Tiiranpoika.

Tiirat väikkyvät Lintukodon saaren yllä, ne ilmestyvät tänne
odottamatta, kuhisevat valkeana parvena, pudottavat kaloja kallioille,
haipuvat jälleen suurelle Vanajalle. Niiden huuto kuuluu nyt
epäselvästi hyvin etäältä, hätäisesti, hoputen: ”Ti-ii-ra, tiira,
tiira!” Ja taasen ne keräytyvät saaren kohdalle, niiden höyhenpuku
paistaa valkeampana kuin lumi, niin kuvitellakseni ylimyksellisen
tahrattomana, varsinkin silloin kun mustansininen ukkospilvi sattuu
taustaksi, joten ne näkyvät silhuetteina, mutta vaaleina, häikäisevinä,
notkein siiveniskuin liikkuvina. Välisti rientää niitä tänne sellainen
tavaton parvi kuin taikasauva olisi ne jostakin ihmeestä, kaikilta
ilmansuunnilta esille loitsinut, kalastamaan saaren edustalla vaaleana
uinuvassa tai harmaissa laineissa kuohahtelevassa vedessä. Kauas
ulapalle vinkuu silloin niiden iloisen hätäilevä: ”Ti-ii-ra, tiira,
tiira...” Ja kilvalla sen kanssa lokkien, joita myöskin joukossa
lentää, kajattava: ”Kaja, kaja, kaja, kaja!”

Soutelen saaren ympärillä, tuon herttaisen, jolle annoin mielessäni
ensin nimeksi ”Noli-me-tangere”, mutta hylkäsin toki sen kummittelun,
mikä osoittaa rauhaantumista, — siis yhä raskaampaa alakuloisuutta.
Miksi kerskuisimmekaan moisilla sanoilla kuin alistuminen, resignaatio?
Todellisuudessa ne eivät merkitse muuta kuin voimain herpautumista,
heikkoutta...

Soutelen siis riuttani ympärillä, jonka tahtoisin säilyttää niin
neitseellisenä, että liiankin jyrkästi pyrin karkoittamaan sieltä
kaiken pahan, juorut, lavertelut, vihan, hetkellisen kilvan ja kovin
itsetietoisen melskeen — vain yksiksi ja ainoiksi kesän kuukausiksi.
Niin, torjumaan kuin luostarista. Aivan turhaan en kuvittele sen
rakennusten päätyihin pyhimysten kuvia ja kyhäile sinne ja tänne
vuosisataisten virsien säkeitä, jotka eivät puhu muusta kuin vuosien
vierimisestä ja uusien kesäin tulosta, ihmisen katoamisesta ja lyhyestä
ilosta, johon täytyy tyytyä, kun ei parempaa löydy.

Soutelen, — tultuani rantaan pihasta, pieniltä paasikäytäviltä.
Rantaan, missä vanha venhe lepäilee puhtaaksi raivatulla
hiekkapohjalla, aallonmurtajan sisällä. Taas nytkyttelen liiankin
tuttua, hiljaisen tottunutta tahtia tervatullani, joka on
hiekkapatjaltaan syöksynyt kelluen vapaalle ulapalle. Kiertelen
Lintukotoa, näen punaisen töllin ja sileän pihan vilahtavan ohitse
välkkyvien raitain ja tummien tervaleppien aukosta. Viiritanko,
rautainen kalankuva, pistää vielä näkyviin; se katoaa honkavanhuksen
taakse, jonka rinnalla nuoret, mutta jo kookkaat haavat supattelevat
tai, herkän hätääntyneinä hälisevät. Soutelen ohi rannan jalavain, läpi
salmen, missä kukkivat ahvenruohot muodostavat ikäänkuin pienen pieniä
valkeita satusaaria, vieritse kaislikkomme, jossa, sorsat saavat
ahdistelematta tehdä pesäsensä, munia, hautoa ja sitten opettaa
rakkaita poikasiaan tästä lähtien: viimeinkin Pyynti oppi sen verran,
että jätti ne rauhaan. — Suurien vesikivien luo näkyy taas ikivanha
kirkko ja vielä vanhempi uhrivuori, — kaikkiallehan se vuori näkyy. Ja
silloinpa onkin saarenkierros jälleen tehty: joudun takaisin töllin
puolelle, saunan kohdalle. Tuossahan nousee valtavien pihlajain
mystilliseksi siimestämä polku saunan ovelta keskelle saarta, omena- ja
päärynäpuukentälle. Tulen äskeiseen venhevalkamaan, lipputangon ohitse,
jossa lippu surullisena riippuu. — Jospa koettaisi vaihteen vuoksi
ulapoille? Eteläänkö, missä Vanaja aukeaa peninkulmaisena, melkein
uhkaavana, rauhoittaen suuruudellaan ja syvyydellään kuin nirvana.
Vaiko pohjoiseen, jonne kesäinen aurinko jälleen kauniisiin pilviin
laskee.

                                                  ⸻

Soutelen, kiskon, vedän uistinta perästäni melkeinpä vain muodon
vuoksi, — kierrän moneen kertaan pikku saaria, halkoilen salmia,
kaarran niemiä, soluttelen ruohikoiden rintaa kuin etsien jotain.

Mitäpä etsisin? En tiedä mitään uutta. En usko olevan mitään uutta.
Luulen saaneeni maistaa vähäpätöisen, mutta oikeutetun osani niin
sanotusta ”elämästä”; enempää en olisi kai jaksanutkaan, vaikkei se
malja mielestäni olekaan pohjaton! Tai — kenties maistoin liikaa.
Juuri liikaa, ehkä?

                                                  ⸻

Myöskö aurinko tuttua, ainaista, vanhaa? Pelkkä aurinko, ei
vertauskuva: tarkoitan tuota aineellista aurinkoa, silkkaa tulipalloa.
— Joko sekin minut jättäisi, aurinko, joka aamuin lähettää
tervehdyksensä ikkunoistani sisälle nuorella airuellaan, järveen
heijastelevalla hopeavälkkeellä? Aurinko, joka päivällä upeilee ulapan
suurena säihkynä, aurinko, joka pilkistelee keinuverkkooni kauniiden
pihlajain vihreästä... Viimein illalla laskee vuoteeseensa,
purppuraisten tai milloin minkin väristen pilviverhojen taakse,
kaikilla ihmeellisillä värivivahteilla koristettujen. Laskee — kuin
minulle liian monet kerrat ennen. Myöskö aurinko, kaikkein parhain,
ainoa, ainainen, nyt tuttu ja jo nähty?

                                                  ⸻

Mitä etsin minäkin, lapsi? Leluja. Katsokaas, tunnen saaneeni aina
leikkiä: ei mikään, ei kalvavin suru, ei luonnottomin ponnistus ole
minusta sittenkään lopulta ollut muuta kuin leikkiä. Sillä kaikkihan on
niin — hetkellistä. Katoamisen, kuoleman tuntu on tehnyt minulle
nykyään tämän olemisen sellaiseksi kuin yksi päivä leikkivän ja sitten
nukkumaan lähtevän lapsen elämässä.

Mutta sanotaan, että lapsi on leikissään vakava. Ja juuri leikissä.
Lienee totta.

Miksi maistuvat kaikki lelut niin pian vanhoilta? Miksi niihin
kyllästyy?

Kuinka kauheaa, kun ei heti löydä uusia leluja!

                                                  ⸻

Olenpa lopulta, eräiden muka paljon vaarallisempien leikkien jälkeen,
joista seurasi joskus lelun tunnoton rikkominen ja sydämeeni toivoton
käsitys, että ihmiseltä ei todellakaan kannata koskaan suuria toivoa,
olen lopulta leikkinyt niin viattomilla ajanvietteillä kuin työ,
ahkerointi, jopa kukkien ja hedelmäpuiden vaaliminen, talojen
rakentaminen huvikseni, — eninhän jäi pelkäksi fantasiaksi, ehkä
nopean kyllästymisen vuoksi. Ja onpa siinä ohella kelvannut uusia
leluja etsivälle eläinten kesyttelykin, — pieni vanha tapa vain,
elättelinhän lapsenakin harakoita ja variksia, tai hiiriä tekemässäni
lasiseinäisessä ihmeluolassa. Ja nyt olen ikävissäni hommannut
itselleni kukon, kanoja, koiria, sikoja, en tiettävästi oikein
vakavissani hyödyksi, vaan yksitoikkoisen aikani kuluksi.

Mutta ken toistaa yhäti saman kukkien kasvatuksen? Ken aina välittää
omenoista tai kirsikoista? Onnittelen ja ihailen niitä onnellisia.
Porsaiden syöttö päättyy varsin raakaan, törkeään realismiin, jota
tosin elämä sittenkin tuntuu olevan, kukkojen ja kanojen hellintä
siihen, että ne riippuvat päättöminä kanakopin seipäissä. Ja koira on
vain koira. Huvittakoon näin vähäinen niitä, jotka eivät muka täällä
leiki!

                                                  ⸻

Mutta nyt iskin silmäni noihin tiiroihin, jotka häikäisevän puhtaina
ilmestyksinä leijaavat saareni yli tai kisailevat ja kalastavat
ulapalla.

Nyt minun pitäisi saada tiira! Sitä ei minulla ole ennen ollut.
Tiiranpoikanen.

Joku eläimiin innostunut tuttu kertoi minulle, että tiirat, nuo niin
sirot, hienot ja väkevät, tulevat niin kesyiksi, että vihellys kutsuu
ne ruualle, katon harjalle tai kesyttäjän olkapäälle.

Tiirat, taivaallisen valkeat, puhtaat kuin sadasti pestyt, ketterät,
hermostuneet.

Nyt tähystelen taivaalle uljaisiin tiiroihin.

Ja sitten saan naapuriltani kuulla, että täällä lähellä, hänen
poukamassaan, on tiiranpesä. Minä sinne ikävöivällä ja ikävystyneellä
halulla: pitäisi saada jokin ajanratto, lelu, keveämmältä tuntuisi
tämäkin päättyvä.

                                                  ⸻

Sinne Vanajan unelmoivan ulapan äärelle, niin unelmoivan ja
raukeatunnelmaisen, että kutsuisin Vanajaa ruusun_siniseksi_, on
tiirapari tehnyt pesänsä, rakennellut kotinsa. Somaan, etelänpuoliseen
lahdelmaan, johon aamu- ja sydänpäivä paistaa, mutta jonka ilta kätkee
koivuilla, raidoilla ja lepillä viileään siimekseen.

Hyvin yksinkertainen koti. Pelkkä kivikartio, joka kohoaa tuskin
veden pinnasta. Kartion terävässä huipussa on matala, ei oikein
kämmenenlevyinen syvennys. Syvennykseen pari rikkaa ristiin, muutamia
korsia — siinä on koko pesä.

Ja, pesässä näkyy, kun soudan varovasti kiven ohitse, siihen
airollakaan koskematta, kolme ihastuttavaa munaa. Omituisia,
ihmeellisiä, uusia, niitä en muista nähneeni. Ne ovat pienempiä kuin
huonon maatiaiskanan munat, likaisenvärisiä, harmahtavia, hieman
sameanvihertäviä ja tahraisella ruskealla pilkutettuja, niin,
jotakuinkin samanvärisiä kuin tuo kivi, jonka kärkeen ne on
pyöräytetty, sovitettu melkeinpä kuin jonglööri pitäisi kananmunaa
terävän hattunsa huipussa.

Tiirapariskuntaa ei näy lähistöllä.

Eipäs, tuollahan istuu toinen rantakivellä, jonka ohitse sousin. Tuolla
loitompana. Tyynenä ja vaiti antaa se tarkastella pesää. Kai tämä on
sille ainoa keino, kun ihminen kuitenkin löysi pesän: täytyy pysyä
sellaisena kuin ei pesä hänen pesänsä, kotinsa olisikaan eivätkä munat
hänen muniaan, hänen armain tulevaisuudentoivonsa.

Ihmettelen pesää ja munia. Ihmettelen, miten nuo harmaat ja lianväriset
pyörylät pysyvät kivellä, jos sattuu ankara tuuli tai nousee myrsky,
ukkosilma. Aallot syöksyvät vaahdoten karien yli, jotka silloin saavat,
sinimustan taivaan alla, hankivalkean värin, syöksyvät varmaan yli
tämän kartionkin. Eivätkö munat solahda veteen, laineethan lyövät
moneen kertaan kiveä korkeammalle? Pitääkö emo silloin tulevia
pienokaisiaan kiinni, ja kuinka se niitä pitää?

Miten typerästi valitulta pesäpaikka näyttää! Mutta tiettävästi se on
juuri sellainen kuin olla pitääkin, jos uskottelee itselleen moista,
että luonto, kaikkeus olisi luotujen tarkoitusta vastaava! Kylläpä
tiiranmunat joskus vaan veteen joutuvat ja hukkuvat, ja mitäpä luonto
siitä välittää? Mutta jos joutuvat, voisivat joutua — minullekin!

                                                  ⸻

Aikomukseni oli pitää silmällä, millä tavoin munat siinä matalan
kiven terävällä huipulla myrskyaaltojen korskuessa pysyisivät ja millä
tavoin emo, joka pois soutaessani aina lehahti jostakin syrjästä
äänettömästi pesään, munia pitelisi, niitä hautoisi ja sitten poikiaan
hoitaisi. Kuitenkin se — jäi tekemättä. Valitettavasti usko lelujen
erikoisuuteenkin tuntuu haipuvan.

                                                  ⸻

Eräänä päivänä, viikkoa paria myöhemmin, kun vien ryhmän vieraita
pienelle soutelulle, haluan näyttää heillekin sen tiiranpesän.

Soudella lollimme, uistelemme. Aletaan lähestyä pesää.

Rouva huudahtaa yht’äkkiä:

”Mikä tuo tuossa on? Ettekö näe, tuossa luodolla? Niitä on kolme.”

En erota mitään, likinäköinen. Mutta toiset erottavat, ja sitten
minäkin:

Hyvin matalalla karilla aivan lähellä tiiranpesää, jonka ohitse olen
monesti soutanut ja nähnyt uroksen lahden suulla syrjemmällä vartiossa
ja emon valkeana kekosena pesässä hautomassa, — uroksen ei tarvinnut
viime aikoina huutaa varoitusta eikä emon paeta paikaltaan, ne jo
tunsivat, etten heille pahaa tekisi, — siinä karilla juoksee nyt kaksi
pientä, ruskeankellertävää palloa ja kolmas istuu.

— Tiiranpojat, välkähtää päässäni. Ja tämän sekä minun että toisten
ajatuksen vahvistaa samassa kaksi tiiraa, jotka syöksyvät kirkuen
lentelemään alhaalla luodon ja venheen ympärillä.

Joudun typerän intohimon valtaan, olen kuin juopunut, — kuin ilkeä
lapsi, joka riistää toiselta hänen lelunsa ja tappelee, ei kuolemakseen
anna sitä takaisin. Kolisevin saappain juoksen venheen keulaan,
kummallisen ketterästi hyppään luodolle. Kun ne vain eivät pääsisi
pakoon! Kaksi pääsee, solahtaa veteen emojen huutaessa ja väkeväin
siipien lyödessä melkein hattuihimme. Ne kaksi osaavat jo uida,
veitikat. Emojen johtamina ne loittonevat melkoisen nopeasti.

Saavat rauhassa mennäkin: meidän tai minun huomioni on kiintynyt
jääneeseen raukkaan.

Minä saan sen kiinni! Tunnen kuin helpotusta... No, sehän ei
paikaltaan hievahtanutkaan: se antoi itsensä ottaa. Se ei osaa
pelätä, luulen. Olen muka tietävinäni kokemuksesta, ettei tottumaton
linnunpoika osaa pelätä. Ei ainakaan kirkua pelkoaan ennen kuin tuokion
päästä. Koppasin täten kerran kottaraisenpojan kouraani puutarhapenkin
kädennojalta, ja se oli käsissäni vaiti kauan. Mutta sitten se
yht’äkkiä alkoi kirkua, ja sen sydän hakkasi pakahtuakseen.

Niin nytkin, kun olen hyvin varoitellen, vaikka hätäisin liikkein,
sulkenut tämän ruskean ja keltaisen, koomillisesti tummalla täplitetyn
kerän kouraani ja painan sen arasti rintaani vasten, — nyt se alkaa
kirkua.

Minä takaisin venheeseen:

”Soutakaa. Heti kotiin! Minä en tätä pois anna!”

Soudetaan. Pitelen kaksin kämmenin tiiranpoikaa, pehmeästi, melkein
siihen koskematta, aivan suuni edessä. Se haisee pahasti kalalle,
ummehtuneelle ja pilaantuneelle. Se pyristelee ja — huutaa: sillä nyt
sen vanhemmatkin huutavat. Etenkin toinen, joka ajaa venhettä takaa.
Uskottelen, että se on äiti. Toinen, isä, rientää muka välillä
auttamaan niitä kahta, jotka pelastuivat, johtamaan ne loitolle. Tämä
on varmaankin äiti. Tämä huutaa kauheasti. Ja sen valkeat siivet
sinkoavat ympärillämme siellä ja täällä, huitovat kuin tuulimyllyn,
kaikkialla yht’aikaa, se koettaa lyödä meitä epätoivoisesti.

Ja kun se kutsuu, niin poikanen kahden kämmeneni sisässä joka kerta
kirkaisee ja potkii.

— En anna, en anna! ajattelen ja tunnen. En, vaikka iso tiira nokkisi
toisen silmäni.

No, ehkäpä silloin antaisin! Se aikookin varmaan nokkia, mutta ei
kuitenkaan uskalla, ei saa sitä toimeksi. Se vain ajaa minua takaa,
viuhahtaa aivan pääni vieritse, koettaa iskeä minua siivillään...

Ja näen, niin läheltä se lentää, sen silmät, tiiran silmät, emon
silmät! Mustat, tuliset. Kaikkeuden tuska kiehuu mielestäni niissä
silmissä, linnun pienissä silmissä, valtavana kuin avaruus!

— En anna, tahdon tiiranpojan. En voi olla leikkimättä!

Emo ajaa meitä puolensataa metriä. Se lopettaa, kääntyy takaisin kahden
pelastuneensa luo, joita täytyy vaalia; se tyytyy siihen, mitä jäi!

Ja tämä tiiranpoika on nyt minun.

                                                  ⸻

Lintukodossa varataan linnunpojalle heti suurin pesuvati puolilleen
vettä. Vadissa oli vaatteita, — ne heitetään huolettomasti pitkin
rantaa. Vatiin etsitään tiiranpojalle suurella touhulla kivi, joka
sopisi luodoksi, jolla se istuisi. Ensimmäinen ja toinen eivät
kelvanneet, vaan olivat liian korkeita, — raukka putosi niiltä
suulleen veteen... Se ei vielä oikein osaa uida. Mutta kolmas on hyvin
lattea ja soveltuu.

Jos se vain siinä pysyisi. Mutta se ei tyydy istumaan siinä. Se ajautuu
väkistenkin veteen, se lyö siipikynkillään ja potkii koivillaan, jotka
ovat sen kokoon nähden luonnottoman isot ja melamaiset, ja tahtoo
kiivetä pois vadista. Ja se kirkuu, onneton. Sen äänessä on jo pieni
vivahde huutoa: ”Ti-ira, tiira!” Luonnottomasti siipikynkkänsä
ikäänkuin käsiksi kääntäen se pääseekin sileän emaljivadin reunalle ja
heittäytyy suin päin lattialle, — vaikka siellä aitassani olen
asettanut sen oikein sänkyni viereen: omakseni muka, valvoakseni hänen
hyväkseen päivät ja yöt. Oi, se saa kolhauksen lattiasta. Mutta se
nostetaan takaisin vatiin ja lilliputtiluodolle. Ei, se yrittää taas
veteen, uida veden poikki vadin reunalle.

Sen höyhenet ovat aivan kastuneet, niitä onkin vielä niin vähän, ja se
on kovasti kurjan ja kidutetun näköinen.

                                                  ⸻

Sitten tulee kysymys sen ravinnosta. Ettei se vain kuolisi nälkään. Ei
se saisi kuolla...

Ehdotan munanvalkuaista: sehän on muka linnunpoikien ruoka munassakin,
ja tämä lienee juuri munasta päässyt, koska ui niin huonosti. Vieraamme
väittävät jyrkästi vastaan, sanoen, että valkuainen on ilmeistä
myrkkyä, ja ehdottavat ruskuaista. Kolmas suosittelee siinä kiireessä
kalaa... Mutta miten sille karkea kala olisi syötettävä? Eikö se
tukehtuisi palasiin?

Kaikki tämä yhdessä tuokiossa, villityn lintukoirani haukkuessa ja
hyppiessä aittani oven takana, jonka toiselle puolelle on tuotu —
kirkuva lintu.

Kananmunia tuodaan, parikin, ja minä syötän teevadilta kurjalle
keltuaista. Otan ja painan ruskean kerän isoa kitaa varovasti
keltuaiseen — ja se syö! Se syö, imeskellen appaa, hirmuisen
ahnaasti.

Se osaa syödä! Se osaa! Ystävät meistä tulee.

                                                  ⸻

Kun sitten pian täytyy lähteä manterelle asioille, olen huolissani,
että pikku kerä sittenkin voisi kuolla nälkään, ja sen tähden kehoitan
lähtiessäni, mieletön, että sitä täytyy poissa ollessani syöttää.

                                                  ⸻

Palaamme kylästä, kiireesti.

Kun lähestymme saarta, niin huomaamme, että siellä lippu riippuu
puolitangossa. Kuinka se on niin huolimattomasti vedetty?

Riennän pihlajain varjostamaa polkua pihalle, kiiruhtaisin aittaan
tiiranpojan luo.

Vainuan pihalla omituisen tunnelman. Ihmiset juttelevat yhtä ja toista,
mutta eivät uudesta asukkaasta mitään.

Ja viimein vaimoni sanoo:

”Oi, näitkö lipun. Kuule, se tiiranpoika, raukka, kuoli.”

Toiset:

”Se söi niin hyvin. Kauhean hyvin...”

”Kai se kuoli munanruskuaisesta. Olisi varmaankin pitänyt antaa kalaa.”

Mennään aittaan. Surkea pikku näky, joka toi kaikkien kasvoille raskaan
ilmeen. Kidutettu pikku lintu! Untuvat märkinä kuin harvat harjakset
tai puikot, iho punaisena ja paljaana niiden välistä näkyvissä. Se
makasi pää ja pitkä kaula riipuksissa ”luodollaan”, johon ruumis oli
permannolta nostettu.

                                                  ⸻

Ruumis heitettiin järveen, ettei koira sitä saisi repiä.

Myöskin toisten omatunto lienee kolkuttanut, koska yrittivät minua
lohduttaa, että se oli ehkä ollut viallinen, sillä eihän se päässyt
edes pakoon kiinni tavoitettaessa niinkuin sen muut sisarukset.
Tunnontuskat, mikäpä niitä lopettaisi muu kuin niiden kuluminen,
tylsyminen, paatuminen? Turhaa minua rauhoitella! Enkö ollut
tyrkyttänyt raukalle ruskuaista ainakin liikaa, — enkö tietänyt
nälänhätäisistä, joita kymmenen vuotta sitten maa täynnä hoiperteli,
että nälkäinen saattoi kuolla, jos söi yhden ainoan kananmunan? Jos
kerran yksi sellainen tappaa ihmisen, niin kuinka sitten linnunpojan?
Ja tiiralla oli ollut nälkä. — Miksi en ensin tutkinut, kuinka
tiiranpoika on ruokittava?

Ja miksi sen otin ollenkaan? Ikäväni vuoksi, itseni tähden!

                                                  ⸻

Tyhmä, — ja häikäilemätön, mikä on pahe. Jos se oli viallinen, niin
juuri senpä, enimmän äitinsä hoitoa kaipaavan, minä rosvosin luodolta
kiduttaakseni kuoliaaksi, vaikka emo huusi hätäänsä.

Ja vaikka emo näytti minulle pikku silmistään — kaikkeuden tuskan!

Nyt, kun soudan tiirojen pesäpaikan ohitse, lentää heti kaksi tiiraa
kohdalleni. Ne ajavat venhettäni kauan takaa, ne huutavat, parjaavat,
sadattelevat, ja täydellä syyllä. Koettavat minut ”kokkeloida” niinkuin
olen ansainnut.

Niiden äänessä kuulen valituksen ja kirouksen.

                                                  ⸻

Ei ole aina ihmispoikasen laita toisin: syntyy luonnon älyttömästä,
pettävästä pakosta, — elää joskus surullisen vähäisen aikansa
kitumalla, perinnöllisyyden ja muiden vammain raatelemana: hyvä, jos
edes emon rakkaus sitä vaalii, sekin saattaa olla suuri harhaluulo
useammin kuin väitetään. Kaikkeuden määrätön tuska! Eikö olekin
parempi, etten jatku aineessakaan, että nähtävästi katoan olemattomiin,
nirvanaan, kuten kaikki joutava, mitä olenkin aherrellut? Eikö tämä
ole suurin onni? Siten eivät minun tiiranpoikani koskaan voi syyttää
minua siitä, että heidän täytyisi kärsiä elämästä, johon olin heitä
varten puutteillani kärsimyksiä koonnut ja josta me älyllämme emme
saata kärsimyksiä poistaa silloinkaan kun tylyt sydämemme sitä edes
rahdun haluaisivat.