene olisi
ollut lapettava kuivaksi. Mutta sitten ajatteli hän, että veneestä
menisi enemmän, jos kaataisi sen. Kymmenen miestä nostaisi varmaankin
koko lotokan veden alta ja kääntäisi nurin, ja tyhjä siitä tulisi! Ja
jos olisi oikein vahva mies, niin kaataisi yksinään yhdellä
rasahduksella. Ja isä sen kyllä kaataisi! Rynkyttämällä ei vesi
kaatuisi niin joutuisasti. Malakias koetti rynkyttää sitä, istuen
veneen kokalla. Mutta se häntä rynkyttämään: se on jo vanha vene, raot
irvistelevät reunoissa ikeniään, ja reunapuut ruskavat. Ihmekös, jos on
huono, kun ei ole sitä tervattu. Mutta jos pikeä keittäisi, niinkuin
sahalla keitettiin tervahöyryn rakoihin ja kaataisi sitä tämän lotokan
reikiin, niin varmaan se ei vuotaisi, vaikka pitäisi aina maalla
päivänpaisteessa. Mutta nyt jos sitä rynkyttää, niin se katkeaa poikki,
ja tulee vahinko. Pitää mennä ottamaan metsästä äyskäri.

Malakias on kavunnut rinteelle ja juuri painautunut viileään
louhenkoloon ja kaivaa sammalien alta äyskäriä ja airoja. Silloin ihan
hänen vieressään humahtaa ja hurahtaa. Metsäkanako se oli? Vai itse
metsänkukko? Malakias on harras metsänasukkaiden ajattelija. Jos
hänellä olisi pyssy, kyllä hän olisi niitä saanut jo ammoin.
Ananiaksella on uusi ja kiiltävä, Mauno-enolta ostettu; mutta ei se
sitä lainaa Malakiakselle. Sanoo, ettei hän osaa ampua, silmiensä
tähden. Mutta kummakos olisi ampua, jos makaisi hiljaa piilossa...
Ja jos metso kävelisi kohti ... antaisi tulla melkein kiinni
pyssyntorveen ... niin silloin jo pamauttaisi, niin kyllä olisi isokin
metso tuhannen nuuskana.

Tällaista ei Malakiaksella kuitenkaan ollut aikaa ajatella siellä
nuottakodan luona. Ei edes mutista usein metsässä hyräilemäänsä ja isän
äiti-vainajalta kuulemaansa sanaa: ”Pyy pyrähti, maa järähti, Jeesuksen
sydän särähti.” Lintu kohahti aivan hänen vierestään. Se pyrki
siivilleen, ei heti päässytkään. Ja Malakias rupesi juoksemaan linnun
perästä. Sellaisten perästä hän toki juoksee. Hän näki edessään jotain
ruskeaa ja ikäänkuin valkoisen täplikästä. Hän ajoi takaa, ylös
rinnettä, pitkillä loikkauksilla. Hän kaatui kasvoilleen, ja kirosi
hiljaa. Mutta lintukaan ei ollut päässyt siivilleen, se juoksi yhä ja
piipatti. Malakias urahti, ja läksi taas ajamaan takaa rantavuorelta
lammelle päin, tiheään viidakkoon. Jospa hän saisi sen kiinni! Miksi ei
hänkin voisi kerran viedä kotiin lintukeittoa? Ananiaskin yhtenä kesänä
otti kiinni ukkometson. Ananiaksella ei ollut silloin vielä pyssyä,
vaan hän kulki panemassa satimia linnuille, Hurjan kanssa. Hurja oli
rynnännyt tällä tavoin sakeaan metsään, Ananias perästä, ja rotkossa
Hurja jo nujersi niskaa metsolta, jolta oli toinen jalka katkennut
rihmasissa, niin ettei se päässyt juoksemaan, eikä se viteikössä saanut
siipiään auki. Ananias kiersi metsolta koiran kanssa niskat nurin. Ja
kantoi linnun kotiin: se oli niin iso, että kiverä nokka viisti maata,
kun Ananias piti sitä sorkista olallaan...

Malakias juoksee piipatuksen perästä, kunnes taas kompastuu ja lyö
otsansa kiveen. Nyt hän raivostuu. Se pässikin tärskäytti tänään! Hän
ottaa pitkän oksan ja aikoo lyödä lintua ... joka onkin kadonnut. Ei
näy missään. Taikka se on muuttunut mustaksi: tuossa se on jälleen,
ihan edestä kohosi, jylähti kuin ukkonen. Tämä on varmaan metso. Ensin
näytti niin ruskealta ja pieneltä.

Sitä voi olla vaikka mitä tässä maailmassa ja metsässä... Leja oli
nähnyt Jopin kanssa täällä käärmeen, jolla oli kaksi jalkaa ja korvat
kuin kissalla. Se oli harpannut aidan ylitse...

Varovasti ja hiljainen kammo mielessä menee Malakias sinne päin, minne
se musta lintu lensi. Hän menee sangen kauas, tirkistellen ja
kuulostellen koivujen sihinää.

Kas, tuolla se nyt on, ison petäjän oksalla, vanhuuttaan
tummarunkoisen. Malakias tirkistelee salaa sitä etäältä, siristää
silmäänsä, että näkisi tarkemmin. Koivussahan se istuukin. Onkohan se
lintu, vai onko se tuulenpesä? Tuulenpesässäköhän tuulet syntyvät?
Mutta eihän tuulilla ole poikia... Ei, kaula siinä kenottaa. Malakias
hiipii lähemmäksi, ei se häntä huomaa. Sellainen iso metso. Ollapa nyt
pyssy, ja amitsuonia! Malakias pääsee aivan puun alle, ja lintu
katselee häntä päätään kallistellen. Hän näkee sen silmien yläpuolella
ne kaksi loistavaa ja punaista viirua ... niinkuin ainakin metsolla.
Mitähän ne viirut ovat? Ei ole tullut kysytyksi Ananiakselta eikä
isältä. Ananias ne tietäisi. Ja isä tietää kummempiakin! Eikö se isä
osaisi pyytää lintuja ilman pyssyjä ja satimia, jos tahtoisi...

Malakias arvelee, että ne viirut ovat linnun korvia. Hän asettuu
kivelle koivun juurelle istumaan, ja ihailee metsoa. Tuuli humisee
hiljaa, koivun ritvat suhisevat. On lämmintä. Ja juokseminen raukaisee
kovasti Malakiasta.

Siinä alkaa hän vähitellen hyräilläkin. Hyräilee ensin tuskin
kuuluvasti. Hän hyräilee:

”Korvat sill’ on kahden puolen, — mitähän nuokin o’...”

Mutta sitten ääni paisuu, metsän mahtavan, joskin hiljaisen huminan
mukana. Metso ei ole hänestä millänsäkään.

Sitten jyrisyttää Malakias linnulle, joka katselee häntä silmästä
silmään, vuoroin toista ja toista punaistaan häneen päin käännellen,
jyrisyttää syvällä ja yksitoikkoisella rintaäänellä, harvakseen ja yhtä
mittaa laulunsa hiukan muuttuneita sanoja: ”Karvat sill’ on kahden
puolen, — mikähän tuokin o’...”

Kahdestoista luku

Saara istuu veneen perässä, jalat levällään, niin etteivät vaatekengät
kastuisi. Sinipilkkuinen huivi on sidottuna pyöreän pään ympärille,
hieman hunnun tapaan, mutta ei yhdellä solmulla niinkuin mummolla, vaan
kahdella: sillä tavalla käyttävät naiset huivia siellä Ronstaassa ja
Pietarissa, ja samoin täälläkin kaupungissa venakot, kesällä
kylpylaitoksella. Hunnun alta niskasta näkyy pieni ja kääntelehtivä
palmikko kuin tumma saparo.

Jopi istuu hänen edessään laudalla, jonka hän on sovittanut siihen
itselleen istuinpenkiksi, kadonneen tuhdon kohdalle. Mutta vastapäätä
Juutas Käkriäistä, joka alkaa nyt soutaa, on Rosina Käkriäinen
asettunut maitoineen ja voipyttyineen. Sillä Rosina aikoo vielä kerran
puhua sovinnossa Juutakselle siitä asiasta ... ennenkuin ryhtyy omiin
temppuihinsa. Varsinkin, kun Juutas nyt taas on sattunut iloiselle
päälle. Eukko kumartuu miehensä puoleen ja kääntelee nopeasti päätänsä
aivan kuin ryhtyäkseen häntä neuvomaan, innostamaan, yllyttämään ja
rohkaisemaan.

Kokassa Käkriäisen takana on paitsi suurta tuohikonttia valkea Hurja,
joka kapusi rannalla veneeseen, totutulle paikalleen, ja jäi nytkin
siihen, sillä Juutas, hellä omille eläimilleen paitsi milloin niihin
suuttuu, halusi sen mukaansa matkatoveriksi ja käski Ananiasta antamaan
koiran tulla hänen kanssaan. Siinä nyt seisoo Hurja etujalat kontilla
ja terävä, mustakärkinen kuono ulappaa kohti, jonka välkyntää se
vakavasti tirkistelee tihruisilla silmillään.

Vielä pysähdyttää Juutas Käkriäinen soutunsa ja lykkää hattuaan vähän
toiselle korvalliselleen, niin että pitkä tukku kellertäviä ja paikoin
punertavia hiuksia nousee toiselta korvalliselta pystyyn. Ja hän
näyttää aikovan sanoa jotain, ja huudahtaakin taakseen rannalle, jossa
Ananias seisoo yhä pikku Sanelman kanssa tarkastellen toista,
vanhempaa, venettä:

”Kuulepas, Ananias ... minä nostelenkin verkot takaisin tullessani...
Niin et niitä tarvitse... Menette siitä jo heinää kumpsimaan...!”

Sillä tavoin pääsee Käkriäinen siitä heinänteosta melkeinpä tarkkaan
koko aamupäiväksi. Ja iltapuolen alkuhan se kuluu siellä myllyllä.

Mutta nyt alkaa Rosina taas jouduttaa Juutasta soutamaan, äänellä,
jossa tuntuu laivasta myöhästymisen pelko, mutta kuitenkin varovasti ja
kautta rantain siihen myöhästymiseen vihjaillen, niin ettei Juutas vain
närkästyisi. Ja ehkä lakkaisi, jos syntyisi kiista, kokonaan
soutamasta.

Ja Juutas alkaa soutaa. Alkaa tosissaan.

Kun hän kerran alkaa, on se soutua. Kädet, nuo seitsemättä tuumaa
leveät kämmenet, ovat airoissa niinkuin yhtä puuta niiden kanssa ja
niihin kasvaneet. Ne eivät pyörähtele eivätkä kääntelehdi.
Kädenselissä, jotka ovat mustanpuhuvat ja pinnaltaan karkeat, ei näy
jänteiden nousua eikä laskua: niin ne jänteet ovat paksun nahkan
kätkössä. Eivätkä sormet soutaessa avaudu, eivät sulkeudu. Kädet
vetävät valtavan selän painolla. Se selkä ei koukistu, ei notku. Mutta
veneen laidat rytkähtävät jokaisella vetäisyllä. Ainoastaan Käkriäisen
leuat pingottuvat, vankat leukaluut, joiden toiseen pieleen on pistetty
ja lujasti purtu piipun luinen imuke, purtu ruosteisina pilkistelevien
hampaiden väliin. Ja imukkeen ympäriltä valuu suusta hiukan vettä
leukaparralle.

Käkriäisen otsa rupeaa kuitenkin punottamaan, ja joku hikipisarakin
kiiltelee siinä, sillä aamu on lämmin, eikä Juutas tässä nyt ole
viitsinyt repiä päältään takkia taikka hellittää remeliään, mokoman
lyhyen soutumatkan vuoksi, kolmisen kilometrin. Takki on hänellä
päällä, ja remeli pysyy niin tiukalle kurottuna, että housujen napit
pullistuvat auki. Lisääntyvä helle ja hikoilu kiihdyttävät häntä sen
verran, että hän rupeaa soutamaan yhä lujemmin, melkein kiskaisemalla.
Nyt vene nytkähtää niin, että Jopi, Saara ja Rosina nyökähtävät
edestakaisin aina kun Käkriäinen vetäisee. Ja Hurjan etukäpälien kynnet
ropisevat silloin tuohikontilla. Se on Juutaksesta hauskaa, se toisten
nytkyttäminen. Hän vetää yhä kovemmin. Veneen kokka kohisee mahtavasti,
ja liplattava vesi pakenee pitkin laitoja taakse. Käkriäinen nauraa
pienin ja kirkkaina kiiltelevin silmin. Hän on hyvällä tuulella tästä
joutilaasta retkestä ja päivänpaisteesta. Ja pitkän makailun jälkeen
tuntuu hartiavoimalla soutaminen hartioistakin oikein mukavalta.

Tuonne väistyy mökki mäenrinteineen lahden perukkaan. Iso koivukin
kohoaa yhä korkeammaksi, kuta kauemmaksi joudutaan. Vesi on valkeaa, ja
tuntuu ikäänkuin kevyeltä soutaa. Aurinko alkaa kuumottaa Juutaksen
niskaa, hautoa virkistävästi hänen takaraivonsa suurta kiukkunystyrää.
Saara huomauttaa, että päivän läätäminen päivetyttää. Ja hän peittelee
nenäliinalla rintaansa, joka näkyy paljaana punaisen puseron aukosta.
Rosina ei hänen marisemistaan kuuntele, Rosinalla on muuta ajattelua.

Auringon kuva häikäisee vedestä. Järvessä kuultaa monenmuotoisia
pilviä. Ne pilvet haihtuvat taivaalta.

Käännytään oikealle, Ananiaksen katiskain ohitse ja lähemmäksi rantaa,
jossa haavikko rapisee raukeasti.

Nyt tulee koivikkoa. Soleita koivuja harvassa. Niiden alla kasvaa hyvä
nurmi. Ja koivikossa on lampaita, Juutas Käkriäisen pikkoja. Ne
määkivät soutajille, ja iso pässi kapaisee korkealle rantakalliollekin
ja päkättää siinä kaula pitkänä.

Tuossa mennään yli verkon, Ananiaksen kaarnaisten kuppien, jotka
kauempana painuvat syvyyteen. Käkriäinen keskeyttää hiukan soutuaan ja
vilkaisee niitä verkonkohoja. Ja luuleepa hän huomaavansa, että
lähimmät niistä liikahtelevat, ne, joita näkee, vähän veden altakin,
punaisina paistavaiset. Siellä on varmaan hauki tahi kuha: niistä saa
hyvän murkinakeiton...

Sitten aukeaa suuri selkä. Rannat laskeutuvat paikoittain pystysuorina
veteen.

”Mikä se tuo on, isä, tuo valkea?” kysyy Jopi.

”Mikä?” vastaa Käkriäinen ja kääntyy katsomaan selkänsä taakse,
seisauttaen soudun. ”Niin tuo ... vedessä ... mikä lienee.”

Hän katselee hetken. Sitten hän huudahtaa:

”Mikäs ... kuin lokki, pirulainen. Raatona. Koukun lienee nielaissut.”

”Hyi, mitenkä se haisee!” huudahtaa Saara, kun soudetaan lokin
vieritse. Ja Saara yökötteleiksen.

”Koukun se on nielaissut”, toistaa Käkriäinen. ”Koukun, jossa on ollut
kala täkynä ... salakka tai... Kyllä minä... Sellaisen kalatäkyisen
koukun ... maha on haljennut lokilta...”

Ja Käkriäinen aikoo ruveta selittämään laajemmin, miten se lokki iskee
veteen ja tappelee kalojen kanssa, sen on hän nähnyt juuri tuon luodon
lähistöllä, joka on Putkinotkon mökin lahden suussa. Ja nähnyt, miten
kala vie lokin pohjaankin, ... jossa se voi elää kauan, se kun on
vesilintukin.

Käkriäinen aikoo jutella edelleen ja panna piippuunsa. Mutta silloin
huudahtaa Rosina:

”Tuollapas laiva jo öhöttää ... etäältä.”

Ja Juutas alkaa jälleen soutaa.

Rosina kumartuu taas Juutaksen puoleen ja avaa jo kerkeitä huuliaan
ruvetakseen puhumaan siitä asiasta. Silloin näyttää Juutas päässeenkin
kiinni johonkin äsken sanomatta jääneeseen, ja hän nauraa ja huudahtaa:

”Ja vai haisee... Saarasta, hehe! Kun haisisi niinkuin hevosen
raato ... se se vasta haisisi.”

”Mikäs sen hevosenraadon veteen?” kysäisee Saara.

”Mikäkö? Olipa mikä tahansa... Jos siihen rutkauttaisi. Mutta olisitpa
ollut, Saara, yhdessä talossa läänissä... Siellä kun oli kuollut ruuna
viety pellolle. Se kun haisi. Niin sitä haisua kun olisit ottanut,
hajuvesiä. Se olisi ollut sinulle...”

Käkriäinen on hetken vaiti. Sitten hän huudahtaa:

”Minä ... kun en heistä paljoa, hajuista! Enkä heitä kärsi! En pane
rinnoilleni ... haisuja.”

Rosina sanoo:

”Kuulehan, läänistä puheen tullen... Johtui mieleeni... Sitä sinun
sittenkin pitäisi...”

”Mitä?” kysyy Käkriäinen, ja hänen aironsa seisahtuvat.

”Sitä, sitä... Soudahan”, koettaa Rosina nyt hiljaa selittää,
kallistuen enemmän mieheensä päin ja iskien hänelle silmää: ”Tuo poika
tuolla... Mutta sitä, mistä on juteltu monesti. Se mätkisi hyvästi!
Mikäs pakko on toisten antaa hommata yksin. Siepata sellaiset voitot,
kun sinä saat pelkästään sen myyjän osan. Ja hätäkös olisi täällä,
meillä: ei minkään valtakunnan silmälläpitäjiä ... talvella. Ja
kesällä ... osaa tuon aina piiloon tunkea. Ja Mauno ehkä ne astiat,
rännit ja römpötit...”

”Ahaa, sitäkös sinä vikuustat”, vastaa Juutas Käkriäinen. ”Sitä ...
taas. Pitäisihän sitä ... kyllä. Eikä niistä römpöteistä ... osaan ne
minäkin tehdä! Siinä nyt ei mitään. Minä... Kaikkea.”

”Niin justiinsa, osaat.”

”Ei niihin kuin pata, ja hattu ja torvet... Juottaminen, konstikos se
nyt. Ja tynnöri. Taikka mikä muu punkka tahansa. On noita nähty...
Mutta...”

”Mitä muttia vielä?”

”Mutta ... älä haastakaan... Siinä on toinen luokka vielä”, vastaa
Juutas Käkriäinen ja näyttää tulevan levottomaksi.

”Luokat ja kuokat! Yhä sinä... Sellaisen työn takana leipä! Ja
helpommalla riuhtaisisi. Muutamalla kerralla riuhtaisisi niin paljon,
että tulkoot ... viekööt pannut ja muut...”

”Entä itse miehen, häh? Sillä minä en lähtisikään niin vain. Saisivat
elinkaudeksi viedä. Niin se on. Löisin käpälät vastakarhaan. Jos minua
tultaisiin viemään, niin tulisi siitä pitemmältäkin. Löisin niin, että
olisi kerrallaan selvä! Minua jos käskee kolmasti, niin silloin se on
puukko rinnassa.”

Käkriäinen aivan kiihtyy kuvitellessaan vankeutta, jonka hän lopulta
saisi viinanpoltosta.

Nyt selittelee Rosina hänelle jälleen, ettei hän ennenkään ole joutunut
kiinni ... hyvin on kaikki mennyt. Ja on poliisienkin kanssa tullut
toimeen: metsään on pistäytynyt lauhkeasti siksi aikaa ja malttanut
viisaasti mielensä, ei tehnyt turhaa tappelua.

Käkriäinen myöntääkin tämän.

Hän myöntää kyllä nytkin, että hyvähän se aikomus olisi, ja hyvin se
voisi mennä, niinkuin se entinenkin, joka sekin ensin oli outoa.

Rosina jatkaa:

”Ja sitten saisit vaikka mitä. On jo saatu vähemmälläkin lehmät, ja
härkäpoika ja muuta. Ja jos se herra vielä ajaa meidät pois, niin onhan
niitä paikkoja muualla. Ostettaisiin oma talo.”

Mutta Käkriäinen soutaa levottomana ja huokaisee. Hän velloo niinkuin
aina ennenkin yhä sitä tavallista, että siitä nyt ei mitä, jos ihmiset
pilkkaisivat häntä entistä pahemmin, oikein viinan polttamisesta. Sillä
eiväthän ne viinanostajat muutu sen paremmiksi tai sen pahemmiksi hänen
tähtensä, möipä hän muiden keittämää tai keittäisi itse. Jostakin ne
kuitenkin ostavat mieleistänsä. Muu se on heidän pahenemiseensa syynä.
Ei Käkriäinen itsekään ole viinasta millänsäkään, ei viitsi sitä juoda
kuin maistaakseen. Ja olisi Ienokki Maljasellakin ollut rahaa juoda
vaikka koko ikänsä, kun oli talo. Mutta ne vekselithän ne, ja se
korttipeli. Maljanen antoi humalassa muiden pettää itseään. Siksikään
ei Käkriäinen itse juo, ettei häntä petettäisi niinkuin hölmöjä, jotka
ovat hulluja viinalle. Eikä hän antaisi pentujensakaan juoda, jos
Ananias esimerkiksi yrittäisi. Malakiashan tuo onkin liian hölmö
ruvetaksensa oikein tosissaan juomaa hankkimaan.

Eikä hän niitä poliisejakaan pelkää. On jo nähnyt, että rauhallisesti
niistä pääsee parhaiten. Ei niitä tarvitsisi tappaa, jos tulisivat
polttimoa nuuskimaan. Ja saisi sen polttimon jonnekin kätköön.

Eikä Käkriäinen halua myöskään viljellä Putkinotkoa, se kun ei ole oma.
Olisipa se oma! Silloin olisi varmasti lähtenyt tuke tuolta purostakin,
josta lammen vesi ei nyt pääse järveen, vaan estää niityn ja suon
kasvamasta. Sitä puron aukiporaamista on Käkriäinen miettinyt jo monta vuotta
. Jos hän olisi pannut louheen kymmenen kiloa tynämenttiä, niin
kyllä olisi siitä suoli selvinnyt! Mutta koska kerran Muttinen rupesi
häntä tiukkaamaan, niin nyt ottaakin Käkriäinen Putkinotkosta minkä
nyljetyksi saa, siitä hyvästä, että hänen täytyisi sonnitella
marjapuskia ja korjailla vieraita rakennuksia. Oma se pitäisi paikka
olla. Sitä ... sitä kun hän hoitaisi! Ei silloin tarvitsisi enää viinaa
myödä eikä polttamista ajatella, jos nyt ensin polttaisikin ja niillä
rahoilla ostaisi talon. Ja sitten jättäisi polttamisen.

Mutta ruveta nyt sitä polttoa reuhtomaan! Kölsiä lunastamaan taikka
juottamaan pellistä. Ja rahtaamaan pataa kodasta. Ja kähnimään syksyllä
saarissa ... pimeässä ja sateissa.

Sellaista puuhaa!

Niin uutta ... kun ei ole ennen tehnyt.

Ja hitto, kun se Rosina tätä tyrkyttää!

Laiva tulee jo ihan edessä.

Rosina huomaa hiljaiseksi harmikseen, ettei Juutaksesta itsestään ole
tähän asiaan. Se nuhjailee, niin se nuhjaili silloinkin, kun piti saada
ensi kertoja myömään sitä...

Pirulainen häntä enää odottamaan! Sitä pitää työntää, tyrkäistä. Ja
silloin sen pitää sujua toisella tavalla!

”Minä vinkutan laivaan nästyykillä!” huudahtaa Saara.

”Vinkuta jos paidanhelmallasi”, vastaa Rosina. ”Ja sinä, Juutas, nostat
tuota Jopia laivanreiästä sisään, ja Saara, ota kontti, eläkä helistele
sitä. Ja vastaan on tultava ennen kello kolmea! Muuten me ajetaan
halikkoon. Se on ennen kolmea tultava, Juutas! Se on muistettava, pane
vaikka ... nenäsi solmuun.”

Käkriäinen soutaa kiivaasti, tempoo kiitävän laivan kupeeseen. Rosina
saa kiinni touvista, jota annetaan laivasta. Vene heittäytyy laivan
kylkeen, ja hytkähtää ja rusahtaa. Hurja juoksee veneessä. Jopi, jota
isä nostaa takapuolesta laivaan, kalpenee, kun näkee edessään vieraita
naamoja, oudoksuttavia ja kammottavia. Saara tarttuu ylhäältä
ojentuvaan laivamiehen käteen, ja lyykistää jo alhaalla veneessä ja
sanoo. ”Kiitos!” Sitten roikkuu hän ilmassa, ja paiskaiksen kannella
laivamiehen kainaloon. Rosina tyrkyttää tavaroita Saaralle, kapuaa
ketterästi köyden avulla laivaan ja ottaa Jopia kädestä. Kapteeni,
kultainen nauha lakissa, huutaa Käkriäiselle: ”Nyt kynnet irti, mies!”

Käkriäinen soutaa hartiainsa koko voimalla venettä laivan luota,
pysäyttää aironsa vähän loitommalla ja tirkistelee nopeasti
loittonevaan laivaan.

Kolmastoista luku

Hyvällä tuulella tulee Käkriäinen takaisin Putkinotkoon. Aurinko
paistaa. Se pyyhkii hänen karvaisilta kasvoiltaan pois huolen, että
hänen olisi ruvettava hommaamaan ihan uutta ... polttamaan viinaa. Ja
mukavalta tuntuu, kun eukkokin on vähän poissa kotoa. Monesti ei Rosina
käykään kaupungissa. Ainoastaan kerran tai pari kesässä. Talvella ei
juuri yhtään kertaa. Ja yhden ainoan kerran kesässä, jos uusi lapsi on
syntynyt niin kesän alussa, ettei siltä pääse liikkeelle muuta kuin
ihan väkisin, nimittäin mennessä pappilaan sitä kastattamaan,
valeluttamaan. Ja sellaisilla kastereissuilla on Rosina tehnyt samalla
ainoan kaupunginmatkansa niinä kesinä. Muulloin on hän käynyt
kaupungissa parikin kertaa, mutta on silloinkin sovitellut asiansa
lauantaiksi, joten hän voi viipyä kaupungissa sunnuntaihin ja istua
kirkossa.

Muuallakaan kylillä ei Rosina ravaa sen enempää.

Mutta kun Rosina on aina näin kotosalla, täytyy Juutaksen, milloin hän
itse on Putkinotkossa, hyppiä Rosinan hoputtamana mielestään useinkin
kuin mikä markkinahevonen, jolle on kaadettu viinaa korvaan. Melkein
hauskalta tuntuu, ettei Rosinan ääntä joskus kuule, motkottavaa ja
kiukkuistakin, sellaista, ettei aina auta kuin selvä tappelu ...
nimittäin riiteleminen. Silti myöntää Käkriäinen ainakin tällä
hetkellä, kömpiessään nyt rannalta tuvalle, että mikäpä tässä olisi
tullutkaan elämästä, ellei sitä eukkoa olisi ollut, sitä motkottajaa ja
säksättäjää. Niin, sitä huutavan ääntä täällä Putkinotkossa! Se se
auttaa paljon pysymään tätä taloa pystyssä, joskin Käkriäinen se on
isäntä ... ja hän se on niitä viinojakin myynyt!

Tänä aamuna lisää Käkriäisen rattoisaa mielialaa, päivänpaisteen
antamaa iloa ja myllylle kuljeskelun tiedettyä mukavuutta vielä se
seikka, että hän on saanut kalojakin tuolta laivasta palatessaan. Ne
kalat ovat nyt hänellä vitsassa selässä. Siellä salmilla melosteli hän
hupaisesti yksinään koiran kanssa ja tarkasteli pyydyksiä. Verkoissa ei
tosin ollut muuta kuin yksi matikka. Se se oli kiskonutkin verkon
pohjamutiin. Muut kalat lienevät päässeet menemään. Sillä kohtaa, jossa
hän oli laivalle mentäessä nähnyt verkon liikahtelevan, olikin matikan
vihertävä pää noussut verkkoa lappaessa ylös. Joten Käkriäinen oli
sanonut itsekseen:

”Arvasinhan minä sen ... että mikäs se muu kuin matikka, rutale ...
olisi pohjaan verkon vienyt.”

Ja hän oli jo kahden vaiheilla, heittääkö matikan takaisin järveen,
mokoman limaisen lätnikän. Mikäs sitä kesäistä madetta ottamaan. Niin
se on liuskahtelevakin kuin ankeri, jota Käkriäinen ei suuhunsa pane.
Ennen kuolee vaikka nälkään! Hän arvelee, että käärme se on ankeri,
sotkekoot Ananiakselle koulussa mitä hyvänsä. Ja eikö tuo liene niin,
että matikka, joka on tammi- ja helmikuussa makea kala, saattaa muuttua
kesällä ihan muuksi, koskapa käestäkin tulee syksymmällä havukka.

Mutta sitten ei hän viitsinytkään nuljutella veneessä madetta verkosta.
Ja kun verkoissa ei ollutkaan muita kaloja, niin johtui hänen
mieleensä, että hänpä työntääkin tämän matikan kotimiehille, jos ne
nauravat hänelle, kalattomalle, ja laskevat leikkiä, että nyt häneltä
joutuu tipi pataan, kun hän ei tuonut kalaa. Ja sitten, kun hän on
kujeillut kotiväelle sillä tavoin, voi hän tarjota matikan vaikka
kissalle: sen Moksin poskeen ne mahtuvat yksinpä käärmeetkin, sellainen
kissa se on, se Käkriäisen rohkealuontoinen kissa. Ja ennen kaikkea:
made sattuikin jäämään veneessä verkon alle.

Mutta katiskoissa, joihin Käkriäinen sitten huvikseen kurkisteli,
varjostaen hatulla ja paksulla kämmenellä otsaansa, niissä molahtelikin
haukia, kammarien pimeissä pohjukoissa. Käkriäinen kävi soutamassa
rannalta Ananiaksen haavin, saunavastoiksi karsitun koivupensaan
kätköstä, ja melosteli sitten takaisin katiskoiden luo ja lappoi niistä
kolmekin posahtelevaa ja ponnahtelevaa haukea. Nuottakodassa pisteli
hän verkot kuivamaan, koska niissä ei ollut paljoa selvittelemistä,
kalattomissa. Sitten pujotti hän haukensa vitsaan. Mutta limaisen
matikan hän sysäsi siihen kitusistaan alimmaiseksi. Huolellisesti
piilotteli hän airot, sillä hän on tarkka siitä, ettei hänen
tavaroihinsa kosketa, vaikkei ole juuri tarkka niitä hoitelemaan, ja
vaikkapa tuo äyskärikin sattui kerran kaupungissa jäämään toisten
veneestä hänen veneeseensä. Jonkun vieraan kokkalauden alta hän sen
otti hiukan lainaksi, koska häneltä ei tullut kotoa lähtiessään
varatuksi itselleen minkäänlaista astiaa vedenlappamista varten. Sitten
joutui se äyskäri olemaan viikon hänen hoteissaan, ei hänellä ollut
aikaa viedä sitä omistajalle, jonka hän tunteekin. Sentähden raaputteli
hän äyskäristä vähän pois maalia ja tervasi sen, ettei siitä olisi
tullut myöhemmin joutavaa harmia.

Nyt nousee Käkriäinen kalat selässä hitaasti mäenrinnettä rannalta,
sauhuava piippu suupielessä. Hauet nytkähtelevät takana, ja matikka
kiepsahtaa tuon tuostakin alimmaisena vitsassa. Matikan pullottavat
silmät ovat hiukan yläpuolella Käkriäisen vyötäröitä, mutta sen
limainen ruumis hieroo hänen takalistoaan ja reisiään.

Hurja kulkee hänen vieressään, saaden sameihin silmiinsä ja häntäänsä
vilkkautta joka kerta kun matikka kiemurtaa.

Alaveräjän laudalle pysähtyy Juutas Käkriäinen sievoiseksi ajaksi,
katselemaan pihapotattiaan, joka kukkii valkean, sinisen ja punaisen
kirjavana. Myöhään se on pantu, vasta kesäkuun puolivälissä. Mutta
naurakoot vieraat, mitä nauravat, hän tietää, että potatti joutuu, kun
ei hätäile. Ja että potatti on pantava aina vasta silloin kun ilmat
tosiaan lämpenevät. Ja milloinkapa se on ollut hänelle kasvamatta!
Sellainen hän on potattia viljelemään. Naapurienkin täytyy sanoa,
niinkuin ne hänen perunanpano-aikojaan ihmettelevätkin, että millä
kummalla se tuo Käkriäinen saa aina potattinsa niin luonnistamaan,
työntämään sellaista isoa ja murakkaa mukulaa. Mutta kummakos se,
vaikkei hän heille sano...! Ei siihen ole syynä pelkästään tämä
Putkinotkon hiekkainen ja tuoreena pysyvä maa, pellot kallioiden
koloissa, vaan on siinä toinenkin luokka, perunamaissa. Se on se aika,
milloin pitää kylvää. Eikä pidä hätäillä. Ja on muutakin. Ovathan nämä
hänen potattinsa saaneet kultaakin niskaansa, jos viime aikoina muutkin
viljelykset, koska nyt on tuota karjaakin. Potatteja hän kuitenkin
suosii erityisesti. Sillä potatti se onkin vasta sitä elämisen aihetta,
tuottavinta, täyttävintä ja vaivattominta. Ja sille antaa hän parhainta
kultaansa, oikein ihmisen kultaa. Siinä se on taika, jota hän ei
itsekään arvannut ennenkuin herra teetti hänellä nuusniekan tuonne
alemman aitan taakse, teetti väkisin. Mutta siitä kiusasta ja
kärhyämisestä tuli Käkriäiselle ainoastaan hyvää, sillä sitten hän
näki, mikä etu siitä sellaisesta kultien keräämisestä oli. Eikä hän
siitä alkaen ole antanutkaan mennä yhtään nikaretta kultia hukkaan.
Isommat lapsensa on hän opettanut käymään tuolla nuusniekassa, ja
pienempiä hän neuvoo, milloin suinkin kerkiää, ettei saa pistäytyä
niillä hommillaan nurkalla, vaan pitää juosta suoraan potattimaan
vakoon. Silloin siitä on jotain hyötyä, ilman sen suurempaa
siirtelemistä. Ja siksipä ovatkin Putkinotkon potatit tuollaisia nyrkin
kokoisia murikoita. Nyrkinkö kokoisia? Vieläpä tämä mitä! Niitä on
suurempiakin, melkein lantun kokoisia. Ja sellaisia kun syö pari kolme
kymmentä aterialla mahaansa, niin ei nälkä nälvi. Ja kuusi kappaa
päivässä koko perheelle!

Toisen kerran seisahtuu Juutas Käkriäinen kalat selässä pihalla,
tupakkamaansa reunassa. Huomaa siinä muutamia keltaisia kukkia ja
nipistelee niitä pois, pistää ne pässinpusseista tehtyyn
tupakkakukkaroonsa, toisten tupakoiden joukkoon väkevänmauksi.

Mutta kolmannen kerran pysähtyy hän vasta ylempänä portaiden luona,
johon iso ja hiljaa suhiseva koivu on kääntänyt vilpoisen varjonsa.
Siinä hän huutelee Moksia. Sille olisi nyt tarjottava tuota matikkaa,
jonka hän toi kotiin leikin vuoksi, vaikka on muitakin kaloja vitsassa.

Mutta eipä nyt tule Moksi moksittamallakaan. Minnekähän se lienee
mennyt? Linnustamaan lähtenyt? Käkriäinen seisoo hetkisen ja
käänteleiksen ja katselee. Sitten hän ontuilee tupaan, verkalleen ja
portaan kerrallaan. Tuvassa on hiljaista. Kärpäset kimahtelevat ja
humisevat. Aurinko paistaa sinne.

Mutta uunin takana on anoppimummo, joka liekuttelee hänen pienintä
lastaan, punoittavana kätkyessä nukkuvaa.

Ja uunin takana permannolla istuu myöskin Topi, syöden leipää ja kuumia
ahvenia, joita hän on paistanut hiilistössä, pistäen mummolta salaa
voita niiden mahaan. Topi vilkaisee isäänsä. Mutta isä on hyvällä
päällä. Eikä se taida tietääkään hänen tämänaamuisesta tappelustaan?

Mummon pienet ja ruskeat silmät kirkastuvat, kun hän kohottaa
latuskaisia kasvojaan ja näkee kalat. Hän on melkein lyödä kämmeniään
yhteen, mutta Luukashan nukkuu, ja hiljaa huudahtaa mummo:

”Antoipas Ahti ahvenia.”

”Antaahan se, veden akka”, sanoo Juutas Käkriäinen. ”Antaa, kun on
miestä niitä ottaa... Onhan maailmasa kaloja! Tuossa on ...
mummollekin!”

Ja Käkriäinen heittää kalavitsansa selästään mummon eteen permannolle.

”Olisi ... olisihan se hyvää vanhalle oikea kalakin”, sanoo mummo,
ajatellen, niinkuin äsken jo ajatteli Juutaksen kalat nähdessään,
että ehkäpä Juutas antaa hänelle kaloja. Ei se Juutas itse ole
ruoka-aineista saita, vaan Rosina. Mutta nyt ei Rosina ole kotona.

Ja Juutas on nyt hyvällä tuulella, ja antaakin.

”Siinä on!” jatkaa Käkriäinen, pyöräyttäen pieksunsa kärjellä matikkaa
pitkin lattiaa.

”Mitä? Matikan-rutjake”, sanoo mummo tirkistellen kumarassa kalaa.

Topi tirskahtaa:

”Matikka, per-rkele, mummolle.”

Mummon silmät alkavat ripsuttaa, ja hän vilkaisee Juutakseen, että
kiusallakohan se. Mutta Käkriäinen nauraa vain, on iloisella päällä, ja
sanoo:

”Ei ... mitäs... Kun mummo liekuttaa pientä poikaakin. Hauki se pitää
mummolle! Tuosta saatte. Matikka ... Moksille. Missäs ne muut pennut,
että hakisivat Moksia. Entäs Topi ... se heinänteko! Mitäs sinä siinä
ratustelet? Onkimassako ollut... Taas ne onkipelit, eihän tässä talossa
tule mitään...”

”Niin”, äännähtää mummokin ja alkaa kertoa, missä lapset ovat. Topi
pelkää, että mummo saattaa kannella sekä aamuisesta tappelusta että
ruokien konttorista ronkkimisesta. Siksipä nousee Topi lattialta ja
menee ulos, sanoo Ananiaksenkin vielä olevan hevosta metsästä
hakemassa, heinänvetoon. Ja muidenkin pentujen olevan vielä kotona.

”Niin, niin”, jatkaa mummo. ”Tässä pennut telmivät. Lapsen olivat
kaataa... Missähän nyt lienevät? Leja se lienee niityllä...”

”No ... kun minä tästä nyt lähden ja panen sen heinänteon heille
alulle”, kehaisee Juutas Käkriäinen. ”Ensin otan tuon matikan...
Antakoot pennut sen Moksille. Mutta minnekäs ne ovat menneet?”

Käkriäinen astelee portaille ja kuuntelee siinä, riiputtaen kitusista
matikkaa, jonka hän repäisi vitsasta pois. Ja lapsiaan hän siinä
huutelee.

Ei kuulu ääntä. Juutas jättää kalan portaille.

Hän menee tuvan taakse kalliolta katsomaan. Siitä näkyy lammen
niitylle. Mutta ei näy sielläkään niitä pieniä, jotka antaisivat
matikan Moksille.

Sitten erottaa hän kuitenkin pentujen ääniä oikealta, riiheltä päin.

Käkriäinen lähtee sinne, katsomaan, mikähän niillä nyt siellä on... Kun
kuuluu sellainen ilo! Ja neuvomaan niitä töihin, isompia niistä.

Tuvan avonaisen seinän vieritse hän kulkee. Takapuolet ovat juuri
seinän aukon kohdalla. Mummo katselee häntä tuvasta ja ajattelee,
että siinä se on yksi heinäntekijä taas. Siihen se seisahtuu,
housuntakapuolet pussillaan. Ja mitäs sillä on mustaa nuttunsa
helmassa? Mummo menee läheltä kurkistamaan. Ja hän huudahtaa:

”Voi sitä ihmettä! Missä sinä, Juutas, olet istunut?”

Käkriäinen kääntää takkinsa helmaa ja katselee sitä. Hän örähtää:

”Ka, se matikka, perhana!”

Nyt alkaisi mummo siunailla, että Juutas sillä tavoin töhri nämä
pyhävaatteensa. Mutta eipäs Juutas hänelle tällä kertaa suutukaan.
Naurahtaa vain, että olkootpa vaikka sammakonmädissä. Sellaisella
tuulella hän on tänä päivänä.

Sitten menee Juutas riihelle.

Mitäs ne lapset siellä?

Kas, siellä ovat pikku Sanelma ja Ester ja Repekka, isän pikkuinen
piija. Ja niillä on siellä sianporsas mukana. Ovat nostaneet sen
tallista ja päästäneet ulos jaloittelemaan, niinkuin äiti ja isä ovat
välistä kauniilla ilmoilla käskeneet päästämään. Hyvin tehty se on.
Niin ei sika kasva vaivaiseksi, vaan syö oikein, ja lihoo. Joten siitä
saa jouluna paljon läskiä.

Mutta Sanelma kertoo, että se sika kun oli oikein kiljunut ja potkinut,
heidän nostaessaan sitä yli tallin kynnyksen. Ja sittenkös se oli
alkanut juosta. Ensin oli läävän edessä röhkinyt ja katsellut, ja
sitten oikopäätä rynnännyt kujaa mäelle, niin että persuukset olivat
hytkyneet. Ester ja Repekka olivat juosseet sen perästä. Metsään se
olisi mennyt, ellei Sanelma olisi juossut vielä kovemmin kuin se ja
vahtinut kujan suulla. Sitten se oli jurskuttanut saunakukkia ja
heiniä, nykäissyt sieltä ja täältä, ja taas juossut. Riihen kupeelle
sen lapset paimensivat. Se makasi ensin mahallaan lastukossa ...
päivänpaisteessa rötkötti. Tuota pitkänä ... jalat suorana. Ja
kärsällään se töhi lastuja. Sitten, kun sitä raaputettiin, rupesi se
kyljelleen. Ja Ester ja Repekka mahalleen sen kahden puolen. Ja heidän
kolmen eteen, porsaan, pikku Repekan ja Esterin, kantaa nyt Sanelma
paraikaa kuivuneita lehmänkakkaroita ja sanoo:

”Syökää! Minulla on kolme sikaa. Niiden pitää syödä ja rinkua. Ja
sitten ne tapetaan.”

Juutas Käkriäinen asettuu siihen maahan kyykkysilleen, kuumenevalle
seinävierelle, lastensa ja sikansa eteen. Rakastaapa hän lapsiaan ja
omaa sikaansa. Repaleiset nuo ovat lapset. Pitäisi niille hankkia
vaatteita ... kun tulisi hankituksi. Mutta ehkäpä hän nyt tästä
lähtien ... koska hän tuntee itsensä jälleen virkenevän! Hän
raaputtelee nyt porsaan karkeaharjaista selkää ja lihavaa leuanalustaa
ja puhelee:

”Kössikkä, kossikka! Tuostapa ... tuosta minä leikkaan oikein lihavan
palan, jouluna ... tuosta hiekkaisen kärsän alta, vossikan. Eikä sitten
muuta kuin pötköttää uunilla ... jouluna. Mutta eipä, eipä silloin sitä
pientä kössäniskaa olekaan...”

Niin menee neljänneksen tuntia. Käkriäinen leikkii lastensa kanssa. Ja
meneepä puolikin tuntia.

Mutta sitten tuo Ananias metsästä tammaa, kellertävää ja koukkupolvista
Sohvia, ratsastaen sillä ja viheltäen hiljaa. Sen Muttisen koppahatun
on Ananias löytänyt päähänsä, kun hän lainasi omansa Jopille
kaupunkiin.

Silloin huomaa Käkriäinen, että aikahan tässä on mennytkin, ja hän
rupeaa nyt tahtomaan tyttäriään niitylle. Sillä onhan heidän joukossaan
jo seitsenvuotias Sanelmakin, joka voi saada aikaan melkoisesti työtä.
Entäs Topi? Minnekäs se nyt ennätti lentää? Tuvasta se tuli ulos.
Lieneekö se jo mennyt niitylle?

Porsas on kuitenkin ensin pantava takaisin talliin. Ajakoot nyt muoskat
sen sinne, mutta nopeasti. Sillä välin, kunnes lapset saavat porsaan
syliinsä, pistää Käkriäinen tupakaksi. Jopa juoksee hän sitten kädet
levällään ja onnahtelevin jaloin muutaman askeleen ottaakseen porsasta
kiinni.

Porsas saadaan ajetuksi kujan alapäähän ja läävän välikköön. Ja
Käkriäinen nostaa sen siellä vatsan kohdalta pitäen syliinsä. Porsas
kirkuu kuin puukko kurkussa ja töyhäisee Käkriäistä kärsällään suuhun.
Mutta kun se on saatu tallin korkean kynnyksen toiselle puolle, herkeää
se huutamasta.

Kana istuu keskellä välikköä. Silmät ovat sen päässä kalvon peitossa,
ja kieli pistää ulos sen suusta kuin käärmeen. Se läähättää. Käkriäinen
on astua sen päälle erehdyksessä. Kana levittelee siipiään vihaisesti.
Sorkista seinään se pitäisi iskeä, ajattelee Juutas Käkriäinen. Tuohon
on Rosina tuonut sille jyviä, joita se ei ole syönytkään kaikkia. Ja
kun Käkriäinen heiluttaa sille käsiään ja ärähtää, lähtee se
huuppuroimaan avonaisesta ovesta kujalle, niinkuin emälammaskin
vuonansa kanssa on jo päässyt. Mutta pikku Sanelma ja Juutas Käkriäinen
käännyttävät lampaan takaisin kerpuilleen ja sulkevat oven.

Ananias sitoo tamman pihanurmikolle koivuun siksi aikaa, kunnes
niitylle kasaantuu vedettäviä ... sitten iltapuolella. Mutta kukapa
tietää, saisiko Sohvia enää silloin kiinni taikka löytäisi, jos se
olisi metsässä. Se voisi kompuroida paarmoissaan minne tahansa.
Sentähden haki Ananias sen jo nyt, ja pani valmiiksi pihalle, pitkään
nuoraan.

Juutas Käkriäinen on tullut läävältä tuvan nurkalle ja sanoo
Ananiakselle:

”No ... nyt sitä ruvetaan ... niihin töihin! Taikka ... alkakaahan te,
siellä lammen rannalla ... minun kun onkin mentävä myllylle. Näytän
vain ensin kiireesti, että ne penskat ... sitä on opetettava,
penskoja...”

Ananias ottaa viikatteensa aitan salvaimesta ja kulkee koivun alitse
kallioiden taakse. Sinne juoksee Hurjakin. Ja sinne katoaa Hurjan
perästä valkohapsinen Ester ja Esterin taluttelema Repekka sekä musta
ja villi Sanelma. Hälisten kaikuvat menevien äänet tuvan takaa.

Myöskin Juutas Käkriäinen alkaa mennä, mutta sanoo pikku Sanelmalle,
että hän viipyy vielä hiukkasen ... hänellä on vähän katselemista. Ja
hän katseleekin sitten tuvan takana olevia suurempia perunamaitaan. Ja
niistä luo hän silmänsä mäelle, josta näkyy, peltoon puskevan pienen
metsäniemekkeen reunamitse, kulmaus hänen leipäviljaansa, paikoin jo
kellertävää ja kahisevaa ruista. Tekisi mieli kävellä tarkastamaan,
onko vielä paljon maitoisia jyviä. Mutta hommaanpa tästä on ruvettava!
Tuonne alas niitylle on mentävä! Juutas menee. Ja seisahtuu nyt
alempana, melkein niityn reunassa, katselemaan kaaleja. Siinä pistää
hän tupakkaakin piippuunsa. Hyh, mitähän noillakin virkaa, noilla
kaaleilla. Juurimato niissä on, koska ovat kannat noin hoippuvia:
kaatuvat melkein, jos potkaisee lapikkaan kärjellä. Ja enimmät lehdet
riippuvat lakastuneina jo näin aamulla, vaikkei päivä vielä oikein
paahdakaan. Mitä se Rosina enää noppii niiden lehdistä matoja, kun
kerran juurista nousee uusia matoja lehdille, juurimatoja.

Ja hän tietää, että juurimatohan se on tässä paikassa, sillä kaalia ei
pitäisi tehdä monta vuotta perätysten samaan paikkaan. Mutta hän kun ei
ollut tullut antaneeksi Rosinalle uutta maata. Koska hän ei välitä
kaaleista. Sellainen työ: kitkemiset ja kastelut ja näppimiset. Eivätkä
kaalit kuitenkaan kasva, vaan juurimato syö ne aina. Ja talvella ne
kaalit märkänevät kuopassa. Eivätkä kaalit täytä mahaa. Toista se on
potatti. Mutta kaalit, hoidelkoot niitä naiset, istuttakoot minne
tahansa. Ja syökööt, näitä matojen tappamia ja sitten märkäneviä.

Viimein joutuu hän niitylle. Siellä on Lejan nopsa viikate jo kaatanut
sievoisen alan heinää, paitsi että hänen kätensä ovat hajotelleet
eiliset heinät karheille, vielä hiukan kasteesta höyryävät. Tuolla
vilkahtelee nyt Leja lammin perukassa, pajupensaiden välissä, punainen
alushame päällä ja selkä kumarassa. Vikkelästi vetelee hänen
koukkuvartensa tantereeseen heinikkoa, joka kasvaa siellä rannempana
korkeanakin. Suoraan kulkee hänen itsekseen kaatamansa reuna. Ja
muistaapa Leja raapustella ylemmäksi metsän rintaan päästessään kivien
kolotkin ja leppien juuret, niinkuin Juutas on lapsiaan neuvonut.

Jopas on Topi sinne kerinnyt. Mutta istuu siellä suurella kivellä,
isänsä karvareuhka päässä, ja soittaa, töröttää, paksulla ja
kumeaäänisellä putkella, umpinaisesta päästä halkaistulla... No,
soittakoon nyt vielä hetkisen. Niin on Juutas Käkriäinenkin
soittanut ... ennen lapsena ... paimenpoikana... Isänsä kuoltua,
mökkiläisen... Siellä takamaiden taloissa, ihan kuin tällä niityllä.
Lieneekö niitä silloinkin ollut putkia näin paljon kuin täällä? Tuossa
ovat ojien reunat täynnä ja heinikossakin sakeina tupsuina, noiden
keltaisten kukkien seassa...

Mutta niityn yläreunalla, kuivalla kummulla, on pääskysenhattuja. On
tätä koreutta! Ei tarvitsisi tätä Muttisenkaan muualta kuljetella.

Ananias on hiaissut viikatettaan ja alkaa niittää. Mutta ei laske
veljeä edelleen Leja, väsymätön ja ahkera tyssi!

Nyt vingahtavat pienimmilläkin lapsilla putket soimaan, Topin tekemät,
kimakammalla äänellä kuin Topin putki.

Juutas Käkriäinen menee Ananiaksen ja Lejan luokse, kehottelee ja
kiittelee heitä. Kiittelee Lejaa: se tyttöhän se tässä talossa töitä
tekee...

Käkriäinen huokaisee hiukan. Ja sitten tahtoo hän ryhdistäytyä, ja hän
toruu toisia lapsia, sikäli kuin kukin ansaitsee. Jo ärähtää hän pikku
Sanelmalle, jonka pilli ihan repii korvia:

”Ja minä kun en kärsi noita piiputtamisia! Eikö se kelpaa pojan tulla
töihin, Topin? Ja Sanelma, kyllä sinä osaat jo haravoida, sinä: ei kuin
harava käteen!”

Ja kuusivuotiaalle Esterille hän sanoo:

”Haravoi sinäkin heiniä ... lapsukainen, käsilläsi. Näin. Kyllä se on
avikkia sekin.”

Ja taas ärjyy hän Topille. Topi kuhnailee vielä eikä tiedä, tarvitseeko
totella vai ei. Hän törähyttää putkeensa. Isä ärjäisee:

”Tukkako sinulta pitää päästä repiä ... tai halkaista se
putkentorvelosi. Eikö se pömpötti herkeä pörisemästä? Ota tuolta tuo
viikate, poikkokärkinen ... ja opettele... Malakiaksen viikate...
Pahukseenko sekin nyt on kuljeskinut...”

”Tulee käärmeitäkin, kun pilleillä piipittävät”, huudahtaa Leja
oikaisten hentoa vartaloaan. ”Äsken täällä oli käärme, luikersi tuonne
kallionkoloon ... siellä se on.”

”Missä?” sanoo Topi ja jättää Malakiaksen viikatteen, jonka hän on
juuri saanut tuomen oksalta käteensä. ”Minäpä menen repäisemään aidasta
seipään. Pieksän sen litsaksi.”

Onhan se Topi ennenkin käärmeitä tappanut ja ripustanut puiden oksille
ja aidoille. Eikä hän pelkää niitä paljainkaan jaloin.

Leja sanoo:

”Ei suinkaan sitä ... kun se oli tarhakäärme ... harmaa.”

”Mitäh?” sanoo Juutas Käkriäinen ja käännähtää Lejaan päin.
”Tarhakäärmekö... Harmaa?”

”Niin”, selittää Leja. ”Tokkos niitä ... tappaa?”

”Mitäh? Tappaako? Ei kun kangella pääkuoreen vaan. Ei siitä ... mitään
merkkiä”, sanoo Käkriäinen.

Ja Käkriäinen istahtaa pehmeälle mättäälle, huokaisee ja ikäänkuin
odottaa kysymyksiä. Ja sitten jatkaa hän, kun Leja ja Topi kuuntelevat
vaiti hänen edessään:

”Ei siitä mitään ... käärmeestä. Ei niistä ... ylimalkaankaan. Sillä
käärmeet ... ne saa tappaa. Minä en heitä suvaitse. Ne ovat myrkyllisiä
elukkeita. Mutta eivät ne hännällään pistä, sen minä tiedän. Olen minä
ottanut käärmeitä hännästä ja lyönyt seinään ... sitten päät seipäillä
pieksänyt. Ei ... niillä on sellainen kieli, sillähän ne ... vaikka
hännänpäässä onkin myrkky, ikäänkuin pussi, jossa ne sitä myrkkyä
kuljettavat. Se pussi on keltainen. Ja tämä käärme, Leja, harmaako tämä
oli? Selkäpuolelta enemmän kuin harmaa. Arvasinhan minä. Harmaa. Eikö
sillä ollut se keltainen hännänpää?

”Jos taisi olla”, sanoo Leja.

”Oli se”, väittää Käkriäinen. ”Kyllä minä tiedän. Se häntä siinä on
myrkkyä. Mutta en minä heistä... Tappaa ne pitää ... paskia!”

Jälleen on hän hetken vaiti, ja pistää piippuunsa. Imee verkalleen, ja
katselee muka asiasta välittämättä ympärilleen. Pilkistää taivaallekin,
joka häikäisee ja panee vetämään nukuttavasti luomet lupalleen. Sitten
nojaa hän poskensa piippua pitelevään käteensä ja sylkäisee ruskean
syljen. Ja sanoo odottaville lapsille viimein salaperäisesti:

”Olin minä kerta yötä läänissä... Yhdessä saunassa. Kävellessäni
takakylillä. Tulin myöhään yhteen taloon. En huolinut heitä herättää.
Ajattelin ... menenpä saunaan ... makaamaan. Niin siellä ... kun loion
jo penkillä, rupeaa pimeässä sihisemään ja viheltämään. Oli syksy. Minä
ajattelin, että mikäs se... Mutta yhä viheltelee. Silloin, mitäs minä:
raapaisin tulta. Niin eikös: kolme ... kahdeksan ... hm ... neljätoista
käärmettä siellä oli... Tarhakäärmeitä... Syöttivät maidolla, pahuksen
liskoja: maitokuppi oli tuotu kiukaan luokse ... kuin porsaille. Niin
ne vihelsivät kuin pyypillit. Mutta minä kun otin kohennuskepin ja
tapoin kaikki... Sieppasin hännästä, maidon ympäriltä istumasta.
Puukolla listin päät poikki, ja siihen jätin rötköttämään lattialle.”

”Oli siinä läjä!” huudahtaa Topi.

”Oli se. Enkä minä heistä sen enempää. Kaikki tapoin: paskia!”

”Hihii”, nauraa Topi. ”Päät poikki niin että ve-r-ri tir-rskui.”

”Nii-ni!” sanoo Juutas ja vetää pitkiä sauhuja. ”Ettei niistä
käärmeistä ... ole merkkiä.”

”Mistäs sitten?” kysäisee nyt Ananias, joka on niityn poikki
niitettyään päässyt sille kohdalle, missä isä, Topi ja Leja ovat. Ja
nyt siihen tulee pieni ja musta Sanelmakin.

”Niin mistäkö?” matkii Juutas. ”On sitä ... muusta...”

Hän ajattelee, että on sitä monestakin. Kasteesta, ja poudasta, ja
ruosteesta. Iltakasteesta arvaa seuraavan päivän poudan, ja maan
toukkien väristä tietää, tuleeko sateinen kesä vai ei. Nytkin olivat
toukat valkeat, tuli sateinen kesän alku, ja niin sen pitää tulla
lopunkin, jos se merkki pitää. Ja jos käärmeelle antaa piipun pihkaa,
niin se pöhöttyy ja halkeaa. Ja piipun piki on hyvä hampaankolotukseen.
Ja ruumiin voiteluun terva kolotiin ja korpinrasvan puutteessa, vaikka
siinä menee pikiöljykin, joskaan ei ole niin hyvä. Ja jos se itse
paholaisen ukkotauti on tullut ihmiseen, se noppatauti, niin on syötävä
nahtaliiniä. Sellaisia luonnollisiakin merkkejä ... missä lieneekään.
Mutta se heitä selittämään. Niitä on niin paljon. Hän on usein
ennustanut ihan niinkuin kävi ... jos jonkinlaisista asioista. Ja hän
saa paranemaan elukkeet ja ihmisetkin, varsinkin jos ihmiset oikein
uskovat. Sellainen taito se on hänellä, ja salainen tieto, joka tulee
siitä, että salaisuudet antautuvat hänellekin ... niinkuin ennenkin on
ollut myrrysmiehiä. Ne ovat tehneet ihmeitä. Yksikin niistä, Kuikka Koponen,
oli allakan lehdet rahoiksi muuttanut, ja hävinnyt hevosen
häntään. Ja hyvältä tuntuu, kun ihmiset häneen uskovat, muutkin kuin
kotiväki. Ja kertako hän on antanut tarvitseville oikean neuvon!

Nyt hän ei juuri oikein tiedä, mistä sanoisi tällä hetkellä olevan
merkkiä. Mutta sitten hän muistaa sen elävän, jota hän oli katsellut
tänä aamuna metsässä, aikoessaan lähteä Putkinotkosta pois. Ja niinpä
sanoo hän verkalleen ja vakavasti, vaaleita kulmakarvojaan synkiksi
rypistellen:

”Niin ... mistäkö merkkiä? No, niin ... kuulkaahan nyt! On sitä...
On sellainen pieni eluke metsässä, kiiltävä kuin katinkulta,
sikosontiaisen sukua. Se juoksee kovasti, ja se haisee kuin mikä. Siitä
kuin tekee... Ja ... siitä on merkkiä...”

Käkriäinen näyttää nyt siltä, ettei hän selitä enää lisää. Turhaa olisi
Ananiaksen tai Topin kysyä häneltä enempää. Ja Lejakin tietää, ettei se
isä: ominaan pitää...

Ja Juutas Käkriäinen sanookin nousten paikaltaan:

”Ei ... mutta ei tässä nyt auta. Täytyy sitä ... hommia. Tehkäähän nyt
töitä... Minä kävelen sinne myllylle ... ruuan jatkoa tietämään.”

Käkriäinen lähtee menemään niityn aitaviertä pitkin, katoaa pajukkoon
ja sitten tuuhean lehtimetsän sisään, aidan taakse.

Painanteihin alas, kankaille ylös hän kiertää. Menee rotkojen pohjiin
ja kapuaa päivänpaisteisille rinteille. Pieniä polkuja myöten, jotka
pujottelevat milloin koivujen holvikaton alla, milloin honkien välissä
kiemurtelevat. Niin kymmenisen minuuttia.

Ja kas, ihan Putkinotkon rajaportilla... Juutaksen tekemällä
sellaiseksi, ettei sen puista lukkoa sikakaan saa auki, niin
monimutkainen se on, eivätkä eräät ihmisetkään, vaan kulkevat sen
sivuitse aidan repeämästä ... siinä portilla tulee häntä vastaan
Malakias, paljaspäin ja toisella silmällään ihanalle heinäkuun
taivaalle katsellen.

”Kah? Mikä se nyt on?” kiihtyy Käkriäinen. ”Mihinkäs sinä? Se
heinänteko...”

Malakias vastaa verkkaisesti:

”Jos olisi ollut amitsuonia, niin kyllä se olisi lähtenyt ...
pirunpskatta.”

”Mikä?”

”Se... Sillä ... karvat...”

”Karvat?” kysyy isä.

”Ei ... kuin korvat!” innostuu Malakias. ”Punaiset...”

”Millä? Missä sinä olet ollut? Unissasiko sinä... No, se nyt on
sanominen, millä?”

Sitten selittää Malakias, että metsohan se. Ja sillä oli korvat päässä,
punaiset.

Käkriäinen säälittelee:

”Voi sinua, poika-parkaa! Et sinä tiedäkään. Kuulehan nyt, että ne ovat
metsolla heltat, ne ... ikäänkuin silmäkarvat. Muista se. Mutta missäs
sinä ... kun et vettä lappamassa? No ... mutta en minä nyt jouda,
menehän tuonne niitylle. Se heinä tehdään nyt loppuun! Ja minä lähden
tästä myllylle.”

Niin juteltuaan eroavat isä ja poika. Malakias kulkee honkaisia
kankaita, kapuaa hitaasti mäkiä ylös ja alas, ja ilmestyy viimein
lehdon sinertävästä kätköstä niittopaikalle lammin rannalle.

Neljästoista luku

Ananias huomaa Malakiaksen, ojentautuessaan pyyhkimään hikeä kelmeältä
otsaltaan.

Ananias huomaa hänet kahlaamassa niityn halki kaikkein parhaimmasta
kohdasta, niin rehevästä, että putket ulottuvat yli hänen
vyötäröittensä ja angervot karistavat pölyään hänen avoimille
rintamuksilleen. Silloin huutaa Ananias, että mitäs se Malakias heinää
lahmaa. Eipä ennätä Malakias ajatella kääntymistä, kun on kerran
alkanut kulkea, ja Ananiaksen haukuskellessa häntä vastaa hän lähelle
joutuessaan ainoastaan tyytyväisenä ja iloisesti, että metsolla ne on
punaiset silmäheltat kahden puolen päätä. Silloin Ananias nauraa ja
alkaa tiedustella veikoltaan niistä silmäheltoista. Ja Topi kuuntelee
korviaan höristäen, heittää viikatteensa suopursumättäälle ja tulee
kahden veljensä luokse. Siinä tarkkaa hän sitten, samoin kuin levähtävä
Lejakin, Malakiaksen kertomusta metsosta, joka oli ollut ensin ruskea
ja valkeapilkkuinen lintu ja sitten muuttunut mustaksi. Ja sitä oli
Malakias katsellut puun alla melkeinpä puolen päivää. Sitten on
Malakiaksen kuitenkin otettava kärjestä katkennut viikatteensa ja
alettava lyödä heinää maahan, ja Topin on käytävä haravoimaan. Mutta
Sanelma, joka on myös tullut toisten luokse, kiukuttelee, etteivät he
jaksa haravoida kaikkea yksinään Topin kanssa, kun isot köntäleet ovat
niittämässä. Ja Leja lupaa tulla hänelle ja Topille apulaiseksi, lupaa
tulla pian, niitettyään ainoastaan tuon ison kiven kohdalle.

Päivä lämpenee yhä. Aurinko on korkealla ja lähettää raukeaksi
kuumentavia säteitä metsien suojaamaan notkoon. Lejan paita on
likomärkä ja kuuma. Ananias pyyhkäisee yhä pitemmät ajat kerrallaan
otsaansa, aina niitoksen reunaan jouduttuaan. Mutta edelleen
suhahtelevat viikatteet korkeassa ruohossa, ja Malakiaksen viikate
kalahtelee silloin tällöin kiviin. Kun se oikein kovasti kalahtaa,
niin kohottaa laiska ja paksuposkinen Topi päätänsä, pysäyttää
haravoimisensa ja kiroaa sorakielellään, katsellen reuhkahattunsa alta.
Pieni, musta Sanelma intoaa uudestaan Lejaa haravoimaan. Ja hän saakin.
Nyt tulee haravointiin ja karheiden kääntämiseen vauhtia. Topi kiskoo
hetken niin, että haravan tervatut piit ruskavat. Kuivuneen heinän lemu
leviää yli päivänpaisteisen ja helteisen niittyaukean. Leja yllyttää
Topia ja pikku Sanelmaa voittamaan hänen kanssaan nuo niittomiehet.
Sanelma innostuu. Mutta nopeammin kuin haravat jaksavat heiniä kerätä,
on sitä jo kaatunut ja kaatuu yhä. Niin katoaa jälleen tämänkesäisen
niityn vihreä puku, jossa paistavat leinikkojen läikät ja loistavat
paikoin tuuheat harakanhattujen tupsut ja valkeat ja keltasilmäiset
päivänkakkarat. Koiranputket kellahtavat jäykkinä kosteita ojien
reunoja pitkin...

Sitten he levähtävät. Ananias oikaisee jo eilisestä ja sen edellisen päivän
niitosta kipeitä vyötäröitään, joita vääntäessä ihan päätä
huimaa. Ja Leja mainitsee naurahtaen, että hänen käsivarsiaan rupeaa
pakottamaan. Malakias örähtää, ettei hän ole syönyt tänään suurustakaan
niiden matojen tähden. Mutta sittenpä on piru, jos hän ei saa murkinaa,
sanoo Malakias.

Nyt he istuvat lähteelle, pihlajan siimekseen, ja juovat kiivaaseen
janoonsa lähteestä vettä, sillä lammessa on vesi aivan kuin keitettyä,
ja kiprujakin siinä ui niinkuin kirppuja. Lähteen vettä juovat he
tuohilipillä, jonka Topi leikkaa Ananiaksen puukolla koivusta, niin
kylmää vettä, että hampaita viiltää ja vatsassa jäätää. Siinä lähteellä
tarinoivat he sitten hiljaa ja raukeasti toisista lammista, joita on
Kenkkuinniemellä paljon, keskellä punaista karhunsammalta kasvavia
soita, jotkut melkein umpeen menneitä: niinkuin mitäkin hirmuisen isoja
hutunsilmiä. Niistä umpilammista saisi ruutanoita, jos vain onkineen
lähelle pääsisi. Ja kerran kun Malakias pudotti sellaiseen lampeen
suuren kiven, ja se kun posahti, ja katosi kuin kaivon kuiluun!
Lieneekö siinä lammessa pohjaa? Niin kysyy pikku Sanelma. Ja Leja
sanoo, ettei ainakaan yhdessä lammessa siellä salommalla, kestikievarin
maalla, ollut pohjaa. Siihen oli muudan mies hukkunut: ei oltu sitä
koskaan löydetty. Mikä sen oli sinne veden alle vetänyt?

Topi kuuntelee suu auki ja ihmettelee. Malakias uskoo Lejan tarinoihin.
Ja Ananiaskin uskoo vähän.

Leja virkahtaa pari sanaa tuliketusta, tässä kevätpuolella tupaan
tulleesta. Nytpä Ananias juttelee metsästyksestä ja samaisen tuliketun
nahkoista, joista maksetaan kahdeksankymmentä markkaa kappaleesta.
Harvoin senmoinen kettu antaa itsensä ammuttavaksi. Mutta muita
ketunnahkoja on Ananiaksella kaksi, toinen punainen, viime talvena
ajetun ja juoksusta ammutun, ja toinen ruskeampi. Malakias, joka istuu
vaiti, miettii turhaan, mistä hänkin saisi pyssyn.

Ananias ei omaansa anna, vaikka Malakias tänäänkin olisi pudota
rumahuttanut ison metson pataan.

Sitten he vaikenevat ja ovat kaikki torkahtaa. Niityllä on hiljaista.
Ei kuulu edes pienen ja mustan Sanelman touhuavaa puhelua tuolta
heinäkasojen takaa, Sanelman, joka on saatu katsomaan niitylle tuotua
ja hiukan itkeskelevää pientä Luukasta. Ja Repekka on lakannut
ajelemasta perhosia, joita lentelee paljon ilmassa: tuossa lekuttelee
valkeita, kaksi perätysten. Ja joku perhonen on punainen, ja muutamat
ovat ihan mustia ja suuria. Aurinko säkenöi korkealla päitten päällä,
säkenöi kuin peilistä. Ja sirkat sirisevät ruohistossa, aivan kuin
lepoon kutsuvat. Pilvenhattarat liikkuvat riemullisina ilmavalla
taivaalla. Kaukana luoteessa, josta niitä näkyy laakson lomasta,
alhaalta ilmanrannalta, ne punertavatkin. Kovin painostaa ja hiostaa;
pilvet tekevät ukkosta.

Nyt kajahtaa lapsen itkua taas tuolta, missä pienemmät muoskat ovat.
Pikku Luukas se siellä itkee. Lieneekö kellahtanut maahan
pärekoristaan, jossa mummo on taannoin kantanut hänet tänne niitylle,
tuvan sängyn alta ottamassaan korissa, siinä, johon hän ennen täällä
talvipuhteilla kehräsi villaleperöitä. Mummohan se kehrää, samoin kuin
toinenkin mummo-vainaja kehräsi. Ja kehräisihän Lejakin, jos hänellä
olisi aikaa.

Jäykästi ja vapisten tuli mummo äsken alas jyrkkää mäkeä, pärekoppa
sylissä ja suutuksissaankin, että hänet jätetään ihan kaikeksi päivää
lapsen kanssa yksin, hänet, jonka olisi nyt päästävä marjojakin
katselemaan, ostaakseen marjoista saaduilla penneillä leivänmurunsa.
Sillä joskin Juutas Käkriäinen tuon hauen hänelle antoi, niin eipä se
leipä tulle toisena päivänä, Rosinalta, joka sen tiukan tietänee
itsekin. Ei mummo silmillään erota marjaakaan enää kuin kirkkaimman
päivän aikaan. Siksi toi hän pienen pojan maitopulloineen tänne
nuorempien hoidettavaksi. Raidan tummaan siimekseen on asetettu pikku
Luukas, ruispellon loivalle rinteelle. Ja lapsenlikkoina ovat ensin
olleet Ester ja Repekkakin, joita on käsketty huutamaan Sanelmaa, jos
jotain sattuisi. Taikka itse Lejaa, jos sattuisi mitä pahempaa:
longertaisi käärmeitä korin luokse, kun pennut ovat niin pilleillä
piipottaneet. Ne käärmeet voisivat luikertaa lapsen suuhunkin, niinkuin
Juutas Käkriäinen on pari kertaa löytänyt lehmästä, jota hänet on
kutsuttu naapuriin parantamaan. Siinä ovatkin sitten valkeaverinen
Ester ja pikku Repekka liekutelleet korissa poikaa. Luukas on nukkunut,
mutta alkanut sitten kärpästen pistelemänä huutaa. Sanelma on
komennettu sitä katsomaan. Maitopullon on hän työntänyt Luukkaan
suuhun. Se ei ole sitä huolinut, vaan kärpäsiä olisi ollut ajettavana
sen kasvoilta ja taas liekutettava. Sanelma houkutteli siihen työhön
Esterin, luvaten siskolleen palkasta oikein koreat kellonperät, joita
hän itse rupesi pujottelemaan voikukkien varsista. Sitä pujottelua
katseli ruskeasilmäinen Repekka, ja koetteli itsekin pujotella, kunnes
nukahti ruohikkoon, etsiessään voikukkia, mutta löytäen pientareelta
ruohon sisästä mansikoita. Niitä söi Repekka, ja nukahti sitten
pensaiden juureen, nenälleen pehmeää mätästä vasten, paljas pylly
pystyssä. Ja tuttiaan imevä Luukas nukkui. Ja pian nukkui myöskin
vaaleapäinen ja sinertäväsilmäinen Ester, toinen käsi vielä kiinni
liekuttamansa korin laidassa.

Se tyttöjen nukkuminen ei ole oikein pikku Sanelman mieleen. Poika oli
kyllä saatava nukkumaan, mutta sitä varten, että tyssit olisivat
päässeet Sanelman kanssa leikkiin: lekkamaan siksi aikaa, minkä Leja ja
Ananiaskin lepäilevät. Mutta nyt nukkuivat tyssitkin. Ne olisi
herätettävä.

Löytääpä pikku Sanelma kuitenkin muuta ajanvietettä, tarvitsematta
tyttöjä tovereikseen. Hän vilkaisee vielä ympärilleen, isoihin
sisaruksiin, vilkaisee mustin ja ovelin silmin, ja alkaa sitten söhiä
ruohonkorrella pienen Luukkaan nenää. Luukas kääntelehtii ja nyhkii. Ja
sitten se avaa silmänsä, kun Sanelma nipistää sitä vähän. Avaa
säikähdyksestä pyörivät, ympyräiset, tuijottavat silmät, jotka tulevat
yhä kauhistuneemmiksi, sillä Sanelma irvistelee hänelle hampaitaan ja
vääntelee leukojaan ja painaa vääristyneen naamansa yhä lähemmäksi
Luukkaan lämpöisiä kasvoja. Yhtäkkiä parkaisee Luukas taas itkuun.
Vedet juoksevat suurina pisaroina hänen silmistään. Sanelma ajattelee,
että se aikoo rääkyä, ja että Leja sitten haukkuu häntä, Sanelmaa.
Vihoissaan töykkäisee Sanelma vielä Luukasta leukaankin. Mutta silloin
hän vasta pelästyykin Lejan mahdollista kuritusta. Sanelma alkaa
tuudittaa kauniisti koria ja laulaa hartaasti:

”Aa-aa...”

Luukas parkuu kimeästi. Jo juoksee nyt Leja Luukaksen ja Sanelman
luokse. Leja tuntee Sanelman juonet. Hän sattuu katsahtamaan epäillen
Sanelmaan. Sanelma vilkaisee maahan, vilkkuu syrjään. Hän kohottaa
kasvojaan, ja kun näkee Lejan tutkivan katseen, huudahtaa:

”En mie sitä herättänyt.”

”Taidat ollakin. Mitä sinä olet sille tehnyt?” kysyy Leja.

”En mitään!” vastaa Sanelma.

”Olet sinä tehnyt, pikisilmä.”

”En ole! Ole itse pikisilmä. En ole tehnyt. En mitään! Mie en ole
tehnyt.”

Mutta sitten livistää Sanelma yhtäkkiä tiehensä. Hoikat ja päivettyneet
kintut vilahtavat raidan taakse. Kauempana näkee hän Topin, joka köntii
laiskasti häntä vastaan karheiden poikki.

”Ruvetaanpas lekkamaan”, sanoo musta Sanelma Topille. ”Uskotkos ...
niin minä saan sinut kiinni!”

”... Uskotkos, uskotkos!” matkii Topi, ja alkaa juosta Sanelman edeltä
pajupehkon ympäri. Sanelma ajaa Topia takaa. Ja sitten Topi Sanelmaa.
Siinä herää Repekkakin, kun hypätään hänen ylitseen ja kaadetaan hänet
nenältään syrjälleen. Repekka katselee ensin kummastuneena ympärilleen
ja aikoo itkeä unissaan ja suutuksissaan. Mutta jo kirkastuvat hänen
silmänsä, hän kapuaa maasta ja yhtyy leikkiin.

”Uskotkos, uskotkos!” kotkottavat Topi ja Sanelma juostessaan. Ja
Sanelma jankuttaa:

”Minä uskon isän päälle ... minä uskon pojan päälle...”

”Astui alas helvettiin, nousi ylös taivaaseen!” hurpattavat kaikki
lapset keskenään, sillä Esterkin on herännyt hippasille. Nauraen ja
iloiten he hurpattavat, tuuppien toisiaan ojaan ja nousten niistä joko
itkua tehden, kuten pikku Repekka, taikka kiroten niinkuin kohti
kurkkua rähähtelevä Topi. Sitten he taas tyrkkäävät ojasta nousseita
uudestaan ojaan ja hurpattavat:

”Säkki päähän ja helvettiin!”

Leja katkaisee jo pajun oksan ja aikoo antaa noille lörpöttelijöille.
Mutta yhtäkkiä tuntuu hänenkin mielensä tekevän juoksuun. Viidentoista
vanha on vasta Leja. Pian leikkii hän toisten kanssa, kääntäen heitä
nurin ja kantaen ojan reunalle, muka pistääkseen pää edellä sinne
märkään mutaan. Ja Leja nauraa heleästi ja hokee, Repekkaa nurin
kääntäessään:

”Astuipa alas helvettiin. Nousipa ylös taivaaseen.”

Ananiakselta on työ jäänyt. Hän istuu niityllä leppien siimeksessä.
Huutaa koiraansa, jonka hän näkee kulkevan rukiissa, vilahtelevan,
kahisuttaen olkia. Hurja tuleekin heilutellen häntäänsä ja läähättäen
niin että kieli riippuu pitkällä. On taas myyriä kaivellut. Siihen
asettuu Hurjakin leppien varjoon.

Lapset tuolla leikkivät. Malakias seisoo, hojottaa, puolihorroksissa.
Ananias katselee kohti peltoista mäkeä, jonka takaa mökin musta pääty
kohoaa. Silmiä häikäisee aurinko. Koivu mökin nurkalla näyttää melkein
mustalta. Ja mökki on musta, kolkosti tuijottavine ikkunoineen. Katto
harmaa. Mutta savutorven varjo pikimusta.

Nurmikolle täällä niityllä heittävät puut niinikään mustia varjoja, ja
nurmi huikaisee korean värisenä.

Rappiolla se on tuo tupakartanokin, ajattelee raukeasti Ananias.
Mutta ... mitäpä siitä korjatakaan. Vieras on rakennus ... ja vieras on
tämä maa, jos sattuu Muttinen myymään, tahtoo sen myydä
pois. Saahan sitä niiden paperien nojalla.

Minnekäpä Ananias sitten menee? Hän ajattelee Mauno-enoa, ja
uneksii hänen tarinoitaan: juttuja tukki- ja telakkatöistä. Ja
viinakaupoistakin ... niitä on eno jo hänelle uskonut. Ja on isäkin
alkanut vihjailla. Sellaiseen tässä joutuu ... viinanmyyntiasioihin...
Siellä, missä Mauno-eno liikkuu, on sirmakansoittoa. Ja tanssia. Mutta
täällä... Äitihän se työtä... Silti köyhyyttä, ja aina lapsia...

Mutta siellä, toisaalla, on tyttöjä... Sellaisia kuin enon Pertan Sanelma,
punaposkinen... Ja siisti vaatteissa.

”Ei, mikä tässä ... eihän ihminen ole ampiainen”, sanoo Ananias hiljaa
yksinään, sillä Malakiaskin on madellut pois niittopaikalta. Ensin
Malakias on tosiaan ollut kova ja huutanut lapsille:

”Odottakaapas, kun minä tulen ja annan teille aika talkkunat! Vai ei
teillä muualla ole lekkamista kuin niissä kuivissa heinissä.”

Mutta sitten on kuumuus hautonut Malakiaksen paljasta päätä niin, että
hän on seisahtunut kesken matkaansa. Punaisena on hänen toinen olkansa
paistanut repeytyneen paidan reiästä.

Ja nyt... Malakias huutaa jo lammessa. Siellä hän porskuttaa, pitäen
kiinni veden yli kaartuvista pajupehkoista, sillä hän ei osaa uida
muuten kuin maha pohjassa. Iloisesti ja vilkastuneena hän huutaa, suu
vettä puolillaan: ”Hoi, Topi! Hoi! Tule tänne. Tule!”

”Mikä se on?” vastaa Topi muiden lasten parvesta, jossa hän on
kampannut toisia nurin.

”Tule tänne!” toistaa Topin ystävä Malakias lammesta. ”Tule panemaan:
loiskis! Panemaan: puli-puli.”

Topi noitaisee ja alkaa heti riisua housujaan ja paitaansa, juosten
samalla rannalle ja paiskaten mennessään karvareuhkansa ojaan. Muut
vaatteensa aikoo hän jättää kaatuneen koivun rungolle, joka on veden
äyräällä, mutta muistaa sitten, että sillä kohdalla on keltiäisiä,
noita ruiskumestareita. Nyt heittää hän paitansa pajupensaaseen, ja
sitten housutkin perästä. Ja sitten hän ui, pidellen pajuista kiinni
niinkuin Malakiaskin.

Mutta yhtäkkiä on Topilla syytä nostaa leveää naamaansa vedestä.
Nopeasti hän kiepsahtaa ylös penkereelle ja alkaa kiskoa housuja
takaisin jalkaansa. Sillä hän näkee nyt Ananiaksen lappavan tuolla
vettä vanhasta lampiveneestä, joka on ties milloin kuljetettu järvestä
lampeen ja jota sanotaan ”rotakollaksi”. Ja hän näkee toisten lasten
juoksevan Ananiaksen luo päästäkseen hänen kanssaan soutelemaan.
Ananiaksella on lammessakin muutamia verkkoja. Niitä menee hän
huvikseen katselemaan. Ammentaa rupaista vettä rotakollasta. Vesi
vähenee veneen perästä, joka on vedetty puolittain ylös ojaan. Ananias
lupaa Esterin mukaansa, ja Sanukankin, jos hän ei hypi eikä keiku kuin
mustalainen. Mutta kun nyt Topi tulee siihen, ei Ananias enää huolikaan
häntä. Ananias sanoo, että tulee rotakollaan jo liian monta.

Ei ota Ananias Topia! Mutta paksuposkinen Topi aikoo mennä rotakollaan
väkisin.

”Pysytkö poissa siitä!” sanoo Ananias ja työntää Topin takaisin
nurmelle veneen reikäisen reunan ylitse. Ja Ananias jatkaa:

”Näethän, kuinka puhaltaa vettä laidoista sisään. Tässä on muutenkin
meloskeltava varotellen ja seistävä pussit perätysten.”

Topipa tarttuu kiinni veneen perään, joka on maalle päin, ja saakin
toisen jalkansa uudestaan sen reunan sisäpuolelle. Mutta Ananias
kellahduttaa hänet taas takaisin rannalle, ja kun Topi pyrkii ylös
maasta, niin on Ananias työntänyt jo rotakollan irti rannasta. Topi
aikoo hypätä veteen, mutta sillä kohdalla on syvää kuin kaivossa.
Sitten hän rupeaa Ananiasta anelemaan. Se ei auta. Topi suuttuu. Hän ei
pääse rotakollaan, ei! Ei mahda mitään, vaikka hän iskisi hampaansa
rotakollaan. Mutta ei enää yletä! Tuolla menee Ananias. Tytöt istuvat
rotakollan perälaudalla. Topi kiroaa pahasti, ja suuttuu yhä julmemmin.
Hän juoksee pitkin ojaista lammen rantaa, juoksee niska keikassa,
nopeasti soudetun veneen perästä. Hän noituu:

”Voi kar-vamato! Voi pi-rru! Voi r-anta-rrillikka! Voi Ananias. Voi
saakeli... Tulen kor-rvettava! Otatteko mukaan. Ottakaa! Helvetti!
Minua suututtaa. Voi helkka-rri! Lemppa-rri ... voi...”

Topi juoksee ja katsahtaa, ottavatko. Eivät ota. Hänen sappensa kiehuu
niin, että se on haljeta. Hän huutaa:

”Voi per-r ... voi tuhat... Voi ... voi...”

”Saa...”, puuskaisee hän yhtäkkiä, juosten kuin vimmattu.

Eivät ota! ”Saatanan saatanan ... per-rhana! Voi Jiesus siunatkoon
tuota Ananiasta!” kiljaisee hän lopulta itku kurkussa.

Eivät viimein riitä Topin runsaat noitumasanat, varsinkin Mauno-enolta
kuullut. Ja rotakolla menee. Eikä hän pääse mukaan, vaikka tahtoo.

Topi pillahtaa kiukkuiseen itkuun, ja lähtee mankimaan ylämäkeen
kotiin. Mutta vielä keksii hän yhden kirouksen, jonka huutaa taakseen
Ananiakselle:

”Voi p—seen Ananias... Senkin ... senkin ... mamma!”

”Mamma, mamma!” jankuttaa Topi vielä.

Hän muistaa Mauno-enon Pertan joskus sanoneen jostakusta, että se on
koko mamma.

Mutta nyt mankii Topi mäelle päin.

Puolitiessä mäkeä kääntyy hän yhtäkkiä. Hän katselee vilkkaasti
taakseen.

Hurja haukkuu siellä lammen toisella puolella. Hurja on juossut rantaa
pitkin soutajien perästä. Nyt se rähisee toisella rannalla, louhisella
rinteellä.

Ja Ananias kuuluu äännähtävän rotakollassa lammella, että kunhan ei
Hurjalla olisi kettu, koska se kaivaa kiven alta. Ananias sanoo
tulevansa ottamaan pyssynsä. Nyt melostelee hän aika kyytiä tälle
rannalle. Muut penskat juoksevat lammen pään ympäri sille kohdalle,
missä Hurja haukkuu.

Nyt tömistää Ananias ylös mäkeä! Topi Ananiaksen perästä tyhjään
tupaan, josta otetaan pyssy orrelta, perästäladattava ja kiiltävä.
Sitten Topi jälleen Ananiaksen kintereillä alas lammelle, kysellen
melkein supattaen ketusta, niinkuin se kettu hänen sanansa kuulisi.
Malakias on kömpinyt ylös vedestä ja juoksee vaatteet kainalossa lammen
päätä kohti. Hän on pudota välillä mutahautaan. Sitten kömpii hän
niityn aidan ylitse, jonka takana Repekka kirkuu pyrkien Sanelman
perästä toiselle puolelle. Ester auttaa Repekan sinne. Mutta pikku
Sanelman huuto räikkyy jo toiselta puolelta lampea, hongikosta, jonne
Malakiaskin nyt katoaa. Siellä haukkuu Hurja, salo kaikuu.

Ja pojat, Malakias, Ananias ja Topi, touhuavat siellä, väittelevät,
usuttelevat Hurjaa. Sitten he taittavat kankia, puut ruskavat, kivet
kolisevat.

Leja on jäänyt niitylle vaalimaan pikku Luukasta. Sinne ne muut
menivät... Ananiaskin. Ei tuosta heinänteostakaan. Isäkin lähti töistä.

Ja isä myy viinaa. Ihmiset ovat siitä ensin puhuneet Lejalle, ja onpa
hän itsekin sen huomannut. Ovat kyselleet ... ilkkuenkin ja pilkallaan.
Eikä Leja ole ruvennut valhettelemaan. Vaan on vastannut hiljaa:

”Onhan se ... myynyt vähän.”

Sellaisesta tulee häpeää...

Mutta Saarasta ei Leja ole hiiskunut kenellekään, ei edes äidillekään,
siskosta, joka on tunnustanut, laivasta tänne tultuaan, saaneensa
pikkuisenkin.

Ja Leja on nähnyt sellaisen unen: miehen, joka oli pitkä kuin mitä
nuoraa ... miehen pää ylettyi tuvan kattoon...

Ja hänkin, Leja, oli äsken tässä hyppinyt ... ja jumalansanaa sillä
tavalla... Mitähän se unikin, sellainen?

Viidestoista luku

Laiva on kierrellyt kaupunkiin, teräväkeulainen ja vanha ”Sandels”.
Ensin lahden ohitse, jonka taustalla on kuultanut Muttisen ruskea
huvila, ja salmien lomitse, joiden rannat ovat nousseet joskus
korkeina, mutta tavallisesti matalampina kallioina. Siellä täällä
poukaman perukassa paistaa halkopinoja tai propseja, ulkomaille,
Pietariin tai maan isoimpiin kaupunkeihin meneviä, karun seudun
melkeinpä ainoa vientitavara. Sitten tuli suuri, vaaleansiniseltä
hohtava järven selkä. Kaukaa ulapan rantamilta näkyi viljeltyjä
vaaroja, joiden korkeimmille kohdille talot ovat kavunneet, tummat
kylät tuulimyllyineen ja kaivonmiekkoineen, heinäkuisten peltojensa
keskellä. Välistä on poikettu pieniin laitureihin, joihin tultaessa
laiva on hiljentänyt vauhtiaan ja sen potkuri purskuttanut niin, että
Jopia on oikein pelottanut laivan tärinä. Hetken päästä on ”Sandels”
lähtenyt jälleen ulapalle päin, ja sen kone on taas jymisyttänyt
nytkyttäen kuin huono sydän. On soluttu salmista ja käännytty milloin
oikealle, milloin vasemmalle, ja yläkannen matkustajat, joina on
enimmäkseen porvarisväkeä, kun taas välikansi on rahvasta varten, ovat
nyt kahvinsa ääressä ihailleet, jos heistä joku on ollut sellainen,
uuden aukean takaa paistavaa aurinkoista rantaa: siellä on hiekkainen
rantaäyräs, jonka aallot ovat syöneet jyrkästi sortuvaksi, loistanut
punaisen kellertävänä viiruna. Ja jonkin tukkiyhtiön metsä punaisena:
soleita petäjiä pitkältä, kuin kirkon pilaristoa. Siten kierretyn
Kenkkuinniemen toisella puolella oli Vaskilahden talo, entinen
herraskartano, nyt Matti Muikkusen oma. Ja kauempana Könölinin saha ja
myllylaitos, tiilisine savutorvineen, lautatapuliensa vieressä.

Mutta sahan lahdella, kun ajettiin taas pienen järvenselän poikki ja
ihan sahan sivuitse, on liikuskellut joku pieni höyryalus,
petäjänkuorista rupaisessa vedessä, hinaten proomuja. Lahden perällä
seisoi ankkurissa korkeita ja vihreäreunaisia lotjia. Joku niistä on
uponnut peräkajuuttaa myöten pohjaan. Ne ovat Könölinin vanhimpia ja
hylättyjä halkojen ja voin kuljettajia.

Vastapäätä sahaa, lahden toisella puolella, on koivikkolehdossa
sahatilan valkeaksi rapattu kartano.

Sitten on tullut vielä selkä, ei niin suuri kuin se Kenkkuinniemen
toisella puolen. Ja sitten on näkynyt kaupunki. Vaaleina talopilkkuina
on se ensin näkynyt tummasta metsästä, ja vanhan tornit ovat
punertaneet, ja kirkon terävä torni on ilmestynyt mäntyisen kummun
takaa.

Aurinko paistoi niin lämpöisesti, että laivassa on ollut päivänpuolella
melkein kuuma jo nyt aamullakin. Ulappa auringon kohdalta kiiltää ja
siintää, ja se alkaa sinkautella muualtakin kuin auringon kohdalta
kirkkaita säteitä, tulisia ja teräviä. Ja ukkosta ennustava autere
lisääntyy yhä, tuulen jo melkein tyyntyessä.

Rosina Käkriäinen istuu välikannella, ruokasalongin seinävierellä,
pitkällä penkillä, joka on päästä päähän täynnä maalaisia. Melkein
hänen jalkojensa välissä seisoskelee Jopi, painautuneena äitiinsä niin
kiinni kuin mahdollista ja katsellen odottavin ja sirrottavin silmin
enimmäkseen tuonne kaupunkiin päin, jonne äiti on sanonut kohta
tultavan. Mutta Rosinan vieressä istuu nyt loppumatkalla muudan hänen
vanha tuttavansa, hyvin leveä ja lihava emäntä, Hiesun myllärin muori
sieltä takamailta. Hänelle on Rosina, joka ei ole alkumatkalla oikein
sopeutunut puheisiin muiden tuttaviensa kanssa, juuri ruvennut
juttelemaan hiljaa, mutta hartaasti ja kiihkeästi, tällä viimeisellä
aukealla. Rosinalla on näet täällä laivassa muitakin tuttuja, joskaan
ei monia, hänellä, harvoin missään käyvällä. On täällä Vilhusen emäntä,
samoin sieltä suurista takakylistä niinkuin myllärin muorikin, talokas
Kalle Vilhusen nuorenlainen vaimo, kelmeä naamaltaan ja maha pystyssä,
pieniä kun on saamassa. Hän oli tullut Rosinan kanssa ensin
haastelemaan. Kysellyt, kuinka Putkinotkossa jaksetaan, ja minkälaiset
siellä ovat maan kasvut. Ja miten karja on varttunut ... se vasikka,
joka syntyi Rosinalle Vilhusen lehmästä, sillä Vilhuset antoivat tässä
kolme vuotta sitten yhden lehmänsä Käkriäisille ruokolle, ja se lehmä
poiki. Ja Vilhusen emäntä kyseli, miten lapset ovat varttuneet.
Viimeisen kysymyksen teki hän hiukan ihmettelevä ja naurahteleva ilme
ruskeissa silmissään, varmaankin siksi, että Käkriäisillä on niitä
lapsia niin kovin paljon.

Ja silloin, Vilhusen emännän kanssa pakinoidessa, pälkähti Rosinan
päähän eräs ajatus: se hänen kalvavan huolensa tuoma, että taas on
hänellekin uusi lapsi tulossa, tuskakseen jo yhdettätoista kertaa. Ja
kun hän näki Vilhusen vaimon tuossa tilassa ja tiesi, että hänellä on
vasta pari lasta, vaikka hän on ollut naimisissa jo seitsemättä vuotta,
niin pisti hänen päähänsä kummallisesti ajatus johdatella juttu sillä
tavoin, että ehkäpä hän saisi jotain neuvoa, entisiä parempaa. Edes
jostakin, hän, erillään eläjä. Köyhyyden kuiluun se vie, se lapsien
paljous, ja minne vienee. Aina on Rosina tätä asiaa ajatellut viime
aikoina, ei ole sen tähden saanut öilläkään unta. Ja kun Vilhusen eukko
kätteli Jopia ja kyseli ikäänkuin säälivästi, montako niitä on vielä
tätä nuorempia, niin alkoi Rosina, että onhan niitä... Ja Rosina
huokasi tuskallisesti, ja sanoi, että parempi olisi, jos ei niitä
tulisi. Ja sitten hän naurahti ja lisäsi leikillisesti: ”Niitä
pahalaisia... Mutta ... eivät ne herrasväet sillä tavalla! Mitkä
vehkeet heillä lienevätkään!”

Enempää ei Rosina kuitenkaan voinut puhua, vaikka hän on kuullutkin
niistä Maunon Pertalta, tavallaan kälyltään. Hurjalta Pertalta, joka on
neuvonut hänelle jos jonkinlaisia vehkeitä, ja käskenyt Rosinan ostaa
niitä. Mutta ne olivat tuntuneet Rosinasta paitsi riettailta ja
hullunkurisilta myöskin kalliilta, mokomiksi tavaroiksi. Siksi hän oli
yhä vain koettanut entisiä, maalaisakkojen neuvoja. Mutta mitäpä apua
niistä...!

Kuitenkin sai ainoastaan huolen kiihko Rosinan alkamaan puhella näistä
Vilhusen emännälle. Alkuunsa se puhe jäi. Sillä mitäpäs se eukko
näistä... Rosina huomasi heti, että se katseli Rosinaan kuin mikä
pyöreäsilmäinen jänis. Ei ollut vielä hänellä lapsista kylliksi
huolta ... ei ollut johtunut näitä ajattelemaankaan. Että Rosina sille
ymmärtämättömälle puhuikin! Nuori vielä. Rosina oli nähnyt hänet
pienenä tyttönä, silloin kun Rosina oli jo Käkriäisen vaimona
kestikievarin mökissä.

Ja sitten se mokoma rupesi Rosinaa neuvomaankin! Sanomaan, että
siinähän ne lapset vaan elävät, kun opettaa niitä työhön, jo ajoissa.
Hänenkin vanhin poikansa, viisivuotias Matti, muka jo askaroi isän
kanssa. Niin että pitää joskus antaa sille vitsaakin, kun se ei muuten
pysyisi sisällä hevoshommiltaan senkään vertaa, että malttaisi syödä.
Tämä juttu vitsanantamisesta lapsille loukkasi Rosinaa. Hänkö
pieksämään pentujaan! Rosina mutisti suunsa kiinni ja katseli vaiti ja
ylpein silmin toisaalle. Ja kun Vilhusen eukko sitten rupesi vielä
puhumaan niistä kärrynpyöristä, jotka Käkriäiseltä olivat tilatut
Vilhusille jo pari vuotta, vastineena viidenkymmenen markan velasta,
niiltä ajoilta, jolloin Vilhunen ei ollut vielä talokas, vaan
mökinmies, kunnes sai eukkonsa myötäjäisinä talon, niin, kun tämä
varakas ihminen nyt kehtasikin vihjailla siihen velkaan, silloin ei
Rosina ollut ymmärtävinään. Ja sitten pisteli Vilhusen akka Juutaksen
viina-asioihinkin: että kuuluuhan se Juutas tässä kevätpuolella käyneen
siellä heidänkin kylillä; tarkoittaen kai, että Juutas oli kaupannut
hänen miehelleen juomia. Ei sallisi miehensä joskus maistavan
tilkkaa ... niinkuin siitä talo menisi!

Silloin etsi Rosina tilaisuuden päästä pois Vilhusen akan parista. Ja
hän kääntyi sellaiseen asentoon, että hänen täytyi kesken tätä puhetta
joutua erään toisen tuttavansa, Matti Muikkusen eukon, pakinoille.
Muikkuset ovat Käkriäisten kaikkein lähimpiä naapureita Kenkkuinniemen
kannaksen puolelle. Komea oli se Muikkusen akka, Rosinan kadehtima,
jopa vihaamakin! Ylpeä! Käveli edestakaisin kannella, käveli pää
kekassa. Entinen köyhä piikatyttö, jonka Matti Muikkunen otti, jopa
mahallisena toisista. Uskoneeko Matti tämän, vaikka oikeat naisihmiset
ovat sen hänelle sanoneet, suutari Sinikanteleen eukko ja muutkin.
Matti pitää Kustavaa kuin mitä rouvaa. Yhä vain tehdään uusia
vaatteita. Nytkin uusi röijy päällä, varmaankin kaupungissa
ompelutettu, niinkuin ennenkin. Mutta onpa Rosinalla muitakin syitä
Vaskilahden emäntää vastaan. Paitsi sitä, että Saara sai passata häntä
kuin mitä rouvaa, silloin kun Saara oli vähän aikaa hänellä
lapsenhoitajana, on vielä paljon pahempi syy.

Viimeisinä kesinä on Muikkusen eukko näet alkanut käydä yhä tiheämmin
Putkinotkossa, Muttisen luona, jos Muttinen on kesällä ollut täällä.
Muka vieraisilla, miestään kuljettaen. Mutta on sillä Aina Kustavalla
ollut muitakin tarkoituksia. Kerran tänäkin kesänä on Rosina tavannut
Muikkusen Aina Kustavan metsässä melkein Putkinotkon lammen päässä,
muka marjassa, mutta katselemassa Putkinotkon peltoja. Se sanoi
ihastelevansa tätä kaunista paikkaa, hyväkin herraskainen, ja kysyi,
milloin Putkinotkon herra tulee tänne. Jo entisistä Aina Kustavan
jutuista tietää Rosina, että Matti Muikkunen haluaisi ostaa Muttiselta
Putkinotkon mökin. Lienee akka hävittämäisillään Vaskilahden
komeuksiinsa ja herkkuihin. Nyt kelpaisi heille Putkinotkon mökki ...
jos Käkriäiset joutuisivat siitä pois!

Rosina kadehtii ja vihaa kyllä Aina Kustavaa, mutta Vilhusen eukonkin
seurasta on päästävä. Siksi Rosina tervehtii Vaskilahden emäntää. Ja
Aina Kustava suvaitseekin tulla häntä kättelemään, ja kysyy taas, että
onko se herra Muttinen jo kotona. Rosina vastaa ensin, ettei ole, eikä
tuota tiedä, milloin se tuleekaan. Mutta yhtäkkiä hän kääntää juttunsa
toisin: sanoo, että eikös se kuitenkin tulle Putkinotkoon. Joka kesä se
viime vuosina on siellä aina vähän oleskellut. Se kun on niin
mielistynyt siihen Putkinotkoon, lekottelupaikkaansa...! Onhan tuolla
toki puita, joihin ripustaa verkkovipunsa, vaikkei muuta mainittavaa:
heinämaat ovat vähäiset, eikä sellaisista pelloista saisi mikään mies
kalua! Mutta eihän se Muttinen niistä, se kun tahtoo vain lekotella,
herra. Ja onkia, sormenpituisia ahvenia, hihii.

Kovin iloinen ilme kasvoillaan kehuu Rosina sitten Aina Kustavan uutta
röijyä. Kunnes Vaskilahden emäntä ylpeänä lähtee hänen luotaan,
joidenkuiden poikain pariin, oikein kalossijalkain, kikattelemaan.

Siinä Aina Kustavan kanssa jutellessaan on Rosina menettänyt paikkansa
penkillä. Mutta katsellessaan kiukkuisesti Aina Kustavan jälkeen ja
sitten itselleen uutta paikkaa, on hän kuullut mainitun myllärinemännän
ystävällisen tervehdyksen. Lauhkea on myllärinemäntä, vaikka on rikas
sekin. Tosin alkaa hänkin kysellä, kun pyytää siinä kainostelevaa Jopia
lyömään hänelle kättä, paljonkos näitä lapsia Rosinalla nyt on, ja
siunailee, että heillä on niitä niin paljon, tuolla poloisella
Juutaksella. Ja alkaa kiitellä Muttista: kysellä, niinkuin usein
ennenkin, onko se totta, että se herra antaa heidän asua ja viljellä
Putkinotkoa ilmaiseksi yhä, niinkuin ennenkin. Eikä siitä ole
kuuntelemaan sen vertaa, että Rosina ennättäisi selittää, mitä
ilmaisuutta se on, sillä kyllä siellä elääkseen on ponnistamistakin, ja
vuokraakin on nyt maksettava. Ei, myllärin muori keinuttelee vain
lihavaa ruumistaan penkillä, johon hän kutsuu nyt Rosinaa viereensä,
kehoittaen muuatta nuorta poikaa väistymään ja antamaan tälle Rosinalle
istuimensa. Ja myllärin muori jatkaa:

”Niinhän se kuuluu ... se kauppias...! Onko se herra nyt siellä? Kuuluu
harvoin olevan, ei ennättävän, raiska. Mitä se siellä tekee? Sellainen
huvitalo, tuonnehan se näkyi ... ruuninen, sellainen ... voi, voi.
Onkos sillä nyt rouvaa? Vai ei. Mistäs se sen...? Ei vai, raiskalla.
Kukas sille ruuan tekee? Jos teidän kanssanne syönee... Sielläkö se
mökissä syö? Ei se ylpeä, kun ei ole sellainen...”

”Eihän se”, sanoo Rosina. Ja jatkaa nopeasti, istahtaen tosiaan
myllärin muorin viereen. ”Huushollerskahan sillä! Soutelevat sen
kanssa. Meidän venettäkin kuljettelevat kaikeksi päivää. Ja
tiedättekös: vieretysten ne istuvat ... verangolla. Se on ihan totta,
sen olen nähnyt. Ja ehkä muutenkin lienevät! Niin se on ... vaikkei
uskoisi!”

”Niinkö?” sanoo lihava muori ja katselee Rosinaa kummastuneesti. ”Vai
niin se... Hyvä se kuuluu olevan... Hyvänäkö se sitä pitää? Oikeinko se
on ryökkinä? Vai nuori on ... no jotain...”

”Nuori, nuori”, supattaa Rosina. ”Mutta mitäs siitä ... herra
Muttisesta. Oli sillä ennenkin rouva, sitä kiusaamassa. Ja ero siitä
tuli. Mitäs ... kun se makasi. Eikä osannut ommella edes yhtä lapsen
mekkoakaan. Osti muka kangasta meidän lapsille. Ja sitten teki mekot
lapsille. Sellaisia niistä tulikin: eihän niitä kuka iljennyt pitää
pennuilla. Sellaisia ... kapeita kuin kirnuja. Eikä ollut paljon
hihojakaan. Mitä se olisi osannut omille pennuilleenkaan tehdä
vaatteita, jos niitä olisi tullut...”

”Vai lahjaksi se antoi?” kysyy myllärin emäntä. ”Kaikille tytöillekö se
antoi? Niinhän se Muttinen ... kuului vaatteitakin lähettäneen...
Juutas se sitä siellä kylillä kertoi ... ennen. No, voi raiskaa, että
se herra sillä tavalla... Ottaisi nyt tämän, ottaisi raiskan. Ei
narraisi! Että se Muttinen ... kirjoja myö ... jumalansanaa... Paljon
on ostanut meidän myllärikin, kun kirjakauppiaat käyvät myymässä...
Niinhän se sielunvihollinen ihmisiä... Sitä Muttista.”

Perämiehen iso rahalaukku kalisee jo tuolla. Ja Rosina ajattelee, minne
se Saarakin lienee mennyt? Pitäisikö sillekin ostaa lappu? Mitäpä rahaa
Saaralla olisi? Ensin tervahöyrystä tullessa oli vähän, nyt on
hävittänyt kaikki niihin rosseihin ja pitseihin. Pitäköön Saara
itsestään huolen.

Mutta pojalle on Rosinan ainakin ostettava, puoli lappua, niin ne
vaativat tämänkokoisista. Vaikkei Rosinasta olisi haittaa laivalle,
jossa reissuaa joka päivä kymmeniä ja pyhinä satojakin ihmisiä, vieläpä
huviajelullakin, ei olisi suurta vahinkoa laivaherroille, jos köyhien
lasten annettaisiin olla mukana ilman rahanpennin ottamattakin. Ei se
ongan vetovoimassa paljoa tuntuisi: se ei liioin välittäisi sellaisesta
naakerista kuin esimerkiksi Jopi. Silti on Rosinasta kaukana se ajatus,
että hän rupeaisi kerjäämään ilmaista kyytiä pennuilleen, niinkuin
eräät muut joskus laivassa anelevat, ihan keskellä ihmisten joukkoa.
Siksi alkaakin hän laskea leikkiä myllärin emännälle, kaivaessaan
hiukan poispäin kääntyen rahojaan hameensa taskusta, häistä asti
juhlahameena käytetyn ja vihertävän hameen taskusta. Laihanlainen on se
kassa, sanomalehden kappaleeseen kääritty, sillä mikä sitä ilkesi ottaa
mukaan Juutaksen suurta kukkaroa, melkein yhtä suurta kuin tuo
perämiehen laukku. Sitä kaivamistaan kätkeäkseen laskee Rosina vähän
leikkiä Jopista:

”Olisihan tällä meidän miehellä varaa itselläänkin... Kapitaalia,
hihii. On välistä annettu. Ne hänellä nyt on mukana pompommipurkissa.”

Jopi kalpenee, aivan kuin muistaisi taas jotain muuta, odottaessaan
kaupunkia. Ja hän katselee vain eteensä laivan keltaisiin
kansilautoihin, eikä virka mitään, kun vieras nainen kyselee, mitä hän
nyt aikoo niillä rahoilla kaupungista ostaa. Ja kuitenkaan ei Jopi
myllärin emännälle ole enää tällä hetkellä niin julman kaino kuin oli
äsken, ja tekisipä Jopin mieli näyttää jo hiukan puheensa
ketteryyttäkin, näin ihan äidissä kiinni seisoessaan. Mutta nyt ovat
Jopin asiat sillä kannalla, että hänestä on hyvä, kun äiti toki
maksaakin hänen puolestaan laivarahan.

Sitten sanoo äiti myllärinemännälle, saatuaan itselleen ja Jopille nuo
punaiset laput, että hän menee katselemaan vähän tavaroitaan, koska jo
tullaan kaupunkiin. Jopi tarttuu Rosinan hameeseen ja tähystää samalla
entistä kiihkeämmin kokkaan päin ja sitten kaikkialle ympärilleen.
Rosina kävelee laivan keskiosan ohitse, jossa heidän maitohinkkinsä ja
voipyttynsä ovat. Ja Jopi ajattelee, ettei niitä kukaan ole täällä
varastanut. Mutta kokkaan mentyään ei äiti muuta kuin vilkaisee heidän
tuohikonttiinsa, jonka nurkka pilkistelee esille sieltä lootien ja
pajunparkkien takaa. Ja sitten sanoo äiti mentävän hakemaan Saaraa.

”Äiti! Äiti!” huudahtaa Jopi hiljaa. ”Äiti hoi, mikä se tuo on?”

Laiva kulkee kapeaa salmea, jossa kohoaa saarella vanha ja raunioitunut
linna.

”Mikä?” vastaa äiti. ”Tuoko törökki tuossa? Mikä lienee... Vankeja ovat
tainneet pitää kopissa siinä.”

Mutta Jopi huomaa sitten, että siinähän on muurit ja korkeat tornit,
sellaiset kuin kansakoulunopettajan piplianhistoriassa. Huomaa hieman
pettyneenä, sillä eivät ne muurit olleetkaan kiiltävät eivätkä valkeat,
vaan tosiaankin vähän tuvan uuninmuurin tapaiset. Tiilejäkin näkyy
tuolta ylhäältä, pyöreitten reikäin ympäriltä, joista lentää lintuja,
suuria ja valkeitakin: variksia ne eivät ole.

Laiva ajaa yhä muurien ohitse. Tuolla näkyy taloja. Missähän se
kaupunki sitten on?

Äiti kulkee ja kiertelee. Jopi kopsuttaa aivan hänen kintereillään ja
vieressään.

Nyt sanoo äiti kuulevansa Saaran mörähtelevää ääntä, mutta ei
erottavansa, mistä.

Jopi viedään pää pyörällä ihmisten tungoksessa perään. Ja taas takaisin
kokkaan, mistä Saaran äänen piti kuulua.

Ja kun Rosina kurkistaa kokassa johonkin koloon, joka on syvällä
kokkalaudan alla, niinkuin mikäkin potattikuoppa, niin sieltä näkyykin
Saaran korea lyyssi. Rosina seisahtuu tuon kolon ovelle, sillä siinä on
ovi, kaksikin kapeaa ovea, ja ärähtää:

”Saara!”

Saara pyllistelee siellä selin, kyynärpäät pöydän reunalla ... jonkun
vieraan miesihmisen kanssa rupatellen. Saara ei kuule. Niin äiti
tiuskaa uudestaan:

”Saarukka ... sinä!”

Silloin Saara kääntyy.

”Tuletkos sieltä!” sihahtaa Rosina hiljaa, mutta yhtä äkäisesti kuin
Putkinotkon kallioilla kiljuessaan. ”Mitä sinä siellä?... Piletit ja
kaikki olen ostanut ... meille, enhän minä sinulle. Tullaan tuossa
paikassa kaupunkiin.”

Saara kaivaa hameensa taskusta punaisen lipun, heiluttaa sitä äidin
nähdä, katsahtaa kujeillen tuohon miesihmiseen, jonka kanssa hän on
siellä rupatellut, ja sanoo:

”Ei tuo ole tyyrmanni käynyt myömässä. Ja minulla onkin ... ennen
hankittu.”

”Mikä? Entinen?” sanoo Rosina Käkriäinen. ”Kunhan kiinni joudut! Maksaa
se pitää, minkä on kulkenut.”

Mutta Saara rauhoittaa äitiään sanomalla:

”Tämähän se ne liput ottaa pois ... tämä... Saisinko minä esitellä...
Tämä tässä...”

”Mikä ... kenen kanssa sinä?” suhahtaa Rosina kiivaasti Saaralle, joka
on tullut alhaalla portaiden juureen, kun taas äiti on työntäytynyt
portaille. Saara jatkaa:

”Saisinko esitellä ... se on sellainen muoti ... tämä on herra Eeli Persikka
... laivamiehiä...”

”Kaikkien kanssa sinä!” sihahtaa Rosina vielä hiljemmin kuin taannoin.
”Mitä sinä hänen kanssaan ... herrojen?”

Rosina Käkriäinen vilkaisee syrjästä tuohon mieheen, jonka suu on
vinossa, naurun irvistyksestä, ja naama punainen.

”Tämän laivan miehiä”, selittää Saara.

”Tule... Kantaisit noita tavaroita! Maunon luokse...” sanoo Rosina.

Saara väittää menevänsä tämän laivamiehen kanssa jonnekin. Kornettiin
se väittää menevänsä, missä lienee... Siellä on muka kaikkea ja
näyttelevät käärmeitäkin. Eläviä käärmeitä.

Rosina huudahtaa:

”Käärmeitä? Eläviä ... käärmeitä. Ruojia! Kaikkea ne näyttelevätkin!
Missä? Minnekä sinä menet?”

Saara on noussut aivan äidin luokse. Hän kertoo, että tämä mies
hommaisi hänelle paikan tähän laivaan. Sillä entinen teeterska on
muuttanut täältä muualle, ja siksi herra Persikka esittelee hänet tämän
laivan kapteenille.

Rosina suhahtaa Saaralle:

”Kaikkien miesten kanssa sinä! Onko se tämä herra ... edes se ...
sulhanen? Johan sinulla nyt herrat... Mikä lienee! Onko tämä se
entinen?”

”Ei ole”, vastaa Saara. ”Tämä on toinen. Mutta tämä se...”

”Mene sitten!” huudahtaa Rosina. ”Jo tuon olen kuullut ... aikeesi
lähteä kotoa. Kun on rypenyt jokaisen kanssa, mitä lienee rypenyt...
Mutta nyt tulet! Etkä mene mihinkään ... se on siinä! Kantamaan
konttia ... lentäjä...”

Mutta sitten selittää Saara, ettei se mies ehkä puhu kapteenille, jos
hän ei lähde sen kanssa kornettiin. Ja Saara tiuskahtelee, että mitä se
äiti sanoo. Saara ei olekaan mikään... Ei! Mutta laivaan menee. Ja
laivaan päästäkseen hän on ihmisten mieliksi ... sen verran, että
lähtee kornettiin. Ja kornetissa soittavat posetit...

”Tässä on meidän äiti”, sanoo Saara yhtäkkiä taakseen tuolle miehelle.
Ja mies tulee portaille ja antaa laiskasti Rosinalle kättä, puhaltaen
toisesta, ylemmästä suupielestään paksuja sikarinsauhuja, Jopista
kitkeriä.

Ja sitten Saara taas juttelee äidin kanssa. Pitkän aikaa ja hiljaa. Ja
inttää, että hän tulee tähän laivaan, jos pääsee.

Lopuksi Saara sanoo, että kapteeni kuuluu olevan hyvä mies, kuuluu
olevan joskus humalassakin kaiket päivät. Ja inttää jälleen tulevansa.

Viimein Saara puhuu ... rupeavansa taas kuljettamaan. Ja Jopi arvaa
pian, että hän tarkoittaa niitä viinoja. Sen asian oli hän sattunut
kuulemaan sisaruksiltaan. Samoin kuin hän tietää, että viinoja juodaan.
Mutta ei hän sellaisesta puhu, sillä hän on myöskin kuullut äidin ja
isän kieltävän isompiakin poikia niistä turpaansa pieksämästä, ja
poliisit ovat käyneet heillä niitä Putkinotkossa nuuskimassa. Mutta kun
ei kukaan ole hiiskunut mitään, ei niistä ole ollut haittaa.

Jopi kuuntelee tarkoin korvin, äitinsä takana. Saara haastelee
tervahöyrystä, joka kävi ainoastaan harvoissa paikoissa, kun taas tämä
laiva jokaisen niemen nenässä, kirkonkylissä ja kaupungeissa.

Äiti näyttää viimein vilkastuvan. Silloin laiva huutaa niin, että Jopin
korvia halkaisee. Nyt se taas purskuttaa. Mitä ne rumisevat siellä
kokkalaudalla, jonka alla Jopi, Rosina ja Saara ja se mies ovat?

On tultu kaupunkiin, muka. Jopia viedään rannalle. Siellä on paljon
muita laivoja, joiden messingit kiiltävät. Köydet on heitetty suureen
väkijoukkoon. Jopi on noutanut äidin kanssa kontin ja muut tavarat.
Herra Persikka seisoo laivan veräjällä lappuja ottamassa, roikkuva
sikari suupielessä... Saara se pääsi ilmaiseksi, kun antoi vanhan
lapun. Äiti huutaa Saaralle, joka on menossa alas, ja kiskoo
käsipuolesta takaisin ja sanoo, että Saaran on otettava mukaansa poika.
Mitenkäpä Rosina Jopia kanssaan juoksuttamaan, kun hänen on lähdettävä
apteekille, ja sitten Maunon luokse, jonne on vesimatkaakin. Jopi on
Saaran vietävä mukaansa ... jos kerran työntyy sinne käärmeitä ja
konnikaisia katsomaan...

Rosina ajattelee, että hyvä on panna Jopi kuljeksimaan mukana: eipähän
sitten Saara joudu ihan kahden kesken tuon miehen kanssa. Tällä
pojan-nassikalla onkin silmät päässä, jos Saara jotain suottailisi.
Aina se Jopi äidilleen ilmoittaa ... jos se mitä sattuisi huomaamaan,
vaikka se on osannut pitää kiinnikin suunsa ... kun poliisit ovat
käyneet Putkinotkossa. Sellainen on Jopi, Rosinan rotuun tullut.

Jopi tähystelee ja pilkistelee nyt laiturilla uteliaana ympärilleen.
Pilkistelee joka taholle. Ja sitten nykii hän Rosinaa:

”Äiti, äiti...”

”No ... mitäs sinä?”

Jopi kysyy, katsellen yhä joka taholle:

”Missä se kaupunki on?”

Rosina ällistyy, ja puhkeaa hiljaiseen nauruun.

”Missäkö?” toistaa hän. ”Kaupunkiko, hihii! Nythän siinä ollaan...
Tässä ... ympärillä!”

Jopi tähystelee tarkemmin joka suunnalle, kaulaansa kurotellen. Hänen
tekisi mieli kysyä, että missä. Mutta ... kai ne muurit olivat jo nuo
äskeiset. Ja kun eräät vieraatkin ihmiset nauravat hänelle, niin ei
Jopi kysykään. Ja sitten ne lähtevätkin naurahtelemasta.

Mutta pian näkee hän siinä äidin turvissa ensin sellaisen rakennuksen
kuin nuottakota, sillä siinä ei ole seiniä. Mutta keltaisen. Ja sitten
kovasti jyrisevät kärryt, joissa on neljät pyörät, tärskyvät kärryt,
koska maa on ladottu vieri viereensä täyteen kiviä. Ja sitten kauempana
taloja, toisiinsa kiinni pykättyjä. Missä se kaupunki nyt lienee? Ja
yhdessä niistä taloista, kummallisessa tötterössä, jossa ikkunat ovat
päälletysten eivätkä vieretysten, on ulkopuolella hirvittävän suuri
seinäkello. Sen rinnalla on Putkinotkon käymätön seinäkello kuin
kirppu. Kello lyö: siitä Jopi sen huomasikin. Ja joku sanoo sen lyövän
puolta kymmentä. Sekin talo on varmaan torni. Mutta muureja ei näy enää
missään.

Mutta yhtäkkiä herää Jopi ihmettelystään kauhistukseen ja lohduttomaan
tuskaan. Sillä äiti alkaa mennä, tuohikontti selässä ja voit ja maidot
käsissä. Huutaa Saaralle, että tulkoon laivalle kello kahdeksi. Kun
Jopi turvautuu Saaraan, joka on sen ikeniään irvistävän ja vääräsuisen
miehen rinnalla, niin Saara sanookin, että osaa se Jopi kulkea täällä
laiturilla yksinkin; ei täällä eksy, tällaisessa kylässä. On niitä
isompiakin ... Ronstaa. Entäpä sitten Pietari! Näin haastelee Saara
osittain tuolle miehelle. Mutta Jopille hän sanoo:

”Lähde sinä vain, Jopi, katselemaan kaupunkia. On täällä sinulle
katselemista, siskolla on muita juostavia. Pane tarkasti silmälle,
minkälaiset kohdat ovat missäkin, niin että osaat takaisin tänne ...
laiturille. Ja kuulehan ... sinulla on tuusassa rahat. Osta niillä
vehnäsiä, tuolta kioskeista. Näetkös, tuolla puiston päässä tuon
kioskin. Niin tee! No ... se on sillä tavalla, Jopi!”

Ja Saara alkaa mennä sen miehen kanssa tiehensä.

Jopi aikoo juosta Saaran perästä. Hän pelästyy ja suuttuukin. Äitihän
oli käskenyt Saarukan ottamaan hänet mukaansa, äiti! Mutta tuo mies ja
muutkin ihmiset, joita työnnäiksen Saaran ja Jopin väliin, arastuttavat
Jopia niin, ettei hän saa kurkustaan edes huutoa. Sitten turvautuisi
Jopi äitiin. Hän juoksee muutaman askelen sinne päin, minne äiti oli
mennyt, mutta äitiä ei näykään enää. Ja kun Jopi siitä yhä enemmän
kauhistuneena käännähtää ja päättää lähteä väkisinkin Saarukan mukaan,
niin myöskin Saarukka on kadonnut.

Jopin tekisi ensin mieli lyödä vieraita ihmisiä, jotka katsovat häneen,
pilkallisesti hänen mielestään. Mutta Jopia hävettää. Hän juoksee.
Tuskissaan katselee hän piilopaikkaa, niinkuin jänis metsässä hakee
kallionkoloa. Siinä laiturissa olevassa kodassa huomaa hän sitten
hirveän suuren pinon jauhosäkkejä. Muutamien välissä on melkoinen rako.

Sinne rakoon Jopi nyt tunkeutuu. Ja säkkipinossa väljenee sitten hiukan
avonaisempi paikka, jossa voi istuakin.

Siihen Jopi kyyristyy, jauhosäkkien väliseen onkaloon, lohduttomana ja
tuskissaan. Saara sanoi, että täällä osaa kulkea yksinään, täällä,
jossa kaikki paikat ovat ihan samannäköisiä!

Oi, jospa olisi kotona, Putkinotkossa! Siellä ne metsäpolut ... kaikki
tuttuja. Nyt hän muistaa jokaisen kivenkin. Kun pääsisi Putkinotkoon!
Selviäisi vielä tästä päivästä!

Niin tuomisia veisi kotiin...

Mutta silloin muistaa hän, ettei hänellä olekaan, millä ostaa vehnäsiä
ja namusia. Rahatuusahan jäi kotiin. Siellä ennen lähtöä oli Jopi
rannalla ruvennut vähän kykylleen kiven taakse, ja pannut silloin
tuusan viereensä mättäälle. Ja kun vene lähti rannasta, unohtui se
sinne. Varkaille ja muille...

Mutta vähätpä siitä, ellei hänelle olisi tullut kaupungissa kauhea
äidin ja kodin ikävä. Hän tahtoisi heittäytyä kaksin käsin äitiin
kiinni. Ja täällä on kaikki hänelle outoa ja vihattavaakin, yksinpä tuo
seinäkellokin, joka lyö aina pitkän, pitkän ajan päästä.

Jopi itkee, pyyhkien takin käärityillä hihansuilla silmiään.

Voi, kun joutuisi kello kaksi ... jolloin äiti tulisi laivalle!

Kuudestoista luku

Sillä välin istuu Saara vankan laivamiehen kanssa markkinateltassa,
joka on pystytetty tuonne Pitkänsillan päähän, pienelle torille. Hiekka
pölisee siellä, ei tuulesta, vaan siksi, että väkeä liikuskelee teltan
ympärillä, enimmäkseen maalaisia taikka joutilaita kaupungin poikia. Ne
pikku pojat, huivipäiset naiset ja pieksujalkaiset miehetkin
tirkistelevät raoista suureen teltaan, jonka seinien reikiä katupojat
koettavat repiä isommiksi. Silloin kuuluu sisältä vierasta kieltä
murtava kirous, ja joku pojista saa kuhmun otsaansa, kun häntä
kolautetaan sisältä. Taikka hyppää teltasta ulos keppi kädessä oikea
piru, punaisiin ja hopeisilla tähdillä koristettuihin ihokkaihin puettu
mies, mustaverinen ja vanhahtava. Hän soittelee näytösten väliajoilla
teltan ovella aisakelloa ja houkuttelee yleisöä, huutaen kohti kurkkua
samaa, mitä voi lukea plakaateista teltan seinistäkin, huutelee:

”Kaiki tule kattele tämä ohjelma. Suuri naarukuninkas. Koolemarinkki...
Maakilline konsti...”

Väki nauraa ja ärsyttelee häntä.

Sisällä teltan nurkkamassa, joka on erotettu muusta teltasta kankaalla
ja vuorattu synkän mustaksi kuin ruumisarkku, niin että se osasto on
melkein pimeä, tuntisi joku Saaran tuttu, jos sattuisi siellä olemaan,
ja ehkäpä onkin joku laivatyttö taikka Mesopotamian vetelehtivä nainen,
tuntisi vähitellen, kun silmät tottuvat hämärään, Putkinotkon Saaran.
Siellä istuu lyhyt ja paksunlainen Saara punaisessa puserossaan, istuu
suu auki muhkeimmalla paikalla, vastapäätä näyttämölavaa. Laivamies,
herra Eliel Persikka, on hänen vieressään. Lavalla, joka muistuttaa
kaappipöytää, lekkuu pieni tuli jonkinmoisessa astiassa, aivan kuin
käryytettäisiin sokerituusassa talirasvaa. Saara on tullut äsken tänne
toisesta, valoisammasta osastosta, katselemasta tuon punaisen pirun ja
nuorempien poikien hyppyjä paperin lävitse ja häränpyllyjä.

Nyt puuhaa pöydän takana jokin valkea, tulen valossa, mitä puuhannee.
Nainen se on. Sillä on valkea paita päällä, hihaton niinkuin herrasväen
paidat. Paidan rintamuksessa, helmoissa ja hihansuissa on hänellä
punaisia rusetteja. Nenä on jauhotettu valkeaksi, koska se on punainen
ja pahannäköinen, kuten sen toisesta pielestä huomaa, sillä siitä
paistaa oikea iho läpi. Sen jauhoamisen tempun tietää Saara siltä
viimeiseltä Pietarin-matkaltaan.

Tukka on naisella tuuhea ja hyvin kihara, ja se ylettää takapuolten
alle asti.

”Onpas siinä tukassa ollut piippaamista! Sellaisessa on urakka!”
sanoo Saara hiukan käreällä äänellään laivamiehelle, joka istuu
hänen vieressään selkä kenossa ja imeskelee sormistaan lyhyttä
sikarintynkäänsä. ”Koko siinä menee, piippaamisessa... Se on ihan
totta!” jatkaa Saara. ”Ruotsiakohan se sotkottaa ... ei tämä venäjää
ole ... Huih!”

Saara kirkaisee, sillä nostamalla kättänsä, niin että musta karvatupsu
näkyy kainalosta, on näyttelijätär loihtinut pöytälaatikosta valkean
käärmeen, ihan kasvoilleen loikkimaan.

”Pelottaako?” sanoo laivamies vetelästi ja harvakseen hampaittensa
välistä.

Saara Käkriäinen ei vastaa hetkeen mitään, osaksi jännityksestä, mitä
sitten tulee, osaksi pelosta ja harmistakin siitä, että kysymys tuntuu
äänensävystä päättäen leikilliseltä ja hänen vakavuuttaan pilkkaavalta.
Saaran mieleen johtuu tässä melkein pimeässä ja kolkosti jännittävässä
paikassa entiset jutut Kuikka Koposestakin, siitä silmänkääntäjästä ja
noidasta, tässä samassa pitäjässä asuneesta... Niin äskettäin se vielä
eli, että elossa olevat ihmisetkin ovat hänet nähneet ja tietävät, että
hän oli paitsi muuttanut almanakan seteleiksi ja pannut mustalaiset
onkimaan tuvan sillan raoista ja hyppäämään lattialla uimaan, lyömään
päänsä halki lankkuihin, myöskin muuttanut kerran vuorenkukkulan
ikäänkuin taloksi. Sillä tavalla se sai itselleen morsiameksi rikkaan
talon tyttären, kääntäen häneltä silmät ja näyttäen hänelle omaa
hoviaan. Mutta tyttöä siihen hoviin viedessään noituikin Kuikka Koponen
hänet sudeksi. Näin kertovat vanhat. Ja Hiesun myllärikin, herännyt
mies, on sanonut isälle nähneensä, miten Kuikka oli muninut suustaan
kananmunia. Mutta ovat sillä olleet muut konstinsa, on isä Käkriäinen
sanonut perheensä kesken näistä myllärin kertomuksista puheen tullen.
Ja mylläriltä hän oli muka kuullut, että Kuikalla olivat olleet ne muut
konstit. Kuikka, hirveän musta ja pitkä mies, oli kerran muka
tunnustanut myllärille, ettei hän voi tehdä niitä temppuja, koska
hänellä eivät ole ne konstit mukana. Konsteja sellaisessa tarvitaan,
oli siis Käkriäinen sanonut salaperäisenä.

Tällaisissa näyttelyseuroissa kuului se Kuikkakin liikkuneen ja
oppineen, poikana ollessaan.

Mutta nämä ajatukset ja sekin, että käärme kalisee, haihtuvat Saaralta
kummalliseen levottomuuteen, kun näet laivamies tunkee kätensä hänen
vyötäröidensä ympärille, ja sitten sydäntä sylkyttävästä pelosta
kuumuuteen, sellaiseen, että... Saaralle tulee ihan kuuma, tässä
ahtaassa komerossa, jossa hän tuskin saattaa tuhisuttaa nenäänsä ja
sanoa, näkemättä enää luurankoakaan, joka nyt heiluu ja kalisee
näkypöydällä aivan hänen edessään:

”Mitäs te nyt ... älkää te...”

Mutta laivamies heittäiksen retkalleen Saaraa kohti ja kaivelee yhä
häntä, ja naureskelee ja hyräilee hiljaa:

”Kun taivaalta paistaa se kirkas kuu, niin tunteet ne yhteen
sulautuu... Tuossa on!”

Viimeiset kaksi sanaa sutkauttaa hän näyttelijättärelle, joka on
laskeutunut lavalta, ilkoisessa paidassaan, ja kantaa pitkin katsojien
eturiviä rikkua: siinä on paksuissa kupeissa kahvia, taikomalla tehtyä,
viidessä sekunnissa keitettyä, tyhjästä keitettyä.

”Tuossa on kahviisi!” sutkauttaa laivamies ja pistää sikarinpätkänsä
kuppiin. Näyttelijätär katsoo kuppiinsa, onkii sikarinpätkän sormillaan
kahvista pois ja heittää sen laivamiehelle vasten naamaa, haastaa,
sotkottaa jotain, josta Saara ymmärtää ainoastaan, että se poliisilla
uhkailee.

”P—kele, jos olisi sattunut, niin kurkkuun olisin hänelle työntänyt
sikarinpätkän!” huudahtaa laivamies. ”Poliisilla... Saakelin h—ra,
juottaa ihmisillä kuraa. Suutarin markasta... Haaleata kuraa! Entistä
se kahvi on ... keitettyä... Saatana.”

”Sataana, sataana!” matkii näyttelijätär ärsyttelevästi, kaupaten
kahviaan, ja saaden kaupatuksi senkin kupin, jossa sikarinpätkä oli.
Sitten kapuaa hän taas näyttämölle temppujaan jatkamaan.

”Hullut, p—leet... Juovat kuraa!” ärähtelee laivamies. ”Jospa
olisi ... ööliä. Risullinen ... ja kylmää. Mennäänkö pois tästä?
Maistamaan ööliä. Minä tiedän, mistä saa. Olutrännin rengiltä.
Lutmitvuorelle romeneeraamaan. Tule nyt!”

Laivamies sysää kätensä Saaran kainaloon ja alkaa rutaisten viedä häntä
penkistä.

Seitsemästoista luku

Rosina Käkriäinen seisoo apteekissa, odottaen vuoroaan. Siellä on
joitakuita toisiakin ostajia, joukossa tavattoman pöyhkeä ja
tungetteleva rouva, jonka Rosina arvaa hänen vieraan kielensä metelillä
kaikuvasta polituksesta venakoksi, sillä sellaisia niitä on täällä
kylpylaitoksella kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti ja alasti
rantakalliolla, perä koholla.

Tahallaankin antaa Rosina muiden päästä ennen häntä tiskin ääreen. Hän
näet arastelee... Hän kun aikoo pyytää sitä muunlaistakin kuin
Malakiakselle tulevaa ja kolotiita ja korpinrasvaa.

Pyydettävä se on. Se huoli painaa hänen otsansa jälleen kumaraan ja
ryppyiseksi.

Mutta hän pelkää, että apteekissa kävijät kuulevat hänen pyytävän sitä,
ja arvaavat. Ja tuo kauppias voi ruveta pilkalliseksi.

Rosina Käkriäinen on jo äsken mennyt päättävästi ja tuikeasti tiskin
ääreen, suoraan ulkoa, kontti selässä. Mutta siitä on hän vetäytynyt
takaisin, ja laskenut konttinsa ja muut tavaransa ovenpieleen.

Sitten hän on huokaillut ja tähystellyt hyllyjen lääkepulloja, muiden
ihmisten ostaessa. On siinä voiteita ja myrkkyjä! Ei hän osaa lukea
purkkien kyljissä olevia kirjoituksia, ei osaisi, vaikka ne olisivat
suomeakin, sillä kirjaimet ovat kuitenkin latinaa. Muuten hän vain
ajattelee ja tietää, että myrkkyjä niitä on apteekissa. Pitäisipä hänen
mielestään sellaisella myrkynpaljoudella lähteä taudit koko maailmasta,
ihmisten ruumiista, pöhötykset ja räihkät. Ja pahatautikin ...
sellaisilla myrkyillä.

Sitten meni hän uudestaan tiskin ääreen ja aikoi kuiskata myyjälle,
että onkos verenpuhdistusmyrkkyä.

Mutta silloin se venakko työntäytyi hänen eteensä, ja Rosina huokaisi
taas helpotuksesta. Hän vetäytyi takaisin oven luokse. Ja ajatteli
taas, että pitäisi näin väkevien rohtojen auttaa vaikka mihin. Jos ne
nyt niitä kaikille antavat. Voivat myydä tuhmille oikeiden asemesta
mitä huljua tahansa: ei väkevää, vaan sellaista, että on sama,
nielaisipa sen tai nuolaisi. Sen näköinen on tuo kauppias tuossa,
vanhin heistä kaikista, itse isäntä. Sillä on sellainen naama kuin se
olisi lyöty leipälapiolla litteäksi. Sieraimet ovat siinä menneet
umpeen ... niin että kärsä tohisee koko ajan. Vaivoin pääsee siitä
henki. Eipäs ole sitä nenäänsä saanut voiteillakaan selvemmäksi,
hihii ... senkin pärpättäjä. Vähän änkkä kieleltään, kun se ostajille
solkkaa.

Ja pilkkaan luulee Rosina sitä taipuisaksi, vaikkei hänen ole tarvinnut
sen kanssa tehdä kauppoja. Pilkkaan ... ja hevosenleikkiin, joka on
ilkeää. Sellaisella äänellä se puhuu nyt tuolle pienelle pojallekin,
kuten ennenkin on ihmisille puhunut.

Tuon kauppiaan silmät ovat vilahtelevat, Rosinasta kylmän raudan
väriset, herran silmät. Ja hänen keskeltä kasaan paiskatun naamansa
alahuuli on Rosinasta suorastaan vasten hänen luontoaan: se huuli on
näet ihan mustanpuhuva ... jos on hiukan ylähuulikin. Ja siinä
sukkelasti ylös ja alas lerpattavassa huulessa on musta kiilto ... kuin
missäkin oriin pusseissa, hihii. Tuon herran kanssa, joka komentelee
muita herroja, nuorempia, ja on itse apteekkari, kuten Rosina kuuli
ostajien puheista, ei hän tahtoisi joutua kauppoihin. Jo yksinomaan
siksi, että hän on sen näköinen. Tuo se juuri voi myydä huljutusta. Ja
pilkata.

Yhtäkkiä huomaa Rosina Käkriäinen viimeisenkin ostajan lähteneen pois.
Nuoremmat puukhollarit ovat taempana apteekissa. Apteekkari kumartuu
tiskin yli, lihavat nyrkit tiskilautaa vasten, kallistaa päätänsä ja
katsoo terävästi Rosinaan, leuka väkällään. Ja sitten kysyy hän,
lerpattavin ja mustin alahuulin, änkyttää:

”Mi ... mi... mitäs sille emännälle saisi olla?”

Emännälle! Rosinan sydäntä ennättää parahiksi epäilyttämään.
Tuntisikohan se hänet entisiltä käynneiltä, jolloin hän on ostanut
mikstuuraa, toisilta herroilta? Ja tietäisi, että hän on mökin
ihminen ... jota sopii pilkata emännäksi?

Mutta samassa joutuu Rosina aivan nenätyksin vastenmielisensä kanssa.
Itse hän on mennyt niin lähelle. Sillä nyt olisi puhuttava siitä.
Rosina on ennen saanut niitä tippoja suutari Sinikanteleen eukolta. Hän
vilkaisee vielä ympärilleen. Ei ole lähellä ketään. Hänen olisi
puhuttava tipoistaan. Hän näkee nuo terävät silmät. Ja samassa alkaa
apteekkari taas kysellä, kovalla äänellä ja hätäillen, mitä hän tahtoo.

Ei, ei, muuta onkin Rosinan pyydettävä ensiksi. Sitten se asia sujuu
ehkä paremmin, viimeiseksi. Hän kysyy nyt kolotiita ja korpinrasvaa,
hiukan hiljaisemmalla äänellä kuin millä hän tavallisesti kaupungissa
puhuu, sillä korpinrasva tuntuu hänestä itsestäänkin hiukan
lystikkäältä.

”Mi ... minkä rasvaa?” kuulostelee apteekkari ja työntää mustan
huulensa pienikokoiselle Rosinalle melkein nenään kiinni. ”Ko ...
ko ... kolotiita? Aha! Jaha! Ja ko ... ko ... kor ... korpin? Mihin te
sitä käytätte?”

”Mihinkö?” toistaa Rosina, tullen hämilleen, sillä hänpä sitä on siellä
Putkinotkossa käyttänyt melkein vaikka mihin. Mutta mitä niitä kaikkia
luettelemaan. Mitä se nyt niistä tiedustelee?

”Onko teillä ha ... haavoja? Joku hakannut kirveellä jalkaans. Vuollut
puukolla sormeensa?” jatkaa apteekkari. ”Haavoihin se collodium...”

Kun Rosinasta tuntuu, että se apteekkari luulee tuon voiteen soveltuvan
pelkeästään haavoihin, jota vastoin Rosina tietää omasta kokemuksesta,
että se auttaa monenmoisessa muussa, melkein missä tahansa, niin hän
innostuu ja vastaa korkeammalla äänellä:

”Haavojako? Ja kukas se nyt sormiaan vuolemaan! Mutta pöhötykseen sitä.
Se on ihan tosi... Minulta jalat turposivat, veikkoset, noin paksuiksi
turposivat! Mutta kun sain sitä rohtoa, täältä se oli ostettu teiltä,
niin läksi! Ja ... voihan se olla haavoihinkin hyvä. Mutta lapsen
päähän me sitä. Ja puhdas tuli. Ja hampaisiin se on hyvä...”

”Ha ... hampaisiin?” kysyy apteekkari.

”Niin, jos kolottaa ... niin sitä ... koloon.”

”Jaha. Koloon? Kolottaa?” aprikoi apteekkari.

”Ja jos päätä kolottaa. Sitä vastenhan se lienee...” alkaa jälleen
Rosina.

”Ahaa, jahaa. Kolottaa ... kolotii. Sitä vartenhan se! Jaha. Se ...
to ... tosiaan tepsi?”

Rosina huudahtaa:

”Niin sekö! Tai ... tiedättehän sen. Kun otti siellä yhtä mökin lasta
rokollakin...”

”Se auttoi?”

”Se on totinen tosi! Sellainen...”

”Ha ... haisiko se hiukan pahalta?” kysyy apteekkari.

”Oikein!” myöntää Rosina.

Apteekkari katsoo kattoon. Sitten kallistaa hän Rosinaa kohti päänsä.
Hän on Rosinan mielestä kuin epäilevä harakka.

Ja apteekkari aikookin kysyä, varovasti, mistä päin Rosina on. Mutta
silloin tulee sisään uusia reseptintuojia, ja vieras apteekkarille.
Apulaiset ovat nyt huoneen takaosassa. Lähtiessään viemään sinne
reseptiä sanoo apteekkari Rosinalle:

”No ... vo ... voihan se olla... Emäntä odottaa.”

Lääkehyllyn takana sanoo hän nuoremmalle apulaiselle hiljemmin: ”Va ...
vaikka sianihraa tuolle emännälle. Tai ... anna karbolivaselinia. Ja
sekaan collodiumia. Se tahtoo ... korpinrasvaa! Uusi lääke... Kelpaa
mihin hyvänsä. Prima re ... regula ... juris... Mutta apteekkari
myöntää: kansa tarvitsee ihmeitä. Kunhan paranevat! Mutta kiellä
panemasta silmiin ... tai ehkä se auttaa niihinkin.”

Mutta siellä on uusi, nuori farmaseutti, iloisella tuulella. Hän
huudahtaa:

”Mitä? Korpinrasvaako? Mainio akka! Missä se perhanan akka on? Minä
vien sen hänelle.”

”E ... e ... et!” kieltää apteekkari häntä. ”Sinä olet piirum! Ei sovi
niin mennä...”

Pian tulee Rosinalle korpinrasvaa. Mutta tuoja ei nyt ole itse
apteekkari. Eikä oppilaskaan, vaan kuitenkin tuo farmaseutti. Itse
apteekkari meni vieraan herran kanssa sisähuoneisiin. Ja iloinen
farmaseutti alkaa rasian tiskiin lyötyään hokea, kysellä, mitäs muuta
saisi olla? Ja sen henki löyhkää vähän väkeville. Juovathan ne herrat.

Rosina Käkriäinen pyytää:

”Kamaloitahan minä. Malakiakselle ... meidän...”

”Ahaa, Malakiakselle. Malakiaksen madoille. Oikein kamaloita”, sanoo
farmaseutti.

Rosinaa epäröittää. Mutta kuitenkin hän selittää hiukan närkästyneenä:

”Niin ... kamaloita nimeltäänkin ... vaan ne kun oksennuttavat. Jos
olisi muuta...”

”Jaha. On muuta. Saisiko olla filemoonia? Tai Tiitusta. On sitä. Se ei
ole kamalaa...”

”Eikä oksennuta ruokia pellolle?” kysyy Rosina.

”Ei ... nimittäin, jos ei syö.”

”Mitä? Niin niitä rohtojako...? Niin, niin ruokaa. No eihän se. Mutta
eikö olisi sellaista palaa kitaan noille käärmeille, että ihminen saisi
syödä? Sillä se poika ... sellainen älytön... Eikähän se tällainen
maalaisihminen, syömättä.”

Farmaseutti selittää, ettei sellaisia matorohtoja olekaan, ettei
pitäisi olla syömättä yhtä ateriaa ennen annoksen nielaisemista ja noin neljä tuntia
niiden nielaisemisen jälkeen. Ja sitten menee hän ja
kaapaisee kiireesti laatikosta rasian, kääräisee sen paperiin ja lyö
taas tiskiin. Neuvoo, että kahvia voi juoda kapselien päälle. Ja kysyy
sitten taas, mitä vielä saisi olla.

Nyt olisi Rosinan pyydettävä niitä verenpuhdistustippoja. Mutta mitä
tämä sanoisikaan, jos hän tältä pyytäisi? Tämähän se vasta pilkallinen
onkin. Apteekkiin tulee taas lisää väkeä. Tämä huutaisi varmasti kohti
kurkkua, mihin tarkoitukseen hän niitä käyttää. Voisi antaa Rosinan
ilmikin, sillä kovahan laki sellaisesta on. Ja oikeutettuakin Jumalan
rangaistusta se olisi. Mutta mitä ihmettä Rosina parka voi!

Rosina koettaa puhua: siitä ei tule mitään. Ja keksiipä valehdella,
että hevoselle ... tai mummolle ... pitäisi jotain vielä.

”Mummolle, mitä?” kysyy farmaseutti. ”Mikstuuraa? Simpleksiä? Haha,
kolmisormen linjamenttiä. Tanskan kuninkaan...? Hevoselle? Mikä sillä
on?”

Kyllähän Rosina tietää, mitä kolmisormen linjamentti on, eikä hän siitä
ällisty. Mutta siitä, että tuo puukhollari nauraa hänelle. Rosina on
sekaantunut ja loukkaantunut. Hän katselee maahan. Mutta myyjä hokee:

”Mitä se on? Onko sillä patteja, hevosella? Pantaisiko panska
luusalvaa? Vai vatsa mummolla kipeä? Pannaanko Kallen saunasuolaa? Vai
paiskataanko karierijäärnestiä? Mitä? Häh? Vai kipsjaakoppiako?
Liirakon liuskaako? Paljunkiako? He? Haha. Kuparossia? Vai jäniksen
vettä? Tai matokassin teetä? Tai kärpäsen maitoako?”

Rosina on suuttunut. Ja hätääntynyt: hän koettaa selittää, että sitä
linjamenttiä hän sille mummolle tahtoisi. Joku ostajista nauraa. Ja
tämä apulainen tiskin takana yltyy ja hahattaa, kun Rosina työntää
rahoja kiireesti tiskille:

”Sitä kolmisormen linjamenttiä? Sitä saatte. Haha. Tuossa on rahaa
takaisin. Mutta entäs Pyy-Pekan rintatippoja? Entäs juutalaisen
piritystä? Kun kerran sitä korpin rasvaa, lihavasta korpista! Entäs
kurkmeijaa? Entäs kirpun siemeniä? Entäs vanhanpiian nahkaa, sille
hevoselle hankautuneeseen pahkaan. Haha! Entäs junttapiimää? Onko mummo
palanut? Entäs krepkoita votkaa? Ha, haha ... otetaa me votkaa...!”

Rosina sieppaa rahansa, konttinsa, nyyttinsä ja pyttynsä ja lähtee.
Takaa kuuluu hoippuvan myyjän hahatus:

”Entäs sa ... saakelin pojan korvatippoja! Entäs kompiaisia! Entäs
veisaavan pukin talia...”

”K—simullinpulveria!” ärjäisee Rosina ovelta ja katoaa ja lyö oven
kiinni niin että kello helisee. Hän on kuohuksissaan. Ovat ne nuo
herrat... Pilkkaajat...!

Mokoma!

Tämä humalainen saattaa Rosinan ajattelemaan entistä paljon suopeammin
tuota mustahuulista apteekkaria, joka toki antoi ihmisten olla
rauhassa.

Mutta tämä, sika! Herra...

Puhupa tälle huoliasi!

Ne verenpuhdistustipat jäivät ostamatta.

Paremmin olisi hänen kälyntapaisensa, Maunon Pertta, tämän asian
toimittanut. On se toki Pertta sellainen, ettei sen nenä lennä
punaiseksi turhista, olisipa se ostanut vaikka omiakin neuvomiaan. Niin
hävytön se on. Ja hävytön pitää ollakin.

Kauan menee ennenkuin Rosina rauhoittuu: vasta pölyisen torin toisella
puolella, jonka yli hän on harppaillut pitkin askelin ja niin rajusti,
että kontin putelit selässä ovat kilisseet. Hän on menossa veljensä
Maunon ja Maunon Pertan luokse.

Torin ympärillä on ruskeita ja vihertäviä puurakennuksia ja herrain
koulu, jonka ikkunat ovat isot kuin minkäkin kirkon. Siellä torin
nurkalla Rosina vasta katselee, meneekö hän oikeaa katua. Tuossa on
niiden venäläisten kirkko, hospottajien, kaunis ... kultaisine munineen
ja risteineen. Sen tarhassa on puita, joita Rosina ei tunne, mutta
jotka ovat lehtiensä puolesta vähän kuin leppiä. Sitten tulee pitkä ja
kaita katu. Sitä myöten Rosinan onkin mentävä. Hän kävelee katukäytävän
vieressä, nurmea myöten, sillä ilkeää on hänestä kalistella täällä
kivistöä äänekkäillä kengillään: saattaa joku katsella häntä
ikkunoista. Ja kun vastaan tulee nuori poika, hattu takaraivolla ja
viheltäen niin että katu kaikuu, pysähtyy Rosina häntä katsomaan.
Rosinan tekisi mieli sanoa, että kylläpäs se poika ... kun viheltää ja
huilottaa. Nuo Rosinan kengätkin kiljuvat kuin mitkä. Sen koukkuisen
kadun päästä poikkeaa hän vasemmalle, yhä kaidemmalle kadulle. Se kuja
on kivitetty seinävierestä toiseen mukuloilla niin tarkoin, että
sarvenet siinä louhessa tulisivat kipeiksi, jos enemmän kävelisi.
Tuossa on kukkia ikkunassa, verenpisaroita: ihanpas ovat tippuvan veren
näköisiä. Ja ne ovat kauniita kuin paperikukat. Onhan niillä rikkailla,
katsellakseen niitä, istuskellessaan. Tai jos eivät liene ihan
rikkaimpia, koska ikkunat ovat noin Rosinan jalkojen juuressa. Tänne
laidemmalle ... ne köyhät pannaan.

Kujan päässä on pieni lahti. Jyrkillä rantakallioilla on pikku taloja,
punaisia ja valkeita taikka maalaamattomia. Kaupunki on saarella.

Lahden perukkaan näkyy vastainen mantereen ranta. Siellä on pieniä
mustia ja punaisia mökkejä, vielä sakeammassa kuin taloja täällä lahden
ympärillä.

Se vastainen ranta on Mesopotamia, kaupungin etukylä, jossa Mauno Kypenäinen
asuu.

On kuumaa. Ajan kulkua arvatakseen voi tuskin vilkaista aurinkoon, niin
se sokaisee. Kärpäset, paarmat ja muut hörriäiset helistävät ilmassa.

Lahden perukassa on hiljaista. Ei näy ihmisiä muita kuin tuo mummo,
joka peseskelee tuossa rannassa pyykkiä, lotistelee vettä. Ja kauempana
on lapsia venelaiturin luona ... mekastavat niinkuin ei kaupunkia
lähellä olisikaan. Uivat. Taikka kärventävät paljasta pintaansa rakolle
auringonpaisteessa.

Vasemmalla puolella, mutta melkein ulapan suulla, sötköttää nokisen ja
mustan laivavarvin savutorvi. Ja sieltä kuuluu rautaisten peltien
pauketta, kun niitä taotaan. Myöskin näkyy telakalta paraikaa
rakennettavan, suuren rautalotjan runko, vielä ilman kylkien peitteitä,
niin että kaaret romottavat kuin minkä puoleksi syödyn kalan
rintaruodot.

Rosina lähellä on paljon veneitä.

Rosina saattaisi ehkä tavata Maunon tähän aikaa laivavarvillakin,
sillä siellä se Mauno ainakin jokin viikko sitten oli ollut töissä. Ja
jos Mauno on yhä niissä hommissa, ja jos hänellä on tänään sattunut
olemaan halu tai nälän pakko raataa siellä, noessa ja käryssä ja
komennettavana, niin saisi Rosina ehkä puhella hänen kanssaan siellä
verstaallakin. Ainahan se Mauno keksisi keinoja päästäkseen vaihtamaan
jonkin sanan sisarensa kanssa. Mutta Rosinahan tahtoo tavata myöskin
ystäväänsä Maunon Perttaa. Ja vaikeapa on jutella Maunolle työpaikassa
tällaisista asioista. Tuo konttikin on mukana ja siellä ovat suuret
työläisroikat.

Mauno soutanee kotiin vastaiselle rannalle kello kahdeltatoista. Soutaa
syömään. Siihen ei pitäisi enää olla kahtakaan tuntia, auringosta
päättäen. Maunon veneessähän Rosina sitten pääsisi ... jos Maunolla
enää onkaan venettä: on voinut myydä tai vaihtaa sen keväällä
löytämänsä. Ei niitä aina ole hyvä pitää kauan, löytöveneitä. Ihmiset
tulevat ja sanovat omikseen, vaikka eivät omia olisikaan, ja vievät
omanaan.

Maunon Pertta on ehkä kotona. Heinänteossa se kyllä käy joskus
taloissa, käy tyttärensä kanssa. Se on Pertasta melkeinpä ainoaa
hauskaa työtä. Ja nyt on kiirein heinäaika. Siinä tapauksessa, että
Pertta olisi tilallisilla töissä, ei Mauno kävisi kotona Potamiassa
aterioillakaan, vaan toisi eväät mukanaan kaupunkiin. Sopisihan käydä
verstaassa tiedustamassa, onko Mauno siellä, ja lähteekö hän tänään
kotiin. Ja tapaako Perttaa Potamian puolella.

Mutta kun Rosinan mieleen johtuu se apteekin herra, ei häntä haluta
mennä verstaallekaan, pomoilta sisällepääsyä pyytelemään.

Ja onhan hänellä tässä aikaa vaikkapa oikein lystäilläkin: käydä itse
salmen toisella puolella katsomassa, onko Pertta Kinnunen kotona. Sillä
jos se Pertta sille päälle sattuu, ei se mene pohatoille heinäntekoon
kiireelläkään ajalla, ei mene, vaikka olisi nälkäkin, niin
itsepintainen se on. Joten Pertta nytkin saattaa olla tavattavissa.

Veneet tuossa ovat toiset vedessä turpoamassa, toiset penkereelle
vedettyinä. Rosina vilkaisee ympärilleen kuin viisas lintu, nenä
käännähtelee huivin varjossa nopeasti kahden puolen. Hän valitsee
melkeinpä huonoimman veneen. Ei se muutu sen pahemmaksi näin lyhyellä
ajalla. Ja jos kuka harvoista näkijöistä ihmettelisi häntä, niin aikoo
hän työntää vesille veneen sellaisella varmalla liikkeellä kuin lotokka
olisi työntäjän oma. Mutta ei häntä kukaan katsokaan. Rivakasti soutaa
Rosina kapean salmen yli.

Se mökki, jossa Mauno asuu, on pitkänlaisen niemen tuonpuolisella
rantamalla. Nientä ei Rosina lähde kiertämään, vaan suuntaa veneensä
lähemmäksi, tälle rannalle, suhisevaan ja auringonpaisteessa hautuvaan
kaislikkoon. Siinä on matalaa, vene ei pääse aivan maihin. Rosina
riisuu kenkänsä, astuu lämpöiseen veteen ja vetäisee veneen mutaan.

Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut
kuin sieniä, sinne ja tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä
kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä. Ja pahojen,
niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata,
mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on
siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen
tuuskahtamaisillaan. Ja tuolla toinen vielä vinommassa ... niinkuin
köyhän lapsi, joka on kaatunut rapakkoon ... eikä häntä liioin
nostella. Tuolta ylhäältä jälleen kurkistelee tuvan pää terävän kallion
takaa kuin mikäkin metsärosvo, joka on poliiseja piilossa, puukko
hihansuussa. Tahi niinkuin viinanpolttaja ... poliisien ajama.

Rosina ajattelee, mitä kaikkea saattaakaan kuvastella mieleen: silmä
antaa sellaisia kuvastuksia...

Tuo punainen mökki jälleen, äsken maalattu, mutta vanha rähjä, paistaa
kuin helvetin peräseinä. Maalattu ja koristeltu ... niinkuin tässä
köyhän kannattaisi sillä tavalla köyhyyttään näytellä, tulenpunaisella.
Sillä ei sekään mökin asuja mikään rikas liene. Mutta mökki on
punaisempi Saaran puseroa ... rehentelee kaikkien edessä kuin mikäkin
syljettävä herras-h—ra ... se mökki. Kuten sanoakseen: antaa tulla
vaan, on täällä tilaa.

Mutta punainenhan se kuitenkin on köyhien väri, veren väri, sen on
Rosina kuullut monesti Maunolta ja Pertta Kinnuselta!

Rosina kulkee kantamuksineen ylemmäksi, Potamian taustalle. Kiertelee
polkuja, joita ei ole liioin raivattu, pienien perunamaiden välitse ja
muutaman vielä pienemmän ohrapellonkin.

Sitten näkyy kylän omistajan asunto, harvan petäjikön takaa. Se on
ollut herrastalo, aikoinaan rapattu, nyt harmaa ja rappeutunut. Hyvä
mies se on, se tämän kylän omistaja. Puolittain kaupunkilaisherra ja
tilan isäntä, sen huonon ja pienen tilan, minkä maalla nämä mökit ovat.
Reisvänni hän on nimeltään. Hän vuokraa köyhille mökintontteja,
telakka- ja tukkityöläisille ja muille, sellaisille, jotka ovat
paenneet tänne jopa toisista pitäjistäkin, olemasta porhojen orjia:
maksamasta heille possakoita mökeistä minkä isännät vain ilkeävät
tahtoa, ja komennella. Ei täältä muualta köyhä jaksa lunastella
tontteja. Mutta Reisvänni vuokraa tontteja huokealla, joskaan ei myy
niitä enempää kuin esimerkiksi tukkiyhtiötkään. Eivät henno myydä!
Eivätkä niiden herrat ja muutkaan suvaitsisi moisia rumia töllejä
lähellään. Tai vielä köyhiä ihmisiä. Mutta tämä sallii kunkin rakentaa
näille tonteille omien laaniensa mukaan. Kenellä on hirsiä niistä,
tekaisee. Kenellä vanha sauna, siitä kyhää.

Ja tuolla on tupana laivan kajuutta. Se on ruohonpäinen. Ja nätti se
onkin.

Asuupa joku, jolla ei ole muuta, maakuopassakin. Piilee kuin mäyrä
omassa kolossaan.

Jotkut ovat vuokranneet tai ostaneet nuo mökkinsä toisilta, jo
Potamiasta pois siirtyneiltä tai kuolleilta. Isäntä antaa heidän asua
niinkuin entistenkin. Ainoastaan jos muiden tilojen ponsarit alkavat
ahdistella Reisvänniä siitä, että hänen kylänsä köyhät kalastavat
heidän vesillään ja vievät heidän metsistään puita, tai jos poliisit
tulevat Potamian kylään jahtailemaan viinarokareita taikka naisia,
kaupungin herrain h—ria, ja tahtovat Reisvänniä ajamaan alustalaisiaan
pois, on hänen kaiketi pakko hiukkasen tiukata. Mutta harvoin se kuuluu
tulevan tiukkaamaan maksamattomia vuokriakaan. Antaa heille ne
anteeksi, unohtaa. Tai ei muistanekaan niitä, se kun on sellainen vähän
höhläpäinen. Huomauttaa vain elämään siivolla. Ja sehän on Rosinastakin
hyvä ... jos riettauksiin jotkut asukkaat menevät.

Ei Reisvännin tähden, vaan sinne Potamiaan usutettujen poliisien täytyy
köyhien joskus hävitä kodeistaan täältä ja myydä tai luovuttaa
töllinsä joillekin sellaisille, ketkä niihin sattuvat tahtomaan
muuttaa. Taikka jättää ne asumattomiksi, kunnes joku asettuu niihin
omin lupinsa.

Sellainen on Reisvänni. Ja hätäkös on hänellä. Ei hänen tarvitse kiskoa
vuokria: mökkejä on niin paljon, että tilan omistaja saa rauhassa
istuskella kotonaan keinustuolissa, syödä jos jotain mahansa täydeltä
ja maata mötköttää niinkuin herra, mutta paremmasta ansiosta kuin monet
muut herrat.

Nyt kiiruhtaa Rosina kylän laidassa, jossa mökkejä on harvemmassa,
matalaa petäjikköä kasvavalla kankaalla. Siellä ei Rosinakaan tahtoisi
kulkea yksin syksyiseen aikaan ja illalla. Silloin ei poliisien ole
sinne tulemista, eikä päivälläkään muuten kuin miesvoimalla ... taikka
saavat selkäänsä niin että ruskaa. Sellaisia tämän kylän ihmiset ovat.

Eivätkös huuda lapset nytkin tuolta yhden mökin aidan takaa Rosinalle:

”Mikäs h—ra sinä olet?”

Rosina Käkriäinen on vähällä kivahtaa, että mitä he ihmisiä sillä
tavalla haukkuvat. Mutta ... sellaisiahan ne köyhien pennut ...
vaikkeivat hänen omansa noin hauku vierasta. Ja kyllä täällä saavat
usein kuulla nimensä paremmatkin.

Sitten menevät lapset mökin nurkan taakse, ja sieltä ne räyskyttävät
Rosinaa, joka kulkee naurahtaen ohitse.

Viimein tulee Mauno-veljen mökki, nevaksi ruohottuneen poukaman
rannalla. Kulmikas aitaus, jonka sisällä on harvaa ja kituvaa perunaa,
huonossa maassa. Kaksi rakennusta: ylempänä tupa, ja tuolla alempana
tuo musta ovi on saunan, melkein maan sisään tehdyn. Mutta tuvan
kupeessa on myöskin kamari, tosin vain laudoista ja uuniton, mutta
kesäiseen aikaan asuttava.

Ei tämä mökki ole Maunon oma. Mauno ja Maunon Pertta rupesivat
itsestään siihen asumaan keväällä, kun entistä asukasta ei ollut
vuoteen kuulunut. Ehkä se ei tulekaan enää takaisin.

Jos se ei tule, silloin möisi Reisvänni kai mökin. Mökki kuuluu olevan
omistajan tonttivuokrasta nyt Reisvännin. Ehkäpä Maunon onnistuu saada
Reisvänni myymään se hänelle. Onnistuihan Mauno siinäkin, ettei muudan
toinen mies päässyt keväällä perheineen tähän mökkiin, vaikka oli jo
Reisvännin kanssa puhunut. Mauno ei ollut puhunut, mutta kun hän sanoi
Reisvännille, että se toinen oli paha suustaan ja löysien naisten
luonaan pitäjä, niin saipas Mauno silloin mökin eikä se toinen. Mauno
oli juuri ajettu pois erään talokkaan torpasta, johon hän oli muutama viikko
sitä ennen päässyt loiseksi. Mauno ei ollut suostunut siitä
hyvästä tekemään saidalle isännälle töitä taloon sellaisesta hinnasta
kuin rikas isäntä tahtoi. Kyllä olisi sillä isännällä maksaa
enemmänkin! On sellaisilla isoilla talokkailla! Eipäs hennonut
maksaa ... korennolla uhkasi ajaa Maunon pois. Ja Maunon piti lähteä.

Rosina Käkriäinen on kiivennyt aidan ylitse ja katsoo mökin hataraa
ovea. On, onpas joku täällä kotona, koska ei ole lukko ovella! Rosina
vilkaisee sisään pienestä lasiruudusta, joka on ovessa ... kuin mikä
pilkistelyluukku, josta näkee ulos ... jos näkee nyt tupaankin. Mutta
lasin voi peittää sisältä. Se luukku on entisen omistajan ajoilta,
sillä Mauno ja Maunon Pertta nyt eivät pelkää mitään: ainakaan Mauno ei
peittele sitä ruutua. Mutta poliiseja siitä on hyvä pitää silmällä.

Rosina jättää konttinsa multiaispenkille, jonka avulla tupa pysyy
talvella lämpimänä, ja menee kannuineen ja pyttyineen sisään.

”Eikös ollut totta! Putkinotkon Rosinukka”! huudahtaa tuvassa nainen,
joka hypähtää pystyyn penkiltä päivänpaisteisen päätyikkunan alta. Hän
on paremminkin iso kuin keskikokoinen. Hän jatkaa: ”Enkös minä jo
sanonut, kun oikeaa suupieltäni kutitti, että tulee oikeita vieraita!
Vieraita! Että tulee ehkä Roska! Se oli totta! Totta! Totta!”

Nainen, Mauno veljen eukko taikka toveri, sillä eihän se Pertta ole
vihittänyt papilla itseään Maunon kanssa, vaan muuten ovat yhdessä,
haastaa hyvin kovalla äänellä, joka yltyy ihan rauhallisestikin
tarinoitaessa joskus suorastaan huudoksi. Niin käy, jos hän on
kiihtyneellä päällä, ja sitä hän on enimmäkseen. Silloin hänen
puhuessaan on hänen suunsa kuin torvi: pyöreästi auki ja huulet
pitkällä kuin leppätorven kovasta puhalluksesta tärisevä ja läpisevä
reuna. Silmät aukeavat Pertan huutaessa pyöreiksi kuin suitsirenkaat.
Ja nytkin hän hakkaa oikealla nyrkillään vasempaan kämmeneensä
ennenkuin kättelee ystäväänsä Rosinaa, jonka luo hän on rynnännyt. Ja
Pertta hokee inttämällä:

”Totta! Se oli totta! Helvetin totta!”

Sitten voi Rosina, joka on laskenut naurahdellen nyyttinsä ja kannunsa
pankon eteen, kätellä Pertta Kinnusta sekä veljeään, sillä myöskin
Mauno Kypenäinen on kotona. Mauno seisoo vaiti juuri tuossa liitän
nurkalla, korviaan rassaamassa, murjottavan ja mustan näköisenä,
tummaverinen kun onkin. Ja lisäksi on hän päivettynyt kalastellessaan
ja muutenkin vesillä liikkuessaan. Siinä hän nyt seisoo, lapikkaiset
jalat polvien kohdalta taaksepäin taivuksissa. Hänen leveä suunsa menee
Rosinalle lauhkeaan hymyyn.

Nyt antaa Rosina kälylleen Pertalle tuomisensa, kannun maitoa ja
nyytistä kaksi kiloa voita, antaa vaatimattomin elein ja lausein,
ikäänkuin kainostellen. Mutta Pertta Kinnunen huutaa:

”Johan minä sanoin! Tuo Rosina se on Rosina! Se on ihminen ... tässä
maailmassa! Kun ei ollutkaan tässä muuta kuin leivänkäntsäkästä, — ja
hapanta leipää kun minä en syö! En! Ennen pyyhkäisen sillä... Ja minä
aioin jo lähteä maailmalle, ja niin lähdenkin! Lähden! Minä annan tälle
pitäjälle pitkät ruikulit. On sitä vielä muualla ... saa hampaisiinsa
hiivaleipää. Ja makkaraa häntääni ... muualla. On sitä työtä siellä ...
jos ei täällä enää Maunolle anneta. Eikä tarvitse Pertan siinä työssä
suoliaan mahasta nylkeä. Se on naisten työtä. Naisten!”

Rosina Käkriäinen muistaa, että on se Pertta, sellainen hurja, tainnut
heittäytyä niihin töihin joskus tosissaankin. Epätoivon vallassa.
Vaikka ei viime vuosina, tultuaan Maunon pariksi. Pertta Kinnunen on
ollut tätä ennen miesten kanssa vakinaisesti kolme kertaa.
Ensimmäiselle miehelle sai kolme lasta. Mies tuli kivulloiseksi, työhön
kykenemättömäksi. Pertta, villitty, jätti miehensä ja työnsi lapset
vaivaistaloon. Työnsi muut, paitsi vanhinta, Sanelmaa, joka oli kyllin
iso kuljettaa mukana. Sitten on Sanelma aina seurannutkin äitiään, asuu
nytkin täällä Maunon luona. Muutaman ajan kuluttua sieppasi Pertta
toisen akan miehen ja karkasi hänen kanssaan jonnekin, sinne Karjalan
puolelle. Kaunis se oli silloin Pertta, Rosinan ja Maunon
lapsuudentoveri. Solakka se oli. Kyllä olisi kelvannut herroille ... ja
herroja Pertta sadatteleekin itsensä rosvoksi ja tällaiseen elämään
johtajiksi. Ja senkin vuoksi on Rosina hänelle anteeksiantava. Norja on
Pertta yhä vieläkin, vaikka on niin monessa ruukissa ollut. Ja se kun
laulaa: on ääntä! Sen kauneuden tähden on Rosina ihaillut häntä jo
nuorempana, ja ihailee vieläkin: varsinkin lapsuuden muistojen
vuoksi... Jopa rakastaakin häntä, koska heidän kummankin elämänsä
kohtalot ovat olleet kovat. Ja osaapa Pertta aina sittenkin selvitä
helpolla! Sitä taitoa ei ole kärsimyksiin alistuvalla Rosinalla.

Siellä Karjalan puolella sai Pertta sen toisen akan miehen kanssa taas
lapsen. Ja pakeni sieltä takaisin tänne kotipitäjäänsä, jättäen sen
lapsensa sinne. Sillä se mies oli tullut tänne akkansa luokse. Mitäs
vihkimättömästä liitosta! Ja kyllä se Jumalakin osaa rangaista
sellaisista.

Mutta itseensäpä on Perttaan pantu rangaistus, kuten Pertta sanookin.

Sen jälkeen kävi niin, että Pertan oikea mies kuoli. Nyt Pertta sai
ottaa uuden miehen, vihityttää. Mutta tämä mies taasen oli nuhjake, ja
petti vielä Perttaa. Ja Pertta rupesi itsekin pettämään, ihan tieten
taiten. Ansaitsemaan naisten töillä, kuten hän äskenkin uhkaili.
Mutta se uhkailu oli paremminkin ainoastaan puhetta kuin totta: se on
jäänyt Pertalle tavaksi tuon kolmannen ja toisten naisten kanssa
rähmäneen miehensä ajalta, jonka hän piankin jätti, lyöttäytyen nyt
lapsuudentoverinsa Maunon seuraan. Vihille eivät pääse, kun Pertan mies
elää, missä lienee. Mutta Perttako lähtisi miesten kanssa rehjustamaan!
Ei sitä niin vain Maunolta! Mauno osaa pitää itsessään kiinni Pertan
yhtä hyvin kuin karkottaa muut hänen tavoittelijansa. Pertalle se on
antanut jonkun kerran selkäänkin kunnolla. Ja siksipä Pertta hänestä
pitää...

Pertta uhkasi muka lähteä maailmalle. Rosina siunailee nyt:

”Voi tuota Perttaa! Se on ... sillä ne sanat! Mitäs täällä ... sitten
on tapahtunut?”

”Mitäkö!” toistaa Pertta Kinnunen. ”Tuo Mauno on ajettu pois
verstaasta! Mutta se on viattomasti! Viattomasti! Viattomasti! Vaikka
kaulani herrat katkaiskoot ja kannikoistani kystä itselleen paistakoot,
niin se on viattomasti! Sanovat, että hän on kaatanut puita tuon
Pönkösen metsästä.”

”Ja siitäkö se... Poisko verstaasta?”

”Pois! Herrat ovat liitossa, ja Pönkönen. Ei ole Mauno kaatanut! Ei ole
tuonut kuin muutamia puita. Mutta ne nyt ovat ... porhot, talolliset
niistä puistaan ... niinkuin tikulla heitä silmään sohisi, jos pari
kertaa veneellä soutaa. Ja olisi oltu ihmeissä puista, kun Pönkönen ja
muut eivät niitä anna, jos ei sieltä Kenkkuinniemeltä olisi saatu
soutaa... Ja nyt vielä maitoa ja voita!... Mitenkäs se yksi mörikkä, se
Juutas, antoi nämä tuoda?”

Rosina vastaa:

”Mitäs ... tuollaista voisikaretta! Eikähän se muutenkaan ole niin
nuuka ... teille. On sen mieli kiitollinen ystäville. Mutta jos joku
vihoittaa sen ... se möröttää ehkä koko ikänsä.”

”Niin, niin!” huudahtaa Pertta Kinnunen. ”Eihän se Juutas paha
naisille, ei toki. Haha! Perso se olisi naisille! Olisi! Niin katselee,
jos on hameita näkyvillä. Ja kyllä silloin pistää suunsa metiseksi.
Luulee naistenkin mieleen olevan. Jos kuka hänestä ... mokomasta!
Sellainen se on, Juutas ... hyi saakeli!”

Rosina Käkriäinen naurahtelee, ja onkin hyvillään, että Juutas on
sellainen nuhjus, ettei kukaan Rosinalta ainakaan mokomaa ryöstä.

Mutta mitä tekemistä on keskenään Maunon verstaasta ajamisella ja sillä
seikalle, että Pönkönen on Maunolle vihoissaan puittensa viemisestä?

”Ei mitään, ei karvan vertaa!” vastaa Pertta Kinnunen Rosinalle. ”Mitä
niillä puunkantturoilla olisi siinä tekemistä! Mutta kuulehan,
Rosinukka, minä ja Sanukka oltiin meidän isännän talossa heinällä.
Talon ruuissa. Leipää ja silliä. Olkoon! Syököön Reisvänni jos...! Niin
vein yhtenä evästä Maunolle verstaaseen, murkinatunnilla. Ja
siellä rupesin laulamaan. Minä lauloin ja kuulin verstaan porhon
sanovan pajassa, että taasko se tänne kiekumaan, tuo Potamian varas,
Pönkösen metsänvaras. Mutta minä en ole varastanut. En, en! En rievun
riekaletta Pönkösen housunlahkeesta! Ja niin sanoin sille herrallekin,
insinöörille. Ja sanoin näyttäväni hänelle takapompelini. Ja kun tuli
muita herroja ja nekin tiukkasivat Pönkösen puolesta, niin sanoin
näyttäväni heillekin. Ja minä näytin sen heille.”

”Isomuotoisesi, hihii!” naurahtaa Rosina.

”Niin. Ja olisi ... olisi ollut iso kuin leivinuuni! Silloin se olisi
heille mieleinen. Ja siitä ne saivat metkun ahdistella Maunoa. Mutta
Mauno nyt ei ole se mies, joka rupeaa akkansa tähden anteeksi
pyytelemään. Potkivat Maunon pois. Mutta se on viattomasti! Viattomasti
kuin elävä piru! Pönkönen lähetti vielä meille terveisiä, — itse se ei
tänne uskalla tulla, muuten siltä suolet mahasta lapettaisiin että hän
manuuttaa niistä kantturoistaan. Ja panee poliisit viinoistakin
ahdistamaan. Pankoot vaikka linnaan, ja pää poikki ... mutta minä
lähden ukkoineni. Mauno mukaan! Kyllä me henkemme muualla pärjäämme!
Mennään Kotkaan. Tai vaikka Tornioon.”

Nämä uutiset, että Mauno on menettänyt työpaikkansa eikä saane
Potamiankaan lähistöllä nyt töitä, vaikka hän viitsisikin tehdä,
sopivat Rosinan suunnitelmaan, joskin hän suree Maunon kohtaloa, ylpeän
Maunon, joka ei pokkuroi porhoja eikä häpäise toveriaan. Ja Rosina
ajattelee, ettei se Pertta herroille pyllistämällä muuta kuin näytti
heille, mitä he tarvitsevatkin. Mitä ne Pönkösen puut liikuttavat
verstaan herroja!

Mutta nyt on Rosinan taottava rauta kuumana, pidettävä huoli omistakin
asioistaan. Siksi pyytää hän veljeään, melkein synkkänä murjottavaa,
heti tuonne kesäsuojaan, tuvan takana olevaan kamariin, neuvotellakseen
hänen kanssaan eräistä sellaisista, joista saattaisi olla Maunolle ja
Pertallekin etua.

”Menkää, menkää!” sanoo Pertta Kinnunen. ”En minä ole luulevainen
ukkoni sisarelle. Ja minun on keitettävä varikkoa. Sillä kahvia minulla
on aina. Ilman kahvia minä en rupea olemaan! En, vaikka en viikkoon
saisi leipää.”

Kamarissa on paitsi pientä pöytäkaappia yksi tuoli ja ikkunalla
valokuvauslevyjä, pilalle menneitä, paketistaan aukaistuja. Ne on
hankittu samalla tavoin kuin pahvinen valokuvauskonekin, joka on niiden
levyjen vieressä: lähettämällä sanomalehti-ilmoituksen mukaan jollekin
liikkeelle kolme markkaa. Sanelma ne vehkeet tilasi viime talvena,
mutta ei saanut selvää selityksistä, kuinka valokuvataan. Sanelma
loikoo nyt sängyttömän kamarin permannolla lehtilaverilla, lueskellen
”Työmiestä”. Siitäpä aviisista on Rosina saanu Maunon ja varsinkin
Pertan suun välityksellä paljon lisää luonnolliseen kiukkuunsa
rikkaampia ihmisiä kohtaan, yleensä tylyjä manttaalitilallisia ja
Rosinalle outoja herroja ja heidän orteleitaan ja hänelle epämääräisen
kruunun lakeja. Itse lukee Rosina huonosti, mutta ei niin huonosti kuin
Juutas Käkriäinen, joka ei viitsikään paljoa lukea. Eikä Juutas anna
Ananiaksenkaan tilata aviiseja: ne ovat hänestä ajan hukkaa
maamiehelle. Ja Rosinakin arvelee, että menevät ne rahat muuhunkin.
Ainoastaan silloin tällöin, aprikoivalla kiukkupäällä ollessaan,
hankkii Juutas täältä Maunolta lehden lainaksi Putkinotkoon ja tavailee
sitä, viisi kuusi kertaa vuodessa.

Sanelma loikoo permannolla. Nyt hän nousee ja kättelee Rosinaa. mutta
ei puhu mitään, hymyilee vain kirkkaasti. Hän ei puhu juuri koskaan.
Kuuntelee muita. Mutta sallii toisten puhua mitä hyvänsä ja hommata
mitä tahtovat. Eikä hän kiihdy milloinkaan.

Sanelma ei ole, sen uskoo Rosina, ruvennut vielä minkäänlaiseen pahaan,
tuo kuudentoista ikäinen Pertan tyttö.

Rosinan silmänluonnista huomaa Mauno, että sisar tahtoisi Sanelman nyt
lähtevän hiukan heidän paristaan. Mauno kehoittaa Sanelmaa menemään
tupaan, ja Sanelma tottelee, tyynenä ja tyytyväisenä.

Hetken päästä kutsuu Mauno kuitenkin hänet tuvasta takaisin. Sillä
Rosina on puhetta alkaakseen kysellyt veljeltään, eikö Maunolla olisi
antaa Juutakselle niitä viinoja, niin että Juutas pääsisi edes jotain
tekemään. Maunolla on niitä kyllä: hänen on täytynyt hankkia ...
ainoastaan vähemmän, omiksi tarpeikseen ... kun rahat tässä loppuivat,
elääkseen niillä. Mutta Rosina maksaa Maunolle sen minkä muutkin. Ja
täytyyhän Maunon koettaa auttaa sisartaan. Mauno käskee siis Sanelman
sisään ja lähettää hänet tuonne saunaan, täyttämään siellä Rosinan
putelit ... ne kontissa olevat. Mitäs Sanelmasta, kyllä se nämä asiat
tietää, se tyttönen sanoo Mauno.

”Mutta minkätähden tässä lihotetaan niitä välikäsiä?” alkaa Rosina
silloin puhua veljelleen, heti kun Pertan Sanelma on uudestaan
poistunut. ”Miksi ei turuutettaisi sitä itse ... poltettaisi...! Eivät
menisi voitot vieraille.”

Nyt esittää Rosina Käkriäinen tällaista: jos Maunolla ei ole täälläkään
työtä, vaan hyysäävät pois, rikkaat, niin tulkoon Mauno Putkinotkoon.
Perttoineen ... ja Sanelma kanssa. Heinäntekoakin olisi. Ja tulisi sitä
leipää ... sillä muulla tavalla. Jos ruvettaisiin hörräämään.
Syyspuolella se kävisi hyvin. Ja miksikä ei jo heti? Nyt ne alkavat
illat pimetä.

Mauno Kypenäinen murahtaa:

”Niin, eihän tässä nyt muutakaan asuntoa ... kun karkaavat täällä
kimppuun. Mutta entäs se Muttinen? Onko se siellä nyt? En ole nähnyt
kaupungissa könnimässä, kun en ole viikkoon siellä käynyt. Silloin
näin. Mutta se on tainnut meistä kuulla... Ja on muutenkin teille
äkäinen.”

”Sekö?” huudahtaa Rosina Kypenäinen. ”Eikös sitten köyhemmällä saisi
olla päiväläisiä! Apulaisia ... heinätöissä. Hihii! Eikä se olekaan
siellä. Ja jos tulee, niin sanotaan ... sanotaan, että te olette
käymätein, olette menossa kalamiehiksi, kauemmaksi! Ja ... asuisitte
vaikka aitoissa ... ja päivin olisit sinä keittämässä. Ja Pertta
saisikin jäädä Sanelman kanssa heinään. Meillä ei ole oikeaa asuntoa.
Tupa on yhä niin... Mitäs Juutaksesta. Mutta syksyn alussa se Muttinen
ainakin menee pois, köntäle. Silloin ... jäätte ihan vaikka meille
olemaan. Jos saisi rahoja, ottaisi kylältä salvumiehet... Ja tupa
pystyyn ... kuin linna. Ja tultaisiin sitä ominkin miehin toimeen, jos
Juutaksella olisi mukana muita. Silloin se tehdä riuhtoisi ehkä. Sitä
kun pitää aina nykiä nenästä... En ole saanut tupaa korjaamaan, vaikka
välistä tahtoisinkin. Siinä menisi viikko tai kaksi. Ja tästäkään
hommasta ei sen hänen luontonsa tähden ole tullut ... tuon ökötin
keittämisestä, hihii ... rylläämisestä. Se on ollut jo melkein
taipuvainen. Hiukan vain asettui vastakarhaan, kun olen sitä esitellyt.
Mutta tänäkin aamuna se arveli jo sinne päin. Vaikka se katkesikin
siihen ... kuin nukkuvan rukous.”

Rosina sanoo nyt innoissaan ja supatellen, että koska Juutakseen ei
pysty muu kuin kova, niin pitäisi sitä uhata. Leikillään. Maunon sopisi
tulla Putkinotkoon ja sanoa Juutakselle, että hän ilmiantaa hänet,
mokoman mörikän, jos hän ei rupea yhteisiin tuumiin. Ja rupea ihan
heti, viimeinkin. Maunohan se näet tuntee nuo Juutaksen retket ja
reissut. Pilalla vain ... niin että Juutas pääsee alkuun.

Jos ei Rosina tätä apua saa, ei hän tiedä, miten jaksaa eteenpäin
kimpsuilla.

Niistä kauppiaan hommistako lienee Juutas tullut entistä
nuutuneemmaksi ... ja hänestä se on tarttunut isompiin lapsiinkin.
Tekisi Rosinan mieli kerran olla vähän höllemmälläkin.

Rosina jatkaa:

”Ja jestileipiä ja läskiäkin saisi sinun Perttasi pöydälleen, kun tasan
näet pantaisiin saaliot! Ja karttelemaan nyt tässä ... eivät nuo ole
herrat ennenkään mitään mahtaneet ... edes Juutakselle.”

”Minullekos sitten!” äännähtää Mauno, joka tuntuu olevan valmis
hommiin. ”Vai minulle. Voi Jeesuksen ... hahaa, minä en uhkaile,
niinkuin Juutas, vaan minä losautan.”

Sen tietää Rosina hyvin veljestään, linnat ja kaikki kärsineestä.

Sitten naurahtaa Mauno:

”Haha, jokos se Juutas nyt olisi pehmeämpi? Olenhan minäkin, sen
tiedät, sitä hänelle esittänyt. Mutta annahan olla: nyt käynkin siihen
kiinni oikein tervarukkasilla, eikä silloin auta hänen muu kuin kiinni
pysyminen. Se vitkastelee. Ja se vitkastelisi koko ikänsä...”

”... ja kuusi päivää!” lopettaa Rosina iloisena.

Niin he juttelevat.

Siinä sanoo Mauno, että hänellä olisi jo tiedossa pataan soveltuvat
tarpeetkin: se yksi tämän kylän kavereista, niistä, jotka puuhailevat
täällä sitä, pelkää vallesmannia. Sanelma oli kaupungissa torilla
käydessään sattunut kuulemaan ihmisten kertovan, että tällä miehellä
olisi polttopaikka tupansa sillan alla. Ja niinhän sillä olikin. Savu
ja höyry menevät ulos korsteenista. Mutta nyt se mies vähän arastelee
ja myisi sen polttimonsa.

Rosina innostuu, että onpas viisailla konstinsa. Sellainen syntyisi
vaikka minkä tuvan sillan alle. No ... Putkinotkossa nyt ovat lapset...
joskaan ne nyt eivät...! Mutta onhan siellä korpea! Ja pata on! Iso
kotapata, se, jonka Mauno tietää. Ja kuinkas se olisi: Juutas lähti
juuri tänään hankkimaan jauhoja Kenkkuinniemen sahalta. Kuumiltaan se
on taottava rauta! On häärättävä niinkuin palava taula hännän alla!
Eikö voisi keittää niistä jauhoista? Maltaita ... puodista. Ja hiivaa.
Ja onhan Mauno ollut keitossa mukana, ja Juutas kehuu osaavansa. Ja se
osaakin vaikka mitä, jos se tahtoo ja pääsee liikkeelle. Ja rahalla saa
aina uutta jauhoa, leiväksikin. Vaikka rypisi aina turpa jauhoissa ...
ja ruumis jauhon vallassa. Tulkoon Mauno väkineen heti Putkinotkoon.

”Varikkoa kurnimaan! Varikkoa! Varikkoa!” huutaa Maunon Pertta tuvasta.

Mauno ja Rosina menevätkin.

Kahvia juotaessa ilmoittaa Rosina Käkriäinen sitten vilkkaasti
supatellen kälylleen tuon kamarissa tehdyn päätöksen. Mutta Pertta
huutaa, lyöden puukon päällä tahtia kämmeneensä, syödessään voilla
runsaasti siveltyä mustaa leipää ja juodessaan kahvia päälle, huutaa
silmät niin levällään, että valkuaiset paistavat:

”Ja me mennään! Kenkkuinniemeen! Jo tänä päivänä, tänä päivänä.
Laivalla. Niinkuin ammuttuina. Ja se keitetään. Mitä isket silmääsi,
Rosinukka? Isket! Isket! Ei sieltä tule muita kuin Sanelma. Kantaa
sinulle konttia sisään. Pitää sen sellaisen tytön jo tietää ... pitää!
Mutta siihen saa luottaa. Se ei kerro. Muuten selkään... Veneeseen
hatut ja torvelot, Mauno. Säkkiin. Ja lotka laivan perään ... ja hennon
minä itsekin siinä veneessä istua. Pois minä lähden täältä. Mutta
saunassa minä en rupea asumaan. Saarukka kertoi: siellä lahot sillat
nauravat Juutas Käkriäiselle. En rupea. Olisin kuin keltiäispesässä.
Ihan kuin kusiaispesässä. Se on totta, totta. Jo on tullut huonoksi tuo
Rosinukkani, kun ei mene aittoihin. Minä olen maannut niissä ennenkin.
Ja hyvä onkin, hyvä ... ukko haarojen välissä. Ja Juutas keittämään,
mörökki... Ja sinä sellaiselle menit, Rosina... Pannaan keittämään.
Pannaan! Pannaan! Vaikka hän rautoihin joutuisi, niistä isoista
käsistään, roppanoista, isommista kuin koko mies. Mitä se tuollainen
on? Sihautat niinkuin koiranpentu, Sanukka! Holauta. Holauta! Holauta!”

Maunon Pertta kehoittaa holauttamaan tytärtään Sanelmaa, joka on tuonut
Maunon hiljaisesta neuvosta Rosina Käkriäisen tuohikontista yhden
puteleista ja kaatanut siitä vihertävän tilkkasen ensin Rosinalle.
Rosina taipuu hymyillen ja ikäänkuin kainostellen maistamaan huultensa
kärjillä tätä juomaa, joka vähän haiseekin. Mauno kulauttaa
välinpitämättömästi mukulaiseen kurkkuunsa norrin, Sanelman kaataman
hänelle samoin Pertallekin. Nauratellen lisää nyt Sanelma äidilleen ja
ottaa itselleenkin kupin pohjalle.

Sitten jutellaan kaikenlaista. Ja yhtäkkiä alkaa Pertta Kinnunen
laulaa, etupäässä levottoman luonteensa ilosta, tietäessään, että hän
pääsee taas vaihtamaan olinpaikkaa, mutta myöskin näyttääkseen hyvää ja
kovaa ääntään Rosinalle, joka ihailee häntä. Ääntään, jonka pitää olla
kuin parhaan papin. Auringon paistaessa kolmiruutuisesta ikkunasta ja
sinisen taivaan säteillessä laulaa Pertta Kinnunen, jonka päätä haiseva
roju huimaa, laulaa säkeiden loput kimakasti venyttämällä ja aloittaen
aina uuden säkeen kiekaisemalla, niin kovasti, niin että koko
Mesopotamian kylä kaikuu:

”Suloi-seessa Suomessamme
oisko maata armaampaa
kuin on kaunis Karjalamme...”

Kahdeksastoista luku

Aurinko paistaa Putkinotkossa. Mummo, ruskea ja kumaraselkäinen, kulkee
Putkinotkon mökkiä kohti. Hän tulee marjametsästä.

On kesä, vanhoille etenkin hyvä. Aurinko korkeimmillaan, taivaan
suurella ja tummalla ulapalla. Se hautoo nukuttavasti väsyneen mummon
päätä, kun hän kaahnustaa metsäpolulla, ylös ja alas mäkiä. Katselee
huonoilla silmillään siristellen eteensä, ettei eksyisi karjapolulla,
ettei kompastuisi kiviinkin. Koko hänen kyyryinen yläruumiinsa vapisee.
Vasemmalla kädellään painaa hän litteää rintaansa vasten tuohista,
jossa on mansikoita, joukossa mustikoitakin, puolukanlehtiä ja
havunkorsia.

Mutta oikealla kädellään koettaa hän pidellä melkoiseksi kyssäksi
paisuneilla hartioillaan risutaakkaa, kuormavitsan sisään pujotettua.
Tuolla viidakossa mummo katkaisi ja väänsi koivunoksasta sen vitsan.
Polttopuita hän kantaa, kahvinkeittoa varten. Sillä kai hän nyt
varsinkin kahvia saa, kun Leja on yksinään emäntänä kotona. Kahvi se
helpottaa hänen luuvaloisia jalkojaankin, laihoja kuin talituikku,
polvista ja kantaluista muhkuisia. Mutta mitäpä siitä kivusta! Tai
muustakaan maailmassa. Mummo on vanha, lähes seitsemänkymmenen ikäinen
... Maailmasta päästäkseen hän elää.

Hän kömpii mökin kukkulaa kohti siltä suunnalta, jossa lampi ja niitty
ovat, musta ja syvä lampi, ja niitty täynnä kerkeän kesän kukkia.

Mummo, jolla on päässä valkea huivi hunnun tapaan, muinaissuomalaisen
hunnun, niin että otsan yläosa on peitossa, mutta korvat asioita
kuuntelevat ja ikäänkuin näkevät korvat, sokeutuvien silmien sijaiset,
hän laulaa tullessaan jotakin vanhaa virttä, Taavetin sanoihin
sepitettyä, kääntäen päätänsä tuon tuostakin sivuilleen, joten hunnun
laskos hartioilla heilahtelee. Laulaa säkeen nyt, toisen tuokion
päästä. Laulaa niinkuin ajatusten uupunut kulku, kaahnustaminen ja
sydämen alakuloisuus sallivat. Kimakalla ja sortuneella äänellä,
kuitenkin vielä joskus heleäksi kirkastuvalla. Sen äänen arvaisi olleen
aikoinaan sangen kauniin, niinkuin on muuten hänen tyttärelläänkin,
milloin Rosina laulaa: iltaisin lapsilleen, pienimmille, levähtäessään
joskus ennen makuulle rupeamista, päivän touhuista väsynyt äiti. Ja
sama ääni kuin Rosinalla on eräillä Rosinan lapsillakin, mummon
perintö. Se on pienellä Sanukalla, kun hän rupeaa veisaamaan mummolta
tai Pertta Kinnuselta kuulemiaan virsiä, tai matkii toisten lasten
kanssa aitan vinnillä kirkossa istuvaa seurakuntaa. Ja Lejalla sekä
Jopilla. Mutta varsinkin pikku Repukalla, Sirkkuna visertelevällä.
Hänellä se on lauluääni ehkä parempi kuin Lejallakin, arvelee mummo,
Rosina Kypenäisen äiti. Parempi on ääni, joskin Leja on oikea lapsi,
vaikka onkin sen toisen mummon näköinen, tuon Juutaksen äiti-vainajan.
Muut lapset, laulamattomat heistä, ovat äänensäkin puolesta Juutas Käkriäiseen
. Niin, Malakiashan se röhisee ja örisee kuin mikä mörkö,
vaikka se muuten olisi hyvä. Ananias ei laula, vaikka kuulo on selvä;
sen vähemmin Saara. Ja Topi laulaa niinkuin Malakias, jolla ei ole sen
kummempia lauluja kuin:

”Karvat ja kassit, korvat ja kossit!”

Sellaisia ne ovat Malakiaksen virret.

Näin vilahtaa mummon päässä. Hän on seisahtunut pienelle ja harmaalle
aholle, sillä siellä hän oli näkevinään mansikoita. Hän kumartuu nyt
niitä poimimaan. Ja ryömii sitten pitkin maatakin, nähdäkseen ja
saadakseen mansikat oikein lehtien alta. Hän kerää sekä kypsiä että
raakiloita. Ja löytäessään mansikoita, muutamia oikein meheviä ja
hyvältä lemuavia, melkeinpä jo liian kypsiä, mutta sen imelämpiä,
ikäänkuin Herran antimia, ihmettelee hän vielä, kuinka ihminen saattaa
laulaa sillä tavoin kuin laulaa tuo Pertta Kinnunen, muka hänen
miniänsä, ... niin, niin, vihkimätön ja toisen vihitty akka. Sellaista
on Pertan hoilaus, riuhtominen, jota Rosinakin ihastelee. Mutta ei
Rosina itsekään laula sillä tavalla. Ja toisenlaista on mummonkin
laulu, kun hän sitten jälleen alkaa Luojalleen laulaa, unohtaen
melkeinpä kaiken muun kuin laulunsa, kulkiessaan taas hiljalleen
eteenpäin, uudet mansikat tuohisessa kauniina katteena. Syvästi harras,
heleä, tyyni ja luottamuksessaan voimakas on mummon laulu, vaikka ääni
on jo vapiseva ja heikko. Se laulu muistuttaa Rosinan haikealta
vivahtavaa ja tyytyväistä laulelua hänen tuudittaessaan pientä Luukasta
tai Repekkaa. Mummon ja Rosinan laulussa on kummallisia omia sävelmiä,
niiden nuotissa vilahtelee tuon tuostakin yllättäviä äänentapailuja:
omituisen jyrkkiä siirtymisiä mollista duuriin ja duurista molliin.
Puoliääniä tarkempaa äänien jakoa, jota soittimien täydet äänet eivät
ole pilanneet; vapauksia, jotka eivät johdu korvan heikkoudesta, vaan
herkkyydestä. Alkuihmisten yksinkertaista, kaikki tunteensa vivahteet
soinnuttavaa, epämääräistä laulua, ikäänkuin laulurastaan puhelua.

Nyt lähenee mummo risukimppu selässä sitä mäkeä, jolle mökki on
rakennettu. Hän nousee naavettuneen pellonaidan vartta, väljämetsän
pienten petäjien sivuitse, lehmien polkemaa ja kuumaa uraa. Tuolta
oikealta kuultaa mummon silmään lammen perukka, tummahtavasta
hämärästä. Kauempaa kiiltää lahti, jota ylempänä sen lammen pinta on.
Kuinka se kiilto häikäisee silmiä, säkenöi koreasti auringon poutaista
valoa, ja kuinka lahti kihisee ja kiehuu auringonkiloa. Sieltä päin on
mummo tullut, kiertoteitä. Mutta ei ollut jaksanut aivan Muttisen
huvilalle asti, vaikka siellä, rauhoitetulla alalla, olisi aitauksen
sisässä ollut marjoja enemmänkin kuin muualla, koska elukat eivät sinne
pääse sotkemaan.

Aurinko paistaa, kiertää yhä, yhä oikeaan käteen, taivaisilla teillään.
Niin on hiljaista. Ja Jumalan kesä kaunis. Ei melua mökiltäkään, joka
kohoaa jyhkeänä töyrynsä takaa, kohti taivasta, jolla ei näy olevan
hattaroita. Lasten ääniä ja putkien soittelua erottaa tosin mummon
korva, mutta etäältä. Eivät ne taida kuulua niityltäkään. Ja koiran
haukuntaa ... mitä se Hurja haukkunee?

Helle on, herttainen, kesä kultainen. Hyvä vaivaisille jäsenille.
Heinäpouta. Missä kujan varrella on multaa vähemmän, voimatonta
keltamultaa, siellä pyrkii matala ruohokin kulottumaan: keltaiselta
paistaa tuossa rinteen kylki. Mutta eivätkös kiilu siellä
pääskysenhatut, kuin mitkä häikäisevät silmät? Vai mitäs punaista
siellä on’ Mummo menee ja katselee. Pääskysenhattuja ne ovat, kun hän
niitä läheltä tarkkaa.

Ja helle kypsyttää ruista... Jos vain ennättäisivät sitä ajoissa
korjaamaan! Ja toukojakin jouduttaa. Kosteutta on vielä alkukesän
sateista maassa.

Mummo kulkee lämpöistä kujaa edelleen. Hän ajattelee pääskysenhattuja.

Nämä pääskysenhatut, niitä ne olivat ... ne ovat niiden aikojen
tuttuja, kauan menneiden, jotka muistoillaan värisyttävät hänen
mieltänsä lauluun. Tällaisina päivinä tulevat mieleen entiset
päivänpaisteet. Ne tulevat niinkuin lammen pinnalle nousee, kun se
lämpiää, syvältä pohjaporeita. Muistoja ovat ne poreet, mutta hyvin
epämääräisiä. Ja vaikka niissä muistoissa on koviakin, ohdakkeita
elämän koko pitkältä polulta, eivät ne enää sydäntä pistä, eivät kalva
tai kaiva. Sillä mummo on vanha ja väsynyt: ne asiat ovat sydämestä
palansa jo kalunneet ... ja sydän on jälleen kalutut paikkansa
peittänyt niinkuin vanha puu rosoisella kuorellaan suojelee ytimensä.

Eiväthän sen kuoren läpi tunnu kovin edes nykyisetkään pistokset, joita
kyllä on. Eivät ... varsinkaan tällaisilla hetkillä, jolloin Isäisen
aurinko paistaa niin koreasti mummolle.

Keltaisilta alkoivat äsken pääskysenhatutkin vilistä hänen silmissään,
kun hän katseli niitä vähän kauemmin. Ja sitten poimi hän niitä,
kopeloimalla ... lapsille aikoo hän viedä niitä, Repekalle ja pienelle
Luukkaalle.

Niin hän hamuilee kedon kukkia kuin marjojakin, puolisokeana. Eivät,
eivät erota silmät sen paremmin! Tuoni tuo lähestynee... Siihen
kutistunee tämä maallinen elämä, joka taakse jääneenä kuitenkin
onnellisena hohtaa kaikkine pahoineenkin. Mutta ei sekään kuoleman tulo
tunnu pahalta. Väsyttää. Jumalan päivä paistaa ... tuolta sinisen
takaa: taivaasta, jossa on valkeus aina paistavainen.

Kovaakin on maailmassa ollut. Ja pahaa on ihminen itse tehnyt...
Pojankin hän oli tehnyt ennen vihkimistä ... sen Maunon. Eikä hän sitä
ole salannutkaan ihmisiltä. Eipä enää kymmeniin vuosiin. Niin se asia
on mennyt.

Ensin kertoi siitä helpottaakseen mieltään. Ja sitten on huvikseen
kertonut, kun on sattunut sellaisista asioista kenen kanssa puhe.
Kertonut, että hänelläkin se on yksinäinen poika. Kun sulhanen silloin,
ensimmäinen, jätti hänet. Miksi ei olisi jättänyt? Koska oli osansa
saanut, ja toinen oli nuori ja parhaillaan oleva tyttö ja oli laskenut
aittaansa. Mitä ne ihmiset sellaisesta ihmettelevät? Ei sureta se
mummoa enempää kuin ilahduttaakaan jokin muu ... sekään, että toinen
mies oli sen pahan sitten korjannut. Oli vihittänyt vaimokseen, ottanut
taloonsa emännäksi, sillä ei hän suostunut enää vihkimättä peliin.
Mutta eipä siitä vaimona olemisesta enää sitten, niiden asiain
puolesta: ne asiat olivat jo sydämessä muuttuneet. Syntinen hän on.
Syntinen on ihminen. Jumala anteeksi antakoon. Mutta onpa Luoja ottanut
ne ajatkin pois, iloiset ajat. Ei se kummaa, että hän sitten tahtoi
myöskin narrata. Ja narrasi sitä miestään, nuorena vaimona. Mummo on
kertonut, vieraammillekin, sellaiselle kuin herra Muttiselle, että hän
silloin ennen oikein sokerilla voiteli huulensa, kun meni tavoittamaan
poikia niitylle ja hevoshakaan. Niitylle ... kesäiselle niinkuin nyt.
Ei se tunnu mummosta kummalta, että hän oli narrannut. Hän näkee
ainoastaan epämääräisiä kuvia niistä iloisista hetkistä, jolloin
sokeroituja huulia oli kilvan tavoiteltu. Sitten, sitten ... hohoi ...
uuvuttaa. Mies oli kuollut. Eipä Maunosta taloa hoitamaan, pieni oli
Mauno ... eikä siitä olisi siihen ollut, vaikka hän olisi ollut isokin,
hohhoi. Ja pieni oli talo, myymällä se meni. Sitten ... kuinkas sitten?
Loisina olivat eläneet. Rivakka oli mummo silloin: niinkuin nyt Rosina.
Koreita kesiä ja hiljaisia talvia. Ei koske sydämeen enää, että Maunon,
joka kasvoi yhtäkkiä mieheksi, piti tärveltyä. Linnaan se joutui ...
tappelusta. Poliisia löi. Ovat ne lyöneet muutkin. Ja senkin kertoo
mummo kenelle tahansa, jos siihen puhe sattuu... Ei, ei ole Maunolla
edes mökin-pahaista, mihin omaa äitiään kutsua. Ja sen eukko,
miniän-rutkale! Ei tee Maunolle lapsiakaan ... muille on tyhjäksi
itsensä tehnyt.

Siksi onkin mummo koettanut kiintyä sitä hartaammin Rosinan lapsiin, ja
kiintynyt muutenkin pienimpiin niistä. Ja niidenkin tähden hän on
pyrkinyt oleksimaan täällä, vaikkei se Rosina hänestä. Vaivaksi hän on,
vanha ja huono, nuoremmille. Mutta siitähän se ikä loppuu, ja on
hyvääkin ollut. Nyt ei jaksa mummo tuudittaa kauan kerrallaan
Luukastakaan. Siksi jää täällä leivättä. Kukas se ilmaiseksi? Rosinalla
on huolensa. Mutta tarvitsisi se vanhakin. Ja kerran on Rosina ajanut
äitinsä oikein korennolla talosta, kovasydämisesti, koska mummo ei ole
voinut sietää tuota Juutasta, köhniäistä, riuskan tyttärensä pilaajaa.
Mutta Rosina pitää tuollaisesta Juutaksesta. Sellainen on ihminen.
Sellaisiahan ovat ihmiset aina.

Mihinkäpä sudet vanhoina joutuvat?

Eivätkö toiset syöne heitä ennen niiden kuolemista?

Eikä sekään mitään, että mummon toiveet Rosinan lapsistakin ovat
menneet. Malakias: ei siitä akanottoon. Sellaisen Isäinen teki hänestä:
jo olisi miehen ikä, ja miehen värkit sillä on, on ollut parikin vuotta,
tarkastellut sen on mummo ja nähnyt. Mutta Ananias ... isäänsä
taisi sittenkin tulla ... pienenä virkeä ... nyt viruttelee selkäänsä,
ja tulee päivällä kesken töitä makaamaan. Ja Saara ... hävytön se on
mummolle eikä se oikeille jäljille joudu.

Mutta niinhän ne ihmiset. Menevät minne Luoja sallii. Minne Luoja
sallii pirujen viedä.

Leja on vanhemmista lapsista parhain, mutta toisen anopin on näköinen,
Juutaksen äidin, tänne kuolleen, pirtin lattialle. Sen on Lejalla
huulet, joskin ääni on tämän mummon. ”Ääni Jaakopin ääni, mutta
kädet...” Ja nuoremmat kiroilevat ja telmävät ja tappelevat ...
mummosta välittämättä, jumalattomat. Jopikin, pieni naskali! Isäänsä
ovat... Vihapäisiä... Vävyyn kaikessa tulevat. Ei tiedä, mitä tästä
perheestä oikein tulee.

Mutta ei mummo heitä enää isoina näekään.

Ainoastaan nuorimpia hän ajattelee ilolla. Repekkaa, Herran terttua. Ja
varsinkin Luukasta hän vaalisi, jos jaksaisi. Sillä mummo uskoo, ja hän
saa synnit anteeksi. Eikä Luukkaassa, kapaloon käärityssä, ole mitään
pahaa. Ei mitään, joka toisi mieleen surua. Se on viaton kuin
toivonlehvä ... näkymättömän toivon. Josta mummo iloitsee yhtä paljon
kuin ajatellessaan sitä ikuista kirkastusta ja iloa, minkä uskova
ihminen saa. Ihminen silloin kuin lapsi, sellainen kuin mummo nyt
laulaa, kantaessaan marjojaan ja kuormaansa hiljaa mökin mäelle,
ilmestyessään mustan riihen nurkalta mökin veräjän taakse. Laulaa
auringonpaisteessa säkeen kerrallaan. Sirkat sirisevät helteessä.
Kallioiden takana läpisevät haavat, mutta hyvin hiukan. Kaikki vaikenee
jälleen ... ikäänkuin kuunnellakseen. Ja aurinkokin tuntuu hymyilevän
ja siunaavan harrasta laulua, aurinko, joka säteilee keltaisena
huuruavan ilman läpi. Ikäänkuin loistava aurinko iloitsisi maansa
hedelmistä, joita se kasvattaa, ja tästä heilimöivää maata ylistävästä
laulusta, jota mummo laulaa, ajatellen pikku Luukasta ja itseään:

”Hän on kuin istutettu puu...
vesiojain tykönä...
joka hetelmän ajallansa antaa...”

Niin laulaa mummo, verkalleen kävellen ja läähättäen, hartaalla,
heleällä ja tyynellä äänellä, hohtavan auringon ja iankaikkisen taivaan
alla.

Mummo laskee risutaakkansa veräjän yli, ja kiipeää sitten itsekin
pihalle. Ihmettelee matikkaa, joka on yhä tuvan portailla, ihmettelee,
ettei Moksi ole sitä tullut siitä noutamaan. Sitten menee mummo
risuineen tupaan.

Ulkoisen ilman hämärtämillä silmillään tirkistelee hän siellä. Niin
virkkaakin Leja hänelle jotain, karsinasta kehdon äärestä. Ja pikku
Luukas on kehdossa. Leja sanoo:

”Hyvä, että ... mummo edes tuli. Muut, havukat, lensivät...!”

”Mihinkä ne menivät?” kysyy mummo.

Leja vastaa:

”Minne lienevät... Kesken heinäntekoa... Ketunpesälle ne menivät,
pojat. Ja sinne veivät perästään pienimmätkin... Kukas sitä Esteriäkään
kiusaamaan, yksinään, annoin hänen mennä Repekan vahtijaksi.”

”Ketunko pesälle!” huudahtaa mummo hengästyneellä äänellä. ”Kettuja
jahtaamaan. Tällainen pouta... Se se on...!”

Mutta mummo on väsynyt, ruumiinkin vaivoista.

Sen lempeämmin katselee hän nyt, kun on pyytänyt Lejaa pistämään hänen
marjansa konttoriin, ylähyllylle, etteivät Topi ja Sanukka veisi niitä,
katselee pientä Luukasta, hänelle kätkyestä naurahtelevaa. Ja mummokin
naurahtelee Luukkaalle ja näyttelee sille pääskysenhattuja. Mutta
asettuessaan tyhjän sängyn reunalle lasta tuudittamaan esittää mummo
Lejalle, että eikö sitä olisi kahvia keitettävä? Lejakin sitä
tarvitsisi, yksinään reuhtonut, ja muutkin saisivat, nuo heinämiehet
muka. Mummo on tuonut risuja kahvipuiksi.

Leja vastaa aikoneensakin juuri ruveta kahvinkeittoon ... ja sitten
ruokahommiin.

Yhdeksästoista luku

Mutta Juutas Käkriäinen istuu komeassa salissa, Könölinin sahan kartanossa,
jota sanotaan hoviksi, kuten ennenkin, herrasaikoina. Mutta
herra se on Könönenkin, rikas Konsta Könönen.

Käkriäinen on istunut siinä jo puolen tuntia.

Ja sitä ennen on hän ollut hovilla parisen tuntia.

Salissa on neljä korkeaa ikkunaa ja kaksi vihertävää kaakeliuunia sekä
katossa messinkisillä hevosenpäillä koristettu lamppu.

Pari ikkunoista on auki. Käkriäinen on täällä ajatellut, että jos hän
kerran tekee tupaansa Putkinotkoon uudet ikkunat, niin avattavia niitä
ei tehdä. Saa sitä ihminen pellollakin ilmaa, ja lämmintä varten se on
tupa. Sellaiset avattavat ikkunat, jotka Muttinen oli aikoinaan
Putkinotkon tupaan teettänyt, märättävät asumuksen: valuttavat talvella
vettä seinille. Ja kyllä Käkriäisten nenä sietää sen rukiisen hajun,
joka on umpinaisessa tuvassa.

Kun täällä hovissa pidetään ikkunoita tuolla tavalla auki, niin siksi
niitä tarvitaan kaksi uuniakin, talvella.

Salissa on vielä sohvia, Pietarista tuotuja, vihreitä kuin kuihtunut
sammal. Ja tuoleja sohvien välissä ja ympärillä. Ja on kukkia, joiden
lehdet näyttävät olevan kuin mitäkin piirakkaita. Ja seinillä ikkunain
välissä peilejä, ihmisille naamojaan kuvastella: kolme lattiasta
kattoon ulottuvaa peiliä, joista yksi tuntuu rämähtäneen rikki. Ja
paitsi maalattuja kuvia on valokuviakin, yksi itse Könösestä,
viiksineen, jotka ovat terävät kuin naskalit: toinen niistä tököttää
ylöspäin, toinen alas. Se on Konstan nuoruudenaikainen kuva, silmät
narjottavat päässä kuin renkaat. Ei ole tämä nykyinen Konsta Könönen
enää niin riuska ja tuikeasilmäinen. Ja pois tuo on ajanut
viiksensäkin ... vanhentunut on mies.

Näin on Käkriäinen ajatellut ennen, milloin on saliin ovelta
vilkaissut. Tänään ei hän ajattele tällaisia. Hän on vihainen.

Oven suussa hän istuskelee, möyhennetyllä tuolilla. Sellaisella
tuolilla, jolla ruoteet tuskin tuntuvat hänen takalistoonsa. Hän
tietää, että ruoteet ne ovat tuolin sisässä. Hän tuntee ne. Tuoli on
kuin mustalaisen hevosen selkä. Mutta topinkipaikalla istuu kuitenkin
kuin heinäpussilla hevosen selässä.

Miksi hän ei istu tuollaisessa tuolissa, jossa on kaiteet käsivarsien
pitelemistä varten ja putoamista vastaan? Taikka hyvän reen pituisessa
sohvassa?

Ei häntä alunpitäen ole tänne saliin istumaan kutsuttukaan, vaan hän on
tullut sinne itse ja istahtanut. Ei hän ole ollut millänsäkään,
luvattaisiinko hänen siihen asettua.

Takkinsa selänkin hän muisti olevan matikanlimassa, tosin kuivuneessa.
Mutta ei hän siitä välittänyt. Olipahan melkein harmissaan, ettei se
lima ollut vielä märkääkin.

Muutama tunti sitten oli hän vielä niin tyytyväinen ja muhoileva. Mutta
nyt taas ärtyisellä päällä.

Seurana on hänellä salissa kauppaneuvos Könölinin oikein korea tytär.
Mutta eipä Juutas Käkriäinen nyt tuosta tytöstäkään. Ja liiaksi
kyseleväkin on Konstan tyttö, joten Käkriäinen ei tällä hetkellä viitsi
hänelle enää vastata paljon mitään.

Syrjittäin karmituolilla istuu Juutas. Tuolin mätäs helähtelee silloin
tällöin hänen allaan, kun hän käännähtää. Toinen Käkriäisen jalka,
josta lapikkaan varsin on valunut nilkkaan kurtuille, on tuolin
etupuolella, toinen tuolin sivulla. Ruumis on kääntynyt uuniin päin.
Käsivarttaan hän nojaa tuolin selkämykseen, mutta tyytymätöntä ja
mälliä pureksivaa leukaansa, karvaista ja kirjavaa, painaa hän
kouraansa.

Juutaksella on se akkaväen hatusta muokattu hattu päässä. Äsken on hän
pistänyt sen takaisin päähän, vaikka se ensin oli hänen taskussaan
tuolla keittiössä istuttaessa. Se on mukava hattu siitä, että se menee
taskuun, kasaan kuin sukka. Nyt on hattu syvällä toisella
korvallisella. Se on keskilattialle päin käännetyllä ohimolla, niin
että hatun lierien alta näkyy ainoastaan hänen toinen, hiljaa märehtivä
leukansa, tippuvaa mällinestettä ja vähän nenää, mutta ei yhtään hänen
silmiään.

Kyllästymisestä ja suuttumuksesta on hän puolittain ummistanut
silmänsä. Ja nyt ne alkavat mennä umpeen nukuttamisestakin.

Mutta siltä puolelta päätä, jota sinertävä hattu ei peitä, kohoaa
tukka korttelin pituisina töyhtöinä, kellertävinä ja punertavina
kuin päivänpolttama suolaheinä. Paikoittain on pää harmaasti
päistäreinenkin ... kuin metsäsian turkki.

Nurkka paidan helmaa pilkistää esille housujen nappiraosta. Sitä hän ei
kuitenkaan ole tullut huomanneeksi. Silloin tällöin sylkäisee hän
tuskin tuntuvan tihkun uunin eteen, mutta kuitenkin yli valkean maton,
joka kulkee salin peränurkasta oveen.

Neljättä tuntia Käkriäinen oli jo varsin hyvällä, jopa iloisella
päällä. Ja alkoi tuntea selviävänsä pitkäksikin aikaa ... karhuna
makaamisesta.

Verkalleen oli hän kulkenut tänne hoville, katsellut. Kierrellyt
milloin suhisemasta hiljentyvien koivikoiden halki, milloin
havunpihkalta haisevia kankaita. Poikki metsäniittyjen, joilla vesi
seisoi vähissä ja haiskahteli kuumalta ja mädältä. Yhdellä kohtaa
sähähti siellä lapikkaan edessä käärmekin ... tarhakäärme ... turha
sellainen: se sitä tappamaan. Se viiletti pelästyneenä puroon.
Elettävähän senkin oli.

Mutta Vaskilahden, lähimmän naapurin kohdalla oli hän poikennut
mutkatielle, vaikka siitä alkaakin parempi tie. Niin hän teki entisestä
tottumuksesta. Ja huvikseenkin tällä kertaa, pidentääkseen täten
mukavaa kuljeskeluaan. Toisesta syystä rupesi hän aikoinaan, muutama vuosi sitten,
kiertämään Vaskilahtea loitommalta. Silloin, viidettä talvea
tästä viimeisestä lukien, oli Vaskilahden Matti, jonka kanssa
Juutas oli sitä ennen ollut parasta pataa, saanut sen talon
testamentilla Vaskilahden ryökkinä-vainajalta, ja silloin oli Matti,
ennen köyhempi mies, alkanut elää hyvin mukavasti, akan otettuaan, aina
vehnäsillä ja voilla. Sellaisen pihatantereelle kun Käkriäinen ei
lapikastaan pistä, vaikka suorin tie Putkinotkosta maantielle viekin
Vaskilahden kautta. Suutari Sinikanteleen mökin ohitse hän sitten on
tavallisesti kulkenut.

Se oli se ensimmäinen syy. Mutta sitten vahvensi sitä vielä uusi ja
nuorempi. Tarkkasilmäisen Rosinan huomauttamana selvisi Juutakselle
äskettäin muuan seikka, jota hän kyllä itsekin oli haistellut,
nimittäin, että Muikkusen Matti, tai sen akka, tahtoisi ostaa
Putkinotkoa: myydä isomman paikkansa ja elää pienemmässä pemisuonilla,
vielä rennommin. Tällainen totutti Juutas-raukan vihaamaan Vaskilahtea
niin, että hän nyt, oikein hyvällä tuulella ollessaankin, kierteli
pitkän matkan korpea Muikkusen talon ympäri, jos ei tällä kertaa
vihastakaan, niin entisestä tavasta. Kuin hidas karhu kömpi hän
vikaantuneella jalallaan ylös jyrkkiä vuorenseiniä ja kapusi uria,
joita hän etsi takavuosina niissä seinissä ja jotka hän on tallannut
paikoittain mustalle mullalle, varsinkin saadessaan liukua äyräiltä
alas melkeinpä takalistollaan. Sillä muuten ei niistä pääse. Isoilla
käsilläänkin on hän joskus tavoitellut kiinni puiden rungoista ja
kivien sammalhatuista, helteessä hikoillen ja itsekseen puhisten.

Mutta aina tuollaisista mutkatiensä esteistä päästyään on hän
pysähtynyt hiukan ja pistänyt piippuunsa.

On kuunnellut palokärkeä, miten se päryytteli hiljaisella ja kuumalla
kankaalla puun kupeeseen ja sitten huusi kimeästi.

Ja onpa Käkriäinen poikennut vielä syrjemmällekin, tirkistelemään
oluentiputtajaa, sen nimistä lintua. Katselemaan, oliko sen kieli
niinkuin pieni petkele, jota se vetäisee leukansa reunan ylitse ja
sitten taas pudottaa ulos kuin tipan olutta tai viinaa. Siitä on sillä
linnulla se ääni ja nimi. Mutta kun hän ei lintua nähnyt, ei hän
viitsinyt häntä ajella, sillä tiesipä hän jo ennestään, että onhan
sillä se petkele. Siinä hän kyykähti hiukan lepäämään. Kykki päin
aurinkoa. Siinä ne jäivät nuo pöksyjenkin luukut hiukkasen auki.

Neljän ja puolen kilometrin taipaleen Putkinotkosta sahalle hän tuli
melkeinpä kahdessa ja puolessa tunnissa. Mutta siitä ajasta veivät osan
Könösen monet siat, jotka hän kohtasi hovin heinäpellon aidan vieressä,
kun laskeusi viimeisestä jyrkästä pudotuspaikastaan lehmien ja sikojen
polulle. Siellä ne siat olivat ... jyrskyttivät polun kaluttua nurmea.
Ne olivat porsaineen. Voi minkälaisia piti ihmisten elukkeiden voidakin
olla! Ison talon siat niin laihoja! Juutas seisahtui niitä katselemaan,
sekä ihmetellen että hieman hyvillään. Isot siat niistä olivat kuin
lankunkappaleita. Niinkuin olisi pantu lankunpäitä kyljelleen pystyyn,
sellaisina ne liikkuivat hiljaa leppien välissä. Justiinsa kuin
lankunpäät, selkäreunasta pykälletyt: selkärangan nikamat näet...

Niin hoitaa sikoja tuo hovin emännöitsijä, se hölläsuinen neiti, jota
Konsta pitää täällä, itselleen vahinkoa tekemässä. Konsta itse asuu
enimmät aikansa kaupungissa, sekin ... niitä liikkeitä harjoittamassa.
Ja antaa tällaisen tilan olla isännättä. Mutta kyllä Käkriäinen sen
tietää: se Konsta taitaa tahtoa siitä neidistä etuilla sellaista muuta,
akkansa selän takana! Siinäpä se.

Mutta ne ne porsaat! Ne olivat niitä, joita Käkriäisilläkin on yksi,
Rosinan täältä keväällä tuoma. Silloin oli Käkriäinen suuttunut myllyn
konttoristille ja sahan hovillekin eikä itse lähtenyt tänne. Rosina toi
sen porsaan veneellä, säkissä. Samanikäinen on heidän porsaansa kuin
nämäkin. Mutta ero se on porsailla ja porsailla. Nämä niin pieniä
vielä! Niinkuin olisivat sen hänen porsaansa tekemiä, jos se olisi
ollut imisä. Mutta ihmekös tämä: kun pienoiset elukkeet ajetaan itse
hakemaan einettään metsästä, se emäntäneiti ajaa, lihava neiti... Ei
syötä porsaita karsinassa. Ja eihän sika heinillä elä.

Käkriäisen mukava tuuli lisääntyi vielä porsaita katsellessa.
Houkuttelipa hän yhtä luokseenkin, säälien sitä. Ja kun se tuli,
raaputteli hän sen niskaa ja kupeita, ja mittasi samalla toisen kätensä
peukalon ja etusormen välillä, oliko tämä miten pitkä. Kolme hänen
peukalopottinsa ja tuomentottinsa väliä se oli, tämä toukokuinen
porsas. Kotona hän mittaisi sitten oman sikansa, vertaisi, minkä verran
pitempi se oli sisaruksiaan. Ystävällisesti jutteli hän porsaalle
sitten, istuen kyykkysillään sen edessä ja mytistellen suutaan sen
kärsää kohti, kun taas porsas kurotti hänen puoleensa vaaleita
sieraimiaan, parin tuuman päähän hänen viiksistään. Vielä säälivämmin
kuin äsken jutteli hän kauppaneuvoksen porsaalle, puhallellen sen
kärsään:

”Voipas mokomat, kun eivät henno antaa nöki-raiskalle jauhoa ...
eivätkä maitoa sieltä lehmän tissistä! Niin on mullassa tuo kärsykän
terskakin! Jos Konsta asuisi itse tilallaan, ei se tätä sallisi tehdä.
Kyllä se nösköistä ymmärtää ... että niille ruokaa...”

Vielä viivytti häntä vähän sekin, että kun hän kiipesi hovin
heinäpellon aidan ylitse, mennäkseen pellon poikki suoraan sahalle ja
myllylle, sillä tänne itse kartanolle ei hän oikeastaan aikonutkaan,
vaikka hänen jo silloin teki hiukan mieli tulla tänne tarinoimaan,
viivytti se, että hän näki jonkin matkan päässä siellä väkeä
heinänteossa. Sitä täytyi hänen nyt pysähtyä katsomaan. Mökkiläisiä
possakassa.

Ja huusipa joku heinämiehistä hänelle jotain, huomatessaan hänet
heinäpellossa. Ei Juutas Käkriäinen juuri tallannut heinää: ojaa myöten
hän oli aikonut kulkea, mutta nyt sattui oja loppumaan. Eikä se mies
siitä kulkemisesta huomauttanutkaan, kun Käkriäinen sitten tarkemmin
kuunteli hänen huutojaan. Kaikkea ei Käkriäinen erottanut, mutta sen
hän oli haistelevinaan, että jotain se voi sanoa tästä hänen hatustaan.
Ennenkin ne olivat ihmiset siitä laskeneet leikkiä. Ja heinäakatkin
käännähtivät ja katselivat Putkinotkon Käkriäistä. Ja kuuluivat
keskenään nauravankin. Siksi seisahtui hän siihen vielä pitemmäksi
aikaa kuin oli ensin ajatellut. Niine hattuineen. Työntäen sen lujemmin
takaraivoonsa kiinni, näyttääkseen, että siinä se nyt saa olla, se
hattu, joka kelpaa hänelle, tällaiselle säästävälle miehelle. Ja
olisipa ollut yhdellätiellä päässä se karvahattu! Se se vasta olisi
ollut heille töllisteltävä, ikeniensä irvistelijöille.

Ja aikoipa Käkriäinen heille vastatakin: työntää joltakulta turvan
vähän nasakasti tukkoon. Sitä vastausta hän mietti, joskaan ei keksinyt
muuta kuin että huusi, alkaen panna tupakkaa piippuunsa, kauempaa
heinäväelle:

”Häh ... akat?”

Ja ylenkatseellisesti hän heille nauroi.

Sitten kulki hän hiljalleen jo niitettyä alaa myöten. Lähelle kartanoa
jouduttuaan hän ihmetteli, minkälaista lepikkoa komesrootti antaa
kasvaa joen rannalle niitylleen. Sellainen virstaa pitkä niitty
kasvaisi miehen käsissä heinää niin, että pellossa voisi viljellä
tärkeämpääkin, ruista. Mutta tähän lepikon kasvamiseen jälleen on syynä
paitsi se, että Konsta asuu kaupungissa ja jättää oikeat hommat, maan
viljelemisen, hiukan emintimänosalle, myöskin se seikka, että hovissa
on huono vouti. Se on laiska, ja varasteleekin isäntänsä viljoja ja
muita. Ei tuota nyt näkynyt heinässäkään töitä johtamassa. Miksi sitä
Ripattiakin pidetään täällä? Sen kyllä Käkriäinen tietää. Ripatista on
Konstalle hyödykkiä metsäkaupoissa. Ripatti se jutkuttaa tuhmia
talollisia ja ostaa heiltä esimiehelleen metsiä ja maita, joista Konsta
sitten metsiä hakkaa ja sahuuttaa.

Kun Käkriäinen tuumiskeli tätä, seisoskellen joen luona sillan
korvalla, ja suuttuikin jo vähän voudille, lipparille, niin alkoi häntä
haukkua hovin iso talonkoira, koivukujan päästä. Joskus se koira on
puraissutkin oudomman näköisiä. Mutta eihän Käkriäisellä nyt olleet
huonommat vaatteetkaan päällä. Käkriäinen suuttui vähäsen. Ja sen
varalta, että koira karkaisi hänen lahkeeseensa, rupesi hän katselemaan
itselleen oksaa taikka seivästä jolla löisi koiraa niin, että siltä
pääkuori aukeaisi, jos se yhä haukkua vouskuttaisi häntä. Eikö se liene
joskus käynyt sekin hänen lampaitaan repimässä, vaikkei sitä tosin ole
Putkinotkossa näkynyt? Tai ei repimässä tänä kesänä, vaan
pelottelemassa.

Silloin alkoi hovin karjapihalta kuulua häliseviä ääniä. Ylimmäisenä
sen emäntäneidin rämpättävä huuto. Nyt se neiti voihki ja siunaili.
Kuuluipa neidille tapansa mukaan pullikoivien renkienkin ääniä. Juutas
Käkriäisessä heräsi uteliaisuus. Mitähän ne taas siellä mekastavat?
Siellä käy aina sellainen mekastus, ettei vertaa. Tuon neidin hupsujen
käskyjen tähden, joita kukaan ei rupea tottelemaan. Käkriäinen ennätti
taittaa pienen oksan lepästä ja sitten hän meni kartanolle. Koira
väistyi hänen edestään ja lakkasi haukkumasta, joko siksi, että näki
hänet nyt kokonaan, lepikon takaa ilmestyneenä, tai syystä, että oli
muuta talon väkeä lähistöllä. Tuolla renkituvan edustalla seisoi
Ripatti, isopäinen ja punanaamainen vouti.

Ei halunnut Käkriäinen Ripatin puheille, mutta nyt oli hän jo tähän
tullut. Käkriäisellä on syy olla varovainenkin Ripattia kohtaan.
Ripatti on lurjus. Viime talvena oli hän esittänyt Käkriäiselle, että
hänen olisi ollut myytävä Putkinotkosta rakennushirsiä, koska Ripatti
aikoo pian sijoittua kaupunkiin. Niin on, rymä, Konstaa varastellen
rikastunut, että aikoo rakennuttaa itselleen oman talon kaupunkiin.
Mutta Käkriäinenkö sellaiseen leikkiin, vaikka hän nyt vähän on
antanutkin Potamian asukkaiden ottaa polttopuita Putkinotkosta! Ei
ollut vielä keksinytkään ruveta myymään ja suurissa määrin. Ja Ripatti
olisi tahtonut melkeinpä ilmaiseksi. Kun sitten Juutas ei ollut
sellaiseen tyrkyttelyyn suostunut, niin uhkasi hävytön Ripatti
ilmiantaa hänet viinoista. Vaikkei Käkriäinen yleensä myy niitä
asuinpaikoillaan, vaan kauempana, oli hän kerran viime syksynä tullut
tuomaan putelin tänne Ripatille, sillä Ripatti oli lähettänyt
noutamaan. Ripatilla oli vieraita kaupungista ... holkkimassa.
Käkriäinen oli kyllä voudin kamariin mennessään painanut Topilta
lainaamansa koppahatun hyvin silmilleen, jottei häntä, jolla oli muuten
Ananiaksen paltto päällä, tunnettaisi: enintään saisivat luulla
Muttiseksi siinä koppahatussa, hehhe, ajatteli Juutas leikillä. Eivätkä
ne vieraat olleetkaan hänelle tuttuja. Ja Käkriäinen oli ollut ihan
vaiti ja lähtenyt heti putelin hinnan saatuaan sieltä pois... Mutta
uhannut oli sittenkin Ripatti ja sanonut löytävänsä miehiä Käkriäistä
vastaan ... tarkoittaen todistajia. Käkriäinen ei uhallakaan suostunut.
Ei siitä asiasta ole Ripatin puolelta sen jälkeen kuulunut mitään.
Mutta tekemisissä ei Juutas tahtoisi olla Ripatin kanssa.

Kuitenkin on Ripatti nyt hänet huomannut ja tervehtii häntä.

Ja mitähän se emäntäneiti mekastaa?

Käkriäinen tallustelee tuvan portaiden luo. Siinä täytyy hänen kätellä
Ripattia.

Ja Ripatilta saa hän kuulla, että kaksi hovin lehmää on mennyt
kaurahalmeeseen, Könösen omaan halmeeseen. Ovat syöneet itsensä niin
täyteen raakaa kauraa, että kuuluvat kellistyneen, raadot, maahan.
Emäntäneiti hoppuaa nyt sitä asiaa rengeille, joita hän tiukkaa
vedättämään noita kipeitä lehmiä kotiin.

”Ai, ai, sehän nyt oli kohtalo!” valittelee Juutas Käkriäinen,
loksauttaen hiukan kieltään kitalakeen. ”Sehän nyt ... vahingonkohtalo.
Elukkeet halkeavat ja kuolevat. Mutta mitenkäs ne nyt sinne
halmeeseen?”

Ripatti vastaa, että oli revitty halmeen aita auki.

”Revitty? Niin ... joku repinyt? Kukahan se nyt sellaisen kolttosen?”

”Kyllä luulen tietäväni”, sanoo vouti. ”Meidän siat, räähkät, pääsivät
tässä äsken sen Puukon mökin potattimaahan siellä kaurahalmeen lähellä.
Puukolle olisi pitänyt maksaa. Ja puhuinkin siitä komesrootille. Mutta
mitäs se...”

Juutas Käkriäinen huudahtaa:

”Ahaa, niin että Puukko...! Repi aidan hovin lehmille auki. Jo, jo minä
arvaankin! Kappas, minkä kohtalon teki...”

Mutta parhaiksi on Käkriäinen ennättänyt istahtaa tuvan portaille
ruvetakseen pakinoimaan siitä Puukon teosta ja sioista: että se on
selvä, kyllähän se on kostoa, ja pitäisi ne siatkin pitää kiinni,
taikka voisihan niille panna hangot kaulaan, mutta sellaista aihetta se
nyt ei emäntäneiti taida ymmärtää ... niin, parhaiksi hän on ennättänyt
kaivaa sen pässinpusseista tehdyn ja harmaan tupakkamassinkin
housujensa taskusta, niin tulee siihen yksi rengeistä. Käkriäisen
vanhoja tuttuja, kotoisin samalta metsäkulmalta kuin hänkin. Se on
vilpitön ja lauhkea mies, jolle Käkriäinen on joskus saattanut
toimittaa tippasenkin, ja toimittanut kerran huokeammalla kuin muille,
ystävyyden vuoksi, köyhälle rengille. Hän tulee nyt ottamaan tuvasta
suitsia hevosille, joilla kipeitä lehmiä aiotaan vetää kotiin. Ja
Käkriäisen nähdessään hän huudahtaa:

”Kah, Juutashan se! Jo minä ajattelinkin, että olisipa nyt Juutas
täällä, niin eivät nuo lehmät kuolisi. Minäpä haastan komesrootille,
että täällä on sellainen mies, joka osaa parantaa.”

Käkriäinen kysäisee:

”Mitä ... onkos se Konstakin täällä?”

Renki sanoo, että on se ollut muutaman päivän.

Nyt vie hän suitset toiselle rengille, joka läävän nurkalla valjastelee
hevosia reslarekien eteen. Ja sitten hän katoaa tuonne korkeaan
koivikkoon, josta valkeaksi rapattu herrasrakennus pilkistelee.

Siellä rakennuksen edustalla, kaari-ikkunoilla varustetun valtakuistin
vieressä, loikoilee kauppaneuvos Konsta Könölin nurmikolla,
paitahihasillaan, tuo melkeinpä pelkästään kaupoista välittävä mies, jo
iäkäskin ja sairaalloinen. Tänne hän on tullut pariksi viikoksi
levähtämään. Mukana on hänellä tytär Svea, joka hoitelee häntä
tarkemmin kuin kukaan muu, sydänvikansa vuoksi jälleen tavallista
pahemmin kärsivää. Sillä emäntäneidistä, joskin Könölin on hänestä
pitänyt, niin että hankki hänelle paikankin täällä, ei ole hoitamaan
sairasta. Sen tietää Svea, samoin kuin ettei siinä pitämisessäkään enää
ole mitään semmoista. Emäntäneiti ainoastaan syöttäisi Könöliniä, mutta
Svea hoitelee paitsi hänen ruumistaan hänen sieluaankin. Svea istuu nyt
tuuheassa nurmikossa ja lukee isälleen ääneen sanomalehtiä, joita
maitomoottori toi tänä aamuna kaupungista. Kauppaneuvos köllöttelee
selällään huovan päällä, niska pieluksille sovitettuna. Hän
kuuntelee ... tai ei kuuntele: lepäilee vain. Tirkistelee vanhojen
koivujen vieritse helteisenä sakoilevalle taivaalle...

Vahinkokin kuului taas Könölinille tulleen. Lehmät päässeet syömään
kauraa. Mutta ... tulkoon! Onhan hänellä omaisuutta... Tämäkin kesä on
kaupoilla tuonut kymmenesti enemmän kuin kokonaisen lehmäkarjan.
Olkoot ... sarvipäät. On niitä paitsi hänen omaksi elinajakseen, jonka
pituudesta ei ole varmuutta, muillekin: perheelle ja Svealle ja...
Mutta ei nyt pidä ajatella sellaista, sanovat tohtorit.

Konsta Könölin ei huolinut edes nousta maasta, kun emännöitsijä
kuljetti hälisten ja huutaen tämän Jobin-postin. Hän ainoastaan kehotti
vedättämään raavaat halmeesta kotiin ja haettamaan kaupungista
eläinlääkäriä. Emännöitsijä lähettikin moottorin kaupunkiin.

Ja sitten on Könölin antanut Svean lukea itselleen lehteä, koska Svea
siihen tarjoutui. Niin kuluivat pitkät ajat. Emännöitsijä touhusi
karjapihalla.

Nyt tulee renki ilmoittamaan kauppaneuvokselle, että tänne on sattunut
ihan kuin parhaiksi sellainen mies, joka parantaisi ne lehmät... Yhtä
hyvin kuin tohtori ... ehkä paremminkin.

”Mikä mies se sellainen on?” kysyy kauppaneuvos.

”Se on vain sellainen!” vahvistaa renki kehuvasti. ”On se
parantanut ... ja parantaa yhä täällä Kenkkuinniemessä ihmisten
elukoita. Köyhempien ... ja talollistenkin. Eikä se maksa sitä rahaa
kuin tohtori kuitenkin ottaa...”

”Niin poppako on?” kysäisee Könölin.

”Jos lienee ... poppa tai pappa”, vastaa renki. ”Mutta ... paranemaan
se saa. Vaikka on sellainen ... niin parantaapas! Se on tuolla tuvalla.
Käkriäinen, Putkinotkosta...”

”Ai, ai, sekö Putkinotkon jumala?” huudahtaa hölösuinen ja punainen
emännöitsijä, joka joutuu samassa navetalta takaisin kartanolle.
”Kyllä ... kyllä sekin... Mutta minä pelkään sitä miestä! Se ...
ennustaa. Ennustaa kaikkea... Ja tietää ehkä kanssa ... kaiken maailman
asiat. Eikä aavista, vaikka se silmäisi...”

Yksinkertainen renki sanoo:

”Eihän se vihaa kenellekään ... syyttä. Ei se köyhemmille ainakaan,
tietääkseni. Mutta kun silloinkin, kolmantena syksynä, löivät sen yhden
miehen lehmää metsässä kirveellä, kostoksi, niin tiesipä, kuka löi.”

”Sepähän merkillinen mies”, mutisee Konsta Könölin. ”Käkriäinen,
niinhän nimi oli? Putkinotkosta? Muistan. Se on käynyt täällä
jauhonostossa. Vai Putkinotkon jumala nykyään? Ja kaikkea ennustelee?
No ... pitäisi tuota nähdä. Kutsukaapas häntä tänne.”

Renki lähtee Juutas Käkriäisen luokse ja sanoo, että komesrootti tahtoo
häntä tohtoriksi.

Käkriäinen lähtee, sillä ei se renki tullut hänelle puhuneeksi, että
oli jo lähetetty hakemaan toista tohtoria.

Renki on ainoastaan ajatellut, etteihän se lisäapu pahaa tee.

Eikä Ripattikaan ollut maininnut siitä Käkriäiselle, vaan oli mennyt
hänen, hartaasti puhelevan, parista vedättämään lehmiä kartanolle.

Rengin kutsun kuultuaan Käkriäinen tosin ensin vähän epäröi, ollako
noin vain avuksi otettavissa, kun häntä tällä tavoin pyydetään hätään.
Mutta sitten hän kumminkin ajatteli, että nyt hänen olisi helpompi
saada noita jauhojakin, helpompi itseltään Konstalta kuin siltä
konttoristilta. Sillä Konsta tarvitsi nyt paremminkin häntä, lehmiensä
vuoksi, kuin hän Konstaa. Ja ehkäpä hän saisi jauhoja täältä Konstan
aitasta, tarvitsematta kannella niitä myllyltä. Onhan Konstalla aina
ison talonsa tarpeita varten aitassa jauhoja.

Siksi lähti Käkriäinen hiukan vitkasteltuaan tuonne
herrasrakennukselle. Siellä kätteli kauppaneuvos häntä ... hiukan liian
huolettomasti kylläkin kipeäin lehmien omistajaksi. Sellaisen
tervehtelyn samoin kuin lihavan ja pyöreän Konstan keveät ja
naurahtelevat sanatkin päätti Juutas muistaa, kunhan tässä lehmien
parantamisesta puhe tulisi. Ovat ne monet muutkin, ja talolliset,
pyörineet ja kekastelleet mairien hänen edessään ennenkuin hän on
suostunut lähtemään heille tohtoriksi, kestittäväksi kaiken parhaan
mukaan. Kuitenkin hän hiukan lauhtui, kun kaunis neiti kutsui hänet
kohta sisään: joskaan ei valtaovesta, niin keittiöön, jossa kantoi
hänelle eteen kahvit, oikein tuukkirikalla ... vehnäskahvit:
monenlaisia vehnäsiä ja piperroksia. Käkriäinen otti hatunkin päästään.
Mutta sievoinen aika meni silti ennenkuin hän vastasi lehmäntauteja
koskeviin kyselyihin komesrootille, joka tuli myöskin keittiöön. Sen
verran oli Käkriäisen itsetunto loukkautunut. Ja lyhyt oli vastauskin
sitten, lyhyempi kuin salaperäisyys olisi vaatinut:

”On ... onhan niitä lehmillä ... mahanpuruja... Ja jos jotain...”

”Ja voisikohan noita parantaa ... tätä liikaa kaurojen syömistä?” kysyi
kauppaneuvos, asettuen keittiöpöydän ääreen. Pöydän toisessa päässä
istui Käkriäinen.

Juutas ei vastannut heti. Istui vain ja söi isosta kourastaan vehnästä.
Svea hymyili lempeästi pöydän vieressä, ja se hymy teki Käkriäiselle
hyvää. Neiti ... kaunis kuin mansikat ja rieskamaito. Jos nyt vastaisi!

”Niin tätäkö!” kehahti Käkriäinen. ”Tätä ... mokomaa asiaa! On niitä
muitakin... Kun on elävä käärmekin mennyt lehmän mahaan ...
sieraimesta.”

”Sieraimesta?” äännähti Svea. ”Niinhän ne sanovat vanhat, että käärme
menee. Onko se totta?”

”Mitkä vanhat?” murahti Käkriäinen. ”Tietävät ne muutkin ... tämän nyt,
tällaisen asian.”

Kauppaneuvos kysyi:

”Ettäkö käärme menee lehmään sieraimesta?”

”Nii-ni! Ja menee muualtakin ... mitä reikää lehmässä on. Kun panee
menemään”, vastasi Juutas.

”Panee menemään?” huudahti Svea.

”Niin.”

”Mikä panee?” kysyi Svea.

”Hm”, hymähti Käkriäinen ensin, niinkuin ei olisi viitsinyt
selvittää ... noille ihmisille, jotka eivät nyt sitä tiedä.

”Niin mikäkö panee? Ihmiset ... hm...”

”Hyi sellaisia pahoja ihmisiä!” huudahti kauppaneuvoksen tytär.

Käkriäinen nyökäytti päätänsä, ja virkkoi vakavasti:

”Niitä on sellaisia ... pahoja eläjiä.”

Ja tuokion päästä kysyi hän, hiljaisemmalla ja salaperäisellä äänellä,
katsellen vähän syrjäsilmällä kauppaneuvokseen:

”Mikäs tämä sitten on, tämä teidän lehmienne halkeaminen?”

”Mikäkö?” toisti Könölin.

”Niin ... kyllä minä tiedän”, vastasi Käkriäinen. ”Ja jos ei apu tule,
niin kyllä ne halkeavat.”

”Mitä tiedätte? Syynkö ... kuka on ne pannut niitä kauroja syömään?”
kysyi kauppaneuvos.

”Nii-ni!” vastasi Käkriäinen.

”No, sanokaapa!” houkutteli Svea.

Kauan meni ennenkuin Käkriäinen vastasi:

”Tiedänpä vain... Tässä onkin toinen kohtalo. On ... on tätä asiaa jo
rehlehtierattu... Ja tiedetään se, kenen näpit siinä on pelissä.”

”Mitä? Reflekteerattu!” äännähti Svea.

”Niin ... katseltu sitä”, vastasi Käkriäinen.

Tuon sanan on Käkriäinen kuullut Muttiselta ja käyttää sitä näin
arvokkaammissa seuroissa.

”Ahah?” huudahti Könölin. ”Ettäkö tämä olisi ... jos ei juuri
panentapaha ... niin kenties tahallaan aikaan saatua. Kenenkä sitten?”

”En tiedä... Aitaa jos lienee revitty... Mutta ... kyllähän ne
tiedetään. Kenellä ovat olleet konstit nähdä...” vastasi Käkriäinen.

Könölin kysyi:

”Nähdä? Oletteko te sattunut näkemään ... että joku viehätteli lehmät
kauraan?”

”Hm ... näkee sen muutenkin. Ja olematta äärellään”, vastasi Käkriäinen
salaperäisesti, kallistellen päätänsä.

Sitten pyysi kauppaneuvos Sveaa hakemaan sikareja, joita hän tarjosi
Käkriäiselle. Ja houkutteli:

”No, kuka ... sanoisitte nyt minulle?”

Juutas Käkriäinen arveli:

”Ei siitä vielä ole selvillä ... kuka se oikein... Ei ole oikein
rehlehtieruun jälkiä. Mutta sellainen aihe siinä vain on, että
paremminkin keskikokoisen miehen sen pitäisi olla... Ja
vanhemmanpuoleisen ... parrat leukojen alla. Ja rintaa vähän
ahdistaa...”

”Onko hänellä yskä?” kysyi Svea.

”No ... eikö liene tuolle tulossa keuhkokuume. Mutta kyllä se
paranisi...”

”Hm ... kukahan se sellainen. En tuota nyt satu muistamaan. Mutta eikös
sitä mitenkään... Sitä ... oikein nimeä?” houkutteli kauppaneuvos
edelleen.

Käkriäinen ei vastannut itse kysymykseen, mutta jatkoi, lyöden
kämmenensä syrjällä hiljaa pöytään:

”Niin se on se aihe... Ottakaapa hänet varteen tai ette, mutta sen
saatte vielä nähdä perästä, jos ilmi otatte, että sellainen se on mies:
leukojen alla parrat ... ja yskiä sen pitäisi...”

Kun sitten Käkriäisen mieleen johtui, että komesrootti voisi saada
kuulla Ripatilta, mistä hän oli päässyt näihin epäilyksiinsä mökinmies
Puukkoa kohtaan, jonka leukapartaa ja hengenahdistusta hän oli
kuvannut, niin varautui hän torjumaan senkin paljastuksen, jatkaen:

”On se tämäkin aihe nähty ... parisen viikkoa ... kotona. Unessa Rosina
näki ... että sellainen ikäänkuin parrakas ja körisevä mies. Mutta
mistäs minä hänen nimeään tiedän...”

Muuta ei Käkriäisestä tätä lehmien tapaturmaa koskevaa lähtenyt.

Svea sanoi aivan vilpittömästi:

”Niin, niitä on täällä maalla miehiä, joilla mahtaa olla sellainen
näkemyksen lahja! Onhan se varsin mahdollista. Mutta ... kuinkas minun
kurkkujeni siellä kaupungissa käy? Kypsynevätkö ne? Tuleekohan nyt
vielä poutaa ... kun alkukesä oli niin sateista?”

”Minkä?” kysyy Käkriäinen. ”Kurkkujenko?”

Hänen tekisi mielensä olla vastaamatta, sillä hän ei siedä niitä
kurkkuja, samoja peijakkaita, joita hän oli juuri tänä aamuna sanonut
piruiksi ja kertonut paiskelleensa seinään. Svea jatkoi:

”Niin, kurkkuja ... meidän vain, herrasväen, syömisiä. Mutta tepä ...
tepä olette mainio mies! Te, joka tiedätte kaikki, ettekö voisi nyt
sanoa, onko loppukesä kauniita vai rumia ilmoja?”

”No, paremminkin rumia ... elokuu ... pitäisi olla”, vastasi
Käkriäinen.

”Hyi, hyi!” huudahti Svea. ”Kuinka te viitsitte ... sellaisia pahoja
meille! Mutta mistä Käkriäinen on sen huomannut?”

Svea katseli oikein koreasti Käkriäiseen, joka tuumi:

”Hm ... no ... suoraan sanoen... Mutta ... arvaakohan moni tuotakaan,
kuinka hevosen saa terveeksi, jos se on kipeä sarvenista?”

”Hevosen?” kysyi Svea.

”Saa sen! Ei siinä ole suurikaan temppu”, sanoi Juutas. ”Ei sen enempää
kuin että syöttää sille kauranpäistäreitä. Siinä tämä nyt on koko asia.
Mutta eivät ne kaikki...”

”Niin yksinkertaista!” huudahti Svea. ”Mutta ... ne pahat ilmat!
Ettehän te niitä tahallanne meille? Mistä te niitä ennustatte?”

Käkriäinen katseli suu lempeässä hymyssä Sveaan ja hymähti:

”No ... jos tuon nyt ryökkinälle sanoisi. Katsokaahan nyt ... jos
otatte maan sisästä käteenne madon...”

”Madon?” huudahti Svea.

”Niin, sellaisen ... joka on noin puoli tuota peukaloani. Paksu ja
lihava ... ilkanäköinen.”

”Hyi! Jos se puree!” huudahti Svea.

”Tämä nyt, hehe ... vaikka suuhunsa pistäisi. Ei niissä madoissa
myrkkyä... Käärmeissä pelkästään. Niin ... mutta jos se toukka nyt on
valkea, tulee pouta. Mutta jos musta, jo sataa, romahuttaa! Yhä sataa.
Mutta nyt sillä on, tänä kesänä, keskikohta valkeaa ja muu
mustanpuhuvaa, rinnan puoli, joka on alaspäin, ja per ... takapuoli...
Silloin on keskikesä poutaa. Mutta syksyyn mennessä sateista.”

Siten tarinoi Käkriäinen keittiössä varsin kauan. Svea vastaili
Juutakselle, ja hänen isänsä kuunteli. Tarinoi sodastakin, joka raivosi
myöskin silloin jossain ja jonka Käkriäinen sanoi loppuvan pian: niin
oli hän äkäinen sellaiselle tappelulle, koska Maunon sanomalehti väitti
kaikenlaisten aineidenkin kallistuneen sen vuoksi. Mutta pian sen sodan
piti hänen arvelunsa mukaan lutkahtaa loppuun: paremminkin ehkä
niinkuin tulevana vuonna. Taikka heinäkuussa tähän aikaan. Mutta
sittenpä se vasta toinen peli alkaisikin! Sillä kun nämä kansat
keskenään riitelevät, niin toiset hyppäävät riiteleville niskaan, ketkä
lienevät ... reikkalaiset ja ruotsalaiset. Entäs sitten kiinalaiset!
Niitäkin on enemmän kuin Ruotsinmaa ja Ryssän puoli.

Ja koska Käkriäiselle, joka oli nähnyt sekä kiinalaisen että neekerin
kuvan Ananiakselle ja Saaralle lainatusta kansakoulun kirjasta,
kiinalainen ja neekeri olivat jääneet mieleen samana käsitteenä, niin
ennusti hän nyt kauppaneuvokselle ja Svealle, että neekerit ne vasta
tulevat. Ja sitten ... eikö tulle maailman loppu.

Könölin myönteli:

”Niin, niin, kyllähän se tällä matoisella maanpallolla ... on kaikki
mahdollista.”

”Millä?” sävähti Käkriäisen mielessä. ”Maanpallolla?”

Niinhän ne Ananiaksellekin olivat puhuneet koulussa. Että maailma on
pallo.

Mutta se juttu on lorua.

Ei hän nyt kuitenkaan ruvennut siitä kiistelemään ... tällaisessa
seurassa. Ja samassa juoksikin ulkoa emäntäneiti ja huusi, että nyt
tuli tohtori lehmille. Neiti meni hälisten keittiön läpi sisään.
Könölin ja Svea kiiruhtivat myöskin sisähuoneisiin, joista alkoikin
kuulua iloista tervehtelyä ja juttelua.

Juutas Käkriäinen ihmetteli yhtäkkiä itsekseen:

”Eläintohtoriko?”

Ja niin uskomattomalta se tuntui hänestä, että hän tahtoi heti paikalla
saada tästä asiasta selvän. Olihan häntä pyydetty lehmiä parantamaan.
Ja kuinka se tohtori olisi ehättänyt kaupungista tänne niin pian?

Hän pujahti välikamariin ja meni sieltä saliinkin. Ja siellä se vieras
oli, puheli jo herrasväen kanssa parannettavista lehmistä.

Tämä löi Käkriäisen sydämelle pahan suuttumuksen. Hän meni heti saliin
ja istahti sille tuolille, jossa hän nytkin istuu.

Hänen päässään oli jo vilahdellut, että hän juottaisi niille lehmille
ensikäteen väkevää kahvia ja hieroisi niiden sarvenia. Kahviin pistäisi
hän sitten joukkoon viinaa, Maunolta tänään saapuvaa, lähettäisi rengin
noutamaan Putkinotkosta Rosinalta sitä ... rohtoa. Ja korpinrasvaa
sopisi koettaa.

Ehkä saisi hän olla täällä lehmiä hoitamassa muutaman päivän. Eikä hän
silloin joutaisi kotiinkaan heinäntekoon.

Eläinlääkäri katseli Käkriäiseen, ja vilkaisi sitten kauppaneuvokseen.
Ja nauroi. Hänelle, Juutakselle, se varmaan irvisteli. Kauppaneuvoskin
hymähti.

Kun sitten kauppaneuvos meni tohtorin kanssa valtaovesta ulos,
katsomaan halmeesta tuotuja lehmiä, jäi Käkriäinen siihen istumaan,
Svean seuraan. Siitä ei hän nyt jätkähdäkään. Eikä vastaa Svean
kysymyksiin. Hän ei todella niitä oikein kuulekaan. Hän on tunkenut
sikarin loppupätkän suupieleensä ... saadakseen väkevän mällisätkän.
Hatun hän on jo välikamarissa, hyökätessään saliin, työntänyt takaisin
päähänsä.

Siinä hän nyt märehtii mälliään, ja sylkäisee silloin tällöin tuonne
sylkykuppiin päin. Ja ajattelee, ettei hän kärsi tuota herrastohtoria.
Sian näköinen se tohtori on. Kärsä kuin sialla, ja silmätkin ovat kuin
minkä sian.

Haisevansakin Käkriäinen siinä hiukan huomaa. Mutta saakoon nyt sitä
nuuskaa nokkaansa ... tuo herrasryökkinäkin.

Kahdeskymmenes luku

Svea on kaunis ja hän on hyvä. Hänen päänsä aavistaa paljon
kummempiakin asioita maailmassa kuin mikä mahtaa olla syynä tähän
Käkriäisen jöröyteen. Uskoohan Svea olevansa hiukan kaukonäkijä, niin
herkkätunteinen hän on... Nyt käy hänen kovin sääliksi tuota ihmistä,
josta hän pitääkin, jopa alkaa häntä melkein ihailla. Kas, siinähän on
oikea alkuihminen: moinen väkevä, köykkyinen selkä, koukistuneet
käsivarret, ja matalahkon otsan varjossa hirveän itsepäiset, mutta
lapselliset silmät.

Svean tekisi mieli silitellä Käkriäisen päätä, tällaisen ikäänkuin
karjasta erotetun ja vihoittelevan härän päätä, lohdutellakseen ja
lepytelläkseen Käkriäistä. Silitellä lempeällä kädellään ja
pörrötelläkin hänen pitkää otsatukkaansa.

Mutta Svea vähän pelkääkin häntä... Ja Käkriäisen läheisyydessä olisi
tällä hetkellä sitäpaitsi niinkuin kettujen, joista lähtee
eläintarhassa kesällä väkevä luonnon tuoksu. Svean on täytynyt salaa
avata välikamarin ikkuna, jossa hän on käynyt pari kertaa katsomassa,
eikö hänen isänsä tule jo takaisin karjakartanolta. Ja myöskin salin
ikkunat on sitten ollut pakko avata, että veto puhaltaisi läpi salin.

Nyt lähtee Svea jälleen välikamariin ja vilkaisee pihalle. Sielläpä
näkeekin hän isänsä tulevan. Ja Könölinin jäljestä kiiruhtaa
emäntäneiti.

Svea rientää keittiön portaille isäänsä vastaan ja sanoo hänelle
hiljaa, että tuota parkaa, joka istuu yhä salissa, pitäisi kai jotenkin
hyvittää, koska hän lienee pahoillaan siitä, ettei häntä otettukaan
parantamaan lehmiä: luultavasti oli Käkriäinen saanut sen käsityksen,
että hänet otettaisiin. Emännöitsijä on myöskin joutunut paikalle.
Hänkin alkaa siunailla, melkein kovalla äänellä, että lepyttää sitä
täytyy, vaikka se onkin mennyt salin tuolille, oh, oh, sellaisella
nutulla ja housuilla: emännöitsijä oli katsellut niitä takaa, ja
Käkriäisen takapuolissa oli ollut jäkälöitä ja jos jotakin rapaa. Mutta
kuka tietää, mitä pahaa se saattaisi tehdä lehmillekin... Se voi
puukottaa ... taioilla ja jos jonkinlaisilla! Emännöitsijä se vasta
oikein pelkää tuonnäköistä miestä.

Kauppaneuvos naurahtaa hänelle, ja sanoo sitten Svealle:

”Noh ... joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.”

”Eipä aivan syyttä”, väittää Svea hiljaa. ”Mehän hänet käskimme
puheillemme. Ja melkeinpä huviksemme, kuin narrin, hyi!”

Kauppaneuvos taputtaa tytärtään olalle ja lupaa jutella Putkinotkon
miehen kanssa.

Salin ovella hän seisahtuu kynnykselle:

”Kah ... niin, täällähän sitä vielä ollaan! Se on hyvä, se... Istukaa,
istukaa...”

Käkriäinen ei liikahda muuta kuin vaihtaakseen jalkaansa toisen päälle
ja kääntääkseen kasvonsa Konsta Könösestä muualle. Kauppaneuvos
katselee häntä, kävellen salissa hiljaa edestakaisin ja silloin tällöin
pysähtyen. Käkriäinen ajattelee, että katsokoon nyt vain: hän itse
istuu eikä ole koko Konstasta välittävinään.

Sitten menee kauppaneuvos Käkriäisen luokse, kumartuu hänen puoleensa,
ravistaa häntä ystävällisesti hiukan hartioista ja osoittaa paidan
nurkkaa, joka pilkistelee pitkulaisena Juutaksen kaatioista.
Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo:

”Mikäs jäniksenkorva se tuo on? Tahtoi minuakin vähän naurattaa ... se
huvitti tohtoria. Mutta mitäs siitä, mitäs siitä!”

Käkriäinen katselee haarojaan. Ja eikös olekin ... se paita piru. Ja
siitä hänelle huomautetaan...

Hän katsahtaa Konsta Könöliniin. Kauppaneuvos hymyilee ystävällisin ja
kirkkain silmin.

Tämän tähden eläintohtori siis oli nauranut!

Käkriäinen nolostuu. Pitikin unohtua nuo napit auki!

Voi perhana!

Tällainen häpeä oli tullut hänelle... Lankeemus taas ylpeyden perästä.

Nolopa tässä nyt on Käkriäisen olla. Hän mutisee, hokee:

”Kah ... he ... eikös unohtunutkin ... kykyllä metsässä, haha...”

”No, mitäpä siitä, mitäpä siitä! Muuten vain puhuin”, sanoo
kauppaneuvos. ”Mutta arvelin ... että oliko Käkriäisellä muuten jotain
asiaa ... taloon?”

He, Käkriäinen oli tässä harmistumisessa ihan unohtanut sen
jauhopuuhansa. Nyt vastaa hän hiljaisesti, melkeinpä nöyränä:

”Mitäpäs sitä ... meikäläisellä... Mutta olisihan sitä ... entistä...
Jauhoja arvelin kävellä tuolta myllyltänne pyytämään. Mutta kun kuulin,
että komesrootti on kotona...”

”Jaha”, sanoo kauppaneuvos. ”Jauhoja... Saahan niitä...”

”Niin, mutta”, alkaa Käkriäinen, tarkoituksella päästä puhumaan, että
hän tahtoisi niitä jauhoja velaksi. Ja siksi hän kysyy johdannoksi,
että missähän ne ovat niissä hinnoissa nykyään?

”No, siitä ennätetään”, vastaa kauppaneuvos, joka aavistaa Käkriäisen
epäröivästä äänestä, ettei hän voisi jauhoja heti maksaa. Ja onhan
Käkriäinen velaksi saanut häneltä ennenkin. Ja lotjatöillä se on
velkansa maksanut. Se on ollut varsin edullistakin Konstalle.
Kauppaneuvos hymähtelee, heilauttaen torjuvasti kättään:

”Eihän tässä nyt ketetä nahkaa ... naapureilta. Ja mitäs mennä
myllylle ... onhan se jyväaitta täälläkin ... kun kerran kotiin
satuttiin. Paljonko pitää? Mennään aittaan.”

Putkinotkon Käkriäinen ilostuu jälleen. Pian tallustelee hän
kauppaneuvoksen perässä välikamariin ja keittiöön, pistäytyen ovista
puolittain kylki edellä, niinkuin hänellä, leveähartiaisella, yleensä
on tapana liikkua vieraissa paikoissa, muulloin paitsi vihastuneella
tai pöyhkeällä päällä ollessaan, jolloin rohkeus tuo hänelle taidon
tunkeutua ahtaastakin reiästä suoraan. Ja keittiössä uskaltaa hän
sitten ilmaista kauppaneuvokselle, joka ottaa suurta avainta toisten
joukosta naulasta, ettei hänellä nyt olisi niitä rahojakaan: hän
maksaisi sitten vasta ... jos hän olisi komesrootista siihen
kelvollinen.

Kauppaneuvos naurahtaa ja sanoo, ettei hänellä nyt ole oikein aikaa
periä maksua. Ja kävellessään pihan ylitse suuren aitan luokse hokee
hän:

”Antaahan olla, kyllä ennätämme, antaa olla...”

Nyt aukaisee Konsta Könölin aittansa oven. Sisältä näkyy kolme
seinällistä lattiasta kattoon asti täynnä pönäköitä jauhosäkkejä.
Ruissäkit, isommat ja pienemmät, ovat kumpaisetkin omassa rivissään.
Vehnäjauhojakin on. Mutta pieniä puudan säkkejä ei tällaisessa aitassa
olekaan.

Kauppaneuvos sanoo:

”Siinä sitä nyt on ... rukiista. Montako Käkriäinen ottaa?”

”Montako?” toistaa Käkriäinen. Ja ajattelee, että hyvä mies tämä on ...
nyt tämä Konsta ... sittenkin. Mutta maksaahan ne täytyy kerran ...
tällaiset asiat. Tämä naapuri se kyllä muistaa: Konstan pää ei olekaan
tavallinen huttupää. Muistaa se vaadittaa työhön. Ja Käkriäisen
tarvinnee ehkä vastakin lainata täältä jauhoja... Se paitakin näkyi
housuista...

”Niin montako muka”, toistaa Juutas. ”Menisihän niitä ... onhan niitä
suita meillä syömässä. Mutta ... milläpäs heitä kuljettaakaan?”

”Eikös ole mukana hevosta ja rekeä?” kysyy Konsta Könölin.

”Ei ole”, vastaa Käkriäinen ja raapaisee korvallistaan.

”Tai purilaita? Tai venettä?” kysyy kauppaneuvos vielä.

Ei ole. Juutakselta oli unohtunut ... koko vene. Mutta kuinka hän
sitten nyt vie säkin Putkinotkoon? Sinnehän on virstojen matka. Sitä
tiedustelee kauppaneuvos Juutakselta.

Käkriäinen tuumii hetken. Kauppaneuvos sanoo, että sakit ovat raskaita
kantaa. Juutas kuulee sen, ja yhtäkkiä hän kehaisee:

”Niin raskaitako! Tuollainen nyt menee vaikka kainalossa!”

”Niin seitsemättäkymmentä kiloako!” huudahtaa kauppaneuvos.

Käkriäinen kertoo ja kehuu:

”Niin ... ihmekös tuo on... Ovat ne menneet ennenkin! Siellä entisellä
paikalla ... laivarannasta kestikievarin mökille... Siellä ... olen
minä toki kantanut kahdeksankymmenenkin kilon pussin kymmenisen kilometriä
! Selässäni. Olen minä. Ei se nyt ... meikäläisellä
paljon...”

”Kahdeksankymmenen kilon pussin!” ihmettelee kauppaneuvos.

”Nii-ni!” kehuu Juutas Käkriäinen.

Kauppaneuvos katselee Käkriäisen hartioita, tavattoman leveitä ja
hiukan kumaraisia. Ne ovat kuin jättiläiskilpikonnan kuori, sellaisen,
jonka Konsta näki aikoinaan Pietarissa. Mutta mihin vertaisi noita
kämmeniä, joita Käkriäinen hänelle nyt näyttää? Ne ovat kuin jääkarhun
käpälät. Entäpä Juutaksen isot ja latuskaiset jalkaterät?

Kauppaneuvos hymyilee ja pudistaa vielä epäilevästi harmahtavaa
niskatukkaansa.

Käkriäinen kehuu ja kertoo, kuinka hän ennen niin isoja säkkejä kantoi.

Yhtäkkiä sanoo kauppaneuvos, ja hänen silmissään välkähtää veitikka:

”No, tuossa on nyt kahdeksankymmenen kilon pussi! Pistä pussi
selkääsi ... jos jaksat. Minä menen tuonne heinäpellolle... Jos kannat
sen maahan laskematta pellon toiselle puolelle, niin saat ... puolella
hintaa.”

Juutas Käkriäinen huudahtaa:

”Sinnekö? Ja puolella hintaa? Ahaa, nyt ne markat menivät! Pitääkö se
sana?”

”Pitää”, vastaa kauppaneuvos. ”Ja se sana seisoo...?”

”Kuin halstuoppi pöydällä!” vahvistaa Konsta Könölin.

Käkriäinen kysyy:

”Joko panen pussin niskaani?”

”Pane, pane!” yllyttää kauppaneuvos.

Käkriäinen kapuaa hyllyportaille ja vääntää jauhosäkkipinon päältä
selkäänsä kahdeksankymmenen kilon säkin. Sovittaa melkein neljä tuumaa
leveät kouransa säkin kaulaan, siteen taakse. Ja röhkäisee
kauppaneuvokselle:

”Joko lähdetään?”

”Jo... Menehän edeltä, minä pistän aitan lukkoon.”

Svea seisoo keittiön portailla, ihmettelee ja näkee Käkriäisen
lähtevän. Hän hyvästelee Käkriäistä, joka ei kumminkaan häntä kuule,
niin innoissaan hän on. Sitten tulee hän ottamaan avaimen isältään,
joka ojentaa sitä hänelle, pyytäen samalla Sveaa juoksemaan sisältä
paperossilaatikon.

Juutas Käkriäinen lähtee kantamaan. Laskeutuu aitan portailta.
Helpollahan tämä ... kun jalat asettuvat paikoilleen. Hetkessä ne
tottuvat. Hän hellittää toisen kouransakin, ja säkki pysyy hyvästi. Ei
tarvitse kovin kumarassakaan olla... Kyllähän mies tämän ...
tällaisen...

Sitten kuulee Käkriäinen komesrootin ja kepsuttavan perästään,
hiljalleen ja huohottaen, Sentähden heiluttelee ja huiskuttaa Juutas
irtonaista kättään, näyttääkseen, että näin hän... Eikä säkki hänen
leveässä selässään silti kovin rytkähtele paikaltaan. Jopa pistää
Käkriäinen pieneksi juoksuksikin, renkien tuvan edustalla. Sitten alkaa
hän kuitenkin kävellä tasaisesti, haarat levällään, pitkin lehtokujaa,
josta mennään pellon toiselle puolelle, heinämiesten luokse. Kävelee,
kävelee, ja hiekka rapsahtelee hänen toisen jalkansa alla sen lapikkaan
epätasaisista ponnahduksista.

Päivä paistaa. Käkriäisen selkää alkaa hiottaa. Mutta ... kastuuhan
sitä tällaisella ilmalla, vaikkei olisi mitään painoakaan kantaa...
Tämä neljännes kilin metriä vain ... tuolla näkyy jo heinäväki
vilahtelevan.

Komesrootti kysyy hänen selkänsä takaa, ihanko pussi on kevyt.
Käkriäinen vastaa:

”No, mitäs... Eihän paski mitä paina...”

Hiemasen hän jouduttaa jalkojaan ja kiskaisee säkkiä ylemmäksi. He
menevät nyt heinäpellon poikki.

Kuluu jonkin aikaa. Sitten pysähtyy kauppaneuvos ensimmäisten
haasiaintekijäin luokse. Käkriäinen huomaa sen korvakuulolta takaansa
ja käännäiksen katsomaan. Hän ajattelee, että meinasikohan komesrootti
näitä heinämiehiä vai etempänä olevia? Mutta sehän sanoi, että oli
kannettava säkki pellon toiselle puolelle, eikähän tässä nyt sanaa
syömään ... tällaisessa leikissä. Eikä tuo tosiaan vielä väsytäkään.
Säkkiään yhdellä kädellä selässään pidellen seisoo Putkinotkon mies
ääressä ja odottaa komesrootin joutumista. Kauppaneuvos ohjailee
akkoja: kuinka heinänrippeet on haravoitava pois tästä ja pois tuolta,
ja pois täältäkin haasian vierestä. Hän sanoo, ettei haasianvälejä saa
latoa liian tiuhaan, niinkuin on ladottu vähän tästä, ja vähän tästäkin
ja vähän tuolta, muuten heinät ummehtuvat. Käkriäinen aikoo ruveta
pitämään säkistä kaksin käsin. Mutta silloin on hän huomaavinaan
komesrootin silmissä veitikkamaisen vilahduksen, ja yhdellä kädellä
täytyy silloin säkin pysyä.

Nyt lähtee kauppaneuvos taas kepsuttamaan edelleen, sanoen
Käkriäiselle:

”No, jokos mennään...?”

Kauppaneuvos kulkee edeltä. Hiljaa. Mutta salaa hänen selkänsä takana
kantaa Juutas säkkiä vähän kaksin käsin.

Sitten pysähdytään niittäjien luona. Juutas ei laske pussiaan maahan.
Ei hän nyt tosin niin paljoa siitä, että saa säkin puolella hintaa,
vaan voitto se häntä viehättää: komesrootin luulo, ettei hän muka
kantaisi!

Mutta mikäs se pellon toinen puoli oikeastaan on? Komesrootti kiertelee
tarjoilemassa miehille paperosseja. Käkriäisen on täytynyt väkisinkin
kumartua hiukan koukumpaan, ja vaihtaa kättäkin ja antaa säkin levähtää
selkänsä päällä, kuin pöydällä ikään. Sitten hän taas ojentautuu
pystympään.

Mutta hautoopa tuo helle muitakin kuin Juutasta. Tuossa pyörii hiki
suurina karpaloina yhden mökinpojan päälaella, joka on äsken keritty
paljaaksi ja hohtaa päivänpaisteessa tulipunaisena. Se poika on
niittänyt paljain päin: hupsuja on monenlaisia. Käkriäisen tänne
hoville tullessa oli heinäväki pilkannut kai hänen hattuaan. Käkriäisen
tekisi mieli nyt sanoa tuolle pojalle, että pitäisipä hänkin
pääkuorensa ympärillä karvahattua, niin ei kallo hikoilisi tuolla
tavalla. Ei se hikoilisi senkään vertaa kuin paljaana. Siksipä
Käkriäinen sitä reuhkaa heinäkuussa pitääkin: se estää kuuman
pääsemästä päähän. Jos pitää muustakin syystä: muuten vain.

Mutta säkki! Ei, no, sitä hän ei pane maahan. Niin huono hän ei ole ...
kaikki katsovat häntä!

Eikä pane varsinkaan, koska kauppaneuvos tulee nyt ihan kuin uhmalla
hänen luokseen ja kysyy, eikö Käkriäinen pane tupakkaa! Käkriäinen
pitelee silloin säkkiä kaksin käsin. Kauppaneuvos tarjoaa paperossia.

”Menneehän tuo”, vastaa Juutas hiukan ärtyneesti ja ottaa tupakan
oikean kätensä pienellä sormella ja peukalolla, sillä hänen
etusormellaan ottaa on paperossi liian pieni: kuin mikäkin olkipilli
miehen savukkeeksi. Mökkiläiset kerääntyvät ympärille. Ja näyttävät
irvistelevän salaisesti ikeniään, sen huomaa Käkriäinen kulmiensa alta,
imiessään tulta paperossiinsa komesrootin tikusta. Mutta irvistelkööt,
perhanat. Huonoja ovat... Jopa yksi heistä kysyy, eikö se paina, tuo
kuorma. Ja joskin toinen sanoo, kun on kuullut Konsta Könöseltä, että
Käkriäinen aikoo viedä säkin kantamalla kotiinsa, että tuo Juutas se on
koko karhu, niin arvelee kuitenkin kolmas:

”Kotiinsa asti se ei sitä jaksa kantaa!”

Ja muudan vielä sanoo: ”Siinä se on koko synnin kuorma!”

Mitähän se tarkoitti? Sitäkö, että Käkriäinen kärkkyy jauhoja muka
ilmaiseksi? Tai sitten se pistelee niistä viina-asioista...

Silloin tahtoo Käkriäinen näyttää heille, minkälainen hän oikeastaan
on. Siinä onkin toinen luokka, kun hän iskee säkkiin roppanansa... Hän
ei hellitä. Hän sanoo:

”Mitäs näitä ... lepuuttamaan. Kainalossahan tällaisia kuljetetaan.”

Hiki kiiltää lammikkona hänen otsallaan ja alkaa solua poskille ja
silmien kuoppaisiin syvennyksiin. Ja polvet hiukan tutisevat.

Kauppaneuvos katselee häntä ja hymyilee. Juttelee miesten kanssa
heinäntulosta. Viimein sanoo hän, että nythän se Käkriäinen on
voittanut: niin on kantanut säkin kuin tyhjän. Puoleen hintaan se
putoaa ainakin. Tulkoon Käkriäinen tilittämään hänelle itselleen ...
sitten, milloin haluaa.

Käkriäinen on hyvilläänkin. Mutta silti hän ei hellitä. Komesrootin
myönnytys sallisi hänen jo laskea säkin vähäksi aikaa tuohon niitetylle
nurmelle tai hyvästellä ja jatkaa matkaansa kotiin. Mutta sellaista hän
ei tee. Hän seisoo säkki selässä siinä vielä, näyttääkseen.

Sitten hän kuitenkin ajattelee, että ehkä nuo miehet ja akatkin, joita
myöskin on tullut luokse kärkkymään, huomaavat hänen toisen polvensakin
hiukan tutisevan. Niinpä on hänen aika hyvästellä ja lähteä menemään.
Maahan säkkiä laskematta hän antaa kauppaneuvokselle kättä. Ja sitten
lausuu hän hyvästit heinäväelle:

”Hehe...”

Hitaasti rupeaa hän tallustamaan heinäpellon aitaa kohti.

Mutta aidankaan luona, noustessaan aidan yli, ei hän hellitä säkkiä,
vaan kapuaa säkki hartioilla rutisevasta ja hirveästi huojuvasta
aidasta. Sillä takaa ovat kai heinämiehet kuulleet tämän perhanan aidan
narahtelun, kun hän koetti asettaa säkkiä sen varaan, eikä hän nyt anna
heille sitä ilon makeutta, että he voisivat vetäistä helpotuksen
hengähdyksen nähdessään hänen väsymisensä. Ei, aidan yli täytyy
jauhojen mennä selässä.

Ja ne menevät ... aidan toiselle puolelle, kätkevään lehtoon asti.

Viimeinkin.

Siinä sopisi hänen nyt levähtää. Mutta kuinkas käy! Siellä mutaisella
karjapolulla yhtyy Käkriäiseen Sahan hovin piikatyttö. Tulee takaa,
juoksee. Kysyy, eikö Käkriäinen ole nähnyt niitä sikoja ... samoja,
joita Juutas oli katsellut tänne tullessaan. Piika on pantu niitä
etsimään, ihmisten aitoihin ryntäämästä, kuljettamaan arestiin.
Etteivät ne tapata vielä muitakin lehmiä.

Nyt ajattelee Käkriäinen, että se tyttö saattaisi kertoa hovilla kuinka
Käkriäinen oli istunut väsyksissä aidan takana. Pitää kantaa säkkiä
lepäämättä vielä jonkin matkaa. Mutta perästä kulkevalle tytölle ei hän
puhukaan muuta kuin pari sanaa, tiuskahtamalla:

”Tuonne päinhän ne menossa ... sianraamit...!”

Juutas kävelee edeltä, piika perästä. Juutas kävelee ja hänen
silmäkuopissaan lainehtii hiki. Eikä hän oikein näe polkuakaan. Sillä
kellertävä vesi hämmentää silmät ja pistelee niitä. Leppien lehdet ja
hämähäkinverkotkin söhivät silmiin. Sellainen helle, että linnutkin
ovat hiljaa. Mutta korvissa soittaa. Olisipa tullut edes karvareuhka
päähän: se pysyisi paikoillaan paremmin kuin tällainen akkojen hattu,
joka laskeutuu naamalle aina kun kallistaa selkäänsä säkkeineen.

Viimein alkaa Käkriäisestä tuntua kuin hänen sarvenensa rupeaisivat
painumaan läjään. Ja kipeän jalan pohjetta pakottaa. Ja selkäruotahan
tässä vääntyy luokiksi kuin tuomi painimessa. Eikä voi enää muuttaa
käsiä: ne tarvitaan molemmat. Mutta hovin piika ei vain erkane hänestä
eikä mene metsään! Kulkisi sikojensa perästä, lankunpätkien, eikä
hänen! Ei tässä niin hellitetä! Ei vaikka helvetti repeäisi! Paita
likoaa ja liimautuu nahkaan ... on kuin samaa marraskettä joka
paikasta...

Käkriäinen sylkäisee suustaan paperossin märän tyngän, jossa ei ole
tupakkaa.

Niin menee kymmenen minuuttia.

Viimeinkin erkanee tyttö hänestä, katoaa metsään oikealle.
Viimeinkin ... irtautuu mukana kälkättämästä, riippumasta kuin mikä
kakare karvan nenässä. Mutta Juutas kantaa säkkiä yhä edelleen, tällä
kertaa kiukusta tyttöä kohtaan, joskin myös vauhdin voimasta. Hän
tahtoo kantaa vielä tuon metsäniityn toiselle puolelle. Siinä aidalla
hän sitten levähtää. Mutta nyt ei ennen sitä aitaa ... ei vaikka
keuhkot pellolle pullistuisivat! Hän kiroilee kyllä tällaista ... alkaa
kiroilla yhä enemmän...

Tällaista orjuutta. Hän mutisee:

”Orjuutta... Köyhän ihmisen... Komesrootti taisi narrata... Lupaa
puolella hintaa: mikäs köyhemmän auttaa, köyhälistön... Totta se Mauno Kypenäisen
aviisi herroista...! Mutta ihmisten kiusaksikin ... tämän
pussin mennä pitää! Raskaampi oli kuin arvasinkaan ... ottamaan
puijasivat.”

Sillä vaikka Juutas oli ennenkin kantanut jauhosäkkejä sen kymmenisen kilometriä,
kuten hän oli komesrootille sanonut, niin viisiseitsemättä kiloa
säkit olivat painaneet, eivätkä kahdeksaakymmentä, joskin hän oli
tullut komesrootille niin sanoneeksi. Kun komesrootti oli ollut niin
pöyhkeä. Ja niillä matkoilla hän oli välillä levännyt.

Mutta nyt: heinänteko olisi kotona ... sinne pitäisi...! Ja leipä on
Putkinotkossa lopussa. Suut huutamassa sanikoilla. Ja akoilla. Niiden
tähden tässä saa revetä ... suolensa maahan purkaa. Äh, oh! Miksi ei
hän tullut veneellä? Mutta kukas sen arvasi, että komesrootti antaa
näin paljon ... narraa ottamaan. Se komesrootti!

Pentujen olisi pitänyt tuoda vene Sahan hovin rantaan...!

Tämä nyt on...!

Perhanan komesrootti... Köyhiä...!

Tuskaksi tämä panee...

Nyt alkaa alamäki. Jyrkkä. Se kun vie...! Äh, öh. Eihän nyt enää mitä
tule! Sekös nyt, ettei enää henkikään kurkusta pihise...

Voi voi. Tätä kiusaa!

Ihmisten kanssa aina ... kiusa se on.

Kiusa koko maailma!

Tulisivat, tulisivat edes ne neekerit ja löisivät mäskiksi koko
maailman! Tulisivat viistosilmät, mustat kuin pata pankolla! Äh, äh.
Mutta ... tuon aidan luokse hän vielä kantaa!

Ja hän kantaa tosiaan.

Siinä hän sitten lepää. Lataa piippunsa ja vetää niin, että kohisee,
niin, että poskinahat menevät ihan suppuun ja koppa tulistuu. Yhden
piipullisen hän vetää. Ja lataa uutta. Istuu aidan juuressa. Säkki on
vieressä kivellä. Aita on Sahan hovin ja Vaskilahden raja-aita. Se on
korkealla mäellä.

Mutta kun hän on hetkisen levännyt, täyttää hän vielä kerran piippunsa,
ja sitten on säkki saatava kotiin. Käsivarsissa ovat hauislihaksetkin
kuin puuta, ja niitä alkaa oikein pakottaa. Hän nostaa säkin aidalle,
ottaakseen siitä sen selkäänsä. Kömpii itse aidan toiselle puolelle.
Vääntää säkin hartioilleen ja rupeaa menemään rotkoon. Se rinne vie
äskeistä jyrkännettä uhemmin. Eikä piippu pysy hampaissa, ja koppaan
valuu hikeä, niin ettei tupakka pala. Ja sieraimiinkin hiki tunkeutuu.
Piippu turisee. Käkriäinen vääntää leuoillaan sitä syrjemmälle, ettei
vesi menisi tupakoihin. Ei tahdo isokoppainen piippu kääntyä,
koivunpahkasta tehty, vuosi sitten, entisen piipun varrella varustettu.
Hän puraisee sitä vihoissaan, ja ohueksi pureksittu suullinen rasahtaa
poikki. Piippu putoaa sammalikkoon. Piippu! Juutas etsii sitä säkki
selässä. Sytyttää vielä kulon, se piippu. Palakoon... Vaskilahden metsä
... Ja kaikki muu! Ei näe eteensä hieltä ja kärpäsiltä. Piippu
toki löytyi. Hän työntää sen koppaa myöten suuhunsa. Mutta tupakka on
mennyt piipusta maahan. Hän kumartuu kaivamaan taskuistaan
tupakkamassia ja tulitikkuja, ja silloin säkki horjahtaa. Jyrkkä rinne
on ihan alla. Säkki menee rotkoon, kaataen ja vieden muassaan
Käkriäisenkin, niin että lapikkaat pyöränä kiertävät! Hän suistuu
alamäkeen, ja säkki tulee jymsähdellen perästä.

Kun Käkriäinen nousee rotkossa pystyyn, piippu koppaansa myöten suussa,
ja katselee säkkiä, on sen kuve haljennut! Korttelin pituudelta!
Jauhoja on valunut terävän koivukannon juureen. Kanto on säkin
puhkaissut.

Silloin suuttuu hän kovasti. Hän katsoo säkkiin, ja alkaa ärjyä.
Jauhot, jauhot! Hän ärjyy niin, että autereessa sinertävä salo kaikuu.
Karjahtelemalla hän kiroilee. Tupakkakukkaro ja tulitikut ovat poissa.
Hän juoksee takaisin jyrkälle rinteelle. Pyörii, kaivaa sammalta.
Alempaa löytyykin se pässinpusseista tehty massi, ja ylempää tulitikut.
Hän menee takaisin rotkoon. Muistaa, että kuusikon takana on vielä
toinen aita. Sen luokse ei ole pitkälti matkaa. Hän lönkyttää
veräjälle. Hän ei sano kärsivänsä aitoja tiellään, rekkuleita. Hän
aikoo repiä aidan, ja hän repii sen. Joku aidas on lujassa. Hän
riuhtaisee, saa aidaksen irti, lyö sen poikki aidan selkään. Metsä
räikkyy ja ruskaa.

Nyt kiskoo hän juurineen pois seipäätkin.

Ja sitten puskee hän veräjän kumoon, enää aitaa purkamatta. Siinä
repeää takki kainalosta. Kun hän ryntää veräjään, kuin härkä, leveän
rintansa koko voimalla, niin veräjä kaatuu.

Sitten jatkaa hän esteetöntä kulkuaan kotiin. Ilman säkkiä. Katsoo
vielä taakseen, hävitettyä veräjää, ja murisee. Vieläkin on yksi aita
ennen Putkinotkon aitaa, joka on ennestään kaatunutta. Hän kaataa
tämänkin vieraan aidan, Vaskilahden akan aidan. Viidakon takana kuulee
hän liikkuvan lehmiä kalisevin kelloin. Vaskilahden lehmiä varmaankin.
Tuolla kauempana oli hovin karjaa. Siitä hän ei piittaa. Tulkoot
hänenkin maalleen... Niin työlästynyt hän nyt on...

Juutas kävelee viuhtomalla kivikon polkua. Silmät välkähtelevät
koloistaan vihertävinä.

Nyt menee hän Putkinotkon portin vierestä sisään.

Siten tulee hän Putkinotkon lammen niitylle. Hän aikoo lähettää
Ananiaksen hakemaan sitä säkkiä hevosella. Mutta Ananiasta ei näy. Eikä
niityllä ole ketään heinässä! Käkriäinen ärjähtelee. Ei kuulu
vastausta. Ainoastaan koira rähisee ja lapset huutavat tuolla kauempana
metsässä. Eivät ne ole heinänteossa.

Käkriäinen alkaa mennä mökille, ja karjaisee rinteellä niin, että
tuparakennuksen räystäät rämisevät. Ei vastausta. Jo nyt on...!

Hän menee pihalle. Tamma kamuaa siellä nuorassa, puoli ruumista
potattipellossa.

Ja kana, kana tullut tuonne! Tupakkamaassa se on. Käkriäinen juoksee
kanan kimppuun. Se yrittää silmille, kun sitä potkaisee. Juutas ottaa
kanaa kiinni, se rätkättää. Juutas saa sen sorkista, ja roiskis, aitan
salvaimeen!

Siinä se on se kana. Se kuoli, oh, oh!

Sitten hevonen kiinni. Riuhtoen hän sen sitoo. Ja missäs nyt ihmiset?

Tuvan portailla on matikka. Ei ole annettu Moksille!

Tuvassa makaa mummo permannolla, oikoo kupeitaan. Ja pienin pennuista
nukkuu kätkyessä vaate silmillä. Käkriäinen kysyy muita kakaroita.
Kaikki ne karkasivat ketunpesää kaivelemaan, paitsi Leja, sanoo mummo.
Missä lienee nyt Leja ... ehkä läävällä, sinne on tuotu lehmä,
astutettavaksi.

”Ketunpesälle kakarat! Eivät heinää tekemässä!” ärähtelee Juutas.

Ja kaikki muukin on Käkriäisestä päin halikkoa. Turkinpalko on
ikkunalla: hänen sisunsa kiehahtaa, hän ei kärsi törkyä tuvassa,
kukkia. Mutta siitä ei nyt suurta paukausta tulisi, jos hän paiskaisi
sen lattiaan. Hänen tekisi mielensä riipaista kätkyt. Se olisi
tarpeeksi iso. Mutta varoopa hän isin pikku poikaa. Ei, johonkin täytyy
saada rouhaista kiinni. Kana! Ja Sohvi. Ja se säkki, säkki.

Rosinan hame riippuu orrelta ja lyö Juutasta silmiin. Hän tempaisee
hametta. Lauta putoaa silloin tavaroineen orrelta, Naulalaatikko käy
hänen päähänsä. Se ei tosin paljoa koske, sillä laatikko on melkein
tyhjä. Mutta Käkriäinen tarttuu toisesta päästä lautaan, hän örisee,
hän paukauttaa sitä lattiaan mummon viereen, hän ärjähtelee:

”Minä poltan ... poltan koko talon! Ei niin pohjakivistö saa jäädä!
Kaikki. Ja tapan kaikki! Hirtän. Säkki ... ja tämä maailma...
Kahdeksankymmentä kiloa... Moksi. Minä poltan. Ja itselleni ... puukko
kurkkuun!”

Kahdeskymmenesensimmäinen luku

Niin menee kauhea tuokio mummon ja Juutaksen kesken. Sitten lähtee
Juutas pihalle.

Mummo istuu tuvan permannolla ja tirkistelee ulos. Hän näkee Juutaksen
liikuskelevan pihalla ja istahtavan alaveräjän aidalle. Mummo
ajattelee:

— Hurja se on tuo mies. Tappaa se oli...

Ihan oli mummon lyödä lankulla litiskaksi. Mummo muistaa ajan joku talvi takaperin,
jolloin Juutas tuli samoin tupaan. Yömyöhällä. Oli
ollut illan vetämässä heiniä kartanolle lammen ladolta. Oli tullut
sellainen heinän vedon puuska, että viipyi yöhön asti. Mutta mäen alla
ratkesivat hevoselta rahkeet. Silloin Juutas tuli tupaan... Karjui
pimeässä niin, että kaikki saivat vapista makuutiloillaan lattialla ...
niinkuin nyt mummo. Kukaan ei uskaltanut sille hisahtaa.

Mitäs se Juutas sanoi tässä Moksista? Ei suinkaan nyt kissa liene
pissinyt sen tupakkahakkuriin? Sillä tavoin se yhden kerran teki.
Juutas pani vinterskoita piippuunsa, ja jopas tunsi tupakoissa kissan
maun. Ja kissan otti kiinni, sen entisen kissan, ja seinään löi,
tappoi. Vanhan kissan, joka oli tuotu tänne kestikievarin mökiltä ja
oli karannut sinne takaisin monta kertaa, vaikka se tuotiin
Putkinotkoon aina uudestaan pussi päässä, peninkulmien takaa. Osasi,
Jumalan luoma. Ja Juutas piti muka siitäkin kissasta ... mutta
tappoipas.

Mitä se Juutas siellä pihalla? Äsken se portailla punoitti vihansa
jälkeen ja raapi korvallistaan. Ja lennätti siitä sen matikkansa
karjakujalle, hännästä tempasi. Ja kurkisteli navetalle. Meni
rantaveräjälle. Nosti siinä toisen jalkansakin aidan rakoon. Siellä se
Juutas nyt istua notkottaa.

Uskaltaisikohan mummo edes liikahtaa? Sellainen se on Juutas ... voisi
vaikka tappaa.

Mummo ... ihan oli litiskoittaa koivuisen laudan alle kuin rotan
loukkuun.

Niin, mummon huonot silmät ovat oikeassa: Juutas istuu alaveräjällä.
Hän istuu siinä melkoisen kauan. Ensin vielä katkeroituneena koko
mökille, joka pitäisi tupruttaa savuna ilmaan. Niin sitä ei olisi...

Sitten tulee Käkriäinen sydämeltään väsyneeksi. Ja vähitellen yhä
enemmän haikeaksi...

Haikeaksi siitä, ettei mökkiä olisi... Jos hän sen polttaisi.

Toistakymmentä vuotta on Putkinotko ollut hänen asuntopaikkanaan.

Ei olisi pitänyt olla niin vihastunut ... tuolle tummaiselle mökille...
Ei sitä polttaa.

Surulliseksi tulee koko Käkriäisen mieli.

Mutta: eteenpäin sen on elävän katsottava.

Jos ei täällä mökillä tulekaan mistään mitään ... niin pitäisi ostaa
itselleen toinen paikka! Rahoilla ... kun saisi. Ja rahaa tulisi
viinoilla, joita hän ... kun hän tässä...! Kun hän rupeaakin asiaa
pohtimaan, ja polttamaan.

Silloin hän ostaa asumuksen tuolta suuren järven takaa, kylistä, joista
hän on syntyisinkin. Siellä on hyvä... Mutta ostaa ihan syrjästä ... ei
ole naapureitakaan niin monta kuin täällä. Ainoastaan sopivan matkan
päässä, että pääsee helposti juttusille. Mutta ei ihan ikkunan alla
paskimassa.

Tuolta hän sen valitsee, vaaroilta, joilta talot näkyvät ...
peninkulman takaa, niin ihmeellinen on nyt ilma. Ukkosen huurua se
lienee. Sellaista kuin savua ... mutta ilmassa erottaa kuitenkin kaikki
talot etäältä. Ja se huuru se tekee tyynen veden sellaiseksi, että
olisi mieli heittäytyä siihen uimaan ... taikka nukkumaan, niin
pehmoista se on, valkoinen ja sininen vesi. Ulapalla käy tuskin hienoja
väreitä. Ja nuo saaret siellä ikäänkuin uivat. Kelluvat ... niinkuin
vesilinnut. Ja kuvastuvat veteen kuin mitkäkin untuvat. Tervahöyryjä
kulkea jumpsuttaa. Tämähän vasta raukaisee ... sellaisen jälkeen. Ja
hiottaa niin.

Jospa sitten, kun tässä rupeaa, ostaa talon vaikka Matti Muikkuselta.
Monet suojat Vaskilahdessa... Olisi siellä tilaa pentujen mekastaa. Ja
piirongit tytöille. Ja itselleen kiikkastuoli ... siinä komentaisi
pentuja... Isännöisi kuin Sahan hovilla.

Niin haaveilee Käkriäinen.

Mutta viimein: täytyisi sitä Käkriäisen lähteä tästä töihin. Se
jauhosäkki ... on noudettava pois metsästä. Ja kukas tämän talon
hoitaa, jos hän ei sitä vähän ajattele? Heinänteko ... pitää mennä
tästä metsään, tuonne, mistä poikien, pentujen ja koiran äänet
kuuluvat. Pitää panna pojat ja tytöt työhön. Karvat pitäisi repiä
pentujen päästä ... kun sinne menivät...

Ensin täytyy vain pistäytyä katsomassa, kuka se toi läävän välikköön
sen lehmänsä.

Käkriäinen aikoo mennä veräjältä läävään. Mutta sitten hän arvelee,
että tuo kananraatokin sopisi paiskata pihalta sinne läävän luo
kujalle. Veräjän lähelle hän sen jo tappaessaan paiskasi. Hän ottaa nyt
vielä pihalta sen kuolleen ja tiplikkaisen kanan ja heittää kujalle.
Sitten hän menee tosiaan läävän kujaan.

Välikössä puuhailee Leja lehmäntuojan kanssa. Eipä Käkriäinen sano
mitään Lejalle, että hän se on sen kanan tappanut: taas puhuisivat
siitä. Ja kun Rosina suuttuisi, sanoisi hän Juutasta kanantappajaksi,
Rosinakin. Niinkuin ennen takavuosina kissantappajaksi. Kauan siinä
menee, ennenkuin sellaiset unohtuvat, joutavat. Eivät ihmiset unohda.

Tuttupa onkin eukko, joka toi lehmäänsä astutettavaksi. Suutari
Sinikanteleen eukko se on. Ja kovin hän kehuu Käkriäisen nuorta härkää,
Poikaa. Silloin alkaa Käkriäinenkin sitä kehuskella, ja pyytää
Sinikanteleen eukkoa odottamaan, kunnes Poika haetaan metsästä; onhan
niitä pentuja sitä hakemaan. Käkriäinen sanoo nyt itse pistäytyvänsä
hakemaan pentuja metsästä, niin että ne hakevat Pojan.

Ja hetken kuluttua alkaakin Juutas mennä metsään, kavuta ylös kujaa
pitkin. Mäen taakse hän katoaa, ontuu lammelle päin, kellertävän rukiin
ja välkkyvän ohran välitse.

Mutta kun hän joutuu, niityllä kierrettyään ja viidakon puhkaistuaan,
lammen toiselle rannalle ja näkee siellä poikiensa penkoneen ison kiven
viereen syvän kuopan, ja Hurjan hännän vilahtelevan kuopasta, joten
kettu lienee yhäti siellä, niin hän unohtaakin repiä tukan pentujensa
päästä, ja unohtaa muunkin. Vieläpä Juutas kuulee, ettei kaivettu
olekaan kettu, vaan metsäsika, sillä Ananias on nähnyt sen harmahtavan
ja välkkävän turkin, ja Malakias sen kiiluvat silmät. Silloin innostuu
Juutaskin sitä kaivelemaan. Pojat ovat tukkineet kaikki muut reiät
paitsi etummaisen kivillä ja mullalla. Sammal on raastettu kiven
järkäleeltä pois, niin on sen ympärillä touhuttu. Ja nyt istuu kivellä
Ester ihmettelevin ja pikku Repekka palavin silmin. Ja tuossa pälyilee
Moksikin kuoppaan, jossa Hurja ryntäilee edestakaisin: koira ei
uskaltaisi mennä reikään kiven alle. Se vikisee, rähisee, ravistelee
multaisia karvojaan. Se sulloo puoli ruumistaan louhen koloon, tulee
takaisin ja voivottelee epätoivoisesti. Siellä se on vielä, se
metsäsika. Ananias sanoo, että jos vääntäisi koko hirveän ison
möhkäleen paikaltaan, niin se mäyrä löytyisi. Ananiaksella on pyssy, ja
Malakiaksella kirves, Topin äsken hakema.

Jo liittää itse Käkriäinenkin joukosta kaikkein lujimmat voimansa
mäyrän kaivamiseen; ja ennen muuta antaa hän älykkäät ohjeensa, kuinka
kankia ja vipuja on käytettävä, niin että lohkareen on noustava
mäyränpesän päältä. Ja kas: kun hän on saanut valituksi itselleen
kangen, hakatuksi miehen mukaisen koivun, tyvestä korttelia paksun,
sillä eihän tyhjä mitään toimita, ja lyhennellyt sen ja käskenyt lasten
väistyä kissoineen kiveltä, ja sijoittanut kankensa kiven alle,
tutkittuaan joka puolelta kiven luonnetta, neuvoo hän, miten poikien on
työnnettävä omat puikkonsa syvemmälle silloin kun hän itse nostaa. Ja
sitten on isompien poikien pidettävä kiveä koholla, kunnes itse Juutas
saa kalunsa yhä vain juuremmalle, ja Topin on mäiskättävä kiviä
lohkareen alle, ettei se pääse enää entiseen kuoppaansa. Mutta Sanukan
on hallittava Hurjaa menemästä kankien tielle, hallittava siihen asti,
kunnes hänen käsketään laskea koira irti. Ananiaksella täytyy olla
haulikko valmiina vieressä.

Ja kun sitten Käkriäinen oikein vääntää, toisten miehisten avulla, niin
nouseekin mäyränpesän katoksi arveltu järkäle, ja Topi huudahtaa:

”No nyt siitä tulikin toinen peli, kun itse Juutas Käkriäinen ...
per-rkele!”

Ja vieläkin suuremmiksi näyttää lastensa kiittelystä innostunut Juutas Käkriäinen Käkriäinen
voimansa. Myöskin siksi, ettei mäyrää vieläkään löytynyt,
vaikka kivi on jo pystyssä. Kiven alimmainen kulma kätkee kuitenkin yhä
syvemmälle maahan menevää mäyränreikää. Juutas käskee nyt
kaikkia lapsiaan syrjemmälle. Sitten hän nojautuu kiveen, tavoittaa
sitä syliinsä, ja ponnistaa koko hartialihaksillaan.

Jo sai hän kiinni järkäleen parista rososta.

Hän pullistaa: silmäkulmat painuvat ryppyyn, silmät puristuvat umpeen.
Käkriäisen nikamat naksahtelevat. Mutta horjuu kivikin.

Hän ähkäisee, painaa kiveä päälläänkin, niskasuonet punertuvat.
Ainoastaan osa järkälettä mahtuu syliin. Mutta Käkriäinen kun lyö sen
rosoihin paksut sormensa — ja, taivahinen, jo nousee valtava kivi
koholle ja siirtyy kuopasta ylös pengermälle. Paljastaa kuopan pohjan.
Kivi on nostettu, jättiläisvoimilla, syliin mahtumaton.

Käkriäinen ojennaiksen, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen
iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla
huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:

”Siinähän se nyt on, potatti. Mitäs tuo tuollainen ... miehen
käsissä...”

”Per-rkele! Juutas kun...” ihailee isäänsä sorakielinen Topi.

Pieni, musta Sanelma huudahtaa:

”Hihihii ... nyt lasken Hurjan irti!”

”Ja mie latken kittan!” sanoo paljasvatsainen Repekka.

Mutta mitäpä niistä laskemaan: mäyrää ei nytkään näy. Hurja kaivelee
yhä syvemmälle menevään koloon, vinkuu ja ulisee.

Tartutaanpa silloin uudestaan kankiin ja kaivellaan pois paikaltaan
uusia kiviä. Hiki virtaa, paidat ja takkien selkämykset ovat märät.

Viimein tulee mäyrän kolosta loppu, tyhjä ja pyöreä kuopan pohja. Eihän
sitä metsäsikaa ollutkaan. Minne lienee päässyt. Hurja nousee kuopasta,
joka on kuin viemärioja, ja asettuu sen lähistölle loikomaan, kieli
pitkällä ja samein silmin. Kaikki Käkriäiset ovat vielä kuopassa.
Tutkivat ojansa reunoja. Yhtäkkiä nostavat he sieltä päätänsä. Ester
näet sanoo, että Leja huutaa tuvalta, mitä huutanee. Yhä se huutaa. Ja
Sanelma sanoo, että metsästä se haastaa: lieneekö siellä taas vieraita
koiria ajamassa lampaita? Topi kapuaa kuopan reunalle kuuntelemaan.
Valkeassa tukassa, joka näkyy Topin reuhkahatun alta, on sammaleita ja
havuneulasia. Ananias on avopäin, hän on heittänyt Muttisen koppahatun
pois. Topi vahvistaa:

”R-rääkyy se Leja, mitä r-rääkynee!”

Toisetkin kuuntelevat ylentäen päitään kuopasta kuin olisivat itse
mitäkin mäyriä. Heillä on hiestä kosteilla naamoilla ja nenän päällä
ruohonkorsia, havuneulasia ja pölyä. Juutas Käkriäisellä, joka on
työntänyt kiviä niskavoimillaan, on takin hartioissa paljon multaa. He
kuuntelevat hetken vaiti, kunnes Sanelma rinkaisee:

”Leja rääkyy, että vierasta karjaa on meidän maalla! Menee
ruispeltoon...!”

”Meidän peltoonko?” örähtää Malakias.

”Niin meidänkö maalla?” mörähtää Juutas Käkriäinen.

Ja nyt kuuleekin koko joukko kellojen kalinaa ja räminää lammen
eteläisestä päästä, metsästä niityn takaa.

”Missä se kirves on?” ärjäisee yhtäkkiä Malakias. Ja hän punoittaa
muustakin kuin helteestä. Puree hammasta ja kömpii ylös kuopasta. Hän
sanoo:

”Minä katkaisen jok’ainoalta niskat.”

Malakias Sanelma etsii kirvestä, muiden noustessa maan tasalle, pikku
nopeasti kuin orava, Ananias notkeasti kuin varsa, ja Juutas Käkriäinen
hitaasti kuin karhu.

Topi alkaa jo juosta pitkin louhikkoa, sinne päin, mistä kellojen
kalina kuuluu. Sanelma usuttaa Hurjaa, joka ensin vinkuu ja alkaa
sitten haukkuen juosta. Sillä tavalla kiiruhtavat pian kaikki ylämäkeen
ja sitten mäeltä taas alas. Ensimmäisenä valkea ja haukkuva Hurja,
sitten Topi ja Sanelma, sitten Ananias pyssy selässä, ja sitten Juutas Käkriäinen,
joka ontuessaan mörisee:

”Jokos ne sinne taas! Ne aiturit... Lihaksi ne lyödä pitäisi...”

Ja viimeisinä Ester ja pikku Repekka, joka huutaa Esterille takaa,
ettei häntä saa jättää, ja kiukustuu ja kiljuu.

Mutta kaikkein viimeisenä tulee kuitenkin kissa, silloin tällöin kannon
yli ponnahdellen. Malakias on jäänyt mäyränpesälle, hakemaan kirvestä
kivien, kankien ja sammalien alta.

Nyt katkeaa jono, sillä Ester seisahtuu Repekan vuoksi, ja isä käskee
Sanelmaa viemään pieniä tyttöjä kotiin. Sanelma ei tottele. Ester jää
paljasmahaisen Repekan taluttajaksi.

Juutas Käkriäinen jatkaa lönkytystään. Hänen päähänsä pälkähtää, että
ne vieraat lehmät voivat olla Vaskilahden, ja Sahan hovinkin. Ovat
saattaneet päästä niistä aukoista, jotka hän repi hovilta tullessaan,
Ananiaksen, perästä lönkyttäen hän hokee nyt:

”Veräjöitä vähäisen alentelin tuolla... Valmiiksi ... kun tästä on
lähdettävä vetämään jauhosäkkiä sieltä ... metsästä, Sohvilla. En
viitsinyt kantaa etemmäksi, muuten vain koettelin selkääni. Ja nyt,
rymät, eivätkös ole siitä tulleet, kompurat. Meidän peltoja
komuamaan...”

Käkriäinen tuntee sisässään nousevan vihaakin vieraita lehmiä kohtaan.
Ja vielä enemmän niiden omistajia, naapureita kohtaan.

Hän örähtelee:

”Lapset, te... Pikommi niille pitää antaa sellainen ... että menevät
lentämällä...”

He tulevat pienelle aholle, kaikki muut paitsi Ester ja Repekka ja
Malakias. Joutuvat niityn ja pellon yhteisen aidan viereen.

Ja siellä on Käkriäisellä syytä kiivastua taas. Sillä siellä näkee hän
keskellä vierasta lehmäkarjaa, jonka etummaisia Topi ja Sanelma
ajelevat pois ruispellosta, näkee paikallaan mullistelevien Muikkusen
lehmien keskellä oman, kiharapäisen härkänsä astumassa vierasta lehmää.
Putkinotkonkin lehmät ovat sekaantuneet vieraaseen karjaan, ja
lampaatkin ovat siellä. Komea Poika seurustelee Muikkusen Matin akan
punaisen- ja valkeankirjavan maitolehmän kanssa. Ja Juutas Käkriäinen
muistaa kaiken lisäksi, että hänelläkin on juuri astutettava talossa.
Käkriäinen huudahtaa:

”Mitä ... häh. Muikkusen Heluna! Ajakaa pois, ajakaa hemmetissä.”

Topi ajaa. Heluna ei ole millänsäkään. Käkriäinen ryntää päin sitä, hän
ärjähtää niin, että rytöinen notkelma, jossa lehmät seisovat, kaikuu
järvenlahteen saakka. Hurja juoksee sinne tänne, pelkää lehmiä,
tunkeutuu Ananiaksen jalkojen väliin. Usutettuna se ryntää, näykkäisee
Helunan jalkaa ja taas perääntyy. Toiset vieraat lehmät selkiävät
pöllästyksestään ja rupeavat pakenemaan. Mutta mennessään ne vielä
seisahtuvat ja kokoutuvat nyt sen paikan ympärille, missä Hurja on.
Muljottavin silmin ne kulkevat sitä kohti ja laskevat sarvensa puskuun.
Juutas Käkriäinen hosuu niitä väärällä petäjänoksalla, ja karjahtelee
Helunalle ja kiskoo sitä sarvista. Poika ei ole millänsäkään. Topi
katselee isänsä kiskomista. Pikku Sanelma hihkuu ja hyppelee. Heluna ei
tottele.

Silloin aikoo Juutas Käkriäinen iskeä nyrkillään Helunaa poskelle,
mutta samassa Ananiaksen pyssy pamahtaa Muikkusen akan lehmän
korvanjuuressa, pamahtaa ilmaan: Ananias vain lystikseen laukaisee.
Käkriäisen korvat tillittävät. Härkä pelästyy ja lähtee kömpimään selkä
köykyssä rytöjen poikki ylämäkeen päin, kun taas kaikki muu karja
laukkaa yhtenä rymynä alas lepikkoon, niin että Topi ja Sanelma tuskin
saavat erotetuksi siitä omat lehmänsä pois. Ja pahin kiusa heillä on
pelästyneistä lampaista. Siinä on juoksua. Sitten kuuluu metsästä
kaukaa ainoastaan Sanelman kimakka kirkuminen ja Topin suun pörinä, kun
hän matkii paarmoja, säikyttääkseen sillä lehmistä ilkeällä pörinällä
vierasta karjaa Putkinotkon mailta. Pikommia saavat vieraat lehmät, sen
erottaa kellojen hurjasta rompotuksesta: vaskiset ja rautaiset kellot
soivat tahdikkaasti kuin juoksijaoriiden aisakellot.

Juutas Käkriäinen pyyhkii hikeään. Ananias seisoo naurahdellen hänen
vieressään. Silloin ilmestyy Malakiaskin siihen, kirves ja Ananiaksen
hylkäämä koppahattu kädessä. Hän kysyy:

”Missä ne kantturat ovat?”

Malakiaksen perästä tulevat vielä kauempana itkevä Repekka ja lauhkea,
sinisilmäinen Ester.

Malakias jatkaa:

”Annettiinko niiden lähteä?”

”Mitä? Annettiinko?” kysyy Juutas Käkriäinen.

”Lihaksi ne olisi pitänyt panna... Niinkuin isä sanoi”, vastaa
pohjaltaan rehellinen Malakias, joka on melkein vieläkin äkäisempi
kaikesta Käkriäisten omasta kuin Juutas Käkriäinen. Malakias jatkaa:

”Olisi sitten ollut syömistä”.

Ja kun Malakias kuulee, että Poika oli astunut Helunaa, suuttuu hän yhä
enemmän ja aikoo juosta vieraiden lehmien perästäkin. Mutta niiden
kellot soivat jo kaukana.

”Kunhan pölöttää!” vastaa Juutas Malakiakselle ja kieltää
häntä menemästä. Sitten, hetken päästä, hän kehottaa esikoistaan
ajamaan kotiin härkää, koska sillä on kotosalla töitä. Ja Ananiasta
pyytää hän noutamaan hevosta ja rekeä, joilla se jauhosäkki kuljetetaan
Vaskilahden metsästä.

Ananias lähtee, ja viimein lähtee Malakiaskin Pojan perästä.

Käkriäinen jää notkoon odottelemaan Ananiasta.

Malakias kulkee verkalleen koivikossa mutkittelevaa tietä, ruskean ja
sarvettoman Pojan takana. Tullessaan sille kallioiden rinteelle, josta
kuja-aita alkaa ja tie muuttuu aivan kapeaksi, toruu hän härkää:

”Mitäs sinä, Poika, vahinkoa tekemään! Kaksi markkaa vahinkoa,
vissiinkin, Muikkusen Kustavan tähden. Sillä rahalla ostetaan jo paljon
leipää... Vahinkoa se on, työtähän sen pitää Pojankin taloon
jyllätä...”

Malakiaksen perästä hiipivät mökille Ester, pikku Repekka ja kissa.
Sekä väsynyt Hurja.

Putkinotkon lehmätkin ammuvat nyt viidakossa lähellä.

Kahdeskymmenestoinen luku

On mennyt jälleen puolisen tuntia.

Juutas Käkriäinen joutuu Ananiaksen kanssa jo lähelle sitä veräjää,
jonka hän repi hovista tullessaan ensimmäiseksi. Ananias kulkee edeltä,
ohjaten kellertävää tammaa, kivistä ja märkää polkua pitkin, jolla
työreki kolisee ja sihahtelee, kulkee heitellen solmuisia ohjaksia
hevosen selän yli ja hypellen kiveltä toiselle milloin hevosen
oikealle, milloin vasemmalle puolelle. Selässä on Ananiaksella
kiiltelevä yksipiippuinen, kankailla kohahtelevien metsäkanain, teirien
ja metsojen varalta, sekä sorsien, joita varmasti ui läheisissä
lammissa.

Mutta jos Ananias ampuisi lintuja, niin itsepä saisikin ne nyt etsiä
ryteiköstä tai uida vedestä, kun ei Hurja tullutkaan mukaan. Niin on
helle, ja koira väsyi mäyrän kaivamisesta taikka pelästyi lehmiäkin,
ettei lähtenyt Ananiaksen matkaan.

Käkriäinen köntystelee taempana, jääden välistä kauaskin jälkeen,
piippuaan kopistamaan, rassaamaan ja lataamaan. Tällä hetkellä ei hän
näe Ananiasta eikä hevosta, jonka kavioiden kopsahtelu vain kuuluu.

Ja kuuleepa Käkriäinen sitten muutakin. Alkaa kuulla takaansa
Putkinotkosta Hurjan haukuntaa. Sieltä mökin mäeltä kantaa ilma sen
haukunnan tänne tuuheaan notkoon.

Se rähinä kovenee niin, että Ananiaskin huomaa sen, vaikka paarmoissaan
pysähtynyt hevonen kopistelee jalkojaan ja riuhtoo hännällään. Mitä se
Hurja haukkuu? Jos se tulisi Ananiaksen perästä, tulisi se hiljaa
jälkiä haistellen. Ja haukuntakin on muuta: se on vihaista ja rähisevää
luskutusta, ei kimeästi oravalle vingahtelevaa eikä jänikselle
ulahtelevaa.

Käkriäinen huomaa omalla paikallaan vielä paremmin kuin Ananias, että
ihmisiä se Hurja haukkuu. Se herkeää hetkeksi. Mutta sitten se taas
alkaa, entistä terhakammin ja nopeammin.

Putkinotkon mökille on varmaan tullut vieraita. Mitähän ne vieraat
ovat? Mökkien ja harvain talojen asukkaitako, sitä kautta kulkijoita:
siitä niitä ravaa, Putkinotkon pihan poikki...

Ja saattaisi se olla ... vallesmannikin. On niitä kunnanmaksujen
rästejä nytkin.

Käkriäisen sydän vavahtaa harmista, kun niin hänen rahojaan viedään.
Poliisejakin niillä palkataan ... nuuskijoiksi. Tai lautamies voi
siellä olla, tullut manuuttamaan vanhoista ihmisten veloista.

Käkriäinen on seisahtunut ja kääntynyt syrjittäin Putkinotkoon päin, ja
kuuntelee silmät pyöreinä ja suu auki. Hän sysää hattuaan pystyyn, että
kuulisi paremmin tuolla isolla korvallaan. Hurja rähisee jälleen
vihaisesti. Sellainen vieras siellä on, jota se ei tunne tai jota se
vihaa.

Käkriäinen huudahtaa Ananiakselle varoittavasti, mutta niin hiljaa,
ettei Ananias sitä kuulekaan. Sitten hän lönkyttää Ananiaksen perästä
ja suhahtaa hänelle, että mikähän Putkinotkossa lienee. Ananias
pysäyttää juuri liikkeelle saamansa tamman, ja he juttelevat keskenään,
mitä se Hurjan haukkuminen saattaisi merkitä.

Viimein sanoo Käkriäinen, että eipä hän ole tuosta haukkumisesta
millänsäkään, vaan lähteepä pistämään jauhosäkkinsä rekeen. Olipa
Putkinotkossa ... jos kuka! Mutta sen sijaan jää hän ehkä vähän
myöhemmäksi kuin Ananias tänne metsään ... ummistelemaan noita
veräjöitä.

Sitten he kulkevat edelleen. Hurjan rähinä kajahtelee kovempana. Ja
siinä sattuu Ananias lopulta sanomaan, että olisikohan se äiti tullut
kaupungista kotiin. Juutas Käkriäinen huudahtaa:

”Häh? Rosinako ... niin?”

Rosina ... tullut kaupungista!

Mutta Rosinalleko se Hurja noin rähisisi. Jos Hurja onkin
huonosilmäinen, niin että se voi räkyttää loitolta Rosinaakin, niin
eihän se näin kauan...

Kuitenkin lyö Juutaksen päähän aivan kuin puukurikalla, että olisikohan
se Rosina! Se oli käskenyt Juutasta tulemaan laivareitille vastaan
kello kahdeksi. Ja...

Käkriäinen ryhtyy tirkistelemään aurinkoon, mitä kello on, koska
hänellä ei ole kelloa. Ovat kyllä olleet, kuten on jo mainittu, kerran
monetkin kellot ... liivien kolmessakin taskussa, välkkävine perineen.
Hänen kulkiessaan läänissä. Niillä ansioilla ostettuja kelloja. Tai
vaihdettuja, jos juonti-aineen ostajilla ei ollutkaan antaa maksuksi
rahaa. Mutta niistä kelloista oli yhdessä sisälmykset niin huonot, että
Käkriäinen suuttui ja löi sen nurkkaan säpäleiksi, kun ei saanut sitä
millään rukkaamisella kuntoon. Ja toinen, hyvä kello, meni litteäksi
kuin mätä nauris, kun hän toissa talvena ajaessaan umpihangessa kopaisi
tuon samaisen tamman keskosistaan syliinsä ja nosti kovalle tielle.
Mutta kaikkein ensimmäisen kelloista antoi hän Ananiakselle. Nuorta
poikaa piti kohdella suopeasti, sillä siihen aikaan Ananias rupesi
ymmärtämään isän kaupustelumatkoja. Piti olla suopeissa väleissä hänen
kanssaan ... niinkuin miehet ainakin.

Mutta suurin syy siihen, miksi Käkriäisellä ei ole kelloa, on
sellainen, ettei hän kelloista välitä. Vastusta niistä on, alituisista
härnääjistä korvanjuuressa, ajannaksuttajista. Naksuttavat liivien
taskuissa kuin mitkäkin kuolemansepät seinän raossa. Nehän ne seinissä
naksuttavat ... mitä lienevät. On Käkriäinen koettanut tutkia niitäkin
naksuttajia, mutta eihän niistä saa selvää. Mutta ne ovat pahaa ...
tutkimattomia. Niitä naksutti monta ennen Juutaksen äiti-raiskan
kuolemaa, kauan poteneen.

Kello muistuttaa niitä, ja on paljon ilkeämpi. Se komentelisi työhön.
Ja komentelisi illalla maata. Käkriäinen tahtoo tehdä työtä milloin
haluaa. Ja näkeehän mies ajan viisarit auringostakin. Ja muustakin hän
huomaa, milloin päivä valkenee taikka pimenee.

Eikös perhana: kaksi se nyt on varmaan tuo aurinko! Enintään lienee
puoli tuntia vähemmän tai päälle. Olisikohan Rosina Käkriäinen? Juutas
ääntää Ananiakselle:

”Ananias, katsohan sitä nauristasi, mitä se on...”

”Se on puoli kolme ... melkein”, kuuluu Ananiaksen vastaus.

”Johan nyt ... perhana! Voisi se olla Rosinakin”, hätääntyy Käkriäinen.
”Olisi pitänyt mennä laivalle ... mutta oli muuta ... tässä. Eikö sinun
nauriisi ole edellä? Ei sen tuon auringon pitäisi olla niin paljoa
vielä. Ja minua kun pistättävät nämä touhakat ... juoksentelut. Mutta
rähisisikös se Hurja näin pitkän aikaa Rosinaa?”

Ananias sanoo:

”Eikähän äidillä ole venettäkään. Runkkelin laituriin hänen ja Saaran
olisi ollut ajettava.”

”Runkkelin laituriin”, murahtaa Käkriäinen. ”No nyt siitä vasta ...
tuli.”

Juutas Käkriäinen ajattelee, että nyt siitä tuli vasta kikatus ja
kakatus kotona, kun hän ei mennytkään laivalle. Jos se ei vielä
olisikaan Rosina, niin ei Juutas silti enää laivalle ennätä. Ja mitähän
perhanaisia ne Hurjan nalkuttamat lienevät? Taas se säkyttää ääni
kurkkuun tarttumaisillaan, niinkuin aina, milloin se muka aikoo iskeä
vieraiden jalkaan hampaansa, vaikkei iskekään.

Käkriäisen tekisi mieli jättää koko jauhojen rahtaaminen Ananiaksen
huoleksi ja lönkyttää takaisin kotiin: katsomaan, mitä ne tulijat ovat.
Ja harmissaan hän on, mitä ne tunkeutuvat hänen Putkinotkoonsa. Olisipa
Topi tullut mukaan, eikä ajettu töihin kotiin, kuten Käkriäinen äsken
ajoi, voisi sen nyt lähettää vilkaisemaan, kuka tai ketä nämä vieraat
ovat.

Ananias koluuttaa jälleen kuusikon halki sinne päin, missä isä neuvoi
jauhosäkin olevan. Käkriäinen seisoo ja kuvittelee, kuinka hän, jos
lähtisikin tästä kotiin, kulkisi umpimetsää myöten, eikä polkujakaan,
ja pilkistelisi ensin läheltä mökkiä kallioiden takaa pihalle, koska
näet saattaisi olla sellainenkin aihe, että siellä tosiaan on poliiseja
ja vallesmanneja. Mutta pitkän nokan hän heille antaisi, sillä hänellä
ei nyt ole viinoja. Ei! Eikä ole ollut ennenkään ... kotona keitettyjä,
niinkuin ne ovat luulleet. Mutta mistäs ovat ottaneet, kun ei ole ollut
merkkiäkään keittovehkeistä. Puteleita on ollut, ja korpijoonin
tähteitä niissä. Mutta totta nyt mökin ihmisellä saa olla putelin
pohjalla viinoja rohdoiksi, jos hän niitä muilta ostaa, vaikkei sano,
keneltä. Metsässä ovat olleet lekkerit. Mutta ei vielä siinä suuressa
piilopaikassa, onkalossa saarella, jonka Käkriäinen tietää.

Jos nyt olisi poliiseja taas Putkinotkossa, niin astuisi Käkriäinen
ystävällisesti hymyillen pihalle ja kysyisi: ”Mikäs se nyt on tässä
liikutus?”

Ja jos ne puhuisivat hänelle kätköistä, niin näyttäisi hän, pilkalla
ikeniään irvistellen, heille kotansa ja tupansa. Ja ruokakonttorinsa ja
aittansa ja riihensä. Ja antaisi heidän toki mielellään kaivella
sillanaluksetkin. Siellä ei heille olisi kuin kanansontia, entisiä,
kaksitoista-ajastaikaisia. Silloin niitä kanoja piti olla talvella
siellä, turhan munijoita: ei niin pienistä ruuaksi, munista. Ja sitten
yllyttäisi hän vielä haistelemaan jokaisen kivenkolonkin metsässä.
Sanoisi lauhkeasti, mutta piru nahkassa, että saavat haistella hänen
puolestaan, kun hänellä kerran ei ole pirtua eikä haisevaa sikunaa. Ei
ole ollut ... milloinkaan. Niin herkeäisivät viimein vastakin hänen
pesäänsä tunkeutumasta.

Jos lähtisi kotiin?

Parasta olla kuitenkin täällä. Siellä saattaa ... ruununmiehiä,
lautamiehiä.

Eihän sitä muuten kuin pakosta niiden kanssa...

Kymmenisen minuuttia on mennyt näin. Metsä lakkaa kaiuttamasta Hurjan
haukuntaa.

Ja sitten kuuluu Putkinotkosta toinen ääni, joka rauhoittaa Käkriäisen
kruununmiehiin nähden. Sillä se ääni, joka nyt kaikuu yli korkean ahon
ja sitä ylempänä kaartuvan lehdon, se on Rosinan. Kilometrin päähän se
ääni kaikuu.

Milläs neuvoilla Rosina on tullut kotiin?

Ja miksi se Hurja sittenkin haukkui niin kauan? Kuuluu sen Rosinan ääni
etemmäksikin, jos on myötäinen tuuli.

Mutta kuuluupa tuo nytkin. Sellainen torvi sillä akalla on kurkkuna.
Sanoja ei tosin erota. Mutta katkeamattomana säkytyksenä käy
kiljahtelu, nopea kuin räty, jota pyörittäen jäniksiä peloitellaan
jahdilla ollessa. Niin nopea on se sätkätys, ettei kaiku ennätä oikein
mukana lentää. Onpa se Rosina nyt erikoisen virkeä kaupungista
tultuaan, niin soi räikynä sieltä mäeltä poikki metsäisen laakson.
Papattaa kuin monttööri vene. Ja niinkuin niputuskone Kenkkuinniemen
: Rosinan suusta purkautuu kokonaiset ketjut sanoja.

Juutas ajattelee, että taitaa nyt Putkinotkossa olla kaikki nurinpäin,
tänä heinäpäivänä, koska Rosina noin laskettelee. Ja Juutas on
hyvillään, ettei hän ole kotona. Ei silti, että hän akoista ... kyllä
hän osaa panna niiden suunkin lukkoon. Mutta ilkeää se on, se
riiteleminen.

Ja selvittäköönhän nyt Rosina yksinään, jos pennut ovat sotkeneet
jotain ... heinänteossa tai muussa.

Tyytyväisenä sytyttää Juutas nykerövartensa ja lähtee sitä imeskellen
poikansa perästä, noutamaan jauhosäkkiä, joskin yhä miettien, miksi se
Hurja ärhensi niin kauan, ja kuinka Rosina on päässyt kotiin.

Mutta Rosina on tullut kotiin Mauno Kypenäisen veneessä, joka
kytkettiin laivan perään järvellä, Mesopotamian kohdalla. Silloin oli
siinä kuormana ainoastaan Mauno ja hänen pitkäsiimalaatikkonsa, ja
säkissä kokkalaudan alla eräitä tavaroita, joita Mauno hankki
lupauksensa mukaan Potamian kylästä. Rosina Käkriäinen, Maunon Pertta
ja Pertan Sanelma olivat lähteneet kaupunkiin ja menneet sieltä laivaan
Saaran ja Jopin kanssa. Mutta tätä ennen oli Rosina ostanut paitsi
Repekalle ja Esterille vaatteita ja muille kotiväelle viimeisillä
rahoillaan vehnäsiä myöskin maltaita ja paketin hiivaa. Ja olipa hän
pyytänyt kälynsä käymään hankkimassa apteekista hänelle niitä
tippojakin, joita hän ei ollut voinut itse ostaa tuolta hävyttömältä
puukhollarilta. Silloin oli Pertta nauranut hänelle ja sanonut,
etteiväthän ne lapsettelut auta, ja neuvonut taas niitä omiaan ...
taikka sitten ottamaan pentunsa sorkista kiinni ja lyömään seinään.
Niin että Rosinasta tuntui Pertta iljettävältä, niin rietas oli noissa
puheissaan. Mutta Rosina ajatteli, että ehkäpä ne tipat sittenkin tällä
kerralla! Ja jos ne olisivat turhaa, niin se olisi sallittua...

Koko matkalla Putkinotkon lahden paikkeille ei Rosina puhunut laivassa
juuri mitään, niin hän oli loukkaantunut Maunon Pertalle ja huolissaan
siitä Pertan kanssa viimeksi puhutusta asiastaan, mutta varsinkin
julmistunut Saaralle. Sillä Saara oli tullut laivarantaan väkeviltä
löyhkäävänä. Ja mistä lienee tullut? Ei Saara liene siellä kornetissa
väkeviä saanut? Ja vihainen oli Rosina Saaralle siitäkin, että se oli
jättänyt Jopin yksinään kaupungille. Sieltä laivarannasta säkkien alta
oli Jopi pujahtanut esille, nähdessään äitinsä. Neljättä tuntia oli
Jopi ollut siellä säkkien kolossa.

Vasta Putkinotkon kohdalla täytyi Rosinan siunailla, kun hän näki,
ettei Juutas ollutkaan tullut järvelle vastaan. Maunon Pertta huusi
Rosinalle, riippuessaan nuorassa, jota myöten häntä ja muita
Putkinotkon matkalaisia laskettiin Maunon veneeseen:

”Se on mies, se Juutas! Muisti kuin kanalla, kanalla! Jos se olisi
minun mieheni, niin minä hänet upottaisin! Upottaisin järveen! Kivi
kaulaan ja järveen!”

Mutta miksi sitten Hurja rähisi, vaikka tulijat olivat tuttuja?

Putkinotkon rannassa otti Mauno veneensä kokkalaudan alta tuon
pitkänmuotoisen, ruskean säkin, jonka toinen pää oli järvellä näkynyt,
niin että Jopi oli kysynyt äidiltään, kun Maunon venettä köytettiin
laivan perään, mikä säkki se oli. Ja Jopi oli saanut Maunon Pertalta
heti vastaukseksi, että siinä oli salvukone, jolla Jopi ja hänen isänsä
salvetaan, jos isässä on mitä salvamista. Ja äiti vastasi Jopille, että
siinä mitä lienee ... enon kalanpyydyksiä, joita oli Maunon veneessä
muitakin.

Nyt Putkinotkon rannassa kalisi ja romisi se säkki, Mauno Kypenäisen
heittäessä sitä ja tuohikonttia pitkään selkäänsä ja lähtiessä Rosinan
supattelevasta neuvosta viemään niitä jonnekin, rantarakennusten
rykelmään. Ja Jopilta se asia sitten unohtui, sillä Jopilla oli muuta
ajattelemista. Hän juoksi heti kotirantaan päästyään nuottakodan taakse
metsikköön, ison kiven luokse, hakemaan rahatuusaansa.

Mutta Hurja oli kuullut tupaan, jonne se oli seurannut Malakiasta,
paitsi airojen kolinaa ja ihmisten ääniä myöskin tämän säkin kalinan.
Se tirkisteli seinän alitse rannalle. Ja se näki siellä paitsi
tuttuäänisiä ihmisiä kummallisen olennon, jokin kaliseva ja ruskea
selässä. Ulos ryntäsi matalajalkainen Hurja. Räyskytti ensin pihalta,
ja räyskytti taas alaveräjän laudalta, niskakarvat pystyssä, sillä se
rämisevä katosi ruskea kumma selkäpuolella saunan kätköön. Ja
tutuissakin ihmisten äänissä oli vihastuttavia: tuon koiranpieksäjän,
Pertan. Ja kummitus meni saunan taakse. Hurja pujottautui kiireesti
aidan raosta rannalle ja haukkui sekä peloissaan että kiukuissaan. Se
ennätti tuskin tervehtiä Rosinaa, ja Saaran ohitse se ryntäsi harjakset
pystyssä Mauno Kypenäisen perästä. Rosina torui sitä, se kääntyi
hetkeksi nolona tulijoihin. Mutta jo unhotti taas häpeänsä ja karkasi
nurkan taakse, loittonevaa Maunoa kohti, kelmeinä irvistävin ikenin.
Mauno näet käännähti kauempaa ja heilutti sille konttia ja säkkiä.
Säkki ja mieskin olivat niin hirveät, että Hurjan oli turvauduttava
haukkuessaankin Rosinan hameisiin, alakuloisesti ja anelevasti
uikutellen. Se häpesi uusia toria, mutta rähähti taas raivoissaan
kiukun haukuntaan tuolle uhkaavalle vieraalle. Yritti Maunon perästä,
kääntyi pakoon, ulvahteli ja haukkui. Viimein täytyi Rosinan, joka
joutui veräjälle kantamuksineen, huudahtaa:

”Johan nyt on kumma? Korvathan tuo halkaisee! Vanha vastako tuolle
pitänee kitaan työntää.”

Rosina heitti nyytin kädestään veräjän toiselle puolelle, kaapaisi
maasta mädänneen vastan ja hääti Hurjan pihalle. Mutta sepä tunkeutui
aidan raosta uudestaan saunan luokse. Eikä se tyyntynyt haukkumasta
ennenkuin rantarakennusten takaa tulikin tuttu Mauno. Oli pistänyt
tavaransa korsun alle, koska Rosina oli varoittanut viemästä niitä
sikopahnaan, jossa lapset leikkivät, kun siitä on se toinen puoli
kattoa pudonnut. Nyt herkesi Hurja rähisemästä, heilutteli häntäänsä,
ja kun Mauno Kypenäinen uhkasi sitä torua, mateli se hänen jalkoihinsa.
Kellahti selälleen, pölystä harmaa häntä pystyssä takajalkojen välissä.
Ja sitten se sai anteeksi ja hyppi ja nuoleksi Maunon kättä. Ja sitten
se haisteli veräjällä Saaraa, haisteli kauan, kääntyi nolona pois ja
alkoi hyppelehtiä ja juosta kehässä Rosinan ympärillä, niin että ruohot
kynsissä ropsahtelivat.

Vähitellen ihmiset menivät mikä minnekin. Hurja pujahti pihalle ja
painausi koivun varjoon loikomaan.

Mutta äskeinen Rosinan huuto Hurjalle ei vielä kuulunut kilometrin
päähän. Se oli vielä hiljaista. Kovemmin huusi hän, kun hän veräjän
laudalle noustessaan katsoi oikealle ja näki koko karjansa kotikujalla.
Keskellä päivää! Hän työnsi osan pakettejaan Maunon Pertan Sanelmalle
ja riensi karjapihaan, nyytti ja venheessä riisutut kengät vielä
kädessä. Lampaatkin siellä. Mikä oli rännännyt lehmät kotiin, heinää
syömästä, maitoa keräämästä? Paarmatko niiden kimpussa hörrännevät? Tuo
Poikako ne lienee tuonut, hölmö? Ja missä ovat sanikat, etteivät ole
ajaneet lehmiä takaisin metsään? Ja pässi, senkin pahalainen, kapuaa
Jertan kimpussa, haaroissa. Eikä Jertta pääse puskemaan, pyörii
ympäriinsä, ja pässi kahdella jalalla kävelee. Rosina Käkriäinen
seisahtuu ja huutaa jo melkein täyttä suuta:

”Pennut! Muoskat! Missä ne ovat kaikki? Heinässäkö? Ja pässi...!”

Rosina töllistelee ja kiljaisee yhtäkkiä:

”Johan nyt on ihmeet ja kummat, kun pässit hätistävät lehmiä! Pennut.
Viekää tuo h—rimus läävään!”

Kovasti se huuto jo räikkyy.

Ja sitten hän jatkaa, yhä syvemmältä rinnasta, kun huutaminen
kaupunginmatkan perästä tuntuu jälleen hyvältäkin:

”Pennut! Sanikat! Malakias, Leja, pässi: heti paikalla...!”

Pentuja ei näy pihalla. Olisivatko ne tosiaan niityllä? Rosina ryntää
pihalle. Vilkaisemaan koivun juurelta, ovatko lapset lammen rannalla.
Ei näy. Ja heinäkarheet ovat melkein sellaisenaan kuin aamulla. Ei
vedetty vielä mitään latoon!

”Äi! Äi!” pääsee Rosinan huulilta puuskaiseva kirkaisu. Se kuuluu jo
sangen kauas. Hän seisoo kalliolla nyytti ja kengät kädessä ja liina
sysättynä niskaan, niin että tukka kiiluu kuin korpin sulka.

”Äi! Äi!” huudahtaa hän taas. Se ääni tulee väkälleen jännittyväin
leukojen välistä. Hukkaan on mennyt päivä, kun hän ei ole ollut kotona!
Vaikka hän vakituisesti varoitti kotiväkeä tekemään työtä. Missä lienee
Juutas?

Rosina käännähtää. Tuolta tulee Leja, läävältä. Ei ole Rosinalla aikaa
kysellä, mistä Leja sieltä tulee, vaan hän huutaa ensimmäisessä
suuttumuksessaan:

”Äi! Äi!”

Rosina heiluttaa nyrkkiään, jossa kengät roikkuvat.

Vielä taannoista paremmalta tuntuu tämä koveneva huuto. Nyt kiljahtaa
hän koko rintansa voimalla, mennen portaita kohti:

”Hiiden kattilassako täältä kaikki! Sillä tavallako ne heinät lentää
latoon! Ja se Juutas ... eikö sille jo mene pormestari housuihin, kun
se ei ... tullut laivalle! Ai! Ai!”

”Ai!” kajahtaa jyrkkä kalliorinne pihan toisessa laidassa.

Mutta kun se ennättää kajahtaa, on Rosina jo kääntynyt toisaalle. Hän
ryntää nyt tupaan, Maunon väen ohitse. Ja nyt alkaa Putkinotkossa
komento. Tuvassa ne lapset ... Sanelma ja Topikin. Rosina alkaa
säkättää niin että nokinen katto kaikuu:

”Lehmät kartanolla! Ajakaa pässi, helvetissä...”

Samassa hän pysähtyy, vaikenee ja katselee. Mummo tuutii Luukasta.
Mutta kärpäsiä hurisevan pöydän ympärillä seisovat lapset rahilla. Ovat
rähmällään pöydällä, pikku Esterin takapuoli pyllistelee paljaana, ja
Käkriäisten Sanelma anastaa toisilta maitotuoppia ja kaataa sen juuri
pöydälle. Siitäkös muut lapset suuttuvat ja alkavat itkeä. Rosina Käkriäinen
huutaa silloin heille:

”Nuokin tuossa! Sanikat!... Keikkuvat kuin oriit siinä pöydällä...
Minä ... minä kun nuoletan teillä sen pöydän!”

Sen hän kiljaisee kimeästi.

Nopeasti vie hän nyt nyyttinsä ja kenkänsä takanurkkaan, ja kiljaisee
jälleen:

”Ai! Ai teitä! Otan halon ja lyön pään jokaiselta halki! Niin että
raatoja pitää tulla!”

”Raatoja, raatoja!” toistaa Maunon Pertta, joka on ilmestynyt sisään.
”Tämä se on paikka! Mutta sinussako olisi lyöjää. Jos minä ... minä
olisin ... niin jokaisen ottaisin sorkista ja iskisin salvaimeen!”

Maunon Pertta huutaa tämän niin synkällä ja vihaisella äänellä, että
Ester lakkaa itkemästä ja Repekka katselee kauhistuneena Maunon-tätiin.
Nyt ei Rosinalla kuitenkaan ole aikaa vastaväitteisiin Maunon Pertalle,
niin on hänellä syytä tuskastua. Sillä kun hän ottaa arkihameensa
lattialta pöydän luota ja menee riisumaan karsinanurkkaan
pyhähamettaan, niin siellä istuu Malakias ja kiikkuu. Sen laudan, jonka
Juutas tempaisi alas orsilta, on Malakias asettanut poikittain
tuolille. Ja nyt kiikkuu hän laudan lyhyemmässä päässä niin että
pitempi pää on komahuttaa Rosinaa leukaan. Rosina nopeasti:

”Sinä! Mitäs sinä siinä p—settäsi heilutat? Herkiä heti! Mikä sen
laudan on katosta repinyt?”

Mummo aikoo vastata, mutta hänen äänensä ei kuulu, koska näet Rosina
säksättää jo muuta: kyselee, missä Ananias on, ja mitä Leja on läävällä
käynyt? Ja onko Juutas tullut jo myllyltä?

Mauno ja Maunon Pertan Sanelma kättelevät lapsia.

Leja sanoo, että Sinikanteleen eukko oli tuonut lehmäänsä härälle.
Siksi ne muutkin lehmät ovat kartanolla: tulivat härän perästä, jonka
Malakko ajeli äsken metsästä, keskeltä vierasta karjaa. Yhteen ääneen
juttelevat nyt Malakias ja Topi ja pikku Sanelma ja Leja vieraiden
lehmien ryntäämisestä Putkinotkoon, kaikki kilpaa huutamalla. Mistään
ei saa selvää ennenkuin sievoisen ajan päästä.

Ja sitten onkin Rosina Käkriäinen jo vähän lauhtunut. Hän sanoo
Lejalle:

”Vai niin. Vai toi se Sinikanteleen vaimo lehmäänsä. Meidän Pojalle,
hihii! Ethän sinä...?”

”Antanutko?” hoilottaa Maunon Pertta. ”Mikä siinä! Antaa! Antaa
härkää ... voi iso tyttö...”

Rosina huutaa:

”Älkää huutako, sanikat! Huutavat, ettei ääntä kuule! Honottaa tuo
Malakiaskin. Pakkoko se on? Mene, Topi tai Malakias, vahtimaan Poikaa,
ettei se karkaa salolle. Ja muut lehmät ajakaa metsään. Ja pässi!
Viekää se ... metsään... Ja, Leja, kutsu se Sinikanteleen vaimo
kahville... Onhan ... sitä nyt meillä hänellekin.”

Nyt vasta tulee mummolle suunvuoro. Mielipahasta läähättäen hän
selittää, että tappaa oli Juutas hänet, hurja. Kun myllyltä tuli,
laudan repi tavaroineen orrelta, laudalla olisi lyönyt litiskaiseksi,
jos ei mummo olisi väistänyt.

”Ähä!” sanoo Rosina mummolle huolettomasti, kielikellolle, toisten
asioihin puuttujalle. Mutta kun hän kuulee mummolta, että Juutas oli
ollut särkeä lapsenkin, säikäytti itkemään, huutamaan puoleksi tunniksi,
sanoo Rosina:

”Niinkö...”

Ja Rosina menee ja kumartuu pienoisensa puoleen. Nukkuuhan se Luukas
nyt, makeasti unta vetää. Ja mitäs mummon jutuista! Mutta saikohan se
Juutas jauhoja myllyltä.

Mummo selittää, että eikö liene saanut. Mutta säkin se oli metsään
jättänyt. Halkaissut se oli säkin. Ja Ananiaksen kanssa oli mennyt sitä
kotiin vetämään.

Rosina Käkriäinen on hyvillään jauhoista. Muunkin kuin sen tähden, että
niistä on paistettava tänään leipää. Ja hän luo hymyillen terävät ja
kauniit silmänsä Maunoon.

Eikä Rosina sitten enää välitä siitäkään, että mummo kertoo Juutaksen
lähteneen penkomaan mäyränpesääkin, keskellä kirkasta heinäaikaa.

Tärkeintä on Rosinasta nyt jauhojen saanti. Ja tärkeää se, ettei
Juutasta nyt suututettaisi.

Siksipä ei Rosina aio hiiskua hänelle enää siitäkään, ettei Juutas
tullut laivalle vastaan. Se vain ensin kiehautti niin Rosinan sisua.

Sinikanteleen vaimo tulee tupaan, mustissa pyhävaatteissaan. Maunon Pertta
ajattelee, katsellen vierasta tylysti kulmiensa alta, että niin
on tuo akka kuin kirkkoon menossa. Mutta Rosina puhuu tulijalle:

”Istuhan nyt ... mistä vain paikkaa allesi löydät ... mokomassa
tuvassa. Niin sitten mennään sitä lehmää... Kumpiko lehmä se nyt on?
Vai se ... se nuorempi. Eikö ottanut hovilaisten härästä? Älä nyt! Ja
mitä? Eikö se muka nytkään tahtoisi. No, nähdäänhän. Ja kyllä se nyt
ottaa ... meidän Pojasta. Se on ... niin totta kuin vettä! Ja suoraa
kuin nuoraa, hihii. Kunhan tässä ensin varikkoa ... kun on kerran tuota
kahvin-kurria meilläkin ... hihii! Heti mennään.”

Ja Rosina ajattelee lähteä jo ennen kuin Juutas tulee kotiin. Sillä hän
nyt ei henno antaa Pojallaan muuta kuin itse. Sen tähden se on Lejakin
tainnut Sinikanteleen eukolla odotuttaa. Rosina ei jättäisi nuorta
Poikaa mielellään Juutaksen käsiin. Vaikka se Juutas pitääkin
elukoistaan, niin se on pikavihainen.

Ja niin ... kahvihan se vieraille.

Rosina käskee pikku Sanelmaa ja Lejaa panemaan tulta liittaan, sillä
eihän Sanelma ole mennytkään ajamaan lehmiä metsään. Nyt sanoo äiti
hänelle, ettei hänen suuhunsa makea tipahda, jos hän ei lähde risuja
kokoamaan. Ja Sanelma lähtee Lejan kanssa. Rosina Käkriäinen virkahtaa
Saaralle:

”Ja saattaisit sinäkin ... jos et muuta niin ottaa kupit hyllyltä!”

Muuta ei hän Saaralle, näin vieraiden kuullen.

Saara on heittäytynyt ryysykasalle sänkyyn eikä näytä kuulevankaan
äitiään. Hän makaa punottavat luomet ummessa, selällään, pää kenossa.
Turpeat huulet aukeavat yhä enemmän, ja hän alkaa kuorsatakin. Kylläpä
Saaran vaatteet ovat kurtussakin. Viimeisessä tingassa oli hän
kaupungissa tullut laivalle. Sitä ennen oli Rosina käynyt häntä
etsimässä sieltä kornetistakin, Jopin kanssa ... kun Saara oli jättänyt
Jopin yksinään. Mutta eihän se kornetti kuulunut kestäneen kuin vähän
aikaa, vaikka Saara äidilleen sitten niin valehteli. Sen laivamiehen
kanssa se oli varmaan ollut jossakin... Juomassa ... henki löyhkähti,
kun se tuli yksinään laivaan. Ja Maunon Pertta huusikin, joutuessaan
Rosinan ja Saaran viereen, että Saara oli juonut olutta. Saaralla
olivat silmät samakat ... ja valehdellessaan katseli äitiään muka
silmiin, naristeli... Niin että Rosinan jalat olivat lysähtää alta
surusta, ja sydäntä riipaisi, ja pakottaa yhä. Rosina alkoi epäillä ...
että Saara on ollut sellaisessakin kenties ... sen humalaisen miehen
kanssa. Rosina piti Saaraa silmällä, ettei hän matkalla päässyt koko
laivamiehen puheille. Eikä se yrittänytkään.

Ja olisiko Rosina syypää siihen, että Saara oli pahentunut viime kesästä
? Kun hän oli laskenut Saaran tervahöyryyn. Vaikka Sinikanteleen
akkakin oli varottanut. Mutta Saarasta oli hyötyä siellä... Ja mistäpäs
hän, köyhä äiti, vaarattomampia paikkoja? Sillä rikkaita passaamaan hän
ei pentujaan pane. Ei herrasväkeä, eikä varsinkaan ylpeitä talonpoikia.
Ja laivamiehiä palvellessa annettiin Saaralle isompi palkkakin kuin
muualla.

Tämän Saaran asian johtuessa Rosinan mieleen hänen laihat kasvonsa
ikäänkuin jäykistyvät ja kivettyvät, vaikkapa hän koettaa tekeytyä
vieraiden ihmisten nähden iloiseksi. Ja poistaakseen surullisia
ajatuksiaan, jotka paisuvat mustaksi ja toivottomaksi ahdistukseksi,
jos niihin vilkaisee, alkaa Rosina yhtäkkiä jutella Lejalle ja
mummollekin, ikäänkuin hiukan heltyen omasta onnettomuudestaan mummoa
— toista kurjaa — kohtaan, ynnä suutari Sinikanteleenkin akalle,
kuinka Jopin oli käynyt kaupungissa:

”Ja voipas tuota Jopia ... sen kaupunginmatkaa, hihii... Minnekäs se
poika nyt meni? Eihän tuota näy pihalla. Ja haihtuneehan tuo sen
mielestä, jos sellaisen kertookin. Kun näet juoksin laivaryille, niin
ei ollutkaan siellä Jopia. Katselin, kääntelehdin... Niin sieltäpä
vääntyi poika esille jauhosäkkien välistä, sen katoksen alta... Oli
Saarasta ... eksynyt. Yksinään oli Jopi pysyttäytynyt siellä. Ja niin
oli valkeana Jopi, hattu ja kengätkin, ja silmät. Kaikki jauhossa kuin
Hiesun myllärillä, kun hän tulee jauhattamasta. Sinne näet pistäytyi
piiloon ... vierasteli...”

”Kun Saara jätti!” huudahtaa Pertta Kinnunen. ”Juopottelemassa se oli
ollut, ja muuta. Niin sen henki haisi vielä laivassa. Haisi! Haisi!”

Silloin saa Rosina kiireen portaille katsomaan, onko se Topi ajanut
karjan kujalta metsään. Mutta ei hän katsokaan siellä Topia, vaan tulee
pian takaisin tupaan, vartioimaan, ettei se Pertta häpäisisi sillä
tavalla. Mutta hiljaa onkin nyt Pertta. Ei se kumminkaan, vanhaa
ystävää.

Nyt pujahtaa pieni ja kalpea Jopi tupaan. Hän pyytää äidiltä hiljaa
tipojaan, antaakseen toisille sisaruksille jo niitä tuomisia.

”Onkos Jopilla tuomisia?” sanoo Rosina. ”Onhan niitä! Ja onpas niitä
nyt kiire jaella!”

Äiti tietää kyllä koko Jopin rahatuusan jäämisen kotiin. Mutta eipä hän
kerro sitä edes Lejallekaan, mummon ja kaikkien muiden naurellessa
Jopin piiloittumista säkkien väliin. Ei, se on äidin ja Jopin
keskinäinen salaisuus. Kaupungissa laivalaiturin nurkalla oli Jopi sen
uskonut äidilleen, kun Rosina oli vehnäsmummon nähdessään kysäissyt
Jopilta, kuinka niiden hänen kotituomisiensa? Silloin oli Jopi itkenyt,
pistäen päänsä Rosinan esiliinan alle, itkenyt, että hänen rahansa
olivat unohtuneet kotirantaan, ison kiven viereen. Ja äiti oli sanonut:

”Älä huoli, ei kukaan tiedä siitä mitään! Kuka ne sieltä varastaisi?
Pässikö? Ei pässi kukkaroihinsa rahaa tarvitse. Eikähän kotona pilkata,
kun ei virketä mitään. Ja me ostetaan nyt vehnästä, äiti ostaa sinulle,
niin saat antaa siskoksille.”

Silloin alkoi nauru tirskahdella Jopin nyyhkytysten halki.

Ja sitten sai hän pitkän pötkyn vehnäsiä. Ne ovat nyt äidin suuressa
nyytissä.

Jopin liikkeitä kärkkyy nurkan takaa hänen veljensä Topi, valmiina
pistäytymään sisään Jopin vehnäsille. Jopi on niitä Topille luvannut.
Topi tapasi hänet tullessaan rantakallioitse lehmiä metsään ajamasta.
Näki rannalla Jopin. Nuottakodan takana seisoi silloin Jopi, ja
hätkähti ja kääntyi nopeasti selin Topiin. Sitten hän kumartui yhtäkkiä
maahan, ja seisoi kädet taskussa ja katseli iloisesti Topia.

”Mitä ... täällä seisot?” kysyi Topi.

”Mie ... mie vuan”, vastasi Jopi, mutta niin kielevästi ja vilkkuvin
silmin, että veli epäili hänellä jotain olevan. Mutta yhtäkkiä keksi
Jopi sanoa:

”Kykällänihan minä olin... Katso nyt... tuossa...”

Ja Topi katsoi, eikä sitä vanhaksi huomannut. Ja hänen epäilyksensä
unohtui täydellisesti, kun Jopi sanoi:

”Lähdetään tupaan ... niin saat vehnäsiä...”

Sillä tavoin salasi Jopi veljeltään, että hän oli unohtanut
rahatuusansa kotiin. Rahojaan oli Jopi viipynyt rannalla tarkastamassa.

Nopeasti tepsutti hän Topin kanssa tuvalle, pidellen varovasti
tuusaansa taskussa, ettei se kalisisi.

Luottavasti pyytää hän nyt äidiltä vehnäsiä, sillä sen hän tietää
varmasti, ettei äiti ole hänen raha-asioitaan kertonut, koska se kerran
itse sanoi, ettei niistä pidä hiiskua. Jopi säikähtää hiukan, kun mummo
alkaa pakista:

”Voi Jopi-raiskaa. Eikö se raiska edes kirkkoa nähnyt...”

Mutta silloin tukkii Jopi, joka on saanut jo vehnäsensä, mummon suun
lennättämällä hänelle kaikkein ensimmäiseksi hädissään kolme, neljä
sokerista ässää, lohkaisten ne ässäjötkystä. Ässiä oli hän kyllä
aikonut säästää ja antaa muille enimmäkseen tipoja. Mummon sanat
muuttuvatkin kiitolliseksi ihmettelyksi. Ja samassa avautuvat toisten
penskojen suut sellaiseen pyyntöjen huutoon, ettei kuultaisikaan, jos
joku alkaisi kertoa, ettei Jopi muka ollut nähnyt kaupunkia. Ester
tulee Jopin luokse siivosti. Mutta Repekka kiiluvine silmineen
pyörähtää ja kiertää aina Jopin eteen, vaikka Jopi vehnäsineen
kääntyisi miten puolin. Repekka ei anna mitata rauhassa, kuinka pitkän
kappaleen kukin tipojötkystä saisi. Jopi sekautuu jälleen, vaikka on jo
laivassa pohtinut, miten hän heille kullekin jakaisi. Entä pieni ja
musta Sanelma! Mistä se siihen yhtäkkiä lensi? Se sieppaa Jopin selän
takaa hänen käsistään juuri niitä sokerisia ässiä. Jopi suuttuu ja
repisi ne Sanelmalta takaisin, ellei hänellä olisi käsissä toiset ässät
ja tipot. Ja Repekkakin rupeaa väkisin tempomaan. Mutta viimeisiä
ässiään ei Jopi Repekalle anna, eikä edes Esterillekään ja Topille,
joka nyt pujahtaa seinän alta toisten rykelmään. Ei anna sellaisinakaan
kuin hän oli matkalla suunnitellut, nimittäin aikonut raapia ja nuolla
ässistä ensin pois sokeria, jota niissä on karkeana kuin suolaa, ja
sitten ehkä työntää niille muutaman ässän tipojen jatkoksi. Loput ässät
sulloo hän nyt kiireesti povelleen, paitansa ja mahansa väliin. Mutta
siinä ohella täytyy hänen silpoa tipojötkyä noille penikoille, niinkuin
muruja kanoille. Pian on kaikki tipot viety. Ja Malakias huutaa:

”Se pitää antaa jokaiselle!”

Ananiakselle ja Lejalle ei jäänyt mitään. Ja Mauno-enon Perttakin
äännähtää pöydän takaa:

”Tuohan tänne, tai salvan sinut!”

Pikku Sanukka on ennättänyt jo työntää kaikki ässät suuhunsa, se ässien
rosvo. Kynnet koukussa karkaa se nyt uusia repimään. Ja eikös Ester
saanutkaan mitään? Ei riitä Esterille enää kuin puoli tipoa, ja toinen
puoli Malakiakselle. Se viimeinen tipo katkesi, kun Repekka nyki sitä
Jopin kourasta.

Jopin päässä välkähtää jo pahamielinen ajatus, että vielä olisi
annettava Lejallekin, joka keittelee tuossa kahvia: keittelee kahdella
pannulla, uudella ja vanhalla. Niin saisi Jopikin kahvia. Mutta silloin
pelastaa äiti Jopin vehnäsvaraston, jota on vielä kuusi tai seitsemän
sokerista ässää, hänen mahaansa vasten piilossa. Sillä äitikin huutaa
nyt lapsia tuomisilleen, ja ne tuomiset ovat osaltaan vielä paremmat
kuin Jopin. Vehnästä on kaikille lapsille, ja paljon enemmän kuin
Jopilla. Mutta ensin on Malakiakselle rasia, jonka äiti vie hänelle ja
sanoo:

”Tässä niitä nyt on sinulle näitä hirvenpapanoita. Ne on nielaistava
kahvin kanssa.”

Repekan ja Esterin naamat ovat vehnäsen muruissa, ja pian rapisee
muruja lattiallekin heidän tepastamilleen paikoille. Niitä vehnäsen
kappaleita nokkii Malakias Hurjan kanssa. Sanelman suu on niin vehnästä
täynnä, ettei hän voi edes huutaa, vaikka Rosina näyttää pienimmille
tytöille tuomiaan uusia koltteja: virkatut villapaidat, toinen punainen
ja toinen sininen. Ilosta vavisten riisuu keltatukkainen Ester itse
itsensä, mutta Repekkaa auttaa mummo pääsemään irti paidanpuoliskosta.
Ja niin rajusti riistäytyy pieni tyttö siitä, että kulunut paita repeää
ja jää kahtena kappaleena mummon käsiin. Nytpä pistää Repekka kiiluvat
silmänsä uuden ja punaisen mekon sisään, jota äiti pujottaa hänen
alastoman ruumiinsa ympäri, selästä valkean ja vatsasta ruskean. Mutta
Esteriä auttelee Maunon Pertan Sanelma.

Sitten seisoo pikku Ester onnellisena paikallaan, nilkkoihin asti
ulottuva sininen mekko päällä. Mutta Repekka alkaa rallattaa ja tanssia
punaisessaan ja kompastuu pitkiin helmoihinsa. Ja hän kysyy äidiltään:

”Miten tättä pittii?”

”R—revi r—reikä!” neuvoo sorakielinen Topi, nauraen niin, että hänen
suunsa vehnässisus näkyy.

”Onhan sillä se jo!” huudahtaa pieni ja musta Sanelma.

Maunon Pertta lyö käsiään yhteen ja nauraa. Mummo siunailee. Rosina
virkkaa:

”Ovathan nuo mekot tosiaan pitkänlaiset. Ja kaksitoistavuotisille
sanoivat puodissa näitä... Mutta polvethan sellaisilta näkyisivät
näiden alta. Salliihan nuo pennuille edes oikeat vaatteet, niin ettei
ole paljaat pohkeet ja käsivarret ... niinkuin niissä leningeissä,
jotka sen kauppiaan rouva teki toissa kesänä näille. Etteipäs hennonut
vaatetta tarpeeksi ... hihat kyynärpäihin loppuivat. Eihän se muuta
kuin saadakseen Saaraa piiaksi. Mutta Saara nyt ... niin paljon
passaamaan...”

”Hyh”, sanoo Maunon Pertta pilkallisesti Rosinalle. ”Sellaisethan ne
ovat herraspentujen mekot aina. Sellaiset minäkin teettäisin
pennuilleni, jos... Ja mitä vaatetta tytöillä pitäisi olla? Herrojen
mielestä pieninäkään, tavallisten herrojen: älä hauku Muttista. Hän on
herra, oikea. Ja isoina ei vaatetta päällä: sellaisia ne ovat, herrat.
Sellaisia! Sellaisia!”

Maunon Pertta hoilottaa. Rosina viittoo nyt lasten jyskäessä hänelle
kädellään ja vastailee:

”Niin! Niin! Älä! Vai niin sinä porvaleille... Oletteko hiljaa,
sanikat...!”

Toinen kahvipannu kuohahtaa pankolle, viimeisen kerran. Leja hyppää
sitä pelastamaan, autettuaan mekkonsa tahrautumisesta itkeskelevää
Esteriä. Toinenkin pannu, emaljinen, laidat paksussa sumpinporossa,
kiehuu jo ja pölisee. Repekka koettaa punaisessa mekossaan tanssia, ja
hän laulaa:

”Hulivilin kukkalon viilekkeet! Hulivilin kukkalon...”

Pikku Sanukka tömistää jalkojaan, pyörii myllyä Topin kanssa, joka
rähähtelee. Ja Esterinkin hän houkuttelee siihen leikkiin, Esterin,
josta paistaa jälleen ilo, kun Leja pyyhkii hänen koltistaan
vesitahran, lattialta Repekan tekemästä lammikosta saadun. Nyt paistaa
uuden koltin tuottama ilo yksinpä Esterin tyhjästä hampaankolostakin
hänen yläikenestään. Rosina rientää antamaan rintaa pienelle
Luukkaalle, joka on herännyt. Malakias katselee matorohtojaan. Leja
nostaa pannun pöydän nurkalle, kirjakauppias Aapeli Muttisen särkyneen
potin pohjalle. Sitten tulee hiljaisuus.

Aikuiset juovat kahvia, ja lapset katselevat ääressä. Repekka marmattaa
äidilleen:

”Kokua! Kokua!”

Topi seuraa suu auki pannun kallistamista, ja vielä kiiluvammin silmin
Jopi, joka on juossut ulos, mutta tullut sieltä takaisin, piilottamasta
tuusaansa ja ässiään perunakuoppaan, muutaman naattia versovan lantun
taakse.

Malakias alkaa syödä jotain, istuen taikinakorvon reunalla tuvan
nurkassa. Hän syö kauan, vaikkei hän ole saanut vehnästäkään muuta kuin
puoli tipoa Jopilta. Hän pureksii ja irvisteleekin. Mutta sitä ei
huomaa kukaan kahvittelun hartaudessa.

Höyry nousee kupeista auringonpaisteessa, joka käy sisään jo
takaikkunastakin. Tulinen höyry, korvakkaista ja korvattomista
kupeista. Jo alenee Rosinan korkea vehnäspino keskeltä pöytää. Nopeasti
se alenee, ihanaa vehnästä kerran jälleen!

Nyt siinä on kärpäsillä hurisemista ja pimahtelua! Jopi tunkeutuu
ajamaan pois kärpäsiä, äidin ja Lejan väliin, ja leveäposkinen Topikin
siihen tulee. Teevadit kohoavat sormien päissä: ne kohoavat Pertan
kiivaasti puhaltelevien huulien tasalle, kun taas Sinikanteleen eukko
puhaltelee sävyisästi, mutta Maunon leveät huulet maiskuttaen. Maunon Sanelma
Pertan juo sievästi kupista, ja häntä ihaileva Lejakin ottaa
hänet juonnissa mallikseen. Hiljaisuus vallitsee. Kuuluu äitinsä rintaa
imevän Luukkaan suun maksutus.

Tuleepa Rosinan ja Lejankin vuoro kaataa itselleen, sillä kuppeja on
neljä paria.

Saara kuorsaa. Topi läiskii kämmenillään kärpäsiä rikki pöydän reunaan.
Hän saa niitä neljä, viisi kerrallaan, maitotilkkoja syömään
kerääntyneitä, joskaan ne eivät syö vehnäsen muruja, sillä ne syö Topi
itse.

Nyt alkaa sokeria saanut Repekka kurkkia varpaisillaan yli pöydän
laidan. Hän kiukkuaa kahvia. Jopi kyhnyttää äitinsä lonkkaa ja anelee
vehnästä, koska hän itse antoi omansa muille.

Karsinannurkasta kuuluu mummonkin raskaita huokauksia, kahvia
kaipaavan. Vielä lienee tuolla emaljipannussa kahvia. Rosina kaataa
Esterille ja Repekalle kahvia yhteisesti pieneen peltituoppiin, ja
pikku tytöt asettuvat permannolle ja työntävät kilvan vehnäsiään ja
nyrkkejään tuoppiin. Mauno röyhtäisee, Sinikanteleen eukko kiittää
kauniisti. Mutta Maunon Pertan Sanelma ei huoli lisää, vaan sanoo:

”Ei kiitos!”

Pikku tahtoo kahvia. Ja yhä tuskaisemmin kyhnyttää Jopikin
äitiään.

Yhtäkkiä karjaisee Malakias jotain, mistä ei saa selvää.

Rosina huudahtaa:

”Mitä sinä siellä karjut ... kuin karju?”

”Mitäkö!” örähtää Malakias. ”Kun pentu pyyhkii vehnäsellä pyllyään!”

Kylläinen Repekka se sitä teki. Malakias tahtoisi kurittaa Repekkaa.
Mutta Rosina sanoo:

”Koskepas siihen pieneen! Kunhan itse ... siinä...!”

Sitten käy Rosinan sääliksi Malakiastakin, joka tulee pöydän luokse.
Kärsivällinen Malakias on nähnyt jo yhden pannun loppuneen.

Sentähden virkkaa hän:

”Antakaa nyt sitä kahvianne. Nyt ne ovat jo matojen hampaissa.”

”Häh?” huudahtaa Rosina. ”Mitkä? Joko sinä ne otit.”

”Nepä käärmeiden voiteet”, vastaa Malakias.

Rosina jatkaa:

”Ilman kahviako? Kun minä sanoin, että ne kahvin kanssa.”

”Kukas heitä kahviin liottamaan”, vastaa Malakias. ”Ilkamakuisia ovat
muutenkin ... kuin pirun p—ska.”

”Phyi! Söi matorohdot paljaaltaan. Oksennuttaa!” huudahtaa Maunon
Pertta. ”Se on pthyi, hyi!”

Kahdeskymmeneskolmas luku

Ulkoa kuuluu jytinää, hevosen kavioiden kopinaa kujalta tuvan päästä.
Jopi juoksee pilkistämään ikkunan alitse: tuolta näkyy kallionsärmän
takaa Sohvin vaalea harja ja ylämäkeä vetäessä nyökkäilevä pää.

Kohta ilmestyy kalliolle notkea Ananias, ohjaillen jauhosäkkiä vetävää
ja kuhmupolvista tammaa, ja jonkun ajan perästä Käkriäisen Juutas,
toinen lapikkaan varsi nilkkaan vajonneena, takki levällään ja hattu
takaraivolla.

Jopi lähtee ikkunasta, koska Rosina nyt käskee Lejaa antamaan
Malakiakselle matokahvit, ja kahvia muillekin mukuroille.

Pian istuu Malakias hymyilevin suin pöydän ääressä. Hän tuskin hennoo
puraista hiukkasen kerrallaan suurta vehnäskappalettaan.

Jauhojentuojat ajavat kujalla alamäkeen, hyvää vauhtia, niin että
hiekkainen multa kirskahtelee iloisesti. He seisahtuvat veräjällä.
Siinä pysähtyy Käkriäinen hetkeksi, kuivaten hikeään ja haroen
takkuista tukkaansa. Sitten tarttuu hän Ananiaksen kehotuksesta säkin
pohjanurkkiin ja Ananias sen kaulaan. He nostavat jauhot veräjästä
pihan puolelle.

Topi on jo ennättänyt hotkaista kahvinsa ja huutaa vehnästä syöden
portailla:

”Tulipas sitä pask-njatkoa ... kun Juutas Käkr-riäinen lähti
per-rkaamaan!”

Ananias on mennyt miesten aittaan. Siellä puhdistelee hän jauhopölyä
polvistaan ja liiviensä rintamuksista, ja silittelee, pienestä
taskukuvastimesta kuvaansa katsellen, hienoja vaaleita hiuksiaan.
Käskeepä hän nyt Topin pölistämään myöskin hänen selkäänsä, sillä Topi
tuli äsken veräjälle ja kertoi:

”Tuli vier-raita, pir-ruja! Ja vehnästä on paljon ... kun on eno ja
enon Per-rtukka ja Per-rtukan Sanelma...”

Sen Sanelman tähden sovittelee Ananias tukkaansa riippumaan toiselta
puolelta otsaa niinkuin hän on nähnyt enon ystävillä siellä Potamiassa.
Ja ottaapa hän ylleen paremman takinkin, kun lähtee viimein veräjällä
nuhjustelleen isänsä perästä astelemaan tupaan. Hiukan nytkähtelevin
polvin ja tavallista kalpeampana astelee Ananias, ja tuvan ovensuussa
katsoo hän ensin maahan, ikäänkuin hiukan alakuloisesti, mutta
kuitenkin hymy huulillaan. Lippalakki on rennosti kallellaan hänen
päässään, kun hän sitten menee perälle, Maunon Pertan Sanelmaan
katsomatta, ja ojentaa miehekkään huolettomasti kättä ensin Maunolle,
naurahtaen ja hiukkasen kirotenkin, ja sitten Maunon Pertalle. Mutta
Maunon Pertan Sanelmaa kätellessään hänen lapikkaansa kanta oikein
raapaisee permantoa, niin hän unohtaa varmuutensa, ja kumartaa
kansakoulussa annetun neuvon mukaan. Mutta kättä annettuaan vetäisee
hän sen takaisin, ja sitten riippuu se koukussa pojan sivulla. Sievän
Ananiaksen korvatkin ovat hiukan punaiset.

Rosina Käkriäinen huomaa viattoman ja kauniin punastelun
lemmikkipoikansa poskilla, ja hänelle tulee asiaa taikinakorvon luokse,
kaatamaan siihen vettä, koska hän aikoo tänään leipoa; sieltä näkee hän
vilkaisemalla Ananiaksen paremmin. Ja ilo sykähdyttää hänen mieltään,
joka tuskin on päässyt tänään hetkeksikään nousemaan surujen alta.
Rosinan päässä vilahtaa:

Ananiashan se ... siitä voi mies tulla! Jos sillä olisi hoidossa
talo... Oma talo. Siitä se olisi turva muillekin kuin eukolleen...
Senkö tähden lieneekin Ananias niin untelo, että se jo sitä naisväkeä?
Onhan sillä jo ikää. Jos vielä hyvinkin vilkastuu. Ja Pertta Kinnusen
Sanelma: ei se vielä mihinkään pahaan... Kunpa se pysyisi ihmisenä...
Pitää katsastaa näitä!

Mutta Juutas Käkriäinen on jo istuunut pöydän päähän, käteltyään
Maunoa, jonka tulo on ollut hänestä hyvin mieluinen, sillä nyt on
hänellä juuri juttelemistakin, siltä Sahan hovilta. Ja hän on saanut
jauhoja, joten ei ole varsin kiirettä heinätöihinkään. Niin mieleinen
on Maunon tulo ja juttelu hänelle ollut, ettei hän ruvennut nurisemaan
edes pikku tyttöjensä uusista mekoista, vaikka hän ensin rypisteli
kulmakarvojaan, kun ne huomasi, joutavan koreat. Mutta näin vieraiden
läsnäollessa on hän hyvilläänkin niistä mekoista. Maunon jälkeen
tervehtii hän Pertta Kinnusta: rutisti Pertan kättä hiukkasen
koirusissaan, koska näet Pertta nytkin haukkui hänen kourainsa isoutta.
Pertalta pääsi pian armon rukoilu, ja viimein kiroilu. Mutta Maunon
Pertan Sanelmalle ei Juutas ollut kovakourainen.

Sitten asettui Käkriäinen kahville pöydän ääreen. Siinä hän nyt istuu,
kyynäröt enemmän kuin puolta syltä leveällä ja takapuoli pölkässä. Hän
hörppii kahvia äskeisestä lastentuopista, sillä eihän tavallinen kuppi
nyt miehelle mitään, sanoi hän, ja näkyyhän pannussa olevan vielä
kahvia. Ja vehnästä on. Tuopin vieressä on hänellä mälli, jonka hän
otti ja valitsi siihen äsken uuninreunalta valmiiksi, ruskea ja
koiranpennun kykäleen kokoinen mälli. Se maistuu nyt vaihteeksi
hyvältä, ja piipun varsi on vähän vialla. Ja taas hän on hyvällä
tuulella: onhan suu täynnä, ja on vehnästä ja kahvia. Heilutellen
vasenta kämmentään, isoa kuin lapiota hän naurahtaa:

”Jauhoja ... saahan niitä ... kun tahtoo! Saisi vaikka miten paljon...
Eikä tuossa ole hätä h—sinytkään, hehe! Siksipä minä en ole mennyt
ennen tietelemäänkään ... kaupungista taikka muualta. Olen vain
irvistellyt ikeniäni ... kun kerran tiedän, että saa niitä. Olen
ajatellut, milloin nämä akat ovat hätistelleet menemään, ajatellut,
että... Nyt sitä on! Ja olisi annettu miten paljon tahansa. Niin tuo
meinasi, komesrootti, että ota vaikka kymmenen pussia rätingille.
Sanoi, että sinulle minä uskon, Juutas, muille en uskalla. Eikähän se
kaikille uskallakaan. Mitäs ... kun eivät maksa velkojaan. Niin se
sanoi ... minulle.”

Käkriäinen on hiukkasen vaiti. Sitten hän huudahtaa:

”Mutta enpä tuossa viitsinyt ruveta ottamaan kuin yhden pussin. Sillä
kyllä minä tiedän! Porvalit... Tiesin minä, Mauno-parka ... näin, mikä
sillä komesrootilla oli riitingissä...”

Käkriäinen vaikenee jälleen hetkeksi, uteliaisuutta herättääkseen, ja
työntää nyt etusormellaan mälliä alahuulensa taakse. Ensimmäisenä
kysäiseekin häneltä sitten pikku Jopi pöydän toisesta päästä:

”Mitä sillä oli riitingissä, sillä komes...?”

”Mitäkö?” huudahtaa hänen isänsä, mutta ei katso Jopiin, vaan hänen
ylitseen Maunoon, joka istuu sanattomana ja mietteissään. ”Hm”,
tuhauttaa Käkriäinen sitten sieraimiinsa. ”Kyllä minä tiedän... Minä
näin jo, kun taloon tulin, että siellä oli jotain. Arvatkaahan...! Ja
tiesinpä tuon: kaksi lehmää oli purussa. Nii-ni! Kaksi lehmää.”

”Niinkö?” äännähtää Rosinakin, joka on juuri lähdössä pihalle, vakka
kädessä, ottamaan jauhoja. Ja samassa Rosina huomaa miehensä takin
kainalonkin revenneen, Juutaksen kohottaessa kättään. Mutta ei Rosina
nyt hiisku siitä takistakaan mitään.

Puheen sattuessa lehmiin täytyy kunnon emännän kuitenkin huudahtaa:

”Purussako? Ihanko totta?”

Juutas Käkriäinen vastaa:

”Kah ... kuulinhan tuon näillä korvillani... Jos sen jo muutenkin
tiesin. Ja siitäkös oltiin minulle litmakoita ... että niitä
tohtoroimaan. Ei kuin kahvia eteen ... ja sitten litmakoitiin. Siinä
oli vehnäsiä ja pipernikkoja, joutavia. Niistä nyt maha... Ja sentähden
tarjottiin jauhojakin vaikka lainaksi. Ne ovat ne ... komesrootit,
Mauno. Ja saliin vietiin, toppatuoliin istutettiin. Ja lystiä
koetettiin pitää minulle. Mutta niistä lehmistä juteltiin, ruotsiksi
keskenään, se Könönen ja hänen tyttönsä. Mutta minä kyllä ymmärsin:
että uskaltaako pyytää minua niitä parantamaan. Mutta minä en ollut
ymmärtävänäni ... irvistelin vaan ikeniäni mahassani. Istua kekotin ...
kuin mikä komesrootti..”

”Et ymmärtänyt. Et! Et!” huutaa Maunon Pertta, riisuen päällyshamettaan
ja heittäytyen alushameisilleen, punajuovaiselle. ”Mistä sinä, Juutas,
ruotsia? Tuollainen. Karhu! Kädetkin isommat kuin koko mies. Et. Et!”

”Niin minä?” ärähtää Juutas puolittain ällistyen ja
puolittain nolona. ”Minäkö? Hm ... haista sinä pässin...! Minäkö en
ymmärrä? Minä ... enemmän kuin sinä! Olen ollut opissa ... maailman
rannan oppikoulussa, haha. Minäkö! Hurstote, pirskata Perttata! Ja
miiver siiver ... kiiver kaiver! Entäs ingen tingen ... tappisilmä,
hehee. Ja rouskata rauskata! Kyllä minä ymmärrän, sinä...! Ja entäs
sitten pussiluitte ... kalpaski... Se on ryssää. Ja lupovatsa.”

Käkriäinen vilkaisee kuitenkin sänkyyn, mitä Saara, Pietarissa ollut,
hänestä arvelisi. Se myöskin sitä ryssää. Juuri häneltä on Käkriäinen
oppinutkin sanomaan niinkuin nyt:

”Pussiluitte, kalpaski ja lupovatsa.”

Mutta Saara kuorsaa.

Maunon Pertta hohottaa Juutakselle ilkeästi, ja Sinikanteleen akka
hymyilee. Ei sovi nyt puhua kielillä. On käännettävä tarina muualle.
Käkriäinen sanoo Maunon Pertalle:

”Kyllä minä, hehe ... enkähän minä sinulle puhu, vaan langolle. Niin,
olisivat ne minua tahtoneet niitä lehmiä korjaamaan, mutta minulla kun
on hampaankolossa noille porvaleille, Mauno. Ne luulevat niin vain
narraavansa ... köyhälistön, aina tarpeessa olevan... Siksi ne
kahvilla... Ja sikareita työnsivät suupieliin... No, eihän mitä: minä
vain odotin, milloin ne alkavat sitä asiaansa haastaa ... uskaltavat.
Ja minä pidin varani, ja siinäpä jo tahdoin säkin jauhoja ... puolet
ilmaiseksi. Ja se lähti kuin myllyn ratista, ja lisää luvattiin! Mutta
jamahtipas komesrootti kiinni omaan loukkuunsa. Jauhot antoi. Mutta
sitten, kun rupeaa laskettelemaan lehmiensä parantelemisesta ... niin
enpä ollut tietääksenikään! En kuin arvelin, että menee siinä viikon päivät
siinä sellaisessa... Ja se onkin totta, se on sellainen luokka,
tämä lehmäisen elukan parantaminen. Siinä on jos jonkinlaisia suonia ja
suolia. Ja satakertoja. Ei sitä moni osaa, jos oikein paikalleen aikoo
ne rotjata, milloin ovat sijoiltaan menneet. Enkä tuosta lopulta kuin
sanoin, etten minä siihen työhön rupea... Minä...”

Käkriäinen on noussut pöydän äärestä ja seisoo hetken keskellä lattiaa,
toinen polvi koukussa ja hattu takaraivolla, toisessa poskessaan
mällimukula.

”Enkä ruvennut... Tohtorikseen...”

Sitten kaivelee hän taskujaan, saa esille harmaan pässinpussinsa ja
piippunsa, ja menee kopistamaan piippuaan uunin reunaan. Sylkäisee
mennessään lattialle läiskän, tiputtelee, ja pakinoi:

”Ne ovat aina ne ... porvalit. Ja minä kun nyt olen sellainen, että
porvalia en minä kärsi, Mauno! Hehe, jos kaupungissa tai missä sattuu
heitä menemään ohitseni, niin hattua en nosta.”

”Porvarit ... talokkaat!” myöntää Mauno.

”Niin ja torppalit raatavat heille työn”, sanoo Käkriäinen. ”Ja mikäs
on tämä Konsta Könönenkin? Ostaa kaikki maat. Ripatillakin ostattaa,
vilskommipelillä. Eikä itse niitä viljele, antaa metsittyä. Ja eläjät
maantielle!”

”Mutta koetapas niiltä saada maata nurkkasi alle! Eivät anna
tukkipuulaakit”, alkaa Mauno puhua.

”Herrat, herrat!” hoilottaa Maunon Pertta. ”Mitä ne tekevät? Juovat ja
likastavat ... kaupungissa! Se on totinen tosi! Tosi!”

Nyt hälistään hetki herroja vastaan. Ja Juutas Käkriäinen kehaisee
uudestaan:

”En, en kärsi porvaleita. Haha, jos en muuta heille keksi, niin
tuhautan, rasvaruhtinaille. Kun menen kadulla sivuitse koristeltujen
ryökkinäin, niin tuhnun...”

”Tuhautit nytkin! Voi helvetti, miten tuo Juutas haisee!” huutaa Maunon
Pertta, joka on lähdössä viemään päällyspukuaan aittaan ja joutuu uunin
vaiheilla Juutaksesta käyvään ilmavirtaan. ”Tuhautit. Ja haiset aina.
Kuin märännyt kissa tunkiolla... Ja joka sorkka täällä haisee! Haisee!
Haisee!”

Rosina on tullut takaisin sisään. Hän sanoo jotain epäselvää ja
tiuskahtavaa Pertalle. Juutas Käkriäinen ällistyy. Hetken seisoo hän
sanattomana ja kokeilee housujensa takapuolta. Sitten hän yrittää
sotkea asiaa. Kääntyy tupaan päin ja sanoo:

”Niin ... haastelivat ... komesrootti ja se ryökkinä...”

Ja yhtäkkiä hän naurahtaa, nolosti ja samalla sydämensä pohjasta:

”Sainpas minä tuon Pertukan ääntämään...! Jo ajattelinkin, mitenkä minä
sitä, kun se... Mutta arvelin, että kun... Jopas älähti, hahaha. Ja
sitten ... se Konsta Könönen ja se tyttö... Ne kun juttelivat...
Kuulkaahan mitä juttelivat! Ne ... että maailma on palli.”

Juutas on silmänräpäyksen vaiti. Sitten hän huudahtaa vihaisesti ja
lujasti:

”Mutta se on vale!”

Muuta ei hän hetkeen sano.

Maunon Pertta on kadonnut tuvasta. Mauno alkaa torkkua.

Leja on kahvitellut mummonkin, ja nyt herättää hän Saaran, täysi
kahvikuppi kädessä.

Saaran päätä pakottaa. Hänen mieleensä johtuu se laivamies ... ja
oleskelu siellä Lutmitvuoren harjulla, kaupungin laidassa, kanervissa.
Hän on ollut jo heräämäisillään toisten hoilotukseen. Horteessaan on
hän kuullut puhuttavan haisemisestakin. Nyt katselee hän istualleen
kohoten kulmiensa alta ympärilleen. Äidin tuikea silmäys tuolta
taikinakorvon luota, jossa hän on juurta sotkemassa, antaa Saaralle
syytä pelkoon, ja hänestä tuntuu kuin nyrpistäisi Lejakin hänelle
nenäänsä. Haisiko hän itse vielä ... oluelta ja muultakin? Leja,
mokoma... Mauno voi juuri siksi murjottaa, että ovat puhuneet Saarasta.
Maunon Pertan Sanelma istuu niin pystynenäisenä. Perttaa ei näy sitä,
joka oli kai Saarasta alkanut puhua.

Ennen kaikkea äitinsä epäilyt haihduttaakseen ponnistaa Saara
päänsäryssäkin itseään, kertoakseen, mitä kaikkea siellä kornetissa oli
katselemista. Monta tuntia se sellainen oli vienyt, ihan totta. Kahvia
oli siellä keitetty tyhjästä, kahdessa minuutissa. Ja käärmeitä oli
näytetty, mustia ja punertavia, ja kirjavia! Sellaisia ihmeitä! Ja
kiikkuneet olivat korkealla katon rajassa. Ja jalopeuroja siellä oli
ollut.

”Elähän, elähän!” huudahtaa Juutas ihmetellen.

”Niin! Niillä oli pitkät sarvet”, sanoo Saara.

Sitten Saara kertoo kaikenlaista.

Mutta kun hän sillä tavoin yhä jatkaa kuvauksiaan jalopeuroista ja
elehvanteista ja ylpeilee niillä näkemillään, alkaa isää vähän
harmittaa, ja hän sanoo:

”Kyllä minä ... tiedän. Niitä ne vain ... sellaisia
komeljanttareita...”

Rosina on jälleen kadonnut tuvasta, huudahtaen, että nythän härkä
pääsee metsään, eivät sitä lapset vahdikaan. Rosinalla on taikinanjuuri
jo valmis happanemaan. Suutarin akka ja Leja menevät Rosinan perästä.
Sitten huudetaan karjapihalla Malakiasta. Ja Topi, joka on kuunnellut
suu auki Saaran kertomuksia tiikereistä ja lentokoneista ja allakan
lehtien muuttamisesta rahoiksi, juoksee pihalle. Mutta pienimmät tytöt
ovat menneet aikoja sitten.

Mauno on noussut ja tarjonnut Ananiakselle paperossin, seisahtanut
tuvan portaille. Ananiaksen kanssa pakinoimaan. Karjapihalta kuuluu
lasten ilakoimista. Tuvassa on vielä paitsi Käkriäistä ja Saaraa Maunon
Pertan. Sanelmalle tuumii nyt Käkriäinen uudestaan noista
Saaran kuvauksista:

”Kyllä minä ne ... temput...!”

Hän on hetken vaiti. Sitten hän örähtää:

”Olisipahan ollut ... elohopeaa taskussa ... niin kyllä nuo olisi
nähty!”

”Elohopeaako? Mitenkä se isä ne olisi nähnyt?” kysyy Saara.

Maunon Pertan hymyilevä Sanelma ei puhu mitään.

Juutas Käkriäinen ei sano sen enempää, miten hän ne olisi nähnyt.

Ja sitten kaikuu karjapihasta Rosinan ääni. Juutas Käkriäisenkin on
lähdettävä sinne, sillä lehmää astutetaan. Rosina huudahtelee alhaalla
navetalla ihastuneesti:

”Voi tokiinsa, kuinka tämä on varma tekijä! Ja hyviä vasikoita sen
tekemistä tulee.”

Rosina hääräilee alushameet polviin käärittyinä kujalla, jonne
Sinikanteleen akka on taluttanut läävän väliköistä lehmänsä, työntäen
ulos pyrkivän lampaan välikköön takaisin. Sinikanteleen vaimolle Rosina
puhelee karjastaan:

”Ja hyviä ne ovat muutkin meillä, kun on saatu noita elukoita
viimeinkin... Sen mokomalla tuskalla ja työllä: voita myyty ... ja
maitoa! Ja pienistä on kasvatettu. Sekin Jertta, tiedättehän, se
kyyttö, yksitoista litraa se lypsää, vaikka on vasta-alkaja. Se on,
kuulkaas, sen Vilhusen mustan luomia, sellaisen lypsäjän. No, Poika
mitäs nyt... Mutta kylläpäs on vastahakoista tästä teidän lehmästä.
Kuuletkos sinä...!”

Rosinan innokas ja leppoisa juttelu on nyt muuttunut karjahdukseksi
Malakiakselle, joka on pantu pitelemään vastahakoisen lehmän häntää,
kun taas Sinikanteleen vaimo pitelee sarvista. Rosina käskee
Malakiasta:

”Älä niin riipaisemalla! Voi kuitenkin, ei tuosta senkään sankaria
tule, kun ei osaa pitää edes lehmän häntää kädessään! Poika...”

Malakias ei vastaa mitään. Työntää ainoastaan hampaittensa väliin
vehnäsen, jota on pitänyt vasemmassa kädessään. Topi ja Sanelma,
Topin perästä aidan ylitse kiireesti hypähtänyt istuvat aidalla.
Punamekkoinen Repekka ja sininen Ester katselevat kujalle aidan
raoista. Mutta Jopi on kiivennyt aidan harjalle ja varautuu nojaamaan
seipääseen, jossa roikkuu vanha nuttu. Paksuposkinen Topi laulaa,
härkää katsellen:

”Piu, pau, papinkellot! Lukkarin lesken lehmänkellot!”

Pikku tirskuu. Saara köntystää ohitse saunaan.

Rosinan mieleen johtuu taas Saaran valhettelu... Ja sellainen
juopottelu ja ehkä muukin. Ja äiti kiihtyy ja huutaa toisillekin
lapsille:

”Pääsettekö te siitä! Mitä, Sanukka? Vai tulta iskee, hittoako sinä,
Sanukka, ai, ai! Kunhan ei omasi kerran tulta iskisi, ihan pääkuoreen
asti, että hulluksi ihminen tulee! Niinkuin varikset kaikki aidan
seipäissä! On siinä kiikaroiminen, Jopi. Pyörii seipäässä ympäri
kuin ... kuin p—eru tikun nenässä... Ja Repekka, kiilusilmä, niin:
tirkistelisit häntä nyt hevosen hännän alle!”

Malakias sanoo, lyöden oivallista härkäänsä lautasille:

”Siinä se on Poika! Sellainen ... kikkarapää. Maksaisi se Könönen
varmaankin tästä...”

Myöskin Mauno Kypenäinen on tullut Perttoineen aidan viereen, kun taas
Maunon Pertan Sanelma istuu Lejan kanssa naisten aitan portailla.

”Mitä?” kuuluu silloin Juutas Käkriäisen leveä ääni pihalta. ”Mitä ...
Malakias?”

Käkriäinen kantaa vielä Ananiaksen kanssa jauhosäkkiä aittaan. Mutta
nyt hän pysähtyy kesken kantamistaan, koska Malakias puhuu hänen
härästään. Suurimman ylpeyden aihe on se Poika Juutakselle niinkuin
koko Putkinotkon väelle. Hän toistaa:

”Mitäs ... se Malakias haastelee?”

Malakias huutaa kovemmin:

”Antaisi se Könönen varmaankin tästä ... kaksikymmentä markkaa!”

”Kaksikymmentä markkaa, haha!” nauraa Juutas Käkriäinen. ”Johan sinä
taas, poika-parka...”

Käkriäinen kiiruhtaa kantamaan säkin aittaan, että pääsisi alas
kujalle, selittämään Maunolle ja muille, mitä se härkä oikein maksaa.
Ananias ja hän vievät säkkiä ylemmän aitan kynnystä kohti, kiskovat
välissään kuin muurahaiset isoa ja valkeaa toukkaa, Ananias takaperin
ja Juutas oikein puolin astellen, jalat levällään. Kun säkki on saatu
aitan kynnykselle, lönkyttää Käkriäinen Maunon luokse aidan viereen ja
jatkaa:

”Se Malakias, haha. Kaksisataa tästä saisi... Tästä härästä... Mutta,
Malakias, sitä makeutta sinulle nyt ei anneta ... että se myydään! Ei
sitä makeutta.”

Juutas lataa piippuaan ja juttelee Maunolle, vakuuttaa:

”En... Sitä minä en myy. En vaikka tarjoaisivat mitä. Ennen vaikka sen
tapan...”

Hän kiihtyy hiukan. Sitten hän jatkaa:

”Se on hyvä härkä... Kuulkaahan!” huudahtaa hän siinä lomassa
Sinikanteleen eukolle, joka vie lehmäänsä ylempänä kujalla: ”Kulkaa,
juoksuttakaa sitä siellä kalliolla ... edestakaisin, tai kotiin
mennessä alkumatka...”

Sitten puhuu Juutas Maunolle:

”Siinä on ... sellainen liikutus tässä käytöksessä ... tässä
lehmien ... joskin hyvä tuo on härkä. Mutta ... kyllä minä tiedän.”

Ananias on hyppyyttänyt hevosen veräjästä ja sitonut sen alimmaisen
aitan nurkalle. Hän istuutuu pirtin portaille ja katselee hiljaa ja
salavihkaa rusottavaa ja valkohipiäistä Maunon Pertan Sanelmaa, jonka
kanssa Leja naureskelee naisten aitan kynnyksellä. Ananiasta Lejan
jutut kiusaavat. Mitään niistä hän ei tosin kuule, eikä Sanelmakaan
virka paljon mitään. Mutta hän kuule Lejan nauravan ja puhuvan härästä.
Ja Sanelmakin katselee silloin härkää, kirkkaina sädehtivin silmin.
Ananiaksesta tuntuu äitelältä. Ja samalla häntä ikään kuin kiukuttaa.
Tuon Sanelman levollisuus ärsyttää häntä. Hänen tekisi mieli mennä ja
rouhaista hänet käsiinsä, härkää hymyillen katseleva Sanelma. Ja
rouhaista oikein sylin täydeltä. Ja näyttää hänelle ... niin että
kerrankin suu aukeaisi ... haastelemaan. Sylissään kantaisi Ananias
tuon Sanelman kuin höyhenen!

Rosina Käkriäinen tulee pihalle, kutsuu Lejaa panemaan puuroa tulelle.
Perunat ovat aikoja sitten keitetyt.

Kun Leja tulee Rosina Käkriäisen luokse tuvan portaitten viereen,
supattaa äiti tyttärelleen:

”Älä huoli puhua mitään siitä kanasta Juutakselle... Mikähän sen hengen
nyt vei?”

Rosina huomaa Ananiaksen ja jatkaa:

”Älä sinäkään... Kun se kana on täällä kuollut! Isä suuttuisi ... sitä
kun ei ole myyty...”

Leja oli äsken, mennessään äidin luokse läävälle, ilmoittanut hänelle
tavanneensa sen vanhan kanan käpertyneenä alaveräjän taakse. Leja oli
katsellut sitä ja vienyt sen läävän välikköön. Vähän ennen kaupungissa
käyneiden tuloa oli hän sen huomannut. Kumpaisellakin heistä oli
mielessä pelko, joskaan he eivät hiiskuneet siitä toisilleen. Arvelivat
ainoastaan, että loppunsahan se sille kanallekin oli tuleva. Ja kun
Sinikanteleen vaimo samassa joutui heidän perästään läävän välikköön,
pisti Rosina kanan piiloon seinän alle, ettei Juutas Käkriäinen saisi
tuon vieraan eukon puheista kuulla, että kana oli kuollut ... juuri
tänään. Sillä Juutas voisi alkaa motkottaa, ettei sitä oltu myyty ja
otettu siitä rahoja, joskaan hän ei kanojen kuolemalle muuten ole
pannut merkkiä. Pääskysten pesien putoamisesta on Juutaksellekin
merkkiä.

Nyt varoittaa Rosina Lejaa ja Ananiasta vielä tästä asiasta.

Mutta itse on Rosina huolestunut kanan kuolemasta. Miksi sen piti
sittenkin kuolla juuri tänään? Ilmeettömin ja sinne tänne kiertelevin
silmin katselee Rosina nyt tuvan portailla ympärilleen. Jälleen kohoaa
hänen laihasta sydänalastaan syvimmältä kuin jokin pahan tunto.
Onnettomuuden ennustus... Vanha kana oli kuollut. Tänään, kun hän
ryhtyi siihen viina-asiaan. Ja tuntuu yhä kuin hän olisi syypää. Saaran
hommannut tervahöyryyn, ja nyt rötköttää Saara saunassa humalaansa, ja
muuta elämäänsä! Tulisi tuosta Ananiaksesta edes mies! Luoja ei salli
Rosinalle ... mitä ei salline ... menestystä. Viime kerrankin putosi
pääskysen pesä, ja kuoli lammas, herrojen koirat repivät. Miksi Luoja
ei salli? Rosina on menetellyt niinkuin on voinut. Ihan vapaa on hänen
tuntonsa! Mitäpä tuosta viinanpolttamisesta, kun rikkaatkin... Ja senkö
tähden hänen sukunsa alamäkeen? Mutta Rosina ei jaksa muuten elättää
perhettään: sitä on niin paljon. Siitä ei henno luopua ... lähettää
ihmisten kiusattavaksi. Oli miten oli! Kun on sallittu menemään yhä
alamäkeen, niin lienee sallittu. Ei siinä mikään auta, vastaan
karrittaminen... Jumalalle...! Kanakin kuoli.

Kahdeskymmenesneljäs luku

On syöty päivälliseksi kolme kappaa uusia perunoita ja suolakalaa ja
piimää ja padallinen puuroa. Puhkuvaa ruispuuroa, voisilmässä
kastettua. Muut syöneet paitsi ei Malakias, joka odottaa käärmeitään.

Nyt ollaan Putkinotkossa ruokalevolla. Rosina, Maunon Pertta, mummo ja
Leja pitkin pihatanteretta. Sinne ovat nurmikolle nuukahtaneet myöskin
sinimekkoinen Ester ja punapaitainen Repekka. Toiset ovat vielä
valveilla, heidän ääniään kuuluu hiljaisesti sieltä täältä.

Porsas örisee tallissa, mutta emälammas ja vuona, joita Rosina on äsken
ruokkinut leivänmuruilla ja juottanut vedellä, eivät ääntele. Mökin
pihalla on aivan hiljaista.

Maunon Pertta on ensimmäisenä tullut pihalle ja heittäytynyt suuren
koivun siimekseen, kavahdettuaan päivällispöydästä huudahtaen:

”Voi myrkky, miten tuo Käkriäinen ja hänen penikkansa...!
Pihatantereelle tästä pitää päästä.”

Ensin on Pertta Kinnunen heittäytynyt kyljelleen, pitkä ja solakka
veikale. Ja sitten vatsalleen, niin että jalkain ja lantioiden muodot
piirtyvät selvästi näkyville hänen ainoan hameensa läpi. Siinä hän on
ummistanut kärsineet, hurjat ja tylyt silmänsä. Mutta vielä hän on
kohottanut leukaansa ja haukkunut Repekkaa, joka on juossut pihalle ja
alkanut tanssia ja rallattaa visertävällä äänellä: ”Ramtam-kilikuti.
Ramtam-kilikuti...!”

Siten on kiiluvasilmäinen Repekka laulanut ja nauranut. Mutta Rosinakin
on ilmestynyt pienokainen sylissä portaille, ja hän on käskenyt
Repekkaa olemaan hiljaa, ja Esteriä nukuttamaan pientä siskoa, niin
että täti ja muutkin saisivat maata. Ja täti on nukkunut.

Rosina makaa nyt Pertta Kinnusesta vähän matkan päässä, Luukas
puolipaljaalla povellaan. Närkästynyt oli hän Pertalle noista sanoista,
joita Pertta täällä käydessään aina jankuttaa eikä koskaan väsy,
nimittäin että Rosinan lapset ja koko pesuus ovat muka sellaisia,
löyhkävät. Ja onhan se totta. Mutta jopahan tämä nyt... Ja ovat nuo
olleet Pertallakin omat hajunsa, vieläpä pahemmat, sellaiset, joita
herrat ovat löyhyttäneet hänen rinnoilleen nuorena tyttönä. Nyt ne
hajuvedet ovat haihtuneet. Siksi lienevätkin Pertalla nuo pahat
puuskansa, jolloin hän kaikkia haukkuu, toisten haisua, vaikka se on
toki rehellisen leivän ja potattien haju, köyhien... Ensin huulet
hiukan töröllään ja sitten lauhtuen on päivän juoksuista ja matkasta
väsynyt Rosina kiertynyt kieppuun nurmelle, sovittaen varovasti
viereensä imevän lapsen, jonka pehmeä kosketus tuntuu niin hyvältä.
Huivinsa, nyt jälleen vanhan arkihuivin, on hän vetänyt mustan päänsä
ylitse huppuun. Vielä on hänkin nostanut kasvojaan ja kovistanut
edelleen Repekkaa ja Esteriä pitämään turpansa kiinni. Repekka on näet
saanut Esterin avulla punaisen villapaitansa korviinsa ja kyykkinyt
tuvan portaiden edessä ja alkanut naurella, mitä hän siihen rykkäsi
kaksi. Mutta kun äiti käski olemaan hiljaa, niin on Ester neuvonut
siskoaan vaikenemaan. Pikku tytöt ovat nyt menneet poimimaan
kissankelloja kukkivan perunamaan reunamilta, ja siinä istuskeltuaan
ovat he syömisestä uupuneina ja auringonpaisteen ja hiljaisuuden
raukaisemina nukahtaneet alimmaisen aitan edustalla, nukahtaneet
punainen läiskä sinisen viereen.

Mummokin on tullut pihalle, lapsenhoidosta ja vieraiden tähden
Rosinalta puuronsa saanut, joten tuo Juutaksen hauki säästyikin
huomiseksi. Mummo on käpertynyt mökin siimekseen, ei koivun juureen,
jonka varjo näyttää jo siirtyvän pois Pertta Kinnusen kohdalta. Se
varjo antaa rauhallista unta Lejalle, joka sijoittuu levolle
viimeiseksi, lennätettyään vielä Pertan Sanelman kanssa porsaallekin
perunoita puuroisessa vadissa.

Siten nukutaan Putkinotkon kesäisellä pihalla. Siellä on hiljaista,
nurmikoilla ja kallioilla, kerrankin. Ei kuulu huutoja eikä itkua, ei
kirkunaa, ei rinnanpohjasta tulevia ja etäälle kantavia toitotuksia. Ei
laulua, ei rallatusta, ei putkien soittoa, ei räkätystä. Ei lehmien ja
pässien äänten matkimista tai karjan kotiin huutamista, vingutusta,
karhun tahi koiran äänten jäljittelyä, peltisten onkimatopurkkien
rämistelyä vastatusten, niin että vuori pihan toisessa kupeessa
räikkyisi. Ei kuulu koiran haukunta, sillä Hurjakin makaa portaittensa
alla, josta sen valkea pää näkyy, tavoitellen silloin tällöin kärpäsiä.
Eikä kiusaa nyt pikku Jopi kaikua, joka muulloin vastaa hänelle:

”Tö-töö!”

Ei Juutaskaan ärjy eikä Rosina Kypenäinen ylimmäisenä räikytä ääntään.
Ainoastaan haapojen lehdet läpättävät helteessä rannalla, alakuloisten
haapojen lehdet harmaiden louhien juurella. Niidenkin hiljainen läpätys
vaikenee jo melkein.

Joskus lentää pääskynen pihan poikki ja visertää lyhyesti
tylppäpyrstöisille pojilleen.

Sininen taivas kaareutuu Putkinotkon ylitse.

Heinäsirkat sirahtelevat kuumassa ruohossa, ja toiset alkavat äännellä
jo suuressa koivussakin, sillä onhan heinäkuun viimeiset päivät.

Ananias on mennyt ruokalevolle miesten aitan ylisille, hänen päänsä kun
ei siedä auringonpaisteessa makaamista. Vieressään olevasta
päätyluukusta on hän nähnyt ulkoa kirkkautta semmoista, että se
sokaisee silmiä. Ja kujan toisella puolella kallion, ja kalliolla
mustan, kivillä pönkitetyn kuja-aidan.

Aidan takaa on noussut hohtavan valkea pilvi... Kömpinyt kuin mikä
suunnaton kummitus, niin lumivalkeana...

Ja tuolta kauempaa on pilkistänyt nurkka keltaista ruispeltoa, ja
sinistä järveä, jolla leijailee lokkeja. Niiden kimeän ja alinomaisen
kirkunan on erottanut loitolta, samalta tutulta paikalta, jossa niillä
on pesä, sen tietää Ananias, sillä verkkosouduillaan on hän sen
arvannut. Käkkärälatvaisen petäjän luona ne aina huutavat ja lentävät.
Kuumalla kallioluodolla, jossa ei ole paljoa muita puita kuin se
petäjä. Mutta kirkuna ei ole häirinnyt, se on kaukaista. Ja aitan
ylisillä on hämärä nukahtaa ja uneksia, poissa säihkyvästä
päivänpaisteesta... Heinistä tehdyllä laverilla Ananias loikoo... On
viileästi lämpöistä, vaikka päivä on melkein kuumimmillaan.

Uni ja unet tulevat nuorelle ja maailmaa kaipaavalle Ananiakselle kuin
autuas huumaus. Ulkoa kiiluu päreiden raoista auringon säteitä, ja
metsissä ympärillä, tuuheissa ja sinisissä, pauhaavat karjankellot,
Putkinotkon ja naapurien karjain, eri äänillä, mikä milläkin: kaikki on
yhtä helinää ja kilinää, josta kumahtaa joku kumakampi ääni:

”Pom, pom...!”

Kuin jotakin laulua ne kellot sommittelevat, eräiden soitto sattuu
sillä tavoin, että syntyy aina se lyhyt laulu, sekautuen nopeasti
sitten muiden kellojen ääniin. Riemukas ja samalla alakuloinen laulu.

Joskus on Ananias unensa horteessa huomaavinaan kaukaa ulapalta
käsipelinsoittoakin, jytkyttävistä jaaloista, jotka kulkevat ohitse,
etelää kohti... Viipuria ja Koivistoa...

Mutta vielä selvemmin kuulee hän Mauno-enon Sanelman ääntä: muutamat
harvat sanat, kirkkaat ja lämminsointuiset. Missä se Sanelma lienee?
Lejan kanssa se äsken tuli pirtistä ja meni katsomaan sianporsasta.

Ja sitten kuuluu myöskin Jopin puhelua. Ja Topinkin... Ja pikku
Sanukan. Kaikki hyvin hiljaa ... jostakin.

Kesän uhkeus ja karjan kellot, surunvoittoisesti ja vallattomasti
kalisevat. Sirmakansoitto etäällä soluvista hinureista, jotka vetävät
tukkilauttoja, Sanelman kirkas naurahtelu ... kaikki ne saavat
horroksissa loikovan Ananiaksen sellaiseen riemuun, että hän tahtoisi
sekä hypähtää pystyyn että upota jälleen unen tiedottomuuteen. Upota
kuin kaivoon. Minne hän lähtisi, hypähdettyään jaloilleen? Jonnekin ...
minne nuo höyryt ja jaalatkin, joista soitto soi: maailma on avara.
Pietariin...! Tai Helsinkiin, jota vanhat sanovat Ruotsin puoleksi,
jotkut: äiti, rakas, tietämätön. Tanssia Ananias tahtoisi tervahöyryn
kannella niinkuin Saara on kertonut...

Saara! Hän on sellainen ... alkaa olla ihmisten pilkkaama! Miksi ei
Ananiaskin sellainen olisi? Missä lienee Saara tänäänkin ollut...?
Kenen kanssa olutta juomassa? Ananiaskin on samaa, samaa sukua! Pois
tieltä! Hän tahtoo likistää tyttöjä ... Sanelmaa. Ja tapella, juoda
miesten kanssa. Ihmiset suhisevat Mauno-enon varastaneen lampaitakin.
Sellaiseen seikkailuun tahtoisi myöskin Ananias: nostaa ampumansa
lampaan olkapäilleen, ja kantaa sen iltahämärässä pelotta saman talon
pihan kautta, jonka saaresta hän lampaan ampui. Ja Sanelma näkisi
hänet ... mitähän se silloin...!

Karjojen kellot soittavat riemukkaasti ja surullisesti suurissa
metsissä ... Ananias nukahtaa.

Sika urahtelee tallissa tyytyväisenä itsekseen. Jopi juttelee jossakin,
ja Malakias kuuluu kyselevän häneltä jöreällä äänellä. Sitten iso
Sanelma naurahtelee. Missä? Tuolla nuusniekassapa, jossa Malakias
istuu, odotellen hänelle yhtäkkiä tulleen ilkeän elämän loppumista:
että saisi sitten syömistä, sillä yhä kiljuvampi nälkä hänellä on.
Sinne on tullut Topi Malakiaksen toveriksi. Ja pian sitten Jopi, joka
on alkanut kertoa siellä veljilleen, millainen kaupunki on. Ja lopulta
on tullut pieni Sanelma ison Sanelma Kinnusen kanssa. Jopi ei kerro
kuitenkaan korkeista muureista, joiden päällä ihmiset istuvat talvella
kaupungissa lämmitelläkseen, eikä isosta seinäkellosta, josta riippuu
maahan asti suuret puntit, niinkuin kirnut, kuten hän ensin aikoi
Malakiakselle kuvailla, sillä onhan nyt kuulijoina paitsi Malakiasta,
Topia ja Sanukkaa myöskin Maunon Pertan Sanelma. Mitäpä Jopi nyt
vastaisi, kun iso Sanelma kysyy häneltä, miksi hän oli ajautunut siellä
kaupungissa jauhosäkkien väliin? Topi, joka istuu lattialla raaputellen
mustanahkaisia jalkoteriään, tirskuu silloin Jopille, ja Malakias, joka
on laudalla, vääntää naamansa lauhkeaan hymyyn.

”Minkäkö tähden?” sanoo Jopi.

Hän ajattelee. Sitten hän jatkaa:

”Mie vuan...”

Ja Jopi selittää:

”Kun Saarukka jätti...! Meni sen miehen-kutaleen kanssa...”

Muuta ei Jopi sano.

Mutta kun Sanelma Kinnunen lähtee pois, kertoo Jopi Sanelmalle pikku ja
Topille ja Malakiakselle koko asian, ensin hitaasti ja sitten yhä
vilkastuen:

”Niin ... kun sinne ryille tuli sellainen mies... Tuota pitkä puukko
oli vyöllä. Saakeli soi! Ja kun se ... se kun alkoi puukollaan
pistelemään ihmisiä...”

”Ihmisiäkö?” örähtää Malakias.

”Niin. Niin”, nyökkää Jopi päätänsä. ”Niin että leppä niiltä mahasta
suihkusi ... noin pitkä oli puukko, näin... Menepäs sinne ry’ille ...
olisi tappanut ... saakeli soi!”

Topi lakkaa raaputtamasta jalkojaan, katsoo suu auki Jopiin ja sitten
kysyvästi Malakiakseen.

Malakias arvelee:

”Minä ... minä olisin käskenyt siihen poliisia! Hulluhan se sellainen
mies. Onhan niitä poliiseja ... poliisi se on sitä varten ... kun on
kaupungissa hurjimuksia. Kyllä minä tiedän...”

Näin alkaa Jopi laajat kuvauksensa kaupungista.

Pihalla kuorsataan ja nukutaan. Nyt asettuu iso Sanelmakin sinne Lejan
viereen.

Mutta riihen takana, jonne Mauno-eno on kutsunut Juutas Käkriäisen
puheilleen, seisovat he kaksi seinää vasten, Juutas matalana ja
hartevana, Mauno pitkänä ja samalla vankkana. Ja he juttelevat.

Kahdeskymmenesviides luku

Mitä juttelevat Mauno Kypenäinen ja Juutas Käkriäinen riihen
seinämällä?...

Mauno on johdannoksi alkanut kysellä, minkämoiset ne nyt ovat
maankasvut täällä Putkinotkossa. Juutas on sanonut, kompiessaan Maunon
perästä pitkin kujaa, että ovathan ne: ruis alkaa jo valmistua,
vaikkapa onkin maidolla vielä, mutta kyllä siihen kahden viikon päästä
täytyy iskeä sirppi ... sellainen se on luokka. Ja näkyy tuosta
jyvääkin tulevan. Ja hyvä on toukoviljakin. Entä sitten potatti! Kyllä
siitä kannattaa myydäkin, ropsia, nelisenkymmentä hehtoa. Entäpä sitten
tupakka! Sehän se vasta ... jos katsoo tuonne riihenkin taakse: kasvaa,
pötköttää. Ja hyväthän täällä Putkinotkossa ovat maat. Vaikka ne
ovatkin tuollaisia kallioiden koloja, niin se on sellainen aihe, että
ne ovat hiesmaita, joissa ei pouta kiusaa oikein milloinkaan, vaan
niissä säilyy kosteus kuin missäkin kukkaruukuissa. Eikä kylmästä ole
häirinkiä, koska kalliot ja kivet lämpiävät, jo aikaiseen keväällä. Ja
kun niihin mätkii lantaa, niinkuin Juutas on saattanut tehdä viime vuosina,
hankittuaan karjaa ja lapsia, niin... Ainoa puute tässä on
heinämaista. Mutta kyllähän siitäkin pääsisi, jos ojittaisi tuon lammen
rannalla lötköttävän suoniityn ... laskisi veden lorahtamaan
matalammaksi.

Tultuaan riihen luokse, johon Mauno Kypenäinen pysähtyy, huudahtaa
Juutas:

”Ja kyllä se vielä lorahtaakin ... kunhan tässä... Kymmenisen kiliä
tynamenttiä louheen, niin jo aukeaa lammin p—se. Sen pitää aueta
niinkuin...”

Mauno Kypenäinen naurahtaa hiukan, sillä tuon aikomuksen laskea lampea
on hän kuullut Juutaksen suusta jo kahdeksan tai yhdeksän vuotta, eikä
siitä ole tullut sen kummempaa. Ja paljonhan on lapsia Rosinalla ja
Käkriäisellä. Mutta kysyypä Mauno nytkin, valmistellen mielessään muun
puheen alkua, minkä tähden ei Juutas sitten lampea laske ja ojita
suota, koska lammen ranta tuottaisi paitsi heinää myöskin uusia
viljasarkoja.

Juutas ällistyy. Hän änkyttää:

”Minkäkö tähden? Minkä?”

Sisällään on Juutaksella tunto, etteihän sitä ole tullut tehdyksi. Ja
se, ettei sitä ole tehdyksi tullut, harmittaa häntä.

Jo riihelle kömpiessään on hän kaivanut housujensa taskusta sen
pässinpusseista tehdyn ja kuluneen tupakkamassin. Nyt alkaa hän työntää
siitä kiireesti paltureita piippuunsa. Hän oli huomaavinaan Maunon
kysymyksessä ikäänkuin ivaa. Ja hän tulistuu vastarintaan.

Miksi hän ei ole lampea laskenut? Hän keskeyttää piippunsa lataamisen
ja toistaa vielä sormet tupakkamassin suulla:

”Minkäkö tähden? Kah ... siinä onkin ... se toinen kohtalo...”

Juutas vaikenee hetkeksi. Ja jatkaa jälleen:

”Kun ... tässä olisi valta tehdä, mitä tahtoo! Mutta minä ... en rupea
toisen hyväksi perkaamaan... Turvetta puskemaan, lammen peräsuolta
korttaamaan. Joutuisin täältä pois, ja siinä olisivat perkiöni toisille
kasvamassa... Ja minkälaista on tässä työ! Louhikkoa ... jos ei oikein
sonnan änskällä viljele. Tehnyt tällaisia kallioita pelloiksi! Enkä ...
siihen rupea, jos kerran pois joudun, niinkuin Aapeli uhkailee.
Ennen minä imen joka paikasta voiman niin tarkkaan, ettei jää mitään
muille ... tämän miehen perästä! Ja sen minä osaan ... osaan! Menköön
kaikki... aidat ja rakennukset läjään ... kuin märännyt
lehmäntatti...!”

Tämän sanoo hän värisevin ja levinnein sieraimin, synkät rypyt lujalla
otsalla. Sitten kaivelee hän taskuistaan tulitikkuja, löytää jostakin,
raapaisee, sytyttää piippunsa ja imee niin, että tuli leiskahtelee
korkealle. Ja imiessään hän ajattelee taas, ettei tässä mistään tule
mitään. Vihoissaan puree hän piippunsa katkennutta imuketta.

Ja hän örähtelee:

”Ei, menköön räsyksi ... koko Putkinotko!”

Maunon päässä liikkuu kyllä ajatus, että onhan Juutaksella Putkinotkon
mökissä kontrahdin mukaan vielä aikaa monet, monet vuodet, joten hän
ehtisi saada pulskasti etunsa lammen suostakin, jos vääntäisi sen
viljeltäväksi. Ja vieläkö kauemmin aikonee Juutas elää, jo melkein viidenkymmenen
ikäinen mies ... ja vaivainenkin: kipuja aina kyljessä.
Ja jos eläisikin, niin hän ennättäisi saada täällä säästöön
vanhuudenkin varalta, sillä eihän se Aapelin kontrahti kova:
paitsi vähän rakennuksen paikkailua, jokin kuorma mutaa Muttisen
ryytimaille ... jos ei raja-aidoista niin väliä pitäisikään, sillä
itsepä Käkriäiset etsivät lehmänsä naapurien mailta ja Käkriäisen
viljelyksillehän naapurien karjat tekevät vahinkoa, jos tekevät,
eivätkä Muttisen. Sinne ryytimaahan on se kivimuuri jo osaksi tehty...
Eikä olisi sitäkään kontrahtia, jos Juutas olisi alunpitäen
taivuskellut herran pyyntöihin, lystikkäihin kylläkin. Ja kuka tietää,
Juutas olisi saanut Putkinotkosta maata omakseen, kun Muttinen muka
lupaili.

Mutta näitä ajatuksiaan ei Mauno ilmaise Juutakselle, sillä hänellä on
omat aikeensa.

Ja raskasta se on maan kaiveleminen, eläähän ihminen vähemmälläkin.
Onko tässä maailmassa pakko valita kaikkein raskainta?

”Niinhän se on”, myöntää hän siis Käkriäiselle. ”Anna helvetissä olla
koko reuhkan ... Putkinotkon. Saathan sinä muutenkin elatuksesi...”

He seisovat tuokion vaiti, selin riihen seinään niinkuin Mauno on
asettunut: nojalleen kuin pitkä pölkky. Käkriäinen noudattaa hänen
esimerkkiään, koska toinen on hänen käsitykselleen myötämielinen;
tukeutuu seinään, mutta työntää siihen peränsäkin kiinni ja seisoo
hartiat kumarassa, kun jälleen Mauno jalat levällään ja suorana. Mauno
on sytyttänyt ostopaperossin. Juutas imee piippuaan ja syljeskelee
kuumalle kalliolle, jossa ohuin sylki kuivuu heti näkymättömiin ja
paksumpi alkaa melkein kihistä.

Sitten tuntuu Käkriäisen suussa, että piippu on alkanut pikiytyä,
siinä on ilkeä maku. Hän astuu askeleen ja kumartuu maahan ottamaan
pitkällä kädellään siitä jotain varpua tai heinänkortta, millä
rassaisi piippuaan. Mauno katselee, kuinka korsi tulee Käkriäisen
piipun varresta paksussa moskassa. Silloin vetää Mauno esille
”Työmies”-laatikkonsa ja tarjoaa Juutaksellekin, sylkäisten itse pois
suupielestään entisen niljaisen paperossinsa ja pistäen siihen uuden.

”Enhän minä ... mitä”, kursailee Juutas tarjousta.

”Ota pois ihmisten tupakka!” sanoo Mauno.

”Niin ihmisten? Elähän!” äännähtää Käkriäinen. ”Elähän... En minä
näistä tehtaitten tupakoista ... oikein. Minä ... näitä kotoisia.
Näistähän sen saakin oikean sauhun ... riipaisemalla. Ihan
takaperukoihin tuntuu, jos repäisee...”

Kuitenkin hän ottaa paperossin.

”Nai tästä tuli!” sanoo Mauno ja työntää palavaa paperossiaan kiinni
Juutaksen paperossiin. Juutas imee ja on tikahtua selvään savuun, niin
kiihtynyt hän on vielä äskeisestä ajatuksestaan, ettei Putkinotko ole
ihan hänen omansa.

Yhtäkkiä sanoo Mauno:

”Nyt me ruvetaan polttamaan sitä!”

”Mitä?” kysyy Juutas verkalleen.

”Me ... viinaa”, vastaa Mauno. ”Se minulla olikin asiana tänne.”

Juutas katsoo häneen vaaleat silmät pyöreinä. Ottaa paperossin pois
suustaan, joka jää auki. Viimein hän örisee:

”Niin: korpijoonia...”

”Sitä!” vahvistaa Mauno. ”Ja heti kohta.”

Juutaksen aivoihin alkaa koskea ... että nyt olisi ruvettava sitä ...
touhuamaan...

Ei silti, ettei hän olisi ajatellut tätä itsekin sangen kauan. Onpa
suunnitellut tarkoin jo kaikki mielessään. Viimeksi tänään palautui se
hänen päähänsä, Rosinan huomautuksen johdosta järvellä. Sitä se Rosina
tyrkytti...

Mutta ei siitä ole vielä tullut. Ja onkin asiassa monet mutkat. Ja
vaikka asia on Käkriäisen aivoissa melkein kypsä, niinkuin mitkäkin
omenat, jotka ennen Muttisen tarhassa kestivät raakoina hyvin kauan,
eräät jouluun asti, mutta sitten tulivat punaisiksi ja makeammiksikin,
niin nyt esittää Mauno, omankin etunsa vuoksi, Juutaksen oman
suunnitelman niin vaativa vivahde äänessään, että Käkriäisessä herää
heti vastustamisen tunne.

”Niin korpijoonia?” toistaa hän. ”Polttamaan...? En minä...”

”Etkö vieläkään!” huudahtaa Mauno Kypenäinen. ”Ja miksikä et?”

”En”, sanoo Käkriäinen äskeistä lujemmin.

Kypenäinen naurahtaa, että Juutas on hullu. Ja se suututtaa Juutasta.
Lyhyesti selittää Mauno sitten kaikki ennen puhumansa seikat: kuinka se
tuottaisi aivan toisella tavalla kuin kivikoiden tonkiminen!
Kolmisenkymmentä litraa hehdosta rukiita. Ja kymmenenkin markkaa
litrasta ... jopa neljäsataa markkaa hehdosta. Ja saahan enemmän, jos
panee sekaan saippuakiveä, niin että kyllä kutkuttaa tuolla kurkussa.

”Niin, tai laskee joukkoon”, äännähtää Juutas. ”Kyllä minä tiedän...
Vaikka tuota en ole tehnyt... Enkä tee ... rehellisyyttä minä. Mutta
luonnonmukaista sen pitää olla ... ei se muuten anna sellaista kirpakan
makua. Sellainen se on... Mutta...”

”Mitä mutittelet?” kysyy Mauno.

”En minä... Siihen...”

”Et?” sanoo Mauno, joka on tullut Käkriäisen eteen ja katsoo häneen
pilkallisesti ylhäältä.

”En rupea!” huudahtaa Juutas yhtäkkiä, ja hänen naamansa alkaa
punoittaa. Hän kääntyy selin Maunoon.

”No minkä tähden et keitä viinaa!” tiukkaa Mauno. ”Pelkäätkö,
vallesmannia?”

”Niin minä!” myhähtää Juutas pilkallisesti. ”On noista selvitty ...
vierestä on viimeksi soudettu nassakoiden kanssa. Ja juteltu keskenämme
kuin kumppalit.”

Mauno siihen:

”Ja tänne ne nyt poliisit useinkaan. Mutta minkätähden sinä et?”

Juutas kääntelee päätänsä oikealle ja vasemmalle. Hän raapaisee
kainalonsa alustaa ja lonkkaansa, ja työntää hattuaan toiselle
korvalliselle. Mutta vastausta ei tule.

”Voi pyhä Tiitus sinua!” huudahtaa Kypenäinen ja puhaltaa pilkallisesti
nenäänsä. ”Sinä olet sitten vasta... Käkrättelijä! Nuhjustelet ja
pelkäät!”

”En pelkää mitään ... minä! En vaikka puukko kurkkuun työnnettäisiin!”
huudahtaa Käkriäinen.

”Haha! Ja itse valittelet, että täytyy täällä kaivella näitä toisen
maita. Voi Jeesuksen Ristuksen saa...! Mutta nyt kun minä sanon, että
nyt sitä ruvetaan polttamaan! Lopulta. Minulla on kaikki selvillä.
Minulla on hattu ja piiput mukana, tiedä se. Teillä on patoja. Ja
täällä on metsiä. Ja hiivat ja kaikki... Tuolla korsun alla. Lähde
katsomaan!”

”Mitä?” kysyy Juutas.

”Lähde katsomaan, ala tulla!”

Mauno työntää kätensä Käkriäisen kainaloon. Käkriäinen jarruttaa
vastaan ja vääntää kättänsä irti. Kun se ei heti lähde, sillä Maunokin
on luja, niin Juutas riuhtaisee ja juoksee Maunosta syrjemmälle.

”Sinä et tule? Voi Jeesuksen killingit!” huudahtaa Mauno taas ja menee
toisen eteen, joka näyttää aikovan rynnätä jonnekin. ”Kuules, et siitä
pääse! Nyt sinä olet joutunutkin sellaisiin kynsiin, haha...”

Kypenäinen sulkee Käkriäisen seinää vasten ja katsoo häntä
pullottavilla silmillään, jotka ovat vaativat ja hävyttömät. Juutasta
sekä vimmastuttaa että kauhistaa. Moisina ei hän ole ennen nähnyt
Maunon ruskeita silmiä. Tuollaisina, pullottavina! Eikä ole aavistanut
hänen alahuultaan noin leveäksi ja verestäväksi: sehän lerpattaa kuin
toisen imeäkseen.

”Kuulehan tätä”, jatkaa Mauno. ”Sinun pitää auttaa minua. Minähän se
sinulle viinatkin alussa hommasin, ja sinulle on käynyt näinkin
hyvin ... minun ansiostani. Sinulla on nyt karjat ja kaikki.”

”No mitä ... se sitten on?” örähtää Juutas kyllästyneenä. ”Mikä sinulla
on hätä?”

Mauno kiroaa ja sanoo:

”Minulla ei ole työpaikkaa, se meni pyttyyn, siellä verstaalla ...
insinyörit ja muut herrat ... potkut tulivat! Pertta heitä vähän
ärsytti. Eikä minusta ole raskaaseen työhön ... juhdaksi. P—rkele,
minä rupean keittämään viinaa ... ja myymään vakituisesti. Ja sen minä
teen täällä, usko pois! Sinä annat jauhot ensimmäiseen keittoon. Minä
maksan sinulle heti, kun läänistä saadaan. Ja silloin tulee uutta
viljaakin. Ja tieniot pannaan tasan.”

”Vai niin!” örähtää Käkriäinen entistä kovemmin.

Kyllähän Mauno panisi kai tienestit tasan... Kun Maunolla ei ole
itsellään paikkaa, missä polttaisi. Ja kun ei koko poltosta tulisi
mitään, jos ei olisi Käkriäisen mökkiä!

Juutas ällistyy, että Mauno on sellainen: yllyttää häntä siihen
saadakseen itse hyvän alun... Ja sitten keittäisi hänen
Putkinotkossaan. Se on selvä, että tämä Kenkkuinniemen kärkipuoli on
hyvä paikka...

Ja Mauno saisi rahaa itselleen! Juutaksesta on työttömänä ja töllistä
toiseen ajelehtiva Mauno ollut ennenkin parempi ajatella kuin sellainen
Mauno, joka ansaitsee verstaassa tuntipalkkansa. Mutta johan nyt on
kumma! Verstaassa määrätuntinsa ahertava Mauno on toki mukavampi kuin
että hän rikastuisi täällä helpolla ja Käkriäisen kustannuksella.

Lihakset Juutaksen leukapielissä pullistuvat suuttumuksesta ja
loukkautumisesta, nuo vankat lihakset, joissa pitkät ja karkeat karvat
nyt ihan nousevat ja laskevat.

”Ja minä otan kaikki vastuulleni”, jatkaa Mauno. ”Jos sattuisi tulemaan
nuuskijoita, on tehdas minun. Peukaloa päälle! Kah, et anna
peukaloasi?”

Käkriäinen pujahtaa Maunon ja seinän välistä riihen takasalvaimen
kohdalle. Sylkäisee yli aidan eikä virka mitään.

”Etkö sinä rupea?” kysyy Mauno katsellen Käkriäiseen.

Ei kuulu vastausta.

Mauno tiukkenee:

”Etkö sinä, perhana, rupea?”

”En”, sanoo Juutas.

Kypenäinen vaikenee hetkeksi. Sitten hän nyökyttää päätänsä, puraisee
hampaitaan. Hän jatkaa:

”Hyvä on. Hyvä! Ihan yhdentekevä! Mutta kyllä minä löydän kavereita
muualtakin. On niitä miehiä ... menen toisille kulmille. Rupeatko
remmiin, vai et? Et rupea? Hähhäh. Kyllä olet merkillinen mies. Voi
Jeesuksen Ristuksen kiljuva, haiseva... Tuollaiset vaatteetkin! Saisit
edes miehenhatun päähäsi...”

”Mitä? Hatunko?” kysyy Juutas Käkriäinen. ”Mikäs tällä sitten on? Minä
nyt en vaatteissa koreile. Eihän miestä mitata hatulla. Ja suututti
minua, että Rosina niille tytöillekin ... sellaiset koreat. Olisi ...
kudottava kotona. Sellaisia ... vaatteita... Eikö täällä nyt muuten.”

”Haha ... Rosinakin...! Häähame on hänellä parhaana. Nauravathan sille
siatkin... Ja sellaisella ahertajalla kuin Rosina! Jos sinulla olisi
Pertta, jumaliste! Tuollaisissa ryökäleissä annat Rosinan raataa!
Hankkisit rahaa.”

Juutas ähkäisee. Hän ajattelee, että niinhän se olisi: Rosina kyllä
ansaitsisi vaatteita ... ja muuta. Mutta toisen komennolla, Maunon. Ja
Maunon hyödyksikin... Kunpa pääsisi tästä nyt pois!

”Aha”, huudahtaa Käkriäinen yhtäkkiä iloisesti. ”Eikös ole tuonne
tupakoihin työntynyt taas kukkia.”

Hän aikoo nousta pellon aidan yli, mennäkseen muka nipistämään kukkia
tupakoistaan. Sitten aikoo hän livistää riihen kätköstä jonnekin.

Mutta Mauno tulee ja tarttuu hänen olkapäähänsä, vetää hänet aidalta
takaisin ja sanoo:

”Kuule, vastaus se on saatava! Rupeatko? Jos et ... niin ei lähde
sinulle aineitakaan ... myydäksesi. Niitä toi Rosina Potamiasta. Maksan
rahat Rosinalle takaisin.”

”Pidä lotkotuksesi!” huudahtaa Juutas. ”Minä en ... hellitä, johan nyt
on helvetti!”

Juutas on huitaissut nyrkillään sen verran, että Mauno päästää hänet
irti. Ja kiusattu lähtee tällä kertaa menemään tuvalle päin.

Mauno katsoo tuokion hänen menoaan. Ja sitten hän huutaa Käkriäisen
jälkeen:

”Voi Jeesuksen Ristuksen saatana! Siinä on mies!”

Se huuto räikähtää niin kovasti hiljaisella kartanolla, jossa kaikki
nukkuvat, että Rosina kapsahtaa lapsi sylissä istualleen, ja mummokin
kohottaa pöllästynyttä päätänsä. Mummo kysyy Rosinalta, mitäs se Mauno
nyt? Rosina ei vastaa, vaan juoksee tuvan nurkalle, kurkistamaan ja
kuuntelemaan. Mummo ei näe pihalta mitään, vaikka hän kurottelee
kaulaansa, sillä nyt onkin Mauno jo saanut Juutaksen käännytetyksi
edellään takaisin riihelle, asetuttuaan hänen tiellensä. Ja Mauno
puhuukin hiljemmin. Vaivoin eroittaa Rosinakaan sitä puhelua. Mutta sen
näkee Rosina, että Mauno kulkee kädet housun taskuissa ja katselee
suoraan Juutakseen. Juutas väistää hänen katsettaan, niinkuin hänen
ainakin on tukala katsella toisten ihmisten silmiin, sen älykkään ...
kuitenkin.

Tuimasti kulmiensa alta mullistellen sanoo Mauno Käkriäiselle:

”Tiedäkin sitten, Jeesuksen Ristuksen saatana, miten sinulle käy! Et
auta vanhaa kaveria, p—rkele! Odotapas, helvetti. Minä toimitan sinut
linnaan.”

”Häh? Mistä aiheesta?” kysyy Käkriäinen ja kääntyy puolittain.

”Mistä? Viinan rokaamisesta, pirulainen. Niin pistää sisulleni. Sen
teen! Kyllä tiedän, kenelle sinä olet viinoja rokannut. Panen
ilmoittamaan vallesmannille, joku aina ilmoittaa, kun rahaa antaa. Ja
kyllä Mauno Kypenäinen rahaa osaa hankkia. Ei ole sinun varassasi.
Odotapas ... on täällä lähelläkin Ripatti...”

”Niin Ripatti?” äännähtää Juutas, tuntien pistoksen rinnassaan.

”Olet vienyt hänelle viinaa. Ja hän uhkasi antaa sinut ilmi, jos et myy
hänelle hirsiä. Itsepä sen kerroit. Hahaa! Kyllä sellainen mies saadaan
rahasta antamaan sinut ilmi. Ahaa, entäs nyt? Ja on niitä muitakin,
jotka saan kimppuusi. Yhdessä olemme myyneet, tunnen ostajat. Siellä on
joukossa jos jotain, perhana. Vallesmannin täytyy käydä asiaan, jos
talollisetkin oikein tahtovat. Sakkoja tulee niin että räikyy! Ja jos
et anna lehmää sakoista, istu sitten linnassa. Eikä se sillä vielä
hyvä, Juutas-parka! Pois minä ajan sinut mökistäsikin ... sen minä
teen. Kerjuulla tuollaiset miehet saavat kierrellä.”

Juutas katsoo Kypenäiseen suu auki. Onko tuo Mauno?

Julmistuneelta näyttää Mauno.

Juutaksen mielessä paisuu paitsi viha myöskin pelko. Kauan ei hänen
tarvitse odottaa selityksiä, sillä Mauno jatkaa:

”Kuulehan: kun joudut käräjille viinanmyynnistä ja menetät lehmäsi,
niin ... mitähän Muttinen siitä arvelee? Ei se mitä tahansa kärsi,
sekään mies! Jo ennestään on rähissyt sinulle. Ja nyt tupa yhä nauraa!
Nauraa sinulle niin, että sinulta vielä itku pääsee. Odotapas! Minä kun
usutan kaikki kimppuusi. Noihin vaivaisiin kinttuihisi. Ja Putkinotkon
annan muille.”

”Sinä ... annat?”

”Mikä on antaessa? Minä olen Kypenäisen Mauno. Rippikoulun linnassa
käynyt. Odotahan ... on niitä sellaisia, joille tämä paikka kelpaa.
Muttisella on juossut ostajia...”

Juutas Käkriäinen ärjäisee tuskissaan:

”On ... onhan niitä!”

”Ahaa! Vaskilahden Matti. Ja hänen akkansa. Kyllä on Putkinotko
hänellekin mieleinen, vai mitä? Joko lapikas nipistää? Hankin Aina Kustavan
pakinoilleni. Evästän hänet Muttisen luokse. Sanokoon hän,
että sinä makaat täällä ja myyt viinaa... Ja sanokoon...”

”Mitä?” höristää Käkriäinen korviaan.

”Sanokoon ... nyt, totisesti, voi Jeesuksen Ristuksen itkevä
saatana ... haha, sanokoon, että sinä ja Rosina ... mitä te olette
täällä jutelleet hänestä? Ettet anna hänen itseäsi komennella! Että
lyöt puukon hänelle rasvaiseen mahaan, jos hän tulee vielä sinulle
rekoorista puhumaan!”

”Minä en ole sanonut...” huudahtaa Juutas.

”Vai et!” inttää Mauno.

”Tai ... leikillänihän minä...” myöntää Käkriäinen.

Mauno oikaisee:

”Mutta ne herrat eivät sellaisesta leikistä. Hevosen leikkiä se
sellainen on. Sano nyt vain häntä rapamahaksi! Ja ähkijäiseksi! Sano
haisevien purkkikalojen syöjäksi! Sano pompeliposkeksi... Piruako se
sinuun kuuluu, että hän imee pompommia? Anna akkasi sanoa pukiksi, joka
laulaa riettaita! Keksi uusia nimiä! Pannaan entisten jatkoksi. Aina
Kustavalla on suuta! Häh? Ja Pertta Kinnusella kanssa? Eikö hän osaa
herroille jutella?”

Juutas käänneksii sinne ja tänne.

Hän ajattelee, että pitäisi tuumia asiaa, panna piippuun. Mutta piippu
ei pala. Hän näkee maassa sen korren, jolla äsken rassasi piippuaan, ja
työntää saman rassin jälleen nysänsä varteen. Korsi katkeaa imureikään
hänen vapisevissa käsissään. Viimein sanoo Juutas verkakseen:

”Se on ... se on paha liikutus!”

”Ja pahemmaksi se tulee!” jatkaa Mauno. ”Hätä ei minulle lakia lue.
Minunkin pitää maailmassa elää. Minä olen sellainen mies. Minä en rupea
nälkään kuolemaan! Laputa Putkinotkosta pois. Mitä ... mitä sinä olet
sanonut Muttisen ryökkinästä? Siinäpä se oli! Mitä sinä olet sanonut,
sinä... Käkkärä? Jeesus siunatkoon! Ja koko sinun sanikkalaumasi! Saara
ja yksinpä Jopi Sanelmakin ja: sellaiseksi rakkiparveksi ne on
opetettu. Kyllä Pertta Kinnunen muistaa kaikki! Se kun pannaan...! Ja
tietää se Aina Kustavakin ... on kuullut. Saara sanonut, että hän on
leipäsusi. Ja Jopi, että hän on limppuhiiri. Ja Topi sanonut, että hän
on mäkipeura! Ja Sanukka, että hän on h—ra! Piisaako tämä, häh?”

Rosina kuuntelee nurkan takana, naurahtaa itsekseen ja supattaa:

”Kylläpäs keksi, tuo Mauno, hihii! On siinä Kypenäisten älyä.”

Juutas vastaa Maunolle:

”Se nyt Sanukka ... alaikäinen. Niinhän se sanoo Pertastakin.”

”Niin, niin”, myöntää Mauno. ”Mutta se nyt ei kaikista passaa!
Tiedätkös sen? Kun ryökkinä saa kuulla, niin se kertoo Muttiselle.
Suuttuu se hyväkin ihminen... Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään
pistää! Ja Jopi on väkyttänyt hänelle leukaansa ja sanonut... Ja sinä
itse olet jutellut Pertalle, että viime kesänä täällä oli sellainen
tytönrutka. Takanapäin. Vaikka Muttisen rouva lähetti sanikoillesi
vaatteitakin. Ja Ripatille veit viinaa Muttisen nalli päässä. Kun
Muttinen saa kaiken kuulla, silloin ei sinulla ole enää armoa,
maantielle saat mennä.”

Näin haastellen on Kypenäinen ajanut Juutasta edellään takaisin
riihelle asti. Rosinakaan ei heitä enää näe. Maunon puhelu loittonee
melkein kuulumattomiin.

Rosina aikoo hiipiä riihen vieressä olevan kallion takaa kuuntelemaan,
mutta sitten ilmestyy Juutas jälleen näkyville. Juutaksen niskakarvat,
jotka ovat kasvaneet kovin pitkiksi keväisen läänissäkäynnin jälkeen,
ovat pystyssä kuin vihaisen koiran harjakset. Niska koukussa katselee
hän taakseen Maunoon, sellaisin silmin kuin tahtoisi karahtaa häneen
kiinni. Silmät kipenöivät.

Kiukku ja pelko kamppailevat Käkriäisen sielussa. Jo nyt on ilmeisin
ihme! Minkälainen tuo Mauno saattoi olla! Sellainen peto ... niin
ystävää tätä ennen. Nyt, nyt pyrkii Juutaksen niskaan istumaan!
Nujertaa hänet.

Juutaksen tekisi mieli pompata Maunon pitkään kurkkuun. Ja vatkata
sitä, ja kuristaa niin, että kuplat korahtelisivat ruokatorvessa.

Tuossa se koira nyt istuu, Mauno. On asettunut tien penkereelle ja
polttelee paperossia. Käkriäinen astuu takaisin Maunoa kohti, hänen
rintansa nousee ja laskee kuin palkeet. Hän katsoo Maunoon punaisina
säkenöivin silmin ja ärähtää:

”Minä ... tapan sinut!”

Se olisikin helppoa Juutakselle, noille mahtavan väkeville käsille.
Mutta Mauno istuu vain paikallaan; tuskin kääntää kasvojaan ja
liikauttaa lerppuvaa alahuultaan. Sitten hän sylkäisee ja sanoo:

”Vai tapat. Hahhah!”

Ja sitten Mauno katsoo Juutakseen, pilkallisin silmin. Sellaista
katselua ei Juutas siedä. Siihen se tappaminen jää.

Juutas juoksee tupaa kohti. Rosina kääntyy veräjällä selin, niinkuin ei
olisi mitään huomannut eikä kuullutkaan.

Mauno nousee pystyyn ja huutaa:

”Voi Jeesuksen Ristuksen saatana. Hyvä on! Pertta Sanukka ja hoi!
Tulkaa pois, meidän väki! Me ... lähdetään tästä talosta! Eikä tänne
tulla ... ennen kuin tämä on niin tyhjä, että siinä luteetkin kuolevat,
kun Käkriäiset ovat maantiellä. Nyt on meno Vaskilahteen! Pertta Sanukka ja
!”

Tämä huuto kajahtaa selvästi pihalle. Maunon Pertan Sanelma nousee
istualleen ja katsoo äitiinsä, mitä se aikoo tehdä. Mutta Pertta, joka
makaa mahallaan, kohottaa vain leukaansa ja naurahtelee ja iskee
tyttärelleen silmää. Iso Sanelma ei liiku silloin sen enempää. Leja on
herännyt ja kysäisee, mitä se Mauno huutaa? Ananias on kuullut aitan
ylisille horteessaan enon äänen, joskaan ei erottanut sanoja. Malakias
käskee nuusniekasta Topia katsomaan, mikä mökä siellä on. Ja silloin
juoksevat pikku Sanelma ja Jopi ja Topi pihalle.

Juutas pelkää. Minkälainen tuo Mauno oli!

Ja sellaiset sillä on kortit kourassa ... vanhalla pelurilla. Se tuntee
viinanostajat ... paitsi Ripattia Vänskin kieron isännän, joka ryyppää,
mutta ei antaisi rengeilleen kaupita, ja Lötjösen pojat ja kaikki. Koko
Kenkkuinniemen ja maailman nostaa Mauno häntä vastaan...

Jos ei tässä tottele! Mutta sitä ei tee ilmoisna ikänä Juutas Käkriäinen
... ennen vaikka...!

Kun saisi asiaa vähänkin pohtia.

Pois, pois, kohisevan korven sisään hän tahtoo. Hän olisi juossut
metsään samalle suunnalle kuin aamullakin, mutta siellä oli Mauno
tiellä. Ja nyt se tulee Juutaksen perästäkin. Käkriäinen pyrkii metsään
pihan kautta. Rosina asettuu lapsi käsivarrella veräjällä hänen
eteensä. Rosina säkättää:

”No, minnekä sinä nyt? Mikä sinulla on?”

”Väistyhän”, murahtaa Juutas kömpiessään veräjän yli, murahtaa synkällä
ja alakuloisellakin äänellä. Hän on pelosta sekaannuksissaan. Ja niin
suruinenkin hän alkaa jo olla, että hänen äänensä tuskin kuuluu.

Rosina säkättää yhä kiivaammin:

”Minnekä se on matka? Kah, kah.”

”Et sinä tiedäkään... Annahan mennä ... minä ... lääniin”, vastaa
Käkriäinen.

”Lääniin! Taas! Mikä sinulle siellä riihellä tuli? Et siitä nyt mene,
et... Ja ... ja ... jos on riitaa, koeta nyt sopia se Maunon kanssa!
Mikä teillä oli?”

”Ei se akkojen asioita”, vastaa Käkriäinen.

Rosina työnnäiksen tien tulpaksi. Juutas sysää eukkonsa syrjään, jopa
on kaataakin Rosinan lapsineen. Mutta siitäkös Rosina kiivastuu. Ja
Maunon Perttakin kavahtaa pystyyn ja huutaa:

”Akkaansa tyrkkii! Villipeto se on, villipeto! Otetaan, Rosina, ja
annetaan sille köniin! Otetaan...!”

Juutas menee tuvan toiselle nurkalle. Säksättäköön Pertta hänen
takanaan, ja Rosinakin. Pertta juoksee perästä, mutta Käkriäinen on jo
livistänyt tuvan nurkan taakse niin että saunakukkien kovat nuput
rapisivat pieksuissa. Ja nyt hän töytää alas lammelle, sitä
rinnettä kohti, jossa hän päivemmällä kaiveli mäyränpesää. Poikki
heinäkarheiden. Suolla porskuu vesi pieksujen alta. Yli rusahtelevien
aitojen, läpi kahisevien pehkojen. Ja louhiselle mäelle. Polutonta
rinnettä, sakeaan viidakkoon. Ja yhä Kenkkuinniemen päätä kohti.

Viimein joutuu hän Muttisen huvilan kiviaidan viereen.

Ja meneepä siitä ylitse.

Minne hän aikoo? Ei hän sitä nytkään tiedä. Täältä Kenkkuinniemen
kärjestä ei pääse enää kauemmaksi. Täällä ei ole venettäkään: Muttisen
vene on tuolla saunassa, jonka ovi on suljettu rautapuomilla ja
munalukolla. Silläkin tavoin Käkriäisen Juutasta vainotaan.

Kyllä on tuo Mauno! Se se vasta peto onkin. Se se on villipeto. Juutas Käkriäisen
täytyy väkisinkin pysähtyä ja ihmetellä, että tämä on
mahdollista! Tällainen kelmiys.

Ja langon puolelta, ystävän muka.

Tämmöinen verraton kavaluus... Kuin iskisi pimeässä puukolla
selkään ... niinkuin naapurin lehmää kostoksi iskevät jotkut...

Siinä se on nyt, Rosinankin ylistelemä Mauno! Rosinalle itselleenkin se
nyt tekee vahingon.

Se ajaa aidalle istahtaneen Juutaksen Putkinotkosta pois.

Juutas lähtee paikaltaan, kiertää pitkin huvilan märkää rantaäyrästä.

Mikä panikin Juutaksen Muttista panettelemaan. Leikillä hän vain...
Mutta eivät ne ihmiset sitä leikiksi ymmärrä.

Ja jos nyt Aapeli potkaisee hänet Putkinotkosta! Kun on kontrahtikin
täyttämättä, niin se käy.

Niin kova on se aihe.

Juutas asettuu saunan luo tuumimaan tätä asiaa. Istuiksen kivelle. Hän
miettii raskaasti:

Suden ja koiran lankoutta on ihmisten lankous. Sellaista kuin kasku
tarinoi. Koira houkutteli hukan taloon, jossa oli juuri häät ja paljon
vieraita. Vei tupaan, volokan, muka häihin, kanssaan pöydän alta
kaikenlaisia hyviä syömään. Ja sitten juotti vieraalleen viinaa,
nurkasta sangosta. Ja käskee laulamaan. Hukka rupeaa ja laulaa suunsa
puhtaaksi. Sillä tavoin ärsytti haukku akat pieksämään hukan hengiltä.

Niin oli Kypenäinenkin ärsyttänyt Juutasta ilmaisemaan kiukkua Muttista
kohtaan.

Ja nyt menee ja puhuu Muttiselle ... ehkä koettaakseen saada
Putkinotkon!

Eikä Juutas niinkään sitä vastaan, että he olisivat ruvenneet
Kypenäisen kanssa yhteisiin hommiin, keittämään korpijoonia, olisivat
siivolla jakaneet tienestit. Ei hän olisi Maunoa kadehtinut. Onhan
tässä maailmassa tilaa useammillekin. Ei, kadehtinut hän ei olisi...

Mutta miksi se Mauno ryhtyi sillä tavoin komentamaan? Juutas kun ei
kärsi komennuksia! Ei, ennen vaikka hirteen kuin on komennettavana.

Mielisuosiolla hänet saa mihin tahansa. Mutta väkisin ei mihinkään,
sellainen mies hän on. Eikä hän pelkää! Ettei tullutkin suostutuksi
Maunon esityksiin jo ennen. Mutta mikäs sen aavisti, että Mauno on
tällainen koira ... leipänsä tähden, toimeton mies.

Ei, Juutas ei nyt enää saata suostua.

Kyllä se olisi mennyt ... keitos toisensa jälkeen ... kuin rallatellen.

Mutta ei sitä mies voi peräytyä.

Jos olisi tullut ennen ruvetuksi touhuamaan! Mutta alkaminen on aina
niin vaikea. Silloin rupeaa koskemaan pään sisään. Ja vetää päätä
ikäänkuin makuulle. Ja jalkaa rupeaa pakottamaan ... ja vetää makuulle.

Nyt, mikäs tuli. Pahat tästä tulee.

Menköön sitten kaikki! Menköön Putkinotko!

Sellaiset vaivannäöt ... se pelto, jonka hän on Putkinotkoon raivannut!
Ja nuusniekan rakentanut!

Mutta raatona saavatkin sitten vetää Juutas Käkriäisen Putkinotkon
porosta! Sillä tulelle hän antaa mökin! Antaa viimein! Ja tappaa
pentunsa ja kaikki. Ja akkansa. Ja mummon tappaa!

Viimeisenä pienen ja viattoman Luukas-raiskan.

Kipeästi koskee Juutaksen rintaan. Suunnattoman kipeästi se koskee.
Putkinotkossa on hän ollut toistakymmentä vuotta, ja tuuminut, miten
hän siellä suonkin perkaisi. Nyt vievät muut kaikki, mitä hän on sinne
jo tehnyt. Ja ne tekevät sinne omia laitoksiaan. Repiä ne pitäisi
kaikki pois. Potkia tieltä...

Mutta jos hänellä ei ole potkimisenkaan sananvaltaa? Ei, tuleen vain
Putkinotko. Tuleen! Tuli on apu tähän tuskan päivään. Ilmeinen tuli.
Kuinkas hänen äiti vainajansa, joka täällä kuoli, manasi ennen tulta,
kun se kaskesta röyhäsi metsään leviämään? Ei Käkriäinen muista oikein
sanoja. Mutta muutamia muistaa, ja niitä hän alkaa supista. Nousee ylös
ja heiluttelee käsivarsiaan. Ja hänen tukkansa kapuaa karmaisevasta
tunteesta pystyyn. Hän manaa, Putkinotkon poppa ja jumala,
emo-raiskansa nimeen. Hän ärjyy.

”Tule, poika, pohjoisesta,
mies pitkä pimentolasta!
Tempaise pussi punainen...
Hoi tuli, Jumalan luoma...!
Iske tulta ikenehesi,
järskytä jäsenehesi,
karkaa katajikolle,
leisku kuusien tasalle,
polta puolet Pohjanmaata,
sakara Savon rajoja!
Polta lapsi kätkyessä,
riko rinnat tyttäriltä...
Pilvet liikkui, maa tärisi..”

Tuolla onkin se, tulen tonttu. Aidan vieressä. Punainen se on.
Punaisessa mekossa. Juutas näkee sen. Se on Juutaksen auttaja.

Käkriäinen juoksee huvilan aidan viereen ja kerää sieltä kuivia risuja.
Ne lennättää hän Muttisen saunan nurkan alle.

Palakoon ensin sauna, ja sitten huvila. Ja sitten Putkinotkon mökki.

Mutta toiset ovat tähän vikapäät!

Mitenkäs piti käydä! Miksi häntä vainotaan, aina?

Kun eivät ihmiset ymmärrä...

Mitä hän on tehnyt?

Eikö hän ole koettanut elätellä perhettään ... minkä on voinut? Monet
muut köyhät panevat lapsensa vaivaistaloon, hän: ei koskaan!

Minkätähden ei elättää anneta? Viinoista ... Maunokin...

Ei ole enää voimia. Jalka kipeä, ja muutakin: mikä se niin nukuttaisi?
Tauti se on.

Voi äiti-parka, miksi tämän pojan teit!

No ... hänestä pääsevät. Hän kuolee...!

Mutta kun hän kellistyy, niin mitähän lääni sitten arvelee? Kun
Putkinotkon molemmat kartanot on poltettu! Ja akanraatoja joka paikka
täynnä! Ja pentuja.

Ja hän itse kulkee yhä kylillä ja kertoo... Saavat tietää, että syy ei
ole hänessä, vaan toisissa, jotka saattoivat hänet tämän viimeisen
tuskan vimmaan. Tahtomalla häntä väkisin keittämään viinaa. Mutta hän
ei suostunut. Sillä olipa hän mitä tahansa, vaikka viinaa rokannut,
niin eipäs suostunut polttamaan! Ennen kuolema ja kurjuus. Multaa turpa
täyteen.

Sitten aikoo Juutas hirttää itsensä, viimeksi... Läänissä, jonnekin
läävän vinnille.

Kaikki huomaavat silloin, että hänen ei syy ole. Ja Mauno joutuu
uudestaan rautoihin.

Mutta Käkriäistä kaivataan sitten. Kaivataanpa elukkeiden parantajaa.
Kuinka monta maitolehmää hän onkaan pelastanut ihmisille! Ja hevosia,
ja sikojakin. Entä ihmisiä. Viimeksikin oli kuullut läänissä, miten
kaatuvatauti paranee: amunjaakilla. Sitä kun ryyppää ... oli ryypännyt
muudan mies, jota kaatuvatauti rynkytti elinikänsä... Sitä jos ryyppää,
niin tulee terve. Siitä ukosta tuli. Juutas odottaa, että joku saisi
sellaisen taudin, niin hän sen parantaisi.

Mutta nyt ... ensin Muttisen sauna...

Savu alkaa suitsuta salvaimen juuresta, johon Käkriäinen on sytyttänyt
risunsa. Kädet ristissä on hän sitten tultansa katsellut.

Nyt nuolaisevat liekit kivijalan rappauksen mustaksi. Yksi liekki
tavoittaa alimmaista vuorilautaa.

Käkriäinen katsoo.

Viimein kavahtaa hän pystyyn ja polkee tulta lapikkaallaan, tömistää.
Ja pieksää kädellään. Lopuksi vesittää, sammuttaa tulen. Hän ajattelee,
että linnaanhan tällaisesta joutuu.

Kahdeskymmeneskuudes luku

Kun Juutas töytäsi Rosinaa ja oli hänet lapsineen kaataa, leimahti
Rosinan tulinen luonne. Hän kiidätti pikku Luukkaan tupaan, jossa se
nyt parkuu kätkyessä, ja aikoi juosta Juutaksen perästä ja pysähdyttää
hänet. Sehän nyt kumma, ettei tuota mörökkiä saa asioihin enää nenästä
vetämälläkään.

Mutta kun Rosina ennätti mäen harjalle ja räkytti siinä Pertta Kinnusen
kanssa, niin oli Käkriäinen jo melkein lammen suolla, porskuttaen
karhunsammalta ontuvissa askelissaan... Tulipas siihen kerrankin
vauhtia.

Ja eikös se liene jo Mauno puhellut Juutakselle kauneimpansa mukaan,
kunnes uhkasi häntä. Minkäs hänelle nyt enää mahtoi?

Kuitenkin tuli Rosina levottomaksi Juutaksesta. Noin päättävästi ei hän
ollut nähnyt miehensä pitkiin aikoihin pakenevan metsään, eikä näin
onnettoman näköisenä. Aivan oli Juutaksen naama ikäänkuin supistunut
kaidemmaksi, ja silmät olivat niin sameat. Ei ollut puhunut juuri
mitään.

Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä!

Nauraa rähättäen harppasi pitkä Mauno nyt veräjän ylitse pihalle, jossa
melusta heränneet lapsetkin ällistelivät. Silloin Rosina tieteli
veljeltään terävästi, millä hän oikein oli Juutasta uhannut. Hän sai
selville, ettei Mauno sen kummemmalla kuin Rosina oli jo itsekin
kuullut.

Mutta ehkäpä sekin oli liian kovaa Juutakselle? Sellaista hevosen
leikkiä.

Ei arvaa, mitä sille raukalle pistäisi päähän.

”Meniköhän se minne pitemmällekin?” kysyi Mauno.

”Kuka tietää, mikä sille äjähtää päähän”, sanoi Rosina. ”Ja se minun
sydäntäni pistää ... kuin turkkineulalla, että vaikka se pystyisi, niin
sitä ei saa alkuun! Se on niin vaikea siitä, se alkaminen...”

Sitten oli Rosina vaiti. Ja hänen mieleensä johtui, että Juutas oli
mennyt Kenkkuinniemeen kärkeen eikä siis lääniin. Miksi se sinne
kärkeen, yksinäiseen paikkaan?

Kana oli kuollut yhtäkkiä ... Juutaksen suosima kana... Herra
siunatkoon, jos se raukkanen toivottomana...

Nopeasti kääntyi Rosina Maunon luota ja äännähti nimeltä
Ananiaspoikaansa. Ananiaksen ääni vastasikin aitan ylisiltä, niin
nopeasti, että Topi tuskin ennätti sanoa, missä Ananias on. Rosina meni
miesten aittaan, pisti päänsä ylös välikaton luukusta ja kehotti
supatellen Ananiasta menemään isän perästä tuonne lammelle päin.
Ottakoon koiran mukaansa, niin ... jäljistä löytää.

”Mitäs se eno sille?” kysäisi Ananias, äänessään levoton ja moittivakin
värähdys.

”Eihän se mitä”, sanoi Rosina hiljaa. ”Mitä lienevät ... asioita
sellaisia... Mutta kun se isä on... Kuuluivat suuttuneen jostakin,
isäsi... Mene katsomaan... Ymmärräthän sen...”

Ananias tuli aitasta, unesta punoittavin poskin, mutta reippaasti. Hän
vihelsi ja kutsui Hurjaa. Nouti haulikkonsa tuvasta. Haistatti koiralla
pyssyä, ja sai Hurjan lähtemään mukanaan Käkriäisen lapikkaiden
leveille jäljille.

Nyt seisoo Rosina vielä veräjän luona ja huokaisee. Hän ajattelee, että
mitä hän nyt vielä voi Juutakselle tehdä? Kai se nyt tulee takaisin,
Ananias löytää hänet... Ja työtäkin olisi. Ei ole kotiväeltä tullut
koko päivänä mitään hommatuksi. Ja heinäpouta menee jälleen hukkaan! Jo
on iltapuoli pitkällä. Kun Rosina vilkaisee mustien ripsiensä välistä
aurinkoon, läimäyttää se silmät heti umpeen, ja sitten välkähtelee
silmissä sinisiä läiskiä. Kärpäset kimisevät. Rosina avaa silmänsä.
Hyttysiä hyrrää kuin aina paremmin illalla.

Suuri järvenselkä ... kuinka on autereista. Niinkuin savussa kaikki,
etäisten vaarojen kyliin asti. Ja kas, mitenkäs räikeästi nuo valkeat
laivareitin kummelit paistavat vastaisilta rannoilta! Ja jokin purjekin
kelluu kuin missä ... liinaöljyssä... Niin tahmean näköistä on vesi.
Mutta aurinko kilottaa... Luodot ovat mustat kuin piki...

Kaukaisten vaarojen takana on mustanpuhuvia pilviä: kuin mikä seinä. Ja
pilvistä valuu alas vielä mustempia juovia ... kaakkoisella
ilmanrannalla. Varmaan siellä sataa. Pian se voi täälläkin romahtaa.

Tuulikin hengähti, viiri aitan päässä kääntyi hiukan. Luoja nostattanee
toisia pilviä noita mustia vastaan. Silloin sitä saa juosta niityllä...
Kastuvat nekin heinät, mitkä ovat joutuneet kuiviksi...

Hameet korvissa juosta karkuun latoon.

Nyt hommaan ja tulisesti! Missä se on Leja? Ja Malakias? Ja Topi. Äsken
se oli Topi tässä, urkkimassa isän ja Ananiaksen menoa. Ja missä ovat
kaikki muut sanikat? Lapsikin rääkyy jälleen tuvassa. Rosina juoksee
sinne. Mutta olisipa siellä vaalijoita Rosinan tulemattakin. Olisi
Leja, joka tuudittelee jo lasta. Ja siellä on myöskin Topi. Ja pikku
Sanukka, ja Repekka ja kaikki. Mutta mitäs tuo Leja muuta tekee?
Puhdistelee marjoja mummolle. Mummo itse pukee päälleen pyhäröijyä,
mustaa ja löysää, jossa on isot ja valkeat kukat. Kylille lähtee mummo.
Ei näe siivota marjoja, niin sanoo. Sahan hoville nyt yrittää, myymään
niitä marjojaan, koska kuuli siellä herrasväen olevan kotona. Saahan
edes muutaman pennin marjoista, huokailee hän. Eikä hän jaksa ... ei
ilkiä hän tässä olla, kun on aina sellainen mekastus! Rosina murahtaa
jotain mummolle. Ja Leja saakin marjat nyt parhaiksi siivotuksi, ja
sanoo, ettei lapsi ole vielä kauan huutanutkaan. Mutta tuo Sanukka se
on kunnoton! Sitäpä oli Leja tahtonut ajamaan pois kärpäsiä lapsen
naamasta, mutta se ei nyt olisi ruvennut. Katkismuksen se oli kolunnut
käteensä: oli sille nyt tullut lukemisen halu. Sanelma tahtoi näyttää,
että osaa hänkin ulkoa yhtä hyvin kuin Leja. Mummo oli nimittäin
huokaillut Lejalle tässä virttä: ”Saastassa rypeääpi tuo Luojan
ihmetyö.” Ihmetyöllä oli mummo tarkoittanut Juutasta, josta on aina
Putkinotkossa harmia. Ja marjoja siivotessaan oli Leja alkanut lukea
virren jatkoa. Silloin oli pieni ja musta Sanelmakin ruvennut kehumaan
omilla osaamisillaan. Pääkappaleet kiisti hän osaavansa, mutta kun ei
osannut, piti katsoa katkismuksesta. Astiahyllyltä kiipesi hän ottamaan
katkismuksen, löytäen sen suolakupin alta, isänsä partaveitsen
vierestä, jonka kotelosta, karvarikoksi kuluneesta oravannahkasta,
juoksi russakoita. Nyt keikkuu Sanukka sängyn reunalla, kädessään kapea
ja viirukantinen katkismus. Ja hän hörpöttää:

”Yhden pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin ihmisten yhteyden... Mitä se
on? Topi hoi, sinäpä et osaa!”

”Osaanpas minä”, vastaa Topi, joka seisoo takaikkunan ääressä ja
hommailee jotain nykeröin ja kuonaisin kourin. Hän pyydystelee ikkunan
nurkkauksesta kärpäsiä, pistää niille tulitikunpätkiä takapuoleen ja
koettaa ajaa niitä lentämään.

”Hihii!” hörähtää Topi nauruun, kun näkee, kuinka kaksi kärpästä kömpii
ikkunanlautaa pitkin, tukinvedossa muka, ne hevoset: tulitikkuja
vetävät. Mutta nyt lähtee suurin tukkimies lentoon, tikku vilahtaa
ilmassa.

”Et osaa, et!” ärsyttää Sanelma. ”Et osaa. Isämeitä, joka olet
taivaassa ... lähestulkoon...”

”Osaanpas”, vastaa Topi.

Sanelma ärsyttää:

”Et osaa, et!”

”Isämeitä istu puussa”, alkaa Topi vankasti ja verkalleen.

Silloin pieni ja musta Sanelma säkyttämään:

”Lampaan lapakko suussa, siankinkku sieraimissa, lähestyköön länget
kaulaan, tapahtukoon tallin naulaan...”

”Ai, ai! Se on sitä...!” huudahtaa mummo. ”Pois minun pitää tästä!
Parempi on vaikka ... vaivaistalolla.”

Rosina huudahtaa mummolle:

”Menisitte siitä ... niin että hippulat vinkuu...! On se nyt
saarnaaminen. Ja Leja, niitylle se nyt on mentävä, voi tulla ukonilma!
Ja Sanukka, sinulla nyt on messuaminen! Herkeätkö siitä! Heti paikalla
kätkyttä vatkaamaan.”

”Minä en vatkaa”, inttää pieni ja musta Sanelma.

”Mitä? Vai et. Mutta kun minä sinut vatkaan!”

”Minä luen”, väittää Sanelma. ”Kinkerilukuja. Anna meille synnit
anteeksi... Minä osaan sen kun Leukkokin osaa. Minä uskon, etten omasta
uskosta taida uskoa... Nyt unehtui.”

”Turpa kiinni!” ärjäisee Rosina. ”Voi minun päiviäni ... noita
synninkyöriä! Eikös noista nyt saa kalua millään. Kun ... kun ... minä
otan sinut, Sanukka, ja kiskon kuin pajunparkkia!” kiljaisee Rosina
viimein niin, että tuvan ikkunat rämähtävät.

”Minä en vatkaa pentua! Luukasta! Lihakasta. Minä lähden heinään!”
jankkaa itsepäinen Sanelma.

Repekka seisoo rahilla päätyikkunan edessä, laahaavassa
villapaidassaan. Ester pitää häntä lattialta käsin kiinni. Repekka on
kuullut mummon ja Lejan lukevan Luojasta, ja Sanelman ja Topinkin. Nyt
kurkistelee Repekka kallioiden takaa kiiltelevään petäjikköön,
salaperäiseen metsään, ja hokee:

”Jumala hoi! Älä tule tänne, Jumala hoi, älä tule.”

”Älähän nyt”, huudahtaa Rosina Repekalle. ”Älähän, Repekka ... eihän se
Jumala ... kuule... Huuda, sinä, lapsi, lehmiä... Yömiä...”

Pertta Kinnunen astuu sitten tupaan, kun taas Pertan Sanelma on
istahtanut varjoon portaille ja katselee loistavalle ja säteilevälle
järvelle. Pertta iskee silmänsä pikku Sanelmaan ja alkaa hoilottaa:

”Niin minä nuo pieksäisin, että veri pärskyisi! Eivät pentuni minulle
vastaisi, että he eivät! Eivät!”

”Eivät! Eivät!” matkii pikku Sanelma häntä.

Maunon Pertta sieppaa pankon alta karahkan ja löisi Sanelma Käkriäistä.
Sanelma livistää syrjään ja huutaa tädille:

”Kinnusen Pertta, kierosilmä...”

Pertta saa nykäistyksi Sanelmaa sekavasta tukasta. Silloin Rosina
säikähtää ja puolustaa lastaan:

”Mitäs sinä, Pertta.”

Pikku on päässyt jo seinän alta ulkopuolelle ja nauskuttaa
sieltä Maunon Pertalle. Mummo voihkii tätä poloista elämää. Hän
köpittää jo portailla, kantaen laihan vatsansa päällä marjatuohista.
Leja on lähtenyt niitylle.

Rosina selittää siinä välillä, kun pääsee lapsilaumalleen vähän
kiljahtamasta, Maunon Pertalle:

”Sellainen se on ... Sanukka. Eikä niitä ole aikaa ... köyhän
lapsia ... kurittaa. On sitä muutakin työtä ... lapsillakin ... kuin
koreita sanoja.”

”On noilla työtä...!” nauraa Maunon Pertta.

Rosina huutaa jälleen:

”Topi, se on lähteminen! Lejan perästä! Etkös sinä? Pitääkös sinullekin
panna seiväs häntään, niinkuin niille kärpäsille... Ennenkuin
liikahdat! Ja Ester, laske sisko pois penkiltä ja tuudita pientä
veikkoa.”

Repekka anelee taas voileipää. Silloin alkaa Esterkin hiljaa anella.
Pitäähän niille rakkaille antaa. Rosina menee ruokakonttoriin.

Konttorissa, jossa lemahtaa viileältä ja leivältä ja homeelta ja
viilimaidolta, istuu Malakias ja syö leipää, jyrstää. Voitakin on
leipäviipaleen toisessa päässä, johon hän ei ole vielä hennonut käydä
hampaineen. Korvosta kapustoi piimää palan painimeksi. Ja Jopikin
siellä on, kertomassa yhä kaupungin ihmeistä. Rosina kysyy nyt
Malakiakselta:

”No, jokos ne ... kiusaajat?”

”Eiväthän ne”, vastaa Malakias. ”Enkä minä rupea olemaan kaiken päivää
ruuatta! Mitä lienevät rohtoja. Eivät ne pahanmakuisia, niin niitä puri
kuin...”

”Eivätkö?” kysyy Rosina. ”No ... jos lienevät huonoja ... herrojen...
Eihän niistä taida ... meikäläisen mahaan. Kun ei auta, niin ... syöhän
nyt. Mutta sitten se olisi pantava sinun hevonen aisoihin, sinun!
Yritettävä! Niin päästään vetämään heiniä. Mutta se on mentävä kuin
kulo, kuule, Malakias.”

Rosina sipaisee voileivät ja katoaa jälleen tupaan, huudahtaa:

”Se, tyssit. Mutta nyt onkin tuuditettava, Ester... Mutta Saara...
Pitäneekö kepin kanssa se ajaa niitylle ... saunasta. Minnekä se
Sanelma nyt?”

Maunon Pertan Sanelma vastaa istuvansa siellä portailla. Mutta eihän
Rosina häntä tarkoittanut, vierasta. Kuitenkin sanoo Kinnusen
Sanelmakin hakevansa Saaran saunasta. Rosina on hyvillään. Ja siinä hän
sitten juttelee Maunon Pertalle, muuttaessaan kuivaa pikku Luukkaan
alle:

”Hohoi hellettä, sanoi jänis pakkasella! Ovathan ne nuo ... meidän
lapset... Niin meni seinän raosta Sanelma kuin hiiri, hihii. Ja onhan
sitä koettanut, jos siitä puhe tulee, mutta ei sitä ennätä! Eivätkä nuo
meidän lapset ihan sellaisia kuin muut... Osaavat nuo toki kättä
antaa... Eivät ole niinkuin Sinikanteleen eukon keskimmäinen poika. Se,
jos sitä pyytää lyömään kättä, lyö omia käsiään vastatusten,
läpsähyttää. Hihii, ei ole monesti nähnyt, kuinka lyödään. Mutta olisi
tuon voinut opettaa lyömään oikein. Ymmärtäväthän nuo meidän lapset sen
verran. Topi, yhäkö sinä siinä! Syö nyt ne kärpäsesi jo tikkuineen, ja
ala loikkia niitylle! Kah, jopas Malakias vääntää rekeä kujalta
pihalle. Kunhan ei särkisi veräjää ... kun veräjän yli vääntää. Topi,
etkö sinä lähde? Etkö! Nyt on pahalainen...! Se on jörökki, tuo Topi...
Niin, Pertta, mitäs näistä ... kun ovat tekoaineetkin olleet sellaiset.
Jopas nyt meni Topi. Ja ... siitäkö se lienee sellaiseksi tullut, että
se silloin, Juutas, mörötti kokonaisen kuukauden. Suuttui niinkuin
kesäkuussa tässä: niin että menipä saunasta aittaan yöksi, ja jätti
aitan oven vielä auki, hihii. Ei silloin paleltanut, sellainen on.
Mutta leppyi siitä. Topin aikaan mörötti täyden kuukautensa. Ei puhunut
silloin mitään. Piippu suussa mörötti yksinään tuossa penkillä. Mutta
jopas yhtenä yönä könysi viereen, ja siitä tuli Topi, mörökki! Niin,
hihii... Mutta sehän on sellaista kuosia, sillä Juutaksella. Se on
semmoinen. Kyllä ei kuitenkaan kotia jättäisi, vaikka joskus aittaan
meneekin möröttämään. Ei, uskohan: vedet silmiin tulivat sille, kun
viimeksi täytyi lähteä lääniin. Ihan itkeskeli, kotia kaipasi. Minne
lie nyt mennyt, raukka? Ja Luukas, mitä se pikkuinen itkee? Eikös se
nyt nuku? Pitääkös sille pienelle tittiä? Pitäähän sille...”

Rosina imettää pikku Luukasta. Menee hetki. Luukas kääntää
vaaleanpunaiset kasvonsa pois rinnasta ja alkaa kitistä. Rosina koettaa
sitä hyssytellä uneen. Puhelee sille ja laulaa, livertää:

”Nuku, nuku nurmilintu, väsy, väsy, västäräkki! Eikös se uni nyt tule?
Onkos se Hellan telttu pippa? Voi, voi! Aa, aa, aa-a! Pitänee viedä
pikkuinen niitylle mukaan...”

Kauniilla äänellä laulaa Rosina hellästi:

”Että tuuli tuudittaisi, lepän latva liekuttaisi! Aa, aa... Lullin,
lullin... Etkö, etkö sinä nuku...? Sehän nyt on ... ettet nuku... Bou,
bou! Aa, aa...! Kun minä sinua runttaan!”

Tämän Rosina tiuskahtaa. Hän keskeyttää liekuttamisenkin ja katsoo
hetken tuskastunein silmin Luukasta. Sitten ne silmät kirkastuvat.
Niistä säteilee ihanasti palava hohde. Ja hän alkaa jälleen laulaa,
heleällä äänellä ja veisaavasti, pitkästi kuin säiettä luomapuilta
vetäen:

”En, enpä minä kultaani runttaakaan! Aa, aa, aa-ah!”

Hän tuudittaa.

”Malakko valjastaa hevosen takaperin!” nauraa Jopi pihalla.

”Älä valehtele!” ärjäisee Malakias.

Ja hevosen kaviot kolisevat aisoihin.

”No johan minä sen ... arvasin”, äännähtää Rosina ja nousee kehdon
äärestä. ”Ester, tuudi nyt lasta, kunnes vien sen niitylle. Ja Repekka,
mene pihatantereelle, siellä on sinulle tanssisali ... niin et lasta
herätä.”

Rosina juoksee ulos. Portailla hän huutaa vielä:

”Niin, ja mitenkäs se on puiden? Että saadaan paistaa leivät. Topi ja
Sanelma! Se onkin nyt mentävä niitä puita hakemaan! Ja Malakias, ja
muut ... kun ei noista selvääkään saa...”

Maunon Pertta säälittelee Rosinaa:

”Hahaa! Voi poloista Rosinaa! Sotkeudut kuin Summanen housuihinsa ...
Juutaksen pentuihin! Mitäs, Mauno, jospa me autetaan Rosinukkaa? Kun
ukkonsa hänet jätti, Rosinukan. Mennään heinään! Sanelma kanssa! Ja
silloin sen pitääkin joutua latoon! Latoon!”

Rosina kiittelee hymyillen, ja rientää valjastamaan tammaa, jota
Malakias ei saa oikein aisoihin. Mutta kun Rosina kavahtaa hevosen
turpaan ja tavoittaa lyödä sitä kädellään toiseen takajalkaan, niin jo
asettuu Sohvi aisoihin. Rosina valjastaa, ja tarttuu sitten ohjaksiin,
loksauttaa suutaan, heiluttaa ohjaksia ja alkaa juosta tamman perästä
kahisevan reen vieressä ylämäkeen. Siinä reipas Rosina huutaa:

”Hei ... sen pitää mennä kuin...! Hevosella kuin hirvellä, ja akalla
kuin emälehmällä!”

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

Kauanko ajaa Ananias Käkriäistä koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas?

Suoraan polkua on Hurja juossut, kunnes se yhtäkkiä on poikennut
vasemmalle, pois mättäiköstä, missä lammen vesi seisoo lätäkköinä.
Nuuskien ja hitaammin on se sitten kulkenut, mutta varmasti. Ananias on
kiivennyt koirineen ylös louhista rinnettä, ja kun he ovat sieltä
laskeutuneet, niin on Hurja syöksynyt Aapeli Muttisen huvilalle päin.
Ananias perästä. Ja kas, silloin tuleekin Juutas Käkriäinen sakeassa
viidakossa heitä vastaan.

Ihmeen nopeasti kapuaa Käkriäinen mäkeä. Hän näkee Hurjan ja
Ananiaksen. Hän nostaa päätänsä, mutta jatkaa entistä vauhtiaan. Piippu
on Juutaksella suussa, jonka pielistä valuu ohutta nestettä samoin kuin
hikeä virtaa hänen otsaltaan. Mutta eipä hän nyt pysähdy otsaansa
pyyhkimään, vaan näyttää aikovan porhaltaa mitään virkkamatta poikansa
ohitse. Käännähtävälle Hurjalle hän ainoastaan heilauttaa kättänsä.
Kovaa menoa merkitsee paitsi piipusta, sieraimista ja suusta sakeasti
pullahteleva savu myöskin hattu, joka on sysätty kauas takaraivolle.

Nyt rientää Käkriäinen jo mäen harjalla. Ananias katselee häntä takaa.
Ison kiven luona Käkriäinen kuitenkin seisahtuu, kääntyy ja kysyy:

”Ja ... mitäs... Ja olikos se Mauno vielä siellä?”

Ananias vastaa myöntävästi. Kun Käkriäinen kuulee sen, jatkaa hän
kiireesti kulkuaan toiseen notkoon. Lammen päätä kohti hän hölkyttää
niin että lapikkaiden kärjet kopsahtelevat tien poikki pullistuneihin
juuriin. Pää edeltä sukeltaiksen hän kahisevaan lepikkoon.

Ja pian näkee Ananias, joka lähtee takaisin hänen perästään, isänsä
lönkyttävän lammen toista rantaa, jopa oikaisten ylempänä polultakin
mennen rukiin ja ohran välipiennarta.

Ananias kummastelee, mikähän isällä ja enolla nyt oikeastaan oli.

Ei ollut Käkriäisellä aikaa Ananiakselle sitä selvitellä. Eikä hän
vielä tiedä, kuinka sen tekisikään, joskin Ananiasta tarvittaneen siinä
mukana ainakin myöhemmin. Hiukan tukala on jutella Ananiakselle tämä
miehisten miesten asia...

Sillä Juutas on nyt päättänyt taipua Maunon vaatimukseen ja ruveta
polttamaan hänen kanssaan viinaa. Täytyy antautua ... kuin mikäkin
saaressa kesää pidetty ja metsittynyt pässi, jota ei syksypuolella
niinkään helposti kiinni oteta, kerittäväksi. Eivätkä sitä akat saakaan
kiinni. Mies siinä pitää olla apuna, ja luja mies, juoksemaan pässin
perästä. Mutta jos on sellainen joka jaksaa juosta, löyhkäistä, yhtä
kyytiä, sallimatta pässin hetkeksikään pysähtyä, ei päki-paran lopulta
auta muu kuin jättäytyä valtaan. Ja sitten se nostetaan veneeseen ja
viedään kotiin, ja istutaan päälle, niin ettei ole hievahtamista, ja
painetaan kurkusta, jos se koettaa päätänsä kohottaa ja otetaan villat
siltä väkisin. Taikka se pannaan lahtipenkkiin.

Hyvä vain, ettei nyt Käkriäistä puukolla kurkkuun pistetä. Eikä
villojakaan tahdota anastaa niin paljaaksi, että pinta jäisi ihan
alastomaksi. Eipä niin, sillä etuapa tästä tulee Juutaksellekin...

Mutta heti kun Käkriäinen oli tehnyt tämän päätöksensä, joka tuntui
helpotukselta, siellä Muttisen saunan nurkalla, auttamattoman
kohtalonsa edessä, johtui hänen mieleensä, onkohan Mauno enää
Putkinotkossa? Se oli voinut jo ennättää lähteä sieltä jos jonnekin:
soutamaan niiden puheille, joille Käkriäinen oli myynyt viinaa. Taikka
Vaskilahteen, heittämään Käkriäiselle surmansilmukkaa kaulaan.

Nyt piti Käkriäisen puuhata rivakasti. Siksi jatkaa hän vauhtiaan,
koska on kerran alkuun päässyt, aivan Putkinotkon mökin rinteelle asti.

Hän tahtoo ilmoittaa Maunolle suostumuksensa.

Mitäpä hän nyt vastustamaan sellaista miestä kuin Maunoa, viisasta...

Mutta kun Käkriäinen on joutunut melkeinpä mökin nurkalle ja hiljentää
viimein menoaan, hengähtääkseen juoksustaan, joten Ananias pääsee
lähemmäksi häntä, niin haukahtaa Hurja takana, ja ryntää Käkriäisen
ohitse. Ei suinkaan se tammaa hauku, tuossa valjastettuna seisovaa? Nyt
se juoksee Sohvin ohitse. Mäen harjalle ryntää ja alkaa siinä räkyttää
sitkeästi ja nytkähtelevin korvin.

Juutas ajattelee, että kunhan ei Mauno väkineen olisi nyt justiinsa
lähdössä. Mutta eikö Hurja nytkään Maunon joukkoa tuntisi? Voi siellä
olla muitakin, ihan vieraita. Koira on kadonnut töyryn taakse ja
rähisee siellä. Käkriäinen seisoo ja kuulostelee. Niin kuuleekin hän
sellaista tasaista tökötystä ... kuin monttöörin ääntä. Ihan
Putkinotkon mökin lahdelta.

Ananias ehtii isänsä luokse. Käkriäinen ajattelee, että antaahan
Ananiaksen ensin katsoa, ketä sieltä nyt tulee. Vastenmieliseltä tuntuu
Käkriäisestä outojen vieraiden tuleminen. Ja poliisit ja vallesmannikin
johtuvat taas hänen mieleensä, nyt kun talossa tosiaan on viinaa, eikä
edes metsään kätkettyä, vaan rannalle pelkästään korsun alle.

Käkriäinen laskee Ananiaksen edelleen ja jää itse muka tiukentamaan
hevosen valjaita. Ananiakselle hän sanoo:

”Minä tässä ... vähäisen... Katsohan, mikä tökötys se sieltä...”

Ananias pysähtyy nurkalla, katselee, ja äännähtää nopeasti isälleen:

”Monttööri tulee... Laskee rantaan.”

Käkriäinen örähtää jotakin. Hän jää varmuuden vuoksi hiukan
loitommalle. Ananias lähtee pihalle ... kuuluu puhelevan Maunon kanssa:
on se Mauno vielä siellä! Ja kas, että se puhelee Ananiakselle!
Käkriäinen väistyy vasemmalle, ruispellon pientareelle. Sieltä aikoo
hän tarkata tulijoita, valmiina pistäytymään vaikkapa rukiiseen, jos
tarvitsisi.

Ananias seisoo ylempänä pihalla ja katsoo siniselle lahdelle.

Niin, moottorivene se on, melkein jo lahden perukassa. Nyt se kääntää
kohti nuottakotaa ja hiljentää sötkötystään. Se juoksee äänettömästi
kuin täysi sukkula, entisellä vauhdillaan ... laineet vakoilevat vielä
takana, keskellä tyyntä lahtea. Veneessä on valkeaa: naisihminen. Ja
mies kokassa, seiväs ojossa, torjuakseen törmäystä nuottakotaan. Paksu
mies ... selin, ettei häntä oikein näe.

Nyt erottaa Ananias miehen naaman. Sehän on herra: kirjakauppias
Muttinen.

”Muttinen tulee!” huudahtaa Ananias jälleen.

Käkriäinen väistyy ensin yhä kauemmaksi, mutta tulee sitten lähempää
pilkistämään.

Muttisen muodon ja möräkän äänen tuntee Käkriäinenkin. Hän menee pian
nurkalta takaisin tuvan taakse, menee hyvin ristiriitaisissa tunteissa
ja ajatuksissa. Mauno melkein unohtuu.

Mikä hitto sen Muttisen nyt juuri piti tänne lennättää? Kun Maunokin on
täällä, Juutakselle vihoitteleva Mauno.

Ja mitenkäs se Muttinen ajaa nyt monttöörillä? Eihän sillä ennen
sellaista ollut. Pienen höyrylaivan se on joskus ennen vuokrannut ja
sillä rahdannut tänne itseään ja tavaroitaan. Tavallisimmin ajanut
suoraan huvilansa rantaan ja kävellyt sieltä mökille. Ja kaiken
tavallisimmin on ilmoittanut tulostaan ja tullut suurella laivalla
lähimpään laituriin, Runkkeliin, josta on soudattanut itsensä perille.

Ainoastaan viime vuosina on näin yhtäkkiä tulla tuprahtanut...

Mikähän sillä nyt on mielessä?

Milloin sillä on minkinlaiset vehkeet...

Ja neiti, Käkriäisen haukkuma, istuu perässä ... hattuineen.

Muutkin Putkinotkon mökin ihmiset kummastelevat tätä, kuka pihalla,
kuka tuvan ikkunasta tähystellen.

Ruskea ja leveä on se Muttisen moottori, varustettu oikein
purjekankaasta tehdyllä kuomulla. Hyvin leveä se on, Kenkkuinniemen
ulapoilla riehuvien myrskyjen varalta, sillä Muttinen on pelkuri. Ja
kuomulla se on varustettu sateiden vuoksi, koska Muttinen on arkuri.
Suoraan pääkylästä se on tilattu, äskettäin, sillä Muttinen tahtoo
varmasti käypää ja on lisäksi hiukan pöyhkeäkin. Täällä pikkukaupungin
lähistöllä on sitä sitten koetettu, monttöörin kanssa, joka toi sen
Helsingistä. Ja se kävi niinkuin voi ja rasva. Ja sähkösytytyksellä se
käy.

Sillä on herra nyt tullut neitinsä kanssa Putkinotkoon. Lepäilemään
huvilassaan.

Täyttä vauhtia kaupungista ... kuin kiireellä. Salmien kautta, joista
isot laivat eivät pääse kulkemaan. Vaarallisissa ja luotoisissa
paikoissa on Aapeli kömpelöinyt itse peräsimeen, konetta hoitelemasta.
Muuten on neiti istunut peräsimessä.

Niin he ovat tulleet, kuomu kuitenkin nostettuna. Autereisilla
järvenselillä on Aapeli silloin tällöin huudahdellut:

”Voi elehvantti!”

”Mitä nyt?” on Lyygia kysynyt.

”Voi kolmentuhannen ukko ... kuinka täällä on kaunista.”

Taikka hän on ihmetellyt itseään:

”Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen,
jolla ei ole pakkoa... Parempi on olla täällä ... Putkinotkossa.”

”Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla”, on
Lyygia vastannut leikillisesti.

Mutta herra on jatkanut:

”Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia?
Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja
metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita
sokerissa?”

Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa
keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja
purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia
öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo
pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta,
huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka
kevät laiturin.

Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja
Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee
kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen
Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja
tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat
ahvenetkin Muttisen suuhun.

Sikäli kun louhinen ja mahtava Kenkkuinniemen kärki on lähestynyt, on
Muttisen ihastus seutuun kasvanut. Ja hänen ruokahalunsa on kasvanut.
Ja sitä iloisemmaksi on tullut peräsimessä istuvan Lyygiankin hymy.
Niin että kun viimein on pujahdettu Kenkkuinniemen päätä ympäröivien
saarten välistä pienelle sisäaukeamalle, on Lyygia alkanut
veitikkamaisesti hyräillä. Putkinotkon pieni, ruskea ja yksinäinen
huvila on näkynyt auringonpaisteiselta kunnaalta lahtensa perukasta.
Lyygia on hyräillyt, puoleksi huudahdellen:

”Putkinotkon linna, Putkinotkon linna...”

Mutta siitä he ovat ajaneet ohitse, noutaakseen mökiltä ensin jonkun
pojan tai tytön apulaiseksi, joka kantaisi heidän tavaroitaan,
laatikoita, punkkia ja pyttyjä, moottorista asumukseen. Ja olihan
Käkriäisiltä ostettava maitoa ja perunoita.

Siksi ajoivat he suoraan Putkinotkon mökin puolelle.

”Katso, lokottaapas tuossa luodolla taas lokki!” huudahti Muttinen, kun
he ajoivat erään luodon ohitse, jota tuskin erotti, niin välkkyi vesi
sen ympärillä. Se luoto on mökin lahden eteläpuolella, kallioisen
niemen päässä. Siinä istui lokki, paksunokkainen ja valkea.

Ja tuolla vähän matkaa huvilasta oli lehmiä, seisoivat vedessä,
häntäänsä huiskuttaen ja kellojaan pulisuttaen.

Vielä ajoivat he tuokion. Moottori kääntyi toisen niemen ympäri. Sitten
avautui eteen mökin lahti. Nyt käänsi Muttinen aluksensa kulkemaan
karien välitse suoraan lahden pohjaan. Ja taas hän äännähteli:

”Katso noita katiskoita ... joista Käkriäiset nostavat kaloja. Kuinka
olen nekin unohtanut melkein koko kesäksi. Kaunista täällä on. Ja
erämaista... Nuo mökin mustat rakennukset kallioilla. Hajallaan kuin
eksyneet lampaat. Entäpä rantakallion juurella läpättävät tutut
haavat ... niiden nurealta puolelta kelmeästi vaaleat lehdet! Kuinka
tervehtivästi niiden räpinä kuuluu. Hiljentää pitää nyt masinaa...
Ahvenruohikko... Ja nyt akanhiuksia! Ja nuottakota ... helteisellä
somerikolla...”

Alus lähenee rantaa. Muttisen Aapelin on tartuttava puoshakaan. Hän
ennättää virkkaa ainoastaan:

”Entäpä Käkriäiset? Ovatkohan ne kaikki kotona ... ja ennallaan, ne
hunsvotit? Jokohan nyt naarastiikerin karjunta raikuu kartanolta?”

Puoshaan kärki puskee nuottakodan lahonneeseen salvaimeen. Hetken
seisoo Muttinen kokassa, nenä pystyssä, hirmuisen korkeat kaulukset
kaulassa, katselee ja kuuntelee.

Eipä kuulu vielä Rosinan kiivasta ääntä tällä hetkellä.

Mutta tuolla rannalla, melkein lahden toisella puolella, siellähän
on ... Malakias. Ärjähtelee ja tavoittelee kiinni jotakuta pientä
tyttöä, varmaan pientä ja mustaa Sanelmaa. Sellainen musta ja takkuinen
tukka on tytöllä, ja sama kiukkuinen ääni. Mutta Malakias ... melkein
yhtä pitkätukkainen kuin hänen siskonsakin. Malakias kuuluu tahtovan
Sanelmaa kanssaan noutamaan metsästä uunipuita. Niin on muka äiti
käskenyt. Mutta Sanelma kimpuilee vastaan, ja raapii Malakiasta.
Malakias kiroaakin köreästi...

Myöskin Jopi on siellä rannalla. Nyt huomaa pikku Jopi moottorin.

Sanelma rääkyy Malakiaksen kynsissä ja pillahtaa kiljuvaan itkuun.

Jopi huutaa Malakiakselle ja Sanelmalle, että mikä tököttäjä lie
rannassa. Ja että siellä on Muttinen.

Silloin Malakias hellittää kätensä Sanukan tukasta ja katsahtaa
nuottakodalle. Hitaasti alkaa hän tulla lähemmäksi. Jopi tulee myöskin
vähän matkaa, mutta pysähtyy sitten pilkistelemään ison rantakiven
takaa.

Sanelma itkee ja kiroilee. Yhtäkkiä hän tempaa kiven ja heittää sen
Malakiaksen perästä, ja itkee taas ja alkaa marria itsekseen saunalle
päin.

Vielä karjaisee Malakias Sanelmalle, mutta jättää hänet nyt kuitenkin
ja lähtee moottorivenettä kohti, kädet riipuksissa ja suu
ystävällisessä hymyssä.

Muttinen huutaa Malakiakselle:

”No, mikäs tukkanuotan veto siellä oli? Tulehan panemaan rossia
pollariin.”

Malakias tulee ja yrisee jotakin, että pitäähän sitä nuorempaansa vähän
kuranssata.

Mökin pihalla näyttää seisovan pari miestä. Toinen, solakka, lienee
Ananias.

Ja pihalla nurmikossa hyppelee jokin pieni ja punainen. Loistaa kuin
lumikirppu.

Malakias on lähestynyt moottoria. Hän saa kätensä ohimolleen
nostaakseen lakkiaan Muttiselle ja neidille, mutta huomaa siinä, ettei
hänellä olekaan päässä mitään: ainoastaan pitkä tukka heilahtaa hänen
jäykkien kynsiensä edessä. Sitten tarttuu hän lautoihin, jotka
törröttävät moottorin kokassa, ja aikoo vetää niistä moottoria
lähemmäksi rantaa. Muttinen keinottelee parhaillaan nuoraa kodan
patsaan taakse. Lyygia päivänvarjoineen kiipeää keulalle ja hypähtää
rantakivelle.

Nyt pitäisi Malakiaksen kätellä neitiä, mutta yhtäkkiä, juuri kun hän
on ojentamassa kättään, se käsi hervahtaa ja Malakias kyykähtää maahan,
painaen mahaansa kourallaan. Siinä hän yökkäisee.

”Mitäs sinä siinä ... pukkia nyljet?” kysyy Muttinen.

Malakias, joka on kalpea kuin maito, vastaa:

”Ei ... ei tämä ruuista olisi tullut. Vaan ne rohdot, perhanat.”

”Rohdot?” äännähtää Muttinen.

”Niin ... ne matokassin voiteet ... ajavat ruuan pellolle...”

Sitten juttelee Malakias, että mitäpäs kaupunginrohdoista, ei niistä
ollut Kinnusen Pertallekaan, petkuttavat, ne rohtojen myöjät.

Muttisen neiti huudahtaa:

”Voi raiskaa. Malakiaksella on varmaan matoja!”

Muttinen kiinnittää hiljalleen moottorin keulan nuottakotaan ja laskee
ankkurinsa pohjaan.

Malakias puhkii kivellä. Sitten hän nostaa päätänsä ja katselee
moottoria. Silloin hän nousee ... eikä muista antaa kättä Muttiselle
tai neidille, eikä hän näytä kuulevan, kuinka neiti kysyy häneltä,
miten hänen morsiamensa jaksavat... Ei, vilkastuvin silmin hän
moottoria katselee, sen kiiltäviä tulloja, kokkareikien silauksia ja
koneen kuparisuojusta. Hän huudahtaa:

”Tällä pelillä sitä pääsee! Kulkee niitä tästä ohitse, näitä laivoja ..
niin että laineelle toiselta hyppivät. Ja hypännee se tämäkin,
Putkinotkon laiva... Eivät ne tämän ohitse... Tälle ... olisi nyt
tehtävä laituri. Jäät sen ovat särkeneet, perhanat...”

”Tuossa niitä onkin kokassa paikkalautoja”, sanoo Muttinen, joka
hommailee vielä moottorissa.

”Häh?” äännähtää Malakias. ”Aha ... jopas minä arvasinkin. Tuollaisia
koivuisia. Paksuja: eivät ne notku, saa niillä rynkyttää. Niistähän se
laituri syntyy. Ja kun tammipiikeillä poukahuttaa kiinni, niin ...
eivät jäät revi irti.”

Kirjakauppias kömpii moottorista rantakiville. Hän katselee kauemmaksi
rannalle ja kysyy:

”No, mitäs se typykkä siellä itkee ... Sanelma? Ja tuollapa on Topikin,
veräjän takana. Odotapas, sinä Topi ... turkkilainen! Ja mitä sinä,
Jopi, livistät karkuun...? Katsohan, Lyygia, tuota humalistoa.
kaunista: kaartuu veräjän ylitse kuin juhlaportti. Täynnä keltaisia
humalankäpyjä. Terve, sinä Putkinotko. No, päivää, tyttö!”

Muttinen huutaa tämän pikku Sanelmalle, lähtien kulkemaan kartanolle.
Lyygia menee keveästi hänen edeltään, toisessa kädessä päivänvarjo,
toisessa maitokannu ja paperiin kääritty pullo.

Pikku Sanelma ei vastaa.

Mutta saunan nurkalla yhtyy neiti itkevään ja kiukuttelevaan Sanelmaan.
Sanelma on menossa alaveräjälle. Ja katso, jalasta vuotaa häneltä
verta. Lyygia kiiruhtaa Sanelman eteen ja kumartuu hänen puoleensa ja
sanoo säälitellen:

”No, mikä sinulla on, kun noin itket? Ja hyvänen aika, missä sinä olet
loukannut varpaasi? Mistäs se lapsi tulee?”

”V—sta!” vonkaisee pikku Sanelma, ja juoksee kiukuissaan neidin ohitse
kujalle päin, yhdellä jalalla hypähdellen. Ohuet sääret vilkkuvat
lyhyen hameen alta.

Sanoipa haavastaan tuskastunut pikku Sanelma sanasen, joka aivan
äimistytti Muttista.

”Mitä se sanoi?” ihmettelee Lyygia.

”Voi turkkilainen!” naurahtaa Muttinen, joka on jo ennättänyt siihen ja
kuullut Sanelman sanan. ”Mitäkö sanoi...? Hihuu. Se se on Putkinotkoa!
Erinomaista!”

Nyt Lyygia huomaa. Hän huudahtaa Sanelmalle:

”Odotapas, Sanelma! Tulepas pyytämään anteeksi, sellainen tuhma sana.”

Mutta Sanelma livistää jo karjakujalla, taakseen katsomatta, älähdellen
ja hieroen mustilla käsillään nenäänsä. Ääneen hän kollottaa, että
Malakias repi häntä mukaansa uunipuita noutamaan ja ajoi hänet astumaan
havukirveeseen. Muttinen kuulee Sanelman mekastuksen ja huudahtaa
jälleen:

”Voi kolmentuhannen ukko! Tämä on Putkinotkoa. Kah, hyvää iltaa, Topi.
Ja kuka se siellä piiloutuu aitan alle? Kyllä minä sinut tunnen: Jopi
sinä olet.”

Topi tervehtii tulijoita alaveräjällä, ojentaen paljoa kursailematta
pihkaisen ja paksun kätensä. Mutta Jopi on luikkinut aittojen väliin,
josta hän nyt pilkistelee aroin ja vähän naurahtelevin silmin. Sanelman
volina kuuluu kujalta. Nyt se tyttö kiipeää pihalle yläveräjästä ja
hyppelee tupaan. Tuvassa hän tiuskahtaa Rosinalle:

”Antakaa rättiä. Malakko ajoi kassaraan, ukkovarpaani on poikki... Uu,
uu, uu...”

Rosina tiuskii:

”Oletko hiljaa siinä. Herra tulee ... Muttinen...”

”Olkoon jos Huttunen!” vastaa pikku Sanelma. ”Rättiä, helvetissä.”

On nyt Rosinalla Sanelmasta touhu kesken muuta kiirettä. Jonkin rievun
löytää hän toki sängystä ja heittää Sanelmalle, joka alkaa sitoa
varvastaan. Siinä välillä vilkaisee Rosina pihalle. Rantaveräjällä on
Muttinen, härisyttää Hurjaa: Muttinen kulkee kumarassa ja murisee,
Hurja hyökkää päin, mutta ei tohdi karata kiinni. Uikuttaen se juoksee
Topin haarojen väliin. Topi nauraa, Hurjaa asetellen, kun Muttinen
viimein sanoo:

”Tuo se on koira! Jo ... jo pitää antaa sille sankalasit nenälle, että
tuntee...”

”Muistipas vielä sen vanhan sanan, se Aapeli”, örähtää Topi, joka
toruskelee Hurjaa. ”Hurja se! On se sellainen koi-rra, ettei ole
var-rkaiden eikä vo-rrojen tulemista.”

”Olenko minä mikä voro, häh?” uhkaa Muttinen.

Viimein tuntee Hurja Muttisen ja neidin, nuuskittuaan heidän lahkeitaan
ja helmojaan. Hurja heittäytyy selälleen ja kieputtelee häntäänsä.

Mutta kukapa liikkui äsken pihamaalla punaisena kirppuna ja seisoo nyt
siinä tulipunaisessa mekossa? Tumma tukka kasvoilla hän tirkistelee,
ikäänkuin esiripun lävitse. Tirkistelee totisin ja pelokkain silmin.

Lyygia huudahtaa:

”Onko se pikku Repekka? Noin isoksi kasvanut! Ja noin ruskea. Hellan
telttu, sitä kepsukkaa! Tulepas lyömään kättä! Osaatko sinä vielä
tanssia? Ja laulaa: Ramtam-kilikuti, ramtam-kilikuti.”

Muttinen katsoo Ananiasta ja sitä toista miestä, jotka seisovat vähän
ylempänä, portaiden luona. Ja sen toisen miehen tuntee hän Mauno Kypenäiseksi,
Rosinan veljeksi, joka vetelehtii usein Putkinotkossa.
Maineeltaankin mokoma: linnassa istunut. Muttinen hätkähtää ja rypistää
hiukan kulmiaan. Kun Mauno tervehtii häntä, ei hän ole oikein
huomaavinaan. Sitten löntystää Mauno hiljalleen tupaan. Mutta Ananias
vastaa neidille Repekasta:

”Taitaapa se osata enemmänkin kuin ennen. Äskenkin se tässä valssinsa
alkoi...”

Ananias tervehtii jäykästi ensin Muttista ja sitten neitiä. Repekka
väistyy tuvan ovea kohti, vilkaisten vähän väliä taakseen, kiiltävin ja
kummastunein silmin. Nyt kapuaa hän lahoille ja lonksahteleville
porraslaudoille, ja pujahtaa oviaukosta sisään.

Muttinen on tullut portaiden luokse. Siinä hän pysähtyy ja katselee
tupaan. Hänen huulensa mutistuvat hiukan töröön: hän näkee nuo puolta kyynärää
korkeat reiät tuvan seinissä ja pönkät seiniä kannattamassa.
Mutta sitten kirkastuu hänen ajatuksissaan, että onpa tuvan seinistä
purettu jo pois lahot hirret. Siis on tupaa ruvettu korjaamaan. Ja
silloin tulee hänen ilmeensä iloisemmaksi.

Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän.
Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katselee
siinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksen
Muttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:

”No, ne alkavat jo rakentaa ... koska kaikki on revitty. Ja katsopas,
Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein
mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä ... pipanoita. Niin
ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran
motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on
tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä,
saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista ...
enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia.”

”En ... ole aikonutkaan”, vastaa Lyygia miettivästi.

Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi
hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut
tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin
on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän
tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.

Mitä hänellä on Esterissä auttamista?

Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee,
tiuskahtanut:

”Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee ... ja k—see suuhusi!”

Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä
mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit!
Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut
Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin
itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin
pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa
niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos
ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki
lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli
Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin
perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne,
Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei
se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.

Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole
korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin...

Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut
ilkeämmäksi.

Ja nyt tulee! Kuin lentämällä. Kuin kimppuun ampuen. Oikein
moottorilla, yhä pöyhkeämmästi.

Tätäkö lienee ennustanut, että Rosina oli kanan kuoleman tähden
tuntenut jotain tulevan? Se Muttisen uhkaus...

Ja ihan tänään oli Rosina koettanut saada Juutasta polttamaan viinaa.

Mitäs, jos ennestään julmisteleva Muttinen näkee lapset kaikessa
koreudessa? Silloin sen sääli yhä vähenee...

Lastensa puolesta tekee Rosina mitä tahansa. Tosin hänen sydäntään
kirveli, kun hänen täytyi käskeä Esteriä heittämään mekkonsa. Rosina
selitti sen likaantuvan. Silloin oli jo Muttinen saunan nurkkamalla. Ja
sitten tuli pikku Sanelma vonkumaan rättiä, niin ettei Rosina joutunut
ajoissa pihalle tuomaan Repekkaa sisään. Maunon Pertta oli tuvassa,
kuuli Rosinan sanat Esterille, ymmärsi ja katsoi pilkallisesti
Rosinaan, ja alkoi hoilottaa:

”Se se on tuo Rosinukka, mokoma! Matelemassa. Näytä nyt se Esterisi
heille ihan alasti. Alasti!”

Mutta Pertta itse oli juossut aittaan, pukeutumaan parempiinsa.

Hän huudahti, että herroja tulee.

Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole
Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei
hän ole sellainen mies...

Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan
sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei
näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.

Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.

Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen
neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei,
tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää
aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä
pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina.
Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle ... imelästi: eipäs nyt hoilota.
Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja!
Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan.
Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän
tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka
hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta
helmatakki sillä oli viime syksynä ... kuin hame. Nyt ... rannukkaat
housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin
korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha
pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi.
Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.

Kengät... Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa,
Saaraa ... mokomaa.

Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja
tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.

Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin,
hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan
heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään
emännöidä täälläkin, mökillä.

Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen,
että olisi näin jyrkästi kovistanut... Ja pannut saunansakin lukkoon.

Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti
ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei
kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli.
Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä
kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui
Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille,
etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen
sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja
silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja
paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä
neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta
käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.

Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja
sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä
kaulassa nyt. Ja hattu, suuri ... höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet
kuin Pertalla ... ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli
on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.

Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen ... leipähiirensä. Mitähän ne
sanovat?

Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena,
mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän
tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja
lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla
vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka
aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi,
onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata
epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei
niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä
vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten
pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.

Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä
muustakaan ... vielä.

Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään
hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen
katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen
rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit
välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja
sanoo:

”No ... mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?”

Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen
suvainnut Maunoa... On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian
vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa
eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra
Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.

Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia ... sellaisia
kuin Maunoa!

Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä
Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi
vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen
antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!

Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten
kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen ... vuosia sitten.

Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka
koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee
karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti
ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:

”Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän
poskestasi, ja tuosta leuasta vähän... Noin. Hellan telttu, miten ne
ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä.
Tulepas nyt tädin syliin...! Katso, katso, miten herttainen.”

Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.

Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.

Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.

Muttinen myöntää neidille:

”Niin ... se on kuin metsäntyttönen... No, tanssipas nyt, Repekka,
vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja ...
täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?”

Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. Ihankohan
Muttisella olisi namusia lapsille ... niinkuin ensimmäisinä vuosina?

Ja onpas!

Rosina ällistyy.

Mitäs tämä on?

Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa
häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee
ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison
pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille,
pistäen itsekin poskeensa pompommin.

”Minä tahdon ja!” huudahtaa Lyygia. ”Sinä olet herkutellut kaiken
matkaa.”

Muttinen antaa koko pussin neidilleen.

Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester
tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester ... mutta
siinähän nyt näkevät, rikkaat... Ehkäpä tuo nyt säälinee... Kourallisen
namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle.
Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän
on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä
luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.

”Ahaa!” huudahtaa Muttinen. ”Tänne se pussi.”

Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskee
hänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle ja
Esterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi ja
Topi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:

”Jopi ja Topi namusille.”

”Mitä, häh?” kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.

”Namusille!” toistaa Sanelma. ”Muttinen antoi.”

Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy
siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin
Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja
tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee
jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?

Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa
siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään
sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja
nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja
Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin.
Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään
niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.

Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapa
Maunollekin vavahtavin käsin.

Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin
jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän,
kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta...
Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta... Mutta tuollapa tuo
Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt
sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii...

Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse
ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi,
ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja
huudahtaa:

”Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä.”

Hän katselee Muttiseen niin palavasti.

Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain,
mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo
neiti...? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne...
Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät
he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai
jos ei tahtoisi...?

Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka
pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen
viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan
ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset ... vesittelevät.

Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että
milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla ... milloin milläkin
potkumasinalla.

Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin ... tuliaiskahveista.

Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään
ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle
kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa,
niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita... Täksi illaksi ... sitten
varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä
huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan
olemaan.

”Entäs, turkkilainen, sauna?” huudahtaa Muttinen.

”Ai, sepä juuri”, jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:

”Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on
tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä...
Tuliaislöylyt Putkinotkossa... Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi
tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?”

Rosina ajattelee, että sauna ... sellainen sekamelska siellä. Ja
kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä
. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä
hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta.
Rosina rupeaa jo myöntelemään.

Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että
onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä
Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt
tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista.
Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu
siihen suu auki ja äännähtää:

”Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla ... vain. Ja mitäs minä ...
kuulin? Sauna? Se nyt saadaan... Löylyä herralle...! Ja apulaisia
kanssa, kantamaan tavaroita ... onhan näitä.”

Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja
pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta
vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä,
sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta
liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän
Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.

Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista
silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt
hän suostuu ... siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.

Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin
tuntuvaan myhäilyyn.

Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta
piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt
on jaksettu.

Juutas kursailee:

”No ... ottaisikohan tuon nyt rossin...”

Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä,
joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:

”On ... onhan tuo nyt taas mennyt...”

Ja nopeammin hän sanoo:

”Näiden sanikkain kanssa... Eivät ... eiväthän nuo vaivaistaloon ole
joutuneet.”

”Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä”, myöntää Aapeli Muttinen
huokaisten.

Neiti huudahtaa kehdon luota:

”Ja tällä välin on tullut pikkuinen... Hellan-tuuteli!”

Muttinen myöntelee yhä:

”Niin ... ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla ...
louhisilla mailla.”

Silloin huudahtaa Rosinakin:

”Kovaa se on! Kovaa ... kyllä sitä saa ahertaa...”

Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja
sanoo veikeästi:

”Mutta ... mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin
kovaperäisillä mailla.”

”Mikä? Mitä?” kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.

”Sanikoita, sanikoita!” huudahtaa Pertta Kinnunen.

Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan
nauruun. Herra kyselee:

”Niin ... tupakkapelto?”

”Se ... tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin ... onhan niitä. Ja
onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa
maata, hehe...”

”Voi tuota ... oletkos siinä, Juutas!” huudahtaa Rosina.

”Niin, seipäänalan antanut!” nauraa pärähyttää Käkriäinen. ”Yhden
seipäänalan...”

Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti
Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin
rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.

Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana,
jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka
hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli
kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.

Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näki
Maunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään.
Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttää
Muttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänen
viime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta ja
Muttisen neidistä.

Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan
takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan
höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua
herralle hänestä.

Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti
olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja
että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos
jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle,
että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse
Muttisen Aapelilla kurittaa.

Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen
enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki
leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut
hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä
toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää...

Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!

Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä
ennättänyt yllyttää?

Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa.
Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.

Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka
täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä
tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä
maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat ... kun
osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista ... näkyy olevan. Ja
toukoviljat ovat... Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että
hehe... Joten kaikki kyllä... Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja ...
sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa:
ei niistä paljoa ... vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta ... ei
parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita
myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon
Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen
vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen,
kunhan tässä... Ja se on toinen aihe ... kunhan tässä vielä
rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan
suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka ...
ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu ... niin
minkäs liikutuksen tämä tekee!

Käkriäinen ajattelee:

Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa.
Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.

Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään
juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee
vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.

Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja
lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei
niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee
kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän
tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain
ja lempein silmin.

Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:

”Kas ... niinhän sitä pitää yrittää... Mutta: se saunahan se pitäisi!
Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai
tässä sitten vaivoista sovittaisiin.”

”Vaivoistako?” huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. ”Johan nyt!
Ei ... kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna ... mikäs ...
valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti
mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä ... kuivia. Niin
tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan ...
kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa
pystystä...”

”Niin justiinsa!” huudahtaa myöskin Rosina. ”Jopi ja Topi! Alkakaa
lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja ... missäs ne ovat ne
leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne
toitte...?”

Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:

”Enhän ... niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. Ei
Sanukka lähtenyt hakemaan.”

Pikku inttää:

”En mie lähde.”

Juutas Käkriäinen ärjäisee:

”Mikä se on ... ettet lähde. Odotapas ... kun minä ... höyhennän...”

Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää
poskeensa. Sitten hän örisee:

”Sanelma; eikö sitä ole neuvottu ... että se on nuorten toteltava
aina!”

Pikku jatkaa:

”Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan.”

Käkriäinen kysyy:

”Häh? Kassarallakos te uunipuita?”

”Niin”, vastaa hänelle Jopi. ”Kun Malakias sillä meinasi.”

Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtää
Käkriäinen:

”Malakkoko? No se on sen ... tyhjiä ... ja minnekäs se kassara,
Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista
se...”

Pikku vastaa:

”Malakko hautasi kassaran.”

”Hautasi?” toistaa Käkriäinen.

”Nii-ni!” vahvistaa pikku Jopi. ”Pisti hiekkaan ... että Sanukka saisi
ruostetta haavaan.”

Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:

”Ruostetta haavaan?”

Jopi sanoo:

”Niin ... kun se haavan puraisikin.”

”Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!” hoilottaa Maunon
Pertta. ”Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!”

”Joutavia ... minunko?” sanoo Käkriäinen hämillään. ”Kaikkia ... se
Malakias. Eikä niitä ... saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö
sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä
paikoillaan ... kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat ...
kyllä minä Malakiaksen ... harjakset pitäisi nyhtää...”

”Vai harjakset!” naurahtaa Muttinen.

Pikku kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee
verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat
karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina
toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja
väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:

”Eihän tuota tiedä ... myrkytyskö mokomaan... Jos lienee pieni naarmu
tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se
ruostekin... Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä
polveensa...”

”Kuinka ... ruosteko paransi?” kysyy neiti.

Rosina vastaa:

”Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli
Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta
tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja ...
korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä
kun nyt työntää Sanelman varpaaseen... Mutta nyt se onkin puiden
tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta
Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa.”

Jopi inahtelee:

”Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa.”

Maunon Pertta huutaa:

”Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!”

”Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!” siunailee Rosina.

Juutas Käkriäinen mörähtää:

”Arvasinhan minä sen.”

”Mitä ... arvasit?” kysyy Rosina.

”Arvasin vain”, jatkaa Käkriäinen. ”Että ... mitä niistä
sellaisista...”

Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:

”Mutta ... pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun...”

”Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun”, nauraa sorakielinen Topi.

”Suu kiinni!” ärjäisee Juutas Käkriäinen. ”Puita hakemaan ... minä.”

Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista,
mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.

”Puuha ... jopa tämä”, torjuu Rosina Käkriäinen. ”Mutta ei sinulla,
Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole
kasakoita metsään ... meidän talossa... Se on nyt mentävä, Jopi ja
Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa ... kaiken
talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt
lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella
metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja
sen pitää käydä kuin luomisen työ.”

Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:

”Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai
mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä ... siellä se on. Sinun
Sanelmasi joutanee.”

”Joutaa se, joutaa!” ääntää Pertta. ”Ja jos ei jouda, lähden minä
herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka!
Kinnusen Sanukka!”

Tämän huutaa Pertta portailla.

Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin,
että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan
niiden tavaroita.

Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.

Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet
takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:

”Sanelma, annahan kun minä menen.”

Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi
hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä
niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin
lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella.
Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät
ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä
sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla.
Ja se ... lupaili hänelle teeterskan paikkaa.

Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa
sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan
hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla
kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä
enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken
laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin
juosta laivaan ... ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.

Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.

Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi
ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi,
niin känsät lähtevät... Isäkin tietää.

Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen
leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti
ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.

Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara
miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin
huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa
hänelle:

”Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me ... kun ollaan niin ystäviä
sen neidin kanssa...”

Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.

Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.

Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa
ja kermaa.

Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on
kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.

Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin
huvilalle auttamaan.

Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.

Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii
jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin
kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo
puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa,
että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen
Saaralle.

Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja
pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan
poveensa.

Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara Sanelma,
kantaen maitokannua. Pikku ja Jopi ovat jo rannalla
moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa
ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen
luona.

Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolle
Sanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:

”No nyt sitä sinne ... niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se...?”

Rosina menee lähemmäksi Maunoa.

Mauno vastaa:

”Jo suostui. Hyvä tulee ... ole huoletta.”

”Hihii!” nauraa Rosina. ”Tulehan, niin jutellaan ... miten se sitten
tehdään...”

Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa
hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee
Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle.
Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin
että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa.
Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.

Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä
katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut
pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista
olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä
laudoista on ollut haapainen.

Nyt örähtää Malakias Muttiselle:

”Tuo tuossa ... se on haapalauta ... olkoonpa mikä tahansa.”

”Mikä?” kysyy Muttinen.

”Kun ... lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille ... petkuttajat.”

Aapeli nauraa.

Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta,
tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen,
oikein iso peruna kädessä.

Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen
kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään.
Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee... Kiitää jo kaukana.

Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla,
kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:

”Hyh, se on sitä ... porvaleita.”

Kahdeskymmeneskahdeksas luku

Putkinotkon huvila on kummulla, lahden perukassa, pitemmän kuin mökin
lahti.

Huvilasta kuuluu nyt ovien naukumista ja pöytien ja tuolien kolinaa:
Lyygia niitä siirtelee. Mutta Muttinen itse kaivaa onkimatoja rannalla,
saunan takana.

Tuossa lähellä kelluu moottori, leveä kuin munankuori. Siitä on laudat
purettu kevätjäiden rikkomalle laiturille ja tavarat kannettu sisään.

Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole
jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan
tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä,
tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun
kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle,
joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on
leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja,
missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän
kulkeutunut.

Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa,
hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän
sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan
hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen
valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on
punaisia kukonkuvia.

Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan
jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen
kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset
olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin
tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli
pitkällä.

Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää
häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa,
vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon
muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä
kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset,
käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee
silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin,
joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.

Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. Muttisen
Aapeli murahtelee itsekseen:

”Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan...”

Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:

”Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista
saparosta ... pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista... Ja nyt
se katkesi, phyi... Vai possu taas, vai niin muka!”

Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on
kajahtanut Lyygian huudahdus:

”Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun
tuomioherrani?”

Muttinen hörähti siis vastaan:

”Vai niin on! Eikös...! Sika täällä on, iso sika. Ihminen täällä
kaivelee lieroja...”

Sitten keräytyykin matoja tarpeeksi. Sillä ei Aapeli aiokaan monta
kalaa saada. Eikä niitä siellä lammessa olekaan suuria, sen hän kyllä
tietää ennestään. Ainoastaan huvikseen hän aikoo nykiä muutamia kolmen tuuman
pituisia ahvenia, mustia ja punaeväisiä, taikka pieniä ja
ruotaisia lahnanparkkeja, jotka maistuvat kuitenkin hyvältä hienoksi
keittoon jauhettuina ja kananmunilla höystettyinä. Mutta myöskin
Lyygian huviksi hän mielii ongelle, koska Lyygia on kaiken talvea
puhunut Putkinotkon lammella onkimisesta, muistaen sen viime kesästä...
Putkinotkon tumman ja lumpeisen lammen.

Niin ajatellen peittelee Aapeli kiemurtelevat madot rutaisella mullalla
monet kesät palvelleeseen matolaatikkoonsa, koivusta muinoin
veistämäänsä. Se matoastia on varustettu juoksevalla kannella niinkuin
koulupoikien ja -tyttöjen penaali. Oli se nyt säilynyt tuossa saunassa
kuten vene ja muutkin vehkeet ... paksun rautarassin ja ison munalukon
takana. Säilynyt Putkinotkon pojan-rasseilta ja toisilta hupaisilta
Käkriäisiltä.

Aapeli nousee penaali kädessä pystyyn ja katselee lahdelleen. Lahden
toinen puoli on jyrkkää louhikkoa. Sillä puolella läpättävät hiljaa
suuret ja kalpeat haavat. Ja siellä kulkee polku, jolta hän aikoinaan
raivasi pois pahimpia kiviä, potki ja kieritteli syrjään ... vuosia sitten
. Se polku vie niemeen, milloin aivan veden äyräällä, milloin
kiiveten ylös rinteille.

Niemessä on pieni poukama, jossa on hienoa hiekkaa, keltaisempaa kuin
kulta: mainio auringonkylpypaikka, kuumien kallioiden ja kanervikon
vieressä. Ja siellä, sen hietikon edustalla, välkähtelee uimavesi,
Saimaa, kuultavana kuin kristalli.

Mutta lahden toinen ranta on sileä ja kasvaa lepikkoa. Se lepikko
painuu nyt iltapuolen siimekseen.

Keskeltä lahtea näkyy autereinen järvi. Kolmen kilometrin levyinen
salmi, jonka takana on asuttuja seutuja. Taloja ei näy: ne ovat
rantametsien kätkössä. Koko seutu tuntuu salaperäisen kauniilta noissa
autereen pehmoisissa harsoissa. Taivaan reunalle nousee vaaleanpunaisia
pilviä. Värit ovat vaaleanpunaista ja violettia ... melkein imelät.

Hiostavaa on...

Mutta eipäs nukuta yhtään ensimmäisenä iltana Putkinotkossa! Niin
hyvältä tuntuu ilma, joka tuoksahtaa jo hiukan viileältäkin täällä
rannalla.

Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten
on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta
leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan
juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja.
Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:

”Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen...”

Hän rapsuttaa korvallistaan.

Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa
ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen
mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.

Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi
ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse,
Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli
toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina
kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.

Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne
huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne
harrottavat mustina ja kuivina.

Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa... Ja suojellessa hiiriltä
ja jos joiltakin...

Ja sitten ne tuhoutuivat ... niinkuin kaiken on aika tuhoutua.

Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista,
jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.

Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.

Mutta vaikka omenapuut ovat kuolleet, niin onpa nurmi noussut niiden
ympärillä! Ei näy Juutas joutaneen tänne tekemään
heinäänsäkään, sillä kyllä hän täältä sen tehdä saa. Ja tekisi sen
luvattakin.

On nurmea!

Ja on kukkia...

Sillä on taas kesä ... lyhyt...

Sitä koreutta!

Vihreää ja valkeaa, ja sinistä!

Paitsi päivänkakkarat, nuo keltaisin vuohensilmin katselevat, täyttävät
nurmikon harakanhatut ja kissankellot. Ja hirvenkellot, joiden sini on
vielä tummempaa kuin muiden kellokukkien ... ihan punaisensinistä. Ja
onpa siinä toisten kukkien varassa kiipeilevää hiirenhernettäkin,
heleän ja punertavan sinistä.

Moisessa valkean ja ruohonpäisen ja sinisen sekavuudessa, jota pursuaa
kuin runsaudensarvesta, pilkistelee sieltä täältä vielä apilaita:
tummanpunaisia palleroita, pehmeitä ja mehukkaan näköisiä. Ja on
joukossa valkeitakin apilaita, kellertäviä kuin kerma.

Ja ampiaisilla on nyt ynisemistä ja puuhaa!

Heinäsirkat sirittävät helteisellä rinteellä.

Entä tuolla tuota keltaista loistoa! Niinkuin vaskisia pilkkuja
ruohikko täynnä: leiniköitä ... melkein kuin kultaa. Mutta
kylmänväristä ... kuten kullalla rehentelevän ihmisen sydän on kylmä.
Nämä toki ... vain kukkia.

Vielä kauempana on angervoita... Ja kiviaidan vieressä putkia, joista
Käkriäisen pojat saavat pian kumeasointuisia toitottimia. Angervoista
käy väkevä tuoksu. Ja mikäs tämä haju sitten olikaan? Aapeli vetää sitä
ahnaasti nenäänsä, ja katselee, mistä se tulee. Imelä haju, sellainen
että kaivaa sydänalaa. Se on hunajan hajua. Onkohan se tyttö avannut
hunajapurkin verannalla? Vai apilaistako se lähtee... Tai kanervista
tuolta kankailta? Mutta eiväthän kanervat vielä kukkine? Tuskin tuntuva
ilmavirta kantaa sitä tuoksua, ja se herättää ihan hunajanhimoa...
Hunajaa vehnäleivälle levitettynä, ja kahvia kerman kanssa.

Kah, tuolla ovat tervakukkaset ennättäneet jo kukkia. Kuinka niitä oli
siellä, kuivalla rinteellä, viime kesänäkin. Punaisena mattona ne
paistoivat ... aniliinin väriset. Kuin mitkäkin Turkin sulttaanit... On
sitä joskus meillä väriä! Nyt tiukkuu kukkien varsista ruskeaa tervaa.

Mutta onpa sitä itämaalaista komeutta vieläkin Putkinotkossa!

Tuossa rauniolla nousee pensaina horsmia, purppurassaan.

Sitten, lähempänä rakennuksen ympyriäistä kumpua, tulee kivistä ladottu
pengermä, jonka reunassa on siperialaisista hernepuista tehty
pensasaitaus.

Hernepalot riippuvat kuin mitkäkin pikku kalat rihmassa ... siinä
aitauksessa.

Aidan takana on karviaismarjapensaita, homeen hävittämiä. Mutta
Putkinotkon pienokaiset ovat popsineet punaiset viinimarjat.
Tarvitsevathan ne lapset sellaisia. Ja ovatpa he jättäneet Aapelille
kaikki mustat ja suuret viinimarjat, hänen parhaimmat herkkunsa. Niitä
hän nyt maistelee ja ihailee, nostellen pitkiä ja raskaita oksia.

Mutta sitten hän tähystää pientä huvilaansa, jonka pääty kohoaa
syreenien ja korkeain koivujen välitse. Kauan sitten ne syreenit
tänäkin kesänä ovat jo lakastuttaneet valkeat ja siniset terttunsa.
Mutta yhä sakeammaksi on tullut niiden kutoma lehtinen verho.

Taivas on loistavan sininen. Ruskea ja punainen on huvila, ja kiiluupa
siitä sinistäkin: vanhanaikaisesti leikkailtu kuisti ja ikkunanlaudat
ovat ryssänsiniset.

Aurinko läikehtii lempeästi. Täällä on hiljaista, linnutkin ovat nyt
vaiti, niin on ilma paahteinen.

Sirkat sirittävät eteläisemmän päädyn kohdalla koivuissa.

Ne koivut olivat korttelinpaksuisia silloin kun tämä huvila tehtiin:
notkistuivat kärrynaisojen sysäyksistä, työmiesten ajaessa lautoja
rinnettä myöten ylös. Nyt ne ovat korkeita: niiden huiput kohoavat
paljon yli päädyn harjan. Linnunholkit ovat tarkasti kätkeytyneet
niiden rehevyyteen.

Mutta tuolla toisessa päässä on petäjä, jonka oksia hän karsi silloin,
toistakymmentä vuotta sitten. Petäjä oli melkein hänen kokoisensa. Nyt
se ulottuu räystään tasalle... Ja tummahäntäiset oravat pilkistelevät
sen oksilta Lyygian kamariin.

Ja tällaisesta paikasta, jossa on vettä ja suurta erämaata ... kaikki
suomalaiset rakastavat sellaista ... tällaisesta paikasta oli hän
saattanut olla poissa taas tämän kesän! Putkinotkosta, jonka
hiljaisuutta ei häiritse muu kuin joskus mökistä korkean vuoren takaa
kuuluva kiljunta. Mutta saapa siitä mökistä sen sijaan — nykyään, kun
Juutas on hommannut viinoilla itselleen karjaa — maitoa ja voita ja
kalaa. Ahkeralta ja reippaalta Rosinalta ja sellaisissa kaupoissa
ystävälliseltä Juutakselta. Ja kaupungista lähtee makeita veskunoita ja
viikunoita.

Poissa koko kesän, virittämästä rippumattoaan keinuvien puiden väliin.
Seurustelemasta lihavien unien ja kirjojensa parissa.

Ennenkin oli hän ollut täältä poissa kesiä, saatuaan tuskin asumuksensa
kuntoon. Joskus ei ollut löytänyt oikein mieleistänsä emännöitsijää.
Toisen kerran oli jokin hamekansan-juttu vienyt hänet kesäksi muualle,
vieraisiin kaupunkeihin. Mutta enimmäkseen oli hän jäänyt pois täältä
noiden rahojen vuoksi: kootakseen niitä lisää, rahoja. Niinpä tänäkin kesänä
oli pitänyt kohottaa ne pankkitalletukset puoleentoista sataan
tuhanteen. Ja sen on pullea Aapeli tehnyt.

Mutta tämän jälkeen hän ei niitä kohotakaan, sen hän on päättänyt.
Niinkuin usein ennenkin, minkä jälkeen on kuitenkin kohottanut. Mutta
nyt se on viimeinen kerta! Pitää tilitellä laskuja elämän kanssa ennen
kuin ihan vanhuus tulee. Hän on jo neljä vuotta vaille viidenkymmenen.
Pitää nauttia siitä, mitä vielä saa. Pitää köllötellä syrjässä.

Jos missään näkee hän vanhuutensa Putkinotkossa, sillä joka kerta, kun
hän tulee tänne, ovat puut kasvaneet, ja muistot haastelevat täällä
hänelle yhteen paikkaan kasaantuneina.

Tuolla oikealla norossa on pieni puro, johon Aapelin kainaloystävä
Lauri Falk aikoinaan rakenteli leikkimyllyjä, nuorena ylioppilaana.
Siihen aikaan oli Lauri täällä yhden kesän yksinään, asuen mökin
entisen vuokralaisen aitassa, sillä huvilaa ei ollut vielä tehty.
Lauri-veitikka oli ikäänkuin Aapelin pehtorina, kuten he kujeillen
keskenään puhuivat. Muttinen ei tänne joutanut, koska hänen piti
ansaita kaupungissa rahoja huvilan rakentamista varten. Se Lauri kaivoi
tänne kuoppia, joihin sitten omenapuut istutettiin. Neljäkymmentä syvää
kuoppaa. Sitäpaitsi kylvi hän tänne tulevan huvilan lähistölle
unikoita: kylvi puoli kiloa. Syyllä siis Lauri kehuskeli ihmisille
kylväneensä Muttisen pehtorina ollessaan kaikki Putkinotkon hovin
pellot valmuiksi. Ja pitäjällä ja kauempanakin kerrottiin, että niin
muka oli asianlaita. Sitä huhua he kaksi levittelivätkin.

Kas tässä on vielä muutamia valmuja niiltä ajoilta. Ainoastaan
muutamia ... verannan vieressä, suuria kuin Juutas Käkriäisen luja
kämmen. Ne kukkivat nyt juuri, viisi kuusi päivää, sitten varisevat.

Ja missä on lempeä ja haaveellinen Lauri? Missä lienee... Ulkomailla...

Niin on muidenkin tuttavien, jotka kirjoittivat vuosien takana nimensä
ja päivämäärän huvilan kuistin seinään, käydessään siellä tai jäädenkin
muutamat ehkä sinne pariksi viikoksi. Monet eivät ole sen yhden kerran
perästä joutuneet sinne. Eikä eräitä ole enää missään: heidän silmänsä,
jotka siihen aikaan loistivat täällä ryyppylasinkin ääressä, heidän
kirkkaat silmänsä ovat sammuneet kuolemaan.

Mutta noiden menneiden ihmisten nimikirjoitukset jäivät Aapelin
tervattuun seinään. Ne siinä ikäänkuin huokailevat, milloin hän katsoo
niihin.

Naisenkin nimiä on verannan seinässä.

Senkin, jonka jalkojen juureen hän könähti täällä, pöksähti syksyn
kuutamossa. Kuu paistoi suoraan keskeltä lahtea, kultainen ja kimaltava
kuu. Siitä se tuli sitten hänen rouvansa. Kunnes he pian rupesivat
riitelemään... Liian herraskainen se oli hänelle, maalaiskansasta
syntyneelle. Eivät he lopulta ymmärtäneet toisiaan.

Ja kerran se kaatoi Aapelille piimää niskaan.

Vanhenevia ja katoavaisia ne ovat ihmisten tunteetkin.

Mutta elää täytyy. Ja uusia kuvitteluita tulee. Ehkäpä ihminen nyt, kun
vanhenee, köyhtyy myös sillä tavoin, että osaa ymmärtää toista? Osaa
ymmärtää ja rakastaa muka todella. Köyhtyessään rikastuu: muita
rakastavaksi, ei ainoastaan itseään.

Kolme vuotta sitten oli hän kulkenut muka kihlaamansa kanssa tuolla
rannan polkua, syyskuun verihaapain alla. Rakkaasti oli Fanny silloin
häneen katsellut.

Mikäpä panee Muttisen nyökkäilemään alakuloisemmin kuin tirkistely
tuonne lahdelle ja sille polulle päin! Mikäpä hartaammin tarttumaan
kuluvaan hetkeen kuin katoaminen? Aika vajoaa Aapelin jalkojen alta
niinkuin hete ... vajoaa mullalta ja viiniltäkin tuoksuva maa.

Lyygian ääni kajahtaa jälleen:

”Missä on minun mörköni? Minun elefanttini? Minun kultainen munani?
Missä sinä olet?”

”Häh? Entäs missä minun variksenmunani?” vastaa Muttinen saman
syreeniaidan toiselta puolen, jonka takaa vetreä neiti huudahti.

Sitten ilmestyy Lyygia syreenien aukkoon, kiviselle pengermälle, tyhjä
vesisanko kädessä. Hänellä on nyt valkoinen ja mustajuovainen puku,
vyöllä pieni esiliina, jonka nauhat ovat sidotut taakse isolle
ruusukkeelle. Päässä myssy: pehmeillä pitseillään se ympäröi hänen
punertavia ja iloisia kasvojaan. Puseron poviaukosta kuultaa tänään
järvellä kiivaasti paahtunut rinta.

Hän tulee Muttisen luokse, ulottuen hänelle juuri olkapäähän. Heittääpä
sankonsa nurmikkoon ja silittelee varpaillen nousten Muttisen
rokonarpisia poskia ja katsoo hänen silmiinsä ruskein silmin, jotka
vivahtavat tosiaan joskus hiukan vihertäviltä, niin että Aapeli nytkin
sanoo:

”Mitä, minun variksenmunani?”

”Entä minun käpyni?” vastaa Lyygia. ”Mitä kuuluu? Onko ... kullanmuruni
suruinen?... Miksi?”

”Ei, ei ole suruinen”, vastaa Muttinen. ”Mutta minnekä sinä olet
menossa? Sinä kannat vettä. Miksi et lähetä Saaraa?”

Lyygia kiihtyy hiukan:

”Mokomaa. Juhlapuvussaan ... kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa
emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä
mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua
suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea.
Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara ... milloin nojaa
ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka
isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan
täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki
viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet
loput... ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä
Putkinotkosta poissa. En.”

Muttinen arvelee:

”No ... saathan sinä täällä ollakin.”

Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän
jatkaa:

”Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu.
Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä... En minä...”

”Niin, mutta”, sanoo Muttinen. ”Mutta jos sellaiset tarjoavat
köyhemmät. Olisihan se loukkaus.”

Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan
alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja
ranskanpullaa.

Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle
haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse.
Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on...!
Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian
hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.

Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä,
ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:

”Kiikun, kiikun, kiikun...!”

Kun hän tulee keittiöön, seisoo Saara kyllä hellan ääressä, mutta kahvi
on kuitenkin kuohunut pannun reunoille ja hellalle. Sehän vahinko!
Juuri puhdistetulle hellalle! Voi nyt! Eipä Lyygia voi olla kysymättä,
mitä Saara oli sillaikaa tehnyt? Saara väittää, että vesi oli loppunut
potattikattilasta, kattila alkanut pihistä, Saara oli pelännyt, että
emalji siitä irtaantuu. Ja kun hän oli nostanut potattikattilaa,
silloin oli kahvipannu pursunnut hellalle. Kyllä se oli ennättänyt!
Vaikka hän oli sen nostanut hellan reunallekin. Lyygia ei virka mitään,
sillä näkeepä hän, että pannu on kuohunut keskelle hellaa, jossa se yhä
on. Nyt kaataa Lyygia raitista vettä selvikkeeksi pannuun ja pyyhkii
pannunsa jälleen kirkkaaksi. Hän tökkäisee kahvelilla perunoita, ne
ovatkin kypsiä. Sitten rientää hän kuistille kattamaan kahvi- ja
ruokapöytää. Saara jää paikalleen seisomaan, mutta salaa hän katsahtaa,
meneekö tuo neiti keittiön eteisessä olevaan konttoriin. Siellä oli
Saarakin kahvin ryöpsähtäessä hellalle. Konttoriin perukkaan oli
hänellä tärkeää asiaa. Lennätti sinne nuo neidin kengät. Heti Lyygian
lähdettyä vettä hakemaan juoksi hän ottamaan ne keittiön portaiden
vierestä, saksanheiden alta, jonne hän ne aikaisemmin työnsi. Repäisi
nopeasti kengät paperipussista ja vei eteisen konttoriin. Pussin hän
poltti, ja silloin kahvi kuohahti. Nyt ovat kengät ihan entisellä
paikallaan. Viimein! Saara oli aikaisemminkin koettanut niitä sinne
työntää. Kun neiti oli mennyt konttoriin, oli Saara lähtenyt hänen
perästään, kenkäpaketti valmiina selän takana. Hän oli koettanut
tunkeutua neidin sivuitse pimeään konttoriin, jonka avaimet ovat neidin
taskussa, udellut ja ihmetellyt, mitä kaikkia tavaroita konttorissa
olisi. Mutta neiti oli tukkinut oviaukon laajalla takalistollaan. Saara
koetti pujahtaa sisään hänen kainalonsa alitse, neiti sysäsi hänet
takaisin ja sanoi, että mitä asiaa Saaralla sinne on. Tuskin Saara sai
pakettinsa toistaiseksi piiloon.

Mutta nyt: ei huomannut mitään...

Ja iloisena onnistumisestaan istahtaa nuori Saara, kun neiti tulee
takaisin ja alkaa pestä astioita, keittiön tuolille ja kertoo neidille:

”Siinä se onkin toinen meno ... kun te täällä puuhaatte. Ei se
sellainen se rouva. Mutta erossapa tuo jo on! Tapelleet olivat,
natistaneet. Oli antanut Muttiselle selkään. Missähän se nyt lienee?
Toisten miesten kanssa se kuului lentäneen ... ja tänne kun tuli,
makasi puoleen päivään, ei muka saanut maata... Ihmekös se ... olisi
tehnyt työtä. Vaan rötkötti. Ja sitä kun piti passata: minä olin vähän
aikaa auttamassa. En minä sellaista... Kyllä se piikakin, joka tuli
kaupungista, kyllä se sitä kirosi. Se kun keikkui valveilla kello kuudelta,
ei antanut piikansakaan nukkua. Sellainen kiire oli herran
kanssa riitelemään. Ja sitten päivällä makasi eikä saanut rauhaa muka
missään...”

Näin juttelee Saara, istuen kädet takapuolen alla. Lyygia ei vastaa
mitään, ja hänen sieraimensa värähtelevät, hän on hiukan
mustasukkainen, että Muttisella on ollut vaimo. Ja samalla on hän
ärtynyt, mitähän Saara hänestä itsestäänkin juoruaa, koska se tällä
tavoin toisesta.

Eikä Saara lähde pois, vaikka Lyygia sanoo tulevansa yksinkin toimeen.

”Hyh”, myhähtää Saara hänelle vastaukseksi, jatkaen kertomuksiaan,
kuinka Muttinen ja se rouva morsiamena olivat olleet hyviä keskenään:
metsissä olivat kaiket päivät kuljeksineet. Ja muuta, heh. Ja
soudelleet...

”Eikö sinua tarvita kotona?” kysyy Lyygia. ”Siellähän oli heinäkiire.”

”Eipähän tuosta”, vastaa Saara. ”Usein se isä tekee heinää
syyskuussakin, enemmän sitä vaan kuuluu tulevan...”

Lyygia sanoo:

”Mutta nyt saat kahvia. Ja mitä se tavaroiden kantaminen maksaa?
Minulla on ... kiirettä...”

”Eipähän tuota tiedä...” vastaa Saara.

”No, se täytyy sanoa!” huudahtaa Lyygia. ”Mielesi mukaan. Jaha, vai et
tiedä. Minä kutsun herraa, hän saa maksaa sinulle. Ja ruuallekin hän
voi tulla.”

Lyygia katoaa. Salin ulko-ovelta hän huutaa:

”Hohoi! Sielläkö sinä olet, minun ryssäni? Minun tattihattuni! Tule
ruualle. Ja Saara ... Saara tahtoo lähteä. Hänelle pitää maksaa. Ja
katsopas noita keisarinkruunuja, miten kauniita kukkia niissä on. Ja
miten kaunis tuo pensas on, särjettysydän.”

Muttinen tulee kuistille, mekko housujen päällä ja leveä juurihattu
päässä. Mielihyvällä näkee hän kuistin toisessa kulmauksessa
ruokapöydän, puoliksi katettuna, valkealla liinalla peitetyn. Kahdet
lautaset... Ja kahdet suuret kahvikupit, jotka ovat siniset ja
koristetut kultaisilla kukkasilla. Mutta keskellä pöytää on putelissa
suuria, punaisia kinnukkaruusuja.

Lyygia asettuu Aapelin eteen, kietaisee kätensä hänen paksuun
kaulaansa. Siinä hän hyräilee ja suututtelee:

”Kun tuo Saara nyt menisi! Että saisimme olla ja syödä rauhassa. Ai,
ai, ikäheiniä ... verhoavat kuistin niinkuin uutimet. Valkeita kukkia
niissä ... kuin porsliinikukkia. Hellan-kuutis... Mutta maksa nyt
Saaralle...”

Aapeli lähtee sisään. Eipä mahdukaan hänen hattunsa ovesta. Kas niin,
Lyygia pistää sen kuistin seinälle naulaan.

Salin ikkunoista on otettu pois sanomalehtipaperit. Lyygia tulee
myöskin pieneen saliin. Tuossa on jo kirjava sohvaraanukin pölytetty,
mutta sohvaa ei Lyygia ole mitenkään jaksanut siirtää yksinään saliin.
Aapelin kamari on jo melkein valmis. Keltajuovaiset uutimet
heilahtelevat ikkunassa, ovesta käyvässä ilmanhengessä. Sänkykin on
niin houkutteleva, sen valkeat raidit ja paksut peitot. Ja sängyn
vieressä on pöytä, ja pöydällä lamppu ja pussissa rusinoita. Sekä
kirjoja.

Mutta seinällä sänkyä vastapäätä on Muttisen jumala: Tolstoin kuva,
paljasjalkaisen, pitkä rohdinpaita päällä ja peukalot vyön alla. Siinä
se seisoo kumarassa, pitkine partoineen.

Yöpöydän laatikossa on revolveri, jota Lyygia näyttää Muttiselle: että
sekin on siellä varkaiden varalta. Muttinen sanoo:

”Niin, näitkös sinä ... mökissä oli taas se mies? Se Rosinan veli ...
linnassa istunut? Että Käkriäisillä pitää olla sellaisia omaisia! Ja
muistatko, kuinka siellä istui kaiken viime kesää kummallisia miehiä?
Mesopotamialaisia, muka marjamatkoilla. Mutta viinastahan ne Juutaksen
kanssa... Ja muistatko, että se Sinikanteleen akka ... kertoi
Käkriäisen uhanneen lyödä minua puukolla?”

”Mutta minäpä en anna lyödä!” huudahtaa Lyygia. ”Minä ammun, jos
yrittävät... Ja sellainen akka: juoruaa.”

”Sinä? Häh? Sinä uskallat?” ällistelee Muttinen.

”Minä uskallan! Ja eihän se Juutas tosissaan. Se on häneltä sellaista
kerskumista”, sanoo Lyygia.

Muttinen arvelee:

”Niin, niin ... tosiaan... Ehkäpä se on sellaista häneltä, mutta tuo
musta mies, hänen lankonsa. Hyi hemmetti! Ikävää on huono väli ...
kansan kanssa. Ei, loppu tästä täytyy tulla. Ja minä aionkin sen
tehdä... No, sen saat kuulla sitten myöhemmin. Pian tästä
juttelemme...”

Nyt menee Aapeli keittiöön, rupattelee Saaralle ja antaa hänelle
vaivaisen markan, koska näet Saara ei tiedä, mitä tuosta nyt ottaisi.
Antaapa hädissään viisimarkkaa lisää, koska Saara nyrpistää suutaan.
Lyygia katsoo Muttiseen ihmeissään, alkaessaan noppia perunoita
kattilasta ja pyytäen Muttista ruualle, sillä perunat jäähtyvät jo. Ja
sitten lähdetään kuistille, Muttinen ja hänen hentukkansa. Lyygia
sijoittelee korituolit ruokapöydän ääreen ja toiseen tuoliin kantaa hän
kolme tyynyä. Niiden tyynyjen keskelle Muttinen istuutuu.

Mutta tuskin on Lyygia tuonut ruuat pöytään, kun tulee Saarakin
kuistille, joten neiti ei saakaan rauhassa sitoa ruokaliinaa porsaansa
kaulaan. Itsensä täytyy Muttisen solmia se siihen. Ja itsensä pitää
hänen kuoria perunansakin ... ohuet ja hienot kuoret, jotka nuorissa
perunoissa ovat hiukan myrkyllisiä. Mitäs, jos Muttinen kuolisi
perunamyrkytykseen? Silloin Lyygia itkisi. Mutta maitoa kaataa hän
Muttiselle. Ja herra siunatkoon, sardiinilaatikot on hän unohtanut
avaamatta! Nyt hän juoksee niitä hakemaan, keittiöön: siellä ovat
puukot ja vasarat ja kaikki. Ja sitten hän tulee takaisin, istahtaa
Aapelia vastapäätä ja alkaa halukkaasti syödä.

”Syö, syö ... nuoria perunoita!” huudahtaa Lyygia. ”Juutaksen
perunoita, makeita kuin omenoita.”

Onpa Muttisella hyvä pöydässä. On vehnäleipää ja tuoresta voita, tänä
aamuna kaupungin torilta ostettua. On silavaa, vaaleanpunaista kuin
ruusun terälehdet, pehmeää kuin linnunliha. Ja paitsi sardiineita on
oikein hummereita. On kaikenlaista muutakin, sillä Muttinen, nälkämaan
torpassa syntynyt, herkuttelee toki, kun on kerran päässyt kavahtamaan
maistuvien ääreen. Hän syö rasvaisesti ja imelästi ja paljon. Milloin
hänen suussaan ei ole muuta, niin on rusina taikka suklaanappi. Ja hän
on valinnut sananparrekseen Bellmanin säkeet, että kun hän kuolee, on
hänen suuhunsa pistettävä karamelli.

Nyt kehuu Lyygia varustaneensa hänelle vielä sellaistakin, jota hän ei
kuitenkaan ilmoita ennenkuin sitten. Mutta hyvää sanoo neiti sen
olevan.

Aurinko hautelee Aapelia ikäheinien välitse, selkää, sillä hän istuu
kaiteen puolella, Lyygia jälleen vastapäätä häntä, edessään nuo
elämänlankojen kukat ja Putkinotkon kiiltelevä lahti sekä Muttisen
lupallaan riippuvien luomien alta katselevat silmät, joita Lyygia pitää
sinisinä. Niistä silmistä tekisi hänen mielensä jo päästä puhumaankin,
täällä Putkinotkossa. Oikein hän unohtaa kahvelia pitelevän kätensä
lautasen reunaa vasten, kun Aapeli katsoo häneen. Ja Lyygia kallistaa
päänsä syrjään, olkaansa vasten, niin mieleinen on se rakastetun katse.
Ja hän sanoo punastellen:

”No, no. Ei saa katsoa. Ei saa!”

Kaikenlaista hellää olisi Lyygialla juteltavaa, kymmenen uutta ja
järjetöntä lempinimeä. Mutta tuossahan seisoo Saara kyynäröisillään
kuistin kaidetta vasten. Katselee heidän syömistään. Kertoo Pietarista
ja Ronstaasta, jossa hän on kyllä haistellut tuollaisia kaloja, mutta
ei hän niitä syö: niissä on liinaöljyä. Eikö se ole ätläkkää syödä,
sellainen? Tervahöyryissä ei syödä kovin isoja muikkujakaan ... on
niitä ostaa pieniäkin. Mutta riisipuuroa kun syö ... kaivaa kuopan
silmäksi ja panee siihen voita: neljänneskilo voita veroksi joka miestä
kohti... Ja pasternakkareistakos tulee vasta... Se on ihan totta.

Tuo Saarakos alkaa Lyygiaa suututtaa. Yhtäkkiä iskee Lyygia Aapelille
silmää, nojaa pyöreän kyynärpäänsä pöytään, kääntää kasvonsa niin,
ettei Saara niitä huomaa, ja huudahtaa:

”Mutta, herra siunatkoon, nyt jäikin öljy panematta moottorin säiliöön.
Ja entinen loppui. Ei nyt päästäkään moottorilla takaisin Käkriäisten
puolelle ... sillä eihän me ruveta enää öljyn kanssa vehkeilemään? Ja
siinä tahraa itsensä. Eihän...?”

Tämän sanoo Lyygia rukoilevasti. Hän jatkaa:

”Me lähdemmekin Käkriäisille jalkaisin, emmekä moottorilla. Ja me
tehdään kävelyretki ... pitkä, oikein pitkä. Niin että parhaiksi
joudumme saunaan.”

Saara teristää korviaan. Saara on odottanut moottorimatkaa takaisin
mökille, jos on ajankuluksikin tässä ollut. Kyllä hän on huomannut
neidin puheista vihjauksia, että hänen olisi lähdettävä matkaansa,
mutta eipä ole kiusallakaan hievahtanut. Ja vieläkin epäilee hän
Lyygian sanoissa jotain viekkautta. Nyt myöntää Muttinen:

”No niin ... passaahan reflekteerata ... sitä kävelyä.”

Ja neiti jatkaa:

”Juuri niin. Ja sinunhan olisi katseltava raja-aitoja. Mennään niemen
ympäri. Oikein pitkä matka.”

Saara kuulee, mitä neiti puhuu raja-aidoista. Niistä kaatuneista,
joista on niin paljon puhuttu. Pitäisipä mennä kertomaan isälle ja
äidille, että niitä nämä menevät nuuskimaan. Ja tekisi myöskin mieli
kulkea näiden perästä ja nuuskia, mitä ne puhuvat niistä aidoista ...
jos ne niistä puhuvat: muuta tekevät. Pitäisi, koira vieköön...!

Mutta Saarallahan ei ole kenkiä jalassa. Se heidän perästään juoskoon
pitkin kivikoita ja rytöjä?

Vielä viipyy Saara hetken: kuulostelee, lähtevätkö ne tosiaan
jalkaisin.

Siitä hauskasta kävelystä ne vain haastelevat.

Sitten sanoo Saara, että pitäneepä hänen tästä jo mennä. Hymyillen hän
hyvästelee ja kepsuttaa alas kuistin portaita.

Huvilan nurkan takana hän seisahtuu, saksanheiden kätköön. Äkäinen hän
on, varsinkin tuolle neidille. Jos hän olisi tämän tiennyt, että hänen
täytyy ruveta kantamaan täällä puut ja kaikki ja kävellä vielä
jalkaisin kotiin, niin ei hän, helkkari vie, olisi tänne tullutkaan.
Olisi heittänyt ne valkeat kengät vaikka saunankiukaan holmiin. Jos
niitä olisi tiedusteltu, ei kukaan hänen väestään, aikuisista, olisi
mennyt hiiskumaan sellaisesta ... ja mitäpä pienten pentujen loruista!

Nytpä kantaa Lyygia pöytään sen yllätyksensä: täyden lautasellisen
maamansikoita, kermassa ja sokeroituja. Sen verran hän toki oli saanut
niitä porsaalleen rastaiden kynsistä. Ja kasvaa niitä vielä uusia!
Sitten hyvä neiti istuu Aapelin viereen ja syöttää hänelle marjoja,
lusikalla. Itse hän ei tahdo yhtä ainoaa marjaa. Kunnes Muttinen
suuttuu ja työntää lautasen pois edestään. Lyygia vetää sen siihen
jälleen, ja Aapeli sysää sen Lyygian eteen. Taas Lyygia työntää
lautasta, on suuttuvinaan ja inttää, ettei hän marjoja syö, ja uhkaa
heittää ne yli kaiteen. Sitten alkaa hän niitä syödä ja huudahtelee,
että ne ovat niin makeita kuin...

”Kuin sammakot? Kuin onkimadot?” kysyy Muttinen.

”Eipäs!” väittää toinen.

”Mitkäs sitten? Kuin liinaöljykö.”

”Hyi!” sanoo Lyygia. ”Mutta nytpä saadaan kahvia. Kahvia ja hunajaa...”

”Mainiota. Hunajaa minä jo haistelinkin ilmassa”, sanoo Aapeli.

Sitten juovat he kahvia.

Kun he ovat juoneet kahvit, silloin näkyykin olevan jo aika lähteä
ongelle. Putkinotkon lammelle.

”Jossa on lumpeita!” huudahtaa Lyygia.

”Niin. Ja vetehisiä!” jatkaa Muttisen Aapeli. ”Ja sitten oikeaan
saunaan, oikein nokiseen.”

Mutta vielä on Lyygian kaivettava laatikoita ja otettava sieltä lakanat
ja muut. Sitten kääntää hän ovet tarkasti lukkoon ja juoksee Aapelin
perästä, joka menee jo alas puutarhan portaita. Siinä täytyy Lyygian
kuitenkin pysähtyä, voi, voi, sillä nyt häneltä unohtui ottamatta
mukaan rusinoita, joita ilman Muttinen ei voi elää. Mutta pian juoksee
hän takaisin sisältä. Kepsuttaa alas puutarhan ruohottunutta tietä,
käsivarrellaan lakanat ja kädessä rusinapussi. Hartioilla on hänellä
liehuva liina, punertavilla ja sinisillä kukilla koristettu, ohut kuin
hämähäkin seitti. Kuolleiden omenapuiden kohdalla työntää hän
rusinapussin Aapelin kuljetettavaksi. Eipä Aapelilla olekaan enää
ryssänpaita housujen päällä: eihän sitä niin sentään sovi kansalle
näyttäytyä! He panevat moottorin lukkoon. Ja sitten he menevät
saunalle, ottavat siitä onkensa ja madot. Eivätkä he raja-aidoista
välitäkään. Mutta niemen ympäri he tosiaan kiertävät ... katsellakseen
niitä viimekesäisiä paikkoja. Oi sitä kesää ... heidän ensimmäistään!
Kuinka ilma silloin oli autereista ... aivan kuin kultatomua... Mutta
nyt ehdottaa Lyygia, että kun he menevät lammelle onkimaan, eivät he
enää riitelekään. Viime kesänä he riitelivät aina, aina. Jos Lyygia
tohti ongella hiiskua jotakin, niin silloin se oli Aapelista paha.

”Niin, kun sinä säikytit kalat huudoillasi!” puolustautuu Aapeli.

Ja Lyygia puolustautuu:

”Mutta kuinka voi olla huutamatta, kun kala, kauhea, nykäisee! Mutta
tänä kesänä minä olen hiljaa kuin hiiri.”

Tulee huvilan portti, punaisen ja sinisen kirjava, lehdon varjossa. Se
portti on tehty kuorituista haapapuista, sen päällyspuun ylitse kaartuu
notkea raidan lehvä. Kun he avaavat sen, narisee se tuttavallisesti.
Siitä he alenevat nyt viileään lehtoon, polulle, jossa leppien pitkiksi
kasvaneet oksat sulkevat tietä, niinkuin viime kesänäkin. Aapeli kulkee
hattu kädessä lehvien välitse ja taittelee oksia. Itikatkin pistelevät
siellä niinkuin menneenä kesänä. Tuossa on kallio, jolla he silloin
kävelyretkillään istuivat. Ja sitten jatkuu taas tie, mutta kapeampana,
he eivät mahdu käymään vieretysten. Se ura nousee rannan suurille
kivilohkareille. Aurinko paistaa niin että kivet ovat vielä aivan
lämpimät. Matalan vastarannan lepikko on tumma. Hyttyset tanssivat
auringon punertavassa hohteessa. Lahden suu kiiltää hopeisena.

Mutta kukapa kulkee heidän perässään, vaikkeivät he sitä huomaa? Onko
se kalevalaisen metsän sinipiika? Saara se on. Hiljaa hän tulee. Kun
lehto sakenee, kulkee hän nopeammin. Avautuu pieni aho, hän jää
tuokioksi sen toiselle puolelle ja kuuntelee leveä suu auki. Niin menee
pari minuuttia. Saara kiertää vielä ahon yläreunaa myöten. Hän tahtoisi
tietää, mitä he tekevät. Sen hän on jo matkalla kuullut, etteivät he
aiokaan katsella aitoja. Tulee korkea koivikko, puhdasrunkoinen kuin
kauniin marmorikirkon pilaristo. Ruoho puiden juuressa on kaunista. Ja
sitten alkaa havuinen ja kuiva polku, petäjikön halki raivattu.
Se vie niemen kärkeä pitkin. Pohjoiseen päin suojaa sitä vuori, joten
siellä ei tunnu hienointakaan ilmanhenkäystä. Ja sitten tulee
auringonkylpypaikka: lämpöisesti hohtavaa hiekkaa, toisella puolella
kätkevä kallioseinä. Hietikolla Lyygia huudahtaa:

”Onkohan täällä vielä se uuni, jossa viime kesänä kahvia keitettiin?
On, on se.”

”Entä tuo toinen poukama. Siellä ui joku ... kädet pohjassa”, sanoo
Aapeli. ”Mikä lienee ollut, hylje ... mutta punainen. Muistutti hiukan
sitä aallotarta, joka sukeltaa typerän Böcklinin taulussa. Sen taulun
nimi on Aaltojen leikki.”

Siten kulkevat he jälleen. Lehdossa uinuu illan viilenevä varjo, ja
siellä on lehmiä, Käkriäisten karjaa. Lyygia tuntee hyvin ainakin
Yömin, joka on punaisen ja mustan kirjava.

Mutta siellä on myöskin härkä. Lieneeköhän Käkriäisen mullikka kasvanut
näin paljon viime kesästä? Muttinen arastelee hiukan härkää. Se
katselee heitä nyt ja ynisee, ja alkaa tulla kohti. Muttinen kiipeää
kalliolle, ja Lyygia hänen perässään. Korkean kukkulan harjalle he
joutuvat.

Päivä paistaa vuoreen. Valkea jäkälä leviää siellä kuin mikäkin tuuhea
matto, ja tuolta kuusien ja koivujen ylitse, joiden huiput nousevat
heidän jalkojensa juuresta, näkyy Saimaa, autereisena ja tyynenä. Vain
tuokion oli päivällä heikkoa tuulta. Nyt se on lakannut. Ulappa muuttuu
vähitellen omituisesti punansinertäväksi. Pilvistä se vivahdus tulee.
Niitä on kohonnut ilmanrannalle, auringon alle, joka saa yhä
punaisemman värin. Pilvet tapaavat jo alenevaa aurinkoa ja luovat
veteen paitsi heijasteita päärmeittensä kellasta punansinisen
kokonaiskuvansa.

”Voi kuinka täällä on kaunista ... Putkinotkossa!” huokaisee Aapeli,
pistäen rusinan suuhunsa.

Ongelle on jouduttava.

Saara on kääntynyt laakson toisella puolella takaisin. Kuka heidän
perästään juoksemaan: ihan ympäri ne tosiaan kiertävät. Ja kapuavat
kalliolle. Saara on pysähtynyt ja sanonut itselleen:

”Minä ... hatsunen!”

Sitten on Saara lähtenyt takaisin huvilalle ja sieltä oikopolulle, joka
vie Putkinotkon mökille.

Mutta Aapeli ja Lyygia laskeutuvat jälleen uuteen rotkoon. Kiipeävät
rotkosta taas kummulle, vähän äskeistä matalammalle. Ja silloin
alkaakin kuulua edestäpäin meteliä ja huutoja. Rosina Käkriäisen ja
lasten ääniä.

Tuossa on Putkinotkon lampi vuoren alla. Lammen toisella puolella mäki.
Sen harjalla kuumottaa tumma mökki, ja vielä tummempi riihi. Ja niiden
takana kiiluu saarinen ulappa.

Lampi on syvällä ja musta. Ehkä neljänneskilometriä pitkä, mutta niin
kapea, että se näyttää mahtavalta joelta. Taivas hohtaa tummansinisenä
sen keskellä, mutta rannat ovat metsän varjossa. Toisessa päässä
leikkii lammen kalvolla hopeinen iltapäivän aurinko.

He laskeutuvat vuorelta. Äänet kuuluvat selvempinä.

Mutta äänien ylitse kaikuu suokurpan itku, kun lintu lentelee
levottomana lammen perukassa niityllä, pesäpaikkansa ympärillä. Kurppa
huutaa kimeästi ja erämaisesti.

Tämän vuoren juuressa on sakea lepikko. Sinne nyt polku painuu. Ja
yhtäkkiä tulee ruispellon aidan nurkkaus. He kapuavat aidasta ja
kiertävät kovaksi tallattua polkua rukiin reunaa pitkin. Kuinka ruis
tuoksuaa ... viileältä. Ihmeellistä täällä maalla! Tähkäiset
oljenkorret kallistuvat heidän polulleen. Ja kas, ruiskukkia. Niiden
sininen hohde reunustaa pellon juurta kuin mikäkin hohtava matto. Entä
horsmat Käkriäisen raunioilla...!

Siinä he seisovat hetken. Lyygia äännähtää:

”Katso, miten aurinko punertaa tähkäpäissä.”

”Entä herneenkukkia, kirjavia...” tietää Aapeli.

”Valkeita ja tummanpunaisia”, sanoo Lyygia.

Mökin savupiipusta leijailee sauhua.

Tulee niitty: sielläpä lemahtaa vielä viileämmältä kuin pellolla.
Lemahtaa angervoilta ja lammen vedeltä, ja kuivuneilta heiniltä.
Heinäväen juttelu kuuluu aivan tuosta viidakon toiselta puolelta.

Kun he pujahtavat sakeaan pajukkoon, mennäkseen lammesta onkimaan,
rähähtää Hurja haukkumaan. Rähähtää niin että kaiku hyppii
metsänrinteillä, ja Maunon Pertta alkaa laulaa. Mutta Hurjan
haukunnasta ja Pertan säkeiden välistä ärähtää Juutas Käkriäisen ääni:

”Häh, mitä, Saara? Ja minä ... kun en kärsi sellaisia puheita ...
epärehellisiä. Rehellisyyttä minä...”

Muiden heinämiesten tarinat hiljenevät epäselväksi mutinaksi. Hevosen
jalat vain kopisevat ladon luona penkereellä. Siellä vedättää Ananias
heiniä. Käkriäinen ja Leja ovat niittämässä. Maunon Pertta ja Sanelma
haravoivat. Rosina rientää paraikaa ylös mökille. Saara näkyy istuvan
pientareella, mutta Mauno Kypenäinen seisoskelee rannalla, tuolla vähän
matkan päässä, missä Topi on onkimassa. Ja jonkun askeleen päässä
Topista onkii myöskin pikku Sanelma.

Nyt huomaa Mauno uudet onkijat, herran ja neidin. Hän lähtee köntimään
verkakseen toisten heinämiesten luokse. Siellä hän sitten jälleen
seisoo.

Lyygia sanoo:

”Katso, kuinka Sanelman onkea nykii! Mennään sinne.”

Ja he menevät. Tulevat lähemmäksi Topia. Topilla on isänsä karvahattu
korvilla.

”Kah, mikäs sinulla on päässä?” kysyy Aapeli.

Topi mutisee epäselvästi jotain.

”Mitä sinä mutiset?” kysyy Aapeli.

Topi sylkäisee, hänen suustaan luiskahtaa jotain sammalikkoon.

”Mitä sinä syljeskelet?” kysyy jälleen Muttinen. ”Mikä sinulla oli
suussa?”

”Lie-rro”, vastaa Topi.

Aapeli ihmettelee:

”Liero! Hihuu...! Suussako sinä matoja pidät?”

”Niin, kun Sanukka vei matopörr-telön”, korahuttaa Topi. ”Ja mikäs
teillä itsellänne on päässä?”

”Mikäkö? Mikäs sinulla sitten?” kysyy Muttinen.

”Se on r-reuhka!” kehaisee Topi. ”Pitää ... tässä tätä kesää koettaa
mä-rrättää. Mutta mistä per-rkeleestä te olette tuollaisen hatun
saanut? Kunhan lehmät sen näkevät ... ja meidän Poika ... niin syövät
mur-rkinakseen!”

”Älä sinä ... madonsyöjä!” uhkaa Muttinen.

”Hyst, hyst!” sanoo Lyygia, joka on käännellyt onkensa auki ja alkaa
onkia.

Mutta ennenkuin Lyygia alkaa, on Aapelin pantava mato hänen koukkuunsa,
koska hän ei itse voi, ei voi! Sitten he onkivat, kaikki neljä.

On hiljaista. Heinämiehet niittävät ja haravoivat. Kuuluu viikatteiden
ja haravien suhinaa.

Suokurppa alkaa jälleen piipattaa ja lentää kaaressa niityn kohdalla.

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku

Käkriäinen niittää Lejan kintereillä... Puoli tuntia sitten on hän
istuskellut vielä tuolla Mauno Kypenäisen ja Rosinan kanssa, ladon
seinän juurella. Rosina se hänet siihen viittilöi Maunon puheille...

Hiljalleen pakisten sopivat he siinä sitten lopullisesti, että tulevana
yönä se viinanpoltto alettaisiin. He pohtivat joka kohdan selväksi,
päättivät sitäpaitsi, että koska Muttinen saattaisi epäillä jotain, kun
Maunon väki oli täällä, niin alkaisi Juutas Maunon avulla ja Ananiaksen
kanssa korjailla tässä tupaakin: sanoisi kysyttäessä, että Mauno
oleksii Putkinotkossa sitä varten. Maunon Pertta ja Sanelma jälleen
ovat tulleet Putkinotkoon heinäntekoon, niinkuin Rosina jo Potamiassa
keksi ehdottaa tekosyyksi. Eiväthän näet Käkriäinen ja Ananias siihen
jouda tuvan korjuulta. Päivällä siis Ananias, Juutas ja Mauno
veistelisivät hirsiä ja sijoittelisivat niitä paikoilleen minkä
jaksaisivat. Mutta yöllä tekisivät he sitä omaa askarettaan ... niin se
tupakin tulisi kuntoon. Joten Mauno voisi syksylläkin ehkä jäädä
tänne ... tai Pertta ja Sanelma majailla Muttisen saunassa, Maunon
kulkiessa Juutaksen kanssa läänissä. Huvilan saunaan tullee tosin lukko
ovelle, mutta Mauno luulee siihenkin keinot keksivänsä. Sillä tavoin
yritettäisiin, kunnes Mauno löytäisi itselleen vakituisen asunnon,
voisi läänissä Juutaksen kanssa kävellessään valita. Eikähän tuo
Muttinen nyt niin tuimaa ollutkaan kuin luultiin... Mutta saattaa sillä
olla vielä muuta nahkassa.

Niin on ladon seinämällä päätetty. Ja sitten on Rosina alkanut hoputtaa
Juutasta niittämään. Itse pistäysi hän mökille, missä ei ole ollut
ketään muita kuin Ester ja pikku Repekka ja vielä pienempi Luukas.
Malakias, Jopi ja Topi olivat menneet uunipuita hakemaan. Nyt kirkui
Repekka tuvan nurkalla ja Luukas itki tuvassa. Rosinalla oli muutakin
asiaa kartanolle: mentävä katsomaan taikinaansa. Hän juoksi ylös
rinnettä, kaapaisi Repekan syliinsä ja kantoi hänet sisään.
Karjapihalle olivatkin pojat tuoneet jo uunipuita: hakkasivat niitä
siellä lyhemmiksi, nimittäin Topi hakkasi, ja Malakias ja Jopi
kantoivat tuvan uunin eteen. Rosina pisti kiireesti uunin lämpiämään.
Sitten työnsi hän rintaa Luukkaalle, joka rauhoittuikin, niin ettei
sitä niitylle tarvinnutkaan viedä. Repekalle antoi Rosina voileivän ja
Esteriä käski hän huutamaan kovasti, jos kekäle sattuisi uunista
putoamaan. Sitten lähti Rosina takaisin lammen rannalle ja alkoi
haravoida Maunon jättämällä haravalla, sillä eihän se Mauno viitsinyt:
meni pikku Sanelman onkimista katsomaan, kun kuuli Sanelman huutavan,
että kala syö.

Maunon kävellessä rantaan ajoi Ananias hevosineen häntä vastaan.
Hevonen sattui pysähtymään, ja Ananias antoi sen seisoa. Siinä kysyi
hän Maunolta, kysyi hiukan naurahtaen, mitäs se Juutas Käkriäinen oli
niin vihoitellut. Ja Mauno katsoi Ananiakseen kujeilevasti ja ylpeästi,
ja sanoi, että olipahan vain ... mitä lienee ollut pientä kärhää. Mutta
nyt se oli jo selvitetty. Ja Mauno jäisi tänne korjaamaan tupaa ... ja
tekemään muutakin, jonka Ananias kyllä saisi tietää, kunhan aika
joutuisi: jo tänä iltana.

Niin sanoi Mauno varmasti luvaten.

Ananias mietti hevosta niitynpäähän hoputellessaan, mitähän se eno
oikein suunnitellee. Jotain parempaa sillä on mielessä kuin tuvan
korjaaminen, sillä eihän se Mauno ole kirvesmieskään. Ja miettipä
Ananias, että niinkö lienee isä pelästynyt Muttisen tulosta, että pyysi
Maunon heti siihen työhön... Ja hyvähän olisi, että tupa tulisi
asuttavaksi, sillä tukala olisi talvella elää saunassa. Mutta pelkällä
Muttisen murinalla se nyt ei tulekaan ... jos ei oma asia tässä vaadi
sitä korjaamaan.

Kun Ananias joutui niityn päähän toisten heinämiesten pariin, sattui
Leja siellä juuri oikaisemaan selkäänsä, ja muutkin hengähtivät.
Silloin alkoi Ananias pakinoida, jatkaen äskeistä ajatustaan tuosta
Muttisen murinasta:

”He ... hyvin se taisi katsella näitä salvaimia ... näitäkin ...
Muttinen. Mutta ... siitähän se nyt ... komentamisesta! Manuuttaisi
oikeuteen ... rämäyttäisi! Kun kerran uhkaa. Tekisi niinkuin entinen
isäntä ... jolle mökkiläinen vastasi... Osaisin minäkin hänelle
vastata...”

”No mitenkä sinä vastaisit?” kysyi Rosina, joka samassa joutui tuvalta.

Ananias sanoi:

”Vastaisin niinkuin se entinen mökkiläinen. Hän kun ei ollut korjannut
rakennuksiaan. Niin isäntä tuli ahdistelemaan ... manuutti käräjiin.
Kanteli päälle, että tämä mies ei ole korjannut mökkinsä salvaintakaan.
Silloin mökkiläinen sanoi...”

”Mitä se sanoi?” kysyivät muut.

”Sanoi ... mitenkäs se olikaan? Tuo enohan se ... tuolla ... sitä taisi
tarinoida... Niin, vastasi korkialle oikeudelle, että korjasinhan minä
salvaimia: kun salvain putosi, niin korjasin uuniin. Ja sanoi, ettei
hän tiennyt mihin se piti korjata: ei ollut isäntä neuvonut, ainoastaan
käskenyt korjaamaan ne salvaimet...”

Rosina ja Maunon Pertta nauroivat. Juutas Käkriäinen höristi korviaan
ja huudahti.

”Haha ... olihan se ... vastaus...”

Ja sitten rähähti hän kovempaan nauruun ja sanoi:

”Haha...! Olihan se!”

Rosina nauroi:

”Hihii! Mutta mitähän tuo tuomari siihen, se rasvamaha? Ihanko tuo
vapautti mökkiläisen?”

”Vapautti!” huudahti Ananias. ”Johan vapautti! Karjaisi miehelle, että
puhu, mitä tiedät.”

”Ja mitäs mies?” kysyi Rosina.

”Mies ... ensin ällisteli ja sitten alkoi puhua. Ei tuleen, mutta
suullaan ... puheli. Sanoi että: No, ennen kun minä olin pienenä
poikana isän kanssa nuotalla, niin kun väännettiin nuottavappeilla isoa
kiveä ... niin kun se kivi putosi järveen... Niin kun se pani: Lumpsis!
Sen minä tiedän...”

”Niinkö se sanoi, se mökkiläinen?” kysyi Rosina.

”Niin ... Että kivi pani: Lumpsis. Sen sanoi tietävänsä, kun käskettiin
puhumaan, mitä hän tietää.”

Nyt nauroivat kaikki. Ylinnä kuului Käkriäisen ääni. Hän istahti
kivelle ja rähähti jälleen, pistäen tupakaksi:

”Hehe, osasipas sanoa! Ja mitäs se herrassyötinki siihen? Ja mutta
kuulkaahan ... olihan se kerran tällainenkin seikka tai kasku. Antakaa
kun minä kerron! Se olikin ... vähän toista, se! Tällainen se kasku
oli.”

Ja Juutas aikoi ruveta kertomaan jotain tarinaa. Mutta siinä samassa
tuli Saara heinämiesten luokse, tuli oikotietä Muttisen huvilalta.
Riensi toisille kertomaan, että nyt herra sutensa kanssa kahmuaa
raja-aitoja katsomassa.

Juutaksen hyvä tuuli katkesi. Ärtyisellä äänellä hän sanoi ainoastaan:

”Mitä?”

Ja sitten käski hän Ananiasta niittämään, koska nuo kuivat heinätkin
oli vedetty jo melkein loppuun.

Mutta Kun Saara sitten tiesi, että Muttinen oli motkottanut hänelle
housuistaan ja sanonut Käkriäisen Juutaksen pitäneen talvella hänen
housujaan, niitä vanhoja engelskannahkaisia, jotka herralla ovat olleet
jo monet kesät kalahousuina, mutta nyt hänellä on paita pöksyjen päällä
kuin venäläisillä, silloin hörähti Käkriäinen jälleen:

”Mitäh? Minä hänen housujaan...?”

Ja Rosina huudahti:

”Elä nyt! Niinkö se...?”

Ja Maunon Pertta:

”Sinä valehtelet, Saara. Valehtelet. Valehtelet!”

Saara vannoskeli puhuvansa totta. Niin oli herra rähissyt. Ilkeäksi se
on tullut. Ja kun se oli rähissyt, niin Saaran oli tehnyt mieli sanoa
hänelle: ”Anteeksi, hyvä herra ja ruhtinas. Ei me olla sinun housujesi
vaivaisia. Anteeksi, että luulin rasvapytyn vanteeksi.”

”Niinkö sinä sille sanoit?” kysyi Rosina Käkriäinen. ”No olisit hänelle
sanonut niin, hihii!”

Saara istui polvet hajallaan pientareen mättäällä ja kertoi herran
emännän väittäneen, että he, Käkriäiset, varastavat kaikki marjat
sieltä huvilalta.

”Mitä ... paskia!” örähti Käkriäinen.

”Ja hiekassa ne taas aikovat rötköttää”, jatkoi Saara.

”Alasti, alasti. Alasti!” hoilotti Maunon Pertta.

Rosina puheli:

”Alastihan ne rötköttävät, riettaat.”

Saara sanoi:

”Niin tekevät. Mutta on tuo ilkanäköistä. Ja minä kun en rupea
sellaista rötkälettäkään palvelemaan. Mieluummin minä menen laivaan.
Nämä pyysivät minua piiaksi. Pyysivät, Pertta...! Vaikka kysyisitte.
Piiaksi tahtoivat.”

Silloin juuri urahti Hurja, joka oli maannut niitoksella, ensin pitkät
ajat ajeltuaan huutelevaa suokurppaa. Nyt se oli väsynyt ja asettunut
lähelle niittelevää Ananiasta. Yhtäkkiä se urahti ja nousi jaloilleen.
Ja ryntäsi rannemmaksi.

Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat. Maunon Pertta alkoi laulaa heleällä
äänellä.

”Hiljaa juuri kuin lammin laine
syttyi lempeni...”

Saara sanoi, että nyt ne tulevat tänne ongelle. Ja sitten huomasi
Käkriäinenkin jotain valkeaa lammen päässä, ja hän näki, että ne
valkeat läikät olivat Muttinen ja se neiti ... ihan lähellä.

Olivatkohan ne kuulleet Saaran pahat sanat heistä?

Käkriäinen mietti tuokion. Korottipa ääntänsä, ja valitsi sellaisen
paikan Pertta Kinnusen laulusta, että tulijat kuulisivat hänen sanansa,
ja sanoi vakavasti:

”Mitä se Saara...? Ja minä ... kun en kärsi sellaisia puheita ...
epärehellisiä. Rehellisyyttä minä... Kah, Hurja haukkuu! Mitäs se
haukkuu?”

Sitten katseli hän lammelle ja jatkoi:

”Kah, herrahan se siellä. Saara, kuule, se on ruvettava työhön.
Minä ... en rupea sinua elättämään, jos et tee työtä...”

Saara ei liikahtanutkaan, mutisi vain, ettei hän tässä rupea vähän ajan
tähden vaatteitaan tuhrimaan.

Nyt niittää Käkriäinen Ananiaksen ja Lejan kanssa. Pertta ja iso
Sanelma haravoivat.

”Syökö?” kysyy Aapeli Muttinen hetken päästä hiljaa Topilta.

”Sär-rki, p-rrkele, nar-raa!” vastaa Topi.

Lyygia nauraa. Suokurppa on lakannut piipattamasta. Sudenkorennot
lentelevät hopeisin siivin.

Aurinko lämmittää vielä. Sen valkea kuva vedestä kiiltää, häikäisee
silmiä.

Kuin punertavaa pronssia ovat joskus sudenkorentojen siivet, huomaa
Muttinen.

Metsä uinuu niin hiljaisena, että kuuluu hyttysten sihinä. Siihen
paikkaan, jossa onkijat seisovat, näkyy lampi koko pituudessaan. Tuolla
vasemmalla heijastuu lammesta vihreä mökin rinne mustine tupineen ja
riihineen, näkyy selvästi kuin kirkkaasta kuvastimesta.

Pääskyset kiertelevät peltoaukeaman kohdalla ... visertävät lyhyesti,
leijailevat piirissä, poikasiaan opetellen. Ladon varjo toisen rannan
ruohikolla on venynyt pitkäksi ja tullut kulmikkaaksi.

He seisovat kaatuneitten koivujen rungoilla ihan lammen perukassa,
josta oja alkaa. Kalat pulahtelevat. Onkien kupit on heitetty lumpeiden
kukkien väliin. Toisessa päässä lampea ylenee maisema komeana.
Kellertävänä ahona, joka ikäänkuin katkeaa suoraan taivaaseen.

”Aijaijai, nyt se vie!” huudahtaa Lyygia yhtäkkiä. Mutta eipä
päästäkään vapaa niinkuin viime vuonna, vaan jo tempaisee ahvenen
ilmaan. Kuinka se siima kiristyi, ja meni vinosti lumpeiden alle...!
Niin että hänen sydämensä vavahti: mikähän iso kala se sieltä tulee. Ja
sieltä tuli sormen pituinen ahven, tumma ja punainen. Tuli selkäevä
piikkisenä viuhkana ja pyrstö kippurassa. Eikä hän sitä voinut itse
repiä koukusta. Topin täytyi häntä auttaa, sillä nythän veti jo
Aapelinkin onkea. Ja Topi supatti, että nyt se vasta rupeaa syömään.

Aurinko alenee punertavan pajupensaikon takana. Punaisista pilvistä se
hohtaa. Ylhäältä töyryltä, jolla mökki on. Muttinen huomaa, että lammen
lehtevä vastaranta säteilee keltaisena ja vihreänä, vaaleasti: hemmetin
kaunista.

Itse lammen syvyyskin heijastaa samaa vihreää ja keltaista metsää. Ja
se hohde muuttuu yhä keltaisemmaksi.

Siellä täällä polskahtaa oikein iso kala ruohistossa. Joskus läiskähtää
ongenkuppi veteen. Lumpeissa värisevät keltaiset heteet. Vesi lemuaa.

Pikku Sanelmakin hiipii yhteiselle onkipaikalle. Hän vetää kalan
toisensa jälkeen. Hänen kyntensä ovat veressä ja madoissa. Onkijain
takana sammalikossa pyristelee monta ahventa ja särkeä.

Nyt punertaa vastaranta. Ja sitten ei syö enää niin ahkeraan.

Aapeli supattelee Topin ja pikku Sanelman kanssa. Hän kyselee, mitä
tänne kuuluu, Putkinotkoon. Ja minkälaista täällä oli viime talvena.

”Oli se...” vastaa Sanelma. ”Ja talvella... Kun tuli kissapöllö
aidanseipääseen... Tuvan luo. Istui siinä monta viikkoa. Ei sitä
tapettu ... se istui... Silmät ... kuin kissalla.”

”Niin, ja Ananiasta uhkasi ilves”, sanoo paksuposkinen Topi.

”Missä?” kysyy Aapeli.

Pikku vastaa kiireesti:

”Jäällä ... Hepokiven luona. Hän kun oli suksilla ... tulossa Sahan
hovilta. Oli lihaa pussissa, ostettua. Sitä se ilves...”

”Niin ... ilves?” kyselee Muttinen.

Sanelma innostuu kertomaan:

”Niin. Ajoi takaa. Haisteli. Se oli irvistellyt Ananiakselle,
purrakseen.”

Saunasta nousee hienoa höyryä. Kaunista on ja hiljaista.

Siinä kysyy Aapeli:

”Minkälainen sillä oli pää, ilveksellä?”

Sanelma sanoo:

”Pyöreä pää kuului olleen. Pyöreä oli... niinkuin kissan pää.”

”Se se voi olla, ilves”, arvelee Aapeli Muttinen. ”Puriko?”

”Ei”, vastaa Topi. ”Kun Ananias r-ravisteli suksensauvaa. Se seisahtui,
ja ajoi taas...”

”Se oli ollut punainen”, sanoo pikku Sanelma.

Muttinen ihmettelee:

”Punainen?”

”Niin, niin oli”, vahvistaa pikku Sanelma.

”Ja minkälaiset sillä oli korvat?” tiedustelee Aapeli.

”Pitkät! Hyvin pitkät korvat!” vakuuttaa Sanelma.

”Pitkät korvat?” ihmettelee Muttinen.

”Hyvin, hyvin pitkät. Ja hyvin pitkä häntä”, sanoo pikku Sanelma.
”Melkein niin pitkä häntä kuin tämä ongenvavan pää. Sellainen oli
häntä! Sellainen!”

Kolmaskymmenes luku

Yhtäkkiä raikuu mökin mäeltä huuto:

”Penikat! Muoskat! Sanikat! Topi Sanukka ja! Saunapuut eivät piisaa!
Niitä on hilattava lisää. Malakias ei mahda mitään, Malakolla on maha
kipeä. Kuuletteko te, Topi ja Sanelma? Johan nyt on ihme, torvellako
teille pitäisi korvaan puhaltaa! Kuulitteko, hohoi? Niitä on tuotava
lisää puita! Jopi-poika odottaa täällä... Kylpijöitä on kuin
talkooväkeä. Ja kovia kylpijöitä ... isomahaisia. Topi ja Sanukka.”

Rosina se siellä huutaa. Hän seisoo mökin nurkalla, kimaltavaa
iltataivasta vasten mustana hahmona. Hän heiluttelee kättään ja jatkaa:

”Ja Leja! Lehmiin, lehmiin.”

Topi murahtaa lammen rannalla:

”Kah, sitäkös se Malakko... Ettei vääntynytkään tänne.”

”Tännekös sen vääntyä piti?” kysäisee Muttinen.

Topi sanoo:

”Tännehän se.”

Rosina huutaa vieläkin:

”Entä Saara. Istuu siellä kuin ryökkinä sohvalla, kekottaa. Saara,
Saara ... se...”

Pikku vastaa kiljahtaen äidilleen:

”Mie en tule risukkoon kipeällä varpaallani.”

”Eikä siitä Jopista ole oikein apulaiseksi”, arvelee Topi Muttiselle
alkaen hitaasti kieputella siimaansa vavan ympärille. ”Yksinäni noita
sain äskenkin hakata.”

”Vai yksinäsi”, kuuntelee Muttinen, ja hän näyttää rupeavan kaivelemaan
housujensa takataskua. Sieltä nousee ensin paperossikotelo ja sitten
kukkaro, jota Topi katselee ilostuvasti. Kukkarosta ottaa Aapeli nyt
kymmenpennisen ja tarjoaa Topille. Topi naurahtelee kainostellen. Hän
unohtaa onkensa, pyyhkäisee märkää nenäänsä, ja tulee ottamaan rahaa.
Ottaa, ihmetellen, että niinpäs antoi Aapeli kuin kauan sitten... Nyt
ojentaa Muttinen hänelle taas toisen kymmenpennisen. Ja vielä
toisen ... Ja vielä neljännenkin.

Silloin vilkastuu pikku Sanelmakin. Hän alkaa hokea:

”Tuo varvas ... taisi liota vedessä. Ei ole niin kipeä enää. Tuntuu
terveemmältä. Terveemmältä se tuntuu!”

Aapeli Muttinen näyttää hänelle lanttia. Kiireesti heittää pikku
Sanelma onkensa pensaaseen, kaapaisee rahan herran kourasta, ja
huudahtaa mäelle Rosina Käkriäiselle:

”Mie tulen puita hakemaan. Topin kanssa ... Tulen.”

”Odotahan”, sanoo hänelle halveksivasti Topi, joka kerää kalojaan
sammalikosta. ”Eihän siitä mitä ... jos ei ukkomies itse lähde.”

”Ukkomies? Häh? Sinä”, huudahtaa Muttinen katsellen pientä Topia.

”Pi-rru”, sorauttaa Topi. Hän toistaa saman kuin äskenkin: että hän se
oli hakannut tupapuut, ja ensin vetänyt mökille suurimmat lepät, kun
Malakias on kipeä. Kyllähän se Malakko muuten jaksaisi: kantaa se
niskassaan vaikka kokonaiset petäjät. Mutta nyt oli ottanut myrkkyä. Ja
pitäähän Topin auttaa Malakkoa, koska Jopi on ruikelo. Ja luulivatpa
Topi ja Malakias jo näiden puiden piisaavankin. He olivat aikoneet
kaikki kolme tulla tänne, lähteä täältä sitten...

”Minnekä?” kysyy Aapeli.

”Tuonnepa vain ... meinattiin tulla... Tuonne Aapeli Muttisen
huvilalle. Aiottiin tulla katsomaan tuota monttööriä.”

Sitä varten oli paksuposkinen Topi lähtenyt jo etukäteen tänne,
Malakiaksen jäädessä Jopin kanssa pistämään tulta saunan uuniin. Ja kun
kala sitten oli näyttänyt syövän niin perhanasti Sanukan onkea, oli
Topikin ruvennut ongelle.

Topi ja Sanelma keräävät pajupensaiden välistä särkensä ja ahvenensa.
Muut särjet lupaa Topi antaa kissalle, nuo ruotaiset rauskut, joita hän
ei sano syövänsä muuta kuin oikein nälissään. Sanelmalla on vähän
enemmän kaloja kuin Topilla, jolla on kymmenisen, ja molemmat saavat he
nyt lisää Aapeli Muttiselta ja neidiltä. Eikä enää syökään. Jo äsken
on Sanelma alkanut kyllästyä odottaessaan turhaan nykimistä.
Kärsimättömänä on hän ravistellut onkensa vavalta pois sudenkorentoja
ja tiuskinut:

”Siihenkös te koinimaan.”

Kun Sanelma sillä tavoin huusi ja räiskytteli vettä, lupasi Topi antaa
hänelle selkään.

Nyt keikkukoon Sanukka Topista nähden miten tahtoo. Lampi on painunut
varjoon. Sen lämpöiseltä ja samalla viileältä hengähtävä vesi on
tummanvihreää. Tuolta yhdeltä kohdalta ainoastaan kiiltelevät enää
auringon hopeiset säteet. Sudenkorentojen räpytys raukenee, ja hyttyset
alkavat purra ilkeämmin.

Välistä kuuluu niityltä vielä kurpan valitusta, väsynyttä. Yhä pitemmät
ajat on lintu vaiti.

Hiljaa suhahtelevat viikatteet ja haravat niityllä. Hevonen koluuttelee
rekeään ladon luona.

Luoteessa metsän takana hohtaa entistä punaisempia pilviä. Aho ja lehto
loistavat punaisina ja kellertävinä.

Mutta lammesta, jonka kalvoa eivät kalat enää vesirenkaillaan riko,
kuvastuu mäki ja torppa yhä selvempinä.

Heinämiehet alkavat lähteä rannalta. Ensin Leja, Aapeli Muttisen ja
Lyygian perästä, joiden kintereillä Topi Sanelma ja pikku kepsuttavat.
Onhan Lejan mentävä lehmiä noutamaan. Hän eroaa Muttisesta ja Lyygiasta
ja lähtee juoksemaan isolle aholle päin.

”Mistähän ne juhkurat nyt löytyvät?” kuului Leja virkkavan.

Silloin huutaa Lyygia hänelle, että lehmiä oli nähty tuolla vuoren
takana. Yömin hän oli varmasti tuntenut. Siellä ne Käkriäisten lehmät
lienevät. Ja Saarakin sanoo, että siellä ne olivat lehmät. Iloisesti
kiittää Leja neuvosta neitiä, ja alkaa rientää lammen päätä kohti, ja
sitten suoraan poikki luhdan ja kankaan vuoren toiselle puolen.

Saara on noussut laiskasti paikaltaan, tullut katsomaan Topin ja
Sanelman kaloja. Hän lupaa syödä mokomat tiistit pyrstöineen pää
edeltä. Ja hän ihmettelee herralle:

”Ei tästä lammesta enää saa kaloja. Ennen siitä sai. Ananias veti
kontilliset: kun pisti siihen sakeanverkon riekaleen, niin tuota pitkiä
särkiä ... niinkuin mitä lahnoja. Ja ongella sai yhtenä aamuna satoja
kaloja. Mikähän siinä on, kun siitä ei enää saa?”

Niin ihmetellen kulkee Saara Topin, Sanelman, Muttisen ja neidin
perästä ylös mäkeä.

Maunon Pertta huudahtaa niityltä:

”Ja yötyötä kun minä en tee! En milloinkaan ... tällaista, hihi. En.”

Pertta Kinnunen heittää siis haravansa karheelle, sukaisee ylleen
röijyn ja alkaa rientää mökille niinkuin toisetkin.

”Niin, ja verkothan ne olisi vielä pantava likoon!” äännähtää Ananias,
kun Maunon Pertan Sanelma astelee hänen ohitseen äitinsä perästä.
”Täytynee hankkia kalaa ... vieraille.”

Ananias huokaisee. Sanelma hymyilee hänelle, niinkuin aina muillekin.

”Mitäh?” kajahtaa silloin Juutas Käkriäisen möräkkä ääni peremmältä
lammen rantaa, jossa hän yhä niittää kumarassaan. Ja hän pysäyttää
viikatteensa ja katsoo kyyryissään taakseen. Hän sanoo: ”Niin ...
Ananias ... verkkojako heittämään? Mene sinä... Minä ... nämä heinät
täällä... Minä täällä vain kumpsin.”

Sitten alkaa Käkriäinen jälleen niittää.

Ananias riisuu tamman. Kohta kuskaa hän sitä mäelle niin että kumisee.
Hurja juoksee Ananiaksen ja hevosen edeltä.

Niityllä ei ole enää muita kuin itse Käkriäinen ja hänen lankonsa
Mauno, joka seisoo vielä ladon luona, mustana ja lapikkaiden kiverät
kärjet levällään. Mauno katselee Käkriäistä. Juutas ei näytä
kiiruhtavan niityltä. Lieneeköhän se yhä äkäinen Maunolle? Tai on kai
se äkä rauennut niinkuin muutkin Juutaksen uhkaukset? Vai pelänneekö se
joutua Muttisen kanssa pitempiin pakinoihin?

Joutaisi Juutas tuolta jo tulla, että se jaksaisi yöllä hommata.

Mauno äännähtääkin Käkriäiselle ja kehottaa häntä tulemaan jo pois.
Mutta Käkriäinen ei hänen ääntään edes kuule. Käkriäinen niittää.

Ei hän pelosta siellä niityllä ole. Maunon pelosta ei enää yhtään. Eikä
hän pelkää enää Muttistakaan niinkuin äsken: sillä ei tuo Aapeli vielä
ainakaan sanonut mitään, ei edes sitä kuin tavallisesti tänne
tullessaan. Paljon huolettomampi on Käkriäinen hänestä kuin päivemmällä
tuvassa, ja siihen huolettomuuteen on muutakin syytä kuin Aapelin
tähänastinen lauhkeus. Jos se Aapeli nyt alkaisi kysellä, kuinka on
tuvan korjaamisen laita, niin nyt Juutas saattaisikin vastata, että
tehdyksi se tulee: nyt hän alkaa sitä tehdä, vaikka huomenna. Sitä
varten on Mauno tänne otettu. Ja voihan sen tuvan korjauksen nyt
todella alkaa ... vaikkapa ei ihan huomenna, niin sitten ... myöhemmin.
Onhan ensi yö valvomista. Eipä silti, ettei hän kestäisi työtä
huomennakin. Hän tuntee nyt päässeensä alkuun. Päässeensä
makaamistuurilta. Siksi hän nyt tätä heinääkin niin iloisesti ja
myöhään kumpsii.

Minkäslainen työinto hänelle nyt tulikaan! Joskus se tulee, se oikea
into. Nyt tuli ... parin kuukauden perästä. Koko päivän hän on
soutanut, kantanut ja kävellyt. Ja kaivellut louhiakin. Mutta eipäs nyt
vain väsytä, tätä kummeksii hän itsekin. Oikein hyvältä tuntuu tässä
kumpsia. Kun työpuuska tulee, silloin on kaikki kuin leikkiä.

Tuonnottain hänen sisuaan vielä pisteli, että Mauno pakotti hänet sillä
tavalla tahtoonsa. Se oli häväistys. Se kuohutti hänen maksaansa niin,
että hänen teki mieli juosta vielä uudestaan metsään. Mutta kun herra
oli talossa, niin olisi Maunon Pertta voinut Maunon kehotuksesta mennä
milloin tahansa haukkumaan hänelle Käkriäistä, ja ihmekö temppu olisi
ollut silloin saada Muttista suuttumaan!

Onneksi eivät tästä häväistyksestä tienneet muut kuin Rosina, koska ei
Pertta Kinnunenkaan siitä Käkriäiselle hiiskunut. Jos se olisi tiennyt,
kyllä se olisi hoilottanut.

Ja sitten vähitellen oli Juutas Käkriäinen alkanut olla hyvilläänkin
tästä pakollisesta tottelustaan. Niin, hän päätti nielaista sen kuin
jonkin hyvin pahalta näyttävän ruuan, keltaisen juurikkaan, jollaisia
Muttisen Aapelilla on ruokana pöydässä. Ja päätti hankkia siitä
tottelusta itselleen hyötyä. Ruveta oikein hartaasti keittämään viinaa
ja saamaan rahaa. Hommaamaan, koska nyt oli kerran herännyt hommaamisen
alkuun.

Ja eikös olekin parasta niin, että polttaa? Eikö hän itsekin ollut
monesti ajatellut, että polttaa sitä pitäisi. Se on selvä, että sillä
tavoin saa rahaa seitsemän mokomaa enemmän kuin maajussin työllä.

Kyllä. Mutta miksikä piti muiden tulla tyrkyttämään sitä hänelle ...
ennenkuin hän itse oli ennättänyt ruveta siihen?

Nyt on kuitenkin tapahtunut, mikä on tapahtunut. Ja hän tahtoo unohtaa
sen ilkeän pahan, tahtoo muistaa ainoastaan oman hyvänsä. Ja suostuu
antamaan toisellekin osuutensa, Maunolle.

”Kärsimällähän niistä pahoista pääsee”, sanoi ennen Juutaksen
tuttavakin, Hiesun herännyt mylläri.

Olkoon siis unohdettu.

Mutta nyt on edessä toinen luokka. Viina ... pitää keittää sellaisessa
paikassa, ettei herra aavista mitään. Eikä varsinkaan se
teräväsilmäinen neiti.

Niitä keittopaikkoja, joita on paljonkin, Juutas nyt tässä tuumiikin,
kumpsiessaan.

Mukavalta tuntuu ajatella, että kun yksi keitos on keitetty, niin
pääsee kuljeksimaan vähän lääniin. Tarinoimaan. Pois kaikenlaisista
kotoisista kärhäyksistä. Siellä läänissä saa olla rauhassa, jos osaa
pitää varansa kateellisilta ruununmiehiltä. Ja syödä saa hyvin, sillä
sitten on rahaa.

Sekin tieto, ettei hänen tarvitse kauan Putkinotkossa kumpsia, vaan
pääsee huilaamaan, tekee osaltaan tämän kumpsimisen niin mieluiseksi.

Mauno Kypenäinen äännähtää jälleen ladon ovelta hänelle:

”Juutas hoi! Tulehan nyt jo pois.”

Juutas ojennaiksen hiukan ja vastaa:

”Kyllä, kyllä... Se nyt ennätetään, se asia, hehe. Minä vain ... tässä
ensin vähän kumpsin...”

Mauno hymähtää ja lähtee silloin kartanolle. Toimeen innostunut Juutas
jää yksikseen sinne lammen perukkaan, metsän varjoon.

Putkinotkon mökin pihalla ovat nyt jo kaikki muut. Ja sielläkös nyt käy
huuto ja iloinen mekastus! Siellä on ääntä, ja väkeä vinon pihan
täydeltä!

”Hau, hau, hau!” matkii joku lapsista koiraa.

”Nau, kurnau!” huutavat toiset kissalle.

Ja toiset hevoselle: ”Ihahahaa! Öhöhöhöhöhöö!”

”Muu! Mää!” matkivat eräät.

Joku vaakkuu variksena:

”Vaa, vaa!”

Repekka juoksee Hurjan kimppuun. Hurja on leikkisällä tuulella, illan
viileässä. Se murisee ja juoksee ympäri Repekan. Repekka kirkuu
riemusta. Sanelmakin aikoo ottaa kiinni Hurjan, joka kiitää yhä
villitymmässä kehässä, suu virnallaan, pystykorvat niskaa pitkin.
Repekka matkii koiraa. Ja sitten Sanelma tammaa:

”Ihahaha.”

Topi huutaa Moksia saamaan särkiä. Kissa onkin kartanolla, ilmestyy
miesten aitan alta ja naukuu. Ananias sanoo:

”Kuinkas muuten, kotiinhan se mies illalla metsätöistä tulee! Ja onpa
se saanut lintuja, koska ei elävä särkikään kelpaa.”

Ananias alentaa veräjää, niin että Sohvi pääsee yöksi laitumelle.

Repekka tahtoo Moksin kiinni. Saa sen kiinni, riiputtaa sitä keskeltä
vatsaa ja nauraa ja hokee:

”Voi tinnuu ... mokoma patkariäpäle.”

Moksi ponnistelee vastaan, naukaisee ja raapii. Repekka itkaisee taas.
Topi matkii kissaa:

”Kurnau! Kurnau!”

Pikku Sanelma yltyy Topin sanoista:

”Kurnau, rako auk’!”

Saara on istuutunut aitan portaille Maunon Pertan Sanelman viereen,
mutta Pertta Kinnunen menee Muttisen Aapelin ja neidin luokse. Saara
ottaa syliinsä Moksin, joka livisti kiukkuisen Repekan käsistä, antaa
kissan kelliä selällään, koettelee sitä haaroista ja sanoo Pertan Sanelmalle
:

”Poika se on tämä, munat tällä on.”

”Niin on”, myöntää Maunon Pertan Sanelma iloisesti.

”Hau hau, hau!” matkii pikku Jopikin Hurjaa, tullen saunalta. Hurja
haukkuu. Kallio pihan vieressä kaikuu. Topi hirnuu:

”Ihahahaa.”

”Hihuu!” nauraa Muttisen Aapeli.

Pikku Sanelma sanoo:

”On täällä nyt kaikkia rääkymisiä. Missä lienee kana kotkottamasta!”

”Pitäisi hakea kanakin”, huutaa Jopi.

Rosina kiljaisee tuvan ovesta pihalle:

”Sehän sinne vielä! Eikös kukko! Joko ne lisäpuut on tulleet saunaan
metsästä? On siinä nyt kikakakaa! Ja säkätys ja häkätys! Sanukka,
vetäisenkö sinua uuninkoukulla pääkuoreen.”

Rosina juoksee siihen kesken kiireitään. Hänellä on uunikoukku, jolla
hän on juuri tyhjentänyt uunista hiiliä. Tuvan pankko hehkui niitä
punaisenaan.

”Vetäise!” vastaa pikku Sanelma äidilleen.

”Ai ai, vetäise tosissasi!” huutaa Maunon Pertta. ”Vetäise!
Pääkuoreen!”

”Pää! Pää!” matkii pikku Sanelma Pertta Kinnusta.

Topi on olevinaan kana. Hän kotkottaa:

”Kot-kot-kot ää ja öö! Kot-kot-kot ää ja öö!”

Pikku repaleissaan maanittelee:

”Tipu tipu tipu-tii!”

”Ammuu!” ammuu Topi.

”Ammuu!” Repekka ja Sanelma matkivat Topia.

”Hau hau! Vouh vouh!” räyskyttää joku.

”Piu, pau”, sanoo Ananias.

”Haha! Hohoo! Hähä! Höhö! Hihuu. Ihihuu!” Ei erota, kuka mitäkin
huutaa.

Maunon Sanelma hihittää.

”Pää”, määkäisee Mauno Kypenäinen möräkällä äänellä tuvan nurkalta.

”Tuokin, tuokin!” hoilottaa Maunon Pertta.

”Hau! Muu, muu! Pää! Ammuu! Käkäkäkä! Röhröh! Kukkuu! Kur nau!” räikkyy
koko mökin piha iloisesti.

Mutta Rosina Käkriäinen ikkunan reiästä:

”Voi sun siunatkoon, kun ihmisen sikiöt rupeavat elukoiksi!”

”Huu! Huu! Huu!” toitottaa Jopi. Hän on kiivennyt aidalle seipään
viereen, jossa riippuu rääsyjä. Hän matkii laivaa. Kaiku kalliosta
vastaa.

Pikku hihkuu:

”Pennut hoi! Pennut, pitäkää turpanne! Ruvetaanpas heittämään
häränpyllyä.”

Pikku asettuu heti nenälleen maahan. Tukka roikkuu nurmelle.
Sitten hän heittää kuperkeikan niin että reidet vilahtavat.

”Voi pyhä Jooseppi!” huutaa Maunon Pertta, katsellen Muttiseen, joka
seisoo hänen vieressään. ”Herneenkukka näkyi!”

Muttinen ällistelee:

”Mikä se on?”

”Mikäkö?” vastaa Maunon Pertta nauraa tirskahtaen ja katsoo syrjään.

”Se on ruuslillikka!” tirskahtaa sitten Pertta.

Topi heittää neljä häränpyllyä perätysten, kiroten viimeisellä:
”Voi r-ranta-rrillikka! Koski pääkuor-reen. Vaikka oli r-reuhka
kor-rvilla.”

Muut lapset pyörivät Topin Sanelma perästä. Pikku seisoo koivet
pystyssä. Jopi hyppää alas aidalta. Ester saa yhden häränpyllyn
kerrallaan, Repekka ei pääse yhtään, vaan kaatuu aina kupeelleen.
Saaraa ei haluta heittää häränpyllyä. Tuskin kehottaa hän siihen isoa
Sanelmaa. Maunon Perttakin hoilottaa Sanelmalle:

”Mene sinäkin siihen...”

Hänen Sanelmansa menee ja pyörähtää muutaman kerran, pitäen hameitaan
koossa polvitaipeesta.

”Minäpä heitän lehmänkin pyllyn!” sanoo Topi.

”Niin, kun sinulla on isän reuhka päässä”, vastaa pikku Sanelma. ”Mutta
heitäpäs ilman karvahattua. Heitäpäs!”

”Vaikka ilman kar-rva ... mitä”, sanoo Topi ja heittää selkä edellä.
Ainoastaan Repekka ei ymmärrä, miten lehmänpyllyä heitetään, vaan
puskee maata nelinkontin niinkuin kuperkeikassakin. Ja viimein hän
asettuu selälleen ja piehtaroi siinä ja nauraa:

”Hihihi! Hahaha...!”

Ruohikko tuoksuaa. Metsä loistaa vaaleanpunaisena lammen takana.

Mutta korkeimpana kaikuu Rosinan ääni. Tuvassa hän on ärjynyt koko ajan
itsekseen. Nyt ryntää hän jälleen pihalle: säkättäen tavoittelee hän
portaiden edestä keppiä. Ja hän voihkii ja huutaa:

”Johan nyt on maailman loppu, etteivät ihmisen ruumiin sikiöt tottele!
Että tosiaan ... ulvovat kuin sudet! Sinäkin, voi ... Pertan Sanelma ...
vaatteillasi. Tantereella, jossa on koiran kökkiä, ja kissan kökkiä, ja
Repekan... Sanikat!”

Rosinan kiljahduksen luulisi kaikuvan aina taivaan napaan saakka, kun
hän huutaa:

”Ai, ai!”

Sitten laskettelee hänen kielensä yhtenä väkkäränä:

”Ja eikö sitä olisi muuta tekemistä! Saarukka. Muoskat ... kuin siinä
pyllyään näytellä, häh! Eikö sitä olisi veden kantamista saunaan?
Malakiaksen kanssa on kylmä kannettu, ja lehmänhaude. Sinä, Saara. Ja
muut. Eikö sitä olisi vastojen tekemistä! Ja sian syöttämistä...! Ja
lampaan! Sinä se yllytit, Saara! Ihmisten tähdenkin hävettäisi ...
sellaista mallia. On tämä mallia! Ja ettekö te kuule? Topi ja Sanukka!
Ja Jopi! Ne lisäpuut! Ei nyt mitään, ei vaikka...”

”Nyt piru sinut nokkii!” huudahtaa Rosina ja antaa kädellään
nasahduksen pikku Sanelman säärille, joita Topi pitää pystyssä. Topi
juoksee pakoon. Pikku Sanelma suuttuu. Hän hyppelee koholla ja huutaa:

”Ei pieksetä, ei.”

”Kah, sellainen elävä!” äännähtelee Rosina.

Kaukaa jostakin lammen rannalta kajahtaa nyt Käkriäisenkin ääni:

”Mikä se on...? Se rähäkkä...”

Sen kuulevat ainoastaan Muttinen ja Maunon Pertta ja neiti, jotka
seisovat koivun luona. Muut eivät kuule, sillä kovin kiroilee pikku
Sanelma. Ananias tulee tapansa mukaan Rosinan avuksi ja uhkaa pientä
siskoaan ohjaksenperillä.

”Ei, ei pidä lyödä!” suhahtaa Rosina Ananiakselle.

Pikku tavoittelee kynsimään Ananiaksen silmiä ja kiljuu:

”Minä tapan sinut.”

”Lyö vain lihaksi, lyö! Itku pitkästä ilosta”, ärsyttelee Ananias Sanelmaa
.

Repekka säikähtää siitä, että Ananias rapsuttelee Sanelmaa kynsille, ja
alkaa itkeä. Rosina nostaa Repekan syliinsä ja lohduttaa:

”Eihän kullalleni mitään...”

”Tämä sitten on elämää. Minä en kammarissani tällaista sallisi ... jos
minulla olisi pentuja... Kyllä hakkaisin”, huutaa Maunon Pertta. Rosina
hymähtää hänelle:

”Onhan niitä sinullakin.”

”Mutta ne ovat vaivaistalolla”, tiuskahtaa pieni ja musta Sanelma, joka
nyyhkii, hieroen nenäänsä tukallaan.

”Hihuu!” naurahtaa Muttinen ja nyökyttää päätänsä.

Pertta Kinnusen silmissä leimahtaa, ja hän tavoittaa nurkalta
ongenvapaa, lyödäkseen pikku Sanelmaa. Vapoja on siinä, Muttisen ja
neidin. Mutta kun Muttinen ja kaikki hymyilevät hänelle, hillitsee hän
itsensä, vaikka häntä harmittaakin. Hän katselee neuvottomana
ympärilleen, ja sitten huudahtaa hän:

”Meidän Sanelma, lähdetään me tekemään saunavastoja. Niin ne tulevatkin
tehdyiksi ja rutakasti!”

”Saunapuita! Saunapuita, Topi ja Jopi ja Sanelma!” toistaa Rosina.

Saarakaan ei viitsi hautoa siinä ilkeitä ajatuksiaan, vaan lähtee
hänkin vastantekoon Pertta Kinnusen ja Pertan Sanelman kanssa. Tuonne
he katoavat yläveräjän ylitse, tuoksuvaan koivumetsään.

Ananias tahtoo Topia kanssaan heittämään verkkoja. Mutta Rosina, joka
paistaa leipiä tuvassa, sanoo etteihän tässä mitään tule, jos Ananias
sen Topinkin vie: saunaan ei saada löylyä koko iltana... Ja Ananias
arvelee silloin voivansa tulla toimeen järvellä yksinäänkin: onpa hän
ennenkin vuoroin melostellut ja vuoroin laskenut verkkojaan. Mutta
silloin sanoo Mauno Kypenäinen, että hän lähtee Ananiakselle kaveriksi.

Sitten juttelee Mauno Ananiakselle jotain hiljaa. Nyt he menevät
perätysten rannalle. Hurja häärii Ananiaksen ympärillä ja pääsee
Ananiaksen mukaan.

Topi pihalla kyselee, missä se nyt on se kirves.

Jopi vastaa sen olevan kujalla, jossa puita äsken hakattiin.

Vähän ajan päästä astelee Topi miehekkäästi kirves olalla saunalle.
Hänen perästään kepsuttavat Jopi ja pieni Sanelma.

Pihalle jää Lyygia. Hän istuu isolla kivellä ja houkuttelee Esteriä ja
varsinkin kullanruskeaa ja säihkysilmäistä Repekkaa luokseen. Repekka
katsoo häneen välkkyvin silmin, mutta vierastaa vielä. Lyygia menee ja
kaivaa Muttisen Aapelin taskusta rusinapussin. Hän sanoo Aapelille:

”Voi kuinka tuo Repekka on kaunis ... kuin pieni enkeli.”

”Niin, se on kuin renessanssin enkeli”, myöntää Muttinen, joka pistää
suuhunsa rusinoita ja antaa sitten pussin Lyygialle. Nyt tulevat lapset
neidin viereen. Pian juoksee Ester tupaan, näyttämään namusiaan
äidilleen, joka vetää leipiä hehkuvan uunin mustasta kidasta. Iloisesti
huudahtaa silloin Rosina. Lyygia on siepannut Repekan polvelleen,
nipistelee häntä pyöreästä leuasta ja lujalihaisesta poskesta.
Kurkistaa hänen tummiin silmiinsä. Oikoo tytön tukkaa ja jokeltelee
hänelle. Rosina ilmestyy ovelle ja katselee ihmeissään Lyygiaa ja
pientä tyttöään.

Muttinenkin huomaa, miten Lyygia lapsia hyväilee... Vieraita lapsia...

Mutta mitä Aapeli Muttinen sellaiselle mahtaa? Surullinen on hänestä
lopultakin maailma ... paha se on, eikä siitä muutu... Tullut yhä
surullisemmaksi, kun hän vanhenee.

Mitä varten elämisen taakka vielä muka Aapelin perillisille?

Ja tulisi siitä huolta. Ja Aapelihan tahtoisi köllötellä niin
mukavasti.

Pitäisi sitä uhrautua toisen onnen tähden! Ehkä siitä itsellekin onnea
hersyisi...

Ei tiedä.

Niin miettien katselee Aapeli mökin harmaita rakennuksia. Varsinkin
läävä näyttää rappeutuvan ... paitsi nyt tupaa. Mutta ... rappeutukoot.
Harmenee tuo hänen tukkansakin.

Mutta kas, tuolta saunasta tupruaa savua oven täydeltä! Ja sitä tulee
lakeistorvesta ja räystäidenkin alta, lämmintä savua. Makeaa se on
Aapelin sieraimissa.

Hän lähtee saunalle. Humaliston vieressä rantaveräjällä katselee hän
lahdelle. Vesi on tyyni... Niinkuin rasva.

Tuolla kuvasteleiksen tuttavallinen nuottakota veteen. Kodassa Ananias
puikkaroi verkkoja. Valkoinen koira tähystelee järvestä omaa
kuvaistaan.

Kauempana katiskat...

Ja oikealla rannalla luo kalliorinne lahteen tummanvihreän varjonsa.
Haapojen melkein jokainen oksa näkyy selvästi sinisestä vedestä.

Ulapan ylitse kaareutuu illan punertava taivas. Vesi on
vaaleanpunaista: läheltä vaaleanpunaista ja kauempaa vaaleansinistä.
Taivaalla, joka sekin on vienosti sinertävä, seisoo punertavia pilviä,
heijastuen veteen. Pilvet ovat kuin ruusuisia vivahteita helmiäisissä.

Koko taivaan kupu niinkuin mahdottoman simpukan sisäpinta, kalpeasti
sinertävä ja nuoren naisen lämpöisen hipiän värinen.

Aurinko laskee. Tummana kiekkona näkyi se äsken tuvan nurkalla. Nyt se
heittää kultaista kiillettä kujan seipäisiin ja välkkyy mökin tummissa
ja tyhjissä ikkunoissa.

Kolmaskymmenesensimmäinen luku

Aapeli menee saunaan. Hänen nenänsä erottaa, että saunan edustalla
haiskahtaa viileältä.

Ja lehmänlannalta... Tuossa on iso rykelmä risuja, sekä kirves mustine
ja pihkaisine varsineen. Siinä ovat pojat äsken hakanneet saunapuita.
Herra kiertää rykelmän ja varoo virsujaan noilta lehmien jäljiltä.

Hän tallustelee hiljaa kotaa kohti, jonka ovi on pönkitetty raolleen
lepänoksalla. Tavattomaksi mielihyväkseen haistelevat hänen sieraimensa
pitkästä aikaa maalaissaunan savua. Onpa hänkin maalta kotoisin.

Kodasta kuuluu lasten juttelua. Pojat ne ovat siellä: Topi, Jopi ja
Malakias.

Nyt sanoo pikku Sanelmakin kodassa:

”Tule pois, Malakko, me ei muuten lähdetä.”

”Kun ollaan pienempiä kuin sinä”, jatkaa Jopin heikko ja kimeä ääni.
Malakias kuuluu valittavan vatsaansa.

Pikku Sanelma houkuttelee Malakiasta:

”Ja herra antaa sitten sinulle rahaa. Antoi meillekin. Minun ovat jo
äidin tallessa.”

”Ja mätkäisee kop-rramitalla! Tällä viisiä!” kehaisee Topi.

Sitten kilistelevät pikku lapset lanttejaan. Topi nauraa Malakiakselle,
joka ei vielä tunne, mikä on kymmenen-, mikä viidenpennin raha. Eikä
tunne muka Jopikaan, josta on pääasia, että rahoja on monta.

Muttisen Aapeli rykäisee ja longottaa kodan ovea. Voi kuinka savu
tunkeutuu silmiin...! Ei ensin näe mitään. Täytyy kumartua savutuprun
alapuolelle ja vetäistä ovi selälleen.

Ja sitten näkyvät kodan padasta nousevassa lehmänhauteen höyryssä ja
saunan savussa Malakias ja muut lapset hänen ympärillään. Malakias
istuu kodan penkillä, selkä koukussa ja vatsaansa painellen. Muttinen
sanoo haeskelleensa Malakiasta ja Jopia. Aittojen alta, ja tuvan uunin
alta oli muka hakenut. Olisi antanut heille palkkoja, että jaksaisivat
rahdata hänelle niitä saunapuita.

”Johan minä sanoin!” huudahtaa Topi.

Nyt saavat Malakias ja Jopi kuparikolikoita muutaman. Malakias katselee
rahojaan hellästi. Ja yhtäkkiä hän huudahtaa:

”Olisipa viinaa...”

”Viinaako?” naurahtaa Muttinen.

”Niin... Se olisi tälle mahalle”, vastaa Malakias. ”Sitä minä olen
tässä tuuminut... Sillä ne käärmeet...”

”Vai sillä”, sanoo herra. ”Ja mistähän sinäkin viinan maun tiedät?”

Niin, kyllähän Malakias sen tietää, vaikkei uskalla Muttiselle jutella.
Eikä olisi jutellutkaan, jos ei olisi näin rahojakin annettu. Epäröiden
ja viinaa ihastellen virkkaa hän nyt, että on hän sitä maistanut ...
jonkun kerran talvella... Tuolla puita metsästä kaadettaessa. Tuvan
uuniin koivuja...

Topi iskee Malakiakselle silmää, ja Jopi katsoo pelästyneenä.

Mutta Malakias selittää, että Mauno-eno oli sitä antanut: pakkasella.
Oli ollut täällä Putkinotkossa. Ja se oli ollut isän kanssa metsässä
mukana.

Muuta ei Malakias kerrokaan. Ei, Malakias muistaa miten isä silloin,
kun poliisit kävivät Putkinotkossa riehumassa ja etsimässä viinoja,
varoitti Malakiasta ja muita hiiskumasta kenellekään niistä. Ja siksi
ne rutkaleet eivät löytäneet mitään. Kovin uhkasi isä vanhinta poikaa,
heristi lopuksi nyrkkiäkin, isoa kuin halkonuijaa. Ja sen nyrkin maun
tietää Malakias ennestään...

Toissa talvena isä kuritti häntä, kuhnustelemisesta löi kalikalla ...
vähän ennenkuin hän löi kirveellä jalkaansa. Mutta Malakias vihastui ja
lähtikin lääniin. Topilta sai hän rahaa, ystävältään. Topille olivat
niitä antaneet vieraat, jotka Putkinotkon kautta kulkivat ja
opastuttivat itseään Topilla. Niitä rahoja oli paljon, niitä kuului
olleen markka. Malakias aikoi mennä rengiksi lääniin. Tuiskussa
taivalsi hän suuren järven ylitse. Parissa talossa hän kävi kysymässä
renginpaikkaa. Mutta eivät ne häntä sinne ottaneet. Ja sitten ne rahat
loppuivat, ja Malakias lähti takaisin kotiin: tuli niin ikävä äitiä.
Kotona oli Ananias juuri saanut langoista jäniksen. Se oli keitetty, ja
Käkriäiset istuivat pöydässä jänislientä syöden. Silloin huudahti
poikaansa ikävöivä Rosina, huudahti naurahtaen:

”Olisipa nyt Malakias täällä ... niin saisi jäniskeittoa.”

Ja samassa aukesi ovi ja Malakias astui sisään, rikkonaisine
pieksuineen ja lunta niska täynnä...

Pahalta oli Malakiaksesta tuntunut läänissä. Ikänään ei hän taida enää
sinne lähteä. Eikä tuo isä enää ole lyönytkään häntä, ainoastaan
nyrkkeineen tulee kohti ja kääntyy sitten pois. Malakias onkin jo mies,
eikä tahdo hiiskua ... niistä.

Eihän Malakias toki ilmoita Muttiselle, että isälläkin on ollut viinaa,
jos hän sattuikin iloissaan virkkaamaan sanan siitä hyvästä viinasta.

Eikä häneltä suinkaan udella.

Ja sitten Malakias lähteekin hakemaan saunapuita. Hän arvelee vielä
ainoastaan nousten paikaltaan ja katsellen kattoon, päässä se Aapelin
vanha ja kehno knallihattu:

”Olisi se tässä taudissa toista kuin nuo matokassin pavut... Ja alkakaa
siitä tulla, pojat ja Sanukka! Ei niitä puita enää paljoa tarvitakaan.
Kaksi kiukaallista täällä on jo lämmitetty. Jos kolmannen lämmittää,
niin paistaa saunassa vaikka Kenkkuinniemen ja koko maailman. Ja Sahan
hovilaisetkin vielä paistaa, kypsiksi kuin nauriit. Mutta jos olisi
sitä ... tarvitsisi välistä olla tautien ja rohtojen tähden...”

Sanelma ja pojat lähtevät. Jopi pinkaisee kuitenkin ensin kartanolle,
viemään talteen rahojaan. Toisille ei hän ilmoitakaan, minne hän ne
vie.

Topi arvelee, että Jopi vie ne kuin harakka piiloon. Ja Topi kehottaa
Malakiasta antamaan rahansa hänelle, etteivät ne putoaisi metsässä.
Sanelma olisi valmis viemään Malakiaksen lantit äidin talteen. Mutta
eivät Topi ja Malakias uskokaan hänelle niitä. Malakiaksen rahat
kourassa pönttää nyt Topikin pikku Jopin perästä pihalle. Malakias
ottaa kirveen ja astelee Sanelma kintereillään hitaasti rannalle päin.
Koppahattu on Malakiaksella otsalla, ja pörröinen tukka niskasta
pystyssä.

Mutta Muttinen painaiksen saunaan. Kotaan asettaa hän juurihattunsa,
joka on epämukava näin ahtaissa paikoissa. Saunan matala ovi aukeaa,
hehku ja helle lyövät häntä vastaan. Kyykkysilleen täytyy taas
kumartua. Mieluisa hehku ja helle suuren ja mustan kiukaan nielusta,
joka loistaa puolillaan hiiliä. Ja se säkenöi kultaisine kiiluineen
niin, että silmiin koskee, kun kurkistaa kiukaan alle. Siellä lekkuu
vielä keltaisia liekkejä, ja hiilten keskellä loikoo palavia kekäleitä,
melkein sylen mittaisia. Muutamia puita on jäljellä myöskin saunan
permannolla.

Niitä hän nyt työntää uuniin, hiilien ja rätisevien kekäleiden päälle,
ähkien ja ponnahtaen takaisin, sillä tulen hehku käy tuimasti naamaan.
Ah sitä tuimuutta! Onpa se ... hänestä rakasta. Rakasta on savukin,
joka pakottaa irvistelemään ja vettä valuvat silmät umpeen. Hän yskii
ja laskeutuu ihan maanrajaan. Siihen hän istahtaa. Kuumalle penkille,
vastapäätä kiukaan punaista kitaa, nokka maata kohti. Hän ihailee
jälleen saunaa, oikeaa maalaissaunaa, pitkästä aikaa. Sininen savu
täyttää kylyn. Ja vähitellen se hiukan selvenee. Onpa se savu hänestä
niin pyhä kuin Sebaoth, joka muinoin täytti savuna todistuksenmajan.

Ylhäältä kuultaa lakeisreikä, kiskoo savua ... niinkuin Käkriäinen
piipustaan.

Nyt alkaa erottaa lauteetkin: siellä on Aapelin loikomapaikka,
samanlainen kuin huvilankin saunassa. Se on hyvä paikka, leveä ja
oikein mukava.

Ja lauteiden alta tuntuu vanha vastanlehtien ja mullan haju, mukava.
Sieltähän ne akat sanovat lapsia löytävänsä. Tuollaisesta se on äiti
Aapelinkin kaivanut, mullasta ja moskasta ... kuin onkimadon.

Mikä vihertävä läiskä tuolla peränurkassa? Vastahan se oli.

Ikkunaruutujen tomussa näkyy lasten kämmenten jälkiä, ja ikkunan takaa
vihertävä järvimaisema, nokkosten ylitse, joita kasvaa saunan
seinävieressä.

Nyt kuuluu airojen vingahtelua. Ananias ja Kypenäinen näkyvät siellä
soutavan. Mauno on perässä. Koira istuu kokkalaudalla: sen pää
nytkähtelee airojen tahtiin.

Aapeli katselee soutajia, ja arvelee sitten, että täällä ne Käkriäiset
nukkunevat nyt kesällä, kun tupa on rikki. Tuollahan saunan takana on
niiden ryysyjäkin! Mutta mihinkähän ne talvella joutuvat? Kun niitä ei
saa korjaamaan nurkkiaan.

Saunassa on hauska savun tuoksu, ja nukuttava lämmin hivelee poskia ja
hehkuttaa naamaa. Polttaa käsiä. On hiljaista. Sirkka kilkuttaa mustan
kiukaan takana.

Avonaisista ovista hengähtelee kesäisen illan ilma.

Mainio tämä sauna, sisään lämpiävä! Aina mainio: sekös vasta hyvän unen
antaa, oikein nokinen sauna, joka tukkii lämmitessään savullaan
ruokatorven. Sisäisestikin se tahtoisi savustaa kaikki pahat ihmisestä
pois. Ei tällaiselle saunalle, josta tarttuu nokea kämmeniin, mikään
sauna ole vertainen. Tässä ne seinät kuumenevat talvellakin, niin ettei
katto tipu kylpiessä tulista vettä niskaan. Ei, tällaisissa on oikea
löyly, huuruton ja tasainen. Ja lauhkea niinkuin mesi.

Mieleisimpiä ovat nämä saunat Aapelille melkein kaikesta, mitä on
Putkinotkossa. Kuinka hän olikaan saattanut olla poissa näistä
saunoista toista vuotta, hän, jolle sauna on mahtanut syöpyä vereen:
tällaisessa kylvyssä on, kuten äsken ajateltu, torppari Muttisen poika
avannut tihruiset silmänsä ensimmäisen päivän hämäryyteen, itkenyt ne
itkunsa, joista ei ole enää hienointakaan aavistusta, itkenyt ja
parkunut. Ja mitä muistoja on hänellä juuri näistä Putkinotkon
saunoista. Tässäpä hän oli täällä kylpenyt alkuajat, koska huvilassa ei
vielä ollut saunaa, tuota kaikkein tärkeintä rakennusta, myöhemmin
teetettyä, melkeinpä tärkeämpää kuin ruokakonttori ja hella ja
kattilat. Kylpenyt toveriensakin kanssa ... ohranesteellä olivat he
lyöneet löylyä, oluella. Ja se vaahtoava neste oli mennyt kiireesti
hattuun ja hävyttömiä he olivat laulaneet, sellaisia että:

”Hulta se huuteli Honkan saunassa,
Hulta se huuteli Honkan saunassa:
Minä olen yksin täällä...”

Ja sitten he olivat polskahtaneet järveen uimaan.

Olivat silloin nuoria.

Ja jos hän milloin talvella on käynyt täällä maalla, sauna se on ollut
hänen iltahuvinsa, hänen teatterinsa ja konserttinsa, melkein mukavampi
kuin mikään muu. Eipä silti ... pitäisihän sitä konserteissakin käydä,
se kun on kulttuuria, muka. Mutta sauna: pitkien talvisten
iltapuhteiden jälkeen on se antanut väsyneille aivoille mainiota lepoa.

Sellainen on sauna hänelle ... niinkuin metsien kansan muillekin
lapsille. Ja niille muille se on vielä tohtori ja apteekkari;
enimmäkseen ainoa, hohoi! Minkä määrän se onkaan tappanut köhisevää
hinkua ja lavantautia ja rokkoa, ja muuta rupulia! Hiottamalla
vaaralliset taudin itiöt lauteiden alle. Mitkään taikakonstit eivät
ansaitse sitä kiitosta lääkitsemisestä kuin sauna.

Aapeli kääntelee nokisella kohennuspuulla hiilustan kekäleitä, naama
paisuksissa ja hikipisarat hapsien kärjissä, muistelee menneitä aikoja,
ystäviään ja ystävättäriä, jotka ovat tyytyväisinä tulleet ulos hänen
saunoistaan...

Ja ajatteleepa hän Käkriäisiäkin. Kauan he ovat nyt asuneet täällä
mökkiläisinä. Köyhyyteen nääntyvinä oli hän ne löytänyt vielä
kolkommasta erämaasta kuin Putkinotko koskaan. Jaksoi hän ne hommata
toki tänne lähemmäksi kaupunkia, vähävarainen silloin. Ja sopuisa oli
hän ollut niille olevinaan. Ja oli toivonut, että he vaurastuisivat. Ja
sivistyisivätkin. Tulisivat siisteiksi ja oppisivat ... tekemään
ruokia. Ja syömään mukavammin. Ja oppisivat ehkä hiukan kirjojakin...

Vuodet ovat menneet, ja aina tänne tullessaan on hän tavannut heidät
samanlaisina. Jopa likaisempina ... sikäli kuin lauma on lisääntynyt.

Ja jos saamattomuus heissä on vähentynyt, niin on se tapahtunut
pelkästään siinä suhteessa, että ovat älynneet ruveta viinoja
kaupittelemaan. Sen asian kuuli hän tuossa viimeksi viattoman
Malakiaksen suusta, jos oli kuullut ennenkin Kenkkuinniemen naapurien
jutuista ja nähdessään Putkinotkossakin vilahdukselta korpirojulta
löyhkääviä puteleita. Nyt kuuli, että on se Juutas sitä viime talvenakin
hommannut, mistään varoituksista välittämättä. Pitihän sitä
torua, sillä vaikka viinakset ovat Muttisenkin päästä mukavia, niin
eihän niistä ole Juutaksen tapaiselle: tekevät köntyksen ja
viekastelevan kansan entistä veltommaksi ja kehnommaksi.

Kyllä se pitäisi taas Juutas ottaa kuritettavaksi! Mutta samalla tulee
Aapelille lohduttomuus tuon perhanan Käkriäisen suhteen. Hän tietää,
ettei siihen pysty mikään: se luiskahtaa käsistä kuin ankerias, ja
pitää päänsä. Suomalainen on itsepäinen. Ja varsinkin metsäläinen on
itsepäinen. Ja onhan kielletty homma jokaisesta makeaa. Helppo ansio
hyvä varsinkin köyhistä, avuttomista.

Saarnaamisesta on Aapeli saanut Käkriäisiltä osakseen ainoastaan
vihan...

Se onkin katkerinta hänelle, josta nämä metsäläiset kuitenkin ovat
rakkaita muka, sellaisesta metsäihmisestä kuin hänkin pohjaltaan on,
nämä vanhat ja hupaisat rakkarit. Ei, mokomaa kiukkua kuin viime kesänä,
jolloin se nousi pahimmilleen, ei hän enää heiltä siedä...

Ja väsyneeksikin hän tuntee itsensä...

Niin menee parikymmentä minuuttia. Aapeli Sanelman istuu tyytyväisenä
sokaisevassa savussa. Sitten kuuluu lasten ääniä ulkoa. Pikku
ja Jopin. Ja oksien rapinaa saunan päätyseinään. Herra pilkistää oven
raosta hiljaa ulos. Jopi ja Sanelma ilmestyvät saunan edustalle,
kiskoen kumpikin perästään oksaista leppää. Ja viimein köntystää
Malakias, kantaen olkapäällään kelohaavan tyveä, jonka latvaa Topi
pitelee, kirves toisella olalla. Maahan rumauttavat he kaikki
kantamuksensa ja ryhtyvät katkomaan oksia ja puita, Topi melkein
itsensä kokoisella kirveellä, toiset käsin ja jaloin.

Illan ilma himmenee. Ylhäällä kujan suussa on taivas lämpöisen
kellertävä. Sitä vasten kuvastuvat aitat ja tumma mökki. Tuuliviiri
häämöttää mustana. Ja vasemmalle viiristä kiiluu heikkovaloinen ja
kultainen kuu, alhaalta.

Karjakujan takana reunustaa metsän huippuja ruskon punertava
ääriviiva...

Maailma yhä tummenee.

Pikku ja Jopi kuuluvat juttelevan, että hepä käyvät ottamassa
potatteja, paistaakseen niitä saunan hiilloksessa. Ja Sanelma sanoo
paistavansa ahveniakin. Silloin käskee Topi hänen tuomaan ne Käkriäisen
Topinkin ahvenet. Sanelma ja Jopi juoksevat pihalle. Jopin nappikengät
kapisevat kujalla.

Malakias kantaa saunaan sylillisen puita, Topi hakkaa toisia saunan
edessä. Verkalleen ja ähkien työntelee Malakias sitten vankkoja oksia
kiukaan alle. Muttisen Aapeli kysyy, mitenkäs Malakiaksen käärmeet nyt?
Ja Malakias sanoo, että hänen sisässään polttelee, ja janottaa:
jokaisesta lähteestä hän on vettä juonut, lotkuttanut. Hän istahtaa
lauteiden alimmalle portaalle ja erehtyy taas innostumaan:

”Mutta jos olisi sitä ... korvenvoimaa nyt... Niin eiköhän jano
lähtisi...”

Topi tulee eteiseen, kantaa saunaan sellaisen kasan leppien ja haapojen
rankoja, ettei hänen päätänsä näy niiden takaa. Ne paiskaa hän
permannolle, ja katselee ympärilleen ja huudahtaa:

”Kah, vielähän se Muttinenkin on täällä! Tupakka tuikkaa leuassa...
Mitäs pentujen puista ... nyt sen vasta pitää r-roihuta.”

Topi tarttuu paksuimpaan rungoista ja työntää sen kiukaan alle.
Täyttääpä kiilaamalla koko uunin, ja istahtaa sitten kynnykselle. Siinä
raapii Topi jalkoteriään, noita mustia ja paksunahkaisia, joista
tavallisesti veri raapiessa tirskahtelee. Ja Jopi katselee Muttiseen
kummallisesti.

Hän näkee Muttisen käännähtelevän levottomasti penkillä.

Viimein kysyy Topi:

”Mitäs te siinä pyö-rritte?”

”Mitenkä niin?” kysyy Muttisen Aapeli.

Topi naurahtaa, mutta ei vastaa. Hän tirkistelee iloisin silmin. Tulee
yhä hämärämpi, sillä uuniin työnnetyt puutkaan eivät ole vielä
syttyneet ja ne peittävät hiilustan hohteen.

Malakias laususkelee yhä jotain viinasta: kuinka hyvää se vain olisi
taudissa ... missä tahansa. Ja ruokalystin se antaa. Nälkäkin veisaa
jälleen kurria Malakiaksen mahassa. Mutta kun Aapeli kysyy, mistäpä
tuota saisi, sitä, niin ei Malakias vastaa. Ei vaikka Muttinen lupaisi
kustantaa Malakiaksen kipeyteen ryypyn, jos tietäisi, missä sitä olisi.

”Tiedänpä minä, missä sitä olisi”, sanoo Topi.

Aapeli kysyy, että missä. Ja Topi sanoo:

”Eiköhän tuota liene ... her-rra Muttisella.”

Topin leveä ja naurava suu ammottaa hämärästä.

”Vai minulla!” huudahtaa Aapeli. ”Niinkö luulet! Voi turkkilainen!
Ja ... minunko olisi pitänyt tuoda rohtoa Malakiakselle. No, ehkäpä
sinä puhut jullilleen? Mutta mitäs sinä, Topi, tirskut?”

”En minä sitä tir-rsku”, vastaa Topi. ”Tir-rskun, kun katselen teitä.”

”Minua? Mitä?” ällistelee Muttinen.

Topi vastaa:

”Kun te kyhnyttelette ja r-raavitte itseänne.”

Se on totista totta: Muttinen ei ole ajatuksissaan sitä huomannut, että
hän on alkanut käännellä itseään ja liikahdella syrjältä toiselle. Nyt
hän huudahtaa:

”Mikä... Onko tässä jotain?”

”On siinä!” vakuuttaa Topi. ”Siinä on lutikoita.”

”Lutikoita!” ääntää Muttinen ja nousee nopeasti penkiltä. ”Kuinkas
niitä! Ja mikset sitä ennen sanonut.”

Topi nauraa pienet silmät melkein ummessa, nauraa herralle, joka törmää
ulos. Malakias urahtaa saunasta verkalleen:

”Onhan niitä ... kun täällä asutaan.”

Herra riisuu kodassa paitansa ja tarkastelee sitä. Olipa niitä...!
Onhan suomalaisissa lutikoita. Nyt ravistelee hän ne ovesta lastukolle,
ja ottaapa jalasta virsunsakin. Puhisee:

”Sukatkin täynnä. Ja housut ... turkkilaisia.”

”Ruuniaivinaiset!” tirskuu Topi.

”Niin, sinä... Ja te olette asuneet täällä koko kesän? Kaikki?”
ihmettelee Aapeli.

Topi ei voi naurultaankaan vastata. Hän nauraa melkein äänettömästi,
silmät litteinä. Suu ammottaa oven kamanaa kohti, ja vähän väliä hän
purskahtaa äänekkääseen nauruun. Hän muistaa, miten Muttinen äsken
kääntelehti. Ja sitten hän muistaa, kuinka herra muutamanakin kesänä
kääntelehti samalla tavoin lammen rannalla. Oli mennyt ongelle ja
asettunut seisomaan sille paikalle, jossa rotakollaa pidetään ja jossa
on keltiäisiä. Paljasjaloin hän siinä seisoi ja onki. Ja alkoi hangata
toisella jalalla toista nilkkaansa. Topi oli silloin katsellut ja
nauranut niinkuin nytkin. Aapeli oli alkanut kyhnyttää itseään, ja
viimein huomannut ne polttavat muurahaiset. Silloin oli Topi
purskahtanut äänekkääseen nauruun, ja sanonut, että ne olivat
keltiäisiä. Samalla tavalla ravisteli Aapeli tässäkin itseään.

Vasta sitten kun Muttinen on jälleen pukeutunut ja seisoo kodassa ja
Malakias on selitellyt hänelle, että kaipa he asuvat talvenkin
saunassa, koska täällä on lämmintä kuin käenpesässä, rauhoittuu Topi ja
arvelee:

”Eivät ne pure muuta kuin ennen nukkumista. Ja enopa tuo onkin tullut
tänne ... sitä varten, että tupa korjataan. Isä ei ... ole joutanut,
sillä on työtä ... r-repimistä...”

”Repimistä?” ihmettelee Muttinen.

”Niin”, vastaa Topi. ”On sitä... Voi pi-rru! Apulaisia pitäisi olla ...
meille pennuille. Nyt ... ensiksi tuo heinä. Ja kun se heinä on tehty,
niin sitten se ot-rra. Ja kun se ot-rra on leikattu, niin se r-rukiin
leikkuu! Ja sitten se kau-rra! Voi p-rrkele!”

Aapeli nauraa Topin jutuille, ja ilostuu, että saavatkohan he tosiaan
nyt katon päänsä päälle? Mutta jos eivät saa, pitäisiköhän niille
rakentaa? Mutta sitähän ne taitaisivat odottaakin. Silloin niille
pitäisi kaikki tehdä. Kuka tyydyttää rahvaan ahnastelua? Asukoot ...
missä asuvat. Ihme, että ne tällaiseenkin tottuvat! Mutta ... kukin
omain vaatimustensa mukaan. Ja omien voimiensa... Ei hän enää
hätyyttele Juutasta pyytämällä rakentamaan. Kummastelee ainoastaan
näiden elämää. Niin ovat saaneet hänet ... väsytetyksi.

Ja kirjakauppias ajattelee, millaista talvi mahtaa olla täällä
saunassa: moisessa pari syltä leveässä putkassa. Kinoksien keskellä
kymmenisen henkeä ... punanahkoineen. Lumisten ulappain takana,
metsässä... Nuo lapset, jotka ovat juoksennelleet vapaina kaiken kesän,
melkeinpä alasti ... niinkuin ainakin metsäläiset... Ja se kesäkin on
niin lyhyt. Nyt jo illat pimenevät.

Hetken päästä virkkaa Muttinen Topille, puolittain omissa mietteissään:

”Ja sitten ... kun se kaura on otettu ja perunat otettu... Sitten se on
syksy. Ja pimeä...”

”Niin se on”, vahvistaa Topi, jonka puhe katkeaakin siihen. Kiukaan
uudestaan virkoavassa loimussa näyttävät hänen kasvonsa tulevan
yhtäkkiä vakaviksi.

Aapeli painautuu takaisin saunaan, mutta asettuu nyt kynnykselle, Topin
viereen. Kohentelee tulta. Kultaiset liekit pyyhkivät kiukaan mustaa
otsaa ja pullahuttavat sen päältä pehmeää savua.

Topi toistaa:

”Pimeää se on ... niinkuin piki ... syksyllä...”

Pikku ja Jopi juoksevat tuvalta saunaan. Pujahtavat Muttisen ja
Topin sivuitse sisälle. Sanelma kantaa helmassaan perunoita, jotka hän
heittää kiukaan eteen. Jopilla jälleen on kourassa kaloja ja hampaissa
ruosteinen veitsi, Ananiaksen takoma isosta rautanaulasta. Jopi puhkoo
kalat ja heittää suolet uuniin, mutta Sanelma kyyristyy permannolle ja
työntää perunat hiilistöön, sihisevien puiden viereen. Nopeasti ja
noitaisten vetää hän hyppysensä takaisin hehkusta.

”Vai pimeä se on syksyllä”, jatkaa herra, haluten kuulla lasten
tarinoita. ”Ja silloin te ... istutte tuvassa kuin hiiret ...
illalla...”

Topi kynsii suomuksia kaloistaan ja pistää kalansa tikkuun paistumaan.

”Niin”, sanoo hän... ”Ja kun tuulee, jylisee... Metsässä jyskää,
kaatelee puita...”

Jopi on istahtanut lattialle. Hän vilkaisee kotaan, jossa hämärtyy. Ja
vilkaiseepa saunan perukkoihinkin, sillä siellä on jo ihan mustaa. Topi
siirtyy Malakiaksen luokse lauteiden portaille. Topi kehaisee:

”Ja kiirepä tuo on Jopillakin silloin pellolta tupaan, nurkan takaa...
Tuskin malttaa paukauttaa ovea kiinni... Se pelkää...”

”Niinkö pelkää?” arvelee Aapeli.

”En mie mitään ... pelkää”, virkahtaa Jopi hiljalleen, ja vaikenee
jälleen.

Topi sanoo:

”Se lintu silloin ... pöllö... Se kun istui veräjän seipäässä ...
talvella... Sillä ... silmät kiiluivat.”

”Niin ne kiiluivat”, toistaa Jopi ja katselee silmät pyöreinä.

Pikku Sanelma alkaa kerkeästi:

”Ja saunassa, ei tässä, mutta missä lienee ollut... Kun oli tullut
sellainen ... jolla oli kuin linnun pää... Istui kiukaalla ja...”

Malakias sanoo möreällä äänellä:

”Kummitellut oli...”

”Niin, se istui kiukaalle ja heitteli sieltä kiviä”, sanoo pikku
Sanelma.

”Niinkö se heitteli, pommitti?” kysyy Muttinen. ”Ja mitä se niistä
heitteli?”

”Mummo-vainaja se sitä kertoi”, virkahtaa Sanelma.

Topi selittää:

”Mummo ... Juutas Käkr-riäisen isän...”

Topi vaikenee taas niinkuin toisetkin lapset, jotka tirkistelevät
tuleen ja seinille. Topi suu auki, Jopi vakavana ja pikku Sanelma
miettivin ja terävin silmin. Malakiaksen kasvoja ei nurkasta erota.

Saunan nokisessa ikkunassa hämärtyy.

”Ja yhdessä riihessä kun oli kanssa ollut ... oli ollut kuollut”,
jatkaa pikku Sanelma. ”Niin, joku akka, nainen, oli ollut siellä
töissä... Niin kuollut kun oli tullut ulkoa ja katsellut riiheen
kynnyksen yli.. Kyykkysiltään. Silloin se nainen...”

Aapeli kysyy:

”Mitäs hän ... silloin?”

”Mitäs hän...” äännähtää Sanelma ja huokaisee ahtaasti.

”Ei se isän mummo ollut se kuollut”, virkkaa Malakias verkalleen.

Tuokion kuluttua hän äännähtää:

”Ja minä kun en mene talvella riiheen, yksinäni. Ananiaksen kanssa
oltiin sieltä ruumenia hakemassa. Niin Ananias lähti... Niin minä
että ... en kun hevosta selkään, että ala joutua tuvalle.”

”Oliko siellä sitten ... mitä?” piipatti pikku Jopi.

”Eihän se enää silloin ... se mummo”, vastaa Malakias.

Punahuulinen Sanelma virkkaa:

”Isä teki silloin kirstun. Vietiin kirkon hautaan. Kuoli tänne... Sillä
oli kuin telkän sieraimet ... levällään ja pystyssä.”

Malakias sanoo rauhallisesti:

”Eikähän se ... se mummo... Kerran vain rumina kuului riihestä.”

”Niin ... mummoko rumisi?” kysyy Muttinen. ”Eikös...!”

”Mikä lie ollut”, vastaa Topi. ”Mutta eipä tämä mummo, tämä R-rosina
Kypenäisen, mennyt silloin muuta kuin virsikirja kainalossa riiheen.”

Sanelma selittää:

”Tämä mummo, joka on nyt.”

”Äitin mummo”, sanoo Topi. ”Se entinen oli rumahtanut.”

”Ja tämä mummo ... pelkäsi?” kysyy Muttinen.

Malakias vastaa:

”Ei, kun kävi katsomassa aamulla, jos se olisi yöllä rumissut. Kun äiti
sanoi, että yöllä oli niinkuin orsia rumuuttanut.”

”Mutta isä kun sanoi, vaikka se oli siellä se mummo, että hän ei sitten
pelkää. Ja isä meni riiheen ja jauhoi siellä käsinkivillä. Näytti,
ettei hän pelkää”, sanoo Topi.

Jokin kolahtaa saunan eteisessä. Topi käännähtää ja virkkaa kovemmalla
äänellä:

”Mikäs se siellä? Painoi ovea kiinni ... tuntui kuin olisi painanut.”

”Lampaat jos lienevät”, äännähtää Malakias. ”Vilkaise, mikä se siellä,
Jopi.”

”En tiedä”, sanoo Jopi verkakseen, mutta vilkaisee kuitenkin ulos
saranain raosta. Mutta eihän siellä ollutkaan mitään. Vain haudepata
kodassa porisee.

”Mikä lienee ollut”, sanoo Jopi.

Kaikki ovat vaiti. Sitten kertoo Topi, ettei isä pelkää pirujakaan.
Mutta yhdessä riihessä kun oli ollut kanssa kuollut... Eikä kukaan
uskaltanut sinne mennä. Se jutteli, mummo. Niin suutari kun oli lyönyt
vetoa, että hän menee sinne, suutaroimaan. Ja yksi oli heittäytynyt
ruumiin paikalle, laudalle ... niinkuin tämä mummokin rojotti täällä...
Oli vetänyt hurstit korviinsa...

Pikku huomauttaa:

”Niin, se kuollut oli nostettu kiukaan nurkkaan siksi aikaa.”

”Piiloon, oikea kuollut suuta-rrilta”, sanoo Topi. ”Toinen r-rupesi
laudalle. Ja suuta-rri kun oli tullut sitten... Niin se oli noussut
istumaan laudalta... Mutta suuta-rri kun oli napauttanut vasa-rralla
otsaan ja sanonut, että: Kun on kuollut, niin on kuollut!”

”Ja se mies”, huudahtaa Sanelma.

”Se kuoli”, vastaa Topi. ”R-reikä otsaan.”

Malakias sanoo:

”Ja se oli parhaiksi... Mitäs sillä tavalla narraamaan... Kuolleiden
kanssa ... ei sitä tarvitse turhaa matkia. On niillä ... keinonsa.”

Taas kuuluu kodasta kolinaa. Rosinahan se oli. Hän se lienee äskenkin
siihen padasta lehmänhaudetta. Hän hokee, höystäessään sitä jauhoilla
ja suoloilla:

”Jo tulevat lehmätkin kotiin... Kah, herra, pentujen kanssa! Mutta ...
jo kellot kuuluvat. Sanelman olisi mentävä tupaan, lasta katsomaan,
Esterin avuksi. Kun äidillä on lehmät lypsettävä. Ja Topi, pidä tulta
padan alla! Sitten kannetaan saunavettä, Malakias...”

Rosina katoaa jälleen. Kellojen helinää ja rominaa kuuluu.

Mutta lapset saunassa eivät liikahdakaan. He kuuntelevat Malakiaksen
juttua. Malakias näet kertoo. Toiset eivät muista edes käännellä
risahtelevia kalojaan ja kypsiltä tuoksahtavia perunoitaan. Hiilistön
tuikkavassa hehkussa kertoo Malakias sen verran kuin hän taitaa. Kuinka
kerran oli tullut riiheen, jossa kuollut oli ollut, varkaita. Ne olivat
ruvenneet rahoja jakelemaan, varastettuja. Olivat panneet ruumiin
hampaiden väliin päreen palamaan. Oli ollut talvi. Ja ruumis jäässä.
Mutta sitten leuat olivat sulaneet... Ja kuollut kun oli irvistänyt,
niin yksi säikähti niin, että kuoli.

”Hähähä”, nauraa Topi.

Hetken on hiljaista.

Lejan huuto ulkoa kuuluu:

”Pois vettä juomaan, noo-oo!”

Ja pikku Repekan ääni pihalta:

”Tänn’se-e, Jertta, tänn’se-e, Yömiä...!”

Menee tuokio. Topi kertoo taas suutarista, joka löi ruumista vasaralla
otsaan, ja nauraa. Yhtäkkiä sanoo Lejan hiljainen ääni ovelta — Leja
on ilmestynyt siihen äänettömästi, pari kylpyvastaa kainalossa:

”Topi, sinä ... nauraja, kunhan tietäisit...”

Sitten jatkaa Leja:

”Kerran ... kylän pojat ja tytöt olivat kulkeneet talon ohitse...
Siellä oli yksi tyttö, Reetta. Kuollut. Niin pojista joku oli sanonut,
että pitäisi koputtaa Reetalle riiheen. Mutta kun riihessä liikkui.
Yksi tytöistä säikähti niin, että sekaisin meni. Voivotteli,
valitteli... Ei selvinnyt ikänään... Ei saa, Topi, sellaisista
asioista ... sillä tavalla... Ja ... tässä minä toin herralle ja
neidille kylpyvastat.”

Kolmaskymmenestoinen luku

Kujalla rämisevät nyt lehmänkellot. Lehmät ynisevät, toiset ammuvat.
Sarvet kolisevat korvon reunoihin, kun Rosina juottaa Lejan kanssa
karjalleen höyryävää ja tuoksuvaa haudetta. Kaksi lehmänpäätä mahtuu
kerrallaan saaviin, toisia on siitä karkoitettava. Rosina seisoo vasen
käsi saavin korvassa, hevosenkengällä vahvistetussa, ja toisessa
kädessä hänellä heiluu lepänoksa, joka lyö tuon tuostakin pehmeästi
lehmää lautasille. Rosina huutaa:

”Jo tulee Juotikki, jo tulee! Älä päästä, Leja! Herra siunatkoon ...
helvetti, nyt se sarvillaan särkee toiset. Tämähän nyt on kuin Turkin sota
. Mitä sinä, Topi, seisot siellä saunan kynnyksellä? Hojotat kuin
komersootti. Syö, niele ne särkesi nyt ruotineen, että joudut...
Ajelemaan edes tuota Juotikkia. Lyödä sitä pitää. Äh, äh. Ja pitelemään
Poikaa kujan suussa. Että... Leja ... tule hätään! Pakana, Juotikki,
hys, häs! Va’t sii’, Yömi! Kuuletkos sinä, eikös sinun pääkuoresi nouse
saavista. Pitäisikö Juutas olla sinua sarvista vääntämässä ... kuin
aatran sahroja. Jo, jo ajoi Yömin pois. Yömi-raiskaseni! Herra
hallitkoon, halkihan tuo Palmu juo itsensä. Lyö, mukita sitä, Leja,
lyö, mutta älä niskaan. Immee itseensä kuin... Älä halkea. Kuuletkos,
älä.”

Rosinan ohut vitsa rapsuttelee tosiaan Palmun kirjavaan lapaan.

Muttinen seisoo yläaitan luona ja katselee tätä maalaiskuvaa pitkästä
aikaa, paperossinsakin unohtaen. Nyt on jo sauna siintymässä, tarkoin
kohennettu ja yhä paahteisemmaksi kuumentunut: aivan se ajoi hänet
viilenevään ilmaan. Kas mokomaa keikkumista, Rosinan hyppelyä hameet
polvissa! Onpa siinä työtä ennenkuin maito herahtaa herrojen pöytään.
Topi ja Leja lentelevät kujan suupuolella estellen lehmää ja härkää
pääsemästä Rosinan korvolle. Ynisten ja niskat tanassa ne sinne
pyrkivät.

Pihatantereelta aidan raosta huutaa pikku Repekka lehmille,
voimakkaalla ja riemuitsevalla äänellä:

”Tänn’se, Palmua! Va’t sii’, Poikaa. Va’t sii’ ... lypsetään.”

Ja sitten pillahtaa hän itkevään huutoon, niinkuin mikä käenpiika:

”Äiti, lillii!”

Mutta tuvasta kuuluu toinen meteli. Siellä lonksuttaa kätkyt
epätasaisiin permantopalkkeihin, ja lapset laulavat. Keikkuva kätkyt
näkyy tuvan seinien alitse. Siellä pikku Sanelma tuudittaa Luukasta.
Äiti ahdisti siihen. Mutta hän onkin houkutellut mukaansa Jopin,
luvaten tuolle veikolleen paistettujen perunoiden lisäksi myöskin
kaloja. Jopi on nyt syönyt kalansa ja istuu kätkyen yhdellä jalaksella.
Malakias on ikkunan ääressä. Hän oli maininnut saunassa, että nälkä
alkaa veisata kurria hänen mahassaan. Hän lähti Sanelman ja Jopin
perästä tuvalle, nieleskellen sylkeään niin, että muhku hänen
kurkussaan liikkui ylös ja alas, sillä pikku lapsilla oli perunoita ja
kaloja. Mutta Malakias meni ruokakonttoriin, otti sieltä ison
leipäkannikan ja istahti päätyikkunan ääreen sitä jyrsimään. Vilkas
Sanelma, Jopi ja sinisilmäinen Ester, jolle Sanelma niin ikään antoi
kalan, tuudittivat lasta. Kolmella kätkyen jalalla keikkuu yksi
tuudittaja kullakin, neljäs on vielä tyhjä. Selkänsä oikaisten ja taas
kumaraan paiskaten tempoo Sanelma kätkyttä. Kun hän oikein sitä
kiskaisee, tarttuu jalaksien toinen kynsipari permantoon ja vie
kätkyttä jokaisella heilahdukselle pari tuumaa päätyikkunaa kohti.
Sitten alkaa Jopikin, kalan selkäruoto suussa, nykiä sillä tavalla. Kun
päästään niin lähelle ikkunaa, ettei Malakias enää mahdu penkin ja
kätkyen väliin, sanoo Sanelma, että nyt lönkyttämään uuniin päin. Ja
sitten ajetaan kätkyellä uunia kohti. Syödään kuumia, karstaisia
perunoita ja suoloitta paistettuja kaloja, nauretaan ja lauletaan:

”Tuu tuu tupakkarulla,
mistäs tiesit tänne tulla?
Tulin pitkin Turun tietä...”

Sanelma keskeyttää laulun ja huudahtaa toisille:

”Lauletaanpas näin, lauletaanpas:

”Herrat ne nostivat lakkiaan,
talonpojat takkiaan...”

Sanelma miettii ja jatkaa:

”Hoksenperkki housujaan ...
ja Kinnusen Pertta helmojaan.”

Se on hauskaa! Sitäkös nauravat Jopi ja pikku Ester. Mutta kovimmin
nauraa pikku Sanelma. Sitten lauletaan kaikki, paitsi ei Malakias:

”Herrat ne nostivat lakkiaan,
Kinnusen Pertta rakkiaan...”

Malakiaskin naurahtaa. Ja hän sanoo:

”Minä kun laulaisin! Antaisitte minullekin särkeä.”

”Ei ole. Ei ole kaloja enää,” vastaa pikku Sanelma. ”Mutta on
potattipaistikkaita. Anna, Jopi veljelle! Niin Malakko tulee kanssa.”

Jopi inisee, että häneltä loppuvat itseltäänkin, mutta antaa silti
Malakiakselle perunan, makealta haisevan. Malakias sanoo:

”Odottakaahan... Kunhan tässä ääneni selvittelen.”

Malakias maistelee perunaa. Sitten hän istahtaa kätkyen tyhjälle
jalakselle. Mutta vasen koipensa on hänen heitettävä lullan toisen pään
ylitse, koska se olisi kiikkuessa tiellä. Niinpä hän puolittain
ratsastaa kätkyellä. Nyt panee hän kätkyen vauhtiin ... sellaiseen,
että Esterin on takerruttava Malakiaksen kohotettuun jalkaan. Ja
Malakias sanoo, että nyt pitääkin kätkyen kulkea hyppäämällä seinästä
seinään. Pikku Luukas huutaa ja rääkyy silmät pyöreinä. Malakias
nielaisee viimeisen leipäpalasensa ja laulaa:

”Karvat sill’ on kahden puolen...
Korvat sill’ on kahden puolen...”

Sitten sanoo hän:

”Mutta sitten minä laulan tätä.”

Hän laulaa tahdikkaasti:

”Enkenkula leivästä,
syö tätä seivästä...!”

Sitä sitten lauletaan yhteen tahtiin.

Se on kehtolaulu, jota Malakias ja Ananias ovat laulaneet aikoinaan
Saaralle Lejalle ja, tuudittaessaan heitä tässä samassa lullassa, isän
tekemässä koivulankuista ja sitten myöhemmin, kun syntyi yhä uusia
lapsia, vankasti raudoittamassa.

Myöhemmin ovat Saara ja Leja vuorostaan laulaneet sillä nukkumaan
Topia. Ja jörö Topi pientä ja kelmeää Jopia samassa lullassa.
Täällä ... yksinäisinä talvipäivinäkin, hankien keskellä. Usein se
leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu
kuin lyödä leikiksi? Rosina on opettanut lapsilleen laulun, jostain
itse oppimansa, joka jäljittelee kartanoiden ruokakellon soittoa. Sitä
nyt Malakias alkoi, vanhalta muistolta:

”Enkenkula leivästä,
syö tätä seivästä...!”

Nyt keikkuu pikku Luukas siinä sen laulun tahdissa ja neljän
tuudittajan keskellä, ponnahdellen vuoteensa vaatteihin. Kyyneleet
valuvat pientä nenää pitkin.

Tuleepa herrakin sitä katselemaan, yläveräjän taakse, ja huomaa samassa
Lyygian pihalla. Lyygia istuu aitan portailla. Aapeli puhuu Lyygialle,
minkä kuvan tuo laulu antaa metsäasukkaiden taisteluista, sanoo, mitä
se laulu jäljittelee. Lyygia vastaa:

”Sitä minäkin tässä ajattelin... Niin, ajatteles... Ja katsopas, täällä
on vieraskin, mummo. Ja katso, mitä Rosina antoi minulle: leipä,
lämpymäisiksi...”

Samassa tulee Maunon Pertta Sanelmansa ja Saaran kanssa metsästä.
Maunon Pertta ojentaa jo kaukaa Aapelille vastaa ja huutaa:

”Tässä on herralle vasta! Vasta!”

Muttinen käännähtää ja ihmettelee. Kiittää ... mutta jatkaa, että onpa
hän jo saanutkin vastan, Lejalta: mainion vastan, tuuhean ja pehmeän.
Mutta ei lisä haittaa mokomalle saunamiehelle kuin hän! Tällä vastalla
mäiskyttää hän tänä iltana, ja Lejan vastan sanoo hän kylpevänsä
omassa saunassa huomenna. Kehuskelee pistävänsä sen kirjan väliin
muistoksi ... ison postillan väliin.

Sitä naurahtaa kiltti ja ystävällinen Leja kujalla. Ja viisas Rosinakin
nauraa, karjaisten kuitenkin samassa Pojalle, joka pääsi könnimään
hänen korvonsa luokse. Sillä vastantekijän perästä tulivat lampaatkin
tänne riihen kalliolta, ja Topi jätti lehmät vartioimatta ja alkoi
ärsytellä pässiä. Pässi hyökkää. Rosina säkättää Topille. Aapelista on
pässi hiukan ilkeä. Harmissaankin hän on Topille, joka ilkkuu, että
Muttinen taitaa pelätä. Muttinen sanoo Topille:

”Niin, hätäkös sinulla pässin kanssa päkätä ... kun sinulla on niin
kova pää....”

Selkä edeltä väistyy Aapeli pässiä, jota Topi houkuttelee hänen
lähelleen, pujahtaen itse herran taakse. Topi näyttää pässille
kämmentään, mutta Aapeli ei tohdi liikuttaa käsiään ... mokomalle
kieppusarvelle ja mustasilmäisenä kohti puskevalle. Sehän puskee,
pässi! Se ei tottele saunavastaakaan. Ei nyt auta, Aapelin on
kömmähdettävä veräjän ylitse pakoon. Hän huokaisee pihalla. Mutta Topi
nauraa, suu kohti keltaiselta loistavaa taivasta. Sitten ajelee pässi
Maunon Perttaa, joka haukkuu Topia ja uhkaa syöttää hänellä pässin
pussit. Vastoillaan hosuen pääsee Perttakin pihalle. Nyt kääntyy
puskija saunalta tulevan ison Sanelman kimppuun: sinne oli hän vienyt
kymmenisen vastaa. Pässi päkkää, ja Sanelma kirkaisee. Saara sanoo:

”Ähä, läksipäs ääni Sanukastakin.”

Leja tarttuu pässiä sarviin ja pitelee sitä kiinni, niin että Maunon
Pertan Sanelma pääsee veräjästä.

Aapeli ihailee sillä välin leipää, jonka Lyygia on saanut Rosinalta,
oikein ison ... kuin sievoisen ryssänlimpun. Ja hän kysyy, onko Lyygia
muistanut siitä niijata. Mutta silloin hän huomaa aitan portailla
tosiaan Käkriäisten vanhan ja ruskean mummon, Juutaksen anopin. Mummo
nousee vaivalloisesti paikaltaan tervehtimään, vapisevin päin,
oksaiseen keppiin nojaten. Juuri äsken hän on tullut Sahan hovilta. On
vielä niin hengästyksissään, ettei ole jaksanut puhua muuta kuin pari
sanaa. Kehaista koreaa neitiä. Nyt tirkistelee hän herraa huonoilla
silmillään ja sanoo, naurahtava vivahde äänessä:

”Näin, näinpäs tuon herran vielä. Terveeksi ... terveeksi... Ohhoh.”

Marjoja sanoo vieneensä hoville, rahanpennejä saadakseen. Mutta jos hän
olisi tiennyt, että tänne oli tullut herra ja korea ryökkinä, niin
olisivat ne rahat lähempääkin... Eikä hän enää voi paljon poimia, ei
näe, ei. On uuvuksissa: karahka täytyi ottaa kepiksi, ei pysy enää
pystyssä muuten. Ja luita kolottaa, ja päähän pistelee. Eikö tule sade:
sitä se on nyt ilmassa. Kyllä se Isäinen osaa ilmansa nostaa. Pitää
taas istua, ei jaksa...

Mummo jatkaa hiljalleen, siellä vaivaishovilla hän on nyt asunut.
Siellä ne pitävät... Olisihan tässä sijaa herrallekin ... korean
ryökkinän vieressä, hähä.

Se nauru kuulostaa hiukan ilkeältä.

Sitten mummo tähystelee kujalle Lyygian selän takaa. Aitan nurkka on
edessä, joten hän ei erota senkään vuoksi kujalla ketään. Melkein
supattaen kysyy mummo:

”Onko ... se Rosina siellä? Tuossa aidan takana...?”

”No, ei tuo aivan tässä”, vastaa Lyygia.

Sitten katselee mummo tupaan, josta kuuluu paitsi lasten hoihkivaa
laulua myöskin Maunon Pertan ääni:

”Nuo ne tappavat tuon sikiön! Hermot repivät aikuisiltakin. Tappakoot.
Tappakaa!”

Mummo tähystelee vielä pihalle päin. Siellä puuhailevat Ananias ja
Mauno, alimmaisen aitan luona ... mitä tehnevät. Ananias juttelee
hiljaisesti Maunolle.

Aapeli sanoo Ananiakselle:

”No, verkot on laskettu?”

”Onhan ne”, vastaa Ananias.

Ananias pujahtaa aitan alle, ja kolisuttelee siellä jotain. Sitten
paiskaa hän nurmiselle pihatantereelle jotain sieltä. Mauno ottaa sen.
Se on tulikoura, jota tuulastaessa tarvitaan.

Aapeli ajattelee, että huomenna hänkin saa lihavaa tuulaskalaa...

Ulappa Putkinotkon kohdalla on muuttunut sinertäväksi ja harmaaksi.
Kaukaiset vastarannat haipuvat sinisyyteen, joka tummenee hiljaa.

Tuuli hengähtää hiukan, lämpöisesti ja samalla vilvoittavasti. Se
henkäys nostaa kuitenkin suurella järvellä pieniä ja mustia laineita,
jotka kulkevat Putkinotkon lahtea kohti.

Laivareitin kalkitut kummelit kuultavat heikosti etäisyydestä, joka
haipuu yhtenäiseen harmauteen ja sineen... Haipuu niinkuin usvaan ...
haikeaan epämääräisyyteen.

Karjakujalla alkavat lampaat määkiä. Niiden määiskelyn kuulee imettävä
emälammas navetalla. Sekin määiskelee. Ja pieni vuona mäkättää
valittavasti.

Porsaskin joskus örähtelee.

Lyygia huudahtaa vuonan ääntä kuunnellen:

”Voi tuota pikkuista vuonaa! Rosina näytti sen minulle. Se on niin
pieni, pieni!”

Yhtäkkiä kajahtaa härkäpojan ammunta, lampaiden ja lasten äänet
voittaen. Rosina tulee veräjälle ja huutaa tupaan:

”Sitäkös te sillä kätkyellä seilaatte! Malakias ... kannikoillaan
liippaa lattiaa niinkuin koiran ... tärpättiä hännän alla...”

Härkä kiljuu ja hinkuu kimeällä kurkulla. Se toitottaa kuin vaskitorvi.
Kauas kaikuvat Putkinotko ja koko Kenkkuinniemen metsät. Sitten se
ammuu kumeasti. Ja lopuksi möyryää syvällä äänellä, paiskelee
karjapihan mutaista lastukkoa niskaansa. Kun härkä lakkaa möyryämästä,
kuuluu Ananias sanovan:

”Tässä se on herraskahveli, jolla vaikka hylkeen nostaisi.”

Ananias katsahtaa Muttiseen ja puhuu tahallaan kovemmalla äänellä. Hän
seisoo nyt pitkävartinen atrain kädessä. Se on kolmetoistahaarainen
ase.

Järvellä verkkoja laskettaessa on Mauno Kypenäinen ilmaissut
Ananiakselle sen aikeen, tuolle älykkäälle, vaikka nuorelle pojalle,
joka ymmärtää yskän jo puolesta sanasta. Ja Mauno on sanonut, että
rankki pannaan imeltymään jo tänä... Ananias tulkoon avuksi.

Hetken kuluttua alkoi Ananias itse Maunolle ehdottaa, että otettaisiin
mukaan tuulastuspelit. Niin luulisi herrasparikin, että he olivat
lähteneet ainoastaan tuulastamaan. Sillä ei se Muttinen enää ole
tuulastamisesta millänsäkään. Ensin se murisi siitäkin, takavuosina.
Mutta sitten varoitteli Juutasta, että kunpa hän ei vain joutuisi
vallesmannin kynsiin... Niinkuin täällä Kenkkuinniemellä eivät melkein
kaikki tuulastaisi. Eikähän se vallesmanni sellaisesta ... kuin
harvoin. Eikö viitsinekään ... herrojen hupsutusten tähden. Sellainen
on tämä laki. Entäs se, ettei hirviä saa tappaa! Ne lahmaavat ihmisten
pellot ... monien köyhien. Ja sitten niistä ruunu maksaa rahat, jotka
revitään veroina köyhiltä.

”Miljoonia, miljoonia”, äännähti Mauno Kypenäinen. ”Sekin laki,
perkele, on saatava pois. Ja kaikki lait, esi-isien aikuiset. Uudet ja
paremmat sijaan ... sosialit...”

Ananias jatkoi tuulastuksesta: että kala muka säikähtäisi ja
pelottelisi muita kaloja. Miehen atraimesta se ei karkaa. Ja osanneeko
tuo haastella, kala? Sitten ... ovat nuo viime aikoina kelvanneet
herralle kolmetoistasormisellakin saadut kalat. Ja makeaa se on,
tuulaskala.

Mauno Kypenäinen kuunteli hymyillen Ananiasta ja myöntyi hänen
esitykseensä, että tuulastuspelit otetaan mukaan.

Nyt sanoo Ananias Aapeli Muttiselle, joka kysyy, tulella kuvastamaanko
he menevät, sanoo:

”Niinhän se olisi tässä meininki. Koettamaan, jos tuo nyt jo... Tulisi
hyväkin saalis ... yön kähmässä...”

Selin tuvalle kääntyessään iskee poika silmää Maunolle, joka katselee
totisena tulikouraa.

Mummo juttelee:

”Sillä sitä on ääntä ... tuolla härkä-pojalla ... ihan korvat näet
heläytti lumpeuksiin. Ja ... onhan näillä nyt lehmiä. Omia... Jos
pysyisivät ... tuolta Juutakselta.”

Taas katselee mummo ympärilleen, ja supattaa:

”Voi toki tuota Juutasta! Se kun on sellainen. Voi Herran kummat, kun
oli tappaa minut tänään... Kuin kissan. Kissan se ennen tappoikin.
Tupaan rynkäsi... Juutaspa... Laudan repi orrelta ja sen alle oli
litistää. Ja kuulkaas, herra veikkonen, kun se oli jo tuon tuvankin
polttaa. Tuli leiskusi uuninkupeesta ... kun ei paikkaa uunia. Kyllä,
kyllä sen pitäisi saada...”

Väsynyt mummo on hetken vaiti. Sitten hän jatkaa yhä hiljemmin:

”Ja siitä kun ei vielä saa sanoa mitään! Heh... Silloin Rosina...
vaivaistaloon ajaa... Ja, herra: kun kertovat, kylillä, että te olette
antanut Juutakselle uloskäskyn? Niin ... oh... Mutta nämä lapset,
vaivaiset. Mihinkäs ne? Olettekos te nähnyt sitä pientä, sitä
Luukasta?”

Aapeli mutisee jotain, että hän ei tiedä, mitä siihen häätelemiseen
oikein tulee. Eihän sitä käskyistä niin...

Rosina on mennyt pihan nurkitse tupaan. Lapset hän on ajanut kätkyeltä
kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Ester on jäänyt tuutimaan, ja Malakias Sanelma
töllistelemään uunin eteen. Pikku ja Topi juoksevat pihalle.

Nyt rientää Rosina pihan halki aittaan. Herrasparin ohitse kulkiessaan
iskee hän terävät silmänsä mummoon. Hyvin pian tulee hän takaisin
aitasta, kaksi raintaa kädessä. Ja hän alkaa hoputa:

”Herra, jo olisi se lähtö saunaan! Hihii, hakkaamaan niitä vastoja
tuohon selkään. Häkääkö? Ei siellä äsken ollut enää yhtään sinistä
liekkiä. Eikä se anna häkää, tämä meidän sauna. Se on Juutaksen
tekemä ... ja se osaa. Kyllä se tekee, kun se alkaa... Jos olisi
vinkaa, niin sopiihan lyödä löylyä pellolle, hihii. Kyllä ilmassa on
tilaa. Silloin se haihtuu saunasta. Niin sitten neitikin pääsee
saunaan, eikö jo mieli tehne, hihii? Ja pesemään tullaan herraa. Kunhan
ensin oikein köllöttelee, mötköttelee. Mutta joku se pitää olla löylyä
lyömässä ja sekaamassa vettä. Topi, siinä! Ei tuo Leja joutaisi: on
lehmien tissejä nyhdettävä, hihii. Tai Malakias, kuuletko sinä
korvillasi? Malakias Topin kanssa sekaamaan Muttiselle vettä!”

Aapeli ei aio lähteä yksinään löylyä rosvoamaan: miehiä hän sanoo
odottavansa. Sillä hänen mahansa on suuri; se on kuin tiinu täynnä
sianlihaa. Taikka niinkuin lehmän mahalaukku, se satakerta. Se vie
paljon löylyä ennenkuin pehmiää: mokomalla ongalla käyttäisi kaksi
Konsta Könösen tervahöyryn masinaa. Eikös Ananiaskin tule saunaan? Ja
muut pojat. Ja missä se Juutas on?

”Missäkö?” vastaa Rosina, epäillen hiukan herran ystävällistä sävyä,
niinkuin äsken sitä, että mummo panettelisi ehkä Juutasta Muttiselle.
Rosina jatkaa:

”Missä lienee ... Juutas. Tai jos olisi niityllä...”

”Siellä yksinään möyrii”, sanoo Muttinen.

”Niin, möyrii se!” huudahtaa Rosina innostuen oman miehensä puolesta.
”Kun se alkaa, se tekee silloin työtä. Ei malta tulla edes syömään...
Eikä saunaan, sellainen se on ... totisesti...! Kun se alkaa!
Antaa, antaa sen nyt möyriä siellä, hihii! Mutta Ananias se tulee
toveriksi ... ennättänevät Maunon kanssa noilta haarukoiltaan ja
keihäiltään. Kun pitäisi saada kaloja, hihii! Ja Malakias joutaa
löylynlyöjäksi. Ja tultakin sinne pitää kuljettaa. Niin, niin: kuhilas
pellolla, tuli tuvassa. On nyt tuo iltakin mennyt myöhäiseen. Malakias
hoi...”

Rosina katoaa tupaan. Siellä kuuluu hän könyyttävän Malakiasta
lähtemään, ja puhuvan lampusta. Lyygia antaa Aapelille lakanakäärön ja
ottaa häneltä vastan: se Lejan tuomahan on kodalla. Topi, joka on
seisonut katselemassa Mauno Kypenäisen ja Ananiaksen hommia, tulee
Muttisen luokse ja sanoo:

”Nyt sitä mennään ottamaan koivu-rrieskaa!”

Jopikin on valmis lähtöön. Maunon Pertta huutaa tuvasta:

”Ja minä tulen herran pesemään. Ja se pitää olla niinkuin nuoltu
vasikka, nuoltu.”

Aapeli menee jo alas saunalle. Vielä juoksee Lyygia hänen perästään:
täytyyhän antaa rusinoita, koska hän on siihen tottunut. Mutta Pertta Kinnuselle
huudahtaa Lyygia:

”Ei tarvitse pestä muuta kuin selkäpuoli.”

Mummo naurahtaa:

”Tämä ryökkinä taitaa olla luulevainen ... haha.”

Maunon Pertta hoilottaa tuvan portailta:

”Sukat värjäytyvät neidiltä. Sukat!”

Sitten tulee Pertta pihalle Lyygian luo. Hän juttelee yhtä ja toista.
Nauraa, ettei ihmisen tarvitse olla luulevainen miehistä, känttyröistä:
jos eivät välitä, niin hän heidät jättää.

Pertta vaikenee tuokioksi.

Sitten hän sanoo, neitiä katseltuaan, että on hänkin ollut nuorena
kaunis. Solakka hän on ollut ... sellainen hoikka vyötärö kuin
muuriaisella. Ja on tuo vieläkin: sen tietää hyvästi tuo Mauno, tuolla.
Ja kaunis hän on yhä vielä, on!

Neiti kuuntelee, ihmettelee ja hymyilee mielessään.

Mauno ja Ananias oikovat atraimen väkiä tupakkamaan reunassa. Heillä on
iso kivi alasimena. Rosina huutaa takaisin Jopia, joka tallustaa
Malakiaksen ja Topin kanssa Muttisen perästä. Topin on näet haettava
tuvalta lamppu.

Kolmaskymmeneskolmas luku

Nyt seuraa melkeinpä tärkein asia Muttisen elämässä, nykyaikaisen
siivon herran, mietiskelevän ja rauhaa rakastavan. Mukavuuteen
tottuneen. Seuraa saunotus.

Aapeli on sovitellut kultasilatut sankalasinsa ja ryssänpaitansa
oksaan, jonka hän taannoin, saunan siintyessä, pisti naulaksi kodan
ulkoseinän rakoon ... noiden punanahkain tähden. Ja housunsakin työntää
hän sen naulan taakse, ja hatun ja sukat ja virsut. Sitäpä ihmettelee
Topi, joka tuo nyt saunalle pientä peltilamppua, juosten niin että
tulitikut hänen toisessa kourassaan raksuttavat, kun taas Malakias ja
Jopi vetävät ryysyjä yltään lautaisessa kodassa. Topi pujahtaa reuhka
päässä kuumuutta risahtelevaan saunaan ja sytyttelee siellä, nyt Jopin
kanssa, lamppua hikiselle ikkunalle. Muttinen kaivelee vielä taskujaan
ja ottaa paperossin suuhunsa. Paljon ei hän tupakoi, mutta saunassa
pitää olla tupakka. Toiseen suupieleensä pistää hän lakanakäärönsa
päältä penkiltä rusinan. Tupakka suussa ja rusina poskessa, niin kuin
mikä mälli Juutas Käkriäisellä, alkaa hän sitten mennä saunaan, leveää
ja tuuheaa vastaa pidellen mahansa päällä. Mutta vielä puuttuu jotakin.
Puuttuu saunajuoma, tuoppi piimää. Tai piimäsintua, sillä täällä
mökillä ei ole vishyvettä. Eikä portteria ole vielä huvilallakaan: se
unohtui hankkimatta. Sitä piimää on nyt Topin mentävä hänelle hakemaan.
Hidastelevalle Topille sanoo nyt herra:

”No, menehän. Mutta elä tuo sitä reuhkassasi, rovasti! Tuo tuopissa ...
Äläkä pyydä sinun mummoltasi, vaan minun mummoltani, siltä
emäntäryökkinältä. Tuo piimää... Tai ainakin sintua.”

Topi kiroaa hupaisesti ja lähtee.

Jopi on päässyt nappikengistään, ja luiskahtanut isosta takistaan ja
liivihousuistaan, luiskahtanut kuin ankerias. Valkea hän on
ruumiiltaan, mutta pää, kädet ja jalat ovat ruskeat. Pieni ja laiha
Jopi jo kiipeää saunassa lauteille. Huudahtaa, ettei siellä enää häkää
tunnukaan. Seisoo lauteiden penkillä ja tavoittelee panna lakeista
kiinni. Sitä ei Aapeli vielä salli, ei ennenkuin häkälöyly on lyöty.
Jos tukkeaisi lakeisen, saattaisi pää tulla kipeäksi.

Malakias on verkalleen riisuutunut. Hän se lyö häkälöylyn. Kuumalla
vedellä se on hänen mielestään lyötävä, ja samaa ajatusta on Aapelikin.
Täyden saunakipallisen posauttaa Malakias oven pielestä kiukaalle.
Kiuas pamahtaa ja jymisee, lampun kelmeä liekki leiskuu ja on sammua.
Kaikki kolme kylpijää ovat silmänräpäyksen säikähdyksestä vaiti. Sitten
vinkaisee Jopi lauteilla, ja kyyristyy korviaan pidellen alas. Myöskin
Aapelin on pakko kuukistaa niskaansa. Sankka höyry täyttää miehen leuan
korkeudelta saunan. Kuumana pilvenä se ryntää ulos avonaisesta ovesta.

Malakias arvelee:

”Pamahti kuin olisi pyssyllä ammuttu... Se on hyvä kiuas ... se kun on
isän tekemä. Viikon teki... Eikö liene kivi haljennut.”

”On, on löylyä!” äännähtää herra ihastuksissaan. ”Mutta ... mitenkä te
voitte nukkua täällä tällaisen höngän perästä?”

”Lämmin se täällä on”, vastaa Malakias tyynesti. ”Ei tarvitse nahkaisia
niskaansa...”

Aapeli on kömpinyt lauteille, asetellut tuoksuvan vastan mukavasti
niskansa paikalle makuulavalle. Ja sitten hän kellahtaa loikomaan.
Ensin hän kääntyy kyljelleen, pullein ja lihavin mahoin. Toisessa
kädessä hänellä on paperossi, josta hän vetäisee pyörryttäviä
henkisauhuja, ja toisessa poskessa mukeltaa hän ruukkurusinaa. Siinä
hän loikoo, lauhkeassa lämmössä, hienot pisarat olkapäihin ja vatsaan
kohottavassa, Malakiaksen sekoitellessa vesiä. Jopi istuu takapenkillä
jalat riitissä allaan. Topikin huudahtaa sitten kodasta:

”No, nyt sitä tuotiin r-reuhkassa sitä piimää... Jota kun r-repäisee,
niin lähtee jano.”

Topi kiskaltaa kodassa vaatteet päältään ja heittää ne hattunsa mukana
penkin alle. Nyt tulee hän saunaan. Muttinen neuvoo Malakiakselle ja
Topille, miten saunavedet hänelle on seattava: ensin kaukaloon
haaleampaa sitten tulisempaa, ja kiuluun ihan kylmää. Topi ja Malakias
kantavat holskahtelevissa astioissa vedet lauteille, Aapeli nousee
istumaan ja koettelee niitä. Kehottaa vielä panemaan kylmää vettä
kaukaloon, joka on penkillä hänen jalkopäässään.

Ja sitten se alkaa, se löylytys. Kuitenkin sanoo Aapeli vielä
Malakiakselle, joka panee ovea kiinni, kun taas Topi tukkii räppänää:

”Odota, odotahan... Kunnes olen kastellut pääni, ja ennättänyt
selälleni. Äläkä lyö ensin paljoa...”

Pikku inahtaa takapenkiltä:

”Ei enempää kuin koira ruiskahuttaisi.”

Aapeli on kääntynyt kylkiasennostaan selälleen, nostaa jalkansa
kattoon, vasten mustana kiiluvaa ja kuumaa ortta. Sitten lyö Malakias
oikeaa löylyä. Jymähtää, ja käy kohina. Aapeli hätäilee vähän:

”Oho, jo pamahti vähän liikaa. Älä lyö, älä enää...! Näin alussa. Tule,
veikkonen, lauteille. A-iih! Jopa se puhaltaa. A-iih, a-iih! Nyt tule
joutuin lauteille, hyvä mies! Ih, se käy varpaisiin ... niinkuin
hohtimilla... Tuolla orren juuressa. Orsi polttaa, hyvä on... Ai, ai.
Aiai! Oi, oi, oi, oi! Oijoi! Uh. Äh! Hyvä on. Kuin mettä! Puh. Päh!
Puh! Öh-höh. Pöh, pöh. Hähhäh. Puh. Hyvä on...”

Topi nauraa Aapelille, joka irvistelee, polttaa paperossia ja lupsuttaa
suutaan, nostellen kattoon vuoroin toista ja toista lihavaa jalkaansa.
Malakias nousee lauteille, alkaa pidellä korviaan ja on vaiti. Aapeli
kääntelehtii, ähkää ja puhkaa. Mutta vähitellen hän tulee hiljaiseksi,
ja heittää tupakkansa lauteiden alle. Sitten makaa hän paikallaan,
puhaltaen kuin mäelle kuormaa vetävä hevonen.

Löyly tasoittuu. Malakiaskin pääsee ääneen, istuessaan tuossa toisella
pitkällä penkillä. Malakias sanoo siitä kiukaan puolelta:

”Tulipas sitä, heheh...”

Sitten hän jatkaa yhtäkkiä:

”On se tämä sauna... Ja se viina on toinen!”

”Ter-rva kolmas”, päättää Topi.

”Jos ... jos sitä olisi ollut, sitä ... niin eipä tässä muuta rohtoa
olisi tarvittu voiteille”, jatkaa Malakias.

”Voiteilleko?” toistaa Aapeli. ”Jokos ... sinä nyt olet terve?”

”Johan minä ... melkein”, vastaa Malakias. ”Jo sain nikareen syödä.
Mutta jos olisi ollut ... sitä...”

Se viina se on nyt alkanut liikkua Malakiaksen ajatuksissa.

Silloin kuuluu kodasta jälleen liikehtimistä, ja miesten ääniä. Ja kun
Malakias sanoo:

”Että ... jos sitä ottaisi, niin mitähän ne matokassit silloin?”

Niin ärähdetään kodasta yhtäkkiä leveälti:

”Mitäh?”

Se on Juutas ääni. Se ääni jatkaa:

”Mitä se ... Malakias...?”

Ja toisiakin ääniä erottaa nyt hyvin: Ananiaksen ja Mauno Kypenäisen.

Sitten pistäytyy Juutas saunaan, vaatteissaan. Kainalossa on hänellä
paperissa jokin käärö: hän sanoo olevan siinä tupakoita, tuoreita. Ja
orsia katsellen hän jatkaa, että hän toi ne tänne saamaan löylyä
niskaansa: hikoilemaan tupakatkin. Valmistumaan hätätupakoiksi, kun
piippuunpistettävät olivat loppuneet ... ja kun heinää on vielä
tehtävä. Hän huudahtaa:

”Mutta kyllähän niitä aina saa uusia ... kun tekemään rupeaa! Ja osaa
tehdä... Ja taitaa tuota osata ... mikäs näissä nyt, tällaisissa
aiheissa...”

Tällä tavoin kehuen nostaa Juutas käärönsä orrelle, seinän viereen
kiukaan kohdalle. Seisoo vaatteissaan siinä kuumuudessa, näyttää
muistavan jotain äskeistä, ja kysyy uteliaasti:

”Niin, mitäs se Malakias matokasseista?”

Muttinen vastaa veitikkamaisesti:

”Se tuumi, että viina olisi ollut hyvää voidetta matorohdoille.”

Juutas pyörähtää nopeasti oveen päin ja mutisee jotain epäselvää.
Sitten pyörähtää hän takaisin, ja taas ovea kohti. Hän on kahden
vaiheilla, tullako saunaan ollenkaan.

Viinastako se Malakias oli puhunut?

Käkriäinen menee kotaan ja sanoo Maunolle ja Ananiakselle, että jospa
hän lähteekin tästä niitylle ... yhä vain sitä heinää kumpsimaan. On
sitä vielä kumpsimista. Jos onkin tullut tehdyksi, häneltä, niin on
sitä yhä lammen perukassa. Mutta hän kun rupeaa, niin...

Ei Juutas Käkriäinen olisi vielä niityltä lähtenytkään, mutta yhtäkkiä
hän muisti, että tupakat olivat loppuneet. Ja yöksi tulee matka
järvelle, Heposaaren luokse asti. Eihän sinne tupakatta. Tuvan uuniin
niitä täytyy työntää kuivamaan, ottaa valmiimpia lehtiä pellosta.

Mutta ennen uuniin panemista on ne vähän hiotettava saunassa.

”Jos lähtisin kumpsimaan ... noiden tupakoiden tähden tulin”, toistaa
hän jälleen Ananiakselle ja Maunolle.

Mauno Kypenäinen vastaa, että olisihan hänellä paperossejakin
Juutakselle. Mutta ei Juutas niistä: piipusta hän tahtoo savunsa. Ja se
on toinen luokka ja toinen luonne.

Niin, hyvin oli se hommailu niityllä mennyt Käkriäiseltä. Piippu
hampaissa hän oli niittänyt. Mutta Jopihan oli sanonut jo aamulla,
ettei kessuja ole enää hakkurissakaan. Tämän illan olisivat ne massissa
ehkä riittäneetkin, vaikka olisi myöhäänkin kumpsinut, kuten hän
muistaa joskus tehneensä: möyrineensä päivän valkenemiseen asti. Mutta
yön eväiksi ei litteiden pässinpussien pohjassa enää ollut. Ja nyt oli
saunanlöyly lujimmillaan, ja tupa lämmitetty, joten uusia lehtiä oli
helppo nopeasti kuivata.

Onpa Maunolla viinaakin, jota Juutas on käyttämään oppinut, saadakseen
tupakat lauhkeanmakuisiksi.

Pian jätti Käkriäinen viikatteensa niitokselle ja lönkkäsi aika vauhtia
lammelta ylös mökin mäelle. Suoraan tupakkamaahansa pihan nurkkaukseen.
Siitä hän taitteli muutamia isompia lehtiä ja nipisti joukkoon
kukannuppujakin, mikäli hän löysi hämärässä kukkia lyhyillä sormillaan.
Jatkona ja väkevyytenä ne kukat kyllä menevät. Niin hartaasti touhusi
hän tupakkapalstansa reunassa, ettei kuullut Muttisen neidin kysymystä,
mitä hän siellä nyppii. Ja kun Maunon Pertta, istuen neidin ja mummon
vieressä aitan portailla, alkoi haukkua häntä, että se syö tupakkaa,
syö raakana, niin murahti Käkriäinen ainoastaan, että itselleen
Pertukalle pitäisi työntää tupakkaa suu täyteen, niin olisivat
Pertukalta sieraimet kiinni. Sitten huomasi hän Ananiaksen ja Maunon,
jotka hommailivat naisten aitan luona ja kuuluivat sanovan keskenään,
että nyt ne atraimen väkäset pystyvät, ja mennään ottamaan löyly sen
asian päälle. Ja alkoivat lähteä saunalle. Silloin johtui Käkriäisen
mieleen eräs toinenkin seikka, joka myös oli hiukkasen viivytellyt
häntä niityllä. Olikohan se herra jo saunassa? Sitä kysyi Juutas
Ananiakselta ja sai kuulla, että siellähän se on.

Paha sinne oli kyllä Juutaksen nyt mennä, sillä Muttinen saattoi
kuitenkin ruveta ärhentämään hänelle iänikuisista asioista: tuvasta ja
muusta. Ja saarnaamaan korpijoonin myymisestäkin. Tosin ei tämäkään
pelottanut häntä niinkuin Muttisen tullessa Putkinotkoon. Mutta Aapeli
saattoi vielä kätkeä mielessään jotain, joskin oli tähän asti ollut
vaiti.

Niin miettien käyskenteli Juutas pihalta verkalleen tupaan, koska hänen
näet oli etsittävä sieltä paperiakin tupakkainsa ympärille. Tuvassa
koetteli hän uunia: se oli tulikuuma. Rosina oli tuvassa ... mitä
lienee torunut Saaraa. Uteliaana kysyi Juutas Rosinalta, mikä rähäkkä
se nyt? Mutta Rosina kehotti häntä vain ... menemään saunaan ja
sanoi, että Muttinenkin oli häntä sinne odotellut. Rosina näytti
huolestuneelta. Ja mitähän se Aapeli Juutaksesta? Vaatisikohan se taas
tilille? Saunassa se alkoi ensi kerran puhua kontrahdistakin, josta
sitten teki toden. Juutas aikoi kysyä Rosinalta, mitä se oli häntä
odotellut. Mutta samassa tuli tupaan Maunon Pertta Sanelmansa kanssa ja
käski Rosinaa kantamaan ruokaa pöytään. Pertan vuoksi jäi Juutaksen
kysely tekemättä.

Mutta palatessaan ulos paperi ja tupakat kädessä mietti Juutas entistä
arvelevammin, antautuako ollenkaan herran silmien eteen: mennäkö vielä
saunaan, jossa herra oli. Ehkä olisi parasta lähteä varmuuden vuoksi
takaisin niitylle. Ei vara vahingoksi.

Kuka tietää: Muttinen on ollut tähän asti siivosti ainoastaan
voidakseen yhtäkkiä tiukata kaikesta.

Mutta tupakkain loppuminen! Ja tässä niitä nyt oli paperissa valmiina
hikoamaan.

Saadakseen aikaa pohtia tarkemmin asiaa köntysteli Juutas saunalle
päin. Eihän saunaan ollut pakko mennä, jos meneminen selviäisi pahaksi.

Kodassa riisuivat Mauno ja Ananias rytkiään.

Käkriäinen pistäysi vielä saunan taaksekin tupakkamaalleen, aprikoiden
mennäkö saunaan vai eikö.

Saunassa kohahti ja humisi parhaillaan löyly. Nyt jos tupakat olisivat
siellä! Ja sitten tilkka korpirojua päälle, ja kuivahtamaan tuvan uunin
perälle, tulisimmalle paikalle. Vot: puolessa tunnissa olisi käypäinen
piippupehku valmis.

Käkriäinen meni kuin menikin saunaan.

Kotaan pistäytyessään kuuli hän Malakiaksen haastelevan mahastaan ja
madoistaan. Malakiaksen rohdottelu johtui isän mieleen, oli aikonut
sanoa päivemmällä, että mitäpä niistä rohdoista. Hänellä itsellään on
paremmat tiedossa, vaikkei ollut tullut niitä tarjonneeksi. Mitä varten
lieneekään Rosina mennyt ostamaan tällaisia? Vai pelänneekö poikansa
tähden Juutaksen rohtoja, väkeviä? Juutas tuli uteliaaksi Malakiaksen
pakinoille ja halukkaaksi itsekin juttelemaan. Siksi ärähti hän kodasta
Malakiakselle:

”Mitäh?”

Ja saunaan mentyään hän kysyi jälleen:

”Niin, mitäs se Malakias ... matokasseista?”

Ja silloin se Muttinen sanoi Malakiaksen haastelleen viinasta. Se
poika, höh...

Nyt voi Aapeli johtaa puheen Juutaksen viinakauppoihin. Käkriäinen
pujahti kohta takaisin kotaan. Ananias ja Mauno tulivat samalla
ovenaukaisulla saunaan.

Viisainta olisi Juutaksesta tosiaankin ollut, jos hän ei olisi mennyt
enää saunaan. Olihan sinne nyt tupakat saatu. Mutta silloin alkoi
tuntua kutkuttavan niin pintaa, jossa oli heinien pisteleviä
helpeitäkin, paitsi elukkain puremia. Pisteleviä niin ne helpeet, että
ihan sisulle pisteli. Ja eikös nyt hänen suullaan osata vastata
kysymyksiin, jos niitä tulee? Sellaisella puhujan turvalla! Kuka
haastelee paremmin kuin hän? Koko Kenkkuinniemi ja lääni sanovat, että
Juutas Käkriäinen ... se haastelee!

Tai eikös hän keksisi jotain muuta keinoa, jos herra alkaisi nipistellä
häntä?

Kyllä hän keksii...

On jo keksinyt! Sellainen hän on: Juutas!

Hän riisuu vaatteensa, vielä sitä keinoa miettien. Kasaa takkinsa,
paitansa ja housunsa kodan penkille. Niiden päälle hattunsa, merkiksi,
että tuntee oman vaateläjänsä muiden joukosta. Raaviskelee vielä vähän
päätänsä, muutenkin kuin elukkain tähden, ja raottaa viimein saunan
ovea, pyytää sisältä löylykippaa. Onkos se tyhjä? Juutas sanoo tässä
rupeavansa löylynheittäjäksi: pitäähän sen herran saada hyvä löyly, ja
Käkriäisen paikka lauteilla onkin löylynlyöntipaikka, kiuaspenkin pää.
Ananias työntää hänelle ovenraosta kipan. Käkriäinen valitsee itselleen
kodan nurkasta vastan ja ammentaa kipan täyteen kuumaa vettä padasta.
Menee saunaan. Onnuskelee ylös lauteiden portaita, paikalleen, jossa ei
istukaan ketään, sillä Malakias siirtyy siitä pois ja Ananias ja Mauno
istuvat seinemmällä, joskin samalla penkillä. Ainoastaan pesukaukalo on
Ananiaksen ja isän välissä. Juutas asettaa löylykipan oikealle
puolelleen. Nostaa viallisen ja toista ohuemman jalkansa polvelleen ja
hieroskelee vioittunutta kohtaa. Ja hän aikoo ruveta itseään
saippuoimaan, koska Mauno ojentaa hänelle saippuaa. Mutta silloin:
eikös tuo Malakko taaskin! Malakko hörähtää:

”Terva ja sauna ... ja viina...! Että jos ne eivät auta, niin kuolema
se on. Niin sanoo ... isäkin.”

”Mitä”, äännähtää Käkriäinen. ”Löylyähän tässä pitää! Vai kuinkas se
oli, kauppias?”

Ja samassa roiskaisee Käkriäinen kipastaan tuliselle kiukaalle. Kiuas
pamahtaa, löyly ryntää tulisena lauteille, Ananias kumartaa päätänsä,
Malakiaksen örähtely vaikenee. Jopi solahtaa Malakiaksen vierestä
lauteiden permannolle ja vikisee. Topi kiroaa:

”Senhän mies kestää, minkä vanhat seinähir-rret! Perr-setti...”

Aapeli ähkii:

”Huh, hii... Puh. Ihii, häh.”

”Jokohan tuli liikaa?” Käkriäinen naurahtaa. ”Eihän mitä ... mokoma...”

Ja hän alkaa vastalla hutkia kutisevia sääriään. Vieläpä virkkaa Topi:

”Antaa tulla lisää tulta munille. Kun kerran ... minä ...
hevosnurr-kassa...”

Vähitellen rupeaa Maunokin kylpemään. Nyt lätkivät kaikki vastat
yhtäaikaa ja kaikki miehet ähkivät kilpaa.

Kun löyly laimenee, aikoo Malakias varmaankin jatkaa äskeistä juttuaan.
Silloin sanoo Käkriäinen:

”Niin, mitäs se Malakias ... mahastaan? Että ... eivätkö ne käärmeet
lähteneet? Eivät vai? Hm! Johan minä sen sanoin.”

Jopi inahtaa:

”Niin ... etteivätkö lähteneet, sanoitte?”

”Häh”, vastaa Käkriäinen Jopille. ”Sitähän minä... Arvasin, vaikken
justiinsa sanonut... Etteivät ne niillä rohdoilla.”

Hän lyö kuumalla vastalla hetkisen reitensä alle, ja jatkaa:

”On niitä nähty! Ja on niitä ollut käärmeitä minussakin. Mutta kyllä
minä tiedän. Jos olisi ... kyllä lähtisivät...”

Hän on hetken vaiti. Muttinen sanoo:

”Vai lähtisivät. Ja millä ne?”

”Hm ... lähtisivät ne”, vahvistaa Juutas. Sitten ei hän taas puhu
tuokioon. Kylvetään. Viimein hän huudahtaa kuitenkin:

”Olisipa kettumarkumia, niin lähtisivät.”

”Kettumarkumia!” ihmettelee Muttinen.

”Nii-ni, kettu”, vastaa Käkriäinen.

Muttinen kysyy:

”Mitä se kettumarkumi on?”

”Niin, mitä?” toistaa Käkriäinen.

”Niin, en ole sattunut kuulemaan”, sanoo Muttinen.

Käkriäinen vastaa arvokkaasti ja verkalleen:

”Se on sitä... Ketunmyrkkyä.”

”Ketunmyrkkyä!” huudahtaa Muttinen. ”Ja sitäkö mahaan? Matorohtona?
Ihmisen mahaan?”

”Nii-ni!” vahvistaa Juutas.

Hän on tuokion vaiti. Ja sanoo:

”On niitä ... käärmeitä minussakin. Mutta enpä heitä pelkää... Annan
heille... Ja niin annan vielä Malakiaksellekin.”

Yhä ällistelee Aapeli:

”Malakiaksen madoille ketunmyrkkyä.”

Mauno Kypenäinenkin nauraa:

”Jo taisi tulla vale.”

”Niin, valeko?” innostuu Käkriäinen.

”Valetta ... haha ... kuin suden sontaa!” jatkaa Mauno.

”Niin sekö!” intoutuu Juutas yhä. ”Kuulkaahan nyt. Minulla kun oli
tässä takavuosina mahassa käärme. Ja se olikin käärme. Voi sitä! Sillä
oli pääkin kuin tuo nyrkki ... kun se lähti. Tuon kokoinen.”

”Pää kuin nyrkki?” huudahtaa Muttinen, ja nousee kyynäräisilleen. Hän
nauraa:

”Ohhoh, hihuu.”

”Kah, kun se oli!” inttää Käkriäinen, keskeyttäen kainalonsa innokkaan
hankaamisen. ”Tuon kokoinen pää sillä oli ... kuin tämä...”

Pikku Jopi sanoo:

”Oli siinä päätä!”

”Nii-ni!” myöntää hänen isänsä. ”Mutta ... lähtipä se vain. Eikä se
tohtorin juomilla, sellainen. Suutuin ... kun kaikki join, mutta ei
totellut. Lopulta, kun minä otin ketunmyrkkyä... Jo osasi löytää ovensa
pellolle.”

Kaikki kuuntelevat vaieten. Käkriäinen jatkaa:

”Ja se oli niinkuin sammakko.”

”Sammakko!” toistaa Muttinen.

Juutas vakuuttaa:

”Niin, kuin sammakko. Sellainen, joka istui tässä muutamana kesänä
tuolla tuvan portaiden juuressa. Tuli istumaan joka ilta. Se Rosina
se... Mutta mitäs siitä. Tapoin sen pois. Mutta tämä: ilkanäköinen se
oli! Se oli ... niinkuin ... sisilisko.”

”Sisilisko!” huudahtaa nyt Muttinen nousten istumaan.

Käkriäinen kertoo:

”Niin oli. Sillä oli vähän niinkuin jalkoja. Ja kynnet! Kah, oli...”

”Ja ketunmyrkyllä lähti?” kysyy Muttinen.

”Lähti!” sanoo Käkriäinen painavasti. Sitten hän kylvettää itseään.

Muttinen ihmettelee mielessään, ja muutkin. Kummako se: eihän Muttinen
kaikkea tiedä. Joskus on oikessa Muttinen, joskus Käkriäinen, eräissä
seikoissa varsin kokenut mies ja tohtorikin. Ollaan hiljaa. Viimein
alkaa jälleen Juutas:

”Mutta ... siinä onkin yksi aihe... Siinä sellaisessa.”

”Niin siinä madon tappamisessa? Aihe? Mikä?” kysyy Muttinen.

”On vain ... sellainen”, myhähtää Juutas. ”Katsokaas: se on se, että ei
myrkkyä rehlehtieratakaan matoja potevalle niinkuin muille.”

”Ei niinkuin ketuille”, sanoo Aapeli.

”Ei koko kapsliettia?” sanoo pikku Jopi.

”Eihän?” örähtää Juutas hiukan harmistuen. ”Kuolemahan siitä tulisi. Ja
rutto kuolema. Ei, mutta ainoastaan pieni sikare veteen seataan ...
pieni kuin suolajyvä. Ja se nautitaan sisällisesti. Niin lähteä sen
pitää madon ... sorkkineen.”

”Pirunpaskatta!” örähtää Malakias.

”Niin”, vahvistaa Käkriäinen. ”Mutta se onkin ... pieni sikare. Ja se
onkin toinen kohtalo...”

”Hm, voihan olla”, myöntelee Aapeli lopultakin. ”Voihan olla ihmiselle
hyvää ketunmyrkkykin.”

”Ja jos on pahaa, niin päälle kun kulauttaisi viinaa...!” huudahtaa
Malakias. ”Se kun talvellakin ... lämmitti... Niinkuin olisivat olleet
huopikkaat jalassa...”

”Häh?” sanoo Käkriäinen. ”Mitä ... sen Malakiaksen... Mutta kah, eikös
se Aapelin hulja vingukaan ... herran... Vinkua sen pitää, jos on oikea
löyly... Eikähän tästä mitään ... kahvipannun huurusta.”

Käkriäinen heittää löylyä melkein kipan loppuun. Kiuas jylähtää
niinkuin siihen olisi paiskattu iso kivi. Kauan se jyrisee. Tuhka
kohisee kiukaan alla, ovi lentää vinkuvasta kiukaan viimasta raolleen.
Lamppu pimenee. Muttinen kumartuu ja pitelee korviaan. Ananiakselta
vaipuu vasta penkille. Jopi yrittää alas lauteilta, ja putoaa kolisten
lattialle. Pyörtyiköhän Jopi? Ananiasta pyörryttää. Mauno kiroaa:

”Voi Jeesuksen Ristuksen saa...”

Käkriäinen nauraa ja virkkaa:

”Kah, kah, jokos tuli...” Sitten hän alkaa hakata hartioitaan ja hokee:

”Tämä se vasta... Noille saivareille. Niiden pitää pullistua ulos
nahkasta. Ai, ai, makealtapa se ottaa. Vetäise, Jopi, se ovi kiinni.”

Sitten kylvetään. Muttinenkin alkaa kylpeä. Vastat hutkivat. Viimein
sanoo Ananias:

”Olipas se löyly. Pään oli sotkea. Ja lattiallepa tuo kolisi Jopikin,
maan vetovoimako lienee nykäissyt, haha...”

”Putosin”, huudahtaa Jopi.

”Mikä?” kysyy Juutas Ananiakselta.

”Maan vetovoima”, sanoo Ananias. Ja virkkaa jotain Muttisenkin vuoksi,
että opettaja siellä koulussa siitä...

Muttinen sanoo:

”Maan vetovoima? Pieksepäs, Topi, selkääni! Pieksä oikein! En jaksa
itse ... tuossa on vasta.”

”No niinkuin vie-rrasta sikaa! Lyönkö tyngällä?” sanoo Topi.

”Älä, älä hemmetissä”, kieltää Aapeli. ”Lyö muuten vain, pehmeällä.
Mutta mitäs se Ananias, koulustako? Maan vetovoimastako, muistatko sinä
sitä?”

Juutas örähtää hiljaa:

”Paskia.”

Ananias selittää Muttiselle, että se opettaja oli puhunut, kuinka
vetovoima vetää esineitä maahan, kun ne putoavat. Sentähden se nyt
Jopikin joutui lattialle: olisi pudonnut päälaelleen, haha, jos olisi
lauteilta suinpäin heittäytynyt.

Muttinen innostuu opettamaan Ananiasta. Sanoo, että kyllä se on
sellainen voima, joka vetää maan keskipisteeseen. Jos jokin esine
putoaa, niin se voima sitä vie alas. Kohtisuoraan. Kuinka hän nyt sen
neuvoisikaan?

Käkriäisen tekisi mieli vastata niinkuin äskenkin tähän. Mutta hän
arvelee, ettei ole oikein hyväkään herraa vastustella, varsinkaan
nyt ... jos se voisi niistä viinoista. Ja mitähän Muttinen
selityksellään tarkoittaa? Mitä lienee opettaja tarkoittanut?

Mutta myöntyväinen tahtoo Juutas olla herralle.

Ja hän miettii asiaa. Kas, yhtäkkiä hän sitten huomaa, mitä tolkkua
Muttisen puheessa saattaisikin olla. Hän huomaa sen ja sanoo:

”Niin, tosiaan... On, on se vetovoima! Sen tiedän minäkin... Että vetää
se maa... Oli siellä salolla mies, lähellä kestikievarin mökkiä ...
sillä oli jalka pöhössä ... niinkuin tukki. On tuo ollut nyt meidän
Rosinallakin, vaikkei tuota ole vielä tullut ... parannetuksi oikein.
Mutta ... tiesinpä minä tuohon oikean konstin. Ei se kuin pantiin jalka
maan sisään, sellaiseen kohtaan, johon oli laskettu talvella vettä, tai
suorastaan ... k—stu. Ja mitäs: jo parani pöhötys jalasta. Maa veti
pöhötyksen pois.”

”Joten sillä on vetovoima”, myöntää Muttinen.

”Joten sillä on”, vahvistaa Juutas Käkriäinen. ”Niin, ja taisi tuota
löylyä nyt tullakin. Jo tuli yhden miehen osalle. Eipä silti, että
minä ... muuten vain menen ... kylpekää te...”

Käkriäinen huuhtaisee itseään ja kömpelöi alas lauteilta. Nopeasti
ottaa hän orrelta tupakkakäärönsä ja katoaa ulos.

Aapeli kylpee vielä. Pyytää Topia tuomaan itselleen kodasta piimää.

Topi tuo, Aapeli juo. Sitten alkaa Aapeli kylpeä uudestaan. Oikeaa
kylpemistä. Ananias lähtee saunasta. Jopi juoksee jo tuvalle, peitellen
keskikohtaansa vaatteillaan.

Käkriäinen pujottelee kodassa paitaa päällensä ja ajattelee, että
jäipäs tässä hötäkässä paita löylyssä polttelematta. Mutta ... jääköön.
Ensi yö onkin valvottava, eivätkä elukat liikkuessa pure, jos eivät
liioin nukkuessakaan.

Parasta on lähteä saunalta, edes kivellä istuskelemasta, koska se
Malakias on aina valmis puhumaan viinasta. Mikä sille nyt päähän pisti,
perhanalle...?

Jo tulee Mauno Kypenäinen saunasta, menee Ananiaksen kanssa istumaan
rannan puolelle saunan taakse.

Kun Juutas lähtee kodasta tuvalle, kuuluu herra yhä kylpevän. Se joi
piimää ja otti uutta voimaa.

Jonkun hetken päästä sanoo Muttinen, että jo hänellekin riittää, ensi
kerraksi. Ja hän tulee kodan penkille levähtämään. Aikoo sitten
uudestaan lauteille. Siinä hän nyt puuskuttaa, ja rinta nousee ja
laskee ja suu lupsuttaa.

”Puh, puh...”

Ja viimein hän huokaisee tyytyväisenä:

”Uhhuh...”

Sitten hän menee taas saunaan ja kylpee toisen kerran. Ainoastaan
Malakias on enää saunassa, sillä Topikin kahmaa vaatteitaan kodan
penkin alta. Viimein ilmestyy kauppias jälleen ulos, seisoo
kynnyksellä, ähkii.

Ja huutaa tuvalle päin:

”Nyt tulkoon se selkäpuolen pesijä. Pertta Kinnunen...! Kuuleeko se?”

Hän näkee Käkriäisen menevän pihan yläreunassa, ja huutaa hänelle:

”Sanokaa sinne Pertalle, että se voisi nyt tulla.”

Käkriäinen käännähtää ja lupaa sanoa. Hän on seisahtunut vaatteet
sylissä katselemaan lapsia, jotka jahtaavat yölepakoita. Siinä joukossa
on neitikin. Käkriäinen mutisee pikku Sanelmalle jotakin lepakosta, ja
sitten hän köntystelee tupaan ja käskee Pertta Kinnusta pesemään
Muttisen Aapelin.

Maunon Pertta tulee saunalle. Kyynärpäitään viuhtoen hän tulee. Hänen
perästään hyppelee pikku Sanelma, räkättäen taakseen Saaralle, joka
kulkee ison kiven kohdalla. Sanelma räkättää, että se yölepakko oli
kuin hiiri: punainen sillä oli kita, kun tulitikulla valaistiin, se
rääkyi kuin hiiri. Ja Maunon Pertan Sanelman vieressä löntystelevä
Saara sanoo, että sillä lepakolla olivat olleet siivet kuin mitkä
sontikat. Mitkä? Sateenvarjot. Ilkeästi se oli rääkynyt, kun Saara sitä
oli polkaissut. Sitten se oli päässyt lehahtamaan karkuun.

Lyygia huutaa Muttiselle, pilkistellen ylimmäisen aitan takaa:

”Joko saa tulla? Te olette kylpeneet koko illan.”

”Koko illan!” ihmettelee Aapeli. ”Kaksi kertaa olin lauteilla! Mutta
tulkaa! Kaikki. Piisaa tämä minulle. En minä teitä katso, käännän
mahani nurkkaan päin.”

Sitten kepsuttaa Lyygiakin saunalle, taluttaen pikku Esteriä. Mutta
Repekan nostaa Leja aidan ylitse, auttelee pientä siskoaan, joka itkee
ja kiukuttelee jo unissaankin. Sitten juoksee Repekka kuitenkin omin
jaloin kotaan ja tiukkaa siellä Saaraa ja Lejaa repäisemään mekon
häneltä pois, sillä Saarakin joutui nyt kodan kynnykselle. Lyygia sanoo
isolle Sanelmalle, tullessaan hänen kanssaan:

”Mitä se Käkriäinen tarkoitti, kun se äännähti, että jos hänellä olisi
yölepakko, niin hän jotain tietäisi?”

Maunon Pertan Sanelma vastaa:

”En tiedä. Se olisi voinut tehdä sillä joitakin taikoja...”

Kolmaskymmenesneljäs luku

Kodassa supattaa musta pikku Sanelma isolle ja vaalealle Sanelmalle ja
Saaralle:

”Malakko on saunassa! Se on sellainen. Ilkeyttä sille pitäisi tehdä...”

Pikku on alasti. Saarakin esittää Maunon Pertalle ja Lejalle,
että pitäisi tehdä Malakolle herjuutta. Kun pikku Sanelma sen kuulee,
hypähtelee hän niin että musta ja takkuinen tukka huiskii hänen
laihoilla lapaluillaan. Hän sanoo supatellen:

”Menkääpäs te sinne, akat! Maunon Pertta, menkää!”

”Älä hupsuttele”, vastaa Maunon Pertta, joka pesee herran selkää. Topi
on tuonut kiulun lämmintä vettä Muttisen eteen ja toisen hänen
taakseen. Nyt hän katsoo ällistellen naisiin. Muttinen istuu
kyykkysillään kalliolattialla, kasvot nurkkaan päin.

”Mene sinä, kaima, sisään”, sanoo pikku Sanelma Maunon Pertan Sanelmalle
.

Iso kysyy äidiltään:

”Menisinköhän minä?”

”Mene, jos menet!” vastaa Maunon Pertta. ”Ja mene! Alasti. Kunhan siinä
kainostelee, niinkuin sinua kukaan katselisi, letukkaa. Mene ...
pojankollille.”

”Menisit!” kehoittelee Saara, laskiessaan alas hamettaan.

Lyygia on pysähtynyt oven taakse.

Iso Sanelma Sanelma riisuutuu nopeasti. Pikku hihittää ja hyppii.
Sitten astuu iso ja vaalea Sanelma saunaan. Kaikki ovat jännityksestä
vaiti.

Yhtäkkiä kuuluu saunasta Malakiaksen karjahdus. Kuuluu töminää
lauteiden portaissa, ja tavaton paukahdus kiukaalta, ovi pompahtaa
selälleen. Maunon Pertan Sanelma, joka on mennyt lauteille, istumaan
vastapäätä Malakiasta, kirkaisee ja hypähtää takaisin saunan lattialle.
Ennen häntä näkyy kuitenkin ovesta Malakias, joka ryntää ulos, ryntää
alasti, suoraan kalliolle. Hänen rintansa kohoilee. Hän tavoittelee
maasta kepakkoa ja karjuu jotain epäselvästi. Muttinen pelästyy, niin
vimmastunut on Malakias, joka ärjyy:

”Minä tapan akat!”

Kaikki ovat vaiti. Topi, joka on katsellut ensin, kuinka Muttista
pestään ja miten vaahto kiehuu hänen kalloaan ympäröivissä haivenissa,
ja sitten pahaa aavistellen ja paheksuen naisia, tuijottaa Malakiakseen Sanelmakaan
vakavana ja säikähtynein silmin. Pikku ei tirsku. Ja
Repekka alkaa huutaa. Malakiaksen kädet vapisevat, ja kuuluu, kuinka
hän puree hampaitaan. Yhtäkkiä tapaa hän kalliolta kuivuneen
lehmänlannan. Hän paiskaa sen ... kallioon, koska kodan ovella on näet
neitikin. Lyygia säälittelee Malakiasta, Aapeli kavahtaa pystyyn ja
siunailee. Pertta Kinnunen hoilottaa:

”Kah, kah. Kohju se on! Kohju!”

Malakias ryntäilee edestakaisin, hän tavoittelee aamullista seivästä...

Siinä etsiessään hän hiukan rauhoittuu, hiukan ... niin että häntä
alkaa hävettää ... varsinkin tuon neidin tähden, joka puolustaa häntä
ja sanoo, että hänelle on oltu hävyttömiä. Ja Lejakin rauhoittaa
vanhinta veljeään.

”Tapan, tapan!” urahtaa Malakias vielä.

Viimein ottaa hän kodasta vaatteensa ja menee verkalleen saunan taakse,
mistä Mauno Kypenäinen ja Ananias pilkistelevät kujalle ja hymyilevät
hänelle, vaikkeivät uskallakaan mitään hiiskua. Malakias kulkee
erilleen, rannalle pukeutumaan. Menee nuottakodalle asti.

Ananias kysyi puolittain Malakiakselta, joka tallusteli hänen ohitseen,
puolittain Maunolta:

”Mitä ... se... Sanelmako se sinne meni...? Alastiko lauteille, hehe?”

Malakias ei vastannut muuta kuin murisi uhkaavasti. Mutta Mauno erotti
Ananiaksen äänessä huokauksen, ja hän naurahti:

”Se on sellainen tyttö... Voi Jeesuksen Ristuksen perhana! Että se
tekee vaikka mitä... Jos kenessä on miestä, niin että kannattaa
tehdä...”

Jo kuuluu sitten taas kodasta pikku Sanelman tirskuntaa. Maunon Pertta
huudahtaa:

”Tuossa ne on kintut ... herralla...”

Topi lähtee ystävänsä Malakiaksen perästä rannalle.

Mummokin näkyy menevän saunaan, vaivalloisesti ja kepillä eteensä
sorkotellen. Aapeli alkaa olla jo pesty. Mummo valittaa hänelle ähkien
ja harmissaan, etteivät nuo lapset vanhaakaan kunnioita edes sen
vertaa, että taluttaisivat saunaan. Tuolla pihalla oli mummo mennä
potattimaahan, tuuskahtaa, kun ei näe enää hämärässä mitään. Aapeli ja
Lyygia surkuttelevat mummoa, joka alkaa kumaraniskoin riisuutua
kynnyksellä. Ja sitten köpsyttää mummo saunaan, kovin ohuilla
säärillään ja olemattomine rintoineen, peitellen paidallaan vatsaansa,
joka on pelkkää riippuvaa nahkaa. Saunan ovi avautuu. Saunan lattialla
Repekka ja Ester nauravat ja porskuttelevat vettä, heidän vaaleat
ruumiinsa kuultavat sieltä, he istuvat saunakaukalossa, siivon Lejan
heille varustamassa. Molemmat samassa. Repekka itkee, että saippuaa
menee silmiin, koska Leja näet alkaa häntä pestä. Saara on toisten
naisten kanssa lauteilla ja käskee pikku Sanelmaa lyömään löylyä.
Sanelma Käkriäinen huudahtaa:

”No nyt kun minä lyön teille sellaisen pirun löylyn, että putoatte
sieltä...”

Aapeli siirtyy saunan taakse rannalle: veteen hän vielä aikoo. Maunon
Pertta pakinoi Lyygialle, riisuutuessaan hänen kanssaan, Aapelin
leveästä selästä. Yhdessä he kaksi menevät saunaan.

Taas kohisee kiuas, ovessa vingahtaa, ja tytöt lauteilla kirkuvat.
Mutta lattialla Lyygia huudahtaa:

”Ai ai, mummo putoaa!”

Ja mummo voivottelee:

”Voi, voi ... eikös lyönyt ... tuo Sanukka! Eihän se vanhan pää
tällaista kestä. Voi, pakana, löi! Pudota olin.”

Repekka seisoo altaassa ja hokee Lejalle:

”Pete minut, pete. Pete p—t ja kaikki.”

Aapeli seisahtuu rannalle, katselee uimapaikkaa. Mauno Kypenäinen ja
Ananias ovat jo kadonneet. Siellä nuottakodan luona näkee hän
Malakiaksen ja kuulee hänen äänensä, sillä Malakias juttelee ystävänsä,
Topin kanssa. Aapeli kävelee paksuihin lakanoihinsa käärittynä
somerikkoa, pysähtyy ottamaan virsut jalastaan. Lahden vesi tummenee
iltaan. Tuskin erottaa siinä enää valaistuksen hopeisia juovia.

Malakias sanoo Topille:

”Kyllä minä sille konstin tiedän ... runtaleelle.”

”Mille?” kysyy Muttinen, joka on kahlannut vedessä poikien luokse.
Malakias seisoo yhden veneen vieressä ja Topi istuu saman veneen
reunalla.

”Maunon Pertan Sanukallepa”, vastaa Topi Muttiselle. ”Kun se tuli
alasti Malakon luokse saunaan.”

”Minkä konstin?” kysyy Muttinen.

”Tiedän vain”, murahtaa Malakias.

”Se aikoo...”, sanoo Topi.

Aapeli kysyy:

”Mitä aikoo?”

”Se aikoo pii-rrustaa”, sorahuttaa Topi.

Aapeli ihmettelee:

”Piirustaa? Mitä se aikoo piirustaa?”

Topi sanoo:

”Tähänpä Kypenäisen Maunukan soutulautaan. Tuohon, jossa Maunon Sanelma
istuu. Kun Pertukka sanoi kohjuksi.”

”Niin minä teenkin!” uhkaa Malakias. ”Puukolla...”

”Puukolla piirustaa?” kysyy yhä Muttinen.

”Sellaisen vain...” naurahtaa Topi.

”Minkä?” ihmettelee Aapeli.

”Hässäkän”, vastaa Topi. ”Oikein ison.”

Ja Malakias sanoo:

”Siantappopuukon käyn hakemassa ... isän. Niin näkee, Pertan Sanukka
... ja Kinnusen Pertta ... että minä ... mies...”

Kolmaskymmenesviides luku

Mutta Rosina Käkriäinen ei ole vielä saunassa. Missä hän on?

Pikku käy häntä huutamassa kodan ovelta, mutta vastausta ei
kuulu. Aapelikin, joka seisoo nyt pirtissä kuuman takan vieressä,
ihmettelee hiukan Rosinan viipymistä, aina ahkeran ja viimeisenä
talossa hommailevan. Sillä ilta alkaa jo olla myöhä. Mauno Kypenäinen
ja Ananias istuvat illallisella siellä hämärässä tuvassa. Juutas Käkriäinen
puuhailee leivinuunin luona: kertoo tekevänsä niitä
aamutupakoita tuohon pässinpusseista kurottuunsa. Aapeli on tullut
sisään juuri äsken, odottamaan Lyygiaansa. Niin pelkää hän uimisen
perästä vilustuvansa, että hän painelee hartioitaan uunin tuliseen
kylkeen, ja siirtelee jalkojaan, kun näet permannolta saattaa kiivetä
niihin kirppuja, punanahkoja ja russakoita.

Niin menee pieniä hetkiä.

Mikä varjo liikkuu nyt tuolla tuvan ja riihen välillä, joiden kattojen
hahmot kuvastuvat samean keltaista taivasta vasten? Nyt se katosi
riihen pimeyteen. Mutta se tulee jälleen kujalle näkyviin. Rientää
melkein yhtä äänettömästi kuin yököt, joita suhahtelee pihalla.
Se on ... ikäänkuin kyttyräinen noita. Se johtuu yläveräjän kohdalle,
jonka kahden puolen riippuu seipäissä vanhoja rääsyjä. Kun se kulkee
alemmaksi, määkäisee kujalla joku lampaista, jotka makaavat siellä
kallion pykämällä: siellä ne makasivat äsken, kaulojaan kiveen nojaten,
leuat lämpöisiä paasia vasten. Siellä ne märehtivät nopeasti liikkuvin
leukapielin, ja räpistelivät hyttysiä korvistaan. Nyt kavahtaa kirjava
lammas pystyynkin ja hyppää varjon vyötäreitä kohti.

Rosinahan se musta haamu on, iso kuorma selässä. Rosina haukkuu lempeän
harmistuneesti lammasta, tuota kapuilijaa, jopa lyökin sitä, läpsäyttää
kädellään. Ja tiuskaisee, haukkuu lammasta leikillään senkin laulavaksi
enkeliksi. Sitten kulkee Rosina lehmiensä ohitse. Ne lepäävät leveinä
alempana kujalla, keskellään pulska Poika, märehtivät verkalleen. Ja
joskus kalahtaa kello alakuloisesti.

Rosina on käynyt vielä metsässä, ottamassa leppäkerppuja imettävälle
lampaalleen. Päästyään ruokahommista ja saatuaan Jopin saunasta lasta
vahtimaan. Kerput ovat nyt kuormavitsassa hänen selässään. Läävän
välikköön menee nyt Rosina. Kun hänen jalkansa suhkavat läävän
edustalla saunakukkiin, niin jo tuntee emälammas hänen askeleensa, ja
väliköstä kuuluu pyytävää päkätystä. Kyllähän Rosina muistaa vuonaa
hoitelevan pikkonsa ja tuo sille muutakin illallista kuin ne
leivänmurut, jotka hän äsken syötti sille suurimpaan suruun,
sianporsasta ruokkiessaan. Itselleen oli Rosina taittanut välipalakseen
leipää, mutta äitilammas sen nyt saikin.

Muu väki on saunassa tai illallisella, ja osa siitä hankkii jo levolle
asettumista. Mutta Rosina ahkeroi yhä; aina viimeisenä, sanotaan,
ahkera vaimo. Ihan viimeisenä muulloin paitsi silloin kun Juutas on
touhupäällä ja viipyy hänkin töissä pilkkosen pimeään asti, jos sattuu
pimeä aika olemaan. Niin on Rosinalla enimmäkseen yksinään viimeinen
työ ja huoli ja ponnistus jo nukkumaan joutuneen perheensä puolesta,
joka on pötkähtänyt joko tuvan lattialle, seinästä toiseen ulottuvalle
ja vaatepahoista tehdylle laverille, taikka saunan lauteille ja
penkeille.

Siten on hän ahkeroinut lukemattomat kerrat ennen.

Mutta eikö hän aio saunaan?

Tällä kertaa viipyy kaupunginmatkasta, järjestyksenpidosta ja
huutamisesta, koko vaivoista väsynyt Rosina tahallaankin
tavallista kauemmin myöhäisissä hommissaan. Siten hän viivytteli jo
porsaankin ääressä, kuten nyt läävän välikössä. Seisoi hiljaa tallin
ovella, nojaten oven pieleen. Tallista tuskin näkyi vähän valkoista: se
porsas. Kuului vain sihinää pimeästä, kun porsas imi ahnaasti makeaa
maitoa, jota Rosina oli tuonut sille. Ja joskus lihava porsas örähti,
ja käännähti varmaankin ja kahmaisi takaansa tuoreita vesiheiniä, sillä
niitäkin oli Rosina antanut sille, sylyksen kaalimaasta. Porsaalta
alkoi maito loppua, se rupesi tulemaan kylläiseksi, siksi se käännähti
ja maistoi välillä heiniä. Viimein imi maidon vadista loppuun ja
tonkaisi tyhjän vadin ylösalasin. Rosina astui kynnyksen yli ja otti
siltä vadin hiljaa pois, edes ääntelemättä elukalleen, vaikka se kapusi
pystyyn ja töhri hänen käsiään.

Eikä hän sitä vatia siellä odottanut. Hän seisoi aivan toimettomana.
Sitten hän meni noutamaan kerppuja.

Ja niin seisoo hän yhä vieläkin, jouten, tällä kertaa läävän edustalla,
hämärällä kujalla, annettuaan lampaalle pari kerppua ja nostettuaan
loput ylisten tikapuille.

Sitäpaitsi pistäysi hän lääväänkin ja vyöritti sieltä ulko-ovelle ison
sammion, johon talvella kannetaan lehmille vettä. Siihen jätti hän
sammion toistaiseksi.

Rosina kuuntelee kujalla saunalle päin.

Niin, hän on kovin miettiväinen ja suruissaan.

Ei kuulu nyt saunalta enää vastojen lätinää, hyväilevästä löylystä,
eikä naisväen kirkumista.

Nyt saunan ovea avataan. Erottaa Repekan itkeskelyä: tupaan tahtoo
Repekka, saamaan lilliä ja sitten mammimaan.

Kodassa kolisee kiulu muuripataan: ottavat kuumaa vettä ... tyhjentyvän
padan pohjalta. Pata kumisee, ja vettä läiskähtää permannon kalliolle.

Ja taas sulkeutuu saunan ovi, jonka kautta Rosina on kuullut
peseytyvien naisten ja tyttöjen ääniä.

Vieläkään ei Rosina lähde saunaan. Hän tarkkaa niitä peseytyvien ääniä,
pitää varaansa, milloin hän sinne voisi mennä. Tahtoo päästä Muttisen
neidin kanssa vähän puhumaan.

Rosina on kyllä häntä vihannut, ja vihaa vieläkin. Siitä asti kun
Rosina hänet ensi kerran näki, viime kesän alussa. Sinä kesänä oli
Aapeli ahdistanut pahimmin Juutasta, ja Rosinahan oli luullut tuon
neidin yllyttäneen herraa sellaiseen. Mokoma, jonka Rosina huomasi,
ennenkuin oikein vakoilikaan, elävän Muttisen kanssa ... elämää:
vihkimättä. Yksin Maunon Pertassakaan ei vihkimättömyys ole Rosinasta
hyvä, vaan paha se on: mitä se sellainen? Mutta Pertan pään ovatkin
köyhän onnettomuudet sotkeneet, ja elämästään saa Pertta itse kärsiä.
Kun taas pohatoilla: mikä pakko niillä on heittäytyä riettaiksi?
Tahtovat rietastella. Eikö niille kukaan siitä mahda mitään? Mutta
köyhien hairahdukset ovat heti ihmisten hampaissa...

Se neiti oli häijy ... menneenä kesänä... Ei puhellutkaan...

Mutta herran ruuista se kuitenkin piti huolta. Ja juoksi oikein omin
jaloin kylissä ostelemassa Muttiselle munia ja kaloja, jopa varasi
niitä talveksikin. Niin, Muttisen pyykinkin se pesi, ihan tosissaan:
kolmesti seisoi huvilan rannassa aamusta iltaan pesupunkan ääressä,
pitäen savuavaa tulta padan alla. Ja se hautoi paitsi olkapäänsä
kipeiksi auringonpaisteessa kätensäkin haavoille. Se oli Rosinasta
ihme ... ja hyvä. Ei tämä ihan herrastava ollut, se on totta, vaikka
kuului koulutkin käyneen. Ei Rosina ollut tottunut moiseen niistä
neideistä, joita oli käynyt joskus Muttisella. Ei varsinkaan hänen
rouvastaan: sehän ei saanut unta koiranhaukunnalta öisin eikä kanan
kaakatukselta aamuisin. Täältä mökiltä asti ne äänet häntä muka
häiritsivät. Siksi, ettei hän tehnyt työtä, vaan makasi kello kymmeneen päivällä
... Ja vaativakin se oli Saaralle, joka häntä vähän aikaa
joutui passaamaan.

Ilkeä oli tämäkin neiti viime kesänä. Ei antanut itseään lähestyä:
kerran Rosina tarjosi hänelle ystävyyden halusta täällä mökillä
vastapaistettua leipää lämpimäisiksi, mutta se ei kelvannut...

Tosin neiti parin päivän kuluttua koetti selitellä Rosinalle, ettei
herra anna hänen ottaa lämpimäisiä...

Eikä Rosina sitten ollut enää noille ylpeille ja heidän omasta
mielestään paremmille tarjonnutkaan. Kun kerran tarjoaa, sitten suu
kiinni.

Työn tekemisen ja rahalliset asiat se mokoma kyllä ymmärtää. Mutta
varmaan se on yllyttänyt Muttista ahdistelemaan Käkriäistä, päästäkseen
itse täällä isännöimään.

Siksipä ei Rosina ollut jaksanut pysyä menneenä talvena haukkumatta
tätä neitiä vieraillekin, ketkä sattuivat Putkinotkon mökissä käymään.
Yhä pahempaa odotti neidistä, jos se tänä kesänä tänne tulisi.

Mutta kuinkas kävi tänä iltana?

Minkäslainen tuo neiti nyt oli...? Ja olipa itse pompommiherrakin.
Rosina odotti melkeinpä viimeistä iskua, kun herra yhtäkkiä ajoi
lahteen ja joutui tuvan luokse, jonka seinät huutavat kontrahtiin
vetoamista. Mutta vielä ei herra hiiskunut kontrahdista mitään,
niinkuin viime syksynä.

Eikä se ollut puhunut niistä asioista myöskään Juutakselle saunassa,
sen kuuli hän ohimennen mieheltään. Taikka ei liene Muttinen vielä
ennättänyt, koska Juutas sanoi osanneensa kääntää asiat niistä jutuista
syrjään.

Mutta herra oli antanut namusia lapsille. Hm, namusillahan ne nyt
köyhien mahat täytetään. Mutta hyvä merkki sekin. Aikoihin ei ole ollut
niin: namusensa pidätti herra ... kostaakseen, hihii. Mutta kuinkas
Muttinen nyt muuttui tällä tavoin? Ja neiti oli ollut Rosinalle enemmän
kuin ystävällinen. Epäillyt oli Rosina häntä, kun hän silitteli Repekan
poskea ja kehui lasta kauniiksi.

Sitten oli Rosina kuullut neidin niityllä neuvovan Lejalle, mistä
lehmät löytyvät. Pieni asia, mutta...

Ja viimein olivat Rosina ja neiti jääneet kahden kesken tupaan. Muut
naiset lähtivät tekemään kylpyvastoja. Oli neiti jutellut paljonkin:
minkälaista on herran talolla kaupungissa, ja että sauna se on
sielläkin, vaikka se herra pitää enemmän näistä maalaissaunoista, ja
muuta.

Sitten tahtoi neiti maistaa leipiä, joita Rosina silloin juuri veti
uunista. Rosina sanoi, että saahan tuon vaikka koko limpun. Neiti
kiitti lämpöisesti.

Eikä herrakaan ollut murahtanut, neidin hänelle näyttäessä saamaansa
leipää. Käskipä neitiä siitä muka niiailemaan.

Rosinan sydän on lämminnyt. Sallittaisiinko heidän elää yhä
Putkinotkossa? Jos tuon tuvan nyt tosiaan voisi hommata kuntoon. Jos
Mauno ottaisi jouduttaakseen Juutasta siihen työhön! Jos he
yrittäisivät, miehet, niin Muttinen kai leppyisi. Yrittäisivät sen
verran, että korjailu olisi edes alulla Muttisen lähtiessä takaisin
kaupunkiin, hyvänä enteenä Muttiselle.

Ja sittenpä voisi tuvan rakennuttaa loppuun vaikka vierailla,
syyskuulla... Näistä uusista hommista saaduilla rahoilla.

Ne uudet hommat alkavat nyt ... viimeinkin.

Mutta tuskin ne ovat päässeet alkuun, niin nekin tuovat Rosinalle uutta
huolta. Nyt vasta suuntautuu ajatus siihen, mihin ne voivat viedä:
kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin, ruununmiestenkin kanssa...

Ja häpeään ehkä.

Mutta eihän Rosina muuta voinut! Tällaisella perheellä olisi nälkään
näännytty. Lapsia! Ja ne niistä, joista pitäisi apua jo lähteä,
millaisia ne ovat? Älykäs ja reipasluontoinen Ananias ... kun siitä
tulisi reilu mies! Mutta nyt se joutuu jo näihin hommiin avuksi. Entä
Saara!

Se Saara!

Rosinan mieli myrtyy Saaraa ajatellessa. Saara oli ollut kaivelemassa
hänen kaupunkinyyttiään illemmalla, äidin mennessä lypsyltä tupaan.
Saara oli silloin tuvassa yksinään. Maunon Pertta ja Sanelma, joiden
mukana Saara oli tullut vastoja tekemästä, seisoivat pihalla ja
juttelivat Muttisen kanssa. Saara penkoi nyytistä niitä Rosinan
rohtopulloja, se kun aina kaikkea kaivelee. Oli saanut käsiinsä paitsi
korpinrasvoja ne tipat. Rosina oli siepannut ne häneltä pois. Mutta
Saara oli sanonut, että mitä noista peittelee, kyllähän ne tietää: mitä
muka tuollaisilla, ei niistä mitään apua lähde. Rosina kysyi, että
mihin niistä ei lähde apua. Mutta Saara ei ollut enää vastannut. Oli
vain kääntynyt selin ikkunaan, ja siinä seisonut. Eikä Rosina ollut
voinut enää kysellä lisää, niin ovat tällaiset asiat ilottavia, äidin
ja tyttären välillä. Ei lyhyeen tuokioon. Mutta kuitenkin tahtoi hän
tietää jotain. Kuitenkin hän tiukkasi Saaraa vastaamaan, onko totta
mitä Maunon Pertta sanoo, että Saara on rypenyt miesten kanssa? Saara
nytkähytti pystäjä olkapäitään, ei tunnustanut mitään. Ja rupesi
nyyhkyttämään.

Illan taivas paistoi keltaisena. Päivä oli kyllä mennyt Saaralta
rupatellessa, mutta hiljainen ilta toi tuumimisen. Kitkeriä muistoja
tervahöyrystä, jossa hän oli pitänyt lystiä sen yhden laivamiehen
kanssa, mutta josta hänet oli ajettu pois. Ja sitten tuli
viimekesäisestä naurusta itku. Eikä se laivamies tule ottamaan häntä,
mutta vain kirjeissään latkuttaa. Saara oli tänään yrittänyt päästä
teeterskaksi tavatakseen häntä satamissa, joskin myös tämän ikävän
kotielämän vuoksi. Ja oli heittäytynyt sitä varten Eeli Persikan
kynsiin. Mutta Lutmitvuorelta lähtiessään ei Persikka ollut luvannut
mitään, se rutkale.

Nyt oli Rosina vaipua maan alle, kun Saara lopuksi sanoi, että itsehän
äiti oli lähettänyt hänet sinne tervahöyryyn. Syytti Rosinaa, samalla
kuin myönsi tällä syytöksellään todeksi Maunon Pertan ja muiden jutut.

Enempää ei Rosina tahtonut kuulla. Ei voinut, oli se kuultava mitä
tahansa. Aavisti äidille kaikkein surullisinta ja katkerinta. Ja hän
käski Saaraa nopeasti olemaan hiljaa, ettei olisi puhunut lisää, kun
Juutaskin tuli tupaan. Juutas tuli etsimään papereita tupakkoihinsa.
Rosina ei vastannut Juutaksen kysymykseen, mitä hän Saaralle muka
motkotteli, vaan pujahti konttoriin, kantamaan pöytään illallisruokia.
Pertta Kinnunen näet tahtoi syömistä.

Ja vieläkin myyttäisi Rosina Saaralla viinoja, jos se tosiaan saisi
paikan oikein laivassa.

Mutta...

Niin se käy ... kohtalo kuin sallittu...! Tällaisia niistä lapsista
tulee.

Ei, ei tahtoisi Rosina niitä lisää.

Hyst! Rosina, joka kuuntelee kaula pitkällä korsun takana saunalle päin
ja kokoaa toisella kädellä ääntä korvaansa, erottaa, miten mummo etsii
nyt kodassa keppiään. Mummo voihkailee jotain ... kenelle? Leja kuuluu
antavan hänelle kepin. Ja sitten kömpii mummo kynnyksen yli
puolipukimissa ja istahtaa saunan edustalla kivelle ja ähkii:

”Hoh, hoi.”

Leja pyytää Maunon Pertan Sanelmaa viemään lapsia tupaan siksi aikaa,
kunnes sauna raivataan yökuntoon. Ja pikku Sanelmaa käskee hän
muuttamaan tuvassa Repekalle toisen mekon. Sanukka juoksee alaveräjälle
ja kiipeää pihalle.

Sitten lähtee saunasta iso Sanelma, kantaen Repekkaa ja taluttaen
Esteriä. Ja Maunon Perttakin röijyä päälleen pujotellen.

Kun Pertta on kadonnut aittojen taakse, pönkittää Rosina vielä läävän
välikön oven, jonka edessä hän seisoi, pönkittää seipäällä eikä tuolla
hirmuisella hirrellä. Ja kiiruhtaa saunalle. Sanoo kodassa Lejalle
joutaneensa viimein hänkin, ja kysyy, onko se neidin selkä edes pesty.

Ja onneksi se ei olekaan vielä pesty. Leja ammentaa vettä padasta
neidille, joka istuu saunassa alhaalla. Leja aikoi juuri ruveta sitä
pesemään. Mutta nyt tahtookin Rosina pestä neidin. Hän sanoo, että
Lejalla on muuta hommaa vielä: haettava saunaan pikku Luukas, sillä
pitäähän sille Luukkaallekin kylpy, ja sitten olisi Lejan kannettava
heiniäkin aitan ylisille, Maunon väelle. Ja Maunolle... Missäpä Mauno
muuallakaan sitten ... nukkuu. Saara pukeutuu kodan penkillä. Häntä
kehottaa Rosina lähtemään Lejan avuksi, kehottaa ystävällisesti...

Ja kun sitten Leja ja Saara ovat menneet ja Rosina on saunassa, eikä
kodasta kuulu enää mitään, tahtoo hän puhua neidille, jonka pyöreää
selkää hän pesee, huolellisesti ja hitaasti. Leja tuo pikku Luukkaan
äidille, ja lähtee uudestaan pois. Rosina nousee lauteille ja istuu
siellä, polvellaan pieni Luukas. Se ei itke, vaan ainoastaan yhkii ja
katselee tyytyväisenä, miten puolin äiti häntä käänteleekin,
repsuttaessaan häntä pehmeällä vastalla, asetellen vatsalleen tai
selälleen. Mutta yhtäkkiä keskeyttää Rosina Luukkaan kylvettämisen ja
puhkeaa itkuun. Ja kun Lyygia kysyy, mikä hänellä on, sanoo hän, lapsi
laihoilla polvillaan, että hän luulee olevansa niin. Ja tämä Luukaskin
on vielä niin pieni. Ja se on jälleen puutteen lisä. Ja Rosina on
koettanut kaikkea... Eikä taida mikään auttaa siinä? Eikä kukaan häntä
auta. Ja neiti on ollut Rosinalle niin hyvä. Ja neiti on oppinut,
lukenut kirjoja...

Lyygia ymmärtää, mitä Rosina tarkoittaa.

Lyygia on lukenut: kirjanpitoa, keittokirjoja ja kauniita romaaneja.

Ja mitä hän tällaiseen? Jos hän ei saunan lämmöstä muutenkin
punottaisi, niin hän punastuisi.

Oh, jos hän osaisi jotain, hän, jolla mielipahakseen ei ole lasta, kun
Muttinen ei hänelle sitä onnea anna, se itsekäs ja omituisen synkkä
pohjaltaan, niin hänkö tällaisia kauheita. Ja Rosinalle! Herra Jumala,
Rosinahan voisi puhua pitkin koko Kenkkuinnientä ja maailmaa! Ei, ei,
ei mitään, eikä hän tiedä mitään. Yleensä hän epäileekin talonpoikia:
nehän puhuvat toisista ihmisistä pahaa vielä paljon enemmän kuin
sivistyneet.

Rosina selittää vähän lisää.

Ei, ei ymmärrä Lyygia, mitä Rosina tarkoittaa. Alkaa lohdutella
suruissaan, että minkäs sille voi. Täytyy vain ponnistaa ... elää.
Silloin ei Rosinan auta muu kuin ruveta leikinlaskuun ja sanoa, että
minkäs sille. Kun se Juutas onkin sellainen mörikkä ... kyntömiehen
työn se osaa, hihii. Ja minkäs Rosina puolestaan luonnolleen...

Ja sitten huutaa Aapeli Lyygiaa, joka onkin menossa kotaan. Muttinen
sanoo pihalta, että on jouduttava, sillä tässä saatetaan vilustua.

Lyygia pukeutuu nopeasti.

Muttinen istuu nyt tuvan portailla. Pois hän tuli pirtistä, hautomasta
itseään kuuman takan kupeeseen. Siinä hän lämmitteli sen aikaa kun
Käkriäinen asetteli tupakoitaan uuniin, asetteli pistäen välillä
piippuunsa ja sytytellen sitä ... tulitikku räsähti ja valaisi hetkeksi
hänen naamansa, jossa pienet silmät kiiltelivät syvällä koloissaan. Ja
luudanvarrella uunia sorkotellen jutteli Käkriäinen tupakoiden
viljelemisestä; miten ne on sonnitettava lujasti, ja miten kukkia
niistä nypittävä, ja katkottava varkaita: varkaat ovat haaravesoja. Jos
varkaita ei ota pois, niin silloin ei tule se ihan paras tupakka. Mutta
eipä noita ole Käkriäisellä tullut tarkoin katkotuksi, kelpaavat ne
hänelle tällaisetkin tupakat, varkaineen. Mutta kukat hän on nyppinyt
ja poltellut piipussaan muun tupakan loppuessa. Kitkeriä ne ovat, mutta
niistähän se voima lähteekin...

Ananias ja Mauno ovat istuneet aterioimassa pimeässä tuvassa, sillä
lamppu on ollut saunassa. Jopi on vahtinut Luukasta, syöden leipää ja
piimää.

Mutta kun Juutas viimein on mennyt pöydän ääreen, ja myöskin Malakias
tullut Topin kanssa illalliselle, kietaisi Aapeli yhtäkkiä
ryssänpaitansa lujemmin ympärilleen ja lähti portaille mutisten:

”Voi turkkilainen ... kuin ukkosen tappama pirunraato.”

Juutas naurahti:

”Hähä.”

Kyllä hän kuuli tuon Muttisen mutinan, joka oli samanlaista kuin usein
ennenkin. Että Malakias ja Topi ... ja hänkin, itse Juutas. Ja hänen
teki mielensä naurahtaa sitä kuullessaan takaisin, harmista.
Naurahtikin jo. Mutta ei hän nyt virkkanut Muttiselle enempää.
Hiljalleen ainoastaan mörähti Maunolle ja pojilleen, kun herra jo istui
ulkona portailla, mörähti piimätuoppiin, josta juuri ryyppäsi, niin
että kärpäsparvi pörähti siitä hänen silmilleen. Käkriäinen mörähti:

”Herrat ... niillä se on ... tuoksuva nenä.”

”Porvaleilla!” virkahti Ananiaskin.

Ja sitten vilisti pieni musta Sanelma tupaan. Ja Maunon Pertan Sanelma
kantoi alastoman Repekan portaille, laski hänet sylistään siihen ja
käski juoksemaan sisään. Aapeli kysäisi, katsellen Repekkaa, joka teki
unesta ja saunasta väsyneenä portailla itkua:

”Eikös sinun ole vilu? Oletko sinä pikkuinen poika?”

”En oo’”, äännähti pikku Repekka. ”Mie oon tyntymättäin talvettu.”

Maunon Pertta, joka myöskin joutui mökin ovelle, sanoi:

”Mikä olet?”

Maunon Pertan Sanelma vastasi:

”Sanoi olevansa syntymästänsä salvettu.”

Jopin ääni inahti hämärästä tuvasta:

”Se onkin sitten, se Repekka ... kuin mikä ... itse Ruuna-Mikko.”

”Mikä?” kysyi Aapeli korviaan höristellen.

Topin ääni jatkoi Jopille:

”Tai itse olet! Itse pelkäät kukka-rroitasi ... luulet ha-rrakan vievän
saunatiellä.”

”Niin, kun äiti ja isommat pelottelevat!” puolustautui Jopi.

Leja pujahtaa nyt Muttisen ohitse tupaan, jonne pikku Repekka on
mennyt, keikutellut. Siellä Repekka inttää Lejalta lilliä. Ja Leja
pukee pikku siskoaan, juttelee siinä ohella:

”Niin ... niinhän se Jopi-parka ennen. Mutta eihän se nyt enää. Ennen
kysyi, miksi ei Sanukalla ole sellaisia kuin hänellä. Niin äiti sanoi,
että ne oli harakka vienyt. Ja sitten ... Jopi niitä peitteli.”

Jopi sanoo:

”Niin ... mutta en minä mikä Ruuna-Mikko.”

Maunon Pertta huudahtaa:

”Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko!”

”Mikä se on?” kysyy taas Muttinen.

”Juutaksen tuttuja, könttyrän”, vastaa hänelle Maunon Pertta.

”Häh? Juutaksen?” örähtää Käkriäinen. ”Joutavia ... ne sellaiset jutut.
Painavat ... vanhan naulan ja ison kiven.”

Aapeli utelee, ovelle tullen:

”Mi ... mikä se sellainen?”

Saarakin joutuu tupaan...

”Sille miehelle kävi helvetin hullusti!” sanoo Maunon Pertta. ”Viinaa
joivat, holkkivat. Toisten ukkojen kanssa humalassa! Se sen tietää, tuo
Juutas. Se tietää! Se on...”

Käkriäinen örähtää jotain. Mutta sitten ei hän malta olla kertomatta.
Jos Maunon Pertta sitä rupeaisi kertomaan, niin se voisi johtua
sanomaan, että Juutas itsekin ... viinojen kanssa. Tarinassa näet
puhutaan viinasta. Siihen ei Käkriäinen nyt tahtoisi koskettaa. Koko illan
hän on sellaista juuri välttänytkin. Mutta mitään takeita ei ole
Maunon Pertasta, molskaajasta. Ei, parempi on itse kertoa, etujensa
mukaisesti. Ja Juutashan se osaakin tarinoida.

Käkriäinen huudahtaa:

”Mitäs sinä, Pertta, että joivat muka, holkkivat! Eivätkä holkkineet...
Kun ryyppäsivät. Eikä se minun tuttujani, Pertta, se Ruuna-Mikko.
Tunsivat sen muutkin, sen ukon. Niin mitenkäkö se sitten oli?
Odotahan... Näin se oli.”

Käkriäinen on hetken vaiti, ja naurahtaa ja kertoo:

”Heh ... yhdessä talossa siellä entisillä asuinmailla ... kestikievarin
mökissä silloin oltiin... Silloin ennen. Niin yhdessä talossa isännät
ryyppäsivät ... viinaa... Kun viinaa saatiin siihen aikaan polttaa,
nythän sitä ei saa. Kova on laki, tiilenpäitä siitä lukemaan joutuu.
Mutta ennen saivat vapaisuudessaan polttaa. Niin olivat isäntämiehet
sitä keitelleet, mokomaa. Ja siinä talossa ryypänneet, pulskassa, monta vuorokautta
yhteen lateriin. Meneehän siinä pää sekaisin sellaisessa,
se on sellainen luokka... Niin tuota, se on sellainen aihe ... että
yhdeltä isännältä oli loppunut viina. Oli juottanut vieraille omansa,
oli sen talon isäntä. Ja mitenkäs hän? Hän ei kuin rehlehtieraamaan
naapureilta viinaa. Sanoi toiselle, että: Anna, veikkaseni, minulle
kannu viinaa. Ja että sinulla on kotonasi, mene hakemaan. — En anna,
sanoi toinen. — Anna veikkaseni, rukoili se, jolta oli viina
loppunut... Ja niin kauan rukoili, että yksi naapureista sanoi sille
isännälle: Saat sitä, ja saat kaksi kannua, jos annat salvaa itsesi.”

”Voi p—rrkele!” sorahuttaa Topi.

”Nii-ni!” vahvistaa Käkriäinen ja vaikenee.

Aapeli nauraa ja kysyy:

”No, entäs sitten?”

”Ja se tapahtui!” huudahtaa Juutas.

”Tapahtui?” ihmettelee Muttinen.

Käkriäinen jatkaa:

”Nii-ni: kun toinen kauan rukoili viinaansa, eivätkä toiset ensin
antaneet. Mutta se lupasi heille ainoastaan toisen killunsa.”

Ananias ja Maunokin nauravat. Maunon Pertta tyrskähtää.

Juutas Käkriäinen jatkaa:

”Mutta kun heidän piti rehlehtierata sitä toista ... niin puukko
luiskahtikin, ja menivät molemmat. Emäntä oli ollut ruokia isännille
uunista vetämässä, ja kun näki, mitä ne miehet rehlehtierasivat,
killuja, niin se säikähti ja huusi. Ja sitä huutoa se lienee hänen
miehensä pelästynyt, ja silloin puukko luiskahti, ja hehheh ...
molemmat menivät.”

Syntyy hiljaisuus. Aapeli kuuluu siunailevan ja viheltävän. Jopin kimeä
ääni kysyy nyt:

”Entäs sitten?”

”Sittenkö?” vastaa Juutas Käkriäinen. ”Mitäs ... sitten. Sitoivat
kilkit ... ja hän sai kaksi kannua viinaa. Ja sitten ryyppäsivät.”

”Se on vale”, huudahtaa Maunon Pertta.

”Ka, ka! Valeko?” hokee Käkriäinen. ”Kun olen itse nähnyt miehen.
Tuttunsa olen. Vanha ukko, kuusissakymmenissä, elää vieläkin. Kaikki
hänet tuntevat. Sanovat Ruuna-Mikoksi. Siitä se on sen nimi.”

Maunon Pertta huudahtaa:

”Vale, että ... tai jos lie. Ne ryyppäsi. Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko! Hyi
saakeli!”

Lyygia tulee tupaan, kainalossa leipä, jonka hän haki juuri aitasta.
Hän kysyy, mitä Muttinen nauraa. Aapeli hirnahtelee vain.

Ja Lejan huuto kajahtaa ulkoa, ensin heikompana ja sitten kiljaisten.
Leja käskee Saaraa ja Topia mukaansa niitylle, tuomaan Maunon väelle
makuuheiniä. Maunon Pertta hoputtaa Saaraa, sillä hän itsekin lähtee
Sanelmansa kanssa ladolle. Ja pikku Sanelma ei sano rupeavansa yksinään
pentuja vartioimaan, vaan juoksee hänkin Topin ja naisten perästä ulos.
Tupaan jäävät ainoastaan miehet ja pikku tytöt.

Myöskin Muttinen ja Lyygia tekevät lähtöä, sillä Aapelihan tahtoo
päästä lämpimikseen kävelemään. Ja niinpä toivottavat he kaksi
Käkriäisille ja Mauno Kypenäiselle hyvät yöt ja katoavat mäen töyryn
taakse, Aapeli ensin ja sitten neiti kantaen lakanoita ja hyvältä
tuoksuvaa leipää. Tuskin he ovat menneet tuvasta, kun Mauno työntää
puukkonsa tuppeen ja sanoo:

”Nyt, Ananias ja Juutas, sitä lähdetään.”

”Ja me lähdetään!” vahvistaa Ananias nousten pöydästä. ”Mitäs se kello
on?”

Ananias raapaisee tulta ja katsoo. Kello on kymmenen.

Pikku Jopi kysyy:

”Niin tuulaalleko lähdette? Isä ... laskekaa mukaan.”

Malakiaskin sanoo verkalleen:

”Jos ... minäkin...”

Mutta silloin Mauno äännähtää:

”Sinä... Meidän Sanelma tulee mukaan, haha.”

Käkriäinen hokee:

”Kyllä, kyllä lähdetään. Mitäs, Jopi ... kotiin jäät, lepäilemään.
Lähdetään ... kunhan tässä ensin tupakat...”

Juutas hommailee tupakoitaan uunista.

Mauno on jo mennyt pihalle. Ananias ottaa orrelta pyssynsä. Käkriäinen
pistää poskeensa mällin ja hyväilee ja lohduttelee siinä vielä pikku
Repekkaa, joka tahtoo mammimaan. Ja sitten ontuilee Käkriäinenkin
Ananiaksen ja Maunon perästä pihalle, jossa tuskin erottaa Ananiaksen
pyssynpiippua.

Rosina tulee saunasta.

Yläaitan ovella sälyttää Mauno Juutaksen selkään suurta jauhosäkkiä.
Ananias on alempana aitan edessä: sovittelee atrainta ja tulikouraa
olkapäilleen. Hurja ja Jopi ovat juosseet Ananiaksen luokse. Rosina
huomaa siinä Jopin. Ja hän on hyvillään, ettei Jopi ole Maunoa ja
Juutasta katselemassa. Rosina pyytää Jopia menemään saunaan,
vartioimaan pikku velimiestä kunnes äiti tuo sinne tyssitkin. Ja kun
Jopi sanoo, että onhan saunalla mummo, niin Rosina käskee häntä. Ja
äidin poika totteleekin, tosin melkeinpä itkemäisillään.

Nyt rientää Rosina yläaitalle ja supattaa Maunolle, eikö tätä voisi
tehdä kuitenkin ilman Ananiasta. Mauno hymähtää vain, ja alkaa mennä
Juutaksen perästä, joka tallustelee keskellä pihaa, raskaan säkin alla.
Vielä varoittaa Rosina huokaisten Maunoa pitämään silmänsä auki ...
ensin, kun he koluuttavat siitä tiinua läävän ovelta, ettei mummo
huomaisi. Ja kehottaa sanomaan mummolle, että he menevät tuulaalle,
niinkuin menevätkin.

Rosina katsoo hetken miesten menoa.

Ananiaksen hahmo vilahtaa saunan ohitse. Samoin Maunon, läävälle ja
korsulle päin. Juutas painui säkkeineen rantaan.

Repekka itkee tuvassa. Se juoksee portaillekin itkemään. Rosina vie
hänet sisään.

Siellä lyyhähtää Rosina lattialle pikku Repekan eteen, joka pyrkii
syliin.

Malakias syö yhä, kalanruodot ratisevat hänen hampaissaan. Taivas on
luoteisen puolelta samea. Kaakossa päin hohtaa kellertävä kuu.

Omaa syöntiään ei Rosina muista. Päivä on mennyt, helteineen ja
puuhineen.

Aletut uudet puuhat tuovat painavaa huolta. Mutta täytyy otella.

Miksi se kana oli kuollut juuri tänään, jolloin näitä alettiin?

Ei, ei ollut neidistäkään Rosinalle apua. Ei tahtonut auttaa! Sillä
kyllä se ne tietää, herrasihminen ja kouluja käynyt. Se ei tahtonut.

Ainainen epäilys ja vihakin parempia kohtaan tuikahtaa Rosinan
sydämessä.

Yksin hän on tässä perheensä puolesta taistelemassa. Jos ei häntä
olisi, ei apua muutakaan ... mistään. Apua näille ... hänen omalle
lihalleen ja verelleen.

Yksin sallittuakin vastaan kamppailee.

Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä,
silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen
suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan,
saunaan. Sanoo Esterinkin kantavansa, toisella käsivarrellaan. Ylen
hellästi huokaisee hän ja naurattelee pikku Repekalle:

”Oletko sinä ... oletko sinä äidin tyttö? Oletko sinä minun kultaiseni!
Voi pikkuistani! Oletko, oletko sinä äidin pikkuinen p—eru?”

Uninen pikku Repekka ynisee puolittain iloisesti:

”En mie oo äitin pielu.”

Kolmaskymmeneskuudes luku

Nyt istuu mukavuutta rakastava Muttinen huvilansa kuistilla.
Korituolissa ja keskellä pehmeitä pieluksia, jotka Lyygia on sovitellut
hänen ympärilleen. Onpa Aapeli sitäpaitsi kääritty paksuihin huopiin,
ja villainen pipomyssy on hänellä päässä. Kello on yli puoli yksitoista
. Lyygia askaroi sisällä, Aapeli on kuistilla yksinään.

Ilta tuntuu syksyiseltä. Kuu paistaa, tuolta parikymmentä vuotta sitten
kasketun ahon takaa, melkein täysi, mutta himmeä kuu, keltainen ja
punertava. Sitä kuuta muistuttaa suuri paperilyhtykin, joka palaa
lekuttaen pöydän kohdalla kuistin katossa. Toinen paperinen lyhty,
sinisillä ja keltaisilla kuvioilla koristettu, loistaa kuistin toisesta
päästä. Ja näiden kahden lyhdyn välissä riippuu köynnöksenä muutamia
pienempiä.

Aapeli kirjoittaa jotain. Välistä hän katselee ylös siniseen kattoon ja
noihin paperilyhtyihin, ja katsellessaan hän muistaa, että tuon
sinikeltaisen lyhdyn hän sai kauan sitten Lauri Falkilta. Siitä lienee
yhdeksänkin vuotta. Yhdessä he olivat lyhtyjä ostamassa, tehdessään
kerran talvella lähtöä tänne Putkinotkoon, viettämään kahden kesken
joulua. Aapeli osti pallomaisen punaisen lyhdyn. Ja Lauri Falk hänelle
lahjaksi siromman, japanilaisen ja sinikeltaisen. Näiden valossa he
sitten, kun Käkriäiset olivat menneet Aapelin ja Laurin joulupuulta
mökkiinsä, viettivät hiljaista iltaa pakinoiden ja lueskellen kuuman
viiniglögin vieressä. Täällä ne lyhdyt olivat unohdettuina monet vuodet,
huvilan ullakolla, kunnes Lyygia ne löysi. Nyt tänä iltana
saivat toisia tovereita: nuo muut ja pienemmät lyhdyt. Ne jälleen ovat
Aapelin rouvan varustamia häihinsä, Muttisen kaupunkilaistalossa
vietettyihin... Pian ne joutuivat ullakolle, nekin ... siellä
kaupungissa, lyhyen onnen jälkeen...

Eikä Lyygia, joka ne siellä näki, oikeastaan suvaitsisikaan niitä,
koska hän sai tietää, kenen hankkimat ne ovat ja mitä varten... Lyygiaa
sellainen harmittaa.

Mutta nehän ovat vielä aivan ehyet ja muutenkin sievät. Siksipä ei hän
malttanut olla tuomatta niitä tänne, Putkinotkon iltojen iloksi...
Juuri äsken pisti hän kaikkiin lyhtyihin kynttilät ja ripusti ne
palamaan kuistin kattoon, ikäänkuin tuliaisjuhliin.

Eipä niitä häälyhtyjä tarvitse muistaa, jos oikein järkevästi
ajattelee.

Pöydällä on, paitsi kirjoja ja papereita ja tietysti myöskin
karamellejä, lamppu. Yöperhoset räpistelevät sen lasin ympärillä, josta
suuntautuu heijastus kattoon ja valaisee siitä sinisen pyörylän.

”Hohoi, niin se aika menee”, huokaisee Aapeli jälleen tuohon loistavaan
pyörylään tirkistellen. Sitten hän kirjoittaa, hitaasti ja
rauhallisesti, maiskutellen namusia. Hänen harmaissa silmissään on sekä
onnellinen että alakuloinen hymy.

Ilta on viilentynyt, mutta vielä lämmin. Erämaa kuistin ympärillä
tumma. Korkeat koivut ylenevät syreenien seasta kohti taivasta, jolla
kuultaa jo heikosti kellertäviä tähtiä. Koivuissa sirisevät
heinäsirkat, nousten näin syksyllä puihin.

Ikäheinät värähtävät silloin tällöin kuistin pylväissä, mutta
punakukkaisesta kinnukkapensaasta portaiden vierestä tuikkivat
kiiltomadot: ne ovat kuin mitäkin sinisiä ja vihreitä pirujen silmiä.
Tuolta mäen takaa Muttinen niitä äsken keräili, tullessaan Lyygian
kanssa mökiltä, hämärästä lepikosta, missä tuskin enää polkua
erotti. Eihän Lyygia mitenkään itse uskaltanut koskea sellaisiin
karvajaakkoihin, vaikka ne olivat kauniita ja hänen teki niitä mieli.

Nyt ne kiiluvat täällä monta iltaa, kunnes leviävät sinne tänne ...
karkaavat pois...

Puutarha on pikimusta, jos yhtäkkiä lampun valosta luo siihen
katseensa. Vähän vain hahmottaa omenapuita: niinkuin luurangot
kapuaisivat sieltä ylös rinnettä ... jos luurangot olisivat mustia.

Lahden ympäristökin pimeä; ei erota Muttisen ylpeyden esinettä,
moottoriakaan, vaikka se on kuistille näkyvässä paikassa.

Luoteinen taivas kuultaa yhä keltaisena.

Lyhyt pohjolan kesä...

Kuuluu koiranhaukuntaa pimeästä. Kahdeltakin suunnalta. Kovempi on
valkean Hurjan ääni mökiltä. Ja toinen, jota tuskin erottaa, tuo
heikkoja silloin tällöin keskeytyvä, sävyltään ikäänkuin pimeyttä
kammova, voi olla Sahan hovilta.

Hurja se räyskyttää kaiket syysyöt. Juoksee yhtä hyrrää mökin ympärillä
ja haukkuu ulapalle ja synkkiin rotkoihin, milloin risahduskin kuuluu.
Mutta jos kuka tosiaan tulee öiselle mökille, juoksee koira vinkuen
mökin oven taakse pakoon.

Viimeisinä vuosina on Putkinotkon mökillä alkanut liikkua.
Viinankuljettajia. Sekä Potamiasta soutaneita kelmejä, jotka ovat
Käkriäisen tuttaviksi tultuaan ruvenneet haluamaan paitsi Aapelin
risuja kurjiin tölleihinsä myöskin Juutaksen verkkoja, ja maitoa hänen
lehmistään, lypsäen niitä varkain. Ja isompien talojen saarista ne
varastavat lampaita.

On hunsvotteja muuallakin. Mutta Putkinotkossa! Sellainen pesä on
Putkinotkosta vähitellen tullut.

Järveltä kuuluu nyt kumeaa ja tahdikasta jyskettä. Se jyskytys
vahvenee. Ja sitten ilmestyy saarten väliin laivan vihreä etumaston
lyhty. Savutorvesta suitsuaa ilmaan punaisia ja kultaisia säkeneitä.
Hinaaja kuljettaa siellä halkolotjia tai tukkilauttaa. Se jyskyttää
lyhyen aikaa kovemmin ... saarten aukossa. Sitten se katoaa oikealle,
etelään päin, Saimaan alarannan sahoja tai Viipuria kohti.

Lahden perukassa leijailee usvaa.

Niin menee hetki.

Nyt tulee Lyygia kuistille. Laulaen hän tulee: hänen hyräilynsä kuuluu
iloisesti pienestä salista. Se hyräily lähenee, ja keinuvin,
muurahaishoikin vyötäröin hän ilmestyy kuistille. Hän kantaa Aapelille
suklaata ja torttuja, ja itselleenkin. Asettaa tarjottimen pöydälle ja
istahtaa Aapelin polvelle. Aapeli työntää kynän ja paperin
tuonnemmaksi.

Vastarannalla syttyy kirkas tuli.

Lyygia katselee sitä ja huudahtaa:

”Kas, nyt ovat Käkriäiset varmaan tuulastamassa.”

Mutta Aapeli arvelee, etteivät he niin kauas vielä liene ennättäneet.
Onhan niitä muitakin tuulastajia.

Sitten heittäiksen Lyygia Aapelin kaulaan, kurottautuu suutelemaan
häntä. Ja keinuttaa itseään siinä kuin kiikkutuolissa ja hyräilee:

”Kiikun, kiikun! Mitä sinä kirjoitit? Etkö näytä sitä vieläkään?
Kenelle sinä kirjoitit? Hm, nyt minä olen nyreä. Nyt minä lähden
Putkinotkosta pois! Koska sinä muille kirjoittelet.”

Hän nyökäyttelee päätänsä ja rypistelee kulmiaan. Mutta pian huudahtaa
hän:

”En! En koskaan minä lähde Putkinotkosta! Minä tahdon olla täällä aina.
Rusinansyöjän kanssa. Onko rusina-apinani tyytyväinen?”

Aapeli tietää:

”Apina on tyytyväinen. Muttisen Aapeli voi täällä kuin pukki...”

”Kaalimaassa. Attisen Muupeli!” jatkaa Lyygia, vääntäen leikillään
sanoja, niinkuin nuoren naisväen usein on tapa.

Aapeli toistaa vielä:

”Niin, Muupeli voi täällä kuin porsas pavussa.”

Hän katselee hymyillen neitiin. Ja alkaa puhua kuin jotain kauan
ajattelemaansa:

”Täällä erämaassa...! Odotahan, kohta saat kuulla, mitä tuohon olen
raapustellut. Sillä niin tyytyväinen olen nyt Putkinotkoon. Tämä ensimmäinen päivä
ja ilta ... mainioita! Riittäisiköhän sitä iloa nyt
hyvinkin kauan? Sillä nyt: missään maailmassa ei ole tällaista paikkaa.
Kuinka ... rauhallista, ja kaunista ... kesällä. Katso tuota kuutakin!
Onko missään maanpallolla sellaista kuuta kuin meidän Putkinotkossa,
punaista ja pyöreää? Mikään kultaraha ei ole sen arvoinen! Ja kuule
noiden koivujen suhinaa, alakuloista ... joskus se tuntuu. Mikään
musiikki ei ole sen vertainen, tämän Suomen erämaisen musiikin. Kuinka
mukavaa köllötellä täällä ... riippumaton pohjassa kuin lahna haavissa.
Tai muuallakin köllötellä ... nurmikossa kuin pässi. Taikka
aurinkoisella rannalla, maha paljaana. Entäpä sitten saunan lauteilla,
ähkiä, puhkia ja röhkiä. Tai kävellä lepikoissa, joissa itikat
kauniisti laulavat. Ja onkia ... miettiä maailman myllerryksiä, ja
muistojaan. Ja lueskella... Olla kuin onnenkukko. Kun saa kerran olla.
Pysyä syrjässä ... niinkuin suomalaisen halu parhaiten vetää. Poissa
pölyäviltä kaduilta, selluloosatehtaiden tuoksusta. Kaukana
kilpatanterilta... Ohhoh, paljonpa saisi antaa tälle Aapelille väliä
ennenkuin hän vaihtaisi sänkynsä ja saunansa ja hietikkonsa mihinkään
muuhun ... nyt enää. On jo aikansa seisonut tiskin takana. Miksi ajaa
rikkauksia? Nähdä vaivaa? Kuoleehan ihminen kuitenkin. Parempi on
maiskutella sitä vähää, mitä on saanut kootuksi. Juu, juu, satatuhatta
ja viisikymmentä miljoonaa Ryssänmaan ja Saksan keisarien parhainta
ritarimerkkiä hylkäisi hän mielellään ... jos niitä hänen rintaansa
tungettaisiin ... ja onkisi sen sijaan pieniä ahvenia ja punasilmäisiä
särkiä. Mitä ovat maailman makeudet? Parempi ... olisi ... hyvä sydän
vaikka kehnon takin kätkössä. Sellainen ... pitäisi Muttisellakin
olla ... sydän nimittäin.”

Lyygia ihmettelee:

”Mikä sinulla on? Miksi sinä puhut noin.”

”En tiedä”, sanoo Aapeli. ”Muuten vain olen ... mokomanlainen...
Kuules, mitähän tuo Mauno Kypenäinen teki täällä? Se mustaverinen mies,
tiedäthän. No, mutta ... olkoon. Rauhaa minä tahdon. Vanhaksi tulen.
Siksi minä tahtoisin olla niin peijakkaan hyvä! Muistotkin täällä minua
siihen kehottavat. Ja kirjat, tuossa pöydällä, mainiot toverit, jotka
antavat tällaisen porsaan seurustella kanssaan. Nuo mahtavat kirjat,
Cervantes, Rabelais, Tolstoi. Ne eivät olekaan mitään Ibseniä, itseään
peilailevaa, eivät mitään Rollandia, teoriain luurankoja. Eivät
Hamsunia, sanahumpuukin sumua silmille. Niitä oikeita pelkkiä ihmisiä:
aina lystikkäitä. Ja ne kirjat ... ei sankarilorua, ulkokuorta. Ne ovat
hymyä ja hyvyyttä... Mutta eipä nyt kirjoista! Muuta minä aioinkin
sinulle tässä jutella. Sitä koskee tuo paperikin, jonka kyhäsin. Älä
katso sitä ihan vielä. Anna minun ensin vähän mutista ajan kuluksi...
Se paperi koskee näitä Käkriäisiä. Juutasta. Jolle nyt kostan.
Kauheasti! Kun hän ei ole korjannut nurkkiaan.”

”Niinkö?” äännähtää Lyygia ja tulee hiukan levottomaksi. ”Sinäkö ...
kostat Käkriäiselle? Ethän? Haastatko sinä hänet käräjiin? Ajat hänet
täältä pois? Voi, voi! Ja minä kun juttelin tänä iltana Rosinan kanssa.
Vaikka pyysit minua olemaan Käkriäisille jäykkä, viime kesänä. Nyt en
voinut olla ... ja meillä oli hauskaakin. Ja lopulta hän oli niin
avomielinen, että minun tulee sääli. Onko mörköni nyt minulle siitä
vihainen?”

Aapeli vastaa Lyygialle:

”Mörkö? Odotahan. Kuulehan nyt. Puhutaan siitä asiasta. Kyllä ...
pyysin sinua olemaan heille näyttämättä liikaa ystävyyttä. Miksi sen
tein? Koetin heihin kaikkein viimeistä keinoani. Oikeinpa komennella
heitä. Nyt: ei ole sekään hölmön Aapelin keino heihin pystynyt. Kaikki
on ennallaan. Vain lisää lapsia heillä. Ja pahemminkin: heidän
mielialansa meikäläistä kohtaan. Ja siksi ... minä kostan tälle
Käkriäiselle! Tälle takkiaispehkolle! Tälle suojuurikkaalle!
Tupakka-Jaakolle! Tälle metsänotukselle, joka karkottaa luotaan
tulikiven tuoksulla, ellei muuta mahda. Tälle haisuketulle, jonka
kanssa Aapelinkaan ei ole mentävä siinä suhteessa kilpasille. Kostan
minä ... köhniäiselle. Itsekkäälle kuin ainakin kansa on ... ja
ovat sivistyneetkin: sehän on inhimillistä. Tälle savolaiselle
kerskurille ... mutta enemmän kerskuu Pohjanmaa. Ovelalle niin kuin
talonpojan muuallakin sopii olla. Ja ennen kaikkea karvaiselle luonnon
lapselle, joka makaa ... kuin karhu talvella. Ja hänen akalleen,
naarastiikerinä karjuvalle. Ja koko hänen sukukunnalleen hamaan
kolmanteen ja neljänteen polveen. Amen.”

”Nyt sinä lasket leikkiä!” huudahtaa Lyygia. ”Sano, mitä sinä heille
aiot? Ethän häädä heitä, vaikka syksyllä uhkasit?”

”Odota!” vaati Aapeli. ”Kuuntele... On niin hauskaa heistä puhua. Ja
tahtoisin availla sinulle sydäntäni, lihavaa ja vanhaa, joka on
viitsinyt heistäkin hiukan harmitella. Nuo Käkriäiset, metsäläiset! Ah,
oli aika, jolloin tämä tyhmä Aapeli oli nuori, uskotko sitä? Jolloin
hänen päässään liehuivat kultaiset kiharat. Niin, usko pois: kiharat
kuin kartattua pellavaa. Silloin oli mies ollut kaupungissa viitisen vuotta,
sekatavarain kauppiaan tiskin takana, myymässä sillejä...”

Lyygia huudahtaa:

”Ja rusinoita!”

”Ja lueskelemassa iltapuhteilla kirjoja. Kauniita kirjoja, joissa
puhuttiin kansastakin. Ja vaikka olin tullut rusinoiden ääreen suoraan
kansakoulusta ja näin tiskin takaa joka päivä tuota niin sanottua
kansaa, niin muutamina vuosina ennätin kaunistua sellaiseksi, että kun
sitten sain hankituksi vaivaisen kirjakaupan ja viimein huvilankin,
olin kansaan nähden varsin kummallinen. Aivan tavaton! Oikea herra. Ja
siihen aikaan, jolloin luulin Böckliniä taiteilijaksi ja pidin
antiikkisaiheisista sankarirunoista, otin minä Juutakseni tänne mökkiin
voudiksi. Eihän Lauri Falk aina voinut täällä unikkoja viljellä.
Tarvitsin miestä, joka vartioisi asumustani talvella... Ja Aapelipa
osasi valita miehen, hän, joka tunsi kirjoista kansan ja tiesi, että se
on Saarijärven Paavoja. Mitäpä siitä jutella, että löysin hänet
metsämökistä: kaiken olet kuullut. Sen kyllä herrakin huomasi, ettei se
mökki ollut niin siisti kuin kirjoissa kuvaillaan salolampien rannoilla
uinuvia metsämökkejä. Ei kukkivan pihlajan oksia ikkunanpielissä ...
silloin oli kesä. Mutta seinien raoissa punanahkoja ... niinkuin yhäkin
monella mökin Juutaksella. Ja onhan niitä täällä taloissakin. Eikä
avattua raamattua pöydän päässä telineellä. Ja porsas oli melkein
puhtain niistä pienistä, jotka leikkivät keskenään kätkyessä. Sellaista
on enimmissä Suomen tölleissä... Mutta ne huomionsa työnsi Aapeli
ajatuksistaan, jollakin tavoin surullisina ja ikävinä. Ja hän katseli
kansaa sillä tavoin kuin on sitä totuttu katsomaan: mainiona. Ajatteli,
että tämä Juutas-poloinen olisi esimerkiksi kovin ahkera, koska
talonpoika yleensä on sellainen. Ja tietysti vilpitön. Tai ainakin
uskoi Aapeli hänestä tulevan mainion, jos ulkonaiset olosuhteet sen
sallisivat. Onpa hän koettanut niitä suhteita parannella ... minkä on
ymmärtänyt. Ei hän paljoa ymmärrä. Mutta pois oli Juutas saatava sieltä
korvesta, joka oli viljelijälle vielä hirvittävämpi kuin tämä,
raatamasta tosiaan orjan possakoita ahnaalle ja saidalle talolliselle.
Aapeli antoi ihmisveljelleen muka paremmat ehdot. No, onnellinen kai
Juutas niistä ensin oli. Ja kiireestipä pisti Rosina karstaisen
kahvinpannunsa liedelle, ja sen pannun tulista nestettä juoden tehtiin
sopimus, suullisesti kuin komean herran kelpasi. Ja hyvältä maistuikin
Aapelista se kahvi, jota hän höysti myöskin muulla kuin taskussa
tuomallaan konjakilla: mukavalla tunteella siitä, että hänpä täyttää
kansaa kohtaan velvollisuuttaan. Ja ajaa samalla ... omaa etuaan. Mutta
kuinka voi ihminen auttaa toista? Minusta ei ole siihen. Olenhan hiukan
koettanut, mutta... Ja mitäpä se nyt? Tarvitseeko työn onnistua? Eikö
pitäisi riittää vain, että koettaa vähän auttaa...? Ja sitten
haaveilin, kuinka tämä kansa, kun se saa ahkeran työnsä tuottamat edut,
vaurastuu täällä. Pellot paranevat hurjaa vauhtia ... muka. Ja rahvaan
mökki on lopulta ilman punanahkojakin... Lupasinpa heille palstankin
täältä ... jos he täyttäisivät komean herran ehdot: vaalisivat hänen
omenapuitaan ... ja muuta vähäistä. Lupasin ... hm, oman etuni vuoksi:
että he nuo ehdot täyttäisivät. Sellainen houkuttelu oli itsekästä. Ja
kaduinkin, raukka, lupaustani: Putkinotko kävi rakkaaksi minulle. Olin
hyvilläni, etteivät he ehtoja täyttäneet. Ja samalla heiltä sitä
vaadin! Se oli ... rangaistukseni, se, etteivät he täyttäneet! Että
toivomukseni saivat pitkän nenän. Olin näet aikonut elää kesät ja
joskus talvisinkin täällä ... niinkuin ainoastaan kansan seurassa
saattaa elää. No, sinä tiedät, mitä siitä aikeesta tuli. Harmi ...
nähdä heitä porsaina. Ja puutarhani rappiolla. Juutas, joka ei
luonnollisesti välittänyt ryytimaistani, valitteli, että pellot
tarvitsevat niiden asemesta mutia. Ja ... oikeassa hän olikin:
tärkeämmät ovat kuitenkin köyhän pellot kuin kauneimmat omenapuut.
Ihmisen henki, kurjankin, on kalliimpi turhaa ylellisyyttä. Ja
kuolivathan nuo omenapuuni, niinkuin monet muut senaikuiset tuumani.
Miksi ne kuolivat? Siksi, ettei näistä seuduista oikeastaan niille ole,
liian kylmistä. Ei ainakaan ennenkuin lajit on tänne koulittu ...
vuosisatoina. Narri olin, että niitä istuttelin. Narri ja herra
Käkriäisen silmissä, tahtoessani häntä mokomia vaalimaan. Ihmekö, jos
hän kohteli sitten muussakin herraa herrana. Enkä minä ensin osannut
häntä pahoin kovistella. Tuota kiviaitaa, joka kuului Juutas-raukan
lupauksiin, odotin vähän aikaa ... seitsemän vuotta. Sitten se nousi
kontrahtipaperin nojalla. Ja jäi kesken, koska näet lakkasin
kovistamasta. Mutta alussa, ah, kuinka hyvin Luoja itsekkyyteni
rankaisi! Niinkuin kuningas Kambyses muinoin torjui egyptiläisten
nuolet antaen sotamiehilleen kilviksi kissoja, joita egyptiläiset
pitivät pyhinä, niin torjui myöskin Käkriäinen Aapelin kiristyksiä
lisääntyvin lapsiparvin. Hyvin se parvi lisääntyi, ja lisääntyivät
Putkinotkon mökissä punanahkat. Ja lisääntyi Juutakseni makailu ...
sillä eihän hänestä, joka ei ollut tottunut isännöimään, ollut elämään
omin valloin... Eikä Aapelista hänen kasvattajakseen. Juutas isännöi
itsensä vähitellen viinarokariksi...”

”Mutta nytpä ei huvilan avaimia annetakaan talveksi Käkriäisille”,
huudahtaa Lyygia. ”Nytpä täältä ei kenkiä viedä, Aapelin, muistatko?”

Muttinen vastaa:

”Mitä joutavia, tuo kenkäjuttu! Hän ... tarvitsi niitä kenkiä,
mudanvetoon. Ei hänellä ollut muita. Mutta kiitos silti mammonani
vaalimisesta, Lyygia! Mutta ... tuota noin, mitäs minun piti sanoa?
Niin, olipa hän isännöidä veden ja lumen satamaan tuvassa niskaansa.
Täytyihän herran silloin nurista. Mutta Juutas lohdutti, että ensi kesänä
hän korjaa nurkkansa... Ja katso kummaa: tekipä hän tosiaan
tuonne alimmaisen aittansa taakse sen vinon rakennuksen, kun hankin
hänelle apumiehet työhön. Se on tosiaan, uudelleen kehuakseni, valtava
ihme. Ja se riittikin vuosiksi. No niin. Kun herra sitten jälleen
tiukkeni hänen tuvastaan, niin suuttuipa Käkriäinen: ärjähteli
Aapelille, uhkasi melkein ajaa hänet pirtistään ulos. Mitäpä tarvitsi
Aapelin mennä isännöimään hänen tupaansa? Haha. Silloin närkästyi
mahtava herrakin. Täytyihän Käkriäisiä nyt väkisinkin ... kasvattaa.
Tosin piileskeli Juutas pari viikkoa metsissä ennenkuin pisti
variksenvarpaansa eli paremminkin puumerkkinsä kirjalliseen
sopimukseen. Ja sitten hän teki tuon kiviaidan... Mutta nyt on herra
kasvatukseen väsynyt: ei hän enää jaksa.”

Lyygia sanoo:

”Niin, niin, kyllä Käkriäinen lopulta tottelisi, jos sinä osaisit olla
hänelle vaativa. Hän on talonpoika ... pitää ennen muuta itsestään
huolta.”

”Sellaisia ovat muutkin, niin sanotut sivistyneet”, arvelee Aapeli. ”Ja
onhan se inhimillistä. Mutta ... vaatia minun pitäisi! Ja mitä olen
saanut heiltä osakseni, kun tein tuon kontrahdin? He ovat alkaneet
minua suorastaan vihata. Sen olen huomannut. Yhä kiukkuisemmaksi on se
viha tullut. Ja onhan se luonnollista: miten muistaisivat metsän
lapset, kuinka paljon enemmän toiset lähimmäiset voisivat heitä
tiukata? Ja olenko edes antanut heille kaikkea, mitä sivistys vaatisi
antamaan? Olenko antanut heille ... oikeutta? Rehlehteeraapas sitä! Ja
minä kun tahtoisin heidän ystävyyttään. En pakosta, vaan ihmisen
vapaasta tahdosta. Mitä suloutta on väkisin annetulla ystävyydellä?
Alla piilee katkeruuden myrkky. Kuinka syvän ja intohimoisen vihan näin
Rosinan silmissä kiehuvan silloin, kun pakotin hänen miehensä
pykäliini! Ja muistatko, mitä Rosina sanoi varsinkin viime kesänä? Jos
huomasi meidät mökin pihalla tai pientareilla, purki hän sydäntään,
ikäänkuin ainoastaan toisille Käkriäisille, mutta tarkoitti sanansa
minulle. Näin hän sanoi: Miksi täällä kyntämään ja kylvämään ...
toisen tilalla, josta ajetaan pois? Onhan se niin luonnollista,
ettei hän hoitele ... vieraita omenapuita. Ihminen on itsekäs...
Sivistyneimmätkin ovat siinä suhteessa joskus vielä enemmän elukoita
kuin nämä luonnonlapset, joiden on melkeinpä mahdoton tehdä mitään
varsinkaan herrojen eduksi. Kuta alkeellisempia, sen tarkempia
omastaan. Ja ajattelehan: jos he muokkaisivat jonkin pienen
kallionkolon pelloksi, niin aikoinaan se jäisi minulle. Voisiko
sellaista vaatia ... näiltä? Nyt minä mietin: tulisivatkohan ne
paremmiksi, jos saisivat tosiaan täällä palstan omakseen? Sitenhän
houkuttelin heidät vetämään multia kukilleni. Ei se ehto ollut vaikea,
mutta... Ja muistatko, mitä Juutas on puhunut kylillä? Kehunut, että
koska hänet kerran kontrahtiin nipistettiin, niin hän osaa kiskoa
mökkinsä maista kaiken voiman antamatta niille mitään sijaan. Hänet on
muka narrattu tänne, ja nyt ajettaisiin pois ... ja onhan siinä
tottakin: itsekäs olin, tahdoin voutia hoitamaan omaisuuttani... No
niin, tämä Juutaksen uhkailu voi olla osittain lorua, sillä kyllä hän
sonnittaa peltoja omaksi edukseen minkä kykenee. Mutta katkeruus ja
viha on hänen sanoissaan. Hän on ruvennut Putkinotkoa vihaamaan!
Putkinotkoa! Ja ... on uhannut puukollakin minun isoa mahaani.”

Lyygia kysyy yhtäkkiä:

”Pelkäätkö sinä hänen puukkoaan?”

Aapeli ällistyy:

”Pelkäänkö? Hm ... vai sinä! No, suoraan sanoen, en tiedä. Enkä minä
häntä! Mutta tuo eukko. Ja eukon sukulaiset. Tuollaiset kuin tämä
Mauno. Mitä se taas täällä? Ja muut Juutaksen toverit ... mustat
miehet, joita on istuskellut täällä, supatellen ... viime kesänäkin.
Niin niin, eihän Juutaksen itsensä tarvitse mitään tehdä. Vain neuvo
tuollaisille tuttaville. Pimeä yö ... laukaus ikkunasta sisään. Uh,
eihän tämä vetele! Minä en voi kovistella Juutasta enää. Viimesyksyinen talvena
oli ihan viimeinen yritys. Rauhassa minä tahdon olla ja lueksia. Ja
tahtoisin, että Käkriäinen rakastaisi maata, Putkinotkoa. Miten
hemmetissä saisin hänet sitä rakastamaan? Olenhan häntä torunut. Ja
olen neuvonut. Pidellyt lauhkeasti kuin pesusienellä. Houkutellut
lupauksilla. Hän on pysynyt ennallaan ... itsepäisesti kuin suomalainen
ainakin. Ja minkäpä ihminen sille mahtanee, että hän on saamaton ja
unelias ja veltto? Sehän voi johtua syistä, joita en kykene
tuomitsemaan. Eikähän minusta ollut häntä opettamaan. Kuinka olisin
saattanut panna Juutaksen kouluun, aikamiehen, vaikkei hän osaakaan
lukea? Eihän Aapelista ollut kauemmin pakottamaan edes hänen lapsiaan
kouluun. Olisi pitänyt uhrautua, vartioida heitä: asua aina täällä. Ja
silloin ei olisi jäänyt aikaa köllötellä mukavuudessa. Niin, ja moni
ylen tärkeä kaunis maalaus olisi jäänyt herralta ostamatta. Sellaiset
ovat meidän sivistyneiden ... tärkeyksiä. Minähän olen sivistynyt muka.
Ei, minähän itse sallin heidän olla valloillaan. Minäkö heidät siis
olen yhä lisää totuttanut tällaisiksi? Ja nyt he antavat Putkinotkon
rappeutua. Ensi he joutuvat varmaankin asumaan saunassa. Ja kun
sauna on asuttu loppuun, he kai muuttavat perunakuoppaan. Ja sitten
louhien koloon mäyrien luokse. Ja jos yhä kovenen, vihaavat minua yhä
enemmän, vaikka kunnioittaisivatkin. Kunnioitus, se on ikävää. Ja
kuljettavat tänne kaikenmoisia irtolaisia. Ei, minä en jaksa tätä. Se
on niin surullista, etten siedä. En tahdo nähdä vihaavia silmiä, en
kuulla katkeria sanoja. En varsinkaan Putkinotkossa, joka on minulle
unelmien kätkö. Muistojen hauta, jonka kumpujen alta en tahtoisi kuulla
yhtään vihan ääntä. Kuinka olen sellaiseksi tullut? Mennyt talvi ...
silloin sitä aloin tuntea. Silloinhan päättyi urakkani: mokomakin
urakka. Sain kokoon nuo sata ja viisikymmentä tuhattani, joita olin
sillitynnörin ääressä halunnut. Nyt en enää halua. En. Riittävät
minulle, ja ... rakkailleni. Mutta kun ihminen ponnistaa, ei tunne hän
ponnistuksen väsymystä: jälkeen vasta purkautuu koko väsymys. Ja hän
laskee työaseen kädestään. Ja katselee ympärilleen. Ja näkee ehkä
yhtäkkiä, että on tullut ilta. Näkee kummakseen ja haikeudekseen. Ei
syty sydämeni enää hamekansan silmäyksistä niinkuin ennen. Niin, ei
sillä tavalla kuin ennen, Lyygia! Eivätkä aivoni humallu edes parhaasta
malagasta. Toisenlaista virvoitusta ne nyt tahtoisivat. Ja sitä ne
etsivät muka ... hyvyydestä... Ei, minä kostan julmasti rakkaalle
Juutakselle.”

Lyygia kysyy jälleen:

”Mutta ... mikä sinulla on? Ja mitä sinä hänelle aiot? Ethän aio ajaa
heitä pois? Kova se on maalaisen työ täällä. Ja ajattele hänen
tavatonta lapsilaumaansa! Ja joskin hän myyskentelee viinaa...”

”Niin, myydäänhän sitä hotelleissakin”, huudahtaa Muttinen. ”Siellä
herrat ... röhkivät: se on ainainen vanha tapa. Mistäpä olisi kansalle
parempaa esimerkkiä? Jos me emme maistaisi ... silloin saisimme niin
sanotulta kansalta jotain vaatia. Ja tietysti me aina maistelemme.
Kansa kuvittelee meitä kaikkia juopoiksi. Ja kova on kuten sanoit,
luontomme varsinkin täällä. Niin, Putkinotkossa on muutakin kuin kesää,
jolloin me täällä oleksimme. He näkevät meidät kesällä, levossa:
uskovat laiskureiksi. He sen sijaan: vaikeampi on aina heidän elämänsä
kuin herrojen. On syksy. Myrskyää viikkoja. Mökiltä ei muita teitä kuin
vesi. Eikä tänne hevillä teitä saataisikaan. Nämä asukkaat ovat,
elleivät jaksa soutaa henkensä kaupalla yli ulapoiden, suljetut
hätäänsä taikka tylsään yksinäisyyteen. Ja talvi tulee, vimmattu talvi,
haudaten mökin seinämät paksuun hankeensa. Omin neuvoin he ottelevat
täällä. Lastensa puolesta, ja itsensä, sehän on selvä. Siinä se
menee ... niinkuin menee, oppimattomilta. Eivät he paljoa tiedä eivätkä
taida. Taistelu on kova... Ja niin kuluu haparoiden ja kärsien elämä,
päivä päivältä. Ihmiselämä kuitenkin, kaikkea muuta kalliimpi. Parhaita
kirjojakin. Ja Juutas ... rakastaapa hän toki lapsiaan, se on varma,
ellei mitään muuta: ennen myy viinaa kuin jättää lapsensa kunnan
vaivaisiksi. Se on kaunista, sankarillista.”

”Ja Rosinalle niitä tulee yhä”, sanoo Lyygia. ”Tiedätkös, juuri tänä
iltana hän saunassa ... pyysi apua ... ettei niitä enää tulisi. Se on
julmaa! Miten minä ... olisin osannut tai voinut...! Mutta sääli minun
häntä on... Ei, mutta, porsaani, meidänhän piti juoda suklaata...”

Muttinen myöntää:

”Aivan niin. Kuten herrojen ainakin. Juodaan nyt. Vai niin se valitti,
Rosina! Ja ihmekö, jos pohjarahvas yleensä vihaa ja epäilee
herrasväkeä? Onhan kateus inhimillinen tunne, sitä inhimillisempi kuta
vähemmän sivistystä ihmisellä on. Ja ehkä on kansalle mennyt syystäkin
vereen viha parempia kohtaan. Syöpynyt satoina vuosina, jolloin
vieraskielinen paremmisto on kohdellut sitä ellei aina tylysti, niin
vierashenkisesti. Mutta kohtelevatpa nuo rikkaammat talonpojatkin
tylysti torppareitaan. Harvapa heille ... antaa edes omaa maata. Ja
sehän on selvää, että jokaisella, jonka ammattina on kyntö, olisi
oikeus saada oma kynnettävänsä. Ja antaako tämä Aapeli? Ei, minäpä
annan! Ah, älä sinä nyt hätäile sitä suklaan juomista! Kärsi vielä
kuunnella hiukan oikein komeaa juttua. Pateettista niinkuin mikäkin
sankariruno. Näin minä pauhaan: Ah, niinkuin maalla oleskellut
kesävieras, jonka on lähdettävä sieltä pois ja joka jättää hyvästejä
kesätuttavilleen, viimeisinä öinä ajattelee kukkaisia nurmia,
niin minäkin tahdon ajatella Putkinotkoa. Kesävieraalta unohtuvat sillä
hetkellä pienet harmit, joita kesällä sattui, ja ainoastaan
auringonpaisteiset kesäpäivät muistetaan. Niin tahdon muistaa
Putkinotkoa. Ja niin koko maailmaa. Ja vieläkin runollisuutta: niinkuin
toisiin maihin lähtevä matkalainen lopultakin siunannee taakse jääviä
maita, niin vanha Aapelikin. Eikö sitten ole vanha? Mutta vanhan miehen
päätä pitäisi hyvyyden ympäröidä juhlallisena säteikkönä. Riittääkö
muka sivistyneelle se, että hän antaa köyhemmille helppoja ehtoja? En
tiedä. Pitäisi antaa oikeutta... Ja he vihaavat minua ... ja tekevät
ainaista kiusaa. Ja tuo Mauno Kypenäinen... Ja yhä lisääntyy tänne
muita, roistoja, kuljeksijoita. Katso, Lyygia, tuossa on.”

Aapeli kääntää äsken kirjoittamansa paperin Lyygialle katseltavaksi.
Lyygia lukee. Isolla paperiarkilla antaa Muttinen Käkriäiselle ja hänen
perillisilleen lahjaksi kappaleen Putkinotkoa: osan lammen tuonpuolisen
.

”Mitä, mitä sinä annat minulle?” nauraa Lyygia iloissaan.

Muttinen myhäilee:

”En, enpä tiedä! Mutta, Lyygia, puhutaanhan siitä toiste... Uskon, että
sinä nyt väität, kun ajattelet, tämän saattavan olla Käkriäisille
ainoastaan vahingoksi. Niin, olisihan se ... ajateltava. On
mahdollista, että Juutas myy Putkinotkon. Joko köyhyydessään tai rupeaa
sillä keinottelemaan. Mutta nythän Käkriäiset ovat sitä hoitamatta
siksi, että se on toisen oma. Niin ovat ruvenneet sanomaan. Ja kuinkapa
ihminen rakastaisi toisen maata. Omaanihan minäkin tahdon. Ja eikö
Suomi ole ennestään täynnä tuollaisia Juutaksia, avuttomia ja katkeria,
jotka on muka lain oikeudella häädetty tällaisista mökeistä ja tehty
irtolaisiksi? Ajettu tehtaisiin tai kaupunkien etukyliin, kasvamaan
varkaiksi ja veijareiksi, koko ympäristönsä vihamiehiksi? Miten käy,
miten käy maalle, jos se hätään joutuu, oikein ryssän piiskan alle,
eivätkä sen kaikki lapset sitä puolusta? Ehkä he rakastaisivat tätä
rämettä, jos se olisi heidän omansa. Minäpä koetan... Se huvittaakin.
Ja: olenhan kiitollinenkin Juutakselle! Mieleisiä nämä Käkriäiset ovat
minulle. Olen ollut heidän tuttavansa niin monta. Minäkö
tosissani työntäisin heidät maantielle! Voi, Lyygia! Karkottaisin
pentuni? Minäkö liittäisin Putkinotkon kesiin sellaisen muiston, että
Juutas viattomine lapsineen harhailisi pitkin maailman rantaa? Hän,
joka on näyttänyt minulle, millaista korpiemme kansa osittain on.
Suloiset syrjässä eläjät. En tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia
kuin nämä. Onhan niitä paljonkin ... onnellisempia. Mutta toisissa on
näiden yksi hauska ominaisuus, toisissa toinen. Ja talonpojat ovat
talonpoikia aina, kuten herrat ... herrastelijoita. Hm, jospa
suuremmatkin herrat kuin Aapeli näkisivät kansaa: ihmisiä. Silloin
kyllä ehkä sallittaisiin kaikkein hienoimpien herrojemme loruta
ulkomailla ja joskus kotimaassakin, liköörilasi kädessä, yhtä ja toista
ylen ihanteellista kansastamme. Loruta joko pakosta, nimittäin
ulkonaisen vihollisen pelosta, jonka vuoksi meidän täytyy muille
vaikuttaville kansoille maalata kaikki asiamme mahdollisimman
kauniisti, taikka loruta hyvässä uskossa: suomalainen kansa ...
rehellistä, aina. Aina ahkeraa. Lukutaitoistakin ... mikä on melkoinen
valhe. Mutta antaisimme sen heille mielellämme anteeksi. Ja edes
koettaisimme saada köyhiä rakastamaan jos ei juuri isänmaata, sillä
mitäpä he siitä tietävätkään, niin omaa peltoaan. Mutta pois saarnat!
Pois pateettisuus. Tehdä sitä pitäisi jotain. Huomenna vien tämän
paperin Käkriäiselle. Onpa hauska nähdä, millaiseksi nyt Juutas suunsa
panee! Ja ensi pyhäksi hän hankkikoon paperiinsa todistajat, jos
viitsii. Maanmittari haetaan. Ja pitäköön kemut Juutas. Aapeli
kustantaa sokerit. Mutta korpirojut kuppeihin tiputtakoon Juutas
omistaan, jos tahtoo. Myyköön viinojaan, hemmetissä: onhan jokaisella
oikeus omalla tilallaan myydä ... ja oppia vastaamaan. Ja tarjotkoon
suutari Sinikanteleelle ja hänen mairevalle akalleen. Ja ehkä
Maljaselle, joka on talonsa juonut ja alennettu työmieheksi. Ja
joillekin muille: kukapa Juutaksen luottamusmiehiä tietää. Minä en aio
hänen kuppiinsa sylkeä, tällä kertaa. Minä tahdon olla ... Aapeli.”

Lahdelta paukahtaa pyssynlaukaus. Kalliot räikkyvät. Pimeä metsä
raikuu. Jokin rapsahtaa koivujen latvoissa kuistin vieressä ... varisee
maahan: lehtiä varmaan.

Muttinen kohottaa hätkähtäen päätänsä. Sanattomana istuu hän pitkän
tuokion, suu auki ja pyörein silmin. Sitten huudahtaa hän:

”Mauno Kypenäinen...”

Herra kömpelöi pystyyn ja juoksee saliin, jättäen huovat ympäriltään
kuistin permannolle miten sattuu. Ja hän seisoo oven takana ja hokee
Lyygialle, joka on väistynyt kuistin pylvään suojaan:

”Tule pois! Ampuivat... Kuulat vinkuivat.”

”Niin tekivät”, vastaa Lyygia. ”Lehtiä putosi koivusta. Mutta älähän
nyt hätäile. Tai ... näytetään, että on täälläkin paukkuja, ja vähän
nopeampia.”

Lyygia rientää Aapelin huoneeseen, ottaa sieltä revolverin ja juoksee
takaisin. Ase kädessä hän seisahtuu kuistin ovelle ja huutaa yöhön,
josta kuuluu mörähtelevää ääntä. Pimeyttä ei hämärän kuun hohde jaksa
paljoa valaista. Neiti huutaa:

”Kuka siellä?”

Ei kuulu vastausta, vain airojen hiljaista kolinaa.

”Kuka ampui?” toistaa Lyygia. ”Vastatkaa, tai alkaa täältäkin sataa.”

Ei vieläkään vastausta.

Lyygia huudahtaa niin, että etäälle metsään kaikuu:

”Hyvä on!”

Hän ojentaa revolverin ja laukaisee airojen ääntä kohti. Ilma nasahtaa.
Ja vielä toisen kerran hän laukaisee.

Silloin kuuluu järveltä näkymättömistä se äskeinen karkea miehen ääni:

”Älkää ampuko, hoi! Omiahan tässä ollaan. Omia. Ananiashan se ampui...
Erehdyksestä...! Sihtasi huuhkajaa tuonne puuhun. Niin että ... tulikos
sinne mitä?”

Ääni on Putkinotkon Käkriäisen.

Nyt toruu Lyygia, kuinka pyssyllä sillä tavoin leikitellään. Eiväthän
täällä rauhalliset ihmiset enää voi asua! Huvilaan ei tosin mitään
tullut, mutta laukaus... Eikä täällä lahdella tarvitse öisin kenenkään
liikuskella. Vielä kysyy Lyygia:

”Ja minnekä te olette menossa...? Voi sellaista Juutasta, kuinka
säikytteli.”

”Ka, kaloja ... keihästämään”, vastaa Käkriäinen. ”Ananiaksen kanssa...
Tulella kiikaroimaan. Niin ... kyllä tulee herrallekin kalaa huomenna!”

Sitten kuuluu Juutas ääntänsä korottaen toruvan Ananiasta, joka
käytteli pyssyä niin, että tässä tuttavia ja ystäviä pelotellaan. Ja
samalla alkavat airot soutaa. Lahdelta erottaa miesten murahtelevaa
puhelua ja airojen vinkunaa. Ne loittonevat ja haipuvat oikealle niemen
taakse.

Aapeli huudahtaa salissa:

”Hyi hemmetti! Tämmöinen se on ... viinakurrien pesä. Nyt ... ovet
kiinni. Ja ... totisesti minä annan tuolle vintiölle oman palstan.
Työnnän heti nimeni lahjakirjaan.”

Lyygia nauraa Muttiselle, sammuttaessaan paperilyhtyjä. Sitten ottaa
hän kuistin pöydältä tarjottimen ja kirjat ja paperit ja muut pikku
vehkeet ja vie ne sisään. Ja viimein lampun. Lukitsee lamppu kädessä
oven. Lyygia sanoo sisällä:

”Voi kuinka minä pelästyin. Mutta sehän oli harhalaukaus.”

Kolmaskymmenesseitsemäs luku

Veneessä on paitsi Käkriäistä ja Ananiasta myöskin kolmas, josta Juutas
ei äsken maininnut, nimittäin Mauno, tuo Mesopotamian mustaverinen ja
tuima mies, Aapelin pelkäämä. Käkriäinen soutaa kokkatuhdolla, Ananias
istuu taemmalla laudalla, ja Mauno on perässä. Tällä hetkellä ei Mauno
enää pidä perää, sillä yksinään Juutas tietää, minne tässä oikein
ollaan menossa.

Keskellä venettä on paitsi suurta sammiota, jonka Rosina vieritti
illemmalla läävän ovelle, sammion sisässä iso jauhosäkki, kuusikymmentä kiloa
painava, ja vieressä toinen säkki, pitkulainen ja hamppuinen,
sama, jonka Mauno Kypenäinen toi Mesopotamiasta ja kantoi Putkinotkon
mökin korsun alle, pelotellen sillä laihan Hurjan vimmatusti
haukkumaan. Nyt on Hurja jätetty kotiin. Itse Käkriäinen ajoi sen
veneen kokasta pois, kopauttaen sitä lapionvarrella hiukan
ristiluihinkin, kun se ei muuten totellut, se matkalle lähdöstä
iloitseva. Kuria saatuaan luikki Hurja häntä koipien välissä saunan
nurkalle ja katseli lähteviä sieltä surkeana, korvat selkää pitkin.
Eihän sitä mukaan, koiraa, joka saattaisi valkoisella karvallaan
ilmaista, ketä venemiehet olivat.

Kokassa Käkriäisen takana on vielä paitsi atrainta ja tulikouraa kirves
ja lapio, rautakanki ja pari lekkeriä.

Matkalla tänne saaristoon on Mauno vetänyt housujensa taskusta litteän
pullon ja tarjonnut Ananiakselle ryypyn. Ja vielä toisen, toiselle
jalalle. Ja kolmannen perpentikkelille. Ja Kypenäinen itse on ottanut,
niin että hänen pitkä kurkkunsa on holahdellut. Juutas ei ole
huolinut muuta kuin hiukkasen, lämmittääkseen itseään kylmenevällä
järvellä, pukeutuneena karvareuhkaan, repaleisiin huopakenkiin ja
lampaannahkaturkkiinsa. Tämän tapaisilla retkillä ainakaan ei hän
suvaitse itselleen korpijoonia, sellainen se on luokka...

Sitten on Ananias kysellyt, eikö noustaisi tuon korkean saaren
rannalle, ottamaan sieltä tervaksia: katajapensaikosta, johon Ananias
parisen viikkoa sitten on niitä hakannut, kätköön tuulastuksen varalta.
Mutta Mauno-eno on sanonut, että taitaa se tässä yö mennä niissä
toisissakin puuhissa. Paistaisi nyt tuo Pölläsen päivä, kuu, sen
verran, että pääsisi alkuun. Ja Juutas on soutanut sen Sahan hovin
saaren ohitse.

Mutta sitten on lauhkea, maltailta maistuva ja petollinen viina noussut
Ananiaksen päähän. Villit vaistot ovat pyrkineet hänessä iloisesti
kuohumaan. Temmeltää ja riehua on hän kohta tahtonut. Ja hän on tullut
puheliaaksi: on toivotellut, että olisipa tuolla saaressa, jonka rannan
ohitse mentiin, näkynyt lampaita, niin hän olisi ampunut. Mitäs muuta,
hankkinut evästä... Ja Ananias olisi vienyt evästä Maunon Sanelmalle,
rieskamaidon ja mansikkain väriselle. Ja naivansa on hän vannoskellut
Sanelman. Mauno nauroi hänelle ja vastasi:

”Nai vaan! Kyllä sinusta vävy tulee. Mutta otetaanpas ryyppy, Ananias!”

Niin ovat he soudelleet ... synkille ja syville vesille.

Matka vei huvilan lahden poikki. Sinne paistoi huvilan kuisti kelluvine
lyhtyineen. Ja kuistilla näkyivät Aapelin ja neidin hahmot.

”Nyt, lemppari, minä ammun!” huudahti Ananias. ”Porvalit...
Rapamaha...”

”Ammu, läjäytä!” sanoi Mauno Kypenäinen.

”Kyllähän se sen sietäisi”, arveli Juutas Käkriäinen, aavistamatta
poikansa aikovan totta. ”Eihän se tänä iltana, Aapeli... Mutta saattaa
se olla taas ärhentelemässä, kontrahteineen...”

Tuskin ennätti Juutas pelästyä ja törmätä sammioon kompuroiden ottamaan
pyssyä Ananiaksen kädestä pois, niin laukaus pamahti. Käkriäinen sai
lyödyksi sen verran pyssyyn, että tähtäys meni tarkoitettua ylemmäksi.
Sitten otti hän haulikon pojaltaan ja örähteli:

”Ei sitä sillä tavalla...! Se onkin toinen luokka...”

”Voi Jeesuksen Ristuksen kiljuva s—tana!” huudahti Mauno Kypenäinen.
”Nyt, Juutas, soutamaan karkuun!”

Ja karkuun he aikoivat. Kunnes neidin ääni kuului ja hän paukutteli
vastalaukauksensa. Juutaksen oli pakko antaa veneen seisahtua. Mutta
sitten hän selitti asian, ja pääsi jälleen lähtemään.

Nyt he soutavat edelleen.

Käkriäinen on ollut niin ällistynyt, että sanoi vasta hyvän ajan
kuluttua, pistäen piippuunsa hätätupakoitaan:

”Huuhkajaa ilmoitin Ananiaksen sihdanneen. Uskoivatpas varmaankin. Ja
kyllä minä aina sanasen keksin. Ja vielä minäkin niille näytän ...
porvaleille... Maha niiltä pitäisi halkaista, mitäs... Mutta pitää
tässä heitä ensin katsastella, mitä he ... se on toinen liikutus, se.”

”Mikä se tuolla edessä on?” kysyy Mauno Kypenäinen. ”Tuo tuolla
niemellä, luoteista ilmaa vasten?”

Maunon osoittama hahmo on niinkuin omituinen ja iso elukka. Aivan kuin
hevosen pää, joka joisi salmesta vettä. Ananias huudahtaa:

”Ammunko sitä? Pistänkö patruunan torveloon?”

”Se on Hevonpään saari”, sanoo Juutas Käkriäinen. ”Kohta ollaan
perillä.”

Eikähän Ananiaksella olekaan pyssyä. Ja sitten Ananias unohtaa koko
ampumisen. Hän sanoo naivansa Sanelman.

He soutavat hyvin kapean lahden perukkaan, joka supistuu viimein
ojaksi. Siitä vetävät Juutas Käkriäinen ja Mauno veneen läpi. Ananias
kompuroi kivistöllä. Sitten astuvat he jälleen veneeseen. Soutelevat
korkean ja jyrkän vuoren juurella. Vuori kaikuu melkein pienimmätkin
äänet. Juutas on vaiti. He soutavat vielä jonkin matkaa ja tulevat tuon
syrjäisen saaren viereen, johon Käkriäinen on sanonut mentävän. Senkin
saaren ranta nousee vedestä kuin kirkonseinä. Ei näy, mistä siihen
pääsisi ylös. Mutta Juutas tietää, että vaikka saari on kolmelta puolen
jyrkkä, niin yhdestä paikkaa pääsee siihen tältäkin kulmalta. Neljäs
sivu on siinä asumattomassa saaressa loivempi. Harvoin siellä
myhkyrässä, joka on kätkössä toisten, isompien saarten välissä, sattuu
ketään kiipeilemään, koska lähin mökki on parin virstan päässä. Tämä
myhkyrä on Vaskilahden Matin oma, eikä siinä pidetä lampaitakaan: Aina
Kustava herrastelee, joten hänellä ei ole enää lampaita eikä mitään. Ja
liian pienihän se saari olisikin lampaille.

Kerran, viitisen vuotta takaperin, oli Käkriäinen jo katsellut tätä
saarta saman homman varalta. Sattumoisin oli hän tänne joutunut. Oli
vähän suutahtanut kotona ja lähtenyt soutelemaan lystikseen... Oli
noussut maihin loivemmalta puolelta. Ja nähnyt myhkyrän harjalta
jalkainsa juuressa tällä seinämällä puolukoita, ikäänkuin hyllyllä.
Juutas oli laskeutunut niitä poimimaan ... ainoastaan luikumalla oli
päässyt sille hyllylle. Mutta sianpuolukoita ne olivatkin, ne puolukat.
Juutas mörähti itsekseen suuttuneesti:

”Paskia...”

Mutta sitten oli hän löytänyt täältä muuta, nimittäin sen hyvän paikan,
johon nyt tullaan.

Kokka kolahtaa rannan lohkareihin. Niiden väliin vetää Käkriäinen
veneen tiukasti. Sitten hän pistää pulleista pässinpusseista
piippuunsa, ja neuvoo lankomiestä ja Ananiasta lähtemään perästään,
varottaen heitä putoamasta kivien halkeamiin, joissa ammottaa vesi
kuin ... missäkin hiiden kirnuissa.

Kaikki kolme kiipeävät perätysten sille hyllylle, jonka Juutas äsken
mainitsi, ja siellä alkaa Juutas hääriskellä ja kopeloida kiviä. Nyt
sanoo hän löytäneensä, ja kolistelee joitakin paasia. Tässä se on se
hyvä paikka. Mikä piru hänet lienee aikojen varrella tehnyt, sellaisen
kolon sorvannut...

Juutaksen ääni kuuluu onkalosta, jonka hän sanoo tässä olevan. Siellä
hän raapaisee tikulla tulta, ja Mauno ja Ananias näkevät hänen
turkinkaulus pystyssä kyyköttävän luolassa, jonka kapealta oviaukolta
hän taannoin käänsi syrjään paasia. Kumeasti kaikuu hänen äänensä, kun
hän nauraa mielissään ja kehottaa toisia tulemaan luokseen. Mauno ja
Ananias kömpivät viileään onkaloon. Se on niin pieni, että he kolme
tuskin mahtuvat sinne yhtaikaa. Mutta siitä aukeaa kallionrako toiseen,
alempana olevaan koloon, joka on suurempi. Sitä he nyt kaikki
tarkastavat.

Se on heistä verraton kätköpaikka viinapadalle ja muille pienemmille
vehkeille. Kun tukkii ulkoaukon sellaiseksi louheksi, mikä se on
tavallisesti, ei kukaan aavistaisi mitään, vaikka joku saarelle
sattuisikin. Ja vaikka kätkössä olisi raatoja. Ehkä lienee kuka pitänyt
täällä hirvenlihoja, aikoinaan. Tai tokko niitäkään, sillä paadet kolon
suulla ovat jo paikoilleen sammaltuneet.

Sen jälkeen tulevat he ulos jyrkänteelle.

Itse keittopaikka on tämän onkalon takana. Juutas näyttää sen Maunolle
ja Ananiakselle, hyvillään nauraen. Se on syvänlainen rotko, sakeaa
petäjikköä kasvava. Toisella puolella on louhikko ja toisella saaren
pystysuora seinä, sellainen, ettei lammaskaan siitä tulisi alas. Ja
petäjikön keskellä on varsin pehmeää hiekkaa.

Hiekkaan rupeaa Juutas Käkriäinen kaivamaan hautaa sammiolle, johon
viina pannaan imeltymään ja peitetään puiden oksilla. Hän on jo
kantanut jauhosäkin veneestä, ja Mauno ja Ananias työkalut. Ananias
tonkaisee rautakangella sieltä täältä. Mauno Kypenäinen katsoo äärestä,
kuun kelmeässä hämärässä, ja tupakoi.