Kerran kun matkustin oli minulla eräs neljätoista vuotias, utelias
poika toverina. Se on kyllä paha, kun melkein kaikkien kertomusten
pitää alkaa noilla sanoilla, mutta mitäpä sitä ihminen paljon näkee
oman huoneensa seinien sisällä. Tosin löytyy sielläkin paljon vaariin
ottamista perheellisen elämän piirissä, mutta se on paremmin yksityistä
laatua, jonka lähteet pian ehtyvät. Ilman sitä, perhe ei ole kansa,
joka vasta luopi kokonaisen kuvan omasta itsestänsä. Jos siis tahtoo
noita kuvien murusia — jotka ovat kovin moninaisia — kokoilla, täytyy
sen tapahtua itsensä kansan keskellä ja sinne ei tule kukaan, jos ei
liiku joskus kotiliedettä edemmäksi. — Siinähän syy, jonka vuoksi usea
kertomukseni alkaa: ”Kerran kun matkustin” j.n.e.
No niin. Kesä oli kauniimmallansa ja puolentoista penikulmainen taloton
taival oli edessämme. Varhainen aamu oli taipaleelle lähteissämme ja
ilma oli mitä ihanin. Taivas oli peitetty puoleksi lämpymän näköisillä
pilven hattaroilla, joiden lomista kesäinen aamu-aurinko loi valoa ja
lämpöä. Kastepisarat kiiltelivät auringon valossa puiden lehdillä ja
kukkien vielä puoleksi ummistuneilla tertuilla niin kirkkaasti kuin
timantti. Lämpöinen etelätuuli puhaltaa huhautteli tuon tuostakin,
josta puut ja koko kasvikunta huojahteli ja nuokahteli, ikäänkuin ne
olisivat sanoneet: ”hyvää huomenta, suuri Luojamme!” Minä istuin syviin
mietteisin vaipuneena tuossa luonnon ihanassa helmassa. Minä mietin
luonnon kauneutta ja Luojan suurta hyvyyttä ihmisiä kohtaan. Minä
mietin heidän kiittämättömyyttänsä kaikesta hyvyydestä, jonka Luoja oli
ikäänkuin heidän käsiinsä laskenut, sanoen: ”tulkaat ja ottakaat”.
Kuinka moni käsittää heistä sen, että ”kaikkinainen hyvä anto tulee
valkeuden isältä”; kuinka moni heistä osoittaa totista rakkautta
lähimmäistänsä kohtaan, joita Jumala on niin runsaasti jokaiselle
antanut, juuri sitävarten, että ihmiset toisiansa rakastamalla
osoittaisivat Jumalaakin rakastavansa.
Noita miettiessäni olin niin vaipunut omiin ajatuksiin, etten huomannut
matkassa olevanikaan, jonkatähden hevonen sai kulkea oman tahtonsa
mukaan; sekin näkyi käsittävän, että nyt on miettimisen aika, sillä se
käveli vaan hiljaksensa, korvat topallaan, silloin tällöin katsellen
sivuillensa, ikäänkuin kysyäkseen: ”joko nyt lähdetään?” Poika lienee
myös vaipunut omiin mietteisinsä, huomattuansa, etten minä ollut
puhetuulella. Kaikkien noiden tähden syntyi syvä hiljaisuus, ettei
muuta kuulunut kuin kärryn ratasten hiljainen hyrinä ja ratina
hiekoitetulla tiellä. Kun vielä lisäksi otamme lintujen aamulaulut ja
viserrykset ja jonkun liian likellä tietä olevan linnun pyrähdyksen
lentoon, niin on kaikki kerrottu, mikä tuota hiljaisuutta häiritsi.
”Mistä te saatte aineita kirjoituksiinne, kun niin paljon
kirjoittelette yhtä ja toista?” kysyi poika yht’äkkiä, äänettömyyden
katkaisten ja katsoen kysyvästi minua silmiin.
Minä kavahduin, niinkuin unesta tuon kysymyksen kuultuani, mutta
käsitin kumminkin kysymyksen.
”Koko luonto, se on: koko maailma, jossa asumme, on kuin suuri
kuvakirja, täynnä Luojan viisautta, rakkautta ja hyvyyttä. Ihmiset maan
päällä ovat monipuoliset ja monenlaiset, sillä melkein niin monta eri
luonnettakin on ihmisissä kuin ihmisiäkin; noita kaikkia kuin kokee
katsella ja tutkistelee, löytyy niissä kyllä aineita paremmillekin
kirjoittajille kuin minä olen”, sanoin pojalle.
”Enhän minä näe noissa mitään erinomaisempaa”, arveli hän.
”Sinun silmissäsi on kai sitten vielä jotain vikaa.”
”Ei suinkaan, sillä näenhän minä lukea jos kuin hienoa pränttiä ja
kirjoitusta.”
”Koetasta katsella nyt silmilläsi ja kuunnella korvillasi, näetkö ja
kuuletko mitään!”
Poika katseli ja kuunteli.
”En minä näe enkä kuule mitään”, sanoi poika.
”Etkö puitakaan metsässä?”
”Niitä näen.”
”Minkälaisia ne ovat?”
”Ne ovat suuria, siroja puita.”
”Mutta ajattelepas, jos noita puita ei olisikaan, minkalainen olisi
silloin maailma mielestäsi?”
”Sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mutta nyt huomaan, että jos
ei puita olisi, niin tämä maailma olisi peräti kolkko ja ikävä.”
”Näetkö tuota, joka tuolla puun oksalla istuu, tuommoinen pikkunen
nyttyrä?”
”Näen, se on pikkunen lintu.”
”Mitä se tekee?”
”Laulaa.”
”Miltä sen laulu kuuluu korviisi?”
”Se kuuluu niin kauniilta.”
”Jos ajattelisimme, ett’ei noita lintuja olisikaan?”
”Tämä maailma olisi silloin niin...”
”Tämä maailma olisi mitä niin?”
”Ikävä”, sanoi poika, nähtävästi vähän häpeissään, kun ei ollut tuota
ennen käsittänyt.
”Sinä käsitit siis metsässäkin jotain?”
”Käsitin; voi kuinka jaloa ja kaunista!”
”Niinhän se on; kaikkialla näkee ihminen jotain jaloa, jotain kaunista,
kuu vaan hänen silmissään ei ole mitään vikaa. Katso noita kauniita
petäjiä, jotka ikäänkuin toistensa kilvalla pyrkivät suorina ja uljaina
korkeuteen: minkä hyödyn ne antavat ihmisille, mistä rakentaisimme
huoneemme, mistä saisimme taloutemme tarvekalut, millä lämmittäisimme
huoneemme, millä kypsentäisimme ruokamme, jos ei metsää olisi?”
Samassa tuli näkyviin pieni metsä-lampi, joka oli aivan likellä tietä.
Rasva-tyynenä ja peilikirkkaana kuvasteli lammen pinta aamuauringon
valaisemana ympärillään olevia korkeita metsiä ja joitakuita kallion
nyppylöitä. Järven toisella puolen oli kesämajat, jossa karja suitsun
ympärillä märehtiä leuhkasi huolettoman näköisenä ja lypsäjät lypsivät
lehmiä ja kaatelivat maitoa saapuvilla olevaan isoon saaviin.
Paitaressu-lapset huiskivat kärpäsiä lypsettävistä lehmistä, lehdistä
tehdyillä huiskillansa, ja toiset kohentelivat suitsua, että siitä
lähtisi enemmän savua, joka sitten poistaisi syöpäläiset eläimiä
hätyyttämästä. — Sorsa uiskenteli lammen rasvatyynellä pinnalla
poikueensa kanssa, jonkatähden heidän jälkeensä ilmestyi veden pinnalle
silkkihieno väre.
”Näetkö tuolla mitään”, kysyin minä pojalta, osoittaen samalla
sormellani lampea kohden.
”Näen, siinä on pieni järvi.”
”Eikö muuta?”
”On siinä muutakin.”
”Mitä muuta?”
”Puita järven ympärillä.”
”Eikö mitään muuta?”
”Ja vuoren nyppylöitä.”
”Ja.”
”Ja — ja uiskentelevat sorsat.”
”Entä sitten?”
”Ja majat toisella puolen järveä, karjoineen, suitsuineen, lypsäjineen
ja lapsineen.”
Samassa pujahti erään niemekkeen takaa esille pieni venhe, jota
harmaapäinen vanhus melalla ohjasi erästä rytipehkoa kohden. Kun hän
pääsi rytikköä likelle, hypätä loiskautti siinä joku iso kala. Ukko
otti venheestään palasen köyttä, jonka toiseen päähän oli sidottu iso
kiven-mökylä. Hän laski kiven järven pohjaan ja sitoi toisen pään
kiinni venheen hankaan; sitten hän syötti pari onkea ja nakkasi ne
järveen.
Me tarkastelimme ukkoa onkinensa. Jo rupesi toisen ongen kuuluvainen
pullistelemaan ja viimein se meni aivan umpeen. Ukko rupesi onkeansa
hinaamaan ylös ja hän ketjautti aika ahvenen venheensä pohjalle, joka
siellä rupesi keppuroimaan ja päristelemään.
”Miltäs tuo kuva kokonaisuudessaan nyt näyttää silmissäsi?” kysyin minä
pojalta.
”Kauniilta.”
”Minä pelkään, että sinä niin vastasit sentähden, kun tiesit minun
semmoista vastausta odottavan; mikä kohtaus sinusta on kaunein?”
”Järvi.”
”Ethän ole maininnut mitään noiden korkeitten lammin rannoilla olevien
puiden ja vuoren nyppyläin kuvastuksesta veteen; katsopas! järvessä on
toinen metsä ja toiset vuoret.”
”Kah! Niitä en ole ollenkaan huomannut.”
”Etkö nyt huomaa, että silmissäsi on jotain vikaa?”
”Paljon, paljon, isä.”
Samassa ukko sivalsi toisen kalan venheesensä.
”Jos nyt ajattelisimme, ett’ei tuota lampea olisi olemassakaan?”
”Ennen olemme ajatelleet metsät pois, nyt järvet; kolkko, kylmä, ikävä
olisi ilman niittä tämä maa.”
Samassa alkoi kuulua paimentorven toitotus tuolta järven toisella
puolen olevalta kesämajalta ja samassa lähti lehmäkarja liikkeelle.
”Minkä osan nyt pidät kauneimpana tuossa näkynössä?”
”Kaikki yhteensä: järven tyynine pintoineen, poikiensa kanssa uivat
sorsat, hyppivät kalat, harmaa-päisen onkijan, kuvastavat metsät ja
vuoret, rannalla olevat kesämajat märehtivine lehmikarjoineen,
lypsävine akkoineen, paitaressu-lapsineen ja savuavine suitsuineen, ja
viimeksi liikkeelle lähtevät ja mylvivät lehmät, heidän paimenensa ja
toitottavat paimentorvensa; kaikki, kaikki on kaunista, jaloa ja
ihanaa!” huudahti poika vähän selvettyänsä.
Samassa tuli eteemme iso niitty ja iso saranoilla oleva portti oli
poikinpuolin edessämme, joka oli avattava, ennenkun niittyyn sisälle
pääsi. Niitty oli parhaassa kukoistuksessaan ja siellä täällä näkyi
viljeltyjäkin niittyjä, joissa hiirenhäntä- ja puntarpää-heinät vahvana
ja täydessä kaunistuksessaan seisoivat ja väliin ikäänkuin lainehtivat
tuulen hiljaisista henkäyksistä.
”Voi kuinka kaikki on kaunista!” huudahti poika kun tulimme keskelle
niittyä.
”Mikäpäs sinusta näyttääkään niin kauniilta?”
”Tää niitty.”
”Mikä osa?”
”Kaikki yhteensä: nuo monenlaiset pystössä sojottavat heinät kaikkine
monenvärisine ja laisine kukkineen, usioine kukkivine tuomineen ja
pihlajoineen, komeat putket kukka-terttuineen, jotka niin monta ilon
ainetta ovat minullekin ja muille lapsille antaneet, nuo hymyilevät ja
vahvat viljelysheinikot korkeine tupsuineen; nuo kaikki yhteensä
tekevät sen, että lumoavat minun kokonaan”, selitti poika innossansa.
”Oletko ennen kulkenut tätä taivalta?” kysyin häneltä, vaikka hyvin
kyllä tiesin hänen ennenkin kulkeneen.
”Olen; miksi sitä kysyitte?”
”Näitkö silloin sitä petäjikköä, johon nyt ensin tulimme?”
”Näin, mutta vaan niinkuin tavallista metsää sitä silloin katselin, sen
enempää sitä ajattelematta.”
”Entä metsä-lampea?”
”Näin senkin, mutta niinkuin ikävän metsälammen vaan: kaikki loiskivat
kalat, uivat sorsat, kuvastavat metsät ja vuoret, ja toisella puolen
olevat kesämajat olivat poissa: niitä en nähnyt laisinkaan.”
”Miltäs tämä niitty näytti silloin silmissäsi?”
”Ikävältä, kylmältä, yksitoikkoiselta, jonka pian olisin suonut
loppuvan kulkiessani, nyt taas soisin tätä piisaavan pitkästi, niin
kaunis on tämä nyt mielestäni.”
”Olihan kesä silloinkin kun tätä tietä kuljit?”
”Kesä ja yhtä kaunis kuin nytkin.”
”Mikä on siinä syynä kun kaikki muka nyt näyttää mielestäsi olevan
toisin kuin silloin?”
”Teidän puheenne.”
”Huomaathan nyt, että silmissäsi on ollut vikaa?”
”Kyllä sen nyt huomaan, että silmissä saattaa olla paljon vikaa, vaikka
vielä kuinkakin niillä näkisi. Sydämen silmien tarvitsee tulla
avatuiksi, ennenkuin luonnollisilla silmillä voipi kaikki asiat nähdä.
Niinkuin olen sanonut, olen ennenkin nämät nähnyt, mutta minä luulin
kaikki vaan olevan niinkuin niiden ollakin pitää.”
”Kaikki tosin ovat niinkuin niiden ollakin pitää, mutta kuka on ne niin
laittanut, että kaikki ovat niinkuin ne ovat?”
”Jumala, tietysti.”
”Hyvääkö vai pahaa on Jumala sillä tarkoittanut, kun Hän on kaikki niin
laittanut?”
”Vissimmästi hyvää.”
”Ja kenelle?”
”Ihmisille.”
”Onko siis Jumala hyvä tai paha?”
”Jumala on hyvä”, vastasi poika ja painoi päänsä alas.
”Mitä ihminen on velkapää Jumalalle tekemään kaikesta Hänen
hyvyydestänsä?”
”Kiittämään, kunnioittamaan ja ylistämään.”
”Voisiko semmoinen ihminen kiittää, ylistää ja kunnioittaa Jumalaa,
jonka sydämen silmissä on jotakin vikaa?”
”Ei, sillä hän ei tunne Jumalan hyvyyttä.”
Noita puhellessamme oli niitty jäänyt taaksemme, ja matka kulunut niin,
että nyt tulimme laajalle ja korkeahkolle mäelle. Tuolla mäellä näkyi
kylä. Kylä oli laajalla tasangolla, jonkatähden se näkyi tuolle mäelle
niinkuin panoraama. Iso, valtava joki virtasi kylän keskitse, joka
polvikkaasti hopeakirkkaana loikerteli jyrkkien törmiensä välitse. Joen
kahtapuolta seisoivat vankkana uljaat talonpoikien kartanot, milloin
harmaina maalaamattomina, milloin punaisiksi, valkoisiksi taikka
keltaisiksi maalattuina, paikoin ryöpsähti vesi joessa alas jyrkkiä
putouksia myöden vaahtoavina aaltoina, ikäänkuin joku poika viikari,
joka kyllästyneenä läksyjensä lukemiseen irti päästyään ilosta hyppeli.
Äkkijyrkällä jokeen pistävällä korkealla niemekkeellä seisoi Herran
huone kellotapulineen, uljaana ja ikäänkuin kilpaillen kumpi heistä
ulottuisi ylemmäs korkeuteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, oli tuo
alava tasanko viljeltyä maata, jossa vahva laiho aaltoeli tuulen
hengähdellessä. Näköala oli tuolle korkealle paikalle niin kaunis, että
pysähdyimme siihen, päästimme hevosemme syömään ja otimme itsekin
einettä.
”Voi kuinka kaunista on kaikki tuolla alhaalla kylässä! Nyt minä, isä,
näen jo hyvästi”, huudahti poika.
”Minä uskon että sinä näet jo vähän paremmasti, mutta ihmisen pitää
koko elämänsä aika teroittaa tuota näköänsä. Me olemme tällä
taipaleella teroittaneet näköämme, näkemään vähäistä osaa Luojamme
hyvyydestä, mutta ennenkuin olemme kylässä, voimme nähdä vielä paljon
lisää”, sanoin pojalle.
”Paljon on Jumala jakanut hyvyyttänsä noille ihmisille tuolla kylässä;
he mahtavat kaiken kiittää Luojaa”.
”Niin sen oikeastaan olevan pitäisi, mutta minä luulen, että paljon on
tuolla kylässäkin ihmisiä, joiden näössä on — vikaa”.
”En toki luulisi, keskellä noin suurta Jumalan rakkautta”.
”Olisipa hyvä jos niin olisi, mutta minä pelkään, että siinäkin kohden
on näössäsi vikaa. Sinä olet vielä kovin nuori, että olisit oppinut
tuntemaan ihmistä. Kun tulemme kylään, tapaamme siellä varmaan ihmisiä:
koetapas heitä tarkastella, että vähitellen tulisit ja oppisit
tuntemaan ihmisiä ja samalla omaa itseäsi”.
Kun olimme syöneet, panimme hevosemme aisoihin ja lähdimme kylää
kohden. Tultuamme ensimäisen talon vainion kohdalle, oli siinä hevonen
irrallaan kylvö-vainiossa. Samassa näimme, että mies talosta juoksi
aika vauhtia sinnepäin, jossa hevonen oli. Hän otti hevosen kauniisti
kiinni, talutti sen veräjälle, aukasi veräjän ja laski hevosen
maantielle eikä siinä ollut sen enempää. Mutta samassa juosta harppasi
toinen mies paikalle, pitkä seiväs kädessä, tukka pörröllään, suupielet
vaahdossa ja silmät kiilillään kuin kissan päässä. Kun hän pääsi sen
miehen tykö, joka hevosen kylvöpellosta ajoi, ärjäsi hän:
”Mitä p——ttä sinä minun hevosestani tahdot?”
”Enhän minä siltä tahdo mitään, talutin vaan pois kylvöpellostani.”
”Sinä et saa koskea minun hevoseeni, oli se missä oli, taikka...”
Me seisotimme hevosemme ja katsoimme.
”Taikka mitä?” kysyi uhattu.
”Taikka annan niin kalloosi, että ymmärrät kaiketi olla koskematta
minun hevoseeni.”
”Sinähän olet naapuri aivan väärässä! Tottahan minulla on se oikeus
että saan taluttaa kylvö-vainiostani ulos vaikka kenen hevosen, ja
saman teen vastakin sinunkin hevosellesi, kun se vaan tulee vainiooni.
Teidän velvollisuutenne on pitää eläimistänne huolta, ett’eivät ne
pääse minun eikä muiden tiluksille”, sanoi uhattu.
”Sinäkö uhkaat minun hevostani ja tulet vielä minua neuvomaan ja
lakejasi minulle lukemaan, mutta kyllä minä sinulle lakia opetan”,
sanoi tuo väärässä oleva mies ja töytäsi seipäineen naapurinsa
kimppuun, jota hän tapaili ehtimiseen lyödä. Mutta tuo naapurinsa oli
niin norea ja notkea, että hän liukkaasti väisti jokaisen hänelle
aiotun iskun, josta vastoinkäymisestään päällekäviä raivostui kahta
ankarammaksi päälle käymään, ja vihasta vaahtoavin suin hätyytti hän
saalistansa; näyttipä siltä että se olisi tehnyt hänelle kovin pahaa,
jos ei hän olisi onnistunut saada toista lyödyksi.
Vaikka väisteleminen kävi niin noreasti, näytti sorretun tila kuitenkin
arveluttavalta: aseetonna tuossa, raivossaan, aseella varustetun
vihollisensa yhä uudistettujen iskujen alaisena, joita vielä
koeteltiin, paremman onnistumisen vuoksi, tehdä milloin mitäkin tietä.
Minä rupesin aavistamaan pahaa, jonkatähden hyppäsin kärrystä maahan ja
juoksahdin aivan päällekäyvän miehen luo; hän ei näkynyt ollenkaan
huomaavan minun liikettäni, niin olivat hänen silmänsä kiintyneet
sorrettuun!
”Olettehan aivan väärässä, ystäväni! Pois seiväs!” äyhkäisin hänelle,
kun ma paasin lähelle.
”Mitä sinun meidän riitoihimme tulee roisto!” karjasi tuo raivostunut
mies minulle ja samassa kääntyi hän minuun päin oikaisten seipäänsä
minua lyödäksensä! Kylmä viima kävi ruumiini lävitse, sillä tunnustaa
täytyy, ett’en ainakaan kovin monta iskua olisi voinut väistää. Mutta
juuri kun seipään isku oli päälleni putoamaisillansa, käytti toinen
mies tilaisuutta hyväksensä ja hyökkäsi takaapäin seiväsmieheen
käsiksi; hirmuinen temmellys näkyi alkavan. Mutta minä menin toiselle
avuksi ja rupesimme yhdessä vääntämään häneltä seivästä pois. Hän koki
puolustaa kaikin voimin ja tavoin tuota mielestänsä hänelle niin
tarpeellista lempi-asettansa: hän puri kuin koira samassa seipäässä
olevia käsiämme, kun vaan sai, hän potki kuin hevonen, mihin vaan voi
ja väliin hän pukkasi kuin jäärä, kun vaan satuimme rehkiessämme häntä
niin liki tulemaan, että hän ulottui; lyömään ei hän joutanut, sillä
hän tarvitsi molemmin käsin pitää seipäästä kiini, jos hänen oli mieli
jonkunkaan aikaa säilyttää omistusoikeutensa siihen. Mutta jos
kuinkakin ritarillisesti hän koetti tuota seivästään puolustaa,
kallistui kumminkin voitto meidän puolellemme, sillä: ”kyllähän kaksi
yhden voittaa.” Me väänsimme, kun väänsimmekin, seipään pois hänen
käsistänsä, mutta tunnustaa täytyy että vankka hän oli kuin karhu ja
vihainen kuin saakeli. Kuu hän joutui aseettomaksi, seisoi hän
läähöttäen kappaleen matkan päässä meistä, eikä voinut sanaakaan
suustansa päästää hengestyksensä tähden, niin periin pohjainen oli
ollut tuo seipään puolustus. Hän seisoi ja katsoa tuijotti kiiluvin
silmin vuoroon minua ja taistelutoveriani.
”Älkää huoliko, sen kappaleet, tapaanhan minä teidät toisen kerran, jos
en muualla, niin markkinoilla”, sanoi hän kun viimeinkin voi puhua.
”Mitähän toki teetkään, onpa laki maassa”, sanoi toverini.
”Vähän minä teidän laistanne; minäpä en pidäkään vieraitamiehiä
muassani kostaessani”, sanoi mies uhkaavasti.
”Olethan kovin jumalaton ja tunnotoin! Mistä sinulla semmoinen laki on,
että saat syöttää ja poljettaa eläimilläsi toisten ihmisten kylvöjä ja,
mikä vielä kummempi, käydä aseitten kanssa päälle, kun niitä siivosti
sieltä pois ohjataan? Kaikki tuo olisi jo kovan sakon alaista”, sanoin
hänelle vähän närkästyksissäni hävyttömän käytöksensä vuoksi.
”Sakottakaa jos vaan voitte.”
”Miks’emme voi?”
”Eipä ole vieraita miehiä.”
”Mitäs minä ja tuo poika olemme?”
”Tekö vieraita miehiä! Maankulkiamia roistoja, joita ei kukaan tunne
paremmin kuin Jerusalemin suutaria.”
”Mistä sinä tiedät, että me juuri niin roistoja olemme?”
”Mitäs ne muuta ovat tuntemattomat kulkiat?”
”Se ei ole mikään roiston merkki, sillä kulkea täytyy rehellisenkin
ihmisen. Marsi vaan tiehesi, minä en lähde, ennenkun sen olet tehnyt,
sillä minä en jätä naapuriasi turvatta”, sanoin hänelle.
Vihdoin lähti tuo kostoa pyytävä mies pois vihapäissään, katsellen
väliin jälkeensä vihaisesti ja uhkaavasti.
Kun hän oli mennyt, rupesi tuo vääryyttä kärsivä mies pyytämään, että
lähtisimme hänen kotiinsa, jotta hän saisi jotenkin palkita muka tehdyn
hyvyytemme häntä kohtaan; mutta kun kulkumme oli aina eteenpäin, emme
suostuneet tuohon tarjoukseen, vaan lähdimme ajelemaan eteenpäin,
sanottuamme hänelle ensin nimemme ja asuinpaikkamme, jos hän muka meitä
vasta maailmassa tarvitseisi, ja niin mies lähti kotiansa ja me
ajelemaan.
Kun tulimme pojan kanssa kahden kesken, kysyin häneltä: ”oletko nähnyt
monta tämän kylän ihmistä?”
”Kaksi”.
”Minkälaisilta he näyttivät mielestäsi?”
”Toinen väärältä ja toinen oikealta”.
”Voimmeko nyt otaksua, että nuo molemmat miehet kiittävät Jumalaa hänen
hyvyydestänsä?”
”Ei ainakaan toinen heistä”.
”Mutta sanoithan tuolla mäellä näkeväsi jo hyvästi?”
”Sanoin, isä, mutta se oli erehdys; minä näen vielä vähän, hyvin
vähän”.
”Se on hyvä merkki; kun kerran näkee oman näkemättömyytensä, silloin
ihminen alkaa nähdä yhä enemmän ja enemmän.”
”Miksi tuo toinen mies oli niin paha ja luuli oikeassa olevansa, vaikka
hän oli aivan väärässä?”
”Siksi ett’ei hän näe vielä ollenkaan, vaikka hänellä on suuret silmät
päässä kuin suitsirenkaat”.
”Sehän siinä onkin näen mä”.
”Noilla suurilla luonnollisilla silmillänsä hän ei näe muuta kuin
itsessään oikeaa ja lähimäisessään väärää, vaikka kuinkakin hänen omat
työnsä olisivat vääriä ja pahoja. Niinkuin lienet huomannut, on Jumala
antanut hänelle vahvat ruumiin voimat; se on hänen korkein lakinsa,
jolla hän luulee voivansa ylitse käydä maailmallisen lain ja jolla hän
luulee voivansa sortaa lähimmäisensä oikeudet; Jumalan lakia ei hänellä
ole ollenkaan, sillä hän on himonsa orjana kuolettanut sen lain, jonka
Jumala jo kirjoitti luomisessa ihmisen sydämeen ja sentähden ei hänellä
ole enään kymmenen käskyn lakiakaan”.
Noin haastellen olimme hiljaisesti kulkien menneet hyvän matkan
eteenpäin. Nyt juuri tuli kaksi miestä tiellä vastakkain.
”Hyvää päivää, naapuri!” sanoi toinen tullut, ”olipa hyvä kun ma teidät
tapasin. Raja-ojamme peltovainiolla on aivan ummessa; se olisi aikoja
sitten ollut aukaistava, vaan olen vartonut teidän joutoanne; milloin
ryhdymme työhön?”
Taaskin seisotimme hevosemme, kuunnellaksemme heitä.
”Minä en rupea luomaan sinun ojiasi; kun et luo niitä, niin ole
luomatta”, sanoi tuo puhuteltu.
Vieno puna nousi ensi puhujan kasvoille. Se oli vihastumisen puna tuon
hävittömän vastauksen tähden, mutta hän näkyi olevan luontonsa herra,
sillä pian katosi tuo vihastumisen puna hänen kasvoistansa ja hän sanoi
tyynesti:
”Onhan oja yhtä hyvin teidän kuin meidänkin, sillä peltomme on aivan
rajatusten”.
”Oli mitä oli, mutta minä en kaiva sitä ojaa kyynärääkään”, sanoi
toinen itsepintaisesti.
”Molempien meidän peltomme menee pilalle, semminkin kun se on molempien
yhteinen lasku-oja, jos ei sitä kaiveta”, muistutti vaatia.
”Meni mitä meni, mutta minä en kaiva”.
”Minun täytyy se tehdä yksin; se ei saa olla kaivamatta, sillä siitä
seuraisi iso vahinko meille kummallekin. Mutta kun te olette aina noin
uppiniskainen kaikissa yhteisissä töissä ja odotatte, että muut niissä
aina tekisivät teidän edestänne teille kuuluvat työt, niin minun täytyy
lain kautta hakea oikeuttani”, sanoi vaatia ja lähti pois.
”Koeta päälle vaan?” sanoi toinen ja lähti myös pois.
”Minkälaiset nuo miehet olivat mielestäsi?” kysyin pojalta, tultuamme
taas kahden kesken.
”Toinen oikealta toinen väärältä”.
”Minkälaisilta tuntuivat sinusta ne perusteet, joille väärässä olla
vastaväitteensä rakensi?”
”Huonoilta, hyvin huonoilta, sillä semmoiset perustelmat: ’oli mitä
oli’ ja ’meni mitä meni’, ovat jo aikoja tuntuneet mielestäni paikkansa
pitämättömiltä”.
”Niinhän se on: olemme vasta neljä henkeä tavanneet tämän kylän
asukkaista ja kaksi heistä on ollut nähtävästi väärässä! Tuollakin
miehellä oli ilkivaltainen omantahdon laki suurimpana lakina.”
Kylä läheni nyt lähenemistään, sillä nuo kohtaukset, joissa olimme
olleet läsnä, olivat tapahtuneet kylän takalolla olevien talojen
tienoilla. Jota lähemmäksi tulimme itse kylää sitä vilkkaammaksi tuli
liike ja ihmisiä tuli ja meni sivutsemme, mutta meillä ei heidän
kanssaan ollut mitään tutustumista, sillä he eivät näyttäneet olevan
missään tekemisessä toistensa kanssa.
Nyt juuri tulimme kylän halki juoksevan joen yli viepään
lauttauspaikkaan. Suureksi ihmeekseni havaitsin, että lauttamiehenä oli
tuo entinen hyvä tuttumme, äsköinen seiväsmies! Hän katseli meitä
tuimasti, eikä näyttänyt pitävän ylipääsystämme mitään lukua. Ahteella
seisoi paalu, jonka otsaan oli lasin taakse, katoksen alle naulattu
kuvernöörin vahvistama lauttaustaksa. Kävelin sen luo ja luin siitä
kaikki matkustavien lauttaustaksat ja muut säännöt. Sen tehtyäni
käännyin lauttaajan puoleen ja kysyin, jos pääsemme yli. Mies ei
puhunut eikä vastannut mitään, mutta hän rupesi heti laittamaan
lauttaansa reilaan ja me ajoimme hevosemme kärryineen lautalle, ja niin
aloimme hinata toiselle puolen jokea. Koko ylimenon ajalla ei
lauttamies päästänyt suustaan yhtäkään sanaa ja mykkänä kuin kivi otti
hän toisella puolen jokea vastaan hänelle tulevat lauttausrahat!
Nähtävästi hän oli pahalla tuulella siitä, kun tuo seiväs tuli häneltä
tuolla takalolla äsken niin väärällä vuorolla riistetyksi, ett’ei se
ennättänyt toimittaa hänelle uskottua ja haltiallensa niin mieluista
ammattiansa! Hän olisi kenties mielellänsä minulle nyt jo kostanut tuon
äsköisen uhkauksensa, mutta se ei käynyt laatuun, sillä ihmisiä liikkui
kaikkialla. Ennen kaikkea olisi hän tietysti kieltänyt meitä yli
viemästä, mutta tuo patsas pahuus tuossa, jolla oli laki otsassa ja
joka oli melkein sama jos se olisi naulattu lauttamiehen omaan otsaan,
sehän sen teki, ett’ei hän tohtinut estellä yli viemästä, jos kohtakaan
ei tuo taksa voinut estää häntä ynseyttänsä osoittamasta; hän tunsi
siis tuon otsaan naulatun säännön kautta hiukan lakiansa ja
velvollisuuksiansa, — hyväpä sekin, mutta eipä olisi ollut mielestäni
miksikään haitaksi jos hän olisi tuntenut molempia vähän enemmänkin.
Pitäjään pappila oli toisella puolen jokea, korkealla törmällä aivan
jokirannalla. Tuuhea puisto ympäröitsi pappilan kahdelta taholta,
jonkatähden pappila kauniine maalattuine huoneineen näytti tuon puiston
läpi pilkistellessään hyvin kauniilta.
”Voi kuinka tuo pappila on kaunis, kun sen ympärillä on tuo puisto!
Miks’ei kaikkien talojen ympärillä ole samanlaiset puistot?” huudahti
poika.
”Siks’ei kuin muiden talojen omistajien näössä on jotakin vikaa.”
”Luulisipa tuon nyt sokeankin näkevän, että tuonlaiset puistot ovat
kauniita”, intti poika.
”Niin sen outo luulisi, mutta niin se ei ole. Niinkauan kun ihmisellä
ei ole oikeuden ja totuuden tuntoa, ei hänellä ole myös kauneuden
tuntoakaan. Helposti saattaa tapahtua niin, että jonka toinen ihminen
pitää kauniina, toinen pitää sen rumana ja inhottavana. Tuossa
pappilassa on monta vuosisataa asunut koulunkäyneitä, sivistyneitä
perheitä; heissä on kauneuden tunto kehittynyt ja varttunut polvi
polvelta, silti tuo puisto tuossa. Toiset eivät sitä vastaan näe
puistossa muuta kuin raakaa, inhottavaa metsää, joka on kaikin mokomin
hävitettävä. Tunnenpa erään tapauksen, joka parhaiten voipi sinulle
asian selittää. Eräs herrasmies osti kerran erään talon, rakensi siihen
kartanon. Kartanon ympärille ja taloon menevän tien kahden puolen
istutti hän kauniin puiston, joka oli koko kylän kaunistus. Aikoja
kului ja puu-istutukset kasvoivat isoiksi, mutta nyt kylän
epärehelliset asukkaat rupesivat kesäisenä aikana varastelemaan
istutetuista koivuista kylpyvitsojen varpuja, ja kaikki puut olivat
kylän poika-viikarein puukkojurain alaiset. He kiskoivat koivuista
tuohia, rapasivat niistä mahlaa ja muita puita he tökkeivät
puukkojurillaan ja kirvesnyrheillään, joiden vallattomuuksien tähden
moni puu kuivasi. Jos heitä joku vähä vähäväkisempi meni häätämään
tuosta epärehellisestä työstänsä, haukkua tirstuivat he vastaan ja
kävivätpä päällekin, kun vaan tohteivat. Mutta kun heitä joku väkevämpi
meni häätämään, kiitivät he kohta käpälämäkeen ja pian ei heitä näkynyt
koko autiolla yhtäkään jalkaa. Jonkun ajan kuluttua muutti tuon talon
omistaja toiseen pitäjääsen ja talo joutui puu-istutuksineen toisen
omistajan haltuun ja ensimäiseksi työkseen hakkautti hän kumoon kaikki
puu-istutukset! Ymmärrätkö nyt, minkätähden kaikilla taloilla ei ole
puistoa?”
”Ymmärrän: heidän näössään on iso, kovin iso vika.”
”Aivan niin. Mitä edellisessä kertomuksessa kauneuden tunto oli
rakentanut, sen raaka sokeus hävitti. — Mutta sanopas minulle:
mitenkähän olisit ajatellut, jos eilen olisit nähnyt tämän puiston?”
”Luultavasti olisin ajatellut: kumma kuin noin liki taloa annetaan
metsän olla.”
Tuo keskustelumme tapahtui hevosta aisoihin pannessamme lauttauspaikan
rannalla ja muita kapineitamme järjestellessä.
Kun tulimme pappilan kartanon kohdalle, havaitsin että kartanolla oli
paljon ihmisiä ja hevosia. Tavattoman vilkas liike näytti olevan
ihmisien kesken. He olivat kokouneet ryhmiin, joissa näyttiin kiivaasti
keskusteltavan ja kaikista näkyi, että mielet olivat kiihoituksissa.
Juuri kun mieleni oli uteliaimmallaan tietämään mitä tuolla kartanolla
on tekeillä, meni sivutsemme eräs mies, joka myös näytti rientävän
pappilaa kohden aika vauhtia.
”Mikä kokous pappilassa?” kysyin tulialta.
”Kuntakokous.”
”Mitä asioita on kokouksen käsiteltävinä?”
”Kansakoulun perustaminen”, sanoi mies ja kiirehti kartanolle
päätäänkään kääntämättä.
”Ajetaan mekin kartanolle, päästetään hevonen ja mennään sitte
kuntakokousta kuuntelemaan, ehkä sielläkin opimme jotain näkemään ja
tuntemaan”, sanoin pojalle.
”Tehdään niin.”
”Koeta nyt siellä tarkata näköäsi, että tulisit aina enemmän ja enemmän
näkevämmäksi, sillä luulenpa että tuolla kokouksessa ei siihen
tilaisuutta puutu, sillä tietysti siellä ilmestyy monenkaltaisia
mielipiteitä. Muutoin luulen tuon tarkastamisen tulevan suorastaan
sinulle joksikin hyödyksi, sillä luulenpa siellä meille avaantuvan
uusia näkö-aloja tuon kokouksen jälkeen, jotka ehkä antavat aihetta
keskusteluamme jatkamaan”, esittelin pojalle.
”Kyllä koen katsoa ja kuunnella.”
Niinkuin olimme aikoneet, teimme myös: ajoimme hevosemme kartanoon,
riisuimme sen ja lähdimme syömään. Itse menimme jo varasilta
kokoushuoneesen ja valitsimme siamme johonki nurkkaan, josta helposti
saattoi kaikki nähdä ja kuulla.
Kauan ei tarvinnut vartoa, ennenkun huoneesen alkoi keräytyä väkeä. Tuo
äsköinen tuttumme — seiväsritarikin tuli kiiluvin silmin kokoukseen,
nyrkit ja hampaat yhteen puristettuina, samoin tuo vastahakoinen
raja-ojan kaivajakin; he menivät kiihkeän näköisinä siihen joukkoon,
joka oli toiselle puolelle huonetta kokoontunut eri ryhmäksi ja jossa
näyttiin kiihkeästi mutta hiljaa keskusteltavan. Hiljaisena ja ujoina
tulivat jälempää kokoushuoneesen sekä lauttamiehen seipäältä hätyytetty
mies, että hän, joka oli rajanaapurissaan tavannut niin vastahakoisen
raja-ojan kaivajan. He istuivat hiljaisina penkeillä harvakseen
istuvien ja mietteisinsä vaipuneiden näkoisien miesten keskelle;
seipäällä uhattu mies kumartui heti istumaan päästyänsä, ja otti
laattialta saapuvilla olevan pienen kuusen oksan, jota hän alakuloisen
näköisenä pyöritteli sinne tänne.
Väkeä karttui aina enemmän ja enemmän ja pian oli kokoushuone aivan
täynnä.
”Onko teidän kokouksessanne aina näin paljon väkeä?” kysyin eräältä
mieheltä, joka sioittui aivan meidän viereemme.
”Ei niitä ole muulloin monta miestäkään”, vastasi kysytty.
”Mikäs kumma tänne nyt on näin paljon väkeä tuonut?”
”Kansakoulu-asia”.
”Joko teillä on kansakoulu olemassa?”
”Ei; nythän tulee kysymys sen perustamisesta”.
”Vai niin! Puoltamaanko vai vastustamaan kansakoulua on näin lukuisasti
paikalle saavuttu?” kysyin taas.
”Vastustamaan; piruko vielä tuon maksun niskoilleen ottaa”, sanoi mies
yrmeästi ja lähti pois, ensin tuikeasti katsoen minua silmiin; näyttipä
siltä kun hän pelkäisi, ett’en ole oikein yksimielinen hänen kanssaan
kansakoulu-asiassa.
Ja tosiaankin, kun loin yleisen silmäyksen kokoukseen tulleisin,
huomasin aivan pian, että kansakoulua oli todellakin tultu
vastustamaan. Sillä enin osa sinne saapuneista oli nähtävästi jo
tullessaan itsensä varustanut vastustuskuntoon. Reillä oli pitkäksi
venyneet, murrollaan olevat ja vihaisen näköiset kasvot, jonkun nyrkit
olivat puristetut kokoon ja tuosta kiihkeästä, vaikka hiljaisesta
keskustelusta havaitsin selvästi, että heidän mielensä oli
kiihoituksissa jotain vastaan. Että he olivat yksimieliset jossain
peri-aatteessa, näkyi aivan helposti siitä, kun he olivat kokoontuneet
isoksi, tiheäksi ryhmäksi, jota joukon keskellä oleva eräs mies johti
hiljaisella puheella, johon kuuliain hiljainen suostumus-murahteleminen
tavasta yhdistyi. Tuohon ryhmään oli myös yhtynyt joukko pitäjäässä
asuvia uskonnon kiivastelioita, jotka aivan helposti voi tuntea osaksi
heidän muista eroavain vaatepartensa vuoksi, osaksi heidän oudosta
tervehdystavastansa.
Silmäilin muitakin huoneessa olioita. Ei mitään kiihkoa, ei mitään
salavehkeitä, ei mitään kuiskutuksia, eikä ennakkoneuvottelemisia
näkynyt noiden hiljaisina penkeillä istuvien miesten välillä olevan;
tyyni rauha näkyi vaan heissä vallitsevan, lieneekö se ollut hyvän
omantunnon synnyttämä vai tuntuiko tämä hetki heistä siltä kuin ”ilta
ennen tappiota”?
Samassa paikassa istui äsken seipäällä ahdattu mieskin, pyörittäen
äsköistä havun lehvää sormiensa välissä.
”Oletteko kansakoulun suosia?” kysyin hiljaa eräältä lähelläni
istuvalta mieheltä, joka hiljaisuudessa tarkasteli kokoukseen tulleita.
”Olen”, sanoi mies lyhyesti ja ikäänkuin surumielisesti. Koko ajan
vieressäni istuessaan oli hän pyöritellyt tulitikun kokoista
päreentikkua hammastensa ja huuliensa välissä. Hän ei lakannut
nytkään sitä pyörittelemästä, eikä luonut silmiäänkään pois
tarkastelemisestansa minun tuota kysyessäni; luultavasti arvosteli hän
siinä puolueitten voimaa.
”Saatammehan sitten vapaasti haastella”, sanoin hänelle.
”Saatamme, puhukaa vaan vapaasti”.
”Mikä joukko tuo on, joka noin kiihkeästi tuolla keskustelee erillään
muista?”
”Se on kansakoulua vastustava ryhmä; he ovat kaikin kokoontuneet,
keräämään kaikki valttinsa yhteen”, sanoi mies ja pyöritteli tikkuansa.
”Niinhän minäkin arvelen, mutta onhan heidän joukossaan jumalisiakin?”
”On”.
”Kuinka se niin on?”
”Niinpä se on; Kristus ja Beliali sopivat siinä asiassa aivan hyvin
yhteen.”
”No, mutta mitenkä se saattaa olla mahdollista? Tiedänhän, joiden
pitäisi olla maailman valkeus, luulisi etukynnessä harrastavan valoa
kansalle”.
”Niinhän sen luulisi, mutta niin ei ole. Milloin vaan on joku kysymys
kansan valistuksen hyväksi, siinä he kokevat panna vastaan minkä vaan
voivat ja silloin he sopivat varsin hyvästi yhteen kaikkein
jumalattomimpainkin kanssa, vaikk’eivät he muulloin paljon seurustele
heiltä luultuin maailman lasten kanssa.”
”Vai niin! Sepä on ikävä kristillisyyden merkki. Mutta luuletteko
voittavanne kansakoulun?”
”Se on mahdoton, kun nuo vastustajat ovat niin tarkoin varustaneet
itsensä tänne.”
”Mitä toivoa teille tappionne jälkeen jääpi?”
”Ei muuta kuin kärsiminen ja uudestaan yrittäminen.”
”Mistä mielestä kokouksen esimies on, pitääkö hän paikkansa?”
”Hän on mies, joka ei vyöry eikä murene. Hän on harras kansakoulun
ystävä, eikä liisi siitä, vaikka vielä mitäkin tulisi. Useat kerrat
ovat vastustajat koettaneet tehdä hänestä keppihevostansa ja saada
hänet pois tieltään, mutta aina ovat he saaneet pitkän nokan.”
Nyt juuri tuli esimies kuulutus kädessä ja kokous alkoi. Ennen
kansakoulukysymystä oli käsiteltävänä joitakuita muita asioita, joita
keskustellessa jo usein ilmestyi tarpeetonta kiukkua ja äksiä.
Kirkkoherra tuli nyt kokoushuoneesen.
Esimies luki kuulutuksesta asian ja niin oli tuo mieltä jännittävä
kansakoulukysymys kaikkine kiihkoineen astunut esille. Pitemmässä
puheessa selitti puheenjohtaja, kuinka tärkeä olisi, että kansakoulu
pantaisiin toimeen, kuinka kristillisen yhteiskunnan velvollisuus on
katsoa, että nouseva kansa saa opetusta, josta me olemme tilinalaiset
sekä Jumalan että ihmisien edessä. Hän selitti kuinka oppimaton ihminen
on sokea, niin ett’ei hän tiedä eikä tunne velvollisuuksiansa Jumalaa,
isänmaata eikä lähimaistaan kohtaan, eikä myöskään niitä oikeuksia,
joita hän on oikeutettu kansalaisena yhteiskunnalta saamaan. Hän pyysi
että kokous pysyisi rauhallisena, jos kohtakin mielipiteet eroaisivat
ja ettei yhteen ääneen meluttasi, mutta että yksi puhuisi vaan
kerrallansa.
Katsoin seipäällä uhattua miestä, hän ei enään pyörittänyt havun lehvää
eikä vieressäni istuvankaan päreentikku enään pyörinyt.
Monta kertaa jo esimiehen puhuessa ruvettiin huutamalla pauhaamaan,
mutta hänen luja kieltonsa heidät kumminkin hetkeksi asetti.
Kun puheenjohtaja lopetti puheensa, nousi kokouksessa semmoinen huuto
ja meteli, ett’ei hän voinut sitä enään hillitä. Jokaisella koulun
vastustajalla oli nyt jotain hyvin tähellistä sanottavan tuota tapoja
turmelevaa kansakoulua vastaan. ”Meillä on jo oppia liiaksikin”,
ärjyivät he. ”Meillä on jo liiaksikin laiskoja herrarottia
elätettävinä, emme tarvitse heitä enään lisää. Kuka sitten työtä tekee,
kun kaikki laiskoiksi ja herroiksi tulevat? Kyllä niitä on narreja ja
roistoja jo kylläksi, vaikk’ei niitä koulussakaan opeteta”, ja monta
muuta semmoista kuului pauhun seasta.
Seipäällä uhattu mies koetti lämpymästi puoltaa kansakoulua, raja-ojan
kaivamista pyytävä samoin, turhaan, melu ja raa’at haukkuma- ja
herjaussanat keskeyttivät heidät. Havun lehvä ja päreentikku putosivat
lattialle; niiden omistajat olivat menettäneet toivonsa — kansakoulun
saamisesta.
Seiväsritari otti nyt puheenvuoroa ja vastustajajoukko vaikeni niinkuin
muuri, sillä he tiesivät että mitä hän sanoo, se on niinkuin taivaasta
pudonnut.
Hän selitti, ett’ei vielä koskaan koulunkäynyt herra ole kylmään
metsään taloa tehnyt, vaan koulun käymättömät ovat monasti sen tehneet
ja ett’ei sen surkeampaa eikä kansaa turmelevampaa, laiskuuteen,
narreuteen ja jumalattomuuteen saattavampaa hanketta ole koskaan ennen
kunnassa ollut, kuin tuo mokoma kansakouluhanke on!
Esimies huomautti, että jos ei hän ja muut koulun vastustajat opin
hyödystä mitään tietäisi, niin kansakuulu olisi jo senkintähden
tarpeellinen, kun yleinen asevelvollisuus tulee toimeen pantavaksi ja
kansakoulun oppikurssin läpi käyneet pääsevät yhden vuoden vähemmällä
palvelusvuodella kuin käymättömät.
”Paljon parempi on että pojat ovat enemmän aikaa sotamiehinä, kuin että
he olisivat kansakoulussa, kaikkea pahaa oppimassa”, sanoi tuo
mielestänsä liiaksi oppinut vastustajain johtaja ja edustaja!
(Suostumushuutoja).
Kirkkoherra pyysi nyt puheenvuoroa, mutta koulun vastustajain edustaja
rupesi kuiskumaan, ett’ei kirkkoherran tarvitse puuttua eikä sekautua
heidän asioihinsa ja että hänen piti olla hiljaa. Esimiehen täytyi
kaikella kunnallislain ankaruudella säilyttää kirkkoherran puhevaltaa,
jonka hän viimein saikin.
Kirkkoherra nousi seisomaan ja piti lämpymän puheen koulun
puollustukseksi, jossa puheessa hän selitti, kuinka pimeys ja
tietämättömyys vajottaa ihmisen raakuuteen ja että raakuudesta syntyy
orjuus, joka taas synnyttää tirannisuuden. Hän selitti kuinka ihminen
jo luomisessa luotiin oppivaiseksi ja oppia tarvitsevaiseksi koko
elämänsä ajaksi ja vertaili ihmisten keskinäistä suhdetta oppineena ja
oppimatonna. Hän puhui kokemuksistaan, kuinka ison välin hän on
huomannut rippikouluunkin tullessa niiden välillä, jotka ovat
kansakoulussa olleet ja niiden, jotka eivät ole olleet. Edelliset
tietävät toki jotain Jumalastakin ja hänen pyhästä sanastansa ja
antavat tarkkoja vastauksia uskonnollisiin kysymyksiin, jota vastaan
jälkimäiset ovat kuin puusta pudonneita.
Kun kirkkoherra lopetti puheensa. ärjäsi tuo mahtava puolueen johtaja:
”Tuo saarna nyt ei maksanut mitään, siitä ei valistunut kukaan. Meillä
on jo oppia liiaksikin. Eikä missään koulussa ole yhtään arttikuulusta,
jossa oikeita tapoja ihmisiin istutettaisiin, sillä kaikki koulun
arttikuulukset (mitä hän lienee noilla ’arttikuuluksillaan’
tarkoittanut, koulujen luokkia, lukutunteja, oppiaineita vai mitä, on
minulle ja kukaties sinullekin tuntematoin asia) tarkoittavat
laiskuuden oppia, joka ei kelpaa mihinkään. Herroista ei ole muuta
hyötyä, kun että he kasvattavat isoa vatsaa ja sitte kun sen saavat,
ovat he tiellä itsellensä ja muille. He eivät muuta katso kuin että
saisivat vaan vatsansa täytettä ja ovat sitten valmiit katsomaan muita
ihmisiä ylön”. Ja hän nousi oikein seisoalleen mittailemaan kuinka
isoja vatsoja herrat kasvattavat.
Se oli mieluinen puhe vastustaja-joukolle. Suostumushuutoja kuului ja
he oikein ilosta hykertelivät käsiänsä. Erittäinki se seikka näytti
heitä hyvin miellyttävän kun heidän johtajansa on oppimatonnakin niin
oppinut, että tiesi ”arttikuuluksetkin”. Eräs vastustaja, jolla ei
ollut ääntövaltaa, oli heistä taaempana josta hän kuunteli ja katsoi
vastustajain vehkeitä ja mielilauseita, suu törhöllään: ho, ho ho, ho,
hooo! nauraa hohotti hän aina, kun heidän puheensa ja käytöksensä
tulivat raaimmilleen.
”Kyllähän se kuuluu kaikista teidän puheistanne, että liiaksi teillä on
oppia”, sanoi kirkkoherra hiljaa ja huokasi; luultavasti tunsi hän
sillä hetkellä kipeästi sydämessään, kuinka paljon kansa vielä
enemmältä osalta tarvitseisi valoa, ollakseen ihmisenä.
Nyt ei enään koetettukaan kumota koulun vastustajain perusaatetta,
sillä kokemus oli jo opettanut, että se oli turhaa työtä. Sillä
niinkauan kuin ihminen on niin alhaisella kannalla ett’ei hän oikeutta
vääryydestä, totuutta valheesta eroita, eikä tunne paremman elämän
tarvettakaan, niinkauvan on mahdoton häntä saada perääntymään vääristä
mielipiteistänsä. Tässä ei ole vielä millään järjellisellä puheella
siaa, ja heidän kanssaan juuri toteentuu tuo vanha sananlasku: ”yksi
tyhmä vastaa yhdeksän viisasta.”
Kokous oli nyt tuon oivallisen koulun vastustuspuheen tähden tullut
niin meteliseksi, että oli mahdoton enään mitään järjellistä toimeen
saada. Jokainen koulun vastustaja koki nyt oikein tuimalta syytää
mielilauseitaan koulua, koulun suosioita, kirkkoherraa ja esimiestä
vastaan. Esimies teki huutamalla ääntö-esityksen ja ilmoitti että
äänestys aljetaan. Vastustajat vaikenivat heti, sillä he pitivät
varmana asiana sen, että he äänestyksessä voittavat. Koulun puolesta
äänestäjissä ei ollut yhtään, joka olisi kuulunut mihinkään
uskonlahkoon, vaan he olivat kaikki niin kutsutuita ”suruttomia”!
Kummallista!!
Kun äänestys oli päättynyt, julisti esimies, että koulun vastustajat
olivat voittaneet noin kolmannen osan äänivoitolla, joka tieto näytti
tuovan erinomaisen tyytyväisyyden kokouksen enemmistöön.
Esimies kirjoitti itse pöytäkirjan. Kun hän luki sen tarkastettavaksi,
nousi taas aika meteli kokouksessa, sillä hän oli pöytäkirjaan ottanut
kokouksen enemmistön perusaatteita. Koulun vastustajat kääreentyivät
esimiehen ympärille ja rupesivat äyvästämään: ”noita lauseita ei saa
ottaa pöytäkirjaan; ei niitä ole lausuttu koulua vastustaessa; meitä
häväistään hallituksen edessä”, ja monta muuta semmoista huusivat he ja
vaativat nyrkin kovuudella, että heidän koulun vastustusperusaatteensa
pyyhittäisiin pöytäkirjasta pois.
Esimies sanoi: ”Minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Enkä minä
ymmärrä missä muussa tarkoituksessa te olisitte noita raakoja
mielipiteitänne lausuneet kuin juuri kansakoulua vastustaessanne; ja
mitä parempia teidän tarvitsee olla hallituksen edessäkään, kun te
olette yhteiskunnallisissa oloissamme. Se mikä on kerran kirjoitettu,
sen täytyy pysyä. Sillä ne lauseet, joita te pois tahtoisitte
pöytäkirjasta, ovat juuri teidän omia lauseitanne, jotka rupeavat nyt
jo teitä itseännekin kammottamaan, jonkatähden tahtoisitte ne tehdyiksi
hyvin siviöiksi, että itse saisitte näyttäytä hurskaina, ulkokullatun
tekokuorenne alla”.
Koulun puoltajat tekivät vastalauseensa päätöstä vastaan ja esimies
merkitsi sen pöytäkirjaan; he ilmoittivat myös valittavansa ja vaativat
otteen kokouksen päätöksestä.
Koulun vastustajat rupesivat uhkaamaan esimiestä: he aikoivat häneltä
ottaa viran, kunnian ja ”pännän” pois, tuon kauhean rikoksen tähden
muka, kun ei hän ruvennut pöytäkirjaa sotkemaan heidän mielensä
mukaiseksi! He eivät kirjoittaneet pöytäkirjan alle, mutta koulun
ystävät tekivät sen, vaikka se oli heille tappopäätös ja vaikk’ei
heille enään jäänyt muuta toivoa jälelle kuin vetoominen hallituksen
kansan parasta katsovaan tahtoon.
Kokous hajosi nyt ja merkillistä oli, että koulun vastustajat lähtivät
kokouksesta pois paljon pahemmalla omalla tunnolla kuin koulun
puoltajat, vaikka he saivat niin tuntuvan tappion.
Meidän matkamme määrä oli mennä aina eteenpäin; siis sanottuani
jäähyväiset tuolle kokouksessa olleelle puhetoverilleni, lähdimme pojan
kanssa matkalle, jolla viivyimme useampia viikkoja.
Kun tulimme kahden kesken taipaleelle, vaivuin minä syviin ajatuksiini
niistä kaikista mitä olin nähnyt ja kuullut eikä poika hennonnut
häiritä minua. Silloin tulin ajatelleeksi, kuinka suuri osa kansasta
makaa vielä pitkää kansallis-unta ja kuinka he vastustavat omaa
hyväänsä. Ajattelin, kuinka he ovat valmiit huutamaan, että heille
tehdään vääryyttä, jota he saavat kärsiä — joka luulo heillä lienee
välistä oikeutettua, mutta useinkin tietämättömyydestä syntynyttä
epäluuloa. Vaan kun heille tarjotaan tilaisuutta tulla tuntemaan
lakinsa ja oikeutensa, että voisivat puollustaa niiden turvissa
itseänsä ja että he tulisivat tietämään mitä he ovat velkapäät
yhteiskunnalle ja yksityisille, niin silloin he nousevat raivoon omaa
hyväänsä vastaan, silloin he työntävät pois tyköänsä kaikki mahdolliset
keinot heidän oman itsensä auttamiseksi, silloin he rupeavat vihaamaan
niitä, jotka heille sydämestänsä hyvää suovat ja tekevät työtä
väsymättä heidän eduksensa, heidän kohottamiseksensa — ihmiseksi.
Silloin ajattelin minä: mikä lienee neuvona, että kansa tulisi
tuntemaan — puutoksensa, että hänen näöstänsä kaikki vika loppuisi?
Jos kuinkakin olisin hyviä vastauksia noille kysymyksille hakenut, en
kuitenkaan muuta saanut kuin: ”tee työtä ja kärsi.” Niin, niin,
ajattelin silloin: isänmaan ystävien tulee tehdä työtä, näihin aikoihin
ja vastuksiin katsomatta, tehdä työtä nurkumatta, väsymättä, tehdä
työtä silloinkin kuin pilkkanauru, ylenkatse, parjaus, viha ja vaino
ovat palkkana, tehdä semmoista työtä, jota tuon työn vastustajat
ymmärtävät ja käsittävät, sillä he ovat vielä niinkuin pikkulapset,
jonkatähden heille pitää antaa pikkulapsen ruokaakin. Tuota työtä pitää
tehdä varovasti; heille ei saa sanoa: te olette ymmärtämättömiä, sillä
he eivät usko koska he pitävät itsensä hyvin viisaina. Heille ei saa
sanoa, että te olette väärässä, sillä eivät he sitäkään usko, sillä sen
minkä he kerran ovat käsittäneet, pitävät he ainoana oikeana. Mutta
tuopa ei tapahdu, jos ei tunkeu itse kansan keskeen, jos ei opi
tuntemaan heidän tapojansa ja elämänsä laatua, jos ei koe auttaa heidän
puutoksiansa ja saattaa heitä oikeuteensa. Kun tuo on tapahtunut, sopii
isänmaan ystävän ruveta kenties päivän valoon kaivelemaan kaikki
puutokset ja epäkohdat ja ankarasti moittimaan vääryyttä. Ja kussa
tietämättömyys ja siitä seuraava typeryys paisuu niin isoksi mielessään
että se uhkaa kansallisille ja yhteiskunnallisille eduille tulla
vaaralliseksi, sinä täytyy ottaa lujalle ja peruksellisesti kuvata ja
paljastaa heidän huonolla pohjalla olevat asiansa, että he nähden
näkisivät ja kuullen kuulisivat asiansa olevan väärän ja sitenkin
oppisivat jotain ymmärtämään, jotain käsittämään ja pitämään silmänsä
auki.
Noita minä mietin ja ajattelin, ja kenties olisi syvempikin suru saanut
vallan minussa, mutta tuon kolmannen osan äänestäminen kansakoulun
puolella tuolla kokouksessa oli suurena lohdutuksenani ja poisti
kolmannen osan surustani.
”Jopa se oli riitainen kokous!” sanoi poika yht’äkkiä, kun näki että
minä rupesin huomaamaan itsestäni ulkona olevia esineitä.
”Niin se oli”, sanoin.
”Minä olen nähnyt paljon tällä matkalla, vaikk’ei tämä ole ollut tämän
pitempi.
”Luultavasti nyt olet tullut vakuutetuksi siinä aamullisessa
mielipiteessäsi, että kaikki ihmiset rakastavat toisiansa sillä
rakkaudella, jolla Jumala on heitä rakastanut?”
”Ei niin. Olen ihmisistä saanut aivan päinvastaisen käsityksen.”
”Minkälaisen?”
”Että suuri osa heistä vihaavat toisiansa, siihen siaan kuin heidän
pitäisi rakastaa; mutta miksi he niin tekevät, sitä en ymmärrä.”
”He eivät tunne vielä Jumalan rakkautta, sen tähden eivät he voi
rakastaa lähimmäistänsäkään.”
”Miksi tuo kokous oli noin riitanen?”
”Siksi että siinä taisteli valkeus pimeyttä ja totuus valhetta
vastaan.”
”Miksi kansakoulua niin kovin kiivaasti ja hävyttömästi vastustettiin?
Oppihan olisi kaikille ihmisille tarpeellinen.”
”Sentähden kuin heidän näössänsä on vielä kovin paljon vikaa.”
”Ja noita vastustajia oli niin paljon!”
”Kaksi kolmasosaa.”
”Se on surullista.”
”Se on tosi, että asia on surullista laatua, mutta niin se kumminkin
on. Siitä selvästi näkyy, että suuri on vielä pimeyden valta; suuri on
vielä se työ-ala, joka jokaisella isänmaan ystävällä on tehtävänä ja
suuri on se voitto, jos he kerran voittavat totuuden voiton.”
”Eikö voisi mitenkään saada niin, että yksikään kansakoulu olisi joka
pitäjäässä?”
”Ei sitä vielä tähän asti ole saatu. Muutoin ei asia voi semmoiseksi
tulla, kuin saamalla asetus, joka niin määräisi. Asia onkin ollut
esillä valtiopäivilläkin, mutta se ei ole mennyt läpi.”
”Mikähän siinä on ollut syynä?”
”Luultavasti, etteivät säädyt ole katsoneet asiaa niin tärkeäksi, kuin
monikin sen katsoo. He kammonevat myös kaikkea pakollista, jonka he
luulevat vaikuttavan vahingollisesti kansaan, vaikka ennestäänkin niitä
löytyy, esimerkiksi lukemiseen oppimisen ja rippikoulun käymisen pakot,
eikä suinkaan niistä ole havaittu mitään vahinkoa olevan.”
”Miksi joillakin kansakoulun vastustajilla oli niin outo puku,
jommoista en ennen ole nähnyt?”
”Muutamat ihmiset ovat asian käsittäneet siltä kannalta uskon asioissa,
että heidän on vaatteensa muuttaminen sen laiseksi, että he hyvin
jyrkästi ja silmäänpistävästi eroaisivat muista ihmisistä, jos heidän
on mieli taivaasen päästä; siitä ajatustavasta tuokin sinun mielestäsi
niin outo puku on syntynyt”.
”Auttaako tuo pu’un muuttaminen sitten ihmisen autuaaksi tulemisessa?”
”Ei, sillä Jumala katsoo sydämeen, eikä vaatteisin.”
”Mutta tuleehan ihmisen välttää ylpeyttä”.
”Kaiketikin, mutta muista eroamaton vaate itsekullakin säätynsä ja
arvonsa mukaan ei ole suinkaan mikään ylpeyden merkki. Eikä se ole
mikään ansio Jumalan eikä ihmisten edessä, jos ihminen laittaa
vaatteensa säädystänsä eroavaksi, olipa se sitten ylemmäs tai alemmas;
ilman sitä ihminen saattaa ylpeillä missä pukineessa tahansa.”
”Mistähän tuokin luulo on alkunsa saanut?”
”Ihminen on hyvin herkkä taipumaan siihen luuloon, että hänen pitäisi
jotain semmoista toimia ja tehdä, johon Jumala mielistyisi. Raamatussa
löytyy paljon esimerkkejä, kuinka Jumala on armahtanut ihmisiä, kun he
ovat itsensä nöyryyttäneet hänen edessään. Muistathan piplian
historiastasi, miten profeeta Jonan saarnasta Niniven asukkaat
kääntyivät ja katuivat pahoja tekojansa säkissä ja tuhassa. Juuri sitä
nöyryyttä tarkoittavat ihmiset vaatteittensa muuttamisellakin”.
”Historian muistan aivan hyvin; mutta siltähän se näyttää, että vaate
auttaa, koska niniveläiset saivat armon, kun he säkissä ja tuhassa
katuivat syntejään”.
”Eivät he sentähden armoa saaneet, jos he sillä kerralla pitivät
tuhkaista säkkiä yllänsä, vaan senvuoksi, kun he nöyryyttivät sydämensä
Jumalan edessä, sillä hän katsoo sydämeen, niinkuin äsken jo sanoin.
Tuota luuloa oli juutalaisissakin paljon Vapahtajan aikana
fariseuksissa, sillä he myös pitivät muista kansalaisistansa eroavia
vaatteita, josta Kristus heitä usein nuhteli. Raamattu sanoo: ’älkäät
leikatko teidän vaatteitanne, vaan sydämenne’, osoittaen siten, ett’ei
vaatteitten, vaan sydämen muutos tekee ihmisen otolliseksi Jumalalle.
Paavin uskoisissa maissa myös ihmiset kokevat ansaita Jumalan armoa
vaatteittensa muuttamallakin, jopa niinkin ankaroilla, että pitävät
karva- ja jouhi-paitaakin paljaan ihonsa päällä”.
”Jouhipaitoja paljaan ihonsa päällä!?”
”Niin vieläpä ruoskivat itseänsä veriin asti ja kantavat
vapa-ehtoisesti raskaita kahleita. Tuossa on heidän mielestänsä kaksi
Jumalalle otollista työtä, nimittäin: vaatteitten halventaminen ja
lihan eli ruumiin kurittaminen; tuommoisista alkuperistä lähteneitä
lienevät kaikki uskonnollisista syistä tulleet vaatteitten
muuttamisetkin nyky-aikana. Muutoin ei ole tarpeellista sekauta
kenenkään vaateparteen; ainoastaan ylöllisyyttä tulee vastustaa”.
”Olivatko he uskonnon tähden vaatteensa muuttaneet, jotka tuolla
kokouksessa olivat?”
”Luullakseni olivat”.
”No, mutta minkätähden hekin sotivat kansan valistusta vastaan, vaikka
heidän pitäisi edustaa kaikkea hyvää ja jaloa täällä ja sitten
tulevaista elämää?”
”Sentähden kun heidän näössänsä on jotakin vikaa”.
”Mutta ovathan he useinkin hyvin kiivaita asiaansa puollustamaan”.
”Siinäpä se on asia, että he pitävät oman käsityskantansa ainoana
oikeana. Muutoin ei ole kiivasteleminen mikään oikean merkki. Uskonnon
kiivastelioissa on monta eri lahkoa, joissa useinkin syntyy eksyttäviä
ihmisoppeja, ohjelmia ajatus- ja käsitystapoja, jotka useinkin ovat
tehneet lujinta vastarintaa ihmiskunnan edistymiselle. Ja jos he
olisivat kuinkakin riitaisia keskenänsä oppinsa erinkaltaisista
kappaleista ja tavoista, ovat he siinä kumminkin yksimielisiä, että
vihaavat kaikkea maallista oppia ja tieteellisyyttä?”
”Sanoitte: lahko, mikä on lahko?”
”Lahkoksi kutsutaan meillä kaikkia ihmisistä muodostuneita ryhmiä eli
joukkoja, jotka oppinsa ja käsityksensä kautta eroavat joko asetuksiin
perustetuista yhteiskunnallisista oloista, taikka jotka uskonnossa
poikkeevat opilla ja elämällä lutherilaisesta valtiokirkon opista.
Edellisiä sanotaan valtiollisiksi ja jälkimäisiä uskonnollisiksi
lahkoiksi; edellisiä ei meillä, Jumalan kiitos! toki ole”.
”Onko uskonnon lahkoista koskaan mitään hyvää?”
”Kuin ne kumminkin ovat perustetut kristilliselle pohjalle, on niistä
usein paljonkin hyvää. Sillä vaikka muutamissa opinkappaleissa ovat
saaneet toisellaisen käsityksen kuin evankelislutherilaisen
valtiokirkon oppi on, siivoontuu heidän ulkonainen elämänsä kuitenkin
ja siitäkin on jo yhteiskunnalliselle elämälle suuri voitto. Ja vaikka
he alussa ovatkin välistä hyvinkin väärällä tolalla, tasaantuvat ja
lauhkenevat he ensi kiihon ja hourion sivu mentyä ja usein puhdistuu
heidän elämänsä puhtaaksi ja syväksi kristillisyydeksi. Pitkällisen
rauhan aikana veltostuu totisinkin kristillisyys, mutta kun
lahkolaisuus rupee liikkumaan, valpastuvat ihmiset tutkimaan omaa
tilaansa ja silläkin tavalla on lahkolaisuus hyödyksi; mutta niin
kauvan kun lahkolaisuus on lahkolaisuutena, ei voi sitä uskonnon
perustuksena pitää”.
”Mikä on oikea uskonto?
”Se, joka on perustettu pyhään ja joka pitää sen ytimen eli
hengen kaikkinensa elämänsä ohjeena ja toivonsa perustuksena, eikä pyri
sitä selittämään, mestaroimaan, kääntelemään ja vääntelemään oman
pimeän lahkolais-mielensä jälkeen.”
”Ovatko uskonto ja tiede yleiseen ristiriidassa?”
”Ei voi kieltää, etteivät ne ole jo ammoisista ajoista olleet toisiansa
vastaan, voimatta kumminkaan toisiansa kumota.”
”Miksikähän se niin on?”
”Harva ihminen on täydellisesti kehittynyt sekä uskonnossa että
tieteissä ja semmoista kehittymistä voimme pitää puolinaisena. Siitä
aivan helposti seuraa, että toinen ihminen on enemmän kehittynyt
uskonnossa, toinen tieteissä. Kun nyt niin kerran on, pitää kumpikin
puolue toistensa käsitystavan tarpeettomana ja omansa semmoisena, johon
ei enään mitään lisiä tarvita. Semmoisessa puolinaisessa kehitystilassa
ollessaan uskonto ei kärsi, että tiede pyrkii kaikkialla tutkimaan,
käsittämään ja selville saamaan luonnon salatuita ja suuria ihmeitä,
siis Jumalan luomisen viisautta. Semmoinen uskonto luulee siten
ryöstettävän Jumalalta kunnian ja halvennettavan Hänen suuruuttansa,
vaikka ihminen senkin kautta oppii vaan enemmän ja enemmän tuntemaan
Luojansa ihmeellistä viisautta ja rakkautta ihmisiin, kunnioittamaan
ja rakastamaan Häntä enemmän ja samassa myös lähimmäistään.
Kristillisyydettä kehittynyt tiede ei taas tyydy mihinkään muuhun, kuin
siihen, minkä hän on käsittänyt ja katsoo sentähden ylön kaikki
uskonnolliset pyrinnöt ja harrastukset joutavina ja ahtaina
haaveksimisina.”
”Miks’eivät ne voi toisiansa kumota, vaikka ovat toisiansa vastaan?”
”Siksi eivät, kun kumpikin on muuttumatoin totuus ja totuutta ei voi
mikään kumota.”
”Uskonto vai tiede on enemmän hyvää tehnyt ihmiskunnalle?”
”Vaikka uskonto ja tiede ovat niin kauvan seisoneet toisiansa vastaan
ja vieläkin seisovat, niin kumpikin on tehnyt paljon hyvää
ihmiskunnalle, samassa kun ne ovat toisiansa auttaneet tuossa suuressa
työssä.”
”Kuinka se on ymmärrettävä, että kaksi vastakkain olevaa asiaa saattaa
toisiansa auttaa yhdessä ja samassa asiassa?”
”Mikä olisi uskonto ilman tiedettä ja mikä olisi tiede ilman
uskonnotta? Mitä olisivat he voineet tehdä ihmiskunnalle yksistänsä,
jos eivät olisi auttaneet toinen toistansa? Jos ihminen olisi kuinkakin
tieteellisesti oppinut, mistä saisi hän lohdutuksen murheelliselle
sydämellensä, raskaalle ja polttavalle omalletunnollensa, kun semmoinen
päälle tulee, jos ei olisi kristin-uskoa, joka voipi hänelle sitä
tarjota ja antaakin? Uskonnotta olevat oppineetkin ihmiset, semmoisen
hädän tullessa, lopettavat päivänsä tavallisesti itsemurhilla —
raukoilla ei ole mihin he turvaisivat —; se on ijankaikkinen ja
ajallinen vahinko. Mutta joka seisoo lujalla uskonnollisella pohjalla,
hän ei horju, vaikka vielä mitäkin tulisi, vaan löytää turvansa
uskonnossa ja hänen sydämensä nöyrtyy, uskontonsa vahvistuu ja elämänsä
parantuu ankarassa murheen pätsin koetuksessa ja niin säilyy hän
siunaukseksi ihmiskunnalle.
”Suuret ja voimalliset valtakunnat muinoin olivat korkealla sivistyksen
kannalla, mutta eivät voineet pystyssä pysyä, kun eivät tunteneet
kristin oppia, vaan palvelivat mykkiä epäjumalia, sillä heiltä puuttui
vahvin perustus, nimittäin kolmi-yhteisen Jumaluuden kuva. Jos taas
katsomme nykyaikaa, havaitsemme aivan pian, että ne kansat ja
valtakunnat, jotka kristin uskoa tunnustavat, ovat korkeimmalla
tieteittenkin kannalla, jonka vuoksi he ovat etunenässä astumassa
ja tieteitten valolla ohjaamassa muita pimeydessä vaeltavia
pakana-kansoja. Tästäkin jo näkyy, että kristin-oppi on tehnyt
ihmiskunnalle paljon jo uskonnollistakin hyvää, puhumattakaan siitä,
mitä se tulevaisessa elämässä voi ihmisille antaa. Vahvana totuutena
siis pysyy se, ett’ei mikään ulkonainen oppi, olkoon se kuinka korkea
tahansa, ole täydellinen sivistys, jos ei se ole kristillisyyteen
perustettu.
”Jos taas katselemme asiaa toiselta kannalta, niin täytyy kysyä: mikä
olisi ihmiskunta ja itse uskontokin ilman tiedettä? Sillä juuri tiede
on uskonnonkin saattanut siihen valkeuteen, jossa se nykyään on,
samaten kun uskontokin on tiedettä edistänyt.”
”Kuinka se on ymmärrettävä?
”Pyhät kirjat, se on: koko pyhä raamattu on käännetty monelle eri
kansojen kielille, joka on tapahtunut tieteen eli opin avulla, sillä
oppimatoin ihminen ei siihen kykene. Aina jonkun ajan takaa on Jumala
herättänyt oppineita miehiä kuulemaan hänen tahtoansa ja nämä ovat
tehneet uudistuksia ja parannuksia kristin-uskoon sekoitettujen
ihmisoppien ja sääntöjen tähden harhaantuneessa kristin-opissa, ja niin
he ovat kohentaneet ja oikealle saattaneet horjuvan kristin-opin. Sinä
tunnet osaksi Lutheruksen, koska tiedän että olet lukenut hänen
elämäkertansa. Jos ei hän olisi ollut oppinut mies, ei ikänä hän olisi
voinut kukistaa paavin valtaa, eikä puhdistaa ihmisopeilla turmeltua
uskoa. Oppineista miehistä on myös perustettu kristillisen kirkon
hallinto kaikissa kristillisissä maissa; jos sen hoito olisi
oppimattomien käsissä, niin menisi se pian mullin mallin, juuri sen
vuoksi, kun ei heillä olisi perustettua tietoa missään. Pian alkaisi
silloin ihmisopit ja samassa lahkolaisuuden sairaudet juurtua
kristin-oppiin ja turmelisi sen puhtauden.
”Muutoin jos ei tiedettä olisi, ei meillä olisi järjestettyä
valtiolaitosta, ei lakia eikä oikeutta, ei rautateitä, laivakulkua,
sananlennättimiä, ei koneita eikä tehtaita, sanalla sanoen ei mitään,
vaan me olisimme alkuperäisessä tilassamme, niinkuin muutkin
villikansat. Mikään kansa kokonaisuudessaan ei ole vielä koskaan
kääntynyt totiseen kristillisyyteen, jonka vuoksi pahuus ja väkivalta
on jäänyt enintä osaa ihmisiä hallitsemaan ja noita hillitsemään ja
kurissa pitämään ovat lait ja oikeudet sekä niiden oppineet hoitajat,
johtajat ja valvojat hyvin tarpeelliset. Mutta lakeja hoitamaan ei
kykene muut kuin tieteellisesti oppineet miehet. Muutoin voipi
ulkonainen oppi ja tiede korjata paljon niitä ihmisiä, jotka eivät ole
tosi kristityitä, vaan ovat jääneet himojensa valtaan, sillä opin
avulla voivat he tulla järkeisopillisesti eroittamaan hyvän paljasta,
oikean väärästä, kunniallisen työn väärästä teosta, ja sen avulla
heidän turmeltunut elämänsä parantuu yhteis-kunnallisen elämän eduksi.”
”Miks’eivät uskonto ja tiede sitten voi hyvässä sovussa auttaa tuota
yhteistä ja suurta tehtäväänsä ihmiskunnan hyväksi?”
”Siihen kysymykseen on jo vastattu silloin kun selitettiin: minkätähden
uskonto ja tiede ovat ristiriidassa keskenänsä. Kummassakin haarassa
enemmän kehkeyneet ihmiset tekevätkin tuota suurta työtä hyvässä
sovussa ja tuo työ se on, joka kumpaakin vie enimmän eteen päin.”
”Mikä se arttikuulus on, jota eräs koulun vastustajia niin usein käytti
mahti-sananaan?” kysyi poika, kääntäen siten keskustelun pois entiseltä
tolalta.
”Sitä en tiedä. En koskaan ole tieteellisissäkään nimityksissä nähnyt
käytettävän semmoista sanaa, ennen vanhaan oli Kreikan maalla
Aristoteles niminen viisaus-tieteiliä, jonka nimi vähän vivahtaa
yhdenkaltaiselta tuon hänen mielestään niin mahtavan arttikuulus sanan
kanssa, mutta asian luonto jossa hän tuota sanaansa käytti ei
osoittanut, että hän olisi Aristotelesta tarkoittanut. Joku aika
takaperin, kun suomenkieli oli vielä viljelemätöntä, kutsuttiin
asetuksien erinäisiä lukuja: artikkeleiksi, mutta asian luonto ei
osoittanut, että hän sitäkään olisi tarkoittanut! Sentähden ajattelen
minä, että hän koki hapuroida jotain tiede-sanaa, osoittaaksensa siten
luultua isoa oppiansa, jota hän sanoi itsellänsä liiaksikin olevan
hakeaksensa siten puolueeltansa kunniaa ja luottamusta, sillä hän on
sen johtaja”.
Pojan uteliaisuus olisi noussut hyvinkin korkealle, mutta nyt juuri
loppui taloton taival ja kylä tuli, jonkatähden keskustelumme täytyi
lopettaa.
Meidän olikin pysähtyminen erääsen saman pitäjään taloon, jossa tuo
kuntakokouskin oli ollut; siihen taloon matkamme tarkoituskin oli.
Niinkuin ennen olen maininnut, viivyimme siinä useampia viikkoja ja
asiamme loppuun ajettuamme, lähdimme paluu-matkalle kotiin. Tiellä
mennessämme esittelin pojalle, että kävisimme kuntakokouksen
esimiehellä, jolta luultavasti saisimme lisätietoja tuosta
merkillisestä kuntakokouksesta. Poika tietysti suostui ehdottomasti
esitykseeni ja niin ruvettiin kyselemään hänen asuntoansa ja sen
tietoon saatuamme, ajoimme sinne. Kun sinne tulimme, otti hän
ystävällisesti meidät vastaan ja kehoitti jäämään yöksi heille. Kun oli
jotenkin iltapäivä, suostuin minä esitykseen, senkin tähden, että olisi
ollut paremmin aikaa puhellaksemme asioita. Isäntä toimitti
hevosellemme ruokaa ja suojaa ja vei meidät huoneesen, jossa meitä se
yönseutu vieraanvaraisesti kestittiin. Isäntä näkyi olevan noita niin
kutsutuita sivistyneitä talonpoikia, sillä hänellä oli melkoinen
kirjasto ja useat sanomalehdet, ja hänellä oli runsaasti tietoja
yhteiskunnallisista ja valtiotaloudellisista asioista. Hän harrasti
saada kansallensa valoa, sillä hän käsitti, että kansa vielä enemmältä
osalta haparoitsee pimeydessä ja tietämättömyydessä ja että on mahdoton
kenenkään päästä oikeuksiinsa, jos ei kansaa itseä saada ensin
tuntemaan kuinka paljoa se vielä on vailla, jonka tunnon jälkeen sille
valo kumminkin kelpaisi.
Puheltiin ensin niitä ja näitä ja tultiinpa viimein puhelemaan tuosta
viimeisestä kuntakokouksestakin.
”Tuolla kokouksessahan he käyttivät itsensä niin hävyttömästi teitä
kohtaan, että te voisitte saada heidät langetetuiksi suuriin
sakkoihin”, sanoin hänelle.
”Kyllähän se niin olisi, mutta sitä en tee, sillä se on suurin viisaus
kärsiä tyhmiä; tyhmä ihminen ei viisastu rankaisemalla ja sakottamalla,
mutta hänelle pitää toimittaa valoa. Minä annan heidän kirkua ja
kiemuroida omassa tuhmuudessaan ja tuota tehdessään he kietovat itsensä
yhä lujemmalle oman tuhmuutensa verkkoon ja niin he takertuvat omiin
pauloihinsa, joita he ovat muille virittäneet: siinä on heille sakkoa
kylläksi”, lausui isäntä jalomielisesti. Vivahtipa tuo puhe mielestäni
siihen jaloimpaan lauseesen mitä on maailmassa koskaan kuultu
nimittäin: ”Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä mitä he
tekevät.” Tuo isännän puhe miellytti minua niin, että olin vähällä
tarttua häneen syliksi kiinni.
”Eikö tuo hyvin harmita teitä, kuin kaikkenne koette panna liikkeelle,
tehdäksenne hyvää heille ja he yhtäkaikki osoittavat kiittämättömyyttä
hyvyytenne edestä ja vieläpä vainoakin?” kysyin häneltä.
”Ei yhtään, sillä niin on maailman tapa ollut ja on vielä eteenpäinkin,
että he tuolla tavalla ovat palkinneet hyväntekiänsä. Ei mitenkään saa
ihminen itsellensä sukkelampaa viha- ja vaino-miehiä, kuin tekemällä
heille jotakin hyvää, siis heidän vihansa ja vainonsa on päinvastoin
iloni ja lohdutukseni, sillä se osottaa, että minäkin olen jo kortta
vetänyt isänmaan yhteiseen pesään, kansan eduksi”, lausui isäntäni,
nähtävästi liikutettuna.
Kertoelmassani olen unohtanut mainita, että olimme olleet yötä tuossa
talossa ja että viimeiset puheemme olivat eineen jälkeen.
Kun ei meillä ollut enään mitään tekemistä talossa ja kun aamu oli jo
hyvästi kulunut, lähdimme me pojan kanssa samoamaan kotoamme kohden,
samaa tietä, jota olimme tulleetkin.
Melkein heti tulimme lauttauspaikalle ja lauttamies toi lauttansa, kun
huomasi meidät toisella rannalla. Kun hän tuli sille rannalle, jossa me
olimme, tein hänelle aamutervehdykseni, mutta hän ei vastannut mitään,
katsella muljahutteli vaan ja näytti hyvin vihaisen näköiseltä, kun me
hevostamme ja muita kaluja toimitimme lautalle. Sitten lähdimme
menemään virran yli, joka onnistui hyvästi. Koko ylimenommekaan aikana
ei vaihdettu yhtäkään sanaa ja toisella rannalla maksoin hänelle
lauttausrahan; ja sanottuani jäähyväiset, ei hän vastannut siihenkään
mitään. Tuosta mitään huolimatta, lähdimme ajelemaan kotia kohden.
Tiellä kylän läpi kulkiessamme tapasimme vanhoja tuttujamme: tuo
lauttamieheltä seipäällä uhattu mies oli tienvarrella panemassa aitaa,
jonka lauttamiehen hevonen oli taas hiljakkoin särkenyt. Hän päivitteli
että pitää vartioida yötä päivää vainioitansa, jos mieli saada
säilytetyksi kylvönsä tuolta pahalle tavalle oppineelta ja isäntänsä
puollustamalta lauttamiehen hevoselta. Hän puhutteli ystävällisesti
meitä ja pyysi että lähtisimme nyt hänen kotiinsa käymään. Kun ei
meidän sopinut hänen pyyntöönsä suostua, sillä meillä oli jo
kotikiirut, pahoi hän hyvin sitä. Otimme häneltä jäähyvästit ja
lähdimme. Ajettuamme kappaleen matkaa, tulimme ison kesantovainion
kohdalle, jossa suuri joukko ihmisiä kaivoi, paitahihasillaan, isoa
ojaa vainion halki. Työmiehet olivat tieltä ison matkan päässä, mutta
eräs heistä tunsi meidät tiellä ja alkoi juosta meitä kohden; me
seisatimme hevosemme ja odotimme. Tuo tulia ei ollut kukaan muu kuin
entinen tuttumme, tuo vääryyttä kärsivä, joka ei saanut tunnotointa ja
väärää naapuriansa kaivamaan yhteistä, rajoja myöden juoksevaa
veto-ojaa. Hänen oli väkinensä täytynyt sitä ruveta kaivamaan, sillä se
olisi kaivamatta ollen tuottanut vahinkoa viljelyksille. Hänkin
puhutteli meitä ystävällisesti ja kyseli matkamme tarkoitusta. Hän
aikoi lain kautta hakea oikeuttansa tuota uppiniskaista naapuriansa
vastaan, joka ei mielestäni ollutkaan ollenkaan väärin niin julkeaa
vääryyttä kohtaan; häneltäkin jäähyväiset otettuamme, lähdimme taas
tuolle tutulle talottomalle taipaleelle.
Tultuamme taipaleelle ja tovin ajatuksissa oltuamme, sanoi poika
yht’äkkiä:
”Miksi tuo lauttamies näytti niinkuin hän olisi ollut vihassa meille?”
”Ehkäpä hän oli todestaankin vihassa”.
”No minkätähden?”
”Luultavasti sentähden, kun minä en antanut hänen seipäällä
vahingoittaa häneltä vääryyttä kärsivää naapuriansa. Kenties hän olisi
tehnyt murhan, jos hänen kostonpyyntönsä ei olisi tullut estetyksi ja
niin tuo estäminen kenties tuli suorastaan hänelle itselleenkin
hyväksi, katsomattakaan sitä, että hän oli aivan väärässä”.
”Sepä nyt on kumma kun ihminen saattaa suuttua aivan oikeasta asiasta!”
”Ihminen, joka on vääryyttä täynnä, ei suutukaan mistään muusta niin
nopeasti kuin oikeasta; hän ei kärsi eikä jaksa kuulla totuutta, sillä
hänen sydämensä aivoitukset ovat pahat. Me emme ole vielä monen hengen
kanssa olleet puheisilla täällä ja kenties olemme jo saaneet useampia
vihamiehiä kuin ystäviä, varsinkin kun olemme julkisesti puhuneet
kansakoulun puoleen; semmoista on maailman meno”.
”Tuolla kokouksessa kansakoulun vastustajat puhuivat herroista ja
muista virkamiehistä niin rumasti, ovatko herrat sitten niin pahoja?”
”Tuhma ihminen luulee, että maailma seisoo heidän sormiensa nenillä. He
luulevat, että he ovat ne, jotka kaikki elättävät, jotka kaikki
pystyssä pitävät ja hallitsevat ja ett’ei herrat ole muuta vasten
mailmassa kuin laiskana elämään ja olemaan muille rasituksena.
Tuommoinen ajatustapa on peräti väärä ja suurimman ymmärtämättömyyden
synnyttämä. Oikeastaan ei oikeain virkamiesten ja talonpoikien välillä
olekaan mitään eroitusta työn teon suhteen, sillä molemmat tekevät
työtä sekä itsensä että yhteisen hyvän eduksi. Usein tekee raskasta
henkistä työtänsä virkamies suuremmalla huolella, murheella, vaivalla
ja ahkeruudella kuin kova työmies, joka päivänsä työn päätettyä saa
nukkua yönsä rauhassa. Usein tekee oppinut mies henkisellä työllänsä
enemmän hyötyä isänmaallensa ja ihmiskunnalle, kuin kovan työn tekiä,
vaikka hänellä olisi sadat kädet työtä tekemässä. Yhtä tuhmasti on myös
se, jos joku virkamies eli niin kutsuttu herra katsoo rahvasta
sentähden ylön, kun hän on kovan työn tekiä, sillä kaikki kelvollinen
työ on kunniallista ja se tulee yhteisen isänmaamme hyväksi,
tehtäköönpä työtä sitten päällä taikka käsillä”.
Tuota viimeistä vastaustani seurasi pitkä äänettömyys ja matka kului
hitaasti ja ajatuksissa.
”Voi kuinka paljon minun näköni on selvennyt tällä matkalla, isä!”
sanoi poika taas hetken ääneti oltuamme.
”Mitä sinä olet ruvennut näkemään?”
”Olen nähnyt senkin, ett’eivät kaikki ihmiset olekaan niin hyvät kuin
olen luullut”.
”He olivat tuolla kokouksessa kovan kiihoituksissa jännittävän asian
vuoksi, jonkatähden ei sovi kansan keskinäistä suhdetta mitata sillä
mitalla, mutta paljon kumminkin puuttuu ihmisiltä totista rakkautta.
Minua ilahuttaa kun ma huomaan, että todellakin on näkösi parannut.
Mutta ei sinun pidä niin ajatella, että sinä nyt olet kylläksi näkevä.
Sinä olet nyt vähäisen osan tullut tuntemaan luonnon suuresta
kuvakirjasta ja Jumalan suuresta korkeudesta, viisaudesta ja
rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Vähän olet myös käsittänyt vielä tuota
jalointa, Jumalalta luotua, mutta samassa oikullisinta — juonikkainta
näkyväisten kappalten seassa olevaa olentoa — ihmistä. Kaikissa noissa
on niin paljon tutkimista, käsittämistä ja oivaltamista, että ihmisen
täytyy koko ikänsä niitä tutkia, jos mieli on niistä jokukaan murunen
selville saada”.
”En minä niin luulekaan, että olisin jo kylliksi näkevä, mutta toivon
että olen saanut hyvän alun näköni selveämiseen”.
”Se tunto on oikea. Mutta tiedätkö nyt, mistä minä otan aineita
kirjoituksiini?”
”Tiedän: ihmissydänten tuomista elämän kohtaloista ja heidän
menetystavasta Jumalaa ja lähimäistä kohtaan”.
”Aivan niin mutta mitä ajattelisit jos kirjoittaisin tämän matkamme
kaikkineen, mitä olemme nähneet, kuulleet, puhuneet ja tunteneet?”
”Siitä tulisi sievä kertomus”.
”Minkä panisit kertomukselle nimeksi?”
”No, kylään tullessa”.
”Olemmehan nähneet ja kuulleet jotain itse kylässäkin”.
”Mutta enimmän kumminki kylääntullessa”, intti poika.
”Suostun. Minä kirjoitan kertomuksen kaikesta mitä olemme tällä
matkalla havainnut ja panen sille ehdoittamasi nimen”.
”Kirjoittakaa! Mutta pyydän että annatte sen minun lukea, sitten kun
kertomus on valmiina!”
Minä suostuin.
Nyt juuri tulimme koti-veräjälle.
Kun pääsin kotia rupesin kirjoittamaan tätä kertomusta.
Kertomuksen valmiiksi tultua, vein sen lupaukseni mukaan pojalle
luettavaksi; poika luki sen aikojansa myöden. Kun hän oli lukenut
loppuun kertomuksen, tuli hän minun tyköni loistavin silmin: ”nyt minä
vasta oikein käsitän mistä kertomuksissa aineita saadaan, koko elämän
lavea tanner on täynnä valmiita kukkaisia; kauniita, rumia,
terveellisiä ja myrkyllisiä ja kirjoittajalla ei ole muuta työtä kuin
että hän oppii ne tuntemaan ja että hän sitte järjestelee ne sievihin
riveihin joihin hän väliin sovittelee myrkyllisiäkin kasvuja
kauneimpain ja tuoksuvampain kukkien sekaan ja niin tuosta kirjavasta
joukosta tulee kokonainen sarja. Jos Jumala suo minulle niitä voimia ja
minun siihen ikään tulla, että voin kansalleni kirjoittaa jotain, niin
luulisin jo löytäväni aineita”, innotteli poika.
”Mistä kirjoittaisit silloin?”
”Ihmissydämestä”.
”Sen valopuolistako?”
”Ei, ei, vaan minä panisin piikkejä ruusuin sekaan ja muista valkean
rinnalle. Kokonainen kuva minua aina on parhaiten miellyttänyt ja
semmoinen ei ole mielestä eksyttävä”, sanoi poika.
”Jospa Jumala sen soisi, että aikeesi kävisi toteen!” sanoin pojalle ja
pari kyyneltä nousi silmiin, jotka huolellisesti koin häneltä salata.