Kolmaskymmenesviides luku

Mutta Rosina Käkriäinen ei ole vielä saunassa. Missä hän on?

Pikku käy häntä huutamassa kodan ovelta, mutta vastausta ei
kuulu. Aapelikin, joka seisoo nyt pirtissä kuuman takan vieressä,
ihmettelee hiukan Rosinan viipymistä, aina ahkeran ja viimeisenä
talossa hommailevan. Sillä ilta alkaa jo olla myöhä. Mauno Kypenäinen
ja Ananias istuvat illallisella siellä hämärässä tuvassa. Juutas Käkriäinen
puuhailee leivinuunin luona: kertoo tekevänsä niitä
aamutupakoita tuohon pässinpusseista kurottuunsa. Aapeli on tullut
sisään juuri äsken, odottamaan Lyygiaansa. Niin pelkää hän uimisen
perästä vilustuvansa, että hän painelee hartioitaan uunin tuliseen
kylkeen, ja siirtelee jalkojaan, kun näet permannolta saattaa kiivetä
niihin kirppuja, punanahkoja ja russakoita.

Niin menee pieniä hetkiä.

Mikä varjo liikkuu nyt tuolla tuvan ja riihen välillä, joiden kattojen
hahmot kuvastuvat samean keltaista taivasta vasten? Nyt se katosi
riihen pimeyteen. Mutta se tulee jälleen kujalle näkyviin. Rientää
melkein yhtä äänettömästi kuin yököt, joita suhahtelee pihalla.
Se on ... ikäänkuin kyttyräinen noita. Se johtuu yläveräjän kohdalle,
jonka kahden puolen riippuu seipäissä vanhoja rääsyjä. Kun se kulkee
alemmaksi, määkäisee kujalla joku lampaista, jotka makaavat siellä
kallion pykämällä: siellä ne makasivat äsken, kaulojaan kiveen nojaten,
leuat lämpöisiä paasia vasten. Siellä ne märehtivät nopeasti liikkuvin
leukapielin, ja räpistelivät hyttysiä korvistaan. Nyt kavahtaa kirjava
lammas pystyynkin ja hyppää varjon vyötäreitä kohti.

Rosinahan se musta haamu on, iso kuorma selässä. Rosina haukkuu lempeän
harmistuneesti lammasta, tuota kapuilijaa, jopa lyökin sitä, läpsäyttää
kädellään. Ja tiuskaisee, haukkuu lammasta leikillään senkin laulavaksi
enkeliksi. Sitten kulkee Rosina lehmiensä ohitse. Ne lepäävät leveinä
alempana kujalla, keskellään pulska Poika, märehtivät verkalleen. Ja
joskus kalahtaa kello alakuloisesti.

Rosina on käynyt vielä metsässä, ottamassa leppäkerppuja imettävälle
lampaalleen. Päästyään ruokahommista ja saatuaan Jopin saunasta lasta
vahtimaan. Kerput ovat nyt kuormavitsassa hänen selässään. Läävän
välikköön menee nyt Rosina. Kun hänen jalkansa suhkavat läävän
edustalla saunakukkiin, niin jo tuntee emälammas hänen askeleensa, ja
väliköstä kuuluu pyytävää päkätystä. Kyllähän Rosina muistaa vuonaa
hoitelevan pikkonsa ja tuo sille muutakin illallista kuin ne
leivänmurut, jotka hän äsken syötti sille suurimpaan suruun,
sianporsasta ruokkiessaan. Itselleen oli Rosina taittanut välipalakseen
leipää, mutta äitilammas sen nyt saikin.

Muu väki on saunassa tai illallisella, ja osa siitä hankkii jo levolle
asettumista. Mutta Rosina ahkeroi yhä; aina viimeisenä, sanotaan,
ahkera vaimo. Ihan viimeisenä muulloin paitsi silloin kun Juutas on
touhupäällä ja viipyy hänkin töissä pilkkosen pimeään asti, jos sattuu
pimeä aika olemaan. Niin on Rosinalla enimmäkseen yksinään viimeinen
työ ja huoli ja ponnistus jo nukkumaan joutuneen perheensä puolesta,
joka on pötkähtänyt joko tuvan lattialle, seinästä toiseen ulottuvalle
ja vaatepahoista tehdylle laverille, taikka saunan lauteille ja
penkeille.

Siten on hän ahkeroinut lukemattomat kerrat ennen.

Mutta eikö hän aio saunaan?

Tällä kertaa viipyy kaupunginmatkasta, järjestyksenpidosta ja
huutamisesta, koko vaivoista väsynyt Rosina tahallaankin
tavallista kauemmin myöhäisissä hommissaan. Siten hän viivytteli jo
porsaankin ääressä, kuten nyt läävän välikössä. Seisoi hiljaa tallin
ovella, nojaten oven pieleen. Tallista tuskin näkyi vähän valkoista: se
porsas. Kuului vain sihinää pimeästä, kun porsas imi ahnaasti makeaa
maitoa, jota Rosina oli tuonut sille. Ja joskus lihava porsas örähti,
ja käännähti varmaankin ja kahmaisi takaansa tuoreita vesiheiniä, sillä
niitäkin oli Rosina antanut sille, sylyksen kaalimaasta. Porsaalta
alkoi maito loppua, se rupesi tulemaan kylläiseksi, siksi se käännähti
ja maistoi välillä heiniä. Viimein imi maidon vadista loppuun ja
tonkaisi tyhjän vadin ylösalasin. Rosina astui kynnyksen yli ja otti
siltä vadin hiljaa pois, edes ääntelemättä elukalleen, vaikka se kapusi
pystyyn ja töhri hänen käsiään.

Eikä hän sitä vatia siellä odottanut. Hän seisoi aivan toimettomana.
Sitten hän meni noutamaan kerppuja.

Ja niin seisoo hän yhä vieläkin, jouten, tällä kertaa läävän edustalla,
hämärällä kujalla, annettuaan lampaalle pari kerppua ja nostettuaan
loput ylisten tikapuille.

Sitäpaitsi pistäysi hän lääväänkin ja vyöritti sieltä ulko-ovelle ison
sammion, johon talvella kannetaan lehmille vettä. Siihen jätti hän
sammion toistaiseksi.

Rosina kuuntelee kujalla saunalle päin.

Niin, hän on kovin miettiväinen ja suruissaan.

Ei kuulu nyt saunalta enää vastojen lätinää, hyväilevästä löylystä,
eikä naisväen kirkumista.

Nyt saunan ovea avataan. Erottaa Repekan itkeskelyä: tupaan tahtoo
Repekka, saamaan lilliä ja sitten mammimaan.

Kodassa kolisee kiulu muuripataan: ottavat kuumaa vettä ... tyhjentyvän
padan pohjalta. Pata kumisee, ja vettä läiskähtää permannon kalliolle.

Ja taas sulkeutuu saunan ovi, jonka kautta Rosina on kuullut
peseytyvien naisten ja tyttöjen ääniä.

Vieläkään ei Rosina lähde saunaan. Hän tarkkaa niitä peseytyvien ääniä,
pitää varaansa, milloin hän sinne voisi mennä. Tahtoo päästä Muttisen
neidin kanssa vähän puhumaan.

Rosina on kyllä häntä vihannut, ja vihaa vieläkin. Siitä asti kun
Rosina hänet ensi kerran näki, viime kesän alussa. Sinä kesänä oli
Aapeli ahdistanut pahimmin Juutasta, ja Rosinahan oli luullut tuon
neidin yllyttäneen herraa sellaiseen. Mokoma, jonka Rosina huomasi,
ennenkuin oikein vakoilikaan, elävän Muttisen kanssa ... elämää:
vihkimättä. Yksin Maunon Pertassakaan ei vihkimättömyys ole Rosinasta
hyvä, vaan paha se on: mitä se sellainen? Mutta Pertan pään ovatkin
köyhän onnettomuudet sotkeneet, ja elämästään saa Pertta itse kärsiä.
Kun taas pohatoilla: mikä pakko niillä on heittäytyä riettaiksi?
Tahtovat rietastella. Eikö niille kukaan siitä mahda mitään? Mutta
köyhien hairahdukset ovat heti ihmisten hampaissa...

Se neiti oli häijy ... menneenä kesänä... Ei puhellutkaan...

Mutta herran ruuista se kuitenkin piti huolta. Ja juoksi oikein omin
jaloin kylissä ostelemassa Muttiselle munia ja kaloja, jopa varasi
niitä talveksikin. Niin, Muttisen pyykinkin se pesi, ihan tosissaan:
kolmesti seisoi huvilan rannassa aamusta iltaan pesupunkan ääressä,
pitäen savuavaa tulta padan alla. Ja se hautoi paitsi olkapäänsä
kipeiksi auringonpaisteessa kätensäkin haavoille. Se oli Rosinasta
ihme ... ja hyvä. Ei tämä ihan herrastava ollut, se on totta, vaikka
kuului koulutkin käyneen. Ei Rosina ollut tottunut moiseen niistä
neideistä, joita oli käynyt joskus Muttisella. Ei varsinkaan hänen
rouvastaan: sehän ei saanut unta koiranhaukunnalta öisin eikä kanan
kaakatukselta aamuisin. Täältä mökiltä asti ne äänet häntä muka
häiritsivät. Siksi, ettei hän tehnyt työtä, vaan makasi kello kymmeneen päivällä
... Ja vaativakin se oli Saaralle, joka häntä vähän aikaa
joutui passaamaan.

Ilkeä oli tämäkin neiti viime kesänä. Ei antanut itseään lähestyä:
kerran Rosina tarjosi hänelle ystävyyden halusta täällä mökillä
vastapaistettua leipää lämpimäisiksi, mutta se ei kelvannut...

Tosin neiti parin päivän kuluttua koetti selitellä Rosinalle, ettei
herra anna hänen ottaa lämpimäisiä...

Eikä Rosina sitten ollut enää noille ylpeille ja heidän omasta
mielestään paremmille tarjonnutkaan. Kun kerran tarjoaa, sitten suu
kiinni.

Työn tekemisen ja rahalliset asiat se mokoma kyllä ymmärtää. Mutta
varmaan se on yllyttänyt Muttista ahdistelemaan Käkriäistä, päästäkseen
itse täällä isännöimään.

Siksipä ei Rosina ollut jaksanut pysyä menneenä talvena haukkumatta
tätä neitiä vieraillekin, ketkä sattuivat Putkinotkon mökissä käymään.
Yhä pahempaa odotti neidistä, jos se tänä kesänä tänne tulisi.

Mutta kuinkas kävi tänä iltana?

Minkäslainen tuo neiti nyt oli...? Ja olipa itse pompommiherrakin.
Rosina odotti melkeinpä viimeistä iskua, kun herra yhtäkkiä ajoi
lahteen ja joutui tuvan luokse, jonka seinät huutavat kontrahtiin
vetoamista. Mutta vielä ei herra hiiskunut kontrahdista mitään,
niinkuin viime syksynä.

Eikä se ollut puhunut niistä asioista myöskään Juutakselle saunassa,
sen kuuli hän ohimennen mieheltään. Taikka ei liene Muttinen vielä
ennättänyt, koska Juutas sanoi osanneensa kääntää asiat niistä jutuista
syrjään.

Mutta herra oli antanut namusia lapsille. Hm, namusillahan ne nyt
köyhien mahat täytetään. Mutta hyvä merkki sekin. Aikoihin ei ole ollut
niin: namusensa pidätti herra ... kostaakseen, hihii. Mutta kuinkas
Muttinen nyt muuttui tällä tavoin? Ja neiti oli ollut Rosinalle enemmän
kuin ystävällinen. Epäillyt oli Rosina häntä, kun hän silitteli Repekan
poskea ja kehui lasta kauniiksi.

Sitten oli Rosina kuullut neidin niityllä neuvovan Lejalle, mistä
lehmät löytyvät. Pieni asia, mutta...

Ja viimein olivat Rosina ja neiti jääneet kahden kesken tupaan. Muut
naiset lähtivät tekemään kylpyvastoja. Oli neiti jutellut paljonkin:
minkälaista on herran talolla kaupungissa, ja että sauna se on
sielläkin, vaikka se herra pitää enemmän näistä maalaissaunoista, ja
muuta.

Sitten tahtoi neiti maistaa leipiä, joita Rosina silloin juuri veti
uunista. Rosina sanoi, että saahan tuon vaikka koko limpun. Neiti
kiitti lämpöisesti.

Eikä herrakaan ollut murahtanut, neidin hänelle näyttäessä saamaansa
leipää. Käskipä neitiä siitä muka niiailemaan.

Rosinan sydän on lämminnyt. Sallittaisiinko heidän elää yhä
Putkinotkossa? Jos tuon tuvan nyt tosiaan voisi hommata kuntoon. Jos
Mauno ottaisi jouduttaakseen Juutasta siihen työhön! Jos he
yrittäisivät, miehet, niin Muttinen kai leppyisi. Yrittäisivät sen
verran, että korjailu olisi edes alulla Muttisen lähtiessä takaisin
kaupunkiin, hyvänä enteenä Muttiselle.

Ja sittenpä voisi tuvan rakennuttaa loppuun vaikka vierailla,
syyskuulla... Näistä uusista hommista saaduilla rahoilla.

Ne uudet hommat alkavat nyt ... viimeinkin.

Mutta tuskin ne ovat päässeet alkuun, niin nekin tuovat Rosinalle uutta
huolta. Nyt vasta suuntautuu ajatus siihen, mihin ne voivat viedä:
kaikenlaisiin ikäviin rettelöihin, ruununmiestenkin kanssa...

Ja häpeään ehkä.

Mutta eihän Rosina muuta voinut! Tällaisella perheellä olisi nälkään
näännytty. Lapsia! Ja ne niistä, joista pitäisi apua jo lähteä,
millaisia ne ovat? Älykäs ja reipasluontoinen Ananias ... kun siitä
tulisi reilu mies! Mutta nyt se joutuu jo näihin hommiin avuksi. Entä
Saara!

Se Saara!

Rosinan mieli myrtyy Saaraa ajatellessa. Saara oli ollut kaivelemassa
hänen kaupunkinyyttiään illemmalla, äidin mennessä lypsyltä tupaan.
Saara oli silloin tuvassa yksinään. Maunon Pertta ja Sanelma, joiden
mukana Saara oli tullut vastoja tekemästä, seisoivat pihalla ja
juttelivat Muttisen kanssa. Saara penkoi nyytistä niitä Rosinan
rohtopulloja, se kun aina kaikkea kaivelee. Oli saanut käsiinsä paitsi
korpinrasvoja ne tipat. Rosina oli siepannut ne häneltä pois. Mutta
Saara oli sanonut, että mitä noista peittelee, kyllähän ne tietää: mitä
muka tuollaisilla, ei niistä mitään apua lähde. Rosina kysyi, että
mihin niistä ei lähde apua. Mutta Saara ei ollut enää vastannut. Oli
vain kääntynyt selin ikkunaan, ja siinä seisonut. Eikä Rosina ollut
voinut enää kysellä lisää, niin ovat tällaiset asiat ilottavia, äidin
ja tyttären välillä. Ei lyhyeen tuokioon. Mutta kuitenkin tahtoi hän
tietää jotain. Kuitenkin hän tiukkasi Saaraa vastaamaan, onko totta
mitä Maunon Pertta sanoo, että Saara on rypenyt miesten kanssa? Saara
nytkähytti pystäjä olkapäitään, ei tunnustanut mitään. Ja rupesi
nyyhkyttämään.

Illan taivas paistoi keltaisena. Päivä oli kyllä mennyt Saaralta
rupatellessa, mutta hiljainen ilta toi tuumimisen. Kitkeriä muistoja
tervahöyrystä, jossa hän oli pitänyt lystiä sen yhden laivamiehen
kanssa, mutta josta hänet oli ajettu pois. Ja sitten tuli
viimekesäisestä naurusta itku. Eikä se laivamies tule ottamaan häntä,
mutta vain kirjeissään latkuttaa. Saara oli tänään yrittänyt päästä
teeterskaksi tavatakseen häntä satamissa, joskin myös tämän ikävän
kotielämän vuoksi. Ja oli heittäytynyt sitä varten Eeli Persikan
kynsiin. Mutta Lutmitvuorelta lähtiessään ei Persikka ollut luvannut
mitään, se rutkale.

Nyt oli Rosina vaipua maan alle, kun Saara lopuksi sanoi, että itsehän
äiti oli lähettänyt hänet sinne tervahöyryyn. Syytti Rosinaa, samalla
kuin myönsi tällä syytöksellään todeksi Maunon Pertan ja muiden jutut.

Enempää ei Rosina tahtonut kuulla. Ei voinut, oli se kuultava mitä
tahansa. Aavisti äidille kaikkein surullisinta ja katkerinta. Ja hän
käski Saaraa nopeasti olemaan hiljaa, ettei olisi puhunut lisää, kun
Juutaskin tuli tupaan. Juutas tuli etsimään papereita tupakkoihinsa.
Rosina ei vastannut Juutaksen kysymykseen, mitä hän Saaralle muka
motkotteli, vaan pujahti konttoriin, kantamaan pöytään illallisruokia.
Pertta Kinnunen näet tahtoi syömistä.

Ja vieläkin myyttäisi Rosina Saaralla viinoja, jos se tosiaan saisi
paikan oikein laivassa.

Mutta...

Niin se käy ... kohtalo kuin sallittu...! Tällaisia niistä lapsista
tulee.

Ei, ei tahtoisi Rosina niitä lisää.

Hyst! Rosina, joka kuuntelee kaula pitkällä korsun takana saunalle päin
ja kokoaa toisella kädellä ääntä korvaansa, erottaa, miten mummo etsii
nyt kodassa keppiään. Mummo voihkailee jotain ... kenelle? Leja kuuluu
antavan hänelle kepin. Ja sitten kömpii mummo kynnyksen yli
puolipukimissa ja istahtaa saunan edustalla kivelle ja ähkii:

”Hoh, hoi.”

Leja pyytää Maunon Pertan Sanelmaa viemään lapsia tupaan siksi aikaa,
kunnes sauna raivataan yökuntoon. Ja pikku Sanelmaa käskee hän
muuttamaan tuvassa Repekalle toisen mekon. Sanukka juoksee alaveräjälle
ja kiipeää pihalle.

Sitten lähtee saunasta iso Sanelma, kantaen Repekkaa ja taluttaen
Esteriä. Ja Maunon Perttakin röijyä päälleen pujotellen.

Kun Pertta on kadonnut aittojen taakse, pönkittää Rosina vielä läävän
välikön oven, jonka edessä hän seisoi, pönkittää seipäällä eikä tuolla
hirmuisella hirrellä. Ja kiiruhtaa saunalle. Sanoo kodassa Lejalle
joutaneensa viimein hänkin, ja kysyy, onko se neidin selkä edes pesty.

Ja onneksi se ei olekaan vielä pesty. Leja ammentaa vettä padasta
neidille, joka istuu saunassa alhaalla. Leja aikoi juuri ruveta sitä
pesemään. Mutta nyt tahtookin Rosina pestä neidin. Hän sanoo, että
Lejalla on muuta hommaa vielä: haettava saunaan pikku Luukas, sillä
pitäähän sille Luukkaallekin kylpy, ja sitten olisi Lejan kannettava
heiniäkin aitan ylisille, Maunon väelle. Ja Maunolle... Missäpä Mauno
muuallakaan sitten ... nukkuu. Saara pukeutuu kodan penkillä. Häntä
kehottaa Rosina lähtemään Lejan avuksi, kehottaa ystävällisesti...

Ja kun sitten Leja ja Saara ovat menneet ja Rosina on saunassa, eikä
kodasta kuulu enää mitään, tahtoo hän puhua neidille, jonka pyöreää
selkää hän pesee, huolellisesti ja hitaasti. Leja tuo pikku Luukkaan
äidille, ja lähtee uudestaan pois. Rosina nousee lauteille ja istuu
siellä, polvellaan pieni Luukas. Se ei itke, vaan ainoastaan yhkii ja
katselee tyytyväisenä, miten puolin äiti häntä käänteleekin,
repsuttaessaan häntä pehmeällä vastalla, asetellen vatsalleen tai
selälleen. Mutta yhtäkkiä keskeyttää Rosina Luukkaan kylvettämisen ja
puhkeaa itkuun. Ja kun Lyygia kysyy, mikä hänellä on, sanoo hän, lapsi
laihoilla polvillaan, että hän luulee olevansa niin. Ja tämä Luukaskin
on vielä niin pieni. Ja se on jälleen puutteen lisä. Ja Rosina on
koettanut kaikkea... Eikä taida mikään auttaa siinä? Eikä kukaan häntä
auta. Ja neiti on ollut Rosinalle niin hyvä. Ja neiti on oppinut,
lukenut kirjoja...

Lyygia ymmärtää, mitä Rosina tarkoittaa.

Lyygia on lukenut: kirjanpitoa, keittokirjoja ja kauniita romaaneja.

Ja mitä hän tällaiseen? Jos hän ei saunan lämmöstä muutenkin
punottaisi, niin hän punastuisi.

Oh, jos hän osaisi jotain, hän, jolla mielipahakseen ei ole lasta, kun
Muttinen ei hänelle sitä onnea anna, se itsekäs ja omituisen synkkä
pohjaltaan, niin hänkö tällaisia kauheita. Ja Rosinalle! Herra Jumala,
Rosinahan voisi puhua pitkin koko Kenkkuinnientä ja maailmaa! Ei, ei,
ei mitään, eikä hän tiedä mitään. Yleensä hän epäileekin talonpoikia:
nehän puhuvat toisista ihmisistä pahaa vielä paljon enemmän kuin
sivistyneet.

Rosina selittää vähän lisää.

Ei, ei ymmärrä Lyygia, mitä Rosina tarkoittaa. Alkaa lohdutella
suruissaan, että minkäs sille voi. Täytyy vain ponnistaa ... elää.
Silloin ei Rosinan auta muu kuin ruveta leikinlaskuun ja sanoa, että
minkäs sille. Kun se Juutas onkin sellainen mörikkä ... kyntömiehen
työn se osaa, hihii. Ja minkäs Rosina puolestaan luonnolleen...

Ja sitten huutaa Aapeli Lyygiaa, joka onkin menossa kotaan. Muttinen
sanoo pihalta, että on jouduttava, sillä tässä saatetaan vilustua.

Lyygia pukeutuu nopeasti.

Muttinen istuu nyt tuvan portailla. Pois hän tuli pirtistä, hautomasta
itseään kuuman takan kupeeseen. Siinä hän lämmitteli sen aikaa kun
Käkriäinen asetteli tupakoitaan uuniin, asetteli pistäen välillä
piippuunsa ja sytytellen sitä ... tulitikku räsähti ja valaisi hetkeksi
hänen naamansa, jossa pienet silmät kiiltelivät syvällä koloissaan. Ja
luudanvarrella uunia sorkotellen jutteli Käkriäinen tupakoiden
viljelemisestä; miten ne on sonnitettava lujasti, ja miten kukkia
niistä nypittävä, ja katkottava varkaita: varkaat ovat haaravesoja. Jos
varkaita ei ota pois, niin silloin ei tule se ihan paras tupakka. Mutta
eipä noita ole Käkriäisellä tullut tarkoin katkotuksi, kelpaavat ne
hänelle tällaisetkin tupakat, varkaineen. Mutta kukat hän on nyppinyt
ja poltellut piipussaan muun tupakan loppuessa. Kitkeriä ne ovat, mutta
niistähän se voima lähteekin...

Ananias ja Mauno ovat istuneet aterioimassa pimeässä tuvassa, sillä
lamppu on ollut saunassa. Jopi on vahtinut Luukasta, syöden leipää ja
piimää.

Mutta kun Juutas viimein on mennyt pöydän ääreen, ja myöskin Malakias
tullut Topin kanssa illalliselle, kietaisi Aapeli yhtäkkiä
ryssänpaitansa lujemmin ympärilleen ja lähti portaille mutisten:

”Voi turkkilainen ... kuin ukkosen tappama pirunraato.”

Juutas naurahti:

”Hähä.”

Kyllä hän kuuli tuon Muttisen mutinan, joka oli samanlaista kuin usein
ennenkin. Että Malakias ja Topi ... ja hänkin, itse Juutas. Ja hänen
teki mielensä naurahtaa sitä kuullessaan takaisin, harmista.
Naurahtikin jo. Mutta ei hän nyt virkkanut Muttiselle enempää.
Hiljalleen ainoastaan mörähti Maunolle ja pojilleen, kun herra jo istui
ulkona portailla, mörähti piimätuoppiin, josta juuri ryyppäsi, niin
että kärpäsparvi pörähti siitä hänen silmilleen. Käkriäinen mörähti:

”Herrat ... niillä se on ... tuoksuva nenä.”

”Porvaleilla!” virkahti Ananiaskin.

Ja sitten vilisti pieni musta Sanelma tupaan. Ja Maunon Pertan Sanelma
kantoi alastoman Repekan portaille, laski hänet sylistään siihen ja
käski juoksemaan sisään. Aapeli kysäisi, katsellen Repekkaa, joka teki
unesta ja saunasta väsyneenä portailla itkua:

”Eikös sinun ole vilu? Oletko sinä pikkuinen poika?”

”En oo’”, äännähti pikku Repekka. ”Mie oon tyntymättäin talvettu.”

Maunon Pertta, joka myöskin joutui mökin ovelle, sanoi:

”Mikä olet?”

Maunon Pertan Sanelma vastasi:

”Sanoi olevansa syntymästänsä salvettu.”

Jopin ääni inahti hämärästä tuvasta:

”Se onkin sitten, se Repekka ... kuin mikä ... itse Ruuna-Mikko.”

”Mikä?” kysyi Aapeli korviaan höristellen.

Topin ääni jatkoi Jopille:

”Tai itse olet! Itse pelkäät kukka-rroitasi ... luulet ha-rrakan vievän
saunatiellä.”

”Niin, kun äiti ja isommat pelottelevat!” puolustautui Jopi.

Leja pujahtaa nyt Muttisen ohitse tupaan, jonne pikku Repekka on
mennyt, keikutellut. Siellä Repekka inttää Lejalta lilliä. Ja Leja
pukee pikku siskoaan, juttelee siinä ohella:

”Niin ... niinhän se Jopi-parka ennen. Mutta eihän se nyt enää. Ennen
kysyi, miksi ei Sanukalla ole sellaisia kuin hänellä. Niin äiti sanoi,
että ne oli harakka vienyt. Ja sitten ... Jopi niitä peitteli.”

Jopi sanoo:

”Niin ... mutta en minä mikä Ruuna-Mikko.”

Maunon Pertta huudahtaa:

”Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko!”

”Mikä se on?” kysyy taas Muttinen.

”Juutaksen tuttuja, könttyrän”, vastaa hänelle Maunon Pertta.

”Häh? Juutaksen?” örähtää Käkriäinen. ”Joutavia ... ne sellaiset jutut.
Painavat ... vanhan naulan ja ison kiven.”

Aapeli utelee, ovelle tullen:

”Mi ... mikä se sellainen?”

Saarakin joutuu tupaan...

”Sille miehelle kävi helvetin hullusti!” sanoo Maunon Pertta. ”Viinaa
joivat, holkkivat. Toisten ukkojen kanssa humalassa! Se sen tietää, tuo
Juutas. Se tietää! Se on...”

Käkriäinen örähtää jotain. Mutta sitten ei hän malta olla kertomatta.
Jos Maunon Pertta sitä rupeaisi kertomaan, niin se voisi johtua
sanomaan, että Juutas itsekin ... viinojen kanssa. Tarinassa näet
puhutaan viinasta. Siihen ei Käkriäinen nyt tahtoisi koskettaa. Koko illan
hän on sellaista juuri välttänytkin. Mutta mitään takeita ei ole
Maunon Pertasta, molskaajasta. Ei, parempi on itse kertoa, etujensa
mukaisesti. Ja Juutashan se osaakin tarinoida.

Käkriäinen huudahtaa:

”Mitäs sinä, Pertta, että joivat muka, holkkivat! Eivätkä holkkineet...
Kun ryyppäsivät. Eikä se minun tuttujani, Pertta, se Ruuna-Mikko.
Tunsivat sen muutkin, sen ukon. Niin mitenkäkö se sitten oli?
Odotahan... Näin se oli.”

Käkriäinen on hetken vaiti, ja naurahtaa ja kertoo:

”Heh ... yhdessä talossa siellä entisillä asuinmailla ... kestikievarin
mökissä silloin oltiin... Silloin ennen. Niin yhdessä talossa isännät
ryyppäsivät ... viinaa... Kun viinaa saatiin siihen aikaan polttaa,
nythän sitä ei saa. Kova on laki, tiilenpäitä siitä lukemaan joutuu.
Mutta ennen saivat vapaisuudessaan polttaa. Niin olivat isäntämiehet
sitä keitelleet, mokomaa. Ja siinä talossa ryypänneet, pulskassa, monta vuorokautta
yhteen lateriin. Meneehän siinä pää sekaisin sellaisessa,
se on sellainen luokka... Niin tuota, se on sellainen aihe ... että
yhdeltä isännältä oli loppunut viina. Oli juottanut vieraille omansa,
oli sen talon isäntä. Ja mitenkäs hän? Hän ei kuin rehlehtieraamaan
naapureilta viinaa. Sanoi toiselle, että: Anna, veikkaseni, minulle
kannu viinaa. Ja että sinulla on kotonasi, mene hakemaan. — En anna,
sanoi toinen. — Anna veikkaseni, rukoili se, jolta oli viina
loppunut... Ja niin kauan rukoili, että yksi naapureista sanoi sille
isännälle: Saat sitä, ja saat kaksi kannua, jos annat salvaa itsesi.”

”Voi p—rrkele!” sorahuttaa Topi.

”Nii-ni!” vahvistaa Käkriäinen ja vaikenee.

Aapeli nauraa ja kysyy:

”No, entäs sitten?”

”Ja se tapahtui!” huudahtaa Juutas.

”Tapahtui?” ihmettelee Muttinen.

Käkriäinen jatkaa:

”Nii-ni: kun toinen kauan rukoili viinaansa, eivätkä toiset ensin
antaneet. Mutta se lupasi heille ainoastaan toisen killunsa.”

Ananias ja Maunokin nauravat. Maunon Pertta tyrskähtää.

Juutas Käkriäinen jatkaa:

”Mutta kun heidän piti rehlehtierata sitä toista ... niin puukko
luiskahtikin, ja menivät molemmat. Emäntä oli ollut ruokia isännille
uunista vetämässä, ja kun näki, mitä ne miehet rehlehtierasivat,
killuja, niin se säikähti ja huusi. Ja sitä huutoa se lienee hänen
miehensä pelästynyt, ja silloin puukko luiskahti, ja hehheh ...
molemmat menivät.”

Syntyy hiljaisuus. Aapeli kuuluu siunailevan ja viheltävän. Jopin kimeä
ääni kysyy nyt:

”Entäs sitten?”

”Sittenkö?” vastaa Juutas Käkriäinen. ”Mitäs ... sitten. Sitoivat
kilkit ... ja hän sai kaksi kannua viinaa. Ja sitten ryyppäsivät.”

”Se on vale”, huudahtaa Maunon Pertta.

”Ka, ka! Valeko?” hokee Käkriäinen. ”Kun olen itse nähnyt miehen.
Tuttunsa olen. Vanha ukko, kuusissakymmenissä, elää vieläkin. Kaikki
hänet tuntevat. Sanovat Ruuna-Mikoksi. Siitä se on sen nimi.”

Maunon Pertta huudahtaa:

”Vale, että ... tai jos lie. Ne ryyppäsi. Ruuna-Mikko! Ruuna-Mikko! Hyi
saakeli!”

Lyygia tulee tupaan, kainalossa leipä, jonka hän haki juuri aitasta.
Hän kysyy, mitä Muttinen nauraa. Aapeli hirnahtelee vain.

Ja Lejan huuto kajahtaa ulkoa, ensin heikompana ja sitten kiljaisten.
Leja käskee Saaraa ja Topia mukaansa niitylle, tuomaan Maunon väelle
makuuheiniä. Maunon Pertta hoputtaa Saaraa, sillä hän itsekin lähtee
Sanelmansa kanssa ladolle. Ja pikku Sanelma ei sano rupeavansa yksinään
pentuja vartioimaan, vaan juoksee hänkin Topin ja naisten perästä ulos.
Tupaan jäävät ainoastaan miehet ja pikku tytöt.

Myöskin Muttinen ja Lyygia tekevät lähtöä, sillä Aapelihan tahtoo
päästä lämpimikseen kävelemään. Ja niinpä toivottavat he kaksi
Käkriäisille ja Mauno Kypenäiselle hyvät yöt ja katoavat mäen töyryn
taakse, Aapeli ensin ja sitten neiti kantaen lakanoita ja hyvältä
tuoksuvaa leipää. Tuskin he ovat menneet tuvasta, kun Mauno työntää
puukkonsa tuppeen ja sanoo:

”Nyt, Ananias ja Juutas, sitä lähdetään.”

”Ja me lähdetään!” vahvistaa Ananias nousten pöydästä. ”Mitäs se kello
on?”

Ananias raapaisee tulta ja katsoo. Kello on kymmenen.

Pikku Jopi kysyy:

”Niin tuulaalleko lähdette? Isä ... laskekaa mukaan.”

Malakiaskin sanoo verkalleen:

”Jos ... minäkin...”

Mutta silloin Mauno äännähtää:

”Sinä... Meidän Sanelma tulee mukaan, haha.”

Käkriäinen hokee:

”Kyllä, kyllä lähdetään. Mitäs, Jopi ... kotiin jäät, lepäilemään.
Lähdetään ... kunhan tässä ensin tupakat...”

Juutas hommailee tupakoitaan uunista.

Mauno on jo mennyt pihalle. Ananias ottaa orrelta pyssynsä. Käkriäinen
pistää poskeensa mällin ja hyväilee ja lohduttelee siinä vielä pikku
Repekkaa, joka tahtoo mammimaan. Ja sitten ontuilee Käkriäinenkin
Ananiaksen ja Maunon perästä pihalle, jossa tuskin erottaa Ananiaksen
pyssynpiippua.

Rosina tulee saunasta.

Yläaitan ovella sälyttää Mauno Juutaksen selkään suurta jauhosäkkiä.
Ananias on alempana aitan edessä: sovittelee atrainta ja tulikouraa
olkapäilleen. Hurja ja Jopi ovat juosseet Ananiaksen luokse. Rosina
huomaa siinä Jopin. Ja hän on hyvillään, ettei Jopi ole Maunoa ja
Juutasta katselemassa. Rosina pyytää Jopia menemään saunaan,
vartioimaan pikku velimiestä kunnes äiti tuo sinne tyssitkin. Ja kun
Jopi sanoo, että onhan saunalla mummo, niin Rosina käskee häntä. Ja
äidin poika totteleekin, tosin melkeinpä itkemäisillään.

Nyt rientää Rosina yläaitalle ja supattaa Maunolle, eikö tätä voisi
tehdä kuitenkin ilman Ananiasta. Mauno hymähtää vain, ja alkaa mennä
Juutaksen perästä, joka tallustelee keskellä pihaa, raskaan säkin alla.
Vielä varoittaa Rosina huokaisten Maunoa pitämään silmänsä auki ...
ensin, kun he koluuttavat siitä tiinua läävän ovelta, ettei mummo
huomaisi. Ja kehottaa sanomaan mummolle, että he menevät tuulaalle,
niinkuin menevätkin.

Rosina katsoo hetken miesten menoa.

Ananiaksen hahmo vilahtaa saunan ohitse. Samoin Maunon, läävälle ja
korsulle päin. Juutas painui säkkeineen rantaan.

Repekka itkee tuvassa. Se juoksee portaillekin itkemään. Rosina vie
hänet sisään.

Siellä lyyhähtää Rosina lattialle pikku Repekan eteen, joka pyrkii
syliin.

Malakias syö yhä, kalanruodot ratisevat hänen hampaissaan. Taivas on
luoteisen puolelta samea. Kaakossa päin hohtaa kellertävä kuu.

Omaa syöntiään ei Rosina muista. Päivä on mennyt, helteineen ja
puuhineen.

Aletut uudet puuhat tuovat painavaa huolta. Mutta täytyy otella.

Miksi se kana oli kuollut juuri tänään, jolloin näitä alettiin?

Ei, ei ollut neidistäkään Rosinalle apua. Ei tahtonut auttaa! Sillä
kyllä se ne tietää, herrasihminen ja kouluja käynyt. Se ei tahtonut.

Ainainen epäilys ja vihakin parempia kohtaan tuikahtaa Rosinan
sydämessä.

Yksin hän on tässä perheensä puolesta taistelemassa. Jos ei häntä
olisi, ei apua muutakaan ... mistään. Apua näille ... hänen omalle
lihalleen ja verelleen.

Yksin sallittuakin vastaan kamppailee.

Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä,
silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen
suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan,
saunaan. Sanoo Esterinkin kantavansa, toisella käsivarrellaan. Ylen
hellästi huokaisee hän ja naurattelee pikku Repekalle:

”Oletko sinä ... oletko sinä äidin tyttö? Oletko sinä minun kultaiseni!
Voi pikkuistani! Oletko, oletko sinä äidin pikkuinen p—eru?”

Uninen pikku Repekka ynisee puolittain iloisesti:

”En mie oo äitin pielu.”