Kahdeskymmeneskahdeksas luku

Putkinotkon huvila on kummulla, lahden perukassa, pitemmän kuin mökin
lahti.

Huvilasta kuuluu nyt ovien naukumista ja pöytien ja tuolien kolinaa:
Lyygia niitä siirtelee. Mutta Muttinen itse kaivaa onkimatoja rannalla,
saunan takana.

Tuossa lähellä kelluu moottori, leveä kuin munankuori. Siitä on laudat
purettu kevätjäiden rikkomalle laiturille ja tavarat kannettu sisään.

Aapeli Muttinen on ennättänyt kotoiseen asuun. Entisestä ei hänellä ole
jäljellä muuta kuin sankalasit päässä. Ei kauluksia, tuota korvettavan
tornia. Eikä äskeistä juurihattua isossa ja neliskulmaisessa päässä,
tai muutakaan päähinettä tällä hetkellä. Sillä Putkinotkonkin asuun
kuuluvan hattunsa on hän heittänyt tuohon haavantaimien juurelle,
joiden latvat paistavat punaisina kuin häränveri. Tämä hattu, joka on
leveä kuin pieni sateenvarjo ja jossa on korkea ja suppilomainen pohja,
missä lienee syntynyt: Pampas-aroilla, ja sieltä Muttisen päähän
kulkeutunut.

Kuitenkaan ei Aapeli anna auringon paistaa suoraan kaljuun päälakeensa,
hopeanharmaiden haivenien ympäröimään. Auringonpiston varalta on hän
sitonut päähänsä kirjavan nenäliinan. Takkiakaan ei Aapelilla ole, vaan
hän on ripustanut sen noihin samoihin haavantaimiin: jonkinlaisen
valkean koltin taikka paidan, jonka kauluksessa ja hihansuissa on
punaisia kukonkuvia.

Hänen paljailla ja lihavilla hartioillaan, joihin isorokko on aikoinaan
jättänyt lovia, nuorena poikana, köyhien vanhempien mökillä, hänen
kyyristyneillä hartioillaan näkyvät nyt ainoastaan vaaleanpunaiset
olkaimet. Selkäänsä soisi hän nyt päivän oikein kylvettävän, viimeinkin
tänne maalle tultuaan. Ja kyllä se kylvettääkin, vaikka on jo iltapuoli
pitkällä.

Aurinko paistaa lahden oikealta rannalta, lepikon ylitse. Ei se enää
häikäise hopeisena tuliaukkona silmiä, niinkuin kaupungista tullessa,
vaan läikehtii valkeana ja kellertävänä. Ja se tapailee jo kiekon
muotoa. Mutta vielä käy selkään lämpimästi, kun Muttinen siinä
kyyköttää, virsut ja vanhat housut jalassa, engelskannahkaiset,
käännellen kiviä ja puolimädänneitä lastuja. Vilkkaastipa pyörähtelee
silloin hänen nenänsä, hänen katsellessaan matoja harmain silmin,
joiden ilme on surumielinen ja hiukan ällistelevä.

Ei niitä matoja nyt paljon löydykään, kuivien ilmojen jälkeen. Muttisen
Aapeli murahtelee itsekseen:

”Olisi pitänytkin ottaa Topi tai Jopi näitä tonkimaan...”

Mutta kun hän saa punaisen madon hännästä kiinni, niin hän murisee:

”Kah, tule pois. Sellaista se on maailma: toinen kiskoo toista
saparosta ... pyytääkseen kolmatta syötäväkseen. Koiramaista... Ja nyt
se katkesi, phyi... Vai possu taas, vai niin muka!”

Viime sanat äännähtää herra neidilleen, sillä huvilan kuistilta on
kajahtanut Lyygian huudahdus:

”Missä on minun iso possuni? Minun pieni elefanttini? Minun
tuomioherrani?”

Muttinen hörähti siis vastaan:

”Vai niin on! Eikös...! Sika täällä on, iso sika. Ihminen täällä
kaivelee lieroja...”

Sitten keräytyykin matoja tarpeeksi. Sillä ei Aapeli aiokaan monta
kalaa saada. Eikä niitä siellä lammessa olekaan suuria, sen hän kyllä
tietää ennestään. Ainoastaan huvikseen hän aikoo nykiä muutamia kolmen tuuman
pituisia ahvenia, mustia ja punaeväisiä, taikka pieniä ja
ruotaisia lahnanparkkeja, jotka maistuvat kuitenkin hyvältä hienoksi
keittoon jauhettuina ja kananmunilla höystettyinä. Mutta myöskin
Lyygian huviksi hän mielii ongelle, koska Lyygia on kaiken talvea
puhunut Putkinotkon lammella onkimisesta, muistaen sen viime kesästä...
Putkinotkon tumman ja lumpeisen lammen.

Niin ajatellen peittelee Aapeli kiemurtelevat madot rutaisella mullalla
monet kesät palvelleeseen matolaatikkoonsa, koivusta muinoin
veistämäänsä. Se matoastia on varustettu juoksevalla kannella niinkuin
koulupoikien ja -tyttöjen penaali. Oli se nyt säilynyt tuossa saunassa
kuten vene ja muutkin vehkeet ... paksun rautarassin ja ison munalukon
takana. Säilynyt Putkinotkon pojan-rasseilta ja toisilta hupaisilta
Käkriäisiltä.

Aapeli nousee penaali kädessä pystyyn ja katselee lahdelleen. Lahden
toinen puoli on jyrkkää louhikkoa. Sillä puolella läpättävät hiljaa
suuret ja kalpeat haavat. Ja siellä kulkee polku, jolta hän aikoinaan
raivasi pois pahimpia kiviä, potki ja kieritteli syrjään ... vuosia sitten
. Se polku vie niemeen, milloin aivan veden äyräällä, milloin
kiiveten ylös rinteille.

Niemessä on pieni poukama, jossa on hienoa hiekkaa, keltaisempaa kuin
kulta: mainio auringonkylpypaikka, kuumien kallioiden ja kanervikon
vieressä. Ja siellä, sen hietikon edustalla, välkähtelee uimavesi,
Saimaa, kuultavana kuin kristalli.

Mutta lahden toinen ranta on sileä ja kasvaa lepikkoa. Se lepikko
painuu nyt iltapuolen siimekseen.

Keskeltä lahtea näkyy autereinen järvi. Kolmen kilometrin levyinen
salmi, jonka takana on asuttuja seutuja. Taloja ei näy: ne ovat
rantametsien kätkössä. Koko seutu tuntuu salaperäisen kauniilta noissa
autereen pehmoisissa harsoissa. Taivaan reunalle nousee vaaleanpunaisia
pilviä. Värit ovat vaaleanpunaista ja violettia ... melkein imelät.

Hiostavaa on...

Mutta eipäs nukuta yhtään ensimmäisenä iltana Putkinotkossa! Niin
hyvältä tuntuu ilma, joka tuoksahtaa jo hiukan viileältäkin täällä
rannalla.

Sitten sovitellaan matolaatikko saunan salvaimen juureen, jota vasten
on asetettu pystyyn kaksi ongenvapaa: toinen paksu ja tuomesta
leikattu, toinen lyhyempi ja merenruokoinen. Siinä huomaa Aapeli nurkan
juuressa maassa myöskin poltetun jotain: puoleksi palaneita risuja.
Kivijalkakin on vähäisen mustunut. Muttinen ajattelee:

”Mikäs siinä on rakovalkeaansa pitänyt, koirankuonolainen...”

Hän rapsuttaa korvallistaan.

Sitten lähtee hän menemään asumukselle, ottaen kuitenkin ensin mekkonsa
ja hattunsa ja pukeutuen niihin. Tuon rohtimisen ja ryssänmallisen
mekkonsa ja hyvin leveän hattunsa.

Siinä on tie, rannalla melkein nurmeen peittynyt, mutta selvempi
ylempänä kuivalla penkereellä. Se nousee ensin kiviaidan luokse,
Käkriäisen tekemän, jota on valmiina osa alareunaa ja muutama syli
toista kuvettakin. Muu aita on vielä tilapäistä säleaitaa, huvilan ensi vuosina
kyhättyä, paikoin jo vihertäväksi muuttunutta.

Kiviaidan takana on kuolleita omenapuita, jotka hän istutti tänne
huvilaa rakentaessaan ja jotka pakkanen on hävittänyt. Siinä ne
harrottavat mustina ja kuivina.

Ah, mikä joutava touhu oli niitä istuttaessa... Ja suojellessa hiiriltä
ja jos joiltakin...

Ja sitten ne tuhoutuivat ... niinkuin kaiken on aika tuhoutua.

Pitäisi ne kuitenkin hakkuuttaa pois, muistuttamasta niistä ajoista,
jolloin monet haaveet vielä olivat kauniimmat kuin nyt.

Sillä täytyyhän ihmisen elää, koska on kerran syntynyt.

Mutta vaikka omenapuut ovat kuolleet, niin onpa nurmi noussut niiden
ympärillä! Ei näy Juutas joutaneen tänne tekemään
heinäänsäkään, sillä kyllä hän täältä sen tehdä saa. Ja tekisi sen
luvattakin.

On nurmea!

Ja on kukkia...

Sillä on taas kesä ... lyhyt...

Sitä koreutta!

Vihreää ja valkeaa, ja sinistä!

Paitsi päivänkakkarat, nuo keltaisin vuohensilmin katselevat, täyttävät
nurmikon harakanhatut ja kissankellot. Ja hirvenkellot, joiden sini on
vielä tummempaa kuin muiden kellokukkien ... ihan punaisensinistä. Ja
onpa siinä toisten kukkien varassa kiipeilevää hiirenhernettäkin,
heleän ja punertavan sinistä.

Moisessa valkean ja ruohonpäisen ja sinisen sekavuudessa, jota pursuaa
kuin runsaudensarvesta, pilkistelee sieltä täältä vielä apilaita:
tummanpunaisia palleroita, pehmeitä ja mehukkaan näköisiä. Ja on
joukossa valkeitakin apilaita, kellertäviä kuin kerma.

Ja ampiaisilla on nyt ynisemistä ja puuhaa!

Heinäsirkat sirittävät helteisellä rinteellä.

Entä tuolla tuota keltaista loistoa! Niinkuin vaskisia pilkkuja
ruohikko täynnä: leiniköitä ... melkein kuin kultaa. Mutta
kylmänväristä ... kuten kullalla rehentelevän ihmisen sydän on kylmä.
Nämä toki ... vain kukkia.

Vielä kauempana on angervoita... Ja kiviaidan vieressä putkia, joista
Käkriäisen pojat saavat pian kumeasointuisia toitottimia. Angervoista
käy väkevä tuoksu. Ja mikäs tämä haju sitten olikaan? Aapeli vetää sitä
ahnaasti nenäänsä, ja katselee, mistä se tulee. Imelä haju, sellainen
että kaivaa sydänalaa. Se on hunajan hajua. Onkohan se tyttö avannut
hunajapurkin verannalla? Vai apilaistako se lähtee... Tai kanervista
tuolta kankailta? Mutta eiväthän kanervat vielä kukkine? Tuskin tuntuva
ilmavirta kantaa sitä tuoksua, ja se herättää ihan hunajanhimoa...
Hunajaa vehnäleivälle levitettynä, ja kahvia kerman kanssa.

Kah, tuolla ovat tervakukkaset ennättäneet jo kukkia. Kuinka niitä oli
siellä, kuivalla rinteellä, viime kesänäkin. Punaisena mattona ne
paistoivat ... aniliinin väriset. Kuin mitkäkin Turkin sulttaanit... On
sitä joskus meillä väriä! Nyt tiukkuu kukkien varsista ruskeaa tervaa.

Mutta onpa sitä itämaalaista komeutta vieläkin Putkinotkossa!

Tuossa rauniolla nousee pensaina horsmia, purppurassaan.

Sitten, lähempänä rakennuksen ympyriäistä kumpua, tulee kivistä ladottu
pengermä, jonka reunassa on siperialaisista hernepuista tehty
pensasaitaus.

Hernepalot riippuvat kuin mitkäkin pikku kalat rihmassa ... siinä
aitauksessa.

Aidan takana on karviaismarjapensaita, homeen hävittämiä. Mutta
Putkinotkon pienokaiset ovat popsineet punaiset viinimarjat.
Tarvitsevathan ne lapset sellaisia. Ja ovatpa he jättäneet Aapelille
kaikki mustat ja suuret viinimarjat, hänen parhaimmat herkkunsa. Niitä
hän nyt maistelee ja ihailee, nostellen pitkiä ja raskaita oksia.

Mutta sitten hän tähystää pientä huvilaansa, jonka pääty kohoaa
syreenien ja korkeain koivujen välitse. Kauan sitten ne syreenit
tänäkin kesänä ovat jo lakastuttaneet valkeat ja siniset terttunsa.
Mutta yhä sakeammaksi on tullut niiden kutoma lehtinen verho.

Taivas on loistavan sininen. Ruskea ja punainen on huvila, ja kiiluupa
siitä sinistäkin: vanhanaikaisesti leikkailtu kuisti ja ikkunanlaudat
ovat ryssänsiniset.

Aurinko läikehtii lempeästi. Täällä on hiljaista, linnutkin ovat nyt
vaiti, niin on ilma paahteinen.

Sirkat sirittävät eteläisemmän päädyn kohdalla koivuissa.

Ne koivut olivat korttelinpaksuisia silloin kun tämä huvila tehtiin:
notkistuivat kärrynaisojen sysäyksistä, työmiesten ajaessa lautoja
rinnettä myöten ylös. Nyt ne ovat korkeita: niiden huiput kohoavat
paljon yli päädyn harjan. Linnunholkit ovat tarkasti kätkeytyneet
niiden rehevyyteen.

Mutta tuolla toisessa päässä on petäjä, jonka oksia hän karsi silloin,
toistakymmentä vuotta sitten. Petäjä oli melkein hänen kokoisensa. Nyt
se ulottuu räystään tasalle... Ja tummahäntäiset oravat pilkistelevät
sen oksilta Lyygian kamariin.

Ja tällaisesta paikasta, jossa on vettä ja suurta erämaata ... kaikki
suomalaiset rakastavat sellaista ... tällaisesta paikasta oli hän
saattanut olla poissa taas tämän kesän! Putkinotkosta, jonka
hiljaisuutta ei häiritse muu kuin joskus mökistä korkean vuoren takaa
kuuluva kiljunta. Mutta saapa siitä mökistä sen sijaan — nykyään, kun
Juutas on hommannut viinoilla itselleen karjaa — maitoa ja voita ja
kalaa. Ahkeralta ja reippaalta Rosinalta ja sellaisissa kaupoissa
ystävälliseltä Juutakselta. Ja kaupungista lähtee makeita veskunoita ja
viikunoita.

Poissa koko kesän, virittämästä rippumattoaan keinuvien puiden väliin.
Seurustelemasta lihavien unien ja kirjojensa parissa.

Ennenkin oli hän ollut täältä poissa kesiä, saatuaan tuskin asumuksensa
kuntoon. Joskus ei ollut löytänyt oikein mieleistänsä emännöitsijää.
Toisen kerran oli jokin hamekansan-juttu vienyt hänet kesäksi muualle,
vieraisiin kaupunkeihin. Mutta enimmäkseen oli hän jäänyt pois täältä
noiden rahojen vuoksi: kootakseen niitä lisää, rahoja. Niinpä tänäkin kesänä
oli pitänyt kohottaa ne pankkitalletukset puoleentoista sataan
tuhanteen. Ja sen on pullea Aapeli tehnyt.

Mutta tämän jälkeen hän ei niitä kohotakaan, sen hän on päättänyt.
Niinkuin usein ennenkin, minkä jälkeen on kuitenkin kohottanut. Mutta
nyt se on viimeinen kerta! Pitää tilitellä laskuja elämän kanssa ennen
kuin ihan vanhuus tulee. Hän on jo neljä vuotta vaille viidenkymmenen.
Pitää nauttia siitä, mitä vielä saa. Pitää köllötellä syrjässä.

Jos missään näkee hän vanhuutensa Putkinotkossa, sillä joka kerta, kun
hän tulee tänne, ovat puut kasvaneet, ja muistot haastelevat täällä
hänelle yhteen paikkaan kasaantuneina.

Tuolla oikealla norossa on pieni puro, johon Aapelin kainaloystävä
Lauri Falk aikoinaan rakenteli leikkimyllyjä, nuorena ylioppilaana.
Siihen aikaan oli Lauri täällä yhden kesän yksinään, asuen mökin
entisen vuokralaisen aitassa, sillä huvilaa ei ollut vielä tehty.
Lauri-veitikka oli ikäänkuin Aapelin pehtorina, kuten he kujeillen
keskenään puhuivat. Muttinen ei tänne joutanut, koska hänen piti
ansaita kaupungissa rahoja huvilan rakentamista varten. Se Lauri kaivoi
tänne kuoppia, joihin sitten omenapuut istutettiin. Neljäkymmentä syvää
kuoppaa. Sitäpaitsi kylvi hän tänne tulevan huvilan lähistölle
unikoita: kylvi puoli kiloa. Syyllä siis Lauri kehuskeli ihmisille
kylväneensä Muttisen pehtorina ollessaan kaikki Putkinotkon hovin
pellot valmuiksi. Ja pitäjällä ja kauempanakin kerrottiin, että niin
muka oli asianlaita. Sitä huhua he kaksi levittelivätkin.

Kas tässä on vielä muutamia valmuja niiltä ajoilta. Ainoastaan
muutamia ... verannan vieressä, suuria kuin Juutas Käkriäisen luja
kämmen. Ne kukkivat nyt juuri, viisi kuusi päivää, sitten varisevat.

Ja missä on lempeä ja haaveellinen Lauri? Missä lienee... Ulkomailla...

Niin on muidenkin tuttavien, jotka kirjoittivat vuosien takana nimensä
ja päivämäärän huvilan kuistin seinään, käydessään siellä tai jäädenkin
muutamat ehkä sinne pariksi viikoksi. Monet eivät ole sen yhden kerran
perästä joutuneet sinne. Eikä eräitä ole enää missään: heidän silmänsä,
jotka siihen aikaan loistivat täällä ryyppylasinkin ääressä, heidän
kirkkaat silmänsä ovat sammuneet kuolemaan.

Mutta noiden menneiden ihmisten nimikirjoitukset jäivät Aapelin
tervattuun seinään. Ne siinä ikäänkuin huokailevat, milloin hän katsoo
niihin.

Naisenkin nimiä on verannan seinässä.

Senkin, jonka jalkojen juureen hän könähti täällä, pöksähti syksyn
kuutamossa. Kuu paistoi suoraan keskeltä lahtea, kultainen ja kimaltava
kuu. Siitä se tuli sitten hänen rouvansa. Kunnes he pian rupesivat
riitelemään... Liian herraskainen se oli hänelle, maalaiskansasta
syntyneelle. Eivät he lopulta ymmärtäneet toisiaan.

Ja kerran se kaatoi Aapelille piimää niskaan.

Vanhenevia ja katoavaisia ne ovat ihmisten tunteetkin.

Mutta elää täytyy. Ja uusia kuvitteluita tulee. Ehkäpä ihminen nyt, kun
vanhenee, köyhtyy myös sillä tavoin, että osaa ymmärtää toista? Osaa
ymmärtää ja rakastaa muka todella. Köyhtyessään rikastuu: muita
rakastavaksi, ei ainoastaan itseään.

Kolme vuotta sitten oli hän kulkenut muka kihlaamansa kanssa tuolla
rannan polkua, syyskuun verihaapain alla. Rakkaasti oli Fanny silloin
häneen katsellut.

Mikäpä panee Muttisen nyökkäilemään alakuloisemmin kuin tirkistely
tuonne lahdelle ja sille polulle päin! Mikäpä hartaammin tarttumaan
kuluvaan hetkeen kuin katoaminen? Aika vajoaa Aapelin jalkojen alta
niinkuin hete ... vajoaa mullalta ja viiniltäkin tuoksuva maa.

Lyygian ääni kajahtaa jälleen:

”Missä on minun mörköni? Minun elefanttini? Minun kultainen munani?
Missä sinä olet?”

”Häh? Entäs missä minun variksenmunani?” vastaa Muttinen saman
syreeniaidan toiselta puolen, jonka takaa vetreä neiti huudahti.

Sitten ilmestyy Lyygia syreenien aukkoon, kiviselle pengermälle, tyhjä
vesisanko kädessä. Hänellä on nyt valkoinen ja mustajuovainen puku,
vyöllä pieni esiliina, jonka nauhat ovat sidotut taakse isolle
ruusukkeelle. Päässä myssy: pehmeillä pitseillään se ympäröi hänen
punertavia ja iloisia kasvojaan. Puseron poviaukosta kuultaa tänään
järvellä kiivaasti paahtunut rinta.

Hän tulee Muttisen luokse, ulottuen hänelle juuri olkapäähän. Heittääpä
sankonsa nurmikkoon ja silittelee varpaillen nousten Muttisen
rokonarpisia poskia ja katsoo hänen silmiinsä ruskein silmin, jotka
vivahtavat tosiaan joskus hiukan vihertäviltä, niin että Aapeli nytkin
sanoo:

”Mitä, minun variksenmunani?”

”Entä minun käpyni?” vastaa Lyygia. ”Mitä kuuluu? Onko ... kullanmuruni
suruinen?... Miksi?”

”Ei, ei ole suruinen”, vastaa Muttinen. ”Mutta minnekä sinä olet
menossa? Sinä kannat vettä. Miksi et lähetä Saaraa?”

Lyygia kiihtyy hiukan:

”Mokomaa. Juhlapuvussaan ... kertoi tulleensa kaupungista, saaneensa
emännöitsijän paikan Sandels-laivassa. Pyydäpä sellaista neitiä
mihinkään. Närkästyi, kun käskin tuomaan puita liiteristä. Minua
suututtaa, että se otettiinkin tänne? Parempi olisi ollut Leea.
Tästälähtein teen itse kaikki, se on hauskaa. Saara ... milloin nojaa
ikkunanlautaa vasten, milloin verannan kaidetta. Ja juttelee, kuinka
isoja kukkia tuossa ruusupehkossa on. Ja valkea pehko on ollut ihan
täpösen täynnä! Mutta rastaat ovat muka syöneet täältä kaikki
viinimarjat ja mansikat. Ja suutari Sinikanteleen pennut syöneet
loput... ja Vaskilahden emäntä. Ei, minä en ole enää kesällä
Putkinotkosta poissa. En.”

Muttinen arvelee:

”No ... saathan sinä täällä ollakin.”

Lyygia ihmettelee, että Aapeli aikoo tulla tänne, ja on hyvillään. Hän
jatkaa:

”Ihan kohta saamme kahvia. Minä jätin Saaran katsomaan, ettei se kuohu.
Hyvä oli sittenkin, ettei juotu siellä mökillä... En minä...”

”Niin, mutta”, sanoo Muttinen. ”Mutta jos sellaiset tarjoavat
köyhemmät. Olisihan se loukkaus.”

Lyygia myöntää kyllä, ja lähtee hakemaan vettä kaivosta, puutarhan
alanurkasta. Mennessään lupaa antaa Muttiselle kahvin kanssa hunajaa ja
ranskanpullaa.

Muttinen ajattelee, että sekö lieneekin äsken täällä niin hunajalle
haiskahtanut. Hän katselee Lyygian keveää kulkua omenapuiden taakse.
Oi, ihmeellistä, minkälainen hunajan haju täällä Putkinotkossa on...!
Ja kuinka mukavalta tuo kulku näyttää: sellainen keppaiseminen, Lyygian
hoikka vartalo, ja paljaiden jalkojen pienet, kiverät varpaat.

Kas nyt rientää Lyygia takaisin, ohimennessään hän nyökäyttää päätänsä,
ja syreeniportista kadotessaan hän hyräilee taakseen katsellen:

”Kiikun, kiikun, kiikun...!”

Kun hän tulee keittiöön, seisoo Saara kyllä hellan ääressä, mutta kahvi
on kuitenkin kuohunut pannun reunoille ja hellalle. Sehän vahinko!
Juuri puhdistetulle hellalle! Voi nyt! Eipä Lyygia voi olla kysymättä,
mitä Saara oli sillaikaa tehnyt? Saara väittää, että vesi oli loppunut
potattikattilasta, kattila alkanut pihistä, Saara oli pelännyt, että
emalji siitä irtaantuu. Ja kun hän oli nostanut potattikattilaa,
silloin oli kahvipannu pursunnut hellalle. Kyllä se oli ennättänyt!
Vaikka hän oli sen nostanut hellan reunallekin. Lyygia ei virka mitään,
sillä näkeepä hän, että pannu on kuohunut keskelle hellaa, jossa se yhä
on. Nyt kaataa Lyygia raitista vettä selvikkeeksi pannuun ja pyyhkii
pannunsa jälleen kirkkaaksi. Hän tökkäisee kahvelilla perunoita, ne
ovatkin kypsiä. Sitten rientää hän kuistille kattamaan kahvi- ja
ruokapöytää. Saara jää paikalleen seisomaan, mutta salaa hän katsahtaa,
meneekö tuo neiti keittiön eteisessä olevaan konttoriin. Siellä oli
Saarakin kahvin ryöpsähtäessä hellalle. Konttoriin perukkaan oli
hänellä tärkeää asiaa. Lennätti sinne nuo neidin kengät. Heti Lyygian
lähdettyä vettä hakemaan juoksi hän ottamaan ne keittiön portaiden
vierestä, saksanheiden alta, jonne hän ne aikaisemmin työnsi. Repäisi
nopeasti kengät paperipussista ja vei eteisen konttoriin. Pussin hän
poltti, ja silloin kahvi kuohahti. Nyt ovat kengät ihan entisellä
paikallaan. Viimein! Saara oli aikaisemminkin koettanut niitä sinne
työntää. Kun neiti oli mennyt konttoriin, oli Saara lähtenyt hänen
perästään, kenkäpaketti valmiina selän takana. Hän oli koettanut
tunkeutua neidin sivuitse pimeään konttoriin, jonka avaimet ovat neidin
taskussa, udellut ja ihmetellyt, mitä kaikkia tavaroita konttorissa
olisi. Mutta neiti oli tukkinut oviaukon laajalla takalistollaan. Saara
koetti pujahtaa sisään hänen kainalonsa alitse, neiti sysäsi hänet
takaisin ja sanoi, että mitä asiaa Saaralla sinne on. Tuskin Saara sai
pakettinsa toistaiseksi piiloon.

Mutta nyt: ei huomannut mitään...

Ja iloisena onnistumisestaan istahtaa nuori Saara, kun neiti tulee
takaisin ja alkaa pestä astioita, keittiön tuolille ja kertoo neidille:

”Siinä se onkin toinen meno ... kun te täällä puuhaatte. Ei se
sellainen se rouva. Mutta erossapa tuo jo on! Tapelleet olivat,
natistaneet. Oli antanut Muttiselle selkään. Missähän se nyt lienee?
Toisten miesten kanssa se kuului lentäneen ... ja tänne kun tuli,
makasi puoleen päivään, ei muka saanut maata... Ihmekös se ... olisi
tehnyt työtä. Vaan rötkötti. Ja sitä kun piti passata: minä olin vähän
aikaa auttamassa. En minä sellaista... Kyllä se piikakin, joka tuli
kaupungista, kyllä se sitä kirosi. Se kun keikkui valveilla kello kuudelta,
ei antanut piikansakaan nukkua. Sellainen kiire oli herran
kanssa riitelemään. Ja sitten päivällä makasi eikä saanut rauhaa muka
missään...”

Näin juttelee Saara, istuen kädet takapuolen alla. Lyygia ei vastaa
mitään, ja hänen sieraimensa värähtelevät, hän on hiukan
mustasukkainen, että Muttisella on ollut vaimo. Ja samalla on hän
ärtynyt, mitähän Saara hänestä itsestäänkin juoruaa, koska se tällä
tavoin toisesta.

Eikä Saara lähde pois, vaikka Lyygia sanoo tulevansa yksinkin toimeen.

”Hyh”, myhähtää Saara hänelle vastaukseksi, jatkaen kertomuksiaan,
kuinka Muttinen ja se rouva morsiamena olivat olleet hyviä keskenään:
metsissä olivat kaiket päivät kuljeksineet. Ja muuta, heh. Ja
soudelleet...

”Eikö sinua tarvita kotona?” kysyy Lyygia. ”Siellähän oli heinäkiire.”

”Eipähän tuosta”, vastaa Saara. ”Usein se isä tekee heinää
syyskuussakin, enemmän sitä vaan kuuluu tulevan...”

Lyygia sanoo:

”Mutta nyt saat kahvia. Ja mitä se tavaroiden kantaminen maksaa?
Minulla on ... kiirettä...”

”Eipähän tuota tiedä...” vastaa Saara.

”No, se täytyy sanoa!” huudahtaa Lyygia. ”Mielesi mukaan. Jaha, vai et
tiedä. Minä kutsun herraa, hän saa maksaa sinulle. Ja ruuallekin hän
voi tulla.”

Lyygia katoaa. Salin ulko-ovelta hän huutaa:

”Hohoi! Sielläkö sinä olet, minun ryssäni? Minun tattihattuni! Tule
ruualle. Ja Saara ... Saara tahtoo lähteä. Hänelle pitää maksaa. Ja
katsopas noita keisarinkruunuja, miten kauniita kukkia niissä on. Ja
miten kaunis tuo pensas on, särjettysydän.”

Muttinen tulee kuistille, mekko housujen päällä ja leveä juurihattu
päässä. Mielihyvällä näkee hän kuistin toisessa kulmauksessa
ruokapöydän, puoliksi katettuna, valkealla liinalla peitetyn. Kahdet
lautaset... Ja kahdet suuret kahvikupit, jotka ovat siniset ja
koristetut kultaisilla kukkasilla. Mutta keskellä pöytää on putelissa
suuria, punaisia kinnukkaruusuja.

Lyygia asettuu Aapelin eteen, kietaisee kätensä hänen paksuun
kaulaansa. Siinä hän hyräilee ja suututtelee:

”Kun tuo Saara nyt menisi! Että saisimme olla ja syödä rauhassa. Ai,
ai, ikäheiniä ... verhoavat kuistin niinkuin uutimet. Valkeita kukkia
niissä ... kuin porsliinikukkia. Hellan-kuutis... Mutta maksa nyt
Saaralle...”

Aapeli lähtee sisään. Eipä mahdukaan hänen hattunsa ovesta. Kas niin,
Lyygia pistää sen kuistin seinälle naulaan.

Salin ikkunoista on otettu pois sanomalehtipaperit. Lyygia tulee
myöskin pieneen saliin. Tuossa on jo kirjava sohvaraanukin pölytetty,
mutta sohvaa ei Lyygia ole mitenkään jaksanut siirtää yksinään saliin.
Aapelin kamari on jo melkein valmis. Keltajuovaiset uutimet
heilahtelevat ikkunassa, ovesta käyvässä ilmanhengessä. Sänkykin on
niin houkutteleva, sen valkeat raidit ja paksut peitot. Ja sängyn
vieressä on pöytä, ja pöydällä lamppu ja pussissa rusinoita. Sekä
kirjoja.

Mutta seinällä sänkyä vastapäätä on Muttisen jumala: Tolstoin kuva,
paljasjalkaisen, pitkä rohdinpaita päällä ja peukalot vyön alla. Siinä
se seisoo kumarassa, pitkine partoineen.

Yöpöydän laatikossa on revolveri, jota Lyygia näyttää Muttiselle: että
sekin on siellä varkaiden varalta. Muttinen sanoo:

”Niin, näitkös sinä ... mökissä oli taas se mies? Se Rosinan veli ...
linnassa istunut? Että Käkriäisillä pitää olla sellaisia omaisia! Ja
muistatko, kuinka siellä istui kaiken viime kesää kummallisia miehiä?
Mesopotamialaisia, muka marjamatkoilla. Mutta viinastahan ne Juutaksen
kanssa... Ja muistatko, että se Sinikanteleen akka ... kertoi
Käkriäisen uhanneen lyödä minua puukolla?”

”Mutta minäpä en anna lyödä!” huudahtaa Lyygia. ”Minä ammun, jos
yrittävät... Ja sellainen akka: juoruaa.”

”Sinä? Häh? Sinä uskallat?” ällistelee Muttinen.

”Minä uskallan! Ja eihän se Juutas tosissaan. Se on häneltä sellaista
kerskumista”, sanoo Lyygia.

Muttinen arvelee:

”Niin, niin ... tosiaan... Ehkäpä se on sellaista häneltä, mutta tuo
musta mies, hänen lankonsa. Hyi hemmetti! Ikävää on huono väli ...
kansan kanssa. Ei, loppu tästä täytyy tulla. Ja minä aionkin sen
tehdä... No, sen saat kuulla sitten myöhemmin. Pian tästä
juttelemme...”

Nyt menee Aapeli keittiöön, rupattelee Saaralle ja antaa hänelle
vaivaisen markan, koska näet Saara ei tiedä, mitä tuosta nyt ottaisi.
Antaapa hädissään viisimarkkaa lisää, koska Saara nyrpistää suutaan.
Lyygia katsoo Muttiseen ihmeissään, alkaessaan noppia perunoita
kattilasta ja pyytäen Muttista ruualle, sillä perunat jäähtyvät jo. Ja
sitten lähdetään kuistille, Muttinen ja hänen hentukkansa. Lyygia
sijoittelee korituolit ruokapöydän ääreen ja toiseen tuoliin kantaa hän
kolme tyynyä. Niiden tyynyjen keskelle Muttinen istuutuu.

Mutta tuskin on Lyygia tuonut ruuat pöytään, kun tulee Saarakin
kuistille, joten neiti ei saakaan rauhassa sitoa ruokaliinaa porsaansa
kaulaan. Itsensä täytyy Muttisen solmia se siihen. Ja itsensä pitää
hänen kuoria perunansakin ... ohuet ja hienot kuoret, jotka nuorissa
perunoissa ovat hiukan myrkyllisiä. Mitäs, jos Muttinen kuolisi
perunamyrkytykseen? Silloin Lyygia itkisi. Mutta maitoa kaataa hän
Muttiselle. Ja herra siunatkoon, sardiinilaatikot on hän unohtanut
avaamatta! Nyt hän juoksee niitä hakemaan, keittiöön: siellä ovat
puukot ja vasarat ja kaikki. Ja sitten hän tulee takaisin, istahtaa
Aapelia vastapäätä ja alkaa halukkaasti syödä.

”Syö, syö ... nuoria perunoita!” huudahtaa Lyygia. ”Juutaksen
perunoita, makeita kuin omenoita.”

Onpa Muttisella hyvä pöydässä. On vehnäleipää ja tuoresta voita, tänä
aamuna kaupungin torilta ostettua. On silavaa, vaaleanpunaista kuin
ruusun terälehdet, pehmeää kuin linnunliha. Ja paitsi sardiineita on
oikein hummereita. On kaikenlaista muutakin, sillä Muttinen, nälkämaan
torpassa syntynyt, herkuttelee toki, kun on kerran päässyt kavahtamaan
maistuvien ääreen. Hän syö rasvaisesti ja imelästi ja paljon. Milloin
hänen suussaan ei ole muuta, niin on rusina taikka suklaanappi. Ja hän
on valinnut sananparrekseen Bellmanin säkeet, että kun hän kuolee, on
hänen suuhunsa pistettävä karamelli.

Nyt kehuu Lyygia varustaneensa hänelle vielä sellaistakin, jota hän ei
kuitenkaan ilmoita ennenkuin sitten. Mutta hyvää sanoo neiti sen
olevan.

Aurinko hautelee Aapelia ikäheinien välitse, selkää, sillä hän istuu
kaiteen puolella, Lyygia jälleen vastapäätä häntä, edessään nuo
elämänlankojen kukat ja Putkinotkon kiiltelevä lahti sekä Muttisen
lupallaan riippuvien luomien alta katselevat silmät, joita Lyygia pitää
sinisinä. Niistä silmistä tekisi hänen mielensä jo päästä puhumaankin,
täällä Putkinotkossa. Oikein hän unohtaa kahvelia pitelevän kätensä
lautasen reunaa vasten, kun Aapeli katsoo häneen. Ja Lyygia kallistaa
päänsä syrjään, olkaansa vasten, niin mieleinen on se rakastetun katse.
Ja hän sanoo punastellen:

”No, no. Ei saa katsoa. Ei saa!”

Kaikenlaista hellää olisi Lyygialla juteltavaa, kymmenen uutta ja
järjetöntä lempinimeä. Mutta tuossahan seisoo Saara kyynäröisillään
kuistin kaidetta vasten. Katselee heidän syömistään. Kertoo Pietarista
ja Ronstaasta, jossa hän on kyllä haistellut tuollaisia kaloja, mutta
ei hän niitä syö: niissä on liinaöljyä. Eikö se ole ätläkkää syödä,
sellainen? Tervahöyryissä ei syödä kovin isoja muikkujakaan ... on
niitä ostaa pieniäkin. Mutta riisipuuroa kun syö ... kaivaa kuopan
silmäksi ja panee siihen voita: neljänneskilo voita veroksi joka miestä
kohti... Ja pasternakkareistakos tulee vasta... Se on ihan totta.

Tuo Saarakos alkaa Lyygiaa suututtaa. Yhtäkkiä iskee Lyygia Aapelille
silmää, nojaa pyöreän kyynärpäänsä pöytään, kääntää kasvonsa niin,
ettei Saara niitä huomaa, ja huudahtaa:

”Mutta, herra siunatkoon, nyt jäikin öljy panematta moottorin säiliöön.
Ja entinen loppui. Ei nyt päästäkään moottorilla takaisin Käkriäisten
puolelle ... sillä eihän me ruveta enää öljyn kanssa vehkeilemään? Ja
siinä tahraa itsensä. Eihän...?”

Tämän sanoo Lyygia rukoilevasti. Hän jatkaa:

”Me lähdemmekin Käkriäisille jalkaisin, emmekä moottorilla. Ja me
tehdään kävelyretki ... pitkä, oikein pitkä. Niin että parhaiksi
joudumme saunaan.”

Saara teristää korviaan. Saara on odottanut moottorimatkaa takaisin
mökille, jos on ajankuluksikin tässä ollut. Kyllä hän on huomannut
neidin puheista vihjauksia, että hänen olisi lähdettävä matkaansa,
mutta eipä ole kiusallakaan hievahtanut. Ja vieläkin epäilee hän
Lyygian sanoissa jotain viekkautta. Nyt myöntää Muttinen:

”No niin ... passaahan reflekteerata ... sitä kävelyä.”

Ja neiti jatkaa:

”Juuri niin. Ja sinunhan olisi katseltava raja-aitoja. Mennään niemen
ympäri. Oikein pitkä matka.”

Saara kuulee, mitä neiti puhuu raja-aidoista. Niistä kaatuneista,
joista on niin paljon puhuttu. Pitäisipä mennä kertomaan isälle ja
äidille, että niitä nämä menevät nuuskimaan. Ja tekisi myöskin mieli
kulkea näiden perästä ja nuuskia, mitä ne puhuvat niistä aidoista ...
jos ne niistä puhuvat: muuta tekevät. Pitäisi, koira vieköön...!

Mutta Saarallahan ei ole kenkiä jalassa. Se heidän perästään juoskoon
pitkin kivikoita ja rytöjä?

Vielä viipyy Saara hetken: kuulostelee, lähtevätkö ne tosiaan
jalkaisin.

Siitä hauskasta kävelystä ne vain haastelevat.

Sitten sanoo Saara, että pitäneepä hänen tästä jo mennä. Hymyillen hän
hyvästelee ja kepsuttaa alas kuistin portaita.

Huvilan nurkan takana hän seisahtuu, saksanheiden kätköön. Äkäinen hän
on, varsinkin tuolle neidille. Jos hän olisi tämän tiennyt, että hänen
täytyy ruveta kantamaan täällä puut ja kaikki ja kävellä vielä
jalkaisin kotiin, niin ei hän, helkkari vie, olisi tänne tullutkaan.
Olisi heittänyt ne valkeat kengät vaikka saunankiukaan holmiin. Jos
niitä olisi tiedusteltu, ei kukaan hänen väestään, aikuisista, olisi
mennyt hiiskumaan sellaisesta ... ja mitäpä pienten pentujen loruista!

Nytpä kantaa Lyygia pöytään sen yllätyksensä: täyden lautasellisen
maamansikoita, kermassa ja sokeroituja. Sen verran hän toki oli saanut
niitä porsaalleen rastaiden kynsistä. Ja kasvaa niitä vielä uusia!
Sitten hyvä neiti istuu Aapelin viereen ja syöttää hänelle marjoja,
lusikalla. Itse hän ei tahdo yhtä ainoaa marjaa. Kunnes Muttinen
suuttuu ja työntää lautasen pois edestään. Lyygia vetää sen siihen
jälleen, ja Aapeli sysää sen Lyygian eteen. Taas Lyygia työntää
lautasta, on suuttuvinaan ja inttää, ettei hän marjoja syö, ja uhkaa
heittää ne yli kaiteen. Sitten alkaa hän niitä syödä ja huudahtelee,
että ne ovat niin makeita kuin...

”Kuin sammakot? Kuin onkimadot?” kysyy Muttinen.

”Eipäs!” väittää toinen.

”Mitkäs sitten? Kuin liinaöljykö.”

”Hyi!” sanoo Lyygia. ”Mutta nytpä saadaan kahvia. Kahvia ja hunajaa...”

”Mainiota. Hunajaa minä jo haistelinkin ilmassa”, sanoo Aapeli.

Sitten juovat he kahvia.

Kun he ovat juoneet kahvit, silloin näkyykin olevan jo aika lähteä
ongelle. Putkinotkon lammelle.

”Jossa on lumpeita!” huudahtaa Lyygia.

”Niin. Ja vetehisiä!” jatkaa Muttisen Aapeli. ”Ja sitten oikeaan
saunaan, oikein nokiseen.”

Mutta vielä on Lyygian kaivettava laatikoita ja otettava sieltä lakanat
ja muut. Sitten kääntää hän ovet tarkasti lukkoon ja juoksee Aapelin
perästä, joka menee jo alas puutarhan portaita. Siinä täytyy Lyygian
kuitenkin pysähtyä, voi, voi, sillä nyt häneltä unohtui ottamatta
mukaan rusinoita, joita ilman Muttinen ei voi elää. Mutta pian juoksee
hän takaisin sisältä. Kepsuttaa alas puutarhan ruohottunutta tietä,
käsivarrellaan lakanat ja kädessä rusinapussi. Hartioilla on hänellä
liehuva liina, punertavilla ja sinisillä kukilla koristettu, ohut kuin
hämähäkin seitti. Kuolleiden omenapuiden kohdalla työntää hän
rusinapussin Aapelin kuljetettavaksi. Eipä Aapelilla olekaan enää
ryssänpaita housujen päällä: eihän sitä niin sentään sovi kansalle
näyttäytyä! He panevat moottorin lukkoon. Ja sitten he menevät
saunalle, ottavat siitä onkensa ja madot. Eivätkä he raja-aidoista
välitäkään. Mutta niemen ympäri he tosiaan kiertävät ... katsellakseen
niitä viimekesäisiä paikkoja. Oi sitä kesää ... heidän ensimmäistään!
Kuinka ilma silloin oli autereista ... aivan kuin kultatomua... Mutta
nyt ehdottaa Lyygia, että kun he menevät lammelle onkimaan, eivät he
enää riitelekään. Viime kesänä he riitelivät aina, aina. Jos Lyygia
tohti ongella hiiskua jotakin, niin silloin se oli Aapelista paha.

”Niin, kun sinä säikytit kalat huudoillasi!” puolustautuu Aapeli.

Ja Lyygia puolustautuu:

”Mutta kuinka voi olla huutamatta, kun kala, kauhea, nykäisee! Mutta
tänä kesänä minä olen hiljaa kuin hiiri.”

Tulee huvilan portti, punaisen ja sinisen kirjava, lehdon varjossa. Se
portti on tehty kuorituista haapapuista, sen päällyspuun ylitse kaartuu
notkea raidan lehvä. Kun he avaavat sen, narisee se tuttavallisesti.
Siitä he alenevat nyt viileään lehtoon, polulle, jossa leppien pitkiksi
kasvaneet oksat sulkevat tietä, niinkuin viime kesänäkin. Aapeli kulkee
hattu kädessä lehvien välitse ja taittelee oksia. Itikatkin pistelevät
siellä niinkuin menneenä kesänä. Tuossa on kallio, jolla he silloin
kävelyretkillään istuivat. Ja sitten jatkuu taas tie, mutta kapeampana,
he eivät mahdu käymään vieretysten. Se ura nousee rannan suurille
kivilohkareille. Aurinko paistaa niin että kivet ovat vielä aivan
lämpimät. Matalan vastarannan lepikko on tumma. Hyttyset tanssivat
auringon punertavassa hohteessa. Lahden suu kiiltää hopeisena.

Mutta kukapa kulkee heidän perässään, vaikkeivät he sitä huomaa? Onko
se kalevalaisen metsän sinipiika? Saara se on. Hiljaa hän tulee. Kun
lehto sakenee, kulkee hän nopeammin. Avautuu pieni aho, hän jää
tuokioksi sen toiselle puolelle ja kuuntelee leveä suu auki. Niin menee
pari minuuttia. Saara kiertää vielä ahon yläreunaa myöten. Hän tahtoisi
tietää, mitä he tekevät. Sen hän on jo matkalla kuullut, etteivät he
aiokaan katsella aitoja. Tulee korkea koivikko, puhdasrunkoinen kuin
kauniin marmorikirkon pilaristo. Ruoho puiden juuressa on kaunista. Ja
sitten alkaa havuinen ja kuiva polku, petäjikön halki raivattu.
Se vie niemen kärkeä pitkin. Pohjoiseen päin suojaa sitä vuori, joten
siellä ei tunnu hienointakaan ilmanhenkäystä. Ja sitten tulee
auringonkylpypaikka: lämpöisesti hohtavaa hiekkaa, toisella puolella
kätkevä kallioseinä. Hietikolla Lyygia huudahtaa:

”Onkohan täällä vielä se uuni, jossa viime kesänä kahvia keitettiin?
On, on se.”

”Entä tuo toinen poukama. Siellä ui joku ... kädet pohjassa”, sanoo
Aapeli. ”Mikä lienee ollut, hylje ... mutta punainen. Muistutti hiukan
sitä aallotarta, joka sukeltaa typerän Böcklinin taulussa. Sen taulun
nimi on Aaltojen leikki.”

Siten kulkevat he jälleen. Lehdossa uinuu illan viilenevä varjo, ja
siellä on lehmiä, Käkriäisten karjaa. Lyygia tuntee hyvin ainakin
Yömin, joka on punaisen ja mustan kirjava.

Mutta siellä on myöskin härkä. Lieneeköhän Käkriäisen mullikka kasvanut
näin paljon viime kesästä? Muttinen arastelee hiukan härkää. Se
katselee heitä nyt ja ynisee, ja alkaa tulla kohti. Muttinen kiipeää
kalliolle, ja Lyygia hänen perässään. Korkean kukkulan harjalle he
joutuvat.

Päivä paistaa vuoreen. Valkea jäkälä leviää siellä kuin mikäkin tuuhea
matto, ja tuolta kuusien ja koivujen ylitse, joiden huiput nousevat
heidän jalkojensa juuresta, näkyy Saimaa, autereisena ja tyynenä. Vain
tuokion oli päivällä heikkoa tuulta. Nyt se on lakannut. Ulappa muuttuu
vähitellen omituisesti punansinertäväksi. Pilvistä se vivahdus tulee.
Niitä on kohonnut ilmanrannalle, auringon alle, joka saa yhä
punaisemman värin. Pilvet tapaavat jo alenevaa aurinkoa ja luovat
veteen paitsi heijasteita päärmeittensä kellasta punansinisen
kokonaiskuvansa.

”Voi kuinka täällä on kaunista ... Putkinotkossa!” huokaisee Aapeli,
pistäen rusinan suuhunsa.

Ongelle on jouduttava.

Saara on kääntynyt laakson toisella puolella takaisin. Kuka heidän
perästään juoksemaan: ihan ympäri ne tosiaan kiertävät. Ja kapuavat
kalliolle. Saara on pysähtynyt ja sanonut itselleen:

”Minä ... hatsunen!”

Sitten on Saara lähtenyt takaisin huvilalle ja sieltä oikopolulle, joka
vie Putkinotkon mökille.

Mutta Aapeli ja Lyygia laskeutuvat jälleen uuteen rotkoon. Kiipeävät
rotkosta taas kummulle, vähän äskeistä matalammalle. Ja silloin
alkaakin kuulua edestäpäin meteliä ja huutoja. Rosina Käkriäisen ja
lasten ääniä.

Tuossa on Putkinotkon lampi vuoren alla. Lammen toisella puolella mäki.
Sen harjalla kuumottaa tumma mökki, ja vielä tummempi riihi. Ja niiden
takana kiiluu saarinen ulappa.

Lampi on syvällä ja musta. Ehkä neljänneskilometriä pitkä, mutta niin
kapea, että se näyttää mahtavalta joelta. Taivas hohtaa tummansinisenä
sen keskellä, mutta rannat ovat metsän varjossa. Toisessa päässä
leikkii lammen kalvolla hopeinen iltapäivän aurinko.

He laskeutuvat vuorelta. Äänet kuuluvat selvempinä.

Mutta äänien ylitse kaikuu suokurpan itku, kun lintu lentelee
levottomana lammen perukassa niityllä, pesäpaikkansa ympärillä. Kurppa
huutaa kimeästi ja erämaisesti.

Tämän vuoren juuressa on sakea lepikko. Sinne nyt polku painuu. Ja
yhtäkkiä tulee ruispellon aidan nurkkaus. He kapuavat aidasta ja
kiertävät kovaksi tallattua polkua rukiin reunaa pitkin. Kuinka ruis
tuoksuaa ... viileältä. Ihmeellistä täällä maalla! Tähkäiset
oljenkorret kallistuvat heidän polulleen. Ja kas, ruiskukkia. Niiden
sininen hohde reunustaa pellon juurta kuin mikäkin hohtava matto. Entä
horsmat Käkriäisen raunioilla...!

Siinä he seisovat hetken. Lyygia äännähtää:

”Katso, miten aurinko punertaa tähkäpäissä.”

”Entä herneenkukkia, kirjavia...” tietää Aapeli.

”Valkeita ja tummanpunaisia”, sanoo Lyygia.

Mökin savupiipusta leijailee sauhua.

Tulee niitty: sielläpä lemahtaa vielä viileämmältä kuin pellolla.
Lemahtaa angervoilta ja lammen vedeltä, ja kuivuneilta heiniltä.
Heinäväen juttelu kuuluu aivan tuosta viidakon toiselta puolelta.

Kun he pujahtavat sakeaan pajukkoon, mennäkseen lammesta onkimaan,
rähähtää Hurja haukkumaan. Rähähtää niin että kaiku hyppii
metsänrinteillä, ja Maunon Pertta alkaa laulaa. Mutta Hurjan
haukunnasta ja Pertan säkeiden välistä ärähtää Juutas Käkriäisen ääni:

”Häh, mitä, Saara? Ja minä ... kun en kärsi sellaisia puheita ...
epärehellisiä. Rehellisyyttä minä...”

Muiden heinämiesten tarinat hiljenevät epäselväksi mutinaksi. Hevosen
jalat vain kopisevat ladon luona penkereellä. Siellä vedättää Ananias
heiniä. Käkriäinen ja Leja ovat niittämässä. Maunon Pertta ja Sanelma
haravoivat. Rosina rientää paraikaa ylös mökille. Saara näkyy istuvan
pientareella, mutta Mauno Kypenäinen seisoskelee rannalla, tuolla vähän
matkan päässä, missä Topi on onkimassa. Ja jonkun askeleen päässä
Topista onkii myöskin pikku Sanelma.

Nyt huomaa Mauno uudet onkijat, herran ja neidin. Hän lähtee köntimään
verkakseen toisten heinämiesten luokse. Siellä hän sitten jälleen
seisoo.

Lyygia sanoo:

”Katso, kuinka Sanelman onkea nykii! Mennään sinne.”

Ja he menevät. Tulevat lähemmäksi Topia. Topilla on isänsä karvahattu
korvilla.

”Kah, mikäs sinulla on päässä?” kysyy Aapeli.

Topi mutisee epäselvästi jotain.

”Mitä sinä mutiset?” kysyy Aapeli.

Topi sylkäisee, hänen suustaan luiskahtaa jotain sammalikkoon.

”Mitä sinä syljeskelet?” kysyy jälleen Muttinen. ”Mikä sinulla oli
suussa?”

”Lie-rro”, vastaa Topi.

Aapeli ihmettelee:

”Liero! Hihuu...! Suussako sinä matoja pidät?”

”Niin, kun Sanukka vei matopörr-telön”, korahuttaa Topi. ”Ja mikäs
teillä itsellänne on päässä?”

”Mikäkö? Mikäs sinulla sitten?” kysyy Muttinen.

”Se on r-reuhka!” kehaisee Topi. ”Pitää ... tässä tätä kesää koettaa
mä-rrättää. Mutta mistä per-rkeleestä te olette tuollaisen hatun
saanut? Kunhan lehmät sen näkevät ... ja meidän Poika ... niin syövät
mur-rkinakseen!”

”Älä sinä ... madonsyöjä!” uhkaa Muttinen.

”Hyst, hyst!” sanoo Lyygia, joka on käännellyt onkensa auki ja alkaa
onkia.

Mutta ennenkuin Lyygia alkaa, on Aapelin pantava mato hänen koukkuunsa,
koska hän ei itse voi, ei voi! Sitten he onkivat, kaikki neljä.

On hiljaista. Heinämiehet niittävät ja haravoivat. Kuuluu viikatteiden
ja haravien suhinaa.

Suokurppa alkaa jälleen piipattaa ja lentää kaaressa niityn kohdalla.