Elokuun kuutamo.

”O Mort, vieux capitaine, il est temps! levons l’ancre!
Ce pays nous ennuie, ô Mort.

Nous voulons, tant ce feu nous brûle le cerveau,
Plonger au fond du gouffre, Enfer ou Ciel, qu’importe?
Au fond de l’Inconnu pour trouver du nouveau!”

Baudelaire.

Toista elokuun kuutamo kuin keskikesän hehkuvan punainen. Tämä on
kalman valkeus kolkoilla vesillä.

Eipä Lintukodon saarelma, kun elokuun puolivälissä soudan tai soudamme
illalla manterelta, kuumota enää lämpöisen kuun punertavassa
himmerteessä. Ei erota enää läheltäkään kylyn hahmoa, sen ikkunain ja
oven valkeita pieliä, ja tuvasta, kun venhe voimalla löytää valkamaan
hevoskengänmuotoisen aallonmurtajan sisälle, pilkottaa raskasmielinen
tuli.

Valaiseehan se kuu, — eikä kuitenkaan oikein löydä hevoskengän
sisälle: yhtä mustaa vesi, jonka huipuilla häikäisevät kuvastimet
välkähtelevät, kuin vaaralliset salakivet ja kuumina kesäpäivinä
aallonmurtajaksi kantamani paadetkin.

Kuutamossa, vaikka se on häikäisevä, on pimeää ainakin varjopaikoissa.
Täytyypä kylän soutajille sytyttää rannallemme majakka, jota kohti
tietäisivät keulan suunnata, tervasnippu roihuttamaan mustanpunaista
loimotustaan, raskasmielistä valoaan parista seipäästä kyhätylle
”kolmijalalle” aallonmurtajan suippoiseen kärkeen.

                                                  ⸻

Elokuun kuutamo, ei kalpean kellertävä kuin äsken keväällä, ei
punainen, satumainen, aistillinen kuin heinäkuussa, vaan, ainakin
täällä saaressa, kauhistavan valkea ja kylmä.

Tosin säkenöi yli salmen ja ulapan hopeinen tie, kiemurtelee ja vapisee
kuin hoikka, jättiläismäinen komeetta tai — puolipiste, jonka piste,
kuu, pyrkii siitä irti, on kavahtanut kauas ja ylös taivaalle kylmänä
ja väsyneenä kellottamaan. Tosin se säkenöi — synkästi kuin
ylhäisnaisen surupuku, johon olisi kylvetty timantteja, mutta surupuku,
hautausasu se on kuitenkin: melkeinpä tunnen siitä hirveän hautausmaan
hajun, kalman hajun.

                                                  ⸻

Nyt se leikki siis jälleen on lopussa, koska elokuun valkea kuu tuolla
tuijottaa tähtien lomassa, jotka yhä selvemmin näkyvät, — ikäänkuin
salaisesti keskenään kuiskailevat, kuten hankiten jotain pahaa
ihmislasta kohtaan.

Nyt tuli taas aika muistaa pakostakin onnettomuuksiaan, — rauhoitus
loppui, julmat haulit rämähtävät sinne tänne hädissään ja haavoissaan
soutelevaan sorsaan!

                                                  ⸻

Illalla, vaikka ylhäinen kuu paistaa, on tanhualla niin pimeää! Pimeä
on tuolla takana kukkaspelto, jolta heinäsuovatkin on kannettu pois.
Kukkaspelto? Pistävä sänki...

Rakennukset, tupanen ja aitta, saavat aavemaisen hohteen.

Ulkometsämme, sekin alkaa kummitella. En tahdo sinne yksin, en voi,
vaikka uskaltaisin. Sinne suuntaamani kauniin tien alkuun pystytetty
pitkulainen paasi, joka kahdelta taholta muistuttaa nunnaa, on nyt kuin
todellinen nunna, — aave.

                                                  ⸻

Kukkaset taas kuolleet, — ainoa ajanrattoni toivottomassa yhdessä ja
samassa, jolta en odota muuta kuin kuolemaa, ehkä sekin pitkien vuosien
jälkeen. Aurinko ellei kadonnut, niin haalistunut, loistonsa
menettänyt, se suurin unohdukseni.

                                                  ⸻

Nämä julmat yöt!

Aittani korkeasta ikkunasta siilautuu sinertävä kuutamo hiljaisena,
elottomana, kuin mitäkin kuolin- ja käärinliinoja siitä sisälle
tungettaisiin. Ei näy juuri seiniä, ei lapsellisen kirjavaa laipiota,
vain köyhä, mustaksi maalattu pitkä pöytä kuin ruumislauta tai -arkku.

Ja minä valvon muistojen katkeruus sydämessä!

                                                  ⸻

Tämä katkeruuteni: tämäpä vaikeaa selittää! Enkä siihen alentuisi,
ellei tuskien ruoska minua siihen pakottaisi, — ruoskittu juhtakin
viimein, se ihme tapahtuu, huutaa, mykkä eläinkin huutaa, — ja ellei
minulla vielä olisi se illuusio, että puhuttu tai kirjoitettu sana
helpottaa.

Älkää luulko, että katkeruuteni johtuisi jostakin sellaisista kuin
esim. että olisin köyhä, niin-ja-näin-asemassa siinä suhteessa: ne ovat
olleet minulle maailman helpoimpia asioita järjestää, jopa
kohtalaisesti kunnianikin säilyttäen, — hyvä niinkin: ilmeisesti on
hiukan harvinaista, että ihminen jaksaisi päästä edes pikku
varakkaaksi ihan moitteettomasti; useimmissa tapauksissa voi siinä
paljastaa pieniä, viattomia kepposia. — Ei, tässä suhteessa olemme
tehneet paholaisen kanssa pienen kirjallisen sopimuksen; siihen
allekirjoitukseen ei suinkaan vertäni ole käytetty, — enhän vaadikaan
suuria niin vähäpätöiseltä asialta kuin toimeentulo. Se oli siis sangen
pieni paholainen!

Mutta enemmän kuin Mefisto oli hän pettäessään minut paljon
vakavammassa. Pettäessään siinä, että antoi minulle aikoinaan liikaa
viattomuutta, uskoa, että maan päällä olisi jotain, joka olisi pyhä,
että ainoakaan ihminen olisi enemmän kuin ihmisen arvoinen, — ja
ihminen nyt ei liene paljon arvoinen.

Äskeiseen taas: joskin aineellisesti hyvin voidessani, — sillä en
ymmärrä, miksi ihmisen pitäisi tai miten hän saattaisi paremmin
voida, kun en keksi, mihin käyttää suuria rikkauksia, jos ne saisin, —
ja joskin suren, ettei minulla ole ainoaakaan sellaista, jolle jättää
omat aineellisten pikku vaivojeni hedelmät, taloset, tavarat, niin
yhtä monin hetkin tiedän erinomaisesti, että sekin toivomus on
kuvitelma: että lapset eivät suinkaan pidä niin pyhinä vanhempiaan kuin
vanhemmat uneksivat, hekin ovat yksilöitä, — vieraita; heidän täytyy
menetellä sen mukaan. Yhtä horjuvaa on ajatukseni, että olen maan
pinnalla sangen vähäpätöinen, sillä tällä tavoin ainakaan en ole
marttyyriluonne: en uhraisi pientä sormeani sen tiedon tähden, etten —
kuoltuani nimelläni mitään tee!

Ei, jotain täydellisempää olisin tahtonut, — ja siinä Mefistoni näytti
minulle voimansa.

                                                  ⸻

Kuulkaa nyt, — kenelle täällä puhun? Kuutamon kuolleelle ilmalle,
tiedottomille seinille.

Kuvitelkaa, että olisin kerran rakastunut. Mikä nauroi? Kaikilla
aisteillani, enemmän: sielullani. Ei, minä en sano sitä rakkaudeksi,
sillä enhän antanut paljoa toisen puolesta, mikä vasta kelpaisi
todistukseksi. En tahdo kuvitella liikoja itsestäni, käytän
rakastaa-sanaa vain yleisessä, sen varsin vaatimattomassa
merkityksessä.

”Haa, rakkaudenpettymykset!” Totta kai! Kokematon raukka, joka en
koskaan itse liene ”pettänyt”: paennut liikaa hätäilyä, arvostellut
järkevästi sellaisia, joihin saatoin olla sokaistunut, heittänyt niitä,
jotka minusta ehkä rahdun pitivät, pois kuin imaistun äitelän oranssin
kuorta. N.s. petos näissä asioissa on liian tavallista, liian
luonnollista surtavaksi.

Mutta kuvitelkaa, että olisin todella rakastanut, — tingin siitä hyvin
lujasti; kuvitelkaa, että olisin pyrkinyt toisen ihmisolennon puoleen
jopa n.s. sieluni herkimmällä. Odottanut. Ja saanut n.s. kaiken.

Saaneet toisiltamme paitsi tämän surkean ihmisruumiin paljon enemmän:
jokaisen ajatuksen, toiveen, haaveen, surun ja aurinkoisen autuuden.
Kaikki toisiltamme viimeistä hermosolua myöten, muka...

                                                  ⸻

Ja kuitenkin: sellainen sielu, — ei, ihminen, — voi toisen myödä!

Ja hän tekee sen rakkaudesta!

Ajatelkaa, että inhoan kaikkia sellaisia illusorisia sanoja, laihoja
kuvaannollisuuksia, totuuden irvikuvia kuin ”kuolematon”, ”katoamaton”,
”aina eloon jääpä”, ”ikuinen”. Miten lohdutonta. Jokainen tietää
pyramidienkin rapautuvan; kuinka hän voi narritella luullen jotain
Tutankhamenin muumiota joksikin jumalalliseksi Tutankhameniksi?

Tätä leikinlaskua sanoilla ”ikuisuus”, ”kuolematon nimi” en nyt
syvimmässäni saata pitää muuna kuin enintään mausteen puutteena, joka
riistää n.s. elämämme ateriasta sen herkullisimman.

Arvokkaampi ihmisestä on minusta se, josta ei yleensä puhuta, jota
melkein noloillaan, josta — tuskin tiedetäänkään: hänen mahdollinen
hyvyytensä, kunniallinen kuntonsa. Muu on pintaa, muu on —
katoavaista. Sydän, kunto, joka ilmenee tavallisissa arkiasioissa, —
eikä sellainen, jos on oikeaa, voi ilmetä: se on salaista!

Tämän uudestiarvioimisen vuoksi saatan usein johtua liikaankin: tunnen
silloin todellakin, ettei ulkonaisella ole arvoa; siitä tahdon
silloin kuolla: ainaiseksi tuhoutua, mädätä, murentua: päästä
jonkinmoiseen nirvanaan, jossa mikään maallinen muiston ja näkymisen,
säilymisen toivo ei meitä häiritse.

No niin, kuvitelkaa sitten nyt, että tuo vainaja, — hän on nyt
vainaja, minulle kuollut muullakin tavoin kuin ruumiillisesti, —
kuvitelkaa, että tuo vainaja, joka antoi minulle niin paljon kuin
ihminen toiselle voi antaa, enemmän kuin ruumiinsa, enemmän kuin kaikki
ponnistuksensa, luvaten verensä, jos sitä vaadittaisiin, ja sen
lupauksen kyllä uskon; enemmän: kaipuut, ikävät, ilot, nautinnot,
tuskat, ajatukset, aatteet, vihastuksensa, halveksintansa, raivonsa,
niin, koko rakkautensa, — kuvitelkaa, ettei hän sittenkään käsittänyt
minussa tätä: että halveksin ”elää” hänen mielessään tämän ainoan
elämämme jälkeen minäkään ”nimenä”; etten sellaista haudantakaista
ymmärrä; ettei se minuun kuulu, minuun, joka aion olla multaa, muraa,
ei mitään; minuun, joka parhailla hetkilläni edes toivoisin vain
tehneeni jollekulle hyvää.

Kuvitelkaa, että hänen ”sielunsa” ei voinut tähän alistua. Että hän,
vaikkei toki taivaita ikävöinyt, oli niin heikko, että kumminkin
kuvitteli jotain kuolematonta itselleen ja — minulle.

No niin, kuvitelkaa, että hän teki jotain, jolla koetti pelastaa
vähäisen muistoni jälkimaailmalle! Ehkä yhteiset muistomme.

Meidän muistomme sille, tavalliselle pintapuoliselle elämänkululle,
jota inhoan, milloin ikävöin mielestäni sisäisempää.

Ja tämän, vähäpätöisen asian, tulevan muiston, tähden täytyi hänen
minulta — kuolla!

Hänen.

Hänkin saattoi pettää minut! Tahtomattansa. Rakkaudesta — kai.

Kuutamo tuo jälleen mieleeni tämän.

Ja tämä on minulle katkeruus: että en, n.s. optimisti, ymmärtänyt
ihmisen todellista hirvittävää yksinäisyyttä, koska joltakin odotin
niin paljon ”sielua”, siis sydäntä. Mistä ihminen ”sielun” olisi
saanut, siis sydämen niin suuren, että se valaisisi hänen älynsä,
tekisi hänet ymmärtäväksi, rakastavaksi?

                                                  ⸻

Synkkä tapaus, jota en vieläkään jaksa uskoa mahdolliseksi.

Kumminkin lähestyy aika, jolloin minun täytyy. Silloin olen valmis, —
vapaa!

                                                  ⸻

Ei, en vieläkään usko sitä tapausta. En tosiasioita. Helposti nauran
ystäville, jotka ovat minuakin pettäneet, sillä sehän on aina ollut
minulle luonnollinen asia, että he sen tekisivät, jotain inhimillistä,
jolle en tahdo olla vieras; naurahtelen heidän tekosyilleen, kun he
tietämättään kaunistelevat silloin itseään jollakin korkeammalla,
aatteellisella. En, en nykyään kaikkein rakkaimmaltakaan odota
rajatonta uhrausta. Mutta että hän, joka todellakin kaiken maallisen
minulle uhrasi, oli sittenkin niin kaukana minusta, se on kauheaa. Ei,
yhä kysyn, ihmettelen, vaadin; manaan esille vainajaa, minä, joka
tunnen, ettei mikään vainaja saata vastata! Kuinka vastaisi hän, jota
ei ole olemassa? Joka ei ole ”sielu”, vaikka luuli itseään sieluksi, ja
sieluna ikuisuutta toivoen — petti meidät?

                                                  ⸻

Tuskassa lähden kävelemään tanhualle, pitkin rantoja, hiljaa, ettei
ystäväni sinisessä kammiossaan heräisi.

Tuo kauhea kuutamo! Musta vesi loiskuu kivikkoihin, musta vesi välkkyy
ja kiiltelee koivikon läpi kuin hautausmaan hiotut graniittipatsaat.

Aaveita kaikkialla! Pihlajien alla, kalliolla niitä seisoo ... pihalla
niitä huiskahtelee, kuuluu suhahdus, kun tuuli lehvistössä humahtaa:
aaveet. Ja kuu ilkkuu!

Saari on kuin hautausmaa tuolla kirkolla. Tunnen sen paikan, vaikka en
hautausmaita rakasta: ne eivät ole mitään, ne ovat kuvitelmia jostakin
kuolemattomasta. Tunnen, koska olen kerran näinä kesinä sydänyöllä
juossut sen halki: oli kiire noutaa apua liittolaiselleni, joka sai
kuhanpyynnissä julman uistinkoukun syvälle sormeensa, niin ettei se
irronnut silloinkaan kun hän, tahtonsa ponnistaen, vaati, että sitä oli
kiskottava koko miehen voimalla.

Se hautausmaa on nyt tullut tänne, Lintukotoon. Vainaja kummittelee,
— minulle!

                                                  ⸻

Näen unta. Hehkuva huone, hänen huoneensa, tuttu minulle; kesäillan
hämärä, aistini liekit vievät meitä kuin pyörretuuli Francesca da Riminiä
ja Paoloa. Vuode, tuttu. Verho sen edessä tuttu kuin elämässä
eikä unessa. Hämäryys, mikä raskas, kuuma hämäryys. Hän: ilmi-elävänä.
Aistillisuutta, uhrautumista, hymyä, riemua, ylpeyttä, — kuin meri,
joka yössä aaltoilee. Lähestyn niinkuin ennen, saan ”syliini”, kuten
sanotaan. Hän väistyy. Aukaisee vaippansa, — sen kauniin, hienon,
purppuranpunaisen; ja lausuu, huokaa: ”Ei, ei. Enää. Meidän välillämme
on kuolema.” Ja nyt näen hänen takanaan kuoleman: en luurankoa, mutta
jonkin hahmon, joka on — mätää. — Hänkin mätää, tuo vainaja: muuttuu
mädäksi ja — hälvenee.

”Miksi et vastannut, jos olisit ollut n.s. sielu, ollut muuta kuin
uni, muuta kuin menneen todellisuuden sekava varjokuva, — miksi et
vastannut, selittänyt, oletko pettänyt minut? Oletko kieltänyt sen
totuuteni, että olen pääsevä nirvanaan? — Vai onko joku muu nimessäsi
tämän halvan, banaalin meille tehnyt?”

Kuinka hän olisi vastannut? Hän, uni, mädännyt, olematon, kadonnut:
sieluton. Ja silti kysyn: en voi vieläkään oikein uskoa. En uskoa
täysin siihen, jonka suurimmalti tiedän: ihmisten väkivaltaiseen
vierauteen toisilleen, luonnon julmuuteen, aistiharhoihin, —
sieluttomuuteen: sydämettömyyteen!

Kerran kyllä uskon täydellisesti! Silloin tulen vapaaksi! Mutta nyt,
elokuun kaameana kuutamoyönä, kun kylmenevä aalto rantakallioihin
lotisee ja loiskuu, puhuen varsin arkipäiväisiä asioita, ennustaen
maaseudun syksyistä synkkyyttä ja talvista vilua, — loiskuu
välkytellen kuun kuvastuksia pinnassaan kuin heijasteita kalmiston
hiotuista kivistä, nyt, kun Lintukodon tanhua on aavevalkea kuin hanki,
mutta varjot ilkeät, sysimustat, — nyt, kun lehvistöissä kahahtelee ja
pihlajain tai sypressikatajain juureen ilmestyy aave niinkuin unessani,
— valkea naishahmo, joka häviää, kun siihen tarkemmin katselee, häviää
tietysti, pelkkä kuun valon häivähdys; nyt kyselen ja vaadin vieläkin:
niin, kuvittelen olevani hautausmaalla, jossa hän ”lepää”, — kuten
multa muka lepäisi. Vaadin vastausta tähän vaikeuteeni: enkö vieläkään
ole tarpeeksi synkkä, kyllin toivoton, — siis onnellinen? Enkö ole
valmis?

MYSTICA.

Miks kiertelen hautausmaalla,
haen ystävättären hautaa?
Sää helteessä kuivunut, kulkijan
sydän tunteeton kuin rautaa.

Sen kunnioituksen poltti
tuon vainajan erhe suurin,
pyhänhenkemme herkimmän häväistys,
loi välillemme kuin muurin.

Ja kuitenkin kiertelen täällä,
sydän vaikka näin pettyi ja paatui!
Ei jaksa surra se patsasta,
joka tuossa jo nurmeen kaatui.

Ei ystävättären patsas
se ollut, se, joka kaatui:
hänen seisoi vielä, vaan ympäri
puuristejä kymmenin maatui.

Mitä huolisin risteistä niistä?
Ah, pienintä haikeutta vailla
nyt katselen vainajan hautaakin.
Tulin tänne velkojan lailla!

Oi pessimismini kuilu:
näin yksinkö ihminen, yksin?
Miten vuosia kestää yhdenkään
voin tällaisin elämyksin?

Kysymyksistä tärkein se vanha,
tämä: ”Ollako vai ei olla?”
Sen vuoksi nyt, katkera, kiertelen
jopa kuolleitten kartanolla.

Se kysymys turha täällä
on tehtävä vainajalle,
joka petti — uskollisuudesta,
kun muutti hän mullan alle.

Miten itsekäs pyyntöni: ”Näännyn,
suo lohdutus, uskon tilkka!”
Ja kuitenkin pyyntöni turhaksi
jo vahvisti mieleni pilkka.

Siten itsekkyyttäni pilkkaan, —
ja kuollutta mullasta manaan:
”Sano, kuinka nyt. henkeni uudistan?
Nyt vastaa, sanasta sanaan!”

Ei vastausta. Poppeleista
vain äitelä kalman tuoksu.
Soi räikkynä maantieltä kauempaa,
elonvirran arkinen juoksu.

Sinä, — kerranhan tein sydämeeni
iki-alttarin sinulle, armain
olit naisista, astelit maailman
lian keskellä puhtahin parmain.

Sinut pyyteeni sai epätoivoon
ja kyyneliin, sinut suisti
se antaumukseen, — siitä nyt
alas ihmiskuntomme luisti.

Sinä uhrisi annoit ja syöksyit,
niin käy, verenliekkeihin kuumiin.
Mut miksikä sieluun ikuiseen
sinä uskoit hehkussa ruumiin?

Sinä, — jolta se hehkusi juuri, —
vaikk’ itse sen lietsoin julki, —
mua loitonsi pois, niin inhotti
mua synti, kun alasti kulki!

Mut siinä ei syntisi suurin:
pyhä minusta, vaikka jos likaa,
oli syntimme aina sittenkin.
Ei, siinä ei, kallis, vikaa!

Vaan miksikä pyhyytemme
veit turulle lauman turhan?
Sen sielusi vaati, muistosi, — niin
teit rakkautemme murhan!

Nyt ymmärrätkö, miksi
jumalointini vaihtui vihaan?
Nyt aavistatko, kuinka voit
mua raadella luihin ja lihaan!

Ja — kanssasi kuitenkin kerran
me saatiin onnemme, jolla
ei äärtä, ei vertaa päällä maan!
Sano: ”Ollako vai ei olla?

Nyt tyydyn yhteen sanaan”. —
Mies kuunteli, jatkoi: ”Alas
sinä lupasit tulla, jos ennemmin
mua kuolisit. Muista valas!

”Sinä vannoit: Sitten, kun aivan
olen kirkastettu sielu,
sua seuraan täällä. Nyt toivottomuus
mua kiehtoo kuin koskennielu!

”Puhu, neuvo!” Ei haudasta sanaa,
on äänetön hauta, ja helle,
joka huuruilee yli hautausmaan,
vain leyhyy kalmaiselle!

On hauta mykkä, kuollut.
Ja kuitenkin mies yhä haastaa:
”Tee ihme, — tai olet ainoastaan
kasa mullassa luita ja saastaa.

”Tee pienoinen ihme, sielu!
Jokin sellainen mielennouto
mua voisi jo auttaa kuulauteen.
Jokin tapaus hiukankin outo!

”Jokin sattuma täällä, nyt kohta!” —
Ei sattunut mitään siellä,
ei kohta, ei koko,
ei myöhemmin maailman tiellä.

”Vai sielu! Vai sieluna maassa
elit aikasi! Siispä nyt näytä,
mitä nähnyt en koskaan: sielusi tuo
ja sielulla kourani täytä!

”Vai sielua — sellainenkin,
joka muistaa säilymistään,
ei, ystävän vainkin! Mysteeri
hänet syöksee temppelistään.

”Vai sielu! Ei sielua muuta
kuin alttius, kunto, se riittää,
sydän uhraava kaikkensa, — vaatimaton
vain ruumista, henkeä kiittää.

”Sitä vaatiiko rakkaus suurin?
Niin pyhäkö rakkaus, että
se kuoleman pyhyyden ansaitsee, —
ei ikuisen-elämän-vettä!

”Olet, vainaja, multaa! Ja harhaa
lie ikuisuutes, ei muuta,
kun, vannonut sielu, et aukaista
voi vastataksesi suuta.”

                                                   ⁂

Näin syntini kosti Nemesis:
jos usko en ikuisuuteen, —
niin sittenkin nyt olen heitetty
gehennaan, laadulta uuteen.

Maan päällä jo kauneinta kohtaan
ylenkatseeni aina saan kestää
ja — nauraa. Vaiko vain pelkuruus
mua kuolemasta estää?