Kauneuden tuokio, mitä enempää voisin vaatia?

”Ei voi olla liian järkevä, mutta ainoastaan
viisaudella on oikeus vedota järkeen. On totta,
että järki on viisauden juurella, mutta viisaus
ei ole järjen kukka.”

Maeterlinck.

Tämä päivä oli jälleen onnen päivä: se oli kaunis.

Oikea sydänkesän päivä.

Suomen luonto vaihtelee ja heittelehtii rajusti synkästä ja rumasta
rajattomaan suloon ja kauneuteen. Kun taivas pysyy pilvessä, näyttävät
rannat matalilta, yksitoikkoisilta, ne ovat kuin samaa iankaikkista,
kapeaa mittanauhaa... Karunnäköiset rannat: niillä ei uskoisi silloin
minkään viljan kasvavan, niin ne ovat harmaita, armottomia,
toivottomia.

Mutta aurinko muuttaa kaiken, pelkkä aurinko! Jo hymyilee, säteilee
Suomi, lupaa ikäänkuin kaikki taivaan autuudet, joita järven syvyys
kuvastaa, — ihanuus verraton.

Ja tänään aamulla, kun lähdin kello kolmelta, — ihmeellinen
harvinaisuus, — pieneen unettomuuteen tuskastuen uistinta
koettelemaan, aamulla nousi minulle kolme aurinkoa. Niin, aurinko
kolminkertaisena! Loimottaen ja tummanpunaisena jättiläiskiekkona
kiepahti se manteren metsien takaa, joissa lepäsi jo hieman syksyinen
tunnelma, niin tummat ja kovapiirteiset kuusikon sakarat olivat.
Tietäähän heinäkuu minusta aina ikäänkuin syksyä.

No niin, aurinko nousi kolmena aurinkona. Itse oikea aurinko
ilmanrannalla terävien kuusien välitse välkähdellen, mutta järvessä,
joka alkoi herätä ja hiljaa hyrskehtiä, kimmelteli kaksi sen omituista,
pyöreää kuvajaista, erottajanaan veden hopeaviiru ja viluiset usvat.

Kukot kylässä ja saarellani eivät vielä kiekuneet. Linnut eivät enää
paljoa visertäneet, niiden parhain laulunaika oli mennyt.

Olin ikäänkuin yksin, — kuin ainoa ihminen valtavassa erämaassa.

Joku kala polskahteli; ja uistimeeni iski viimein hauki, jonka
vengotellessa vastaan kulutin hauskassa, vihoittelevassa jännityksessä
neljännestuntisen, kunnes se makasi veriläikässään venheeni pohjalla.

Nyt paistoivat usvat lahdelmissa ja suoniittyjen purojen suissa
ruusunpunaisina.

Päivä lämmintä lupasi! Kun kolkahtelevin airoin soutelin kotiin,
sävähteli ulapoilla jo hopeita, seuloi ilmoista sulaa hopeaa tyyntyviin
vesiin, sillä aamutuulikin jälleen laiskistui, vain mainingit enää
hyrskähtelivät.

Harmaan venhevajan eteläkupeella kipenöi silmiini heijastus järvestä
auringon sokaisevasta kuvajaisesta, se väikkyi ja vipisi vaaleina
läikkinä rantapajuissa ja koivuissa, joissa hyönteiset alkoivat
touhuta. Ei ainoaa ääntä, ei muuta linnun piipatusta kuin kesyjen
tiaisten, — syksyhän todellakin hiljalleen läheni. Mutta aurinko vielä
hekumallisesti kuumensi, sen lämpö kävi käsiin ja kasvoihin kuin
hyväily.

Nyt naputin liittolaiseni varovasti jalkeille matalaisen ikkunan ruutua
koputellen. Tahdoinhan näyttää hänelle paitsi varhaista haukeani, joka
loikoi mustana ja vihreänä poikkiteloin isossa vadissa kuistin
penkillä, myöskin aamun ihanuutta. Tahdoin houkutella ja vaatia hänet
kanssani verkostamaan. Niin teimme. Näimme, vaimoni vedellessä airoissa
hyrskeitä vastaan, aamuauringon kirpeän säteilyn, vieläpä viimeiset
tunnut punaisista, haipuvista usvistakin. Ja silloin tunsin, että tästä
tulisi onnellinen päivä, silloin syttyi mielessäni halpa laulu, jonka
aion uskaltaa tähän viimeiseksi.

                                                  ⸻

Sitten aamupakinat, kahvit, vallattomat aamulaulut. Kukkien katselu
tanhualla: kuinka pitkälle punaruusu oli avannut viittäkymmentä
umpuaan, joiden huomasimme viikko sitten alkavan niin valkeina, että
luulimme pensasta valkoruusuksi, mutta nyt ummut näyttävät verhiöiden
sisältä veitikkamaisen punaista; punainen pilkistelee niistä esille
kuin alaväri keskiaikaisista puvuista, joiden hihoihin oli halkaistu
koristeiksi viiltoja. Kaksi punaista ruusua on täysin jo auennutkin, ne
ovat suuria ja niitä tekee mieli kädellään hyväillä. Neitseellisen
kelmeitä kuin nunnat ovat näiden rinnalla valkoruusut, jotka
lumenvärisinä reunaavat pientä kivipengermää.

Suuri valmu kukkii. Sen sydämeen on piirretty iso valkea risti. Se on
kuin mikäkin laupeudensisar, porvarillinen, hieman yksinkertainen,
mutta huvittavan herttainen. Ikäänkuin varta vasten nähdäksemme avaa se
nyt juuri kokonaan kauhtanansa, jonka se eilen yöhyönteisiltä ankarasti
sulki. Se painui silloin umpeen kuin vanhanaikuinen kukkaro, asettui
uneen omenapuun juurella. Nyt sen sydän levittäytyy nopeasti aivan
silmiemme edessä auki.

Kimalaiset humisevat, hyönteisiä tanssii ilmassa. Hyrskeet tyyntyvät.
Lupaa tulla oikein kaunis ilma.

                                                  ⸻

Saaren keskikentällä killistelevät vuohensilmät aurinkoon. Kissan- ja
sinikellojen seasta kohoaa siellä täällä upeita, tummia hirvenkelloja.
Hiirenherne on kietoutunut somaksi seppeleeksi valtavan putken
ympärille. Mutta horsma tuolla kallion luona seisoo punaisessa
vaipassaan...

Valkeana hohtava Vanaja kutsuu pois tupasen kuistilta, josta sitä
katselen. Niin se on kaunis, että tahtoo nähdä sitä vielä lähempää,
kuten muka lähemmäksi pääsisi, jos menee rantakallioille. Kummeli
kaukana ulapalla tulee yhä valkeammaksi, kietoutuu yhä hämyisempiin
utuihin. Soutelulle! Likemmäksi kauneutta, ilman mitään tarkoitusta,
kiertelemään verkalleen, ihmettelemään auringon taikaa, joka
odottamatta, yhtenä ainoana aamuna, muuttaa matalan ja vihamielisen
maiseman kauniiksi, tulvii sieluun rajattomana onnena!

Vesi tummaa kuin lyijyä, mutta jokaisen pikku lyijylaineen kärjestä
kimmahtaa tähtisäihky, syttyy, nopeammin vielä sammuu. Tuhansia,
miljoonia pikku tähtiä: musta vesi kuin kalliilla brokadilla ommeltu,
paljetteja, häikäiseviä hopealäikkiä. Järvi kuin jokin laaja
kuningattaren laahustin. Kuningatar, sinä pauhaava pikku meri Vanaja,
Lintukodon kiusa myrskyisinä päivinä, nyt ylpeää hekumaa upeileva,
leikkivä Vellamoinen!

                                                  ⸻

Tuolla Lintukodossa, joka punaisin ja sinisin rakennuksin pilkehtii
riippakoivujen ja raitojen lomitse salaperäiseen rauhaansa lujasti
kätkeytyneenä, näyttää vaimoni saunarannassa puuhailevan pyykinpesua.
Tepsuttelee väljässä mekossa saunatietä, alas pienen kummun rinnettä
pihlaja-vanhuksen siunaavain kätten alitse, auringon päivettämänä kuin
indialaisvaimo eräässä Frödingin runossa. Hän askaroi hiljalleen,
viisaassa rauhassa, iloiten ja nauttien. Punainen kukka hyppelehtii, jo
suuren padan alla rantaäyräällä, sauhu kierii hiljaa ilmoihin, tunnen
sen rattoisan kydöntuoksun tänne asti.

”Ja puista sun tarhassas
sua seuraa sypressi synkkä yksin...”

Niin, tuolla takanani, kun asetun kuumenevalle rantakalliolle kädessäni
kirja, jota tuskin hennon näin kauniina päivänä lehteillä, tiedän
puitteni olevan. Siellä poppelit ja vaahterat, jotka istutin,
hopeapaju, jonka sain lahjana ukilta ja mummilta ja joka tuoksuu hieman
hautausmaalta. Siellä ne ovat, autuaan aittani kulmalla. Autuaan, niin,
uskallan sen sanoa: kammioni yksinäisyydessä saavat mielikuvat
profanoimisesta vapaina avata siipensä, — ne liikkuvat silloin
nopeasti kuin päivänkorentojen hopeaharsoiset, iloiset lentimet.

Tuolta näkyy myöskin tupasemme, jonka kamanakirjoitukset ja päädyn
vuohet aurinko, sateet ja tuulet kyllä syövät hetkessä pois, —
nopeasti, kuten valonsävähdys pikku laineen huipusta tuossa tuokiossa
sammuu.

Ihminen, miten voit olla jumalallinen juuri siksi, että tiedät onnesi
tuokiot niin lyhyiksi!

                                                  ⸻

Siinä kalliolla, jossa ihoa polttaa ja tuntuu kuinka auringon voima
iskeytyy jokaiseen luun ytimeen, antaen inehmoiselle unohdusta, naurua,
ylimielisyyttä, kuten itse luonto on yli- ja kevytmielinen, — siinä
jatkuu yhäti äskeinen lauluni hetken onnelle.

Muistelenpa jälleen muinaisia päiviä, jotka vietimme tuon liittolaiseni
kanssa yhdessä... Aamulla varhain lähdimme aurinkoiselle niemelle
tällaisiksi päiviksi kuin nytkin. Hänellä päässä sanajalkoja suojana
auringolta, tai ehkä pienenä naisellisena koruna, joka minusta oli
kaunis. Paljasjaloin käveltyämme kiemuraista polkua, jolla käärmekin
joskus kihahti, laskeusimme rantaan, kultaiseen, kuumaan hiekkaan,
siinä vietimme koko päivän, jotain hyvin tyynnyttävää, epähetkellistä
toisillemme lukien, jotain pakinoiden, nauraen ilosta kanssaihmistemme
ymmärrettävälle ilkeydelle, emme ilkkuaksemme heitä, vaan niinkuin
hupaisille huomioille. Miten olimme vapaat, oman työmme ja voimamme
varassa! Haukkasimme muruset, jotka olimme eväskorissa kanssamme
tuoneet, kahvi porisi kaiken päivää vieressämme paasien nokiuunissa, ja
riemuitsimme — valosta!

Sitten muistan, millä hinnalla tuon vapautemme ehkä ostimme. Kuinka hän
tuli majaani, vaatimatta, aikomatta mitään. Kuinka hän menneitten kesäin
helteillä, jolloin kyy niittyojain reunalla edessämme havahti ja
kiukkuisesti sävähti, kantoi mukanani, hiki otsalla, onnellisena,
olkapäillään taakkoja, jotka olivat meille yhteisiä. Kuinka hän sitten
syksyn iltoina työnsi kerallani kuormattuja rattaita upottavassa
savessa: vähän perunoita, korvo puolukoita, vähän muuta, meille
kylliksi: ihmisen vatsa ei ole, Jumalan kiitos, suuri, ja lihava vatsa
on inhoittavan ruma, ja rikkaus rasittava. Kuinka hän veti ja kantoi ja
ponnisti ja sahasi ja hakkasi — ja iloitsi!

Mistä nyt minussa edes tämä nauru, jossa ei ole ivaa, vaan joka on
pelkkää hilpeyttä, nauru kaikelle, minkä outo luulisi minua leikkaavan?

                                                  ⸻

Ilta päivää ihanampi! Ruumis hehkuu aurinkoa, se on terve. Jokainen
luun ydin, jokainen punasolu veressä tuntee sisässään aineen, joka ei
liene maan päältä kotoisin: auringon. Sielu, eihän se liene vain pelkkä
ruumiin varjo? Tuntee kerrankin, ettei ole tarpeellista mitään miettiä:
kaikki on onnessa selvää. Niin käy auringon helliessä, oikeassa
ilmastossa, auringon armosta, tällaisena eteläisenä päivänä! Maailma on
kuin jalo malja: juo, kallistele ahkeraan, nauti ja laula.

                                                  ⸻

Sitten ilma sakeni ukkosta uumoilevaksi. Valkeat, muhevat hattarat,
jotka ikäänkuin riippuivat liikkumattomina taivaasta kuten
näkymättömästi sinne ylös vedettyinä, suunnattomina pumpulimöhkäleinä,
— hattarat kohosivat nyt pilareiksi, linnoittuivat torneiksi,
rakentuivat marmorilouhosten näköisiksi. Ne kuumottavat nyt kuin
punaiset vuoret.

Ja yhä lisää! Kaikki kauneudet ovat täksi päiväksi luodut.

Tulee hieno sininen pilvi, sataa ripsahtaa. Sateenkaari huiskahtaa
lännestä ikäänkuin suunnaton kunniaportti tai itämaalaiskirjava,
loistava voittokaari. Tuuli herää jälleen hetkeksi, nyökyttelee
ritvakoivun lehtiä, niistä putoilee kimmaltavia pisaroita. Raitojen
oksia liikauttaa kostean sadeilman hengähdys, tervaleppien
tummankiiltävät lehdet välkähtävät, ja sitten tuuli jälleen vaikenee.

Oi, liittolaiseni, jonka selvä äly hoitelee mielikuviani niin etteivät
ne lennä itseään rammoiksi kuin pääskynpoikanen syöksyy kuoliaaksi
kiiltävään lasiruutuun, nyt, kun sadepisarat vielä kimmeltävät puiden
lehvillä, nyt, kun heikko tuuli väräyttelee raitojen ritvoja, kun
koivikko avatusta ikkunastasi tuoksuu niinkuin olisi keväisellä
hiirenkorvalla, niin, nyt kun sateesta virkistyneen ruusun upea lemu
leviää tanhualle, anna nyt soida meille se Beccen _Légende d’amour,
rakkauden legenda. Se on ehkä banaali, ehkä hieman tunteellinen, liian
suloinen, mutta harpunhelähdykset siinä soivat kuin sadepisarain
kultainen ripinä puista vihreään ruohoon, kuin tuulen rauhoittuessa
pikku aallot venheen kylkeen, ne helähtävät kuin sadetuulen viimeiset
värähdykset pisaroita kimmeltävän metsikön läpi.

                                                  ⸻

Pikku sade hälveni, ilma kirkastui ja selkeni pian. Taivas, koko
avaruus lempeän Vanajan takana hohtaa nyt siniselle, kummallisen
siniselle, lasimaiselle. Ja sen sinen alla alkaa järvi, sinipunainen
ulappa, mahdoton sanoilla maalata, vaipua öiseen uneen.

Kaukaisen saaren takana, joka äsken, taivaankaaren syttyessä, säkenöi
kuin smaragdi, siellä seisovat vielä ilmassa uljaat ukkospilvien
tornit.

En jaksa taaskaan istua Lintukodon kuistin penkillä, en tiedä, minne
juosta, niin tarjoutuu hurmausta joka puolella. Koivut, jotka
ympäröivät pihamme kulmausta pyöreänä pilaristona, kohottavat tyyneen
korkeuteen keltaisina hulmuavat latvansa: auringonlaskun kultaa. Se
kulta muuttuu yhä punaisemmaksi.

Ja koivujen, näiden kelta- ja hurmepunasoihtujen, keskitse paistaa kuin
näyttämöaukosta taustalta pilvitorni, suunnaton punertava pilvilinna.
Se kuvastuu kummelin alapuolelta vedestä, jonka vivahteet ovat niin
kauniit, että ne heti unohdan: vain autuuden epämääräinen tunne jää
sieluun.

                                                  ⸻

Auringonlasku ihania, mielikuvituksenkin voittavia hattaroita. Ja kun
vielä kerran tänään lähdemme soutelemaan, keijuu vihannan saaremme
yläpuolella enää vain yksi ainoa hymyilevä, punertava hattara.

                                                  ⸻

Kun tätä nyt huvikseni kynttilän ääressä aitassani kyhäilen, muun
Lintukodon jo nukkuessa, läheisten ja vieraidenkin, kuumottaa heinäkuun
punainen kuu avoimesta ovestani koivikon läpi. Se ei ole kalpea kuin
kesäkuun sirppi eikä kaamean kirkas, hermostuneesti laineilla hyppelevä
kuin elokuun aaveloistollaan säikyttävä kuu. Se on suuri ja
kuparinpunainen, tyyni ja hekumallinen, tämä heinäkuu, ensin saarien
yli tulipalona roihuava, sitten valtava, välkkyvä kiekko.

Suvaitkaa tämäkin kyhäykseni, joka aamuauringon välkkyessä syntyi ja
päivän ihanuudessa soudellessamme kehittyi:

ONNEN HETKI.

Viel’ elää entinen hurmio!
Aurinko nousee,
sen kullassa kiiluu aamuinen järvi
ja vaarat ja taivaat hulmuavat,
mun armaani airoilla istuu,
hänen kasvonsa koitto purppuroi...

Viel’ elää entinen hurmio!
Näen kasvonsa tuossa: kuin pronssi, ei,
vaan niinkuin metalli, rauta ja malmi,
kuin veistos lohkaistu graniitista:
kaikk’ yhtä ehjää ja riemuista voimaa.
Hän tuhdolla kääntyy ja tähyilee
päin rantaa silmin kuulain ja kirpein,
ja elämän tyynestä onnesta nauraa.

Ja silloin entinen hurmio
taas sieluuni syttyy, autuuden tunnen
kuin ennen, yhteisen autuutemme,
jok’ ei ole rakkautta pelkkää,
ah, paljonkin muuta ja ylhäisempää:
se kirkastumista on.
Yks pitää yhdenlaisesta, toinen
taas toisesta, jokainen autuaaksi
saa uskonnollansa omalla tulla!
Mun sieluni tällaista puuttui!

Taas muistan, — kun aurinko nousee
ja järvellä aalto käy
niin että jo vaahto kuin tiirat lentää
ja luodoilla hyppii, ja venhe keikkuu,
ja ystävä airoissa istuu
eik’ anna voimansa tuulille myötä,
taas muistan nyt vuodet menneet,
monet vuodet, yhteiset vaivat
ja yhteiset riemut.
Niin, tietänen, kuinka on muokattu
tämä kasvojen pronssi, kuinka on saatu
tuo malmi ja rauta aikaan,
kuink’ onkaan iskuja kestänyt
tuo graniitti muodoilta jäykkä,
se kunnes tällaiseksi taipui:
niin paljon kaipuuni mukaiseksi.
Hyvin muistan, kuink’ olen kiusannut
sitä rautaa, malmia, josta
näin sallittiin minun aseeni parhain.
Miten kiusannut jalkoja noita,
jotk’ ottavat venheen kaarista ponnen:
ne astelivat vähän velttoina muinoin,
kuin uinuvat, valveutumattomat vielä,
ne kunnes ponnistaa peninkulmin
puukengissä saivat, kestäen pilkkaa, —
puukengissä, köyhissä, kömpelöissä
ja ehkäpä sisältä piikitetyissä:
mikä kidutus ehdoin ja tahdoin tehty,
koe, josta jo itkeä voi sydän naisen!
Veri, vertaisin, jalkapohjista tihkui,
hän riemuiten tallasi nuo peninkulmat,
syysiltana myöhään, leikiten saapui
niin luokseni pauhussa sateen ja myrskyn...

Ja muistan entiset soudut
yli aaltojen koskena pauhaavaisten,
kun kuoleman uhkalle suustani vastaan
soi kirous, — ensin hän kauhua itki
ja sitten vimmaa. Ja ponnisti: kesti!
Näin rautaa malmista luodaan.
Se itku, se nopsasti tyyntyi
ja muuttui varmaksi tyyneydeksi,
joss’ ei ole vihaa, ei kaunaa,
ei pilkkaa, vain naurua leppoisinta:
pois ennakkoluulot niiden,
joit’ ihmisiks leikillä mainitsemme!
Näin syntyi kädestä Luojan
tuo graniitti punertavainen, ei koske
sen sydäntä laineiden lapsekas hyrske,
ei kenties mahtavin, aika!

Nyt väitinkö, että sen paaden,
sen kallion, pronssin, sen graniittirinnan
lie mieleni julmuus luonut?
Ei niin: sen synty on korkeampaa,
se luonteissamme on, meidän kahden!
Näin väitinhän: syntyi kädestä Luojan!
Ja ei ole luomus hän ainoastaan,
ei pelkkä graniitti, malmi:
hän _ollut on minun kaltaiseni,
ja tietämättänsä valveusi tietoon.
Sen nähdä sain, saman liekin ja myrskyn:
ovat luonteemme lyöneet vastakkain,
yks kovaa, hirmuista, kovempi toinen;
yks julma, kuoloa julmempi toinen!
Ei taipunut rahtua yksi, ei toinen.
Niin meri ja liekit taistelevat:
ei katoa kumpainenkaan!

Niin malmi ja polte masuunissa.
Hän malmiko vai minä? Oi, en tiedä.
Siten kumpikin toistamme oppineet
vain lienemme tavalla mystillisellä
ja katkeralla — kuin luonnoton hehku
voi teräkset kovimmat kiehuttaa —
ja valaa yhteen.
Yht’ olemme nyt, —
sama tahto, yhteiset tahdonmäärät,
ja ylpeys, kaipuut ja unelmat yhdet:
näin tyytyä — osaan parhaimpaan;
kaikk’ ulkoa tullut meille tyhjää.
Yks graniittipatsas, Luojamme veistos!

Sua kunnioitan kuin itseäni,
sun heikkouttasi vihaan
ja halveksin niinkuin itseäni:
en armoa selvyyden puutteelle anna!
Sua rakastan jälleen
nyt niinkuin muinoin hurmiossa, —
nyt, loistossa autuaan aamun
kun tuhdolla silmin kuulain ja kirpein
päin rantaa katsot ja kasvosi
koin kirkkaus purppuroi.