Kahdeskymmenesseitsemäs luku

Kauanko ajaa Ananias Käkriäistä koiran kanssa isäänsä, hupaista Juutas?

Suoraan polkua on Hurja juossut, kunnes se yhtäkkiä on poikennut
vasemmalle, pois mättäiköstä, missä lammen vesi seisoo lätäkköinä.
Nuuskien ja hitaammin on se sitten kulkenut, mutta varmasti. Ananias on
kiivennyt koirineen ylös louhista rinnettä, ja kun he ovat sieltä
laskeutuneet, niin on Hurja syöksynyt Aapeli Muttisen huvilalle päin.
Ananias perästä. Ja kas, silloin tuleekin Juutas Käkriäinen sakeassa
viidakossa heitä vastaan.

Ihmeen nopeasti kapuaa Käkriäinen mäkeä. Hän näkee Hurjan ja
Ananiaksen. Hän nostaa päätänsä, mutta jatkaa entistä vauhtiaan. Piippu
on Juutaksella suussa, jonka pielistä valuu ohutta nestettä samoin kuin
hikeä virtaa hänen otsaltaan. Mutta eipä hän nyt pysähdy otsaansa
pyyhkimään, vaan näyttää aikovan porhaltaa mitään virkkamatta poikansa
ohitse. Käännähtävälle Hurjalle hän ainoastaan heilauttaa kättänsä.
Kovaa menoa merkitsee paitsi piipusta, sieraimista ja suusta sakeasti
pullahteleva savu myöskin hattu, joka on sysätty kauas takaraivolle.

Nyt rientää Käkriäinen jo mäen harjalla. Ananias katselee häntä takaa.
Ison kiven luona Käkriäinen kuitenkin seisahtuu, kääntyy ja kysyy:

”Ja ... mitäs... Ja olikos se Mauno vielä siellä?”

Ananias vastaa myöntävästi. Kun Käkriäinen kuulee sen, jatkaa hän
kiireesti kulkuaan toiseen notkoon. Lammen päätä kohti hän hölkyttää
niin että lapikkaiden kärjet kopsahtelevat tien poikki pullistuneihin
juuriin. Pää edeltä sukeltaiksen hän kahisevaan lepikkoon.

Ja pian näkee Ananias, joka lähtee takaisin hänen perästään, isänsä
lönkyttävän lammen toista rantaa, jopa oikaisten ylempänä polultakin
mennen rukiin ja ohran välipiennarta.

Ananias kummastelee, mikähän isällä ja enolla nyt oikeastaan oli.

Ei ollut Käkriäisellä aikaa Ananiakselle sitä selvitellä. Eikä hän
vielä tiedä, kuinka sen tekisikään, joskin Ananiasta tarvittaneen siinä
mukana ainakin myöhemmin. Hiukan tukala on jutella Ananiakselle tämä
miehisten miesten asia...

Sillä Juutas on nyt päättänyt taipua Maunon vaatimukseen ja ruveta
polttamaan hänen kanssaan viinaa. Täytyy antautua ... kuin mikäkin
saaressa kesää pidetty ja metsittynyt pässi, jota ei syksypuolella
niinkään helposti kiinni oteta, kerittäväksi. Eivätkä sitä akat saakaan
kiinni. Mies siinä pitää olla apuna, ja luja mies, juoksemaan pässin
perästä. Mutta jos on sellainen joka jaksaa juosta, löyhkäistä, yhtä
kyytiä, sallimatta pässin hetkeksikään pysähtyä, ei päki-paran lopulta
auta muu kuin jättäytyä valtaan. Ja sitten se nostetaan veneeseen ja
viedään kotiin, ja istutaan päälle, niin ettei ole hievahtamista, ja
painetaan kurkusta, jos se koettaa päätänsä kohottaa ja otetaan villat
siltä väkisin. Taikka se pannaan lahtipenkkiin.

Hyvä vain, ettei nyt Käkriäistä puukolla kurkkuun pistetä. Eikä
villojakaan tahdota anastaa niin paljaaksi, että pinta jäisi ihan
alastomaksi. Eipä niin, sillä etuapa tästä tulee Juutaksellekin...

Mutta heti kun Käkriäinen oli tehnyt tämän päätöksensä, joka tuntui
helpotukselta, siellä Muttisen saunan nurkalla, auttamattoman
kohtalonsa edessä, johtui hänen mieleensä, onkohan Mauno enää
Putkinotkossa? Se oli voinut jo ennättää lähteä sieltä jos jonnekin:
soutamaan niiden puheille, joille Käkriäinen oli myynyt viinaa. Taikka
Vaskilahteen, heittämään Käkriäiselle surmansilmukkaa kaulaan.

Nyt piti Käkriäisen puuhata rivakasti. Siksi jatkaa hän vauhtiaan,
koska on kerran alkuun päässyt, aivan Putkinotkon mökin rinteelle asti.

Hän tahtoo ilmoittaa Maunolle suostumuksensa.

Mitäpä hän nyt vastustamaan sellaista miestä kuin Maunoa, viisasta...

Mutta kun Käkriäinen on joutunut melkeinpä mökin nurkalle ja hiljentää
viimein menoaan, hengähtääkseen juoksustaan, joten Ananias pääsee
lähemmäksi häntä, niin haukahtaa Hurja takana, ja ryntää Käkriäisen
ohitse. Ei suinkaan se tammaa hauku, tuossa valjastettuna seisovaa? Nyt
se juoksee Sohvin ohitse. Mäen harjalle ryntää ja alkaa siinä räkyttää
sitkeästi ja nytkähtelevin korvin.

Juutas ajattelee, että kunhan ei Mauno väkineen olisi nyt justiinsa
lähdössä. Mutta eikö Hurja nytkään Maunon joukkoa tuntisi? Voi siellä
olla muitakin, ihan vieraita. Koira on kadonnut töyryn taakse ja
rähisee siellä. Käkriäinen seisoo ja kuulostelee. Niin kuuleekin hän
sellaista tasaista tökötystä ... kuin monttöörin ääntä. Ihan
Putkinotkon mökin lahdelta.

Ananias ehtii isänsä luokse. Käkriäinen ajattelee, että antaahan
Ananiaksen ensin katsoa, ketä sieltä nyt tulee. Vastenmieliseltä tuntuu
Käkriäisestä outojen vieraiden tuleminen. Ja poliisit ja vallesmannikin
johtuvat taas hänen mieleensä, nyt kun talossa tosiaan on viinaa, eikä
edes metsään kätkettyä, vaan rannalle pelkästään korsun alle.

Käkriäinen laskee Ananiaksen edelleen ja jää itse muka tiukentamaan
hevosen valjaita. Ananiakselle hän sanoo:

”Minä tässä ... vähäisen... Katsohan, mikä tökötys se sieltä...”

Ananias pysähtyy nurkalla, katselee, ja äännähtää nopeasti isälleen:

”Monttööri tulee... Laskee rantaan.”

Käkriäinen örähtää jotakin. Hän jää varmuuden vuoksi hiukan
loitommalle. Ananias lähtee pihalle ... kuuluu puhelevan Maunon kanssa:
on se Mauno vielä siellä! Ja kas, että se puhelee Ananiakselle!
Käkriäinen väistyy vasemmalle, ruispellon pientareelle. Sieltä aikoo
hän tarkata tulijoita, valmiina pistäytymään vaikkapa rukiiseen, jos
tarvitsisi.

Ananias seisoo ylempänä pihalla ja katsoo siniselle lahdelle.

Niin, moottorivene se on, melkein jo lahden perukassa. Nyt se kääntää
kohti nuottakotaa ja hiljentää sötkötystään. Se juoksee äänettömästi
kuin täysi sukkula, entisellä vauhdillaan ... laineet vakoilevat vielä
takana, keskellä tyyntä lahtea. Veneessä on valkeaa: naisihminen. Ja
mies kokassa, seiväs ojossa, torjuakseen törmäystä nuottakotaan. Paksu
mies ... selin, ettei häntä oikein näe.

Nyt erottaa Ananias miehen naaman. Sehän on herra: kirjakauppias
Muttinen.

”Muttinen tulee!” huudahtaa Ananias jälleen.

Käkriäinen väistyy ensin yhä kauemmaksi, mutta tulee sitten lähempää
pilkistämään.

Muttisen muodon ja möräkän äänen tuntee Käkriäinenkin. Hän menee pian
nurkalta takaisin tuvan taakse, menee hyvin ristiriitaisissa tunteissa
ja ajatuksissa. Mauno melkein unohtuu.

Mikä hitto sen Muttisen nyt juuri piti tänne lennättää? Kun Maunokin on
täällä, Juutakselle vihoitteleva Mauno.

Ja mitenkäs se Muttinen ajaa nyt monttöörillä? Eihän sillä ennen
sellaista ollut. Pienen höyrylaivan se on joskus ennen vuokrannut ja
sillä rahdannut tänne itseään ja tavaroitaan. Tavallisimmin ajanut
suoraan huvilansa rantaan ja kävellyt sieltä mökille. Ja kaiken
tavallisimmin on ilmoittanut tulostaan ja tullut suurella laivalla
lähimpään laituriin, Runkkeliin, josta on soudattanut itsensä perille.

Ainoastaan viime vuosina on näin yhtäkkiä tulla tuprahtanut...

Mikähän sillä nyt on mielessä?

Milloin sillä on minkinlaiset vehkeet...

Ja neiti, Käkriäisen haukkuma, istuu perässä ... hattuineen.

Muutkin Putkinotkon mökin ihmiset kummastelevat tätä, kuka pihalla,
kuka tuvan ikkunasta tähystellen.

Ruskea ja leveä on se Muttisen moottori, varustettu oikein
purjekankaasta tehdyllä kuomulla. Hyvin leveä se on, Kenkkuinniemen
ulapoilla riehuvien myrskyjen varalta, sillä Muttinen on pelkuri. Ja
kuomulla se on varustettu sateiden vuoksi, koska Muttinen on arkuri.
Suoraan pääkylästä se on tilattu, äskettäin, sillä Muttinen tahtoo
varmasti käypää ja on lisäksi hiukan pöyhkeäkin. Täällä pikkukaupungin
lähistöllä on sitä sitten koetettu, monttöörin kanssa, joka toi sen
Helsingistä. Ja se kävi niinkuin voi ja rasva. Ja sähkösytytyksellä se
käy.

Sillä on herra nyt tullut neitinsä kanssa Putkinotkoon. Lepäilemään
huvilassaan.

Täyttä vauhtia kaupungista ... kuin kiireellä. Salmien kautta, joista
isot laivat eivät pääse kulkemaan. Vaarallisissa ja luotoisissa
paikoissa on Aapeli kömpelöinyt itse peräsimeen, konetta hoitelemasta.
Muuten on neiti istunut peräsimessä.

Niin he ovat tulleet, kuomu kuitenkin nostettuna. Autereisilla
järvenselillä on Aapeli silloin tällöin huudahdellut:

”Voi elehvantti!”

”Mitä nyt?” on Lyygia kysynyt.

”Voi kolmentuhannen ukko ... kuinka täällä on kaunista.”

Taikka hän on ihmetellyt itseään:

”Mitä varten ihmisen pitää olla kesällä kaupungissa? Tällaisen ihmisen,
jolla ei ole pakkoa... Parempi on olla täällä ... Putkinotkossa.”

”Niin, onhan minun porsaallani kukkaro, millä hän voi elää maalla”, on
Lyygia vastannut leikillisesti.

Mutta herra on jatkanut:

”Mutta mitäpä me nyt syömme, kun tulemme Putkinotkoon? Mitä mukavia?
Syömmeköhän kastematoja kerman kanssa? Vai heinäsirkkoja ja
metsähunajaa? Vai hiirenhäntiäkö? Ja sammakon sakarivarpaita
sokerissa?”

Mutta näin on herra puhunut, koska hän tietää, että heillä on matkassa
keksejä, parisataa kananmunaa, vehnäjauhopusseja, hedelmälaatikoita ja
purkkeja, joissa on sardiineita ja hummereita ja jos jonkinlaisia
öljyisiä ja rasvaisia. Onpa siis moottorissa muutakin tavaraa kuin nuo
pitkät laudat, joita törröttää keulassa: ne on tuotu kaupungin sahalta,
huvilan laiturin korjaamista varten, koska nimittäin jäät särkevät joka
kevät laiturin.

Ja Putkinotkostahan sopii ostaa maitoa ja keltaista kesävoita ja
Putkinotkon mainioita perunoita. Ja joskus sattuu niinkin, että tulee
kalaa, ei tosin montakaan Muttisen omilla pyydyksillä, vaan Käkriäisen
Juutaksen ja Ananiaksen pyytämiä: lihavia, hopeanvärisiä kuhia ja
tuulastusatraimellakin iskettyjä haukia. Ja kelpaavatpa Lyygian onkimat
ahvenetkin Muttisen suuhun.

Sikäli kun louhinen ja mahtava Kenkkuinniemen kärki on lähestynyt, on
Muttisen ihastus seutuun kasvanut. Ja hänen ruokahalunsa on kasvanut.
Ja sitä iloisemmaksi on tullut peräsimessä istuvan Lyygiankin hymy.
Niin että kun viimein on pujahdettu Kenkkuinniemen päätä ympäröivien
saarten välistä pienelle sisäaukeamalle, on Lyygia alkanut
veitikkamaisesti hyräillä. Putkinotkon pieni, ruskea ja yksinäinen
huvila on näkynyt auringonpaisteiselta kunnaalta lahtensa perukasta.
Lyygia on hyräillyt, puoleksi huudahdellen:

”Putkinotkon linna, Putkinotkon linna...”

Mutta siitä he ovat ajaneet ohitse, noutaakseen mökiltä ensin jonkun
pojan tai tytön apulaiseksi, joka kantaisi heidän tavaroitaan,
laatikoita, punkkia ja pyttyjä, moottorista asumukseen. Ja olihan
Käkriäisiltä ostettava maitoa ja perunoita.

Siksi ajoivat he suoraan Putkinotkon mökin puolelle.

”Katso, lokottaapas tuossa luodolla taas lokki!” huudahti Muttinen, kun
he ajoivat erään luodon ohitse, jota tuskin erotti, niin välkkyi vesi
sen ympärillä. Se luoto on mökin lahden eteläpuolella, kallioisen
niemen päässä. Siinä istui lokki, paksunokkainen ja valkea.

Ja tuolla vähän matkaa huvilasta oli lehmiä, seisoivat vedessä,
häntäänsä huiskuttaen ja kellojaan pulisuttaen.

Vielä ajoivat he tuokion. Moottori kääntyi toisen niemen ympäri. Sitten
avautui eteen mökin lahti. Nyt käänsi Muttinen aluksensa kulkemaan
karien välitse suoraan lahden pohjaan. Ja taas hän äännähteli:

”Katso noita katiskoita ... joista Käkriäiset nostavat kaloja. Kuinka
olen nekin unohtanut melkein koko kesäksi. Kaunista täällä on. Ja
erämaista... Nuo mökin mustat rakennukset kallioilla. Hajallaan kuin
eksyneet lampaat. Entäpä rantakallion juurella läpättävät tutut
haavat ... niiden nurealta puolelta kelmeästi vaaleat lehdet! Kuinka
tervehtivästi niiden räpinä kuuluu. Hiljentää pitää nyt masinaa...
Ahvenruohikko... Ja nyt akanhiuksia! Ja nuottakota ... helteisellä
somerikolla...”

Alus lähenee rantaa. Muttisen Aapelin on tartuttava puoshakaan. Hän
ennättää virkkaa ainoastaan:

”Entäpä Käkriäiset? Ovatkohan ne kaikki kotona ... ja ennallaan, ne
hunsvotit? Jokohan nyt naarastiikerin karjunta raikuu kartanolta?”

Puoshaan kärki puskee nuottakodan lahonneeseen salvaimeen. Hetken
seisoo Muttinen kokassa, nenä pystyssä, hirmuisen korkeat kaulukset
kaulassa, katselee ja kuuntelee.

Eipä kuulu vielä Rosinan kiivasta ääntä tällä hetkellä.

Mutta tuolla rannalla, melkein lahden toisella puolella, siellähän
on ... Malakias. Ärjähtelee ja tavoittelee kiinni jotakuta pientä
tyttöä, varmaan pientä ja mustaa Sanelmaa. Sellainen musta ja takkuinen
tukka on tytöllä, ja sama kiukkuinen ääni. Mutta Malakias ... melkein
yhtä pitkätukkainen kuin hänen siskonsakin. Malakias kuuluu tahtovan
Sanelmaa kanssaan noutamaan metsästä uunipuita. Niin on muka äiti
käskenyt. Mutta Sanelma kimpuilee vastaan, ja raapii Malakiasta.
Malakias kiroaakin köreästi...

Myöskin Jopi on siellä rannalla. Nyt huomaa pikku Jopi moottorin.

Sanelma rääkyy Malakiaksen kynsissä ja pillahtaa kiljuvaan itkuun.

Jopi huutaa Malakiakselle ja Sanelmalle, että mikä tököttäjä lie
rannassa. Ja että siellä on Muttinen.

Silloin Malakias hellittää kätensä Sanukan tukasta ja katsahtaa
nuottakodalle. Hitaasti alkaa hän tulla lähemmäksi. Jopi tulee myöskin
vähän matkaa, mutta pysähtyy sitten pilkistelemään ison rantakiven
takaa.

Sanelma itkee ja kiroilee. Yhtäkkiä hän tempaa kiven ja heittää sen
Malakiaksen perästä, ja itkee taas ja alkaa marria itsekseen saunalle
päin.

Vielä karjaisee Malakias Sanelmalle, mutta jättää hänet nyt kuitenkin
ja lähtee moottorivenettä kohti, kädet riipuksissa ja suu
ystävällisessä hymyssä.

Muttinen huutaa Malakiakselle:

”No, mikäs tukkanuotan veto siellä oli? Tulehan panemaan rossia
pollariin.”

Malakias tulee ja yrisee jotakin, että pitäähän sitä nuorempaansa vähän
kuranssata.

Mökin pihalla näyttää seisovan pari miestä. Toinen, solakka, lienee
Ananias.

Ja pihalla nurmikossa hyppelee jokin pieni ja punainen. Loistaa kuin
lumikirppu.

Malakias on lähestynyt moottoria. Hän saa kätensä ohimolleen
nostaakseen lakkiaan Muttiselle ja neidille, mutta huomaa siinä, ettei
hänellä olekaan päässä mitään: ainoastaan pitkä tukka heilahtaa hänen
jäykkien kynsiensä edessä. Sitten tarttuu hän lautoihin, jotka
törröttävät moottorin kokassa, ja aikoo vetää niistä moottoria
lähemmäksi rantaa. Muttinen keinottelee parhaillaan nuoraa kodan
patsaan taakse. Lyygia päivänvarjoineen kiipeää keulalle ja hypähtää
rantakivelle.

Nyt pitäisi Malakiaksen kätellä neitiä, mutta yhtäkkiä, juuri kun hän
on ojentamassa kättään, se käsi hervahtaa ja Malakias kyykähtää maahan,
painaen mahaansa kourallaan. Siinä hän yökkäisee.

”Mitäs sinä siinä ... pukkia nyljet?” kysyy Muttinen.

Malakias, joka on kalpea kuin maito, vastaa:

”Ei ... ei tämä ruuista olisi tullut. Vaan ne rohdot, perhanat.”

”Rohdot?” äännähtää Muttinen.

”Niin ... ne matokassin voiteet ... ajavat ruuan pellolle...”

Sitten juttelee Malakias, että mitäpäs kaupunginrohdoista, ei niistä
ollut Kinnusen Pertallekaan, petkuttavat, ne rohtojen myöjät.

Muttisen neiti huudahtaa:

”Voi raiskaa. Malakiaksella on varmaan matoja!”

Muttinen kiinnittää hiljalleen moottorin keulan nuottakotaan ja laskee
ankkurinsa pohjaan.

Malakias puhkii kivellä. Sitten hän nostaa päätänsä ja katselee
moottoria. Silloin hän nousee ... eikä muista antaa kättä Muttiselle
tai neidille, eikä hän näytä kuulevan, kuinka neiti kysyy häneltä,
miten hänen morsiamensa jaksavat... Ei, vilkastuvin silmin hän
moottoria katselee, sen kiiltäviä tulloja, kokkareikien silauksia ja
koneen kuparisuojusta. Hän huudahtaa:

”Tällä pelillä sitä pääsee! Kulkee niitä tästä ohitse, näitä laivoja ..
niin että laineelle toiselta hyppivät. Ja hypännee se tämäkin,
Putkinotkon laiva... Eivät ne tämän ohitse... Tälle ... olisi nyt
tehtävä laituri. Jäät sen ovat särkeneet, perhanat...”

”Tuossa niitä onkin kokassa paikkalautoja”, sanoo Muttinen, joka
hommailee vielä moottorissa.

”Häh?” äännähtää Malakias. ”Aha ... jopas minä arvasinkin. Tuollaisia
koivuisia. Paksuja: eivät ne notku, saa niillä rynkyttää. Niistähän se
laituri syntyy. Ja kun tammipiikeillä poukahuttaa kiinni, niin ...
eivät jäät revi irti.”

Kirjakauppias kömpii moottorista rantakiville. Hän katselee kauemmaksi
rannalle ja kysyy:

”No, mitäs se typykkä siellä itkee ... Sanelma? Ja tuollapa on Topikin,
veräjän takana. Odotapas, sinä Topi ... turkkilainen! Ja mitä sinä,
Jopi, livistät karkuun...? Katsohan, Lyygia, tuota humalistoa.
kaunista: kaartuu veräjän ylitse kuin juhlaportti. Täynnä keltaisia
humalankäpyjä. Terve, sinä Putkinotko. No, päivää, tyttö!”

Muttinen huutaa tämän pikku Sanelmalle, lähtien kulkemaan kartanolle.
Lyygia menee keveästi hänen edeltään, toisessa kädessä päivänvarjo,
toisessa maitokannu ja paperiin kääritty pullo.

Pikku Sanelma ei vastaa.

Mutta saunan nurkalla yhtyy neiti itkevään ja kiukuttelevaan Sanelmaan.
Sanelma on menossa alaveräjälle. Ja katso, jalasta vuotaa häneltä
verta. Lyygia kiiruhtaa Sanelman eteen ja kumartuu hänen puoleensa ja
sanoo säälitellen:

”No, mikä sinulla on, kun noin itket? Ja hyvänen aika, missä sinä olet
loukannut varpaasi? Mistäs se lapsi tulee?”

”V—sta!” vonkaisee pikku Sanelma, ja juoksee kiukuissaan neidin ohitse
kujalle päin, yhdellä jalalla hypähdellen. Ohuet sääret vilkkuvat
lyhyen hameen alta.

Sanoipa haavastaan tuskastunut pikku Sanelma sanasen, joka aivan
äimistytti Muttista.

”Mitä se sanoi?” ihmettelee Lyygia.

”Voi turkkilainen!” naurahtaa Muttinen, joka on jo ennättänyt siihen ja
kuullut Sanelman sanan. ”Mitäkö sanoi...? Hihuu. Se se on Putkinotkoa!
Erinomaista!”

Nyt Lyygia huomaa. Hän huudahtaa Sanelmalle:

”Odotapas, Sanelma! Tulepas pyytämään anteeksi, sellainen tuhma sana.”

Mutta Sanelma livistää jo karjakujalla, taakseen katsomatta, älähdellen
ja hieroen mustilla käsillään nenäänsä. Ääneen hän kollottaa, että
Malakias repi häntä mukaansa uunipuita noutamaan ja ajoi hänet astumaan
havukirveeseen. Muttinen kuulee Sanelman mekastuksen ja huudahtaa
jälleen:

”Voi kolmentuhannen ukko! Tämä on Putkinotkoa. Kah, hyvää iltaa, Topi.
Ja kuka se siellä piiloutuu aitan alle? Kyllä minä sinut tunnen: Jopi
sinä olet.”

Topi tervehtii tulijoita alaveräjällä, ojentaen paljoa kursailematta
pihkaisen ja paksun kätensä. Mutta Jopi on luikkinut aittojen väliin,
josta hän nyt pilkistelee aroin ja vähän naurahtelevin silmin. Sanelman
volina kuuluu kujalta. Nyt se tyttö kiipeää pihalle yläveräjästä ja
hyppelee tupaan. Tuvassa hän tiuskahtaa Rosinalle:

”Antakaa rättiä. Malakko ajoi kassaraan, ukkovarpaani on poikki... Uu,
uu, uu...”

Rosina tiuskii:

”Oletko hiljaa siinä. Herra tulee ... Muttinen...”

”Olkoon jos Huttunen!” vastaa pikku Sanelma. ”Rättiä, helvetissä.”

On nyt Rosinalla Sanelmasta touhu kesken muuta kiirettä. Jonkin rievun
löytää hän toki sängystä ja heittää Sanelmalle, joka alkaa sitoa
varvastaan. Siinä välillä vilkaisee Rosina pihalle. Rantaveräjällä on
Muttinen, härisyttää Hurjaa: Muttinen kulkee kumarassa ja murisee,
Hurja hyökkää päin, mutta ei tohdi karata kiinni. Uikuttaen se juoksee
Topin haarojen väliin. Topi nauraa, Hurjaa asetellen, kun Muttinen
viimein sanoo:

”Tuo se on koira! Jo ... jo pitää antaa sille sankalasit nenälle, että
tuntee...”

”Muistipas vielä sen vanhan sanan, se Aapeli”, örähtää Topi, joka
toruskelee Hurjaa. ”Hurja se! On se sellainen koi-rra, ettei ole
var-rkaiden eikä vo-rrojen tulemista.”

”Olenko minä mikä voro, häh?” uhkaa Muttinen.

Viimein tuntee Hurja Muttisen ja neidin, nuuskittuaan heidän lahkeitaan
ja helmojaan. Hurja heittäytyy selälleen ja kieputtelee häntäänsä.

Mutta kukapa liikkui äsken pihamaalla punaisena kirppuna ja seisoo nyt
siinä tulipunaisessa mekossa? Tumma tukka kasvoilla hän tirkistelee,
ikäänkuin esiripun lävitse. Tirkistelee totisin ja pelokkain silmin.

Lyygia huudahtaa:

”Onko se pikku Repekka? Noin isoksi kasvanut! Ja noin ruskea. Hellan
telttu, sitä kepsukkaa! Tulepas lyömään kättä! Osaatko sinä vielä
tanssia? Ja laulaa: Ramtam-kilikuti, ramtam-kilikuti.”

Muttinen katsoo Ananiasta ja sitä toista miestä, jotka seisovat vähän
ylempänä, portaiden luona. Ja sen toisen miehen tuntee hän Mauno Kypenäiseksi,
Rosinan veljeksi, joka vetelehtii usein Putkinotkossa.
Maineeltaankin mokoma: linnassa istunut. Muttinen hätkähtää ja rypistää
hiukan kulmiaan. Kun Mauno tervehtii häntä, ei hän ole oikein
huomaavinaan. Sitten löntystää Mauno hiljalleen tupaan. Mutta Ananias
vastaa neidille Repekasta:

”Taitaapa se osata enemmänkin kuin ennen. Äskenkin se tässä valssinsa
alkoi...”

Ananias tervehtii jäykästi ensin Muttista ja sitten neitiä. Repekka
väistyy tuvan ovea kohti, vilkaisten vähän väliä taakseen, kiiltävin ja
kummastunein silmin. Nyt kapuaa hän lahoille ja lonksahteleville
porraslaudoille, ja pujahtaa oviaukosta sisään.

Muttinen on tullut portaiden luokse. Siinä hän pysähtyy ja katselee
tupaan. Hänen huulensa mutistuvat hiukan töröön: hän näkee nuo puolta kyynärää
korkeat reiät tuvan seinissä ja pönkät seiniä kannattamassa.
Mutta sitten kirkastuu hänen ajatuksissaan, että onpa tuvan seinistä
purettu jo pois lahot hirret. Siis on tupaa ruvettu korjaamaan. Ja
silloin tulee hänen ilmeensä iloisemmaksi.

Neitikin on tullut Muttisen viereen ja huomaa tuvan avonaisen seinän.
Meneepä hän innoissaan mökin kujanpuolisellekin nurkalle ja katselee
siinä taas päätyseinää, ja sitten luo hän merkillisen silmäyksen
Muttiseen. Mutta Muttinen sanoo hänelle hiljaa:

”No, ne alkavat jo rakentaa ... koska kaikki on revitty. Ja katsopas,
Lyygia, tässä nurkalla, tässä voi seistä melkoisen hyvin. Melkein
mihinkään pehmoiseen astumatta. Ei ole kuin pieniä ... pipanoita. Niin
ei ole ollut aina asianlaita. Se on jo ihme. Kymmenen vuotta herran
motkotusta, ja Käkriäiset ovat tosiaan tottuneet koppiin, mikä on
tuolla aitan takana. Se on suuri voitto suomalaisesta itsepäisyydestä,
saatanpa olla koko tyytyväinen. Mitäpä siis tuvastakaan murista ...
enää? Älä hiisku sinäkään mitään, Lyygia.”

”En ... ole aikonutkaan”, vastaa Lyygia miettivästi.

Jospa Rosina tuvassa olisi kuullut nämä heidän sanansa! Silloin olisi
hän rauhallisempi. Mutta vaikka hän onkin koko ajan kurkistellut
tulijoihin ikkunasta ja ovesta nähdäkseen, millä tuulella he ovat, niin
on hänen täytynyt juuri silloin, kun Muttinen ja neiti juttelivat tähän
tapaan, joutua uunin taakse, karsinaan. Auttamaan pikku Esteriä.

Mitä hänellä on Esterissä auttamista?

Vielä hän on tiuskahtanut pikku Sanelmalle, joka yhä vollottelee,
tiuskahtanut:

”Pidätkö turpasi kiinni! Muttinen tulee ... ja k—see suuhusi!”

Sitten on hän käskenyt Esteriä riisumaan pois korean mekkonsa. Sillä
mitäs, jos Muttinen näkisi, että tässä pennuilla sellaiset kalliit!
Repekan mekkoa ei Rosina tosin ennättänyt salata. Kun hän oli kuullut
Ananiaksen huudahtavan pihalla, että monttööri tulee, oli hän tosin
itsekin erottanut koneen sätkytystä lahdelta. Rosina oli silloin
pistäytynyt hevosen luota tupaan, kantaakseen pikku Luukkaan mukaansa
niitylle. Se sätkytys oli kovennut. Rosina oli vilkaissut ulos
ikkunasta. Moottori oli jo kääntynyt niemen takaa, porhaltanut halki
lahden, ja kaiku tuolla rantavuoressa oli paukkunut. Muttisen oli
Rosina tuntenut, köntimässä laivan keskeltä perään. Ja sen neidinkin
perässä. No nyt tuli ihme! Eikös tunkeutunut tänäkin kesänä tänne,
Muttinen. Sitäkin oli Rosina pelännyt, vaikka jo alkanut toivoa, ettei
se enää tulisi. Nyt tuli. Ja tupa ihan hajallaan.

Viime syksynä oli herra uhannut kovimmin, että jos ei tupa nyt ole
korjattu silloin, kun hän vasta tulee, niin...

Julma oli herra ollut silloin. Niinkuin on vuosi vuodelta muuttunut
ilkeämmäksi.

Ja nyt tulee! Kuin lentämällä. Kuin kimppuun ampuen. Oikein
moottorilla, yhä pöyhkeämmästi.

Tätäkö lienee ennustanut, että Rosina oli kanan kuoleman tähden
tuntenut jotain tulevan? Se Muttisen uhkaus...

Ja ihan tänään oli Rosina koettanut saada Juutasta polttamaan viinaa.

Mitäs, jos ennestään julmisteleva Muttinen näkee lapset kaikessa
koreudessa? Silloin sen sääli yhä vähenee...

Lastensa puolesta tekee Rosina mitä tahansa. Tosin hänen sydäntään
kirveli, kun hänen täytyi käskeä Esteriä heittämään mekkonsa. Rosina
selitti sen likaantuvan. Silloin oli jo Muttinen saunan nurkkamalla. Ja
sitten tuli pikku Sanelma vonkumaan rättiä, niin ettei Rosina joutunut
ajoissa pihalle tuomaan Repekkaa sisään. Maunon Pertta oli tuvassa,
kuuli Rosinan sanat Esterille, ymmärsi ja katsoi pilkallisesti
Rosinaan, ja alkoi hoilottaa:

”Se se on tuo Rosinukka, mokoma! Matelemassa. Näytä nyt se Esterisi
heille ihan alasti. Alasti!”

Mutta Pertta itse oli juossut aittaan, pukeutumaan parempiinsa.

Hän huudahti, että herroja tulee.

Mauno kömpi hieman nolona tupaan. Tietäähän sen, ettei Mauno ole
Muttisesta tervetullut. Mutta eipä Mauno aikone olla millänsäkään. Ei
hän ole sellainen mies...

Rosina pujahti auttamaan Esteriltä sinistä mekkoa, häpeissäänkin Pertan
sanoista. Mutta täytyyhän sitä olla nöyrä ja imelä herroille, ei
näyttää koreuksiaan, vaan riepujaan.

Rosina työntää Esterin päälle vanhaa mekkoa.

Onneksi ennättää hän saada sen tehdyksi, sillä nyt Muttinen ja hänen
neitinsä kai jo tulevat sisään. Vielä sininen mekko sängyn alle. Ei,
tuonne pysähtyikin herra tervehtimään Maunon Perttaa, joka lentää
aitasta hänen ja neidin luokse. Kylläpäs se Pertta ennätti vetäistä
pyhähameen ylleen. Ja körttiröijynsä, joka kuvastaa vyötäröt hoikkina.
Ja nyt Pertta haastelee Muttiselle ... imelästi: eipäs nyt hoilota.
Eikä kiroilekaan. Kun se viitsiikin sillä tavalla imarrella herroja!
Toisille niistä se pyllistää. Ei, selinpäs kääntyy Muttinen Perttaan.
Kuivailee suuria sankalasejaan. Rosina on saanut Esterin valmiiksi. Hän
tarkastaa Muttista. Onpas sillä vaatteet! Harmaa takki, pitkä, jonka
hännykset supistuvat taaksepäin kuin minkä kurjen pyrstö. Musta
helmatakki sillä oli viime syksynä ... kuin hame. Nyt ... rannukkaat
housut. Ja niinkuin ennenkin sellaiset länget kaulassa, että tuskin
korvat pääsevät pilkistelemään niiden reunojen ylitse. Ja maha
pullottaa, oikea herran maha. Olkihattu päässä, pehmeä kuin pussi.
Siinä kirjava nauha. Ruskeat kengät isoissa jaloissaan.

Kengät... Ai, ai, Saarallahan on sen neidin kengät. Pitäisi varoittaa,
Saaraa ... mokomaa.

Nyt työntää Muttinen päänsä jälleen silmälasien sankoihin ja
tirkistelee. Mitä aikonee? Mitähän nyt tullee.

Sitten kättelee Maunon Pertta Muttisen neitiä. Ja makea on sillekin,
hyväkkäälle. Sillä tämä se juuri houkuttelee Muttista kovistamaan
heitä, Käkriäisiä. Se häätäisi heidät pois, saadakseen yksinään
emännöidä täälläkin, mökillä.

Ei Muttinen ennen tämän neidin ilmestymistä ollut vielä niin äkäinen,
että olisi näin jyrkästi kovistanut... Ja pannut saunansakin lukkoon.

Sillä neidillä se on valta Muttiseen. Viime kesän alussa, jolloin neiti
ensin tuli, luuli Rosina neitiä ainoastaan Muttisen piiaksi. Ei
kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Siksi hän sitä asiaa tunnusteli.
Eikä neiti antanutkaan itseään houkutella. Kun se oli kerran kitkemässä
kukka- ja röpöttimaita huvilalla, Muttisen käydessä kaupungissa, sattui
Rosina lehmissä juostessaan huvilan aidan taakse, ja sanoipa neidille,
etteihän niitä niin tarkoin tarvitse nyppiä: mistä se Muttinen
sellaisia ymmärtää, hihii. Mutta neiti oli nokastunut ja kitki vain. Ja
silloin Rosina aavisti, että on se muutakin kuin mikään piika. Ja
paremmistakin hän sen pian näki, hahhah. Sen jälkeen Rosina varoi tätä
neitiä, ja ajatteli varsinkin viime syksyn jälkeen kuin pahinta
käärmettä. Ylpeä se oli ollut kesällä. Ei ollut puhunutkaan paljoa.

Se se varmasti yllyttää Muttista, joka on ennen ollut siedettävä, ja
sille Muttinen antaa vaikka mitä. Tuollainen valkea pitsi on neidillä
kaulassa nyt. Ja hattu, suuri ... höyheniä täynnä. Ja vyötäröt ohuet
kuin Pertalla ... ne ovat niillä raudoilla nipistetyt. Mutta takapuoli
on iso kuin seitsemän leivän uuni: se se on, joka sitä Muttista vetää.

Nyt ne tulevat sisään, Muttinen ja hänen ... leipähiirensä. Mitähän ne
sanovat?

Rosina odottaa jännityksessä. Hän seisoo hiukan kumarassa ja totisena,
mutta silmissä, jotka katsovat syrjään, on tuikea ja ylpeä ilme. Hän
tulee antamaan kättä Muttiselle ja sitten neidille, kuivasti ja
lyhyesti, mutta ei vihaansakaan ilmaisten. Rosina on päättänyt olla
vaiti, jos Muttinen taas alkaisi häristä jotakin tuvasta taikka
aidoista tai muusta, niinkuin viime vuosina. Ja jos Muttinen kyselisi,
onko nyt vedetty mutia huvilan puutarhaan, aikoo Rosina vastata
epämääräisesti, että eikös niitä liene, Juutashan sen tiennee. Sillä ei
niitä ole vedetty. Talvella oli Rosina kyllä tiukannut Juutasta niitä
vetämään, lopulta kivenkovaan, mutta Juutas, joka oli jo uhkausten
pelosta luvannut, olikin lupittanut liian kauan läänissä.

Mutta kas, eihän Muttinen mainitsekaan tuvasta mitään! Eikä
muustakaan ... vielä.

Kuitenkin huomaa Rosina syrjäsilmällä, kääntyessään pyyhkäisemään
hameensa helmalla rahia Muttisen ja neidin istuttavaksi, että Muttinen
katselee hiukan kylmästi Maunoa ennenkuin kättelee häntä. Ja Muttinen
rypistää otsaansa ja kääntää naamaansa pois, niin että sankalasit
välkähtävät. Mutta sitten hän kääntyy taas ja antaa Maunolle kättä. Ja
sanoo:

”No ... mitä kuuluu, Mauno Kypenäinen?”

Maunopa ei vastaa, muuta kuin lyhyesti urahtaa. Ei ole Muttinen
suvainnut Maunoa... On varoittanutkin heitä kaikenlaisista Mesopotamian
vetelyksistä, tarkoittaen tietysti Maunoa. Maunolla kun ei ole asuntoa
eikä hän rupea porhoja kumartelemaan, niin ei hän ole herra
Muttisestakaan mieleinen, vaan on hänelle silmätikkuna.

Mutta kyllä osaavat porhotkin kohdella tylysti toisia ... sellaisia
kuin Maunoa!

Ei ole Muttinen ennenkään sanonut ajatuksiaan suoraan Maunosta, eikä
Maunolle itselleen. Eikä sille olisi hyvä sanoakaan: kyllä siltä saisi
vastauksensa, vaikka se onkin vaitelias. Mutta viime kesänä ei Muttinen
antanut Maunolle edes kättä. Ja nyt hän antoi!

Sitten istahtaa herra penkille. Ja naurahtelee! Ja alkaa jutella lasten
kanssa, iloisella äänellä. Ihan kuin ennen ... vuosia sitten.

Ja neiti lepertelee Repekalle: kyykistyy lattialle Repekan eteen, joka
koettaa vetäytyä Rosinan hameiden taakse, kun taas Ester pilkistelee
karsinasta, painaen kasvojaan pankonaluksen reunaa vasten. Neiti
ojentaa käsiään, vetää Repekkaa puoleensa ja sanoo:

”Jopas minä sinut sain, sinä punainen veitikka! Annapas, kun nipistän
poskestasi, ja tuosta leuasta vähän... Noin. Hellan telttu, miten ne
ovat kovat, nuo posket! Miten ruskea sinä olet, sinä ruskeasilmä.
Tulepas nyt tädin syliin...! Katso, katso, miten herttainen.”

Viime sanat puhuu Lyygia Muttiselle.

Rosina ajattelee, että yhä läheisemmiksi ne ovat tulleet.

Ja mitäpä neidin lepertelyistä: teeskentelee.

Muttinen myöntää neidille:

”Niin ... se on kuin metsäntyttönen... No, tanssipas nyt, Repekka,
vähän. Vieläkö sinä osaat? Niin katsotaan sitten näitä taskuja ...
täällä. Mitähän niissä olisi? Olisikohan niissä suoloja?”

Rosina käännähtää ihmeissään. Hän ei oikein usko silmiään. Ihankohan
Muttisella olisi namusia lapsille ... niinkuin ensimmäisinä vuosina?

Ja onpas!

Rosina ällistyy.

Mitäs tämä on?

Ei ole Muttinen ollut tällainen viime aikoina. Nyt se kaivaa takkinsa
häntähalkeamasta karamellin ja näyttää sitä Repekalle. Repekka menee
ujona luokse ja ottaa iloisena namusen. Ja sitten hän saa lisää, ison
pussin pohjalta, jonka herra kiskoo vähitellen taskustaan ilmoille,
pistäen itsekin poskeensa pompommin.

”Minä tahdon ja!” huudahtaa Lyygia. ”Sinä olet herkutellut kaiken
matkaa.”

Muttinen antaa koko pussin neidilleen.

Namusilla houkuttelee neiti sitten Esterinkin antamaan kättä. Ester
tulee repaleisessa mekossaan. Rosinaa säälittää Ester ... mutta
siinähän nyt näkevät, rikkaat... Ehkäpä tuo nyt säälinee... Kourallisen
namusia antaa neiti pikku Esterille. Ja taputtaa Esteriä poskelle.
Silloin tulee pieni Sanelmakin nurkasta taikinakorvon takaa, jossa hän
on sitonut jalkaansa. Hän nauraa, tirskuu. Ja kun Muttinen kutsuu häntä
luokseen, näyttäen namusta, lyö hän tirskahtaen kättä ja lyykistää.

”Ahaa!” huudahtaa Muttinen. ”Tänne se pussi.”

Muttinen työntää Sanelman kourat täyteen karamellejä, mutta käskee
hänen jakamaan muillekin. Sanelma hypähtelee ilosta. Mutta Repekalle ja
Esterille ei hän sano antavansa, sillä heillä on jo. Missäs Jopi ja
Topi ovat? Sanelma juoksee seinän viereen ja kirkaisee:

”Jopi ja Topi namusille.”

”Mitä, häh?” kuuluu Jopin ääni rannalta moottorin luota.

”Namusille!” toistaa Sanelma. ”Muttinen antoi.”

Vähän ajan kuluttua tömisee piha. Sanelma menee ovelle. Jopi ilmestyy
siihen Ananiaksen viereen, joka on äsken tullut tupaan, samoin kuin
Maunon Perttakin. Siinä pilkistelee Jopi hetken Ananiaksen takaa, ja
tulee antamaan kättä Muttiselle ja neidille, sillä Maunon Pertta käskee
jo häntä. Sanelma antaa Jopille namusia. Mutta missäs on Topi?

Tuoltapa hän katseli äsken ulkoa seinän alitse. Ja nyt hän turskahtaa
siellä, ja kömpii nenäänsä pyyhkien sisään. Namusten jakelua nähdessään
sysää Repekka kaikki omat namusensa papereineen suuhunsa ja puree ja
nielee vimmatusti. Kiire nyt on. Mutta kohta tuleekin suu tyhjäksi, ja
Repekka ryntää saaliinjaolle. Sanelman on annettava vielä hänellekin.
Ja sitten vasta hän pääsee avaamaan omia karamellejään, työntämään
niitä innosta ja ilosta vavisten omaan punaiseen suuhunsa.

Mutta Ananiakselle tarjoaa Muttinen paperossin. Ja tarjoaapa
Maunollekin vavahtavin käsin.

Ja sitten hän kysyy, minnekäs se esikoinen, Malakias jäi? Eikös sekin
jo savua tupruttele? Rosina vastaa, ihmetellen mielessään yhä enemmän,
kuinka Muttinen on näin ystävällinen, että mitäs Malakiaksesta...
Vetäneekö tuo ehkä välistä Juutaksen piipusta... Mutta tuollapa tuo
Malakias näkyy istuvan monttöörin luona, sitä katselemassa. On se nyt
sille ihme, ei henno äärestä luopua, hihii...

Vielä iloisemmaksi tulee Rosinan mieli, kun neiti menee kätkyen luokse
ja ihastelee siinä pientä Luukasta. Nostaa hänet syliinsäkin, hellästi,
ja pitelee siinä, katselee Muttiseen ikäänkuin ällistellen, ja
huudahtaa:

”Voi hellan-kuutis! Katso nyt, katso tätä.”

Hän katselee Muttiseen niin palavasti.

Rosina ajattelee ylpeänä ja iloissaan, että onpas köyhälläkin jotain,
mitä rikkaat kadehtivat. Eiköhän tuokin tuollaista haluaisi, tuo
neiti...? Vai eikö Muttinen, vanha mies, saane? Sillä kyllä ne...
Lieneekö heillä sellainen Luojan määräys, paremmillakin yksi, etteivät
he saa kaikkea, mitä tahtovat. Se niin keventää Rosinan sydäntä. Vai
jos ei tahtoisi...?

Melkeinpä ystävällisesti alkaa Rosina silloin jutella neidille, joka
pitelee lasta käsivarsillaan, että sellainenhan se on hänen
viimeisensä, vaivainen se on tuo ihmisen pentu. Ja että varokoonhan
ryökkinä koreita vaatteitaan, sillä nämä piskuiset ... vesittelevät.

Rosinan kieli laukeaa vähitellen. Sulavasti hän alkaa ihmetellä, että
milloin se herra ajaa minkinlaisilla neuvoilla ... milloin milläkin
potkumasinalla.

Ja hän alkaa jo puhua kahvistakin ... tuliaiskahveista.

Mutta silloin sanoo neiti, etteihän niitä nyt, tällä kertaa, ennätetään
ne sittenkin. Hyvin ennätetään. He olivat ajaneet tälle puolelle
kysymään, saisivatko he maitoa. Ja olisiko sitä Rosinan maalaiskermaa,
niin hyvää. Entä Putkinotkon perunoita... Täksi illaksi ... sitten
varmaan Ananias toisi säkillisen lisää. Ja sitäpaitsi on neidillä
huvilalla järjestämistä, joten he eivät joudakaan nyt juuri tässä kauan
olemaan.

”Entäs, turkkilainen, sauna?” huudahtaa Muttinen.

”Ai, sepä juuri”, jatkaa neiti. Ja hän sanoo Rosinalle:

”Päivä tässä on jo mennyt niin myöhään, ja toisessa saunassa on
tavaroita ja vene, niin että herra arveli kylpevänsä täällä...
Tuliaislöylyt Putkinotkossa... Ja tarvittaisiin jotakuta, joka tulisi
tavaroita kantamaan. Leja, missäs se Leja on?”

Rosina ajattelee, että sauna ... sellainen sekamelska siellä. Ja
kylpiessään Muttinen saisi heti tietää, että siellä on asuttu koko kesä
. Sellainen saattaisi ehkä kiihdyttää tylyyttä, joka voi piillä
hänellä mielessä. Mutta täytyyhän se sauna varustaa, ei siinä auta.
Rosina rupeaa jo myöntelemään.

Mutta ennenkuin hän ehtii vastaamaan, että Leja on niityllä, vaan että
onhan niitä muitakin lähtemään täältä huvilalle, ilmestyykin yhtäkkiä
Juutas Käkriäinen tupaan ja vastaa Rosinan puolesta. Hän on kyköttänyt
tuvan takana, pilkistellyt nurkalta sisään ja kuullut osan pakinoista.
Nyt nousee hän portaita. Kynnyksellä hän on ällistyvinään: seisahtuu
siihen suu auki ja äännähtää:

”Kah, jokos sitä on tultu! Olin tuolla ... vain. Ja mitäs minä ...
kuulin? Sauna? Se nyt saadaan... Löylyä herralle...! Ja apulaisia
kanssa, kantamaan tavaroita ... onhan näitä.”

Sitten menee hän ja kättelee hätäisesti neitiä ja Muttista. Ja
pyörähtelee tuokion ikäänkuin neuvottomana edestakaisin, mutta
vilkaisee nopeasti Maunoon. Nyt menee muka kaivamaan hellasta hiiltä,
sytyttääkseen piippuaan. Siinä hän kuitenkin mutisee, etteihän tuosta
liitasta saa kytöä: kyntensä siinä polttaa. Ja sitten kääntyy hän
Kypenäisen luokse ja pyytää tältä tulitikkuja.

Ja kun Mauno antaa hänelle tikut, iskee Juutas langolleen toista
silmäänsä. Ja hän nyökyttää hieman päätänsä: merkiksi siitä, että nyt
hän suostuu ... siihen, nyökäyttää hämillään ja ystävällisesti.

Maunon silmissä välkähtää iloisesti ja hänen suunsa menee tuskin
tuntuvaan myhäilyyn.

Samassa tarjoaa kirjakauppias, nähdessään Käkriäisen puuhaavan tulta
piippuunsa, hänelle paperossin, ja kysyy verkalleen, kuinka täällä nyt
on jaksettu.

Juutas kursailee:

”No ... ottaisikohan tuon nyt rossin...”

Sitten jatkaa hän levottomana ja tahallaankin alakuloisella äänellä,
joskin köyhyys joutuu tosiaan mieleen:

”On ... onhan tuo nyt taas mennyt...”

Ja nopeammin hän sanoo:

”Näiden sanikkain kanssa... Eivät ... eiväthän nuo vaivaistaloon ole
joutuneet.”

”Niin, onhan niitä Käkriäisellä elätettäviä”, myöntää Aapeli Muttinen
huokaisten.

Neiti huudahtaa kehdon luota:

”Ja tällä välin on tullut pikkuinen... Hellan-tuuteli!”

Muttinen myöntelee yhä:

”Niin ... ja kovaa se on maamiehen työ. Varsinkin tällaisilla ...
louhisilla mailla.”

Silloin huudahtaa Rosinakin:

”Kovaa se on! Kovaa ... kyllä sitä saa ahertaa...”

Pertta Kinnunen iskee pihanpuolisesta nurkasta Muttiselle silmää ja
sanoo veikeästi:

”Mutta ... mutta yksi paikka se kasvaa näillä Juutaksenkin
kovaperäisillä mailla.”

”Mikä? Mitä?” kysyy Muttinen, ihmetellen Pertan silmäniskua.

”Sanikoita, sanikoita!” huudahtaa Pertta Kinnunen.

Muttinen ei vieläkään ymmärrä, vaikka Maunokin vetää leveää suutaan
nauruun. Herra kyselee:

”Niin ... tupakkapelto?”

”Se ... tämä Pertta niitä muoskia vihjailee. Niin ... onhan niitä. Ja
onhan tuo Luoja tosiaan antanut minullekin yhden paikan sitä sulaa
maata, hehe...”

”Voi tuota ... oletkos siinä, Juutas!” huudahtaa Rosina.

”Niin, seipäänalan antanut!” nauraa pärähyttää Käkriäinen. ”Yhden
seipäänalan...”

Muttinen ällistelee yhä ja sitten hirnuu. Neiti katselee vihaisesti
Muttiseen ja tyrskähtää nauruun. Kaikki muutkin nauravat. Topikin
rähähtää. Muut lapset telmävät namustouhuissaan.

Käkriäisen mieli helpottuu. Sattuipas toki löytymään hupainen sana,
jollaisista tämä Aapeli pitää. Nyt käy juttu jo rauhallisemmin. Kuinka
hän olikaan äsken pelännyt! Ei ollut uskaltanut tulla pihalle. Oli
kuulostanut ja katsellut, mitä se Aapeli tuvastakin arvelisi.

Ja vielä enemmän oli hän pelännyt ja ollut suutuksissaan, kun näki
Maunon Pertan tervehtivän ja lähentelevän Muttista niin hepenissään.
Nyt saattoi Pertta Kinnunen alkaa parjata Käkriäistä ja ärsyttää
Muttista häntä vastaan. Haukkua hänen laiskuuttaan ja kertoa hänen
viime retkistään, ja kuinka hän oli sattunut puhumaan Muttisesta ja
Muttisen neidistä.

Käkriäinen ei tiennyt, mitä tässä kiireessä tehdä. Pysyi siellä nurkan
takana keinoa miettiäkseen. Mutta tarkoin koetti hän pitää korviaan
höröllä, että kuulisi alkaisivatko Pertta ja vihastunut Mauno puhua
herralle hänestä.

Viimein ne olisivat voineet alkaa. Neitihän tiedusteli saunaa: silti
olisi puhe saattanut johtua siihen, että saunassa täällä asutaan, ja
että Juutas oli, paitsi kuhnaillut, pullikoinut selän takana jos
jotakin. Siksipä oli Käkriäisen saatava kiireesti ilmaistuksi Maunolle,
että jo hän nyt ymmärtää ja on taipuvainen, ei häntä enää tarvitse
Muttisen Aapelilla kurittaa.

Tällä hetkellä on Käkriäinen melkeinpä varma, ettei Mauno Kypenäinen
enää häntä syö. Sillä tavalla se hymyili vastaukseksi. On se toki
leppyväinen mies. Käkriäisestä tuntuu kuin rautavanne olisi pudonnut
hänen vatsaltaan. Jälleen on kaikki hyvä. Muttinenkin on vielä
toistaiseksi lupsakkaa miestä. Ei tässä nyt vielä ole hätää...

Kun tuo Maunon Perttakin pitäisi suunsa kiinni!

Tai ehkäpä se ei vielä tiedäkään asiasta? Ehkei Mauno ole häntä
ennättänyt yllyttää?

Pertan tähden täytyy nyt osata jutella niin, ettei se saa suun vuoroa.
Ja jutella Muttiselle hauskasti: sellaisesta se on mielissään.

Käkriäinen istahtaakin sängyn reunalle ja rupeaa juttelemaan, kuinka
täällä on talvi mennyt. Ja siinä hän innostuu ja pakinoi, että kyllä
tässä kaikki meneekin hyvin, kunhan jaksetaan kotvia. Ja vaikka nämä
maat ovatkin louhiset ja kovaperäiset, niin kyllä ne kasvavat ... kun
osaa panna kasvamaan! On se tuo ruiskin melkoista ... näkyy olevan. Ja
toukoviljat ovat... Ja potatti. Mutta tupakkahan se vasta röysää, että
hehe... Joten kaikki kyllä... Kun niille mättää niskaan sontaa. Ja ...
sitähän nyt saa, jos vain noilla elukkeilla olisi tuuri. Mutta sontaa:
ei niistä paljoa ... vielä näin vähistä. Ja lehmien sonta ... ei
parhainta. Mutta lisätä niitäkin pitää, että saa karjanaineita
myytäviksi. Ja lisätä niitä voi, kun rakentaa kuntoon sen suon
Putkinotkon lammen rannalla. Ja sen saa kuntoon, kun laskee lammen
vettä, porauttamalla ojan auki järveen. Ja sen hän tekee, Käkriäinen,
kunhan tässä... Ja se on toinen aihe ... kunhan tässä vielä
rehlehtierataan, minne päin se oja oikein kiertää. Se menee kuin kanan
suoli. Niin, ja sitten tynämenttiä. Ja sitten se on toinen luokka ...
ja toinen kohtalo. Ja kun kivet on kaikki rehlehtierattu ... niin
minkäs liikutuksen tämä tekee!

Käkriäinen ajattelee:

Antaahan Muttisen itsensä ensin alkaa tuosta tuvasta, jos alkaa.
Näkeehän Muttinen itsekin, että se on sellainen.

Mutta jos ei Muttinen Juutaksen juttelulta oikein pääsisikään
juttelemaan, niin eipä hän tunnu siihen pyrkivänkään. Hän hymyilee
vain. Ja se ihmetyttää Käkriäistä. Ei sano Muttinen mitään.

Hän on näet kuullut nämä Juutaksen hupaiset kehumiset ja tarinat ja
lupaukset kymmenisen vuotta. Joka kerta tänne tullessaan. Tietää, ettei
niistä ole sen kummempaa, tuon veitikan tarinoista. Muttinen kuuntelee
kauan myhäillen ja silmäluomet lupallaan. Joskus katsahtaa hän
tarinoivaan ja syljeskelevään Käkriäiseen, niin kummallisesti, kirkkain
ja lempein silmin.

Noin viidentoista minuutin päästä sanoo herra Muttinen:

”Kas ... niinhän sitä pitää yrittää... Mutta: se saunahan se pitäisi!
Sepä se olisi poikaa tänä iltana! Se on tässä höyryytettävä. Kyllä kai
tässä sitten vaivoista sovittaisiin.”

”Vaivoistako?” huudahtaa hänen puheeseensa Käkriäinen. ”Johan nyt!
Ei ... kuin sauna röyhäämään! Vai maksut tässä! Sauna ... mikäs ...
valmishan se on. Kuulkaa te, pojat, Topi ja Jopi siinä. Se on heti
mentävä hakemaan saunapuita. Ja se on otettava leppiä ... kuivia. Niin
tulee kitkaton löyly, herralle. Niitä kaatuneita leppiä aina vaan ...
kuten minä olen aina sanonut, että kaatuneita. Ei saa ottaa
pystystä...”

”Niin justiinsa!” huudahtaa myöskin Rosina. ”Jopi ja Topi! Alkakaa
lentää metsään. Kuin tulen kipinät. Ja ... missäs ne ovat ne
leivänpaistopuut? Sadastiko teitä täytyy pökyyttää. Joko te ne
toitte...?”

Pikku Jopi sanoo inisevällä äänellä:

”Enhän ... niitä yksinäni. Kun Malakko ja Sanukka tappelivat. Ei
Sanukka lähtenyt hakemaan.”

Pikku inttää:

”En mie lähde.”

Juutas Käkriäinen ärjäisee:

”Mikä se on ... ettet lähde. Odotapas ... kun minä ... höyhennän...”

Käkriäinen nouseekin, mutta ottaa siinä uuninreunalta mällin ja pistää
poskeensa. Sitten hän örisee:

”Sanelma; eikö sitä ole neuvottu ... että se on nuorten toteltava
aina!”

Pikku jatkaa:

”Varvas on poikki. Eikä ole kassaraakaan.”

Käkriäinen kysyy:

”Häh? Kassarallakos te uunipuita?”

”Niin”, vastaa hänelle Jopi. ”Kun Malakias sillä meinasi.”

Paksuposkinen Topi tyrskähtää nauruun. Hänen kanssaan yhtaikaa örähtää
Käkriäinen:

”Malakkoko? No se on sen ... tyhjiä ... ja minnekäs se kassara,
Sanelma? Eikö ole kassaraa? Ja Malakiaksella oli. Mitäs loruamista
se...”

Pikku vastaa:

”Malakko hautasi kassaran.”

”Hautasi?” toistaa Käkriäinen.

”Nii-ni!” vahvistaa pikku Jopi. ”Pisti hiekkaan ... että Sanukka saisi
ruostetta haavaan.”

Muttinen huudahtaa hämmästyneenä:

”Ruostetta haavaan?”

Jopi sanoo:

”Niin ... kun se haavan puraisikin.”

”Se on tuon Juutaksen konsteja. Juutaksen! Juutaksen!” hoilottaa Maunon
Pertta. ”Mutta siitä tulee verenmyrkytys! Myrkytys!”

”Joutavia ... minunko?” sanoo Käkriäinen hämillään. ”Kaikkia ... se
Malakias. Eikä niitä ... saa työaseita sillä tavalla jättää! Eikö
sitä ole sanottu senkin seitsemän kertaa, että ne on pidettävä
paikoillaan ... kalut? Kaikkia pirkuleita! Hautaamaan kassarat ...
kyllä minä Malakiaksen ... harjakset pitäisi nyhtää...”

”Vai harjakset!” naurahtaa Muttinen.

Pikku kertoo kassaran hautaamista, ja Maunon Pertta kuvailee
verenmyrkytystä. Neiti ihmettelee. Repekka ja Ester kinastelevat
karamelleistä. Jopi kahistelee nurkassa niitä papereita, joissa Rosina
toi tavaroita kaupungista. Topi telmää Hurjan kimpussa, joka ärähtää ja
väistelee. Yleisessä hälinässä selittää Rosina neidille:

”Eihän tuota tiedä ... myrkytyskö mokomaan... Jos lienee pieni naarmu
tytön varpaassa. Paranee se muutenkin, vaikka se on ihan totta, että se
ruostekin... Toissa talvena Malakiaksen jalan, kun se löi kirveellä
polveensa...”

”Kuinka ... ruosteko paransi?” kysyy neiti.

Rosina vastaa:

”Niin, se lienee. Tervan seassa. Tuli vielä jalka, neljä viikkoa oli
Malakias sen tähden sängyssä. Mutta eihän tuota nyt ruostetta
tarvitakaan. Onhan täällä muutakin rohtoa, kolotiita ja ...
korpinrasvaa, hihii. Sanoi apteekkari olevan sen haavoillekin. Ja sitä
kun nyt työntää Sanelman varpaaseen... Mutta nyt se onkin puiden
tultava metsästä! Menköön Topi, jos ei Sanukka varpaaltaan. Mutta
Ananias, se heinä! Heinä! Hevonen odottaa.”

Jopi inahtelee:

”Malakko oksentaa rannalla. Ei me kahden kesken Topin kanssa.”

Maunon Pertta huutaa:

”Matorohtojen päälle söi mahan täydeltä!”

”Niistä nyt puuha tuli, niistä rohdoista!” siunailee Rosina.

Juutas Käkriäinen mörähtää:

”Arvasinhan minä sen.”

”Mitä ... arvasit?” kysyy Rosina.

”Arvasin vain”, jatkaa Käkriäinen. ”Että ... mitä niistä
sellaisista...”

Muuta hän ei sano, vaan jatkaa toisesta asiasta:

”Mutta ... pitänee tästä minun lähteä sitten puuhun...”

”Juutas Käkr-riäinen kun kapuaa puuhun”, nauraa sorakielinen Topi.

”Suu kiinni!” ärjäisee Juutas Käkriäinen. ”Puita hakemaan ... minä.”

Muttinen kursailee, että sellainen puuha nyt taisi tulla näistä puista,
mutta kyllä se sauna olisi mukavaa.

”Puuha ... jopa tämä”, torjuu Rosina Käkriäinen. ”Mutta ei sinulla,
Juutas, ole menemistä! Ne heinät, pirulainen, heinät! Eikös täällä ole
kasakoita metsään ... meidän talossa... Se on nyt mentävä, Jopi ja
Topi. Kirves mukaan, kyllä tämä Topi jo kirvestä heiluttaa ... kaiken
talvea se hangessa vaikka paljasjaloin! Mutta kenenkäs heille nyt
lisää? Menköön Saara. Eikö sillä Malakiaksella ole aikaa oksennella
metsässä? Kuka sitä rohtoja potemaan? Topi ja Jopi, se on mentävä! Ja
sen pitää käydä kuin luomisen työ.”

Sitten jatkaa Rosina neidille hiljemmin, mikäli mökin hälinässä voi:

”Ja Maunon Pertan Sanelmahan se lähtenee saattamaan huvilalle. Vai
mitä, Pertta? Leja tarvittaisiin niityllä ... siellä se on. Sinun
Sanelmasi joutanee.”

”Joutaa se, joutaa!” ääntää Pertta. ”Ja jos ei jouda, lähden minä
herrasväen tavaroita kantamaan. Missäs se meidän Sanelma on? Sanukka!
Kinnusen Sanukka!”

Tämän huutaa Pertta portailla.

Iso Sanelma vastaa hänelle saunan ovelta. Pertta huudahtaa silloin,
että hänen on lähdettävä saattamaan herrasväkeä huvilalle, kantamaan
niiden tavaroita.

Pertan Sanelma on siihen aivan valmis. Hän alkaa jo tulla.

Mutta ennenkuin hän pääsee alaveräjälle, käännyttää Saara hänet
takaisin. Saara ehdottaa kodan ovelta:

”Sanelma, annahan kun minä menen.”

Saara on maannut saunassa päänkivistystään, kunnes Pertan Sanelma toi
hänelle Rosinalta sellaiset terveiset, että hänen olisi lähdettävä
niitylle. Eipä Saara niistä terveisistä välittänyt. Laskeusi tosin
lauteilta ja tuli kotaan. Istahti kynnykselle, ja alkoi haukotella.
Katseli känsäisiä käsiään, ja sanoi Kinnusen Sanelmalle, että känsät
ovat rumia. Jos tästä pääsisi laivaan, ei se passaisi pitää känsiä
sormissaan. Hän oli käynyt kaupungissa yhden laivankapteenin puheilla.
Ja se ... lupaili hänelle teeterskan paikkaa.

Kiukkuinen on Saara itselleen, että hän lähti Persikan kanssa
sellaisille retkille. Ei se Persikka puhunutkaan koko teeterskan paikan
hommaamisesta sitten sen enempää kuin oli puhunut menomatkalla
kaupunkiin. Eikä Saara kometioissa eikä muualla muistanut sitä häneltä
enää kysellä. Ja Lutmitvuorelta täytyi Persikan joutua kesken
laivaansa. Hän jätti Saaran vuorelle istumaan. Pian piti Saarankin
juosta laivaan ... ei ollut rahaa jäädä enää kaupunkiin.

Nyt Saara odottaa, että Persikka kirjoittaisi hänelle.

Saunan kynnyksellä hän selitti Pertan Sanelmalle, että kun tulisi
ukkosensade, niin sitä kun ottaisi kalliolta vettä ja sillä voitelisi,
niin känsät lähtevät... Isäkin tietää.

Yhtäkkiä tohahti sitten Muttinen rannalle. Ja Saaralla oli Muttisen
leipäsuden kengät! Saara meni saunaan, veti kengät jalastaan ja pisti
ne penkin alle, kuivuneiden vastojen taakse.

Nytkin Pertan Sanelman kanssa jonkin kuivan sanan jutellessaan on Saara
miettinyt mielessään, kuinka hän saisi nuo perhanan kengät takaisin
huvilalle. Siksi huutaa hän Sanelman veräjältä takaisin, ja ehdottaa
hänelle:

”Anna kun minä menen sinne huvilalle. Me ... kun ollaan niin ystäviä
sen neidin kanssa...”

Pertan Sanelma on aina valmis melkeinpä mihin tahansa.

Saara riisuu kodassa punaiset sukkansakin ja lähtee pihalle.

Siellä menevät jo Rosina ja neiti alimmaiseen aittaan, ottamaan maitoa
ja kermaa.

Juutas Käkriäinen hyörii keskellä pihaa ja mörähtelee, missä niitä on
kalakontteja, että hän saisi kaivaa herralle potatteja.

Saara juoksee neidin luo, kättelee ja sanoo, että hän tuleekin
huvilalle auttamaan.

Muttinen seisoo jo portailla, valmiina lähtemään.

Mutta Saara lyykistää Muttiselle ja rientää tupaan. Siellä hän etsii
jotain, niistä papereista, joissa pikku tyssien mekot tuotiin
kaupungista. Hän näkee Topin käsissä tyhjän paperipussin. Topi sanoo
puhaltavansa sen henkeä täyteen ja ampuvansa. Saara keksii virkkaa,
että neiti käski häntä noutamaan sitä pussia. Silloin antaa Topi sen
Saaralle.

Paperipussi kainalon alla juoksee Saara sitten takaisin saunalle ja
pistää siihen Muttisen neidin kengät. Pussin työntää hän lihavaan
poveensa.

Muttinen ja neiti kulkevat pian rantaan. Heidän perästään lähtee Saara Sanelma,
kantaen maitokannua. Pikku ja Jopi ovat jo rannalla
moottoriveneen luona. Saunan nurkalla tervehtivät herra ja neiti isoa
ja hymyilevää Sanelmaa. Hurja häärii Ananiaksen kintereillä aittojen
luona.

Rosina jää pihalle. Hän huudahtaa Maunolle, Maunon Pertalle ja isolle
Sanelmalle, kun menijät ovat kadonneet saunan taakse:

”No nyt sitä sinne ... niitylle! Ja Mauno, Mauno! Joko se...?”

Rosina menee lähemmäksi Maunoa.

Mauno vastaa:

”Jo suostui. Hyvä tulee ... ole huoletta.”

”Hihii!” nauraa Rosina. ”Tulehan, niin jutellaan ... miten se sitten
tehdään...”

Rosina rientää hevosen luokse ja alkaa ajaa. Pikku Repekka kiukkuaa
hänen mukaansa, ja vielä kovemmin määkii Luukas tuvassa. Rosina käskee
Esterin vaalimaan sitä, kunnes hän tulee noutamaan lapsen niitylle.
Käkriäinenkin lohduttelee pikku Repekkaa, kaivaessaan perunavaossa niin
että multa tuprahtelee. Ananias tuo kontin ja alkaa myöskin kaivaa.
Hurja tunkeutuu hänen käsiensä väliin nuuskimaan päästäisiä.

Muttinen, neiti ja Saara joutuvat rantaan. Siellä istuu Malakias yhä
katselemassa moottoria, hiukan kelmeänä. Konetta on Malakias katsellut
pitkät ajat. Ja sitten on hän tarkastellut koivuisia lautoja, joista
olisi tehtävä tälle monttöörille oikein hyvä laituri. Mutta yksi niistä
laudoista on ollut haapainen.

Nyt örähtää Malakias Muttiselle:

”Tuo tuossa ... se on haapalauta ... olkoonpa mikä tahansa.”

”Mikä?” kysyy Muttinen.

”Kun ... lienevät myyneet ne kaikki koivuisina teille ... petkuttajat.”

Aapeli nauraa.

Topi juoksee selkä kenossa rantaan, ja Ananiaskin lönkyttää pihalta,
tuoden perunakonttia. Ananiaksen perästä lynkkäisee itse Juutas Käkriäinen,
oikein iso peruna kädessä.

Moottori sysätään syvemmälle Käkriäisen käsien voimalla, ja Muttinen
kääntelee sen järvelle päin. Neiti asettuu kermapullo kädessä perään.
Moottori alkaa purskuttaa ja lähtee... Kiitää jo kaukana.

Kun moottori sutkuttaa niin etäällä, ettei puhetta rannalta kuulla,
kääntää Ananias takalistoaan järvelle ja narahuttaa. Hän sanoo:

”Hyh, se on sitä ... porvaleita.”