Kahdeskymmenesyhdeksäs luku

Käkriäinen niittää Lejan kintereillä... Puoli tuntia sitten on hän
istuskellut vielä tuolla Mauno Kypenäisen ja Rosinan kanssa, ladon
seinän juurella. Rosina se hänet siihen viittilöi Maunon puheille...

Hiljalleen pakisten sopivat he siinä sitten lopullisesti, että tulevana
yönä se viinanpoltto alettaisiin. He pohtivat joka kohdan selväksi,
päättivät sitäpaitsi, että koska Muttinen saattaisi epäillä jotain, kun
Maunon väki oli täällä, niin alkaisi Juutas Maunon avulla ja Ananiaksen
kanssa korjailla tässä tupaakin: sanoisi kysyttäessä, että Mauno
oleksii Putkinotkossa sitä varten. Maunon Pertta ja Sanelma jälleen
ovat tulleet Putkinotkoon heinäntekoon, niinkuin Rosina jo Potamiassa
keksi ehdottaa tekosyyksi. Eiväthän näet Käkriäinen ja Ananias siihen
jouda tuvan korjuulta. Päivällä siis Ananias, Juutas ja Mauno
veistelisivät hirsiä ja sijoittelisivat niitä paikoilleen minkä
jaksaisivat. Mutta yöllä tekisivät he sitä omaa askarettaan ... niin se
tupakin tulisi kuntoon. Joten Mauno voisi syksylläkin ehkä jäädä
tänne ... tai Pertta ja Sanelma majailla Muttisen saunassa, Maunon
kulkiessa Juutaksen kanssa läänissä. Huvilan saunaan tullee tosin lukko
ovelle, mutta Mauno luulee siihenkin keinot keksivänsä. Sillä tavoin
yritettäisiin, kunnes Mauno löytäisi itselleen vakituisen asunnon,
voisi läänissä Juutaksen kanssa kävellessään valita. Eikähän tuo
Muttinen nyt niin tuimaa ollutkaan kuin luultiin... Mutta saattaa sillä
olla vielä muuta nahkassa.

Niin on ladon seinämällä päätetty. Ja sitten on Rosina alkanut hoputtaa
Juutasta niittämään. Itse pistäysi hän mökille, missä ei ole ollut
ketään muita kuin Ester ja pikku Repekka ja vielä pienempi Luukas.
Malakias, Jopi ja Topi olivat menneet uunipuita hakemaan. Nyt kirkui
Repekka tuvan nurkalla ja Luukas itki tuvassa. Rosinalla oli muutakin
asiaa kartanolle: mentävä katsomaan taikinaansa. Hän juoksi ylös
rinnettä, kaapaisi Repekan syliinsä ja kantoi hänet sisään.
Karjapihalle olivatkin pojat tuoneet jo uunipuita: hakkasivat niitä
siellä lyhemmiksi, nimittäin Topi hakkasi, ja Malakias ja Jopi
kantoivat tuvan uunin eteen. Rosina pisti kiireesti uunin lämpiämään.
Sitten työnsi hän rintaa Luukkaalle, joka rauhoittuikin, niin ettei
sitä niitylle tarvinnutkaan viedä. Repekalle antoi Rosina voileivän ja
Esteriä käski hän huutamaan kovasti, jos kekäle sattuisi uunista
putoamaan. Sitten lähti Rosina takaisin lammen rannalle ja alkoi
haravoida Maunon jättämällä haravalla, sillä eihän se Mauno viitsinyt:
meni pikku Sanelman onkimista katsomaan, kun kuuli Sanelman huutavan,
että kala syö.

Maunon kävellessä rantaan ajoi Ananias hevosineen häntä vastaan.
Hevonen sattui pysähtymään, ja Ananias antoi sen seisoa. Siinä kysyi
hän Maunolta, kysyi hiukan naurahtaen, mitäs se Juutas Käkriäinen oli
niin vihoitellut. Ja Mauno katsoi Ananiakseen kujeilevasti ja ylpeästi,
ja sanoi, että olipahan vain ... mitä lienee ollut pientä kärhää. Mutta
nyt se oli jo selvitetty. Ja Mauno jäisi tänne korjaamaan tupaa ... ja
tekemään muutakin, jonka Ananias kyllä saisi tietää, kunhan aika
joutuisi: jo tänä iltana.

Niin sanoi Mauno varmasti luvaten.

Ananias mietti hevosta niitynpäähän hoputellessaan, mitähän se eno
oikein suunnitellee. Jotain parempaa sillä on mielessä kuin tuvan
korjaaminen, sillä eihän se Mauno ole kirvesmieskään. Ja miettipä
Ananias, että niinkö lienee isä pelästynyt Muttisen tulosta, että pyysi
Maunon heti siihen työhön... Ja hyvähän olisi, että tupa tulisi
asuttavaksi, sillä tukala olisi talvella elää saunassa. Mutta pelkällä
Muttisen murinalla se nyt ei tulekaan ... jos ei oma asia tässä vaadi
sitä korjaamaan.

Kun Ananias joutui niityn päähän toisten heinämiesten pariin, sattui
Leja siellä juuri oikaisemaan selkäänsä, ja muutkin hengähtivät.
Silloin alkoi Ananias pakinoida, jatkaen äskeistä ajatustaan tuosta
Muttisen murinasta:

”He ... hyvin se taisi katsella näitä salvaimia ... näitäkin ...
Muttinen. Mutta ... siitähän se nyt ... komentamisesta! Manuuttaisi
oikeuteen ... rämäyttäisi! Kun kerran uhkaa. Tekisi niinkuin entinen
isäntä ... jolle mökkiläinen vastasi... Osaisin minäkin hänelle
vastata...”

”No mitenkä sinä vastaisit?” kysyi Rosina, joka samassa joutui tuvalta.

Ananias sanoi:

”Vastaisin niinkuin se entinen mökkiläinen. Hän kun ei ollut korjannut
rakennuksiaan. Niin isäntä tuli ahdistelemaan ... manuutti käräjiin.
Kanteli päälle, että tämä mies ei ole korjannut mökkinsä salvaintakaan.
Silloin mökkiläinen sanoi...”

”Mitä se sanoi?” kysyivät muut.

”Sanoi ... mitenkäs se olikaan? Tuo enohan se ... tuolla ... sitä taisi
tarinoida... Niin, vastasi korkialle oikeudelle, että korjasinhan minä
salvaimia: kun salvain putosi, niin korjasin uuniin. Ja sanoi, ettei
hän tiennyt mihin se piti korjata: ei ollut isäntä neuvonut, ainoastaan
käskenyt korjaamaan ne salvaimet...”

Rosina ja Maunon Pertta nauroivat. Juutas Käkriäinen höristi korviaan
ja huudahti.

”Haha ... olihan se ... vastaus...”

Ja sitten rähähti hän kovempaan nauruun ja sanoi:

”Haha...! Olihan se!”

Rosina nauroi:

”Hihii! Mutta mitähän tuo tuomari siihen, se rasvamaha? Ihanko tuo
vapautti mökkiläisen?”

”Vapautti!” huudahti Ananias. ”Johan vapautti! Karjaisi miehelle, että
puhu, mitä tiedät.”

”Ja mitäs mies?” kysyi Rosina.

”Mies ... ensin ällisteli ja sitten alkoi puhua. Ei tuleen, mutta
suullaan ... puheli. Sanoi että: No, ennen kun minä olin pienenä
poikana isän kanssa nuotalla, niin kun väännettiin nuottavappeilla isoa
kiveä ... niin kun se kivi putosi järveen... Niin kun se pani: Lumpsis!
Sen minä tiedän...”

”Niinkö se sanoi, se mökkiläinen?” kysyi Rosina.

”Niin ... Että kivi pani: Lumpsis. Sen sanoi tietävänsä, kun käskettiin
puhumaan, mitä hän tietää.”

Nyt nauroivat kaikki. Ylinnä kuului Käkriäisen ääni. Hän istahti
kivelle ja rähähti jälleen, pistäen tupakaksi:

”Hehe, osasipas sanoa! Ja mitäs se herrassyötinki siihen? Ja mutta
kuulkaahan ... olihan se kerran tällainenkin seikka tai kasku. Antakaa
kun minä kerron! Se olikin ... vähän toista, se! Tällainen se kasku
oli.”

Ja Juutas aikoi ruveta kertomaan jotain tarinaa. Mutta siinä samassa
tuli Saara heinämiesten luokse, tuli oikotietä Muttisen huvilalta.
Riensi toisille kertomaan, että nyt herra sutensa kanssa kahmuaa
raja-aitoja katsomassa.

Juutaksen hyvä tuuli katkesi. Ärtyisellä äänellä hän sanoi ainoastaan:

”Mitä?”

Ja sitten käski hän Ananiasta niittämään, koska nuo kuivat heinätkin
oli vedetty jo melkein loppuun.

Mutta Kun Saara sitten tiesi, että Muttinen oli motkottanut hänelle
housuistaan ja sanonut Käkriäisen Juutaksen pitäneen talvella hänen
housujaan, niitä vanhoja engelskannahkaisia, jotka herralla ovat olleet
jo monet kesät kalahousuina, mutta nyt hänellä on paita pöksyjen päällä
kuin venäläisillä, silloin hörähti Käkriäinen jälleen:

”Mitäh? Minä hänen housujaan...?”

Ja Rosina huudahti:

”Elä nyt! Niinkö se...?”

Ja Maunon Pertta:

”Sinä valehtelet, Saara. Valehtelet. Valehtelet!”

Saara vannoskeli puhuvansa totta. Niin oli herra rähissyt. Ilkeäksi se
on tullut. Ja kun se oli rähissyt, niin Saaran oli tehnyt mieli sanoa
hänelle: ”Anteeksi, hyvä herra ja ruhtinas. Ei me olla sinun housujesi
vaivaisia. Anteeksi, että luulin rasvapytyn vanteeksi.”

”Niinkö sinä sille sanoit?” kysyi Rosina Käkriäinen. ”No olisit hänelle
sanonut niin, hihii!”

Saara istui polvet hajallaan pientareen mättäällä ja kertoi herran
emännän väittäneen, että he, Käkriäiset, varastavat kaikki marjat
sieltä huvilalta.

”Mitä ... paskia!” örähti Käkriäinen.

”Ja hiekassa ne taas aikovat rötköttää”, jatkoi Saara.

”Alasti, alasti. Alasti!” hoilotti Maunon Pertta.

Rosina puheli:

”Alastihan ne rötköttävät, riettaat.”

Saara sanoi:

”Niin tekevät. Mutta on tuo ilkanäköistä. Ja minä kun en rupea
sellaista rötkälettäkään palvelemaan. Mieluummin minä menen laivaan.
Nämä pyysivät minua piiaksi. Pyysivät, Pertta...! Vaikka kysyisitte.
Piiaksi tahtoivat.”

Silloin juuri urahti Hurja, joka oli maannut niitoksella, ensin pitkät
ajat ajeltuaan huutelevaa suokurppaa. Nyt se oli väsynyt ja asettunut
lähelle niittelevää Ananiasta. Yhtäkkiä se urahti ja nousi jaloilleen.
Ja ryntäsi rannemmaksi.

Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat. Maunon Pertta alkoi laulaa heleällä
äänellä.

”Hiljaa juuri kuin lammin laine
syttyi lempeni...”

Saara sanoi, että nyt ne tulevat tänne ongelle. Ja sitten huomasi
Käkriäinenkin jotain valkeaa lammen päässä, ja hän näki, että ne
valkeat läikät olivat Muttinen ja se neiti ... ihan lähellä.

Olivatkohan ne kuulleet Saaran pahat sanat heistä?

Käkriäinen mietti tuokion. Korottipa ääntänsä, ja valitsi sellaisen
paikan Pertta Kinnusen laulusta, että tulijat kuulisivat hänen sanansa,
ja sanoi vakavasti:

”Mitä se Saara...? Ja minä ... kun en kärsi sellaisia puheita ...
epärehellisiä. Rehellisyyttä minä... Kah, Hurja haukkuu! Mitäs se
haukkuu?”

Sitten katseli hän lammelle ja jatkoi:

”Kah, herrahan se siellä. Saara, kuule, se on ruvettava työhön.
Minä ... en rupea sinua elättämään, jos et tee työtä...”

Saara ei liikahtanutkaan, mutisi vain, ettei hän tässä rupea vähän ajan
tähden vaatteitaan tuhrimaan.

Nyt niittää Käkriäinen Ananiaksen ja Lejan kanssa. Pertta ja iso
Sanelma haravoivat.

”Syökö?” kysyy Aapeli Muttinen hetken päästä hiljaa Topilta.

”Sär-rki, p-rrkele, nar-raa!” vastaa Topi.

Lyygia nauraa. Suokurppa on lakannut piipattamasta. Sudenkorennot
lentelevät hopeisin siivin.

Aurinko lämmittää vielä. Sen valkea kuva vedestä kiiltää, häikäisee
silmiä.

Kuin punertavaa pronssia ovat joskus sudenkorentojen siivet, huomaa
Muttinen.

Metsä uinuu niin hiljaisena, että kuuluu hyttysten sihinä. Siihen
paikkaan, jossa onkijat seisovat, näkyy lampi koko pituudessaan. Tuolla
vasemmalla heijastuu lammesta vihreä mökin rinne mustine tupineen ja
riihineen, näkyy selvästi kuin kirkkaasta kuvastimesta.

Pääskyset kiertelevät peltoaukeaman kohdalla ... visertävät lyhyesti,
leijailevat piirissä, poikasiaan opetellen. Ladon varjo toisen rannan
ruohikolla on venynyt pitkäksi ja tullut kulmikkaaksi.

He seisovat kaatuneitten koivujen rungoilla ihan lammen perukassa,
josta oja alkaa. Kalat pulahtelevat. Onkien kupit on heitetty lumpeiden
kukkien väliin. Toisessa päässä lampea ylenee maisema komeana.
Kellertävänä ahona, joka ikäänkuin katkeaa suoraan taivaaseen.

”Aijaijai, nyt se vie!” huudahtaa Lyygia yhtäkkiä. Mutta eipä
päästäkään vapaa niinkuin viime vuonna, vaan jo tempaisee ahvenen
ilmaan. Kuinka se siima kiristyi, ja meni vinosti lumpeiden alle...!
Niin että hänen sydämensä vavahti: mikähän iso kala se sieltä tulee. Ja
sieltä tuli sormen pituinen ahven, tumma ja punainen. Tuli selkäevä
piikkisenä viuhkana ja pyrstö kippurassa. Eikä hän sitä voinut itse
repiä koukusta. Topin täytyi häntä auttaa, sillä nythän veti jo
Aapelinkin onkea. Ja Topi supatti, että nyt se vasta rupeaa syömään.

Aurinko alenee punertavan pajupensaikon takana. Punaisista pilvistä se
hohtaa. Ylhäältä töyryltä, jolla mökki on. Muttinen huomaa, että lammen
lehtevä vastaranta säteilee keltaisena ja vihreänä, vaaleasti: hemmetin
kaunista.

Itse lammen syvyyskin heijastaa samaa vihreää ja keltaista metsää. Ja
se hohde muuttuu yhä keltaisemmaksi.

Siellä täällä polskahtaa oikein iso kala ruohistossa. Joskus läiskähtää
ongenkuppi veteen. Lumpeissa värisevät keltaiset heteet. Vesi lemuaa.

Pikku Sanelmakin hiipii yhteiselle onkipaikalle. Hän vetää kalan
toisensa jälkeen. Hänen kyntensä ovat veressä ja madoissa. Onkijain
takana sammalikossa pyristelee monta ahventa ja särkeä.

Nyt punertaa vastaranta. Ja sitten ei syö enää niin ahkeraan.

Aapeli supattelee Topin ja pikku Sanelman kanssa. Hän kyselee, mitä
tänne kuuluu, Putkinotkoon. Ja minkälaista täällä oli viime talvena.

”Oli se...” vastaa Sanelma. ”Ja talvella... Kun tuli kissapöllö
aidanseipääseen... Tuvan luo. Istui siinä monta viikkoa. Ei sitä
tapettu ... se istui... Silmät ... kuin kissalla.”

”Niin, ja Ananiasta uhkasi ilves”, sanoo paksuposkinen Topi.

”Missä?” kysyy Aapeli.

Pikku vastaa kiireesti:

”Jäällä ... Hepokiven luona. Hän kun oli suksilla ... tulossa Sahan
hovilta. Oli lihaa pussissa, ostettua. Sitä se ilves...”

”Niin ... ilves?” kyselee Muttinen.

Sanelma innostuu kertomaan:

”Niin. Ajoi takaa. Haisteli. Se oli irvistellyt Ananiakselle,
purrakseen.”

Saunasta nousee hienoa höyryä. Kaunista on ja hiljaista.

Siinä kysyy Aapeli:

”Minkälainen sillä oli pää, ilveksellä?”

Sanelma sanoo:

”Pyöreä pää kuului olleen. Pyöreä oli... niinkuin kissan pää.”

”Se se voi olla, ilves”, arvelee Aapeli Muttinen. ”Puriko?”

”Ei”, vastaa Topi. ”Kun Ananias r-ravisteli suksensauvaa. Se seisahtui,
ja ajoi taas...”

”Se oli ollut punainen”, sanoo pikku Sanelma.

Muttinen ihmettelee:

”Punainen?”

”Niin, niin oli”, vahvistaa pikku Sanelma.

”Ja minkälaiset sillä oli korvat?” tiedustelee Aapeli.

”Pitkät! Hyvin pitkät korvat!” vakuuttaa Sanelma.

”Pitkät korvat?” ihmettelee Muttinen.

”Hyvin, hyvin pitkät. Ja hyvin pitkä häntä”, sanoo pikku Sanelma.
”Melkein niin pitkä häntä kuin tämä ongenvavan pää. Sellainen oli
häntä! Sellainen!”