Kolmaskymmenestoinen luku

Kujalla rämisevät nyt lehmänkellot. Lehmät ynisevät, toiset ammuvat.
Sarvet kolisevat korvon reunoihin, kun Rosina juottaa Lejan kanssa
karjalleen höyryävää ja tuoksuvaa haudetta. Kaksi lehmänpäätä mahtuu
kerrallaan saaviin, toisia on siitä karkoitettava. Rosina seisoo vasen
käsi saavin korvassa, hevosenkengällä vahvistetussa, ja toisessa
kädessä hänellä heiluu lepänoksa, joka lyö tuon tuostakin pehmeästi
lehmää lautasille. Rosina huutaa:

”Jo tulee Juotikki, jo tulee! Älä päästä, Leja! Herra siunatkoon ...
helvetti, nyt se sarvillaan särkee toiset. Tämähän nyt on kuin Turkin sota
. Mitä sinä, Topi, seisot siellä saunan kynnyksellä? Hojotat kuin
komersootti. Syö, niele ne särkesi nyt ruotineen, että joudut...
Ajelemaan edes tuota Juotikkia. Lyödä sitä pitää. Äh, äh. Ja pitelemään
Poikaa kujan suussa. Että... Leja ... tule hätään! Pakana, Juotikki,
hys, häs! Va’t sii’, Yömi! Kuuletkos sinä, eikös sinun pääkuoresi nouse
saavista. Pitäisikö Juutas olla sinua sarvista vääntämässä ... kuin
aatran sahroja. Jo, jo ajoi Yömin pois. Yömi-raiskaseni! Herra
hallitkoon, halkihan tuo Palmu juo itsensä. Lyö, mukita sitä, Leja,
lyö, mutta älä niskaan. Immee itseensä kuin... Älä halkea. Kuuletkos,
älä.”

Rosinan ohut vitsa rapsuttelee tosiaan Palmun kirjavaan lapaan.

Muttinen seisoo yläaitan luona ja katselee tätä maalaiskuvaa pitkästä
aikaa, paperossinsakin unohtaen. Nyt on jo sauna siintymässä, tarkoin
kohennettu ja yhä paahteisemmaksi kuumentunut: aivan se ajoi hänet
viilenevään ilmaan. Kas mokomaa keikkumista, Rosinan hyppelyä hameet
polvissa! Onpa siinä työtä ennenkuin maito herahtaa herrojen pöytään.
Topi ja Leja lentelevät kujan suupuolella estellen lehmää ja härkää
pääsemästä Rosinan korvolle. Ynisten ja niskat tanassa ne sinne
pyrkivät.

Pihatantereelta aidan raosta huutaa pikku Repekka lehmille,
voimakkaalla ja riemuitsevalla äänellä:

”Tänn’se, Palmua! Va’t sii’, Poikaa. Va’t sii’ ... lypsetään.”

Ja sitten pillahtaa hän itkevään huutoon, niinkuin mikä käenpiika:

”Äiti, lillii!”

Mutta tuvasta kuuluu toinen meteli. Siellä lonksuttaa kätkyt
epätasaisiin permantopalkkeihin, ja lapset laulavat. Keikkuva kätkyt
näkyy tuvan seinien alitse. Siellä pikku Sanelma tuudittaa Luukasta.
Äiti ahdisti siihen. Mutta hän onkin houkutellut mukaansa Jopin,
luvaten tuolle veikolleen paistettujen perunoiden lisäksi myöskin
kaloja. Jopi on nyt syönyt kalansa ja istuu kätkyen yhdellä jalaksella.
Malakias on ikkunan ääressä. Hän oli maininnut saunassa, että nälkä
alkaa veisata kurria hänen mahassaan. Hän lähti Sanelman ja Jopin
perästä tuvalle, nieleskellen sylkeään niin, että muhku hänen
kurkussaan liikkui ylös ja alas, sillä pikku lapsilla oli perunoita ja
kaloja. Mutta Malakias meni ruokakonttoriin, otti sieltä ison
leipäkannikan ja istahti päätyikkunan ääreen sitä jyrsimään. Vilkas
Sanelma, Jopi ja sinisilmäinen Ester, jolle Sanelma niin ikään antoi
kalan, tuudittivat lasta. Kolmella kätkyen jalalla keikkuu yksi
tuudittaja kullakin, neljäs on vielä tyhjä. Selkänsä oikaisten ja taas
kumaraan paiskaten tempoo Sanelma kätkyttä. Kun hän oikein sitä
kiskaisee, tarttuu jalaksien toinen kynsipari permantoon ja vie
kätkyttä jokaisella heilahdukselle pari tuumaa päätyikkunaa kohti.
Sitten alkaa Jopikin, kalan selkäruoto suussa, nykiä sillä tavalla. Kun
päästään niin lähelle ikkunaa, ettei Malakias enää mahdu penkin ja
kätkyen väliin, sanoo Sanelma, että nyt lönkyttämään uuniin päin. Ja
sitten ajetaan kätkyellä uunia kohti. Syödään kuumia, karstaisia
perunoita ja suoloitta paistettuja kaloja, nauretaan ja lauletaan:

”Tuu tuu tupakkarulla,
mistäs tiesit tänne tulla?
Tulin pitkin Turun tietä...”

Sanelma keskeyttää laulun ja huudahtaa toisille:

”Lauletaanpas näin, lauletaanpas:

”Herrat ne nostivat lakkiaan,
talonpojat takkiaan...”

Sanelma miettii ja jatkaa:

”Hoksenperkki housujaan ...
ja Kinnusen Pertta helmojaan.”

Se on hauskaa! Sitäkös nauravat Jopi ja pikku Ester. Mutta kovimmin
nauraa pikku Sanelma. Sitten lauletaan kaikki, paitsi ei Malakias:

”Herrat ne nostivat lakkiaan,
Kinnusen Pertta rakkiaan...”

Malakiaskin naurahtaa. Ja hän sanoo:

”Minä kun laulaisin! Antaisitte minullekin särkeä.”

”Ei ole. Ei ole kaloja enää,” vastaa pikku Sanelma. ”Mutta on
potattipaistikkaita. Anna, Jopi veljelle! Niin Malakko tulee kanssa.”

Jopi inisee, että häneltä loppuvat itseltäänkin, mutta antaa silti
Malakiakselle perunan, makealta haisevan. Malakias sanoo:

”Odottakaahan... Kunhan tässä ääneni selvittelen.”

Malakias maistelee perunaa. Sitten hän istahtaa kätkyen tyhjälle
jalakselle. Mutta vasen koipensa on hänen heitettävä lullan toisen pään
ylitse, koska se olisi kiikkuessa tiellä. Niinpä hän puolittain
ratsastaa kätkyellä. Nyt panee hän kätkyen vauhtiin ... sellaiseen,
että Esterin on takerruttava Malakiaksen kohotettuun jalkaan. Ja
Malakias sanoo, että nyt pitääkin kätkyen kulkea hyppäämällä seinästä
seinään. Pikku Luukas huutaa ja rääkyy silmät pyöreinä. Malakias
nielaisee viimeisen leipäpalasensa ja laulaa:

”Karvat sill’ on kahden puolen...
Korvat sill’ on kahden puolen...”

Sitten sanoo hän:

”Mutta sitten minä laulan tätä.”

Hän laulaa tahdikkaasti:

”Enkenkula leivästä,
syö tätä seivästä...!”

Sitä sitten lauletaan yhteen tahtiin.

Se on kehtolaulu, jota Malakias ja Ananias ovat laulaneet aikoinaan
Saaralle Lejalle ja, tuudittaessaan heitä tässä samassa lullassa, isän
tekemässä koivulankuista ja sitten myöhemmin, kun syntyi yhä uusia
lapsia, vankasti raudoittamassa.

Myöhemmin ovat Saara ja Leja vuorostaan laulaneet sillä nukkumaan
Topia. Ja jörö Topi pientä ja kelmeää Jopia samassa lullassa.
Täällä ... yksinäisinä talvipäivinäkin, hankien keskellä. Usein se
leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu
kuin lyödä leikiksi? Rosina on opettanut lapsilleen laulun, jostain
itse oppimansa, joka jäljittelee kartanoiden ruokakellon soittoa. Sitä
nyt Malakias alkoi, vanhalta muistolta:

”Enkenkula leivästä,
syö tätä seivästä...!”

Nyt keikkuu pikku Luukas siinä sen laulun tahdissa ja neljän
tuudittajan keskellä, ponnahdellen vuoteensa vaatteihin. Kyyneleet
valuvat pientä nenää pitkin.

Tuleepa herrakin sitä katselemaan, yläveräjän taakse, ja huomaa samassa
Lyygian pihalla. Lyygia istuu aitan portailla. Aapeli puhuu Lyygialle,
minkä kuvan tuo laulu antaa metsäasukkaiden taisteluista, sanoo, mitä
se laulu jäljittelee. Lyygia vastaa:

”Sitä minäkin tässä ajattelin... Niin, ajatteles... Ja katsopas, täällä
on vieraskin, mummo. Ja katso, mitä Rosina antoi minulle: leipä,
lämpymäisiksi...”

Samassa tulee Maunon Pertta Sanelmansa ja Saaran kanssa metsästä.
Maunon Pertta ojentaa jo kaukaa Aapelille vastaa ja huutaa:

”Tässä on herralle vasta! Vasta!”

Muttinen käännähtää ja ihmettelee. Kiittää ... mutta jatkaa, että onpa
hän jo saanutkin vastan, Lejalta: mainion vastan, tuuhean ja pehmeän.
Mutta ei lisä haittaa mokomalle saunamiehelle kuin hän! Tällä vastalla
mäiskyttää hän tänä iltana, ja Lejan vastan sanoo hän kylpevänsä
omassa saunassa huomenna. Kehuskelee pistävänsä sen kirjan väliin
muistoksi ... ison postillan väliin.

Sitä naurahtaa kiltti ja ystävällinen Leja kujalla. Ja viisas Rosinakin
nauraa, karjaisten kuitenkin samassa Pojalle, joka pääsi könnimään
hänen korvonsa luokse. Sillä vastantekijän perästä tulivat lampaatkin
tänne riihen kalliolta, ja Topi jätti lehmät vartioimatta ja alkoi
ärsytellä pässiä. Pässi hyökkää. Rosina säkättää Topille. Aapelista on
pässi hiukan ilkeä. Harmissaankin hän on Topille, joka ilkkuu, että
Muttinen taitaa pelätä. Muttinen sanoo Topille:

”Niin, hätäkös sinulla pässin kanssa päkätä ... kun sinulla on niin
kova pää....”

Selkä edeltä väistyy Aapeli pässiä, jota Topi houkuttelee hänen
lähelleen, pujahtaen itse herran taakse. Topi näyttää pässille
kämmentään, mutta Aapeli ei tohdi liikuttaa käsiään ... mokomalle
kieppusarvelle ja mustasilmäisenä kohti puskevalle. Sehän puskee,
pässi! Se ei tottele saunavastaakaan. Ei nyt auta, Aapelin on
kömmähdettävä veräjän ylitse pakoon. Hän huokaisee pihalla. Mutta Topi
nauraa, suu kohti keltaiselta loistavaa taivasta. Sitten ajelee pässi
Maunon Perttaa, joka haukkuu Topia ja uhkaa syöttää hänellä pässin
pussit. Vastoillaan hosuen pääsee Perttakin pihalle. Nyt kääntyy
puskija saunalta tulevan ison Sanelman kimppuun: sinne oli hän vienyt
kymmenisen vastaa. Pässi päkkää, ja Sanelma kirkaisee. Saara sanoo:

”Ähä, läksipäs ääni Sanukastakin.”

Leja tarttuu pässiä sarviin ja pitelee sitä kiinni, niin että Maunon
Pertan Sanelma pääsee veräjästä.

Aapeli ihailee sillä välin leipää, jonka Lyygia on saanut Rosinalta,
oikein ison ... kuin sievoisen ryssänlimpun. Ja hän kysyy, onko Lyygia
muistanut siitä niijata. Mutta silloin hän huomaa aitan portailla
tosiaan Käkriäisten vanhan ja ruskean mummon, Juutaksen anopin. Mummo
nousee vaivalloisesti paikaltaan tervehtimään, vapisevin päin,
oksaiseen keppiin nojaten. Juuri äsken hän on tullut Sahan hovilta. On
vielä niin hengästyksissään, ettei ole jaksanut puhua muuta kuin pari
sanaa. Kehaista koreaa neitiä. Nyt tirkistelee hän herraa huonoilla
silmillään ja sanoo, naurahtava vivahde äänessä:

”Näin, näinpäs tuon herran vielä. Terveeksi ... terveeksi... Ohhoh.”

Marjoja sanoo vieneensä hoville, rahanpennejä saadakseen. Mutta jos hän
olisi tiennyt, että tänne oli tullut herra ja korea ryökkinä, niin
olisivat ne rahat lähempääkin... Eikä hän enää voi paljon poimia, ei
näe, ei. On uuvuksissa: karahka täytyi ottaa kepiksi, ei pysy enää
pystyssä muuten. Ja luita kolottaa, ja päähän pistelee. Eikö tule sade:
sitä se on nyt ilmassa. Kyllä se Isäinen osaa ilmansa nostaa. Pitää
taas istua, ei jaksa...

Mummo jatkaa hiljalleen, siellä vaivaishovilla hän on nyt asunut.
Siellä ne pitävät... Olisihan tässä sijaa herrallekin ... korean
ryökkinän vieressä, hähä.

Se nauru kuulostaa hiukan ilkeältä.

Sitten mummo tähystelee kujalle Lyygian selän takaa. Aitan nurkka on
edessä, joten hän ei erota senkään vuoksi kujalla ketään. Melkein
supattaen kysyy mummo:

”Onko ... se Rosina siellä? Tuossa aidan takana...?”

”No, ei tuo aivan tässä”, vastaa Lyygia.

Sitten katselee mummo tupaan, josta kuuluu paitsi lasten hoihkivaa
laulua myöskin Maunon Pertan ääni:

”Nuo ne tappavat tuon sikiön! Hermot repivät aikuisiltakin. Tappakoot.
Tappakaa!”

Mummo tähystelee vielä pihalle päin. Siellä puuhailevat Ananias ja
Mauno, alimmaisen aitan luona ... mitä tehnevät. Ananias juttelee
hiljaisesti Maunolle.

Aapeli sanoo Ananiakselle:

”No, verkot on laskettu?”

”Onhan ne”, vastaa Ananias.

Ananias pujahtaa aitan alle, ja kolisuttelee siellä jotain. Sitten
paiskaa hän nurmiselle pihatantereelle jotain sieltä. Mauno ottaa sen.
Se on tulikoura, jota tuulastaessa tarvitaan.

Aapeli ajattelee, että huomenna hänkin saa lihavaa tuulaskalaa...

Ulappa Putkinotkon kohdalla on muuttunut sinertäväksi ja harmaaksi.
Kaukaiset vastarannat haipuvat sinisyyteen, joka tummenee hiljaa.

Tuuli hengähtää hiukan, lämpöisesti ja samalla vilvoittavasti. Se
henkäys nostaa kuitenkin suurella järvellä pieniä ja mustia laineita,
jotka kulkevat Putkinotkon lahtea kohti.

Laivareitin kalkitut kummelit kuultavat heikosti etäisyydestä, joka
haipuu yhtenäiseen harmauteen ja sineen... Haipuu niinkuin usvaan ...
haikeaan epämääräisyyteen.

Karjakujalla alkavat lampaat määkiä. Niiden määiskelyn kuulee imettävä
emälammas navetalla. Sekin määiskelee. Ja pieni vuona mäkättää
valittavasti.

Porsaskin joskus örähtelee.

Lyygia huudahtaa vuonan ääntä kuunnellen:

”Voi tuota pikkuista vuonaa! Rosina näytti sen minulle. Se on niin
pieni, pieni!”

Yhtäkkiä kajahtaa härkäpojan ammunta, lampaiden ja lasten äänet
voittaen. Rosina tulee veräjälle ja huutaa tupaan:

”Sitäkös te sillä kätkyellä seilaatte! Malakias ... kannikoillaan
liippaa lattiaa niinkuin koiran ... tärpättiä hännän alla...”

Härkä kiljuu ja hinkuu kimeällä kurkulla. Se toitottaa kuin vaskitorvi.
Kauas kaikuvat Putkinotko ja koko Kenkkuinniemen metsät. Sitten se
ammuu kumeasti. Ja lopuksi möyryää syvällä äänellä, paiskelee
karjapihan mutaista lastukkoa niskaansa. Kun härkä lakkaa möyryämästä,
kuuluu Ananias sanovan:

”Tässä se on herraskahveli, jolla vaikka hylkeen nostaisi.”

Ananias katsahtaa Muttiseen ja puhuu tahallaan kovemmalla äänellä. Hän
seisoo nyt pitkävartinen atrain kädessä. Se on kolmetoistahaarainen
ase.

Järvellä verkkoja laskettaessa on Mauno Kypenäinen ilmaissut
Ananiakselle sen aikeen, tuolle älykkäälle, vaikka nuorelle pojalle,
joka ymmärtää yskän jo puolesta sanasta. Ja Mauno on sanonut, että
rankki pannaan imeltymään jo tänä... Ananias tulkoon avuksi.

Hetken kuluttua alkoi Ananias itse Maunolle ehdottaa, että otettaisiin
mukaan tuulastuspelit. Niin luulisi herrasparikin, että he olivat
lähteneet ainoastaan tuulastamaan. Sillä ei se Muttinen enää ole
tuulastamisesta millänsäkään. Ensin se murisi siitäkin, takavuosina.
Mutta sitten varoitteli Juutasta, että kunpa hän ei vain joutuisi
vallesmannin kynsiin... Niinkuin täällä Kenkkuinniemellä eivät melkein
kaikki tuulastaisi. Eikähän se vallesmanni sellaisesta ... kuin
harvoin. Eikö viitsinekään ... herrojen hupsutusten tähden. Sellainen
on tämä laki. Entäs se, ettei hirviä saa tappaa! Ne lahmaavat ihmisten
pellot ... monien köyhien. Ja sitten niistä ruunu maksaa rahat, jotka
revitään veroina köyhiltä.

”Miljoonia, miljoonia”, äännähti Mauno Kypenäinen. ”Sekin laki,
perkele, on saatava pois. Ja kaikki lait, esi-isien aikuiset. Uudet ja
paremmat sijaan ... sosialit...”

Ananias jatkoi tuulastuksesta: että kala muka säikähtäisi ja
pelottelisi muita kaloja. Miehen atraimesta se ei karkaa. Ja osanneeko
tuo haastella, kala? Sitten ... ovat nuo viime aikoina kelvanneet
herralle kolmetoistasormisellakin saadut kalat. Ja makeaa se on,
tuulaskala.

Mauno Kypenäinen kuunteli hymyillen Ananiasta ja myöntyi hänen
esitykseensä, että tuulastuspelit otetaan mukaan.

Nyt sanoo Ananias Aapeli Muttiselle, joka kysyy, tulella kuvastamaanko
he menevät, sanoo:

”Niinhän se olisi tässä meininki. Koettamaan, jos tuo nyt jo... Tulisi
hyväkin saalis ... yön kähmässä...”

Selin tuvalle kääntyessään iskee poika silmää Maunolle, joka katselee
totisena tulikouraa.

Mummo juttelee:

”Sillä sitä on ääntä ... tuolla härkä-pojalla ... ihan korvat näet
heläytti lumpeuksiin. Ja ... onhan näillä nyt lehmiä. Omia... Jos
pysyisivät ... tuolta Juutakselta.”

Taas katselee mummo ympärilleen, ja supattaa:

”Voi toki tuota Juutasta! Se kun on sellainen. Voi Herran kummat, kun
oli tappaa minut tänään... Kuin kissan. Kissan se ennen tappoikin.
Tupaan rynkäsi... Juutaspa... Laudan repi orrelta ja sen alle oli
litistää. Ja kuulkaas, herra veikkonen, kun se oli jo tuon tuvankin
polttaa. Tuli leiskusi uuninkupeesta ... kun ei paikkaa uunia. Kyllä,
kyllä sen pitäisi saada...”

Väsynyt mummo on hetken vaiti. Sitten hän jatkaa yhä hiljemmin:

”Ja siitä kun ei vielä saa sanoa mitään! Heh... Silloin Rosina...
vaivaistaloon ajaa... Ja, herra: kun kertovat, kylillä, että te olette
antanut Juutakselle uloskäskyn? Niin ... oh... Mutta nämä lapset,
vaivaiset. Mihinkäs ne? Olettekos te nähnyt sitä pientä, sitä
Luukasta?”

Aapeli mutisee jotain, että hän ei tiedä, mitä siihen häätelemiseen
oikein tulee. Eihän sitä käskyistä niin...

Rosina on mennyt pihan nurkitse tupaan. Lapset hän on ajanut kätkyeltä
kuin akanat tuuleen. Ainoastaan Ester on jäänyt tuutimaan, ja Malakias Sanelma
töllistelemään uunin eteen. Pikku ja Topi juoksevat pihalle.

Nyt rientää Rosina pihan halki aittaan. Herrasparin ohitse kulkiessaan
iskee hän terävät silmänsä mummoon. Hyvin pian tulee hän takaisin
aitasta, kaksi raintaa kädessä. Ja hän alkaa hoputa:

”Herra, jo olisi se lähtö saunaan! Hihii, hakkaamaan niitä vastoja
tuohon selkään. Häkääkö? Ei siellä äsken ollut enää yhtään sinistä
liekkiä. Eikä se anna häkää, tämä meidän sauna. Se on Juutaksen
tekemä ... ja se osaa. Kyllä se tekee, kun se alkaa... Jos olisi
vinkaa, niin sopiihan lyödä löylyä pellolle, hihii. Kyllä ilmassa on
tilaa. Silloin se haihtuu saunasta. Niin sitten neitikin pääsee
saunaan, eikö jo mieli tehne, hihii? Ja pesemään tullaan herraa. Kunhan
ensin oikein köllöttelee, mötköttelee. Mutta joku se pitää olla löylyä
lyömässä ja sekaamassa vettä. Topi, siinä! Ei tuo Leja joutaisi: on
lehmien tissejä nyhdettävä, hihii. Tai Malakias, kuuletko sinä
korvillasi? Malakias Topin kanssa sekaamaan Muttiselle vettä!”

Aapeli ei aio lähteä yksinään löylyä rosvoamaan: miehiä hän sanoo
odottavansa. Sillä hänen mahansa on suuri; se on kuin tiinu täynnä
sianlihaa. Taikka niinkuin lehmän mahalaukku, se satakerta. Se vie
paljon löylyä ennenkuin pehmiää: mokomalla ongalla käyttäisi kaksi
Konsta Könösen tervahöyryn masinaa. Eikös Ananiaskin tule saunaan? Ja
muut pojat. Ja missä se Juutas on?

”Missäkö?” vastaa Rosina, epäillen hiukan herran ystävällistä sävyä,
niinkuin äsken sitä, että mummo panettelisi ehkä Juutasta Muttiselle.
Rosina jatkaa:

”Missä lienee ... Juutas. Tai jos olisi niityllä...”

”Siellä yksinään möyrii”, sanoo Muttinen.

”Niin, möyrii se!” huudahtaa Rosina innostuen oman miehensä puolesta.
”Kun se alkaa, se tekee silloin työtä. Ei malta tulla edes syömään...
Eikä saunaan, sellainen se on ... totisesti...! Kun se alkaa!
Antaa, antaa sen nyt möyriä siellä, hihii! Mutta Ananias se tulee
toveriksi ... ennättänevät Maunon kanssa noilta haarukoiltaan ja
keihäiltään. Kun pitäisi saada kaloja, hihii! Ja Malakias joutaa
löylynlyöjäksi. Ja tultakin sinne pitää kuljettaa. Niin, niin: kuhilas
pellolla, tuli tuvassa. On nyt tuo iltakin mennyt myöhäiseen. Malakias
hoi...”

Rosina katoaa tupaan. Siellä kuuluu hän könyyttävän Malakiasta
lähtemään, ja puhuvan lampusta. Lyygia antaa Aapelille lakanakäärön ja
ottaa häneltä vastan: se Lejan tuomahan on kodalla. Topi, joka on
seisonut katselemassa Mauno Kypenäisen ja Ananiaksen hommia, tulee
Muttisen luokse ja sanoo:

”Nyt sitä mennään ottamaan koivu-rrieskaa!”

Jopikin on valmis lähtöön. Maunon Pertta huutaa tuvasta:

”Ja minä tulen herran pesemään. Ja se pitää olla niinkuin nuoltu
vasikka, nuoltu.”

Aapeli menee jo alas saunalle. Vielä juoksee Lyygia hänen perästään:
täytyyhän antaa rusinoita, koska hän on siihen tottunut. Mutta Pertta Kinnuselle
huudahtaa Lyygia:

”Ei tarvitse pestä muuta kuin selkäpuoli.”

Mummo naurahtaa:

”Tämä ryökkinä taitaa olla luulevainen ... haha.”

Maunon Pertta hoilottaa tuvan portailta:

”Sukat värjäytyvät neidiltä. Sukat!”

Sitten tulee Pertta pihalle Lyygian luo. Hän juttelee yhtä ja toista.
Nauraa, ettei ihmisen tarvitse olla luulevainen miehistä, känttyröistä:
jos eivät välitä, niin hän heidät jättää.

Pertta vaikenee tuokioksi.

Sitten hän sanoo, neitiä katseltuaan, että on hänkin ollut nuorena
kaunis. Solakka hän on ollut ... sellainen hoikka vyötärö kuin
muuriaisella. Ja on tuo vieläkin: sen tietää hyvästi tuo Mauno, tuolla.
Ja kaunis hän on yhä vielä, on!

Neiti kuuntelee, ihmettelee ja hymyilee mielessään.

Mauno ja Ananias oikovat atraimen väkiä tupakkamaan reunassa. Heillä on
iso kivi alasimena. Rosina huutaa takaisin Jopia, joka tallustaa
Malakiaksen ja Topin kanssa Muttisen perästä. Topin on näet haettava
tuvalta lamppu.