ESIPUHE.

Niin puhtoinen, niin avokatseinen, joka liikkeessään niin tasaisen
kiirehtimätön ja määrätietoinen — tämä voimakas Suomen nuorukainen
oli menneiden vuosisatojen, muinaisten aikakausien jälkeen kuin niiden
oma, elävään nykyisyyteen puhjennut kukoistus. Ihanteillaan,
ponnistuksillaan ja taisteluillaan mitä lienevätkään nuo hämärään
häipyneet aikakaudet tarkoittaneet, hänen ruumiillisessa puhtaudessaan
ne tarkoitukset ainakin kukoistivat täyttyneinä.

Vai mistä olisi johtunut tuo hänen hillitön ruumiillisen tahrattomuuden
kaipuunsa, ellei se olisi ollut ilmeinen tulos ja perimys kaukaisten
esiäitien, muinaisten kasvattajien alituisista saunoituksista. Mistä
hänen oma intohimonsa hieroa olemattomaksi pieninkin ryvettymä, joka
oli hänen ihoonsa tai vaatteisiinsa tarttunut, muuttaa palttinainen
paita kahdesti viikossa, aina puhtautta säteillä?

Kun tulin saunaan ja vielä siekailin riisuutumispuuhissa, hän oli jo
kyljellään lauteilla. Oli jo ensilöylyt ottanut ja odotteli minua
toisiin. Ilkialastomana hän puhdistumisensa riemussa purki sydämensä
kylläisyyttä laulunloilotukseen.

Ja alkoi saippuoida itseään uudemman kerran.

Silloin ajattelin:

Mitähän noissakaan jäsenissä on enää pesemistä, sillä hänen notkean
voimakas ruumiinsa nyt jo hohti punervan ihanaa valkeutta ja hänen
ihonsa oli tahraton kuin pienoisen babyn, jota maailman hienoin
englannitar, omin käsin kylvetettyään ja kuivatuksi saatuaan,
arkailematta suutelee jokaiseen paikkaan, pulmusensa puhtauteen täysin
luottaen.

Lauteilla laulavainen ei kuitenkaan ollut mikään Englannin
hovipulmunen, vaan vartaloltaan kookkaanlainen, roteva Suomen
työläinen. Vieläpä ensi näkemältä hänen eteenpäin ryöppyävät tummat
tukansuortuvansa olisivat pian antaneet joillekin vaikutelman miehestä,
joka oli hyvinkin ankara, kovakourainen, ehkäpä sisukas ja äyskiväkin.

Niin sille, joka ei olisi kohta huomannut katsahtaa syvemmälle hänen
silmiinsä.

Niistä lähti sellainen lempeys, että kasvojen ankaruus kohta kirkastui
ja tukan tuimuus muuttui kuin suojaavaksi rauhan räystääksi, jonka alta
kotoinen turvantunne kutsui luokseen. Joka niihin silmiin oli kerran
katsahtanut ja niiltä jotakin kysynyt, hän vastauksen saatuaan ei
miestä enää milloinkaan unohtanut. Niin kuin aarteen etsijä ei koskaan
unohda sitä mäkeä, jonka povesta on kalleutensa löytänyt.

Niin kuin hän oli rakkautensa ruumiilliseen puhtauteen perinyt
muinaisuudelta, niin hän oli varmasti muinaisuudelta saanut myöskin
tuon silmäinsä ihmeellisen lempeyden, joka läheisyyteen tulleita
ihmisiä veti puoleensa kuin magneetti vetää ympärilleen rautahituset.
Sillä hänen läheisyydessään tunsi ikuisuuskysymyksen värähtelyä, jota
jokainen ihmissielu salassa intohimoisimmin ja kaihoisimmin kaipaa.

Ei niin, että muinaisuus olisi häntä opettanut antamaan kysyville
valmiita vastauksia. Päinvastoin hän usein sanoi: minä en niistä
haudantakaisista mitään tiedä. Ja paitsi tuota Manalaa, jonne
Tuonelajoen ylitse mentiin, eihän muinaisuus itsekään mistään asiasta
vähemmän tiennyt kuin ihmishengen kuolemattomuudesta.

Vaan niin kuin Lemminkäisen äiti Tuonelan joesta haravoitsi sinne
tuhoutuneen poikansa ruumiin osat ja mehiläisen taivaasta tuomien
ihmeellisten simavoiteiden avulla, väsymättömin ponnistuksin sai
vihdoin kaikki jäsenet paikoilleen sovitetuiksi, yhteen liitetyiksi,
nähdäkseen armaan poikansa heräävän kuolemanunesta jälleen elämään,
niin muinaisuuskaan, ei ainoastaan helline äiteineen, vaan rajuimpine
tapparamiehineenkin, jotka ilokseen ja urheillakseen vihollisten
pääkalloja halkoivat, ei mitään olisi enemmän halunnut kuin päinvastoin
pitkittää omaistensa ja rakkaimpainsa elämää vielä kuolemankin tuolle
puolen. Mutta ellei muinaisuudella ollutkaan sellaista tietäjää, joka
olisi kuoleman voittanut ja muillekin osoittanut tietä ikuisuuteen,
niin ei sen syvin ja salatuin intohimo sittenkään ollut muu kuin
sellaisen suurtietäjän synnyttäminen elävään nykyisyyteen.

Syntymättä oli jäänyt.

Ja vielä vuosituhansien jälkeen, vielä näinäkin elävän nykyisyyden
päivinä ihmiset vastaavat kysyjille: minä en niistä haudantakaisista
mitään tiedä.

Hän, jonka kanssa olin nyt saunassa, oli aikoinaan ollut ylioppilas,
vieläpä harjoittanut taideopintoja ulkomailla. Mutta myöhemmin oli
suuri valo auennut hänelle ja kaikki entinen muuttunut pimeydeksi.
Opinnot hän oli jättänyt sikseen ja luopunut kaikista yksilöllisen
tulevaisuuden haaveista. Nyt kelpasi hänelle vain koko ihmiskunnan
yhteinen tulevaisuus, jonka rajoja ja määrää hän ei tosin voinut
tajuta, ei käsittää, vaan joka kuitenkin tarkalleen ilmoitti hänelle,
mitä hänen oli jokaisena hetkenä tehtävä tai tekemättä jätettävä.

Hän sanoi:

”Niin kuin muurahainen ei tiedä kekonsa kokoa, ei sen suhteita, ei
määrää, ei liioin sitä suuruutta, johon se kerran on kohoava, ja
kuitenkin vaistonsa avulla tietää joka hetki mitä on tehtävä, joten
koko keko kihisee työtä ja tointa, niin ihmiseenkin on istutettu
vaisto, rakkaus, joka hänelle jokaisena hänen hetkenään osoittaa, mitä
hänen on tekeminen ihmiskunnalle, sillä se tehtävä ei ole koskaan
mikään muu kuin millä hänen on palveltava sitä yksityistä, joka kunakin
hetkenä sattuu olemaan häntä lähimpänä, olipa tämä ihminen omainen tai
vieras, ystävä tai vihollinen.”

Ja niinpä hänen täydellinen oman itsensä unohtaminen ja vieraiden
palveleminen kartutti päivä päivältä hänen luokseen pyrkivien, häntä
rakastavien ihmisten lukua, sillä kaikki tunsivat, että hänen luonansa
oli syvä elämänlähde eli että hän oli kuoleman voittanut.

Mutta kun he häneltä kysyivät, mitä oli kuoleman jälkeen tuleva, ei hän
sanonut siitä mitään tietävänsä. Ja useat kääntyivät alakuloisiksi. Ja
sen nähtyään hän sanoi:

”Vain rakkaus elää ikuisesti.”

Mutta tämä vastaus ei heitä tyydyttänyt.

Minäkin joskus koettelin päästä tarkemmin selville siitä, mitä hän
oikeastaan ajatteli ihmisyksilön kuolemattomuudesta.

Hymähtäen hän katsahti minuun ja sanoi viivytellen:

”No, — niin kuin vanha, palokärkien ja toukkain runtelema kelohonka
vihdoin kaatuu, antaakseen tilaa muille, niin kai ihminenkin lopulta
lahoo ja muuttuu mullaksi.”

Minä huomautin, että kaikki uskonnot sentään lopultakin perustuvat
kuolemattomuuden lupaukseen, joka näyttää olevan kaikille ajoille yhtä
välttämätön yllyke hyvään elämään.

Hän oli toista mieltä.

Hän sanoi:

”Jos ihmisellä voisi olla vähintäkään varmuutta persoonallisesta
elämästä kuoleman jälkeen, niin koko hänen asiansa menisi peräti
pilalle, sillä hän pyrkisi hyvään vain joko tulevaisen rangaistuksen
pelosta taikka sitten palkinnon toivosta, eikä hän enää tekisi sitä
itsenäisen, järjellisen rakkauden vaikuttimesta eli omasta
jumaluudestaan.”

Tämän enempää en minä saanut hänestä irti.

Päinvastoin hän alkoi nyt itse puolestaan kysellä minulta. Ja oliko
hänen aikomuksensa todella siten katkaista tähänastinen keskustelumme,
siirtyäkseen keveämpiin aineisiin, vai ainaiseenko tapaansa hän vain
jotenkin omilla kyselyillään tahtoi jatkaa vastauksen antamista samaan
kysymykseen, en voi varmasti päättää.

Ikään kuin keventyen äskeisestä järjenponnistuksesta ja muka tullakseen
toiseen asiaan hän kysyi iloisesti:

”Sinähän olet kirjailija, — sanoppa minulle, mistä luulet niiden
näkemysten tulevan, joita kirjailija sitten yhdistelee runoiksi tai
romaaneiksi? Keksitkö sinä niitä, vai tulevatko itsestään?”

Tällä hän todella tuli koskettaneeksi kysymykseen, joka minulla
erittäinkin juuri siihen aikaan oli usein mielessäni. Olin ajatellut
sitä eri suunnilta ja monilta puolilta, voimatta päästä mihinkään
ratkaisuun.

Tietysti oli olemassa niin sanoakseni ”laina-näkemyksiä”, jotka
ilmeisesti olivat vain vaikutelmia ennen luetuista tai kuulluista
muiden näkemyksistä tai vaikkapa ominkin silmin nähdyistä
tositapauksista, joiden esittäminen oli oikeastaan vain luonnon
kopioimista. Mutta niitä semmoisia näkemyksiä hän ei kysymyksellään
tarkoittanut. Hän tarkoitti noita oikeita, mielikuvittelussa syntyviä,
elävää taidetta luovia näkemyksiä, joita ei yksikään taiteilija voi
toiselta ottaa, ei edes itsekään mielin määrin keksiä, ei tahallisesti
synnyttää, vaan jotka todellakin hänelle vain ”tulevat”. Eivät tule
pyynnöstä, ei käskystä, ei hartaimmistakaan rukouksista, ei hyvyyteen
pyrkimisestä, ei pahuuteen vaipumisesta, vaan tulevat milloin tulevat,
tulevat kuin ansiotta armoitetulle, täyttäen hänen mielensä luomisen
riemulla.

”Näetkös nyt, — hän sanoi — itsekin sinä tunnustat, että elävä
näkemys tulee suoraan taivaista ja että taivailta saatu tehtävä täyttää
taiteilijan luomisen riemulla. Samoin on jokaisen tavallisenkin
ihmisen, jolle jumala puhuu ja joka häneltä saatuja tehtäviä täyttää.
Siinä on ihmisen ikuinen elämä ja hänen autuutensa.”

Ikuinenko? — kysyin kummastuen.

Mutta hän ei ruvennut selittämään ajatustansa. Sen sijaan hän jonkun
ajan kuluttua sanoi:

”Jos ihmisellä täytyy ajatella olevan ikuinen tulevaisuus, täytyy
hänellä olla myös ikuinen menneisyys.”

Tuonhan minun täytyi myöntää olevan ehdottomasti totta. Millä ei ole
ajassa loppua, sillä ei voi olla ajassa alkuakaan. Ajassa syntyminen,
siis alku, ja sitä seuraava kuolemattomuus oli minusta aina tuntunut
epäloogilliselta.

Olisin halunnut kysyä häneltä, oliko hän ehkä ruvennut ajattelemaan
niinkuin buddalaiset, jotka uskoivat sielunvaellukseen tai karmaan
eivätkä tunnustaneet mitään alkua tai loppua, sen paremmin kuin koko
luomiskäsitettäkään. Kaikki oli vain milloinkaan alkamatonta ja
milloinkaan loppumatonta kehityksen virtaa.

Mutta hänpä näytti olevan niin kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, etten
voinut toivoa saavani häneltä mitään vastausta, ja olin jo minäkin
jättää koko keskustelumme sikseen.

Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun se, mitä hän lopulta sanoi,
osoitti hänen olleen aivan minun ajatusteni keskellä, niin kuin
olisimme koko ajan olleet keskenämme keskustelussa.

”Voisihan ajatella, — hän sanoi ajatuksistaan heräten ja ikään kuin
palatakseen takaisin minun kirjailijan-aiheisiini, — että nuo sinun
’elävät näkemyksesi’ eivät muuta olekaan kuin sinussa herääviä muistoja
jostakin entisestä elämästäsi, jostakin ennen muinoin todella
tapahtuneesta, ennen nähdystä, kokemastasi.”

Tuopa oli minulle hämmästyttävän outo ajatus!

Meni pitkä aika, ennen kuin ollenkaan saatoin sitä tajunnassani
hahmotella. Mielikuvittelu — entisyyden muistoa! Mikä ajatus!

Kohta kuitenkin moni seikka alkoi sitä joka suunnalta tukea. Ja niistä
oli huomattavin se, että niin kuin jossakin todella tapahtuneessa
mitään ei voinut muuttaa, vaan kaikki oli ehdottoman välttämättömyyden
kudoksiin kristallisoitunut, niin todellisessa elävässä
näkemyksessäkään mitään ei voinut muuttaa, vaan sen oli oltava juuri
semmoisena, kuin sen oli ”taivaista saanut”.

Näin tuo ajatus laski lähtemättömät juurensa tietoisuuteeni.

Tuskinpa hän itsekään osasi aavistaa, kuinka hedelmälliseen multaan
hänen ajatuksensa oli kylväytynyt.

Asia oli niin, että juuri samoihin aikoihin minua oli suuresti
viehättänyt muuan historiallinen aihe kaukaisesta muinaisuudesta. Mutta
kuinka päin sitä ajattelinkin, en voinut keksiä sopivaa muotoa, jossa
olisin aihettani käsitellyt. Sehän merkitsi samaa kuin: minulla ei
ollut tarpeeksi eläviä, itsenäisiä näkemyksiä outojen olojen ja
henkilöitteni kuvaamiseen, joten tuon muuten innostavan aiheeni alkuun
pääsemiseksi olisi pitänyt kohta ruveta ”keksimään” sekä ympäröiviä
oloja että erittäinkin myös päähenkilöni olemusta, seikka, joka juuri
oman käsitykseni mukaan on kaiken valhetaiteen tunnusmerkki.

Olin koettanut jättää koko kirjoittamisen tuonnemmaksi, odotellen, että
elävät näkemykset vihdoin itsestään tulevat.

Ne eivät tulleet.

Tosin olin useinkin tullut ajatelleeksi, että minun oman luonteeni
perusominaisuuksien ja erittäinkin tuon synnynnäisen inhoni kaikkea
pappeutta kohtaan, vihan, josta en ole voinut koettamallakaan päästä,
on täytynyt olla yhtä ominaista myöskin kaukaiselle päähenkilölleni,
jonka hirmuisia tekoja se selittää ja valaisee. Mutta minua ei
laisinkaan viehättänyt tuo kaunokirjallisuudessa jo miltei
kyllästymiseen asti käytetty tapa kuvattavassa henkilössä jäljentää
omaa itseänsä. Ja tuskinpa se olisi vapauttanut minua tuosta
epätaiteellisesta näkemysten keksimisestä, kun niitä ei kuitenkaan
ollut tullakseen, odotuksista huolimatta.

Ja niinpä alkoivat kaikki näkemysten rippeetkin vihdoin hälvetä, uhaten
koko aihetta unohtumisella.

Mutta nyt, tuo sielunvaellus-ajatus, ajatus, että mielikuvituksessa
syntyneet näkemykset saattoivat olla seestyviä muistoja jostakin
entisessä omassa elämässä todella koetusta, tuo hänen ajatuksensa
muutti kaiken ja ainoalla kirkkaalla välähdyksellä antoi minulle
kaipaamani muodon. Sillä hetkellä tunsin sen autuuden, jota ihminen
kokee voimakkaan, elävän näkemyksen vastaanottaessaan. Heti me ikään
kuin tunsimme toisemme — päähenkilöni ja minä. Olimme yhtä, hän minä
ja minä hän. Se oli kuin jälleennäkemistä. Eivät mitkään vuosisadat
meitä enää erottaneet toisistamme, ja kohta minulle aukesivat kaikki ne
kentät, joilla silloin olin kulkenut, ne tanhuat, ne talojen
nurkkaukset, joiden sokkeloissa olimme lapsina sotasilla olleet, ne
jouset ja terävät nuolet, joilla vanhemmat veljet meitä opettivat
oravia ampumaan, ja ne raskaat, rautaiset keihäät, joiden miehekkäässä
heitossa olimme varttuvina poikina niin riemukkaasti keskenämme
kilpailleet, sykkivin sydämin tuntien, että jokainen osuma merkittyyn
hongan kohtaan oli kerran merkitsevä — ah! — osumaa oikean elävän
ihmisvainolaisen rintaan.

Ja niin me malttamattomasti odotimme, että kylämme vanhat sotaurhot
vihdoin ottaisivat tarkastaakseen valmistamiamme jousia, hyväksyisivät
ne, antaisivat meille oikeita rautapäisiä nuolia ja sanoisivat: No,
pojat, tulkaapa mukaan, aikanne on tullut, vainolaiselle on kostettava!
Ja voi sitä aseitten valintaa, sitä kilpien kalinaa, sitä keihäiden
kiireistä taontaa, mikä silloin joukossamme syntyi!

Luullakseni syy siihen, että nykypäivien eläjät pitävät menneisyyttä
niin kaukaisena, milteipä olemattomana, on se, että entisyys heidän
mielikuvittelussaan hämärtyy yhä enemmän, mitä kauemmas he siitä
ehtivät. Jo omien vanhempainsa lapsuusajat, milloin heille niistä
kerrotaan, tuntuvat heistä harmaan hämäriltä, isovanhempain ajat
himmenevät jotensakin kuin iltayöksi.

Noin 700-800 vuotta sitten olleet ja menneet ajat ovat heistä tietysti
jo pilkkoista pimeyttä.

Tuohan kuitenkin johtuu ilmeisesti heidän kuvittelunsa heikkoudesta ja
kyvyttömyydestä.

Ei mitään pimeyttä. Sama aurinko, sama vesien raikkaus.

Samoin kuin nykyiset pojat me silloinkin kilpaa koettelimme, voiko
aurinkoa kohti katsoa silmiä siristämättä. Ja nuoret tytöt keväisessä
aamunkoitteessa katsoivat, kuka heistä saattoi hätkähtämättä heittäytyä
veteen niemen kärki-kallioilta.

Olimme ainoan elämän ainoita tosieläjiä. Eikä meidän juolahtanut
mieleemmekään, että aurinkomme olisi voinut joillekin vastaisille
sukupolville kirkkaammin ja todellisemmin paistaa, kuin se paistoi
meille, tai kuu todellisemmin kumottaa rakastuneille, tai lohi
hopeisemmin välkähtää kosken kuohuissa, tai salkit iloisemmin lahden
kivirannoilla kutea.

Meille se oli kaikki luotu, mikä luotu oli.

Nykyisyys oli sama silloin kuin se on nyt.

Niin, sellainen oli tämän kirjan synty.

Kiitos sinulle, saunatoverini, kiitos elävästä ajatuksesta ja kiitos
suuresta näkemyksestä, jonka minussa herätit!

ENSIMMÄINEN OSA

MURHAMIES

1.

Kuinka helpon keveätä olisikaan kuvata muinaisten aikojen murhamiestä,
piirtää hänen silmänsä kalsean häijyiksi, panna hänen ahavoituneet
kasvonsa täyteen ilkeän inhottavia uurteita ja asettaa hänet selkä
kumaraan suuren kiven taakse, turpa pirullisessa irveessä ja
pitkäteräinen puukko kädessä väijymään uhriaan, joka häntä huomaamatta
on ajamassa saman kohtalokkaan kiven ohitse!

Entäpä kun tämä murhamies olenkin minä itse. Silloin asiat muuttuvat
peräti, ja tuskinpa mikään kuvaus voisi tuntua yhtä mutkikkaalta ja
vaikealta.

Kohta täytyy keksiä satoja syitä kaamean teon puolustamiseksi
oikeamielisen ja lahjomattoman lukijan edessä. Kieli ei käännykään
pelkkään suoraan ja lyhyeen tunnustukseen: niin, minä olen kuin olenkin
murhamies, vaan täytyy olla edeltäpäin varmana siitä, että lukija on
puolestaan suostuvainen kärsivällisesti kuulemaan ja punnitsemaan
kaikki vaikuttimeni, huomioon ottamaan olosuhteet, syyt ja perusteet,
ja niin hirvittäväksi kuin hän mielessään kuvitelleekin minun
ulkonaisen näköni ja olemukseni, kuitenkin puolueettomasti arvioimaan
sitä sielullista tilaani, jossa olin ja elin kahden suuren aikakauden
vaihteessa.

Omasta muinaisesta lapsuudestani ei ole muistossani paljoakaan, ehkä
vain se, että olin kovin onnellinen ja että kovasti rakastin vesiä ja
veneitä.

Tämä omituinen kiintymys oli saattanut johtua siitä, että sukumme —
niin kuin aikakirjatkin ja esinekaivaukset viittaavat — oli asunut
järven selällisellä saarella, jonne kantakylämme lienee tullut
rakennetuksi helpomman puolustautumisen vuoksi, saarta kun ympäröivät
joka puolelta kuohuvan hetteiset pohjalähteet ja niiden vuoksi vedet
olivat talvisinkin sulina.

Nämä ovat kuitenkin pelkkiä arveluja. Muistoni koskevat vain hurjaa
rakkauttani vesiin ja veneisiin.

Myöhemmältä ikäkaudeltani ovat muistonäkemykseni sentään runsaampia ja
selväpiirteisempiä, välistä aivan ihmeellisiin erikoisuuksiin meneviä.
Ja omituista on, että niistä selvimpiä ovat ne, jotka taaskin koskevat
vesiä ja veneitä.

Olin suuri uimari ja osasin sukeltaa silmät auki melkoisiin syvyyksiin,
noutaen pohjasta sinne heitettyjä kiiltoesineitä.

Vielä nytkin elää minussa se ihana väristys, jonka tunsin
heittäytyessäni niemen kärkikallioilta lähdekylmiin hetteisiin. Ah sitä
elämän riemua!

Nuoremmat veljeni ja sisareni ja muutkin heimolaisten lapset tiesivät
kylpypaikkani, ja he kerääntyivät ympärilleni kisailemaan. Minä
työntelin heitä vuorotellen suin päin veteen, että hekin oppisivat
uimaan, ja heidän opittuansa oli meidän leikkimme semmoinen, että
heillä oli lupa minun uidessani tarttua jäseniini ja koettaa upottaa
minut. Yritin karistaa heitä luotani, mutta se oli vaikeata ja rantaan
päästäkseni sain usein riuhtautua heistä irti hengen kaupalla, sillä
hillittömän nauruni vuoksi he joskus onnistuivat painamaan minut
umpisukkulaan, saadakseen läkähtymään. Minua nauratti sanomattomasti
se, että he jäsenteni erinomaisen liukkauden takia eivät alastomina
voineet käsin eivätkä jaloinkaan kyllin voimakkaasti tarrautua minuun,
vaan pienimmästäkin nykäisystäni ne suljahtivat irralleen. Niinpä
eräskin Kyllikki oli kerran puristautunut selkääni ja kiertänyt kätensä
ympärilleni. Päästäkseni uintia haittaavasta painosta minä äkkiä
käännähdin selälleni, jolloin hän läkähtyen päästi kätensä ja painui
pohjaan. Vasta rannalla häntä kaivatessani huomasin onnettomuuden
tapahtuneen. Mutta kun heittäysin jälleen veteen ja sukelsin pohjaan,
oli vesi siellä käynyt sameaksi, enkä minä voinut uponnutta kohta
löytää. Rannalle nostettuna hän oli kuin henkensä heittänyt eikä
osannut enää vettä itsestänsä oksentaa. Vasta kannettuani hänet taloon
sai emoni hänet virkoamaan asettamalla hänet milloin mahalleen
keikkuvan oluttynnyrin päälle, milloin kutittamalla hänen kurkkuansa
ruohosella ja loitsuja lukemalla.

Hän oli oikeastaan talossamme kasvanut orjatyttö. Oli muun saaliin
mukana tuotu suurelta pohjoiselta ryöstöretkeltä, jonka teimme
vihollissukuamme vastaan. Se suku oli rikkauksistaan kuulu ja kauniin
tyttären hukattuaan nyt valmisteli meitä vastaan kostoretkeä. Kylänukot
sanoivat, että mahtavat vihollisemme ehkä saataisiin leppymään, jos
kävisimme heidän kanssaan sukuliittoon ja tyttö kasvatettaisiin
vuodenaiseksi minulle. Emo sen vuoksi alkoi kohdella häntä paremminkin
omana tyttärenään kuin orjana. Minä en paljoakaan välittänyt tuosta
kauniista kassapäästä, mutta hän sen sijaan, ruvettuamme uimasilla
karkeloimaan ja pelastettuani hänet hukkumasta, kiintyi minuun niin
silmittömästi, että usein sain väkisin häätää häntä pois uimarannalta
ja viereeni tuvan penkille pyrkimästä.

Emo, nämä välimme huomattuaan ja pitäen tuota hukkumistapausta huonon
onnen enteenä, antoi hänet, rahanalaisen tytön, merenrannalla asuvien
liittolaistemme kylään.

Mutta minut emoni toimitti, taitavasti silloisia olojamme hyväkseen
sommitellen, kaukaiselle sotaretkelle, johon nuoremmat veljeni olivat
lupautuneet, hänen tahtoaan kuulematta. Näin hänen soveltui menetellä,
koska hän toivoi minun kokonaan unohtavan Kyllikin ja muutkin
naisasiani ja samalla säilyttävän ylivaltani sukumme yhä levottomammin
esiintyvään nuorisoon, jonka taivuttaminen näytti tuottavan hänelle yhä
suurempia vaikeuksia.

Asia oli semmoinen, että elämämme kantatalomme suuressa pirtissä,
vallan jouduttua isän kuoleman jälkeen meidän alaikäisyytemme ajaksi
emon käsiin, ei ollut läheskään yksinomaan onnellista. Vaan meilläkin,
niin kuin yleensä sen ajan sekä liittolais- että vihollissukujemme
suurkodeissa, missä ylin valta ei ollut keskittyneenä jonkun jäntevän,
miespuolisen suvun vanhimman käsiin tai hänen kuoltuaan joutunut hänen
yhtä iäkkäiden veljiensä neuvostolle, oli kaikkialla alkanut tuntua yhä
kasvavaa napinaa vanhojen kivettynyttä elämänjärjestystä vastaan, joka
ei ollut muutettavissa, vaikka nuoriso keskenään vieraistakin kylistä
oli alkanut hakea toistensa liittolaisuutta yhteistä mielivaltaa
vastaan. Sen ajan aarteet ja rikkaudet olivat aikojen vieriessä
kokoontuneet suvun vanhimman käsiin ja niitä säilytettiin hänen
hallitsemansa kantatalon aitoissa tai kellareissa, joihin nuorilla ei
ollut mitään pääsyä eikä määräämisvaltaa. Oli aivan epäselvää, mitä
varten noita aarteita oikeastaan koottiin, mutta suvun koko ylpeys oli
aina siinä, minkä verran nahkoja, ryöstörahoja, saalistettuja
hopea- ja kultaesineitä sillä oli kellareihin kätkettyinä ja aittoihin
lukittuina. Nuoret olisivat tahtoneet päästä näihin rikkauksiin
käsiksi, viedä ne kauppapaikkoihin, tuoda jotakin uutta, kiiltävämpää,
kallisarvoisempaa niiden sijaan, helistellä, kilistellä, uhmailla,
sirotella yli maiden mantereiden, tapella, voittaa, jos hävitäkin.

Tämä palava toiminnan ja seikkailun halu oli niihin aikoihin perheiden
osattomiksi jääville nuoremmille jäsenille niin yhteistä, että se
muodostui paljon kiinteämmäksi liittoutumisen perustaksi keskenään
vieraiden sukujen välillä kuin mitkään entiset syyt. Syntyi
yhteenliittymisiä nuorisojen kesken semmoistenkin kaukaisten kylien
välillä, jotka olivat ennen olleet ilmeisessä ryöstötaistelussa
keskenään ja joiden liittoutumista vanhojen suvunpäämiesten oli
mahdoton ajatellakaan, saati sietää. Yhteisten ryöstöretkien
toimeenpaneminen kaukaisiin, jopa usein merentakaisiin maihin, saaliin
itsenäinen jako ja vapaa hyväkseenkäyttäminen vanhojen aittojen ja
kellarien ohitse, veljeily ja yhteiset seikkailut entisten
vihollissukujen kanssa, tuo kaikki oli nuorisosta niin houkuttelevaa,
etteivät vanhat enää pystyneet sen yhtymisiä hillitsemään.

Mutta kun tämmöinen yhteisen retkeilyn into sitten sytytti meidänkin
kylämme nuorison yhteiseen kapinalliseen paloon eikä näyttänyt
tarjoutuvan mitään keinoja sen tukahduttamiseen, keksi viisas ja paljon
kokenut emomme nuorison lumeeksi viekkaan suunnitelman, joka oikeastaan
tarkoitti vallan, jopa aiotun retken koko johdonkin säilyttämistä hänen
käsissään. Hän pani toimeen suuressa tuvassamme riehakkaat nuorison
karkelot, joissa ei todellakaan mitään oluita eikä hunajoita puuttunut,
ja kun riemu oli ylimmillään, hän esitti hämmästyvälle joukolle, että
retken johtajaksi valittaisiin minut. Tämä ehdotus oli peräti
odottamaton sekä minulle että muulle nuorisolle. Mutta pitkän
äänettömyyden jälkeen, jonka yleinen hämmästys oli synnyttänyt, alkoi
kuulua kasvavaa ilon ja ihastuksen sorinaa, joka täydelleen vastasi
minun oman sydämeni valtavaa hurmausta sinä hetkenä. Olisin halunnut
nostaa emon syliini kaikkia muita ylemmäksi ja kaikkien nähden syleillä
häntä kiitokseksi. Mutta muut ennättivät edelleni. He asettivat hänet
rahille istumaan ja kohottaen sen olkapäilleen kantoivat hänet pirtin
keskustaan, jonka jälkeen tytöt ympäröivät heidät ja palavat tuohukset
käsissä alkoivat hurjan piirihyppelyn hänen ympärillänsä. Olipa tämä
nyt niin kuin vanhat olisivat tehneet sulan sovinnon nuorten kanssa.
Koko tämä epämääräisesti suunniteltu retki muuttui todella
mahdolliseksi, sillä jokainen ymmärsi, että jos emoni antoi minut,
suvun vastaisen vanhimman, sen johtajaksi, niin hän oli luovuttava
retken aineelliseksi tukemiseksi myös aimo osan aarteitaan ja
aseitaan sekä varustava meidät runsaalla vaihtotavaralla ja nahoilla,
vastaisten kauppojemme varalta. Myöskin se, että juuri minä tulisin
retken johtajaksi, oli osansa innostamaan osanottajia, sillä minä
kuuluin heidän ikäisiinsä huimapäihin, ja varmaa oli, että jos
kauppatarjouksemme joillakin markkinoilla hylättäisiin ja kysymykseen
tulisi kyläin ryöstäminen, niin minä kyllä ymmärsin, mitä tavaraa
nuoriso halukkaimmin omakseen pyysi, seikka, jolle vanhemmat johtajat
eivät mielellään kallistaneet korvaansa.

Asia oli semmoinen, että nuorison tyytymättömyys vanhojen yksinvaltaan
ei rajoittunut suinkaan vain aarteisiin ja aittarikkauksiin, jotka
kuuluivat perintönä melkein yksinomaan suvun vanhimmalle ja joista he
olivat siis miltei osattomia, vaan tyytymättömyyden toisena ja ehkä
suurimpana syynä oli vanhojen ehdoton oikeus määrätä, kenen kanssa
kukin sai mennä naimisiin, kenen ei. Tähän oikeuteen sisältyi myös
valta määrätä nuorikkojen asuinpaikka, joko heidän sitten oli
jääminen yhteisen tuvan asukkaiksi taikka siirtyminen johonkin
erikoisrakennukseen, joka oli kylän välittömässä yhteydessä. Mitään
erikoismaata tai varsinaista erikoistaloutta ei heillä missään
tapauksessa saanut olla. Joskus olikin tuvan nuorisoväestö kasvanut
niin lukuisaksi, että vanhempien välillä sovittujen kosimisten ja
kihlajaisten toimeenpanemiseksi ei tarvinnut lähteä sen pitemmille
matkoille kuin permannon yli tuvan toisesta päästä toiseen.
Vanhoille olivat ymmärrettävästi moiset sukulaisaviot kaikkein
suosituimpia, sillä ne edistivät suvun kokonaisuutta, voimistivat
sukuunkuuluvaisuuden tunnetta ja sen jyrkkää eristäytymistä vieraista
suvuista, ylläpitäen tarpeellista erikoiskiintymystä omaan sukuun ja
yhtä tarpeellista vihaa vierasta heimoa kohtaan. Mutta yhtä
ymmärrettävää oli myöskin nuorison kyllästyminen kaikkinaisiin
sukulaisavioihin, joita heille tyrkytettiin, sillä lemmen- ja
seikkailunhalu on nuoressa veressä melkein yhtä, niin että mitä
kaukaisempi, mitä vieraampi, mitä vaikeammin saavutettavissa joku
kaunotar oli, sitä palavamman lemmentulen hän saattoi synnyttää ja sitä
halutumpi olla. Tämä oli siis toinen ja ainakin yhtä tärkeä syy, mikä
erotti nuoret vanhoista ja teki ryöstöretkiin liittymiset nuorison
keskuudessa niin suosituiksi, jopa suorastaan vastustamattomiksi.

Niinpä meidänkin sukutalossamme, jossa minä olin emomme jälkeen perivä
vallan ja isännyyden, oli jo aikaisin syntynyt katkera eripuraisuus
nuorempien veljieni ja emomme välillä. He olisivat vastoin hänen
tahtoansa liittyneet nuorison läntisen meren saaristoihin
suunnittelemaan ryöstöretkeen, mikä oli jyrkästi emon tahtoa vastaan.
Hän oli erityisten liittolaissukujen kanssa sopinut ja määrännyt pojat
kihloihin noiden sukujen tyttöjen kanssa, ja semmoista sopimusta ei
käynyt missään tapauksessa muuttaminen. Poikien päästäminen
epämääräisille ryöstöretkille olisi heidät peräti hullaannuttanut,
pannut perustuksen heidän erikoisomaisuudelleen ja lopullisesti
opettanut heidät emon tahtoa vastaan taistelemaan.

Mitä minuun tulee, niin olihan minulla suvun vastaisena päämiehenä
parempi valta valita itselleni vaimo. Emo toivoi minun ainakin
unohtavan Kyllikin tuolla retkellämme. Mutta kohtalon kirves, jota
emoni heilutteli ja jolla hän toivoi veistävänsä minunkin kohtaloni,
kirposi kiveen.

Sillä Kyllikkipä se kuului sitten saaneen juuri sen kylän, johon oli
myyty, uskottomaksi meille ja lupautumaan liittolaiseksi pohjoisille
verivihollisillemme, joilta hän oli aikoinaan ryöstetty.

Näin tapahtui, että Kyllikki pääsi kostamaan ja itse opastamaan
vihollisen asunnoillemme. Kevät oli silloin jo tullut eikä kukaan olisi
enää voinut pelätä vihollisen hyökkäystä saarellemme. Voimamiehet
olivat kaikki poissa kylistä ja minä heidän mukanaan. Olimme kaukana
avomeren saarilla aseinemme päivinemme mitään tietämättä kotiasioista
ja pyrimme vain eteenpäin suurinta ulkosaarta kohden, jota vanhat
sanoivat Ahvenenmaaksi ja joka on kuin mannermaa meren keskellä. Sinne
vihdoin päästyämme olivat jäät jo alkaneet pettää ja meidän täytyi
ryöstää saarelaisilta veneitä ehtiäksemme isoon saareen ja
varustautuaksemme siellä pitkille merimatkoille aina vain länteen päin.

Useimmat miehistä olisivat tahtoneet päättää tähän koko retkemme,
rakennella katiskamme autiosaarten vesille ja kalasteltuamme sen kesää
palata ryöstösaaliinemme kotiin.

Mutta näitä ukkojen touhuja ja päätöksiä me nuoremmat emme tahtoneet
ottaa kuuleviin korviimme, vaan vaadimme ryöstöretken ulottamista
alkuperäisen suunnitelman mukaan merentakaisen mannermaan rannikoille
asti, missä vanhat itse kertoivat ennenkin käydyn, heidän nuoruutensa
aikoina, ja sieltä muka tuodun aivan uskomattomia saaliita, jopa sen
maan kuninkaalle kuulunutta hopeaa ja kultaa.

Minun mieleni oli syttynyt oudon innostuksen paloon.

Kaksi ukoista, jotka olivat nuoruudessaan olleet silloisella
ryöstöretkellä mukana, oli nyt tällä retkellä oppainamme, ja he
tiesivät kertoa, että tuon ulommaisen merensaaren asukkailla oli
nykyään hallussaan lukemattomia pieniä sotaveneitä, jotka ihmeellisine
kokka- ja peräsuojuksineen, aseineen ja varuksineen olivat kooltaan
niin pieniä, että niillä hyvin saattoi koluta mataliakin merenlahtia ja
nousta jokia myöten syvälle sisämaahan rikkaiden rantakylien kimppuun.
Kuninkaan suuret, sadan airoparin kantoiset sotaveneet olivat
kuitenkin, saatuaan tiedon ryöstäjäveneiden saapumisesta kuninkaan
linnaan johtaville virroille, sulkeneet virtain suut. Hänen soturinsa
olivat lyöneet ryöstöjoukot, ja näiden veneet oli viety talteen tuon
suuren merensaaren itäiselle rannalle, jossa niiden piti vieläkin
oleman.

Tämmöiset tiedot saatuamme meitä ei enää voinut mikään hillitä, ja kun
vanhemmat miehet eivät voineet ilman meitä yksinkään kotimaille palata,
heidän täytyi seurata mukanamme, meidän oppainamme ja varoittajinamme.

Sotaveneissä yli aavan, saarettoman ulapan!

Avomeren aalloille keinumaan!

Elin kuin unissa. Mitä olivatkaan sisämaan alituiset pikkutaistelut
olleet verrattuina tähän mahtavaan retkeen vieraan maan tuntemattomille
rannoille! Niistä retkistä olin tähän asti vain satuina kuullut ja
hampaattomien äijien kertomina. Mutta minulle olivat kohta kaikki
retken vastaiset vaiheet selvinä, ikäänkuin jo elettyinä ja koettuina.
Kaikki oli käyvä niin kuin noiden ukkojen kertomuksista kuvat olivat
mieleeni syöpyneet: sotaveneet olivat tietysti siellä, missä niiden
piti ollakin, saarelaiset, jotka olivat ottaneet niitä varjellakseen,
eivät uskaltaneet kovinkaan vastustaa näin monimiehistä joukkoa, vaan
vähäisten tappelujen jälkeen liittyivät ylätuhtojen soutajiksi
retkeemme, toiset heistä pakenivat ja veneet olivat meidän!

Ei kestänyt viikkoakaan, kun veneet oli tilkitty ja korjattu, puuttuvat
kilvet, jouset, keihäät ja tapparat hankittu, eväät väkipakolla
tuotettu, ja pian oli edessämme loppumaton avomeri, ainoankaan saaren
enää siintämättä silmiimme. Sijani oli ensimmäisen sotaveneen kokassa.

Ennen lähtöämme ja tunnustaen tarmokkaan intoni nuoret olivat valinneet
minut retken vastaisten taistelujenkin johtajaksi, ukkojen vallan
supistuessa vain merisuuntien neuvomiseen. Mutta jo ensimmäisen myrskyn
kohdatessa meidän veneemme miehet huusivat minut, suuren voimani
tähden, perämieheksi ja minä kohta sysäsin vastustelevan ukon ruorista,
jääden yksin koko laivueemme suunnan määrääjäksi.

Myrskyn tauottua ja vieraan maan rantojen jo siintäessä kaukaa, ah,
minä seisoin ylimpänä kokkakeulassa kuunnellen halkomiemme hyökyjen
pärskyntää ja tähystelin sinisen meren yli ihmeellisen maan
satulinnoja, jotka kaiketi olivat rantavuoria. Mutta orjani hioi
miekkaa jalkojeni juuressa, ah!

Enkä minä ollenkaan epäillyt, mihin lahteen ja minkä virran suuhun
laskea, sillä kaikki tämäkin oli minulle kuin ennen nähtyä ja koettua
eli niin kuin satu olisi käynyt todellisuudeksi. Ja mieheni yhä enemmän
ihmettelivät minun varmuuttani, kiistellen keskenään, ketkä Ahdin
velhoista tai Vellamoista saattoivat olla nimikkojani, jotka minulle
tietä neuvoivat meren viitoittamattomilla urilla.

Ennen maihin nousua me sentään piileskelimme kallioisten ulkoluotojen
takana, missä maavirrat olivat suolaisen veden ulommaksi työntäneet.
Väsyneinä yön ja päivän yhtämittaisesta soutamisesta miehet lepäilivät
pienten salanuotioittensa ääressä, syöden eväitään, hörppien pitkään
janoonsa makeata vettä, ja sitten toinen toisensa jälkeen hakeutuivat
pitkäkseen ja pian vaipuivat sikeään uneen.

Mutta minun nuotioni ääreen, joka oli suurin ja hyvässä kätkössä,
olivat kokoontuneet retkemme sekä vanhemmat että nuoremmat johtomiehet
neuvottelemaan. Ja suulaat ukot, jotka eivät olleet täällä
ensikertalaisia, alkoivat meille taas kertoa ja toimitella, mitä
tiesivät tämän maan kylistä ja tavoista, kuninkaasta ja hänen
sotureistaan, jotka peitsi ojona harjoittelivat taisteluja, ratsain
kiitäen toinen toistansa vastaan, mutta ryöstöjoukkoja vastaan tulivat
rivissä ja ratsujaan kannustaen, kilpiensä, haarniskainsa ja kypäräinsä
suojaamina, joihin nuolet ja vasamat eivät pystyneet, lävistivät
peitsillänsä joka miehen, joka tielle sattui. Mutta kun minä kysyin,
miten peitsimiesten ja ratsujen kävi näreikössä, johon meikäläiset
keihästäjät olivat saattaneet kätkeytyä, eivätkä ukot tähän ongelmaan
osanneet vastata, niin minun mieheni hörähtivät nauramaan.

Ukot kertoivat vielä, että tämän maan kuningas oli rauhan mies ja oli
ankarasti kieltänyt heimojen väliset tappelut ja kaikkinaiset
kostoretket, lähettäen soturinsa kostamaan voitettujen puolesta ja
rankaisemaan voittajia hänen käskynsä rikkomisesta.

— Ui, ui! — virkkoi joku miehistä, pelästystä teeskennellen, — ja
oikeinko ne tulivat vieri vieressä, peitset ojona?

Nyt miehet purskahtivat aivan hillittömään naurun röhötykseen.

Ja kuultuaan vielä, että naisten ryöstäminen vierasheimolaisista
kylistä oli kaikkein ankarimmin kielletty, ei ukkojen kertomuksista
tahtonut naurun vuoksi enää mitään tulla.

— Sisariaanko he naivat? — huusivat miehet pilkaten.

Ja minä käskin laittaa veneiden periin vihannista koivunlehvistä
pehmeät maattavat niille hempukoille, jotka me kuninkaan maasta kohta
veisimme.

Sitten, aamunkoin jo alkaessa valaista itäisen taivaan kantta ja koko
leirin vielä nukkuessa, otin mukaani muutamia parhaista miehistä ja nuo
kaksi äijää oppaiksemme, ja me aloimme hiipiä pitkin leveän joen
rantatörmää sisämaahan päin, urkkiaksemme, mitä kylää vastaan olisi
ensimmäinen hyökkäyksemme ollut suunnattava, samalla päästellen
kalastusveneitä virran vietäviksi. Samosimme eteenpäin.

Emme tavanneet elävää olentoa muita kuin jokusen paimenpojan, joka ei
ymmärtänyt meitä pelätä. Ja kun heiltä urkimme, missä kaikki talonväet
olivat, pojat osoittivat suuntaa ja sanoivat väkien olevan juhlilla.

Silloin oppaamme vilkuttivat minulle silmää sanoen kyllä tietävänsä,
mitä juhlia ne olivat, ja kovasti kielsivät sille suunnalle menemästä,
koska kyläläisten kaikki miehet olivat koossa, ehkäpä jousineen ja
keihäineenkin.

Päätin, että meidän oli hiivittävä sinne kokouspaikalle,
tarkastaaksemme, minkä verran miehistä väkeä siellä oli. Mutta toisen
ukoista ja yhden nuorista miehistäni, joilla olisi ollut kova himo
mistään välittämättä kohta tunkeutua tupiin ryöstösaaliiksi kelpaavata
katsomaan, lähetin kiireimmän kaupalla soutamaan joensuussa olevien
veneittemme luo ja käskemään venemiehiä, että heti ensi roihusavun
huomattuansa viipymättä ja kaikkine veneineen nousisivat vastarintaan
palavan talon kohdalle.

Toisen ukon opastaessa me muut aloimme hiipiä eteenpäin joen
jyrkkeneviä töyräsharjuja seuraten, jotka kasvoivat tervalepikkoa ja
pähkinäpuupensaikkoa. Ylimpänä oli vanhassa tammilehdossa kalmisto,
joka kuitenkin näytti olevan hylätty ja kivet hajotettuina sekä pyhä
tammi kaadettuna poikittain lehdon ylitse. Oppaamme oli tietävinään,
että kuninkaan vallattomat soturit olivat senkin tihutyön suorittaneet,
vastoin oman kuninkaansa kieltoa, jonka jälkeen hän oli rakennuttanut
toiseen paikkaan ison kivisen huoneen ja sen viereen puisen
tapulitornin. Sen huippuun hän oli ripustuttanut valetun hopeakellon,
kieltäen hautaamasta vainajia enää mihinkään muuhun paikkaan kuin
siihen kivihuoneeseen ja hopeatiukusen soidessa vainajan muistoksi.

Opas osoitti harjanteen ylintä kukkulaa ja sanoi sen yhteisen
kivihaudan sieltä näkyvän, jos vain uskaltaisi sinne asti lähestyä.

Me aloimme kohta kavuta harjanteen rinnettä ylös, ja ukko läähätteli
vaivoin sauvoineen perässä. Kuulimme takaa hänen varoituksiaan, sillä
aamu oli jo täysin valjennut ja meidän oli pysyttävä näkymättöminä
metsikköjen suojassa.

Ennen kuin osasin aavistaakaan, tulimme jyrkästi alassuistuvan kallion
jäkäläkentälle, laajan laaksosyvänteen partaalle, jonka läpi näkyi
samaa kiemurtelevaa jokea silmän kantamattomiin.

Näky, joka eteemme avautui, oli minulle odottamaton. Taivaanlaki oli
korkeammalla kotoista taivastamme, ilmat seesteisemmät, aamun
rusopilvet hohtavammat. Myös kaskihalmetilkut joen varrella olivat
kotimailla nähtyjä runsaammat ja vehreämmät ja lehdot tuuheammat. Ja
kylä lepäsi kuin ikuisessa rauhanmaassa, se oli meidän kyliämme
väljempi, olipa muutamia asuntoja siitä aivan erilläänkin, ikään kuin
tämän kylän ei olisi koskaan tarvinnutkaan mitään vainolaisia vastaan
puolustautua.

Korealla kunnaalla, joen rannasta tuonnempana, oli tuo ihmeellinen
kivistä rakennettu hautahuone, jonka päätyseinäin mukulat ylettyivät
korkealle kattojen terävään harjaan asti, ja ylimmäksi katon kurkeen
oli lyöty kaksi lautaa, toinen pystyyn ja toinen sen päälle poikittain.
Tapulitornin huipusta kuului hopeatiu’un vienoinen kumahtelu. Minä
muistin kaukaisen emoni, joka oli jäänyt suojattomaan kotikylään.

Suopeus tätä satumaista joenlaaksoa kohtaan ailahti mielessäni, ja
karvas vihani, jonka olivat herättäneet oppaamme kertomukset kuninkaan
sotureista, katosi tunnostani. Olisinpa omasta puolestani vaikka
tarjonnut asukkaille rauhaa ja liittolaisuutta, jos olisivat yhtyneet
joukkoihimme. Ja ajatus, että me ehkä kohta sytytämme tuulen puolelta
heidän kylänsä, saattoi minut murheelliseksi.

Eri suunnilta tuli polkuja myöten vaeltaen ikään kuin hopeakellon
kutsumaa väkeä. Mutta he eivät kulkeneet kivihuoneelle, vaan
poikkesivat alas joelle ja hävisivät sen tuuheihin lehtoloihin, meidän
voimatta enää nähdä, mitä heillä oli siellä alhaalla tekeillä. Joku
miehistä arveli, että he ehkä olivat tuoneet sinne vainajiansa
haudatakseen ne entiseen tapaan pyhään lehtoon kivien alle lepäämään ja
tahtomatta viedä heitä yhteiseen kivihuoneeseen märkänemään.

Mutta samassa aukenivat kivihuoneen kaksoisovet selkoselälleen ja
huoneen pimennosta alkoi tulvia aseetonta, paljaspäistä väkeä,
etunenässä valkopukuisia poikia, sitten kirjava- ja valkopukuisia
miehiä, jotka heiluttelivat riippuvia tuohussauvoja tai kantoivat
seipäitten päissä joitakin kirjokuvia. Vain ensimmäisenä, miesten
edellä kulkijalla oli pää peitettynä päähineeseen. Se oli korkea ja
punainen, kullalla kirjailtu, kuten pitkänäköisimmät sanoivat.

Koko tämä suuri väkijoukko, toinen toisestaan hajoamatta, alkoi
hiljalleen edetä joelle päin. Jonon lähestyessä alkoi kuulua valkoisten
poikain lauluja. Kaikki he hävisivät samoihin joen lehtoihin, ja
viimeistenkin mentyä emme voineet enää kurkistamallakaan nähdä, millä
kohtaa jokea he olivat ja mitä heidän juhlassaan toimiteltiin.

Miehistäni vanhemmat neuvoivat, että olisi hiivittävä kivihuoneelle sen
ovien vielä auki ollessa ja tarkastettava, oliko sinne kätkettynä
hopeita tai muita vainajille kuuluneita kalleuksia, jotta yön tultua
sitten tietäisi, kannattiko ryöstäjäin sinne murtautua. Minä hylkäsin
tämän neuvon. Enhän ollut vielä päättänyt, ryöstämmekö ollenkaan vai
käymmekö asukkaiden kanssa liittoon.

Tahdoin vain vielä nähdä heidän juhlansa. Suuri oli uteliaisuuteni.
Hyppäsin jäkäläkentältä alemmalle kalliokivelle ja hädissään oppaani
tavoitti minua olkaani tarttuen. Riuhtaisin hänen kätensä irti, eikä
ukko voinut minua enää estää alemmas laaksoon päin etenemästä. Miehet
saavuttivat minut, ja vihdoin opaskin liittyi jälleen seuraamme.

Häntä vailla tuskin olisinkaan voinut aikomustani toteuttaa. Sillä hän
osasi puhua näiden heimojen kieltä, jonka oli oppinut ennen kuin oli
päässyt heidän orjuudestaan karkaamaan meren ylitse takaisin
kotipuoleen.

Etenimme nyt jyrkkää vuorenrinnettä myöten nopeasti, kunnes aloimme
kuulla jälleen poikain laulua, jota kohden nyt aloimme hiljaa hiipiä.
Yhä enemmän lähestyessämme, kun jo olisi odottanut jotain pian
näkevämmekin, miehet alkoivat epäröidä ja istuivat neuvottelemaan,
oppaamme koettaessa taivuttaa heidät käsittämään tilanteen äärimmäistä
vaarallisuutta, kaiketi orjuuskokemuksiinsa vedoten. Minä etenin askel
askeleelta. Jo näkyi päiväsen kirkkaita läikkiä sieltä täältä joen
kalvolta ja korviini kuului poikien laulun lomitse kansan hiljaisen
puhelun humu. Vielä muutama askel eteenpäin joen jyrkkää töyrästä ja
eteeni avautui näky, joka pysähdytti minut ja huumasi kaikki
ajatukseni. En ymmärtänyt, olinko unen mailla vai tämänkö elävän maan
päällä saattoi niin outoja näkyjä nähdä.

Mutta minun täytyy, vaikka vereni pelkästä muistosta vieläkin kuohuvat,
kertoa tyynesti ja järjestyksessä kaikesta, mitä näin.

Suuremman osan kansasta seistessä avopäin joen vihreäturpeisella
rannalla oli toinen osa, joukossa nuorukaisia jos vanhuksiakin, astunut
veteen, seisten siinä ikään kuin jotain vuoroansa odottaen. Muutamat
vanhuksista näyttivät riisuutuvan vastahakoisesti ja astuvan veteen
kuin pakosta, koettaen vielä viime hetkessä livahtaa valkopukuisten
työntäjiensä käsistä takaisin rannalle. Toiset nuoremmat näyttivät
mielisuosiolla antavan valkeain miesten kaataa päähänsä joen vettä,
jopa omin ehdoin upottautuivat umpisukkulaan ja vedestä noustuaan,
korkeuksiin katsoen, antoivat valkoisten sanella loitsuja ja tehdä
taikoja heidän päänsä ylitse, nimitellen heitä nimeltä ja vedellä
huuhdellen.

Minä hiivin vielä lähemmäksi, ja katso!

Tuonnempana, muista enimmän erillään, siinä missä joen kummallakin
puolella kasvavat ikitammet ulottivat lehvänsä veden ylitse, saattaen
sen väkevästi vehreään pimentoon ja vain siellä täällä päästäen päivän
pilkettä joen kiireesti rientävälle kalvolle, siinä oli rannalla sileä
paasi. Paadella seisoi päineen valkoisiin kaapuihin verhottuja naisia,
joiden vyöstä riippui kullakin musta ristipalikka. Ja heidän keskellään
oli se samainen, halkonaista punaista päähinettä käyttävä mies, joka
oli kivihuoneen ovista ensimmäisenä tullut ja sitten joukon etunenässä
joelle vaeltanut.

Hänen ohitsensa kulki nyt vedessä, puolipukeissa ja yläruumis
alastonna, kainostellen ja toisistaan pidellen naisia, joille hän,
kullekin vuoron mukaisesti ja nimen mainiten, teki samanlaisia taikoja
ja loitsulukuja kuin oli miehillekin tehty, jokaista tulijaa koskettaen
kullatulla ristipalikalla otsaan ja kaataen päälaelle joen vettä
kauhasella, joka oli pitkällä hopeaketjulla kiinnitetty hänen vyöhönsä.

Ja samassa näen kookkaan nuoren naisen astuvan vuorollaan paaden
ääreen.

Sitä naista kauniimpaa eivät minun silmäni olleet vielä ikinä nähneet,
ei valveilla eikä unissa, ei kotikunnahilla eikä vierasheimoisten
kankailla, ei Tapion sinipiikasten, ei ilmatarten eikä Vellamon
neitojen joukossa.

Ellen tietäisi jo ennen eläneeni, sanoisin elämäni alkaneen vasta nyt
tästä lumouksen hetkestä. En enää muistanut, mitä oli tätä hetkeä ennen
ollut, en tajunnut, millä retkillä olin tai missä aikeissa olin tänne
joenpartaalle tullut.

”Gertrud”, — sanoi hän nimeksensä ja sen sanoessaan loi merensiniset
silmänsä paadella seisovaan punalakki-mieheen.

Mutta samassa hän kiljahti säpsähtäen, sillä hänen katseensa oli osunut
myös minuun, joka tietämättäni lienen edennyt askeleen lymyksistäni
lehväin takaa.

Minä kohotin oikean käteni varoittaakseni häntä olemaan minua
ilmaisematta, sillä minut olisi tapettu emmekä me olisi enää nähneet
toisiamme.

Hän ymmärsi tarkoitukseni ja painoi silmäluomensa alas. Ja vaikka
kaikki rannalla olijat ja paadella seisojat olivat käännähtäneet
katsomaan, mikä se oli voinut Getrudin säikäyttää, niin eivät he minua
enää lymyksistäni keksineet, luullen hänen nähneen jonkun joenhaltijan.
Ja juhlatoimitus jatkui.

Se punalakki kumartui nyt lukemaan loitsuja ja tekemään taikojansa
vedessä värisevän Gertrudin ylitse, suuteluttaen kultaista
ristipalikkaa, kosketellen sillä hänen otsaansa ja hokien: Gertrud,
Gertrud, Gertrud. Mutta kun tyttö oli yhä vielä säikähdyksissä äskeisen
näkemänsä vuoksi, niin punalakin täytyi oikealla kädellään tukea häntä,
vasemman käden tarttuessa hopeakauhaan valellakseen häntä vedellä.

Tytön hajalle päästetyt kullankeltaiset suortuvat, punalakin
puristaessa häntä luokseen, ylettyivät hipaisemaan vedenpintaa ja vielä
kuivina kelluivat pyreiden päällä, miehen käden tukiessa häntä kainalon
ja rintojen alta.

Vereni kuohuivat.

Oli kuin olisi käsistäni riistetty sitä, minkä jo olin omakseni
omistanut, tytön noin vastustamatta antautuessa tuon miehen syliin.

Ajatukseni samenivat.

Katselin vain sopivaa kohtaa, mihin jalkani asettaa viskautuakseni
paadelle ja ryöstääkseni tytön tuon miehen käsistä.

Silloin omat mieheni tarttuivat minuun takaapäin kovin kourin ja
väkivalloin vetivät minut syvemmäs lehdikkoon.

Heräsin olevaisuuteen, siinä hetkessä ymmärsin, missä olin ja mitä
minun oli tehtävä.

— Sytyttäkää! Sytyttäkää! Sytyttäkää! — sähisin miehilleni. He
suhahtivat luotani ja juoksujalkaa hävisivät ilveskissoina ylärinteen
tiheikköihin. Minä jäin yksin.

Ei kukaan minua löytänyt, vaikka monikin alempana olijoista oli juossut
töyräälle, melun kuultuansa. Hekin ehkä luulivat joenhaltijoiden
nousseen maihin poikasten hymistyksiä kuuntelemaan ja palasivat
takaisin rantapaasilleen.

Minä odottamistani odotin. En kiiruhtanut miesteni joukkoon, sillä
eivätpä he minun johtoani aarteiden ryöstössä kaivanneet. Vain yksi
ainoa tehtävä oli minulle tähdellinen: olla kadottamatta Gertrudia
näkyvistäni, jotta tulipalojen ja ryöstötemmellysten alettua saatoin
seurata hänen pakonsa suuntaa, löytää hänen olinpaikkansa ja hänet
itsensä varjeltuna saattaa meren tuolle puolen.

Arvottomia olivat minulle kaikki muut aarteet, arvottomia, vaikka
olisimme kivihuoneesta mitä hopeita ja kuninkaitten kultia löytäneet,
— vaikka näiden kyläin ihanimmat immet olisivat solkineen ja helyineen
ryöstöveneisiimme joutuneet, arvottomia, jos vain Gertrudin kadotin.

Päivänen oli jo iltaan kallistumassa ja yhä ne siellä rannalla
jatkoivat juhlaansa, toiset pukeutuivat ja palmikoivat tukkaansa
vedestä rannalle noustuaan, toiset riisuutuivat veteen mennäkseen.

Vihdoin auringon jo mailleen mennessä suuri kohina nousi äkkiä juhlivan
väkijoukon keskuudessa ja minä huomasin sakean savupilven kohoavan
pohjoiselle taivaalle, punaisten tulenlieskain silloin tällöin
välähtäessä mustien savujen keskeltä.

Meidän sotaveneemme!

Naiset alkoivat kimein hätähuudoin juosta kylille päin. Miehet
riensivät suuressa sekasorrossa ja juostessaan taisteluneuvottelua
pitäen aseitansa noutamaan.

Minä en liikahtanut paikaltani. Gertrud oli yhä näkyvissäni. Hän oli
niiden naisten joukossa, jotka olivat liittyneet punalakin turviin ja
olivat polvillansa hänen ympärillään, hänen pidellessään kultaristiänsä
korkealla.

Olisin voinut ampua vasaman hänen rintaansa.

Kun en kuitenkaan ollut varma, olisinko onnistunut silloin ryöstämään
Gertrudia naisten käsistä heidän hätähuutonsa kutsumatta miehistä apua,
hillitsin vielä mieleni, parempaa hetkeä odottaen.

Sitten seurasin syrjästä päin heidän pakoansa kivihuoneelle asti.
Punalakin yhä johtaessa heidän joukkoonsa oli pakomatkalla liittynyt
paljon lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki nyt suljahtivat heidän
mukanaan kivihuoneen sisälle. Ovet paiskautuivat kiinni ja
teljettiin sisäpuolelta, mutta ne avattiin aina jälleen, kun uusia
pakolaisjoukkoja kerääntyi ulkopuolelle koputtamaan, ja jäivät vihdoin
avoimiksi.

Sisällä olevan väen hätäisen melun ja voivotuksen keskeltä kuului tuon
tuostakin punalakin äänekkäitä loitsulauluja ja muiden valkopukuisten
hymistyksiä, jotka näyttivät pitävän palavia vahapuikkoja käsissään ja
rukoilevan ihmeellistä, kultakehyksistä vaimon kuvaa.

Mutta minä en mennyt sisälle, vaan odottaessani istuin milloin
milläkin kivellä, jotka olivat kai vainajien hautakiviä, sillä sisällä
kivihuoneessa ei ollutkaan mitään vainajia.

Näin minä odottamistani odotin koko yön, hetkeksikään jättämättä
kivihuoneen ovia näkyvistäni.

Ja se yö oli pelkkää kylien paloa, ryöstöä, hätähuutoja ja veristä
tappelua. Kivihuoneessa väen parku, punalakin loitsut ja valkopukuisten
rukoukset kävivät yhä äänekkäämmiksi.

— Huono jumala, — minä ajattelin, — joka ei ollut osannut
uhkaavaa tuhoa heille ajoissa ilmoittaa! Mutta ilmankos he tuntuivat
palvelevankin akankuvaa!

Oikein minua nauratti, kun siinä tyhjäntoimittajana istuessa omia
vihollisiani surkuttelin enkä taistelun tuoksinaan syöksynyt. Mutta se
tapahtui kaikki Gertrudin tähden, jota en voinut jättää. Hän oli
minulle suurempi aarre kuin nämä kylät yhteensä kaikkine rahoineen ja
hopeaharkkoineen.

Aamun koitteessa, kun ryöstöjen pahin temmellys ja palon voimakkaimmat
loimut olivat jo sivuuttamassa kivihuonetta ja sinne oli tunkeutunut
yhä vain uusia pakolaisjoukkoja, aloin epäillä laskelmiani. Kävi
selväksi, että yksin voimin minä en enää pysty tuohon väkijoukkoon
tunkeutumaan, kopatakseni tytön käsiini. En ollut hetkeäkään epäillyt,
että oppaani ohjaisi miehet ryöstämään tätä kivihuonetta, jonne hän oli
arvellut suuria aarteita kätketyn. Heidän avullaan olisin teon tehnyt.

Mutta miehiäni ei kuulunut.

Päinvastoin näytti siltä kuin vihollisemme olisivat saaneet avukseen
aseellista väkeä joistakin liittokylistä ja taistelu olisi ollut
etenemässä kauemmas kivihuoneesta poispäin.

Silloin minä kokosin kaikki voimani ja kannoin palavasta kylästä suuren
pölkyn, jonka toinen pää oli ilmi tulessa, kannoin sen kunnaalle ja
sysäsin perimmäisestä akkunasta kivihuoneeseen sisälle.

Minun ei tarvinnut kuinkaan kauan väijyä kyyryksissä lähellä ovensuuta,
ennen kuin näin Gertrudin oviväylän väen tungokseen puristuneena
käsiänsä avunpyyntöön ojentaen pyrkivän ulos.

Tartuin hänen käsiinsä ja vedin hänet tungoksesta irti.

Kiitollisena avusta hän sai sanotuksi joitakin sanoja kiitokseksi,
mutta meni samassa tainnoksiin.

Silloin minä koppasin hänet syliini ja kallistin toiselle olalleni.
Pannen kaksi sormea suuhuni päästin huikean vihellyksen, jolla
tavallisesti kutsuin kokoon miehiäni.

Pari nuolta suhahti ohitseni. Yksi sipaisi käsivarttani ja haavoitti
mitättömästi, mutta irtautui helposti hihasta ja putosi.

Mutta jo olivat omat mieheni huomanneet minut. He ryhtyivät miekkasille
niiden aseellisten tulokkaiden kanssa, jotka olivat lähestymässä
piirittääkseen minut, ja hajoittivat heidät, keihästäen loput.

Gertrud heräsi tainnoksistaan vasta, kun olimme saapuneet metsän
suojaan, sen rinteen eteen, jota joki kiersi ja jonka takana
sotaveneemme olivat vartioituina. Silmänsä avattuaan hän heti tunsi
minut samaksi mieheksi, jonka oli joen partaalla nähnyt, alkoi riuhtoa
itseänsä irti ja ojensi sitten itkuun purskahtaen molemmat kätensä apua
anovasti miehiäni kohden, joita luuli omikseen.

Mutta miehet nauroivat ääneensä.

Nyt hän vihdoin ymmärsi olevansa ryöstetty ja alkoi kimeästi kiljua,
että joku kauempana olevista muka kuulisi hänen avunhuutonsa, mutta kun
apua ei kuulunut ja miehet yhä vain nauroivat, hän rupesi terävin
kynsin repimään kasvojani ja raivokkaasti puremaan niskaani.

Mutta tämä kaikki oli minulle kuin hellää kosketusta teeren
pehmeimmillä untuvilla.

Tarpeeksi raivottuaan hän uudelleen pyörtyi.

Ja nyt hän ei herännytkään ennen kuin pehmeällä koivunlehvävuoteella,
jonka mieheni olivat laatineet yhden veneemme kokkapuolelle. Muihin
veneisiin he olivat koonneet paljon kallista ryöstötavaraa, sillä tilaa
oli paljon, kun soutajistamme oli lähes kolmannes sortunut sinne
vieraille rannoille.

Gertrudin vihdoin avatessa silmänsä me jo keinuimme läntisen
myötätuulen ajamina avomeren vaahtoisilla laineilla.

Hän kohosi raukeana istualleen toisen käden varaan, tarkasteli,
kosketteli kuin unissaan lehvävuodettaan, katsahti yli aavan meren,
katsahti soutajiin, sitten kurotti kaulaansa ja näki taaksemme jäävät
rannat, jotka vielä siintivät kaukaa. Samassa hän kavahti pystyyn ja
parahtaen loikkasi veneen laitapuoleen, niin kuin olisi aikonut meren
syvyyteen heittäytyä. Onneksi oli hänen toisen jalkansa nilkkaan
kuitenkin kahle kiinnitetty, jonka toinen pää oli kourassani.

Miehet naurahtivat.

Soutuansa keskeyttämättä he vain jatkoivat äskeisten sotaseikkailujen
kertomista toinen toiselleen, kunnes joku sanoi Gertrudin
epäonnistuneen loikkauksen johdosta: Taisipa jäädä se hopeakello nyt
ainaiseksi kuulematta!

He sanoivat Gertrudia Kertuksi, koska se oli heidän kielelleen
luonteenomaisempaa.

Ja oppaani, joka oli ollut seurassani tuossa punalakin jokijuhlassa,
alkoi nyt jaaritella miehille sellaista, jota oli jo minullekin puhunut
ja jota olin jo itsekin älynnyt. Hän sanoi, että kaikki tuo vedessä
kylpenyt väki oli ollut niitä, jotka olivat pettäneet entiset vanhat
haltijansa. Näille luopioille oli punalakki nyt muka loitsinut
kuninkaan käskystä uuden jumalan. Hän oli muiden valkopukuisten miesten
kanssa koskettanut kultaisella ristillä jokaisen päätä ja pessyt heidät
puhtaiksi entisen elämän menoista ja kaikesta vanhojen jumalien
palveluksesta, tehden heidät autuaiksi ja vapauttaen heidät kuoleman
vallasta, sillä vastahakoiset olivat ikuisessa tulessa kärvennettävät.

Tämän kuultuansa miehet rähähtivät nauramaan, sillä he muistivat juuri
ikään keihästäneensä kuoliaiksi kymmenittäin noita kuolemattomiksi
tehtyjä ja kärventäneensä kylien palossa satoja autuaita.

En minäkään osannut mitään hyvää siitä Kertun jumalasta ajatella. Olipa
sekin jumala, joka ensi töikseen syöksi uskolaisensa orjuuteen ja
kuolemaan!

Siinä se kaunis tyttö nyt seisoi, ryöstöveneemme perälaidalla, mihin
kahle oli hänet pysähdyttänyt. Vuoroin kummankin käden selkäpuolella
hän kuivaili silmistään kyyneleitä, jotteivät ne estäneet näkemästä
jääviä kotirantoja. Olipa se jumala! Tyttö laskeutuu alastonna virtaan,
häpeän puna poskilla hän peseytyy kaiken kylän nähden puhtaaksi
vanhoista jumalistaan ja entisen elämänsä menoista, odottaen nyt
luvatun autuuden alkavan ja ikuisen elämän koittavan. Sen autuuden
sijaan on sama jumala hänelle muuta valmistanut: kylät palavat, emo,
siskot, veljet kuolevat käryyn, ja kun hän vihdoin silmänsä avaa, hän
on lakeilla laineilla, kotirannat silmäin siintämättömissä. Olipa sekin
jumala!

Minä nousin ja päästin kahleen Kertun jalasta.

— Älä päästä, — miehet huusivat, — mereen se tyttö menee.

— Ja menköön, jos on mennäkseen, — minä vastasin.

Ja sitä katsellessa, että hyppääkö Kerttu mereen vai eikö hyppää,
miehet vaikenivat jännittyneinä. Ei kukaan enää nauranut hänelle, eikä
kuulunut enää muuta kuin kuohujen pärskähtelyä, airojen syöksyessä
veteen ja yhtaikaa jyskähtäessä hankapuita vasten.

Kerttu ei hypännyt mereen. Hän peräytyi takaisin lehvävuoteelleen ja
peitti kasvonsa siihen. Välistä vielä tuntui itku puistattavan hänen
jäseniään. Mutta kun olin kaivanut ryöstötavaroittemme joukosta esille
hienon vuorikauriinvuodan ja levittänyt sen hänen ylitsensä, hän tuntui
nukkuvan väsymyksiinsä.

Minä ajattelin, istuessani häntä katsellen: annapa ajan kulua, vielä
minä sinut lepytän! On minulla kotona vuodat vielä pehmeämmät, on
kultaisia helyjä otsallesi, on hopeasolkia rinnoillesi, on renkaita
ranteillesi, vaskivöitä kupeillesi, kellarit aarteita täynnä. Meidän
ovat jumalat parempia, ja kun niihin kerran kotiudut, neuvon sinulle,
miten noista punalakin loitsuista vapaaksi pääset.

2.

Kotiin tuloni ei kuitenkaan ollut mitä olin odottanut.

Jo kaukaa, heimomme liittolaiskylän läpi tultaessa, huomasin tuttavieni
tervehdyksissä jotakin outoa ja välttelevää, toiset olivat ikään kuin
allapäin, kallella kypärin, niin kuin huonojen kuulumisten salaajat
ainakin. En ruvennut heiltä kuulumisia kyselemään. Lienevät saaneet
jossakin tappelussa selkäänsä. Mitäpä se minuun kuului. Olihan suurella
retkellämme kaikki käynyt niin kuin minä olin edeltäpäin nähnyt ja
suunnitellut. Lahdet ja rikkaat joensuut olivat avautuneet meille juuri
sillä kohti, mihin minä olin laivamme ohjannut, karit ja kalliot olivat
merestä nousseet juuri siinä, missä miesten oli ennen hyökkäystä
lymyksissä levättävä, vihollinen oli tavattu aseettomana juhlimasta,
meidän asiamme oli ollut vain ottaa ja viedä aarteita veneisiimme. Ja
kun retkemme alku oli ollut näin onnekas, miksi sen loppu olisi
toisenlainen!

Ei! Kaikki oli päättyväkin juuri niin kuin oli alkanut, juuri niin kuin
olin hengessäni nähnyt ja suunnitellut minulle voimakkaalle käyvän:
sukuni oli suureneva, kyläni oli kasvava, minä olin liittolaisikseni
pakottava kaikki heimot merenrantaa myöten tai ne orjikseni lyövä, minä
olin rakennuttava satatuhtoisia sotalaivoja, purjeineen ja
sulkukansineen, ja ryöstävä Ruotsin rannat puhtaiksi. Voi sitä linnaa,
jossa Gertrud — orjan kahleissa tuotu — oli kerran saava hallita!

Mutta kun minä, kotikunnaita jo lähestyessäni, näin särjetyksi sen
aidan, jolla veljeni olivat aidoittaneet haan nimikkoratsuillensa, ja
katkenneista vitsaksista, murtuneista seipäistä ja sälöiksi potkituista
aidaksista saatoin päättää, että paikalla oli täytynyt ankaran
tappelutemmellyksen tapahtua, ehkä hevosten ryöstönkin, — musteni
mieleni ja minä jo aavistin pahaa.

Missä veljeni olivat? Eivätkö olleet tietoja saaneet palauksestamme
kaukaisilta mailta ja meriltä?

Jo toki ennen, pienemmiltäkin retkiltä palatessani, kolmelta suunnalta
soivat vastaani tuliaistorvet, jo edeltäpäin minua tuomisistani
kiittäen. Nyt olisi minulla ollut veljilleni antaa hopeiset päitset
hopeisine silmäsuojuksineen, eikä ollut ottajata vastassani! Nyt olisi
sisarilleni ollut antaa kultaisia solkia ja kuningattarien rinnoillaan
kantamia helminauhoja. Mutta miksi he eivät juosseet vastaani niin kuin
ennen, hihkaisten ja kaulaani hypäten, pienin istualleen jalkoihini
takertuen?

Tyhjä oli tarhapihakin, ei kellon kilahdusta missään, vaikka päivänen
teki laskuaan ja hyttyset sen säteissä tanssivat. Pihaton ovi oli
saranoiltaan suistunut, alaosa retkotti toisen saranan varassa. Lehmien
tervakaukalo oli nurin niskoin maassa, telineiltään sorrettuna.
Hinkalot sekaisin läävässä.

Vanha orja-oppaani saavutti minut ensimmäisenä ja hiipi pelokkaasti
viereeni. Ei hän ruvennut minulle mitään selityksiä antamaan, vaikka
hyvin tiesi minun tahtovan kuulla kokeneen vanhuksen sanaa.

Silloin minä kouraisin häntä niskasta ja pudistin häntä niin, että
hänen jäsenensä olivat ruumiista erilleen hajota.

Koottuaan voimansa hän sanoi:

— Etkö sitä jo itsekin älynne, että sisaresi ovat salolla lehmiä
huhuilemassa.

— Entä pojat? — minä kiljaisin.

Hän nojasi päänsä pitkään matkasauvaansa ja maahan tuijottaen itki.
Sitten sanoi:

— Eivätköhän pojat liene järvellä katiskoitaan kokemassa.

Nyt minä tempasin torven käteeni ja puhalsin huikean törähdyksen
ilmojen neljään suuntaan, keuhkojeni parhaalla voimalla, pihatantereen
keskellä seisten.

Mutta viimeiseen törähdykseeni ei tullut vastausta sen paremmin kuin
oli tullut ensimmäiseenkään. Jo kuolivat kaiutkin.

Minä odotin yhä vieläkin, en kuitenkaan kaikuja kuullakseni, vaan
että emoni olisi vihdoin tuvasta tullut katsomaan, mikä se hänen
pihamaallaan niin melukkaasti torviinsa toitotteli.

Ei tullut emo itse eikä lähettänyt kysyjätä.

Paiskasin tuvanoven auki selko selällensä.

Vanha orjamuori pakeni tuvan perälle, kintereillään pieni hoitolainen,
veljeni äpärä. Vaimo oli ollut polvillaan lattian pesussa.

— Missä emo?

— Suuren sukusi kalmistossa, ei ollut muita hautaajia, minä hänet
maahan kaivoin, viersin kiven painimeksi.

— Puhu selvään, akka! Tautiinko kuoli? Jättikö sanaa minulle,
pojallensa, vaikkapa vain hyvästiksi poloiselle?

— Eipä se paljoa sinulle — tuon se jätti kaikillekin.

Näin sanoen hän osoitti sormellaan suurta verilätäkön paikkaa, jota oli
juuri ollut pois pesemässä. Sitä veriläikkää hän sanoi hieroneensa
vesin ja hiekoin jo viikkokausia, surman päivistä asti, mutta kohta kun
lattia kuivui valkoiseksi, oli läikkäkin siinä jälleen punertamassa.
Sillä välin oli tupaan tullut äsken kolhimani orjavanhus ja joukko
lähimpiä miehiäni, jotka olivat Gertrudia saattaneet. Vanhus sanoi
lattianpesijälle: tuo veri ei lakkaa punoittamasta ennen kuin surman
saaja on kostettu.

Ja kaikki katsahtivat minuun, minun sanaani odottaen, minun kostovalani
kuullakseen.

Mutta Gertrudin katse ei miellyttänyt minua, ja halutti ajaa hänet
tuvasta pois siksi aikaa, kun olisin vannonut ikikostoa emoni
surmaajille. Sillä eihän tuossa hänen katseessaan tosin ollut muuta
kuin kummastusta ja kauhua, mutta mitäpä tässä tarvitsi kummastella tai
ikään kuin jankuttamalla jankuttaa: no, kumpi jumala on suurempi,
sinunko vai minun?

— Mene! — huusin minä ja sivalsin kädelläni ovea kohden.

Miehet saattoivat hämmästyneen Gertrudin ulos.

Mutta minusta oli voima lähtenyt, enkä minä saanut huudetuksi valaani
julki, niin kuin näin kaikkien odottavan. Sen sijaan — suku-urholle
aivan sopimattomalla tavalla — minä horjahdin ja vaivuin peräpenkille
pöydän ääreen, kasvot käsieni varaan.

Ja itsekseni, omissa ajatuksissa vannoin valan: en koske Gertrudiin,
ennen kuin olen emoni surman kostanut!

Sitä valaa ei voinut odottajille ääneen huutaa, mutta kovempaa valaa ei
kohtalo olisi osannut minulle määrätä, kuten kohta näkyy.

Olisin kohta rientänyt suoraa päätä pohjoiseen, osa parhaista
miehistäni oli valmis seuraamaan. Mutta toiset huomauttivat, että ilman
valmistuksia se ei käynyt päinsä. Miksi ei? minä huusin raivokkaana.

— Kellarisi ovat ryöstetyt, — vastasi se miehistä, joka oli
aarteittemme hoitaja ja jolle emo oli uskonut sukukellareittemme
avaimet, hän oli juuri tullut tarkastuksilta. Mutta suurin kellareista
oli minun oma rakentamani, kivistä latomani, ja siihen olin koonnut
kaikki kulta- ja hopea-aarteet, jotka suvullemme kuuluivat. Sen
kellarin avain oli aina vyölläni, niin kotona kuin eräretkilläkin, ja
nytkin minä tunnustelin, — siinä se oli.

Syöksin tuvasta kuin mieletön ja juoksin alas pimeneviä kiviportaita
aukaistakseni raskaan oven yhdeksän lukkoa, jotka olin itse takonut
ikisepän neuvon mukaan. Haparoin pilkko pimeässä, en löydä lukkojani,
en löydä oveakaan, ovi on auki murrettuna, kansan käydä, miehen mennä.
Tyhjinä kiviset hyllyt, tyhjinä seinien komerot, jaloissa jotakin
rämisi, liekö vanha murtokanki, varretonko jättökirves vai muutako
ryöstäjän romua!

Siinä nyt sukunsa kaiken nostattaja, siinä emonsa surman kostaja, siinä
syöttäjä orjalauman, siinä paikkaaja rahanalaisten!

3.

Ihmetellä minun täytyi, miten suuriksi rauhan ja sovinnon ystäviksi
entiset liittolaisenikin olivat muuttuneet ja vain niiden ainoain
vuosien kuluessa, jolloin minä valmistelin suurta kostoretkeäni
pohjoisia vihollisiani vastaan.

Suunnitelmani oli sellainen, että rupeaisin salaiseen yhteyteen
veljieni kanssa, joista ainakin kahden olin kuullut elelevän
ystävyydessä vihollisheimon kanssa ja saaneen näiltä sovittajaisiksi,
paitsi paljon rahaa ja riistaa, vielä pyytämänsä tytöt vaimoikseen.

Aikomukseni oli hiihtää korpien kautta tuntemattomana vakoojana heidän
asumiinsa uudistaloihin, viholliskyliin, näkemään, oliko mahdollista
kaikki tuo, mitä kotipuolessa huhuiltiin, vai vieläkö pystyisin saamaan
heidät järkiinsä ja yhtymään emonsa surman kostajina sotaretkeeni. Mikä
olisikaan ollut luontevampaa kuin että meidän miesten hyökätessä
viholliskylään veljeni olisivat sen sytyttäjinä ja johtaisivat miehemme
aarteille. Tuossa tuokiossa olisivat vihollisten kylät porona, herjat
kaikki keihästettyinä, koko suku tuhkiin haudattuna. Emomme surma olisi
sadoin kerroin kostettu ja taas alkaisi iloinen elämä vapaana
täyttämättömän koston painosta.

Teinhän minä tuon vakoiluretken, en tiedä, olisiko ollut parempi olla
tekemättä. Istuimmehan me veljekset saman nuotionkin ääressä.

Kotiin palattuani eivät omat mieheni uskoneet, mitä heille kerroin,
vaikka veljieni puolesta häveten kerroinkin säästäen.

Veljet puhuivat kuin vieraalla suulla. He kysyivät, olinko minä nähnyt
tai kuullut kerrottavan valkopukuisista miehistä, jotka kulkivat
Ruotsin kuninkaan asioilla ja joilla oli valta kastaa ihmisiä uuden
jumalan uskoon.

Minä herkesin peräti tietämättömäksi ja olin suuresti ihmettelevinäni,
mitä miehiä nuo valkoiset olivat, vaikka itsekseni kohta ymmärsin ne
juuri samoiksi, joita olin nähnyt meren tuolla puolen Teljän kyliä
ryöstäessämme.

Tuskin tunsin heitä entisiksi veljikseni, niin he olivat muuttuneet
näinä muutamina vuosina.

Kun rupesin vihdoin puhumaan kotiin palaamisesta, he ensin nauroivat,
sitten suuttuivat ja sydämistyivät.

Vai sinä meitä kostotöihin tarvitsisit, ja sitten veisit ryöstösaaliin
taas kellareihisi lukkojen taa! Mitä ne sinun rikkautesi meitä
avittavat? Sinä, suvun vanhin, olit emoinesi meiltä kaiken omistanut ja
kellareihisi koonnut, ja meidän muiden, sukumme häntäpuolen, olisi vain
pitänyt sinun hyväksesi rantakyliä ryöstellä! Ehei, miekkoinen, ne ajat
ovat olleet ja menneet! Ryöstättäkää orjillanne ja muilla nulikoilla.
Meillä on jo akat ja lapset, olisit sinäkin antanut meille riistamaata
omaksemme, kaskimaata polttaaksemme, tannerta asuaksemme, aarteita
kootaksemme, aittoihin lukitaksemme, niin kuin on antanut meille emosi
tuhooja. Emo suistui surman suuhun ennen kuin avaimet käsistään
hellitti.

Tämä oli kaameaa puhetta omien veljien sanomaksi. Ja jos he luopuivat
kostosta tai olivat minua siihen auttamatta, olivat he siis minunkin
vihollisiani.

Minä nousin seisoalleni ja painoin pitkäteräisen puukkoni syvemmäs
tuppeen, ettei se sieltä liian helposti liukuisi.

Kysyin heiltä vielä: — Jos emomme surmaaja antaa teille sopijaisiksi
omia riistamaita ja erottaa teille asuinpaikat korpeen, kuka se teitä
auttaa vainolaista vastaan, kun ei kylästä apua ennätä?

Taas veljet nauroivat. Minä olin muka sanonut jotakin, joka osoitti
suurta tietämättömyyttä uuden ajan oloista.

Enkö ollut kuullut mitään Ruotsin kuninkaasta, he kysyivät, joka oli
monin satasoutuisin purjelaivoin ja vahvoin sotajoukoin nousemassa
Suomen rannoille ihmisiä uuteen uskoon kastattamaan.

Mikä se sellainen usko oli? — olin utelevinani.

— Se on sellainen usko, he sanoivat, että nyt olkoon rauha maassa ja
kuningas kieltää kaikki miestapot ja oman käden kostot. Eikä kukaan saa
turvattoman kimppuun hyökätä tai kylästä korpeen muuttanutta ryöstää.
Tiedä se, tiedä ja varo, ettet joudu kuninkaan vihoihin ja valkoiset
miehet sinua kiroa, sillä silloin ei sinun hyvin käy ja kuolemasi
jälkeen olet ikuisessa tulessa kärventyvä.

— Vai olette tekin valkoisten miesten suojassa? — minä sanoin,
tarpoimiani tavoitellen ja suksilleni nousten. — Hyvinhän olette
sitten suojassa meidänkin miesten ryöstöiltä ja minun kostoltani! Mutta
sanokaapa, miten käy emomme surmaajan, joka on teollansa valkoisten
miesten tahtoa vastaan niin kauheasti rikkonut? Ovatko he hänet
kironneet ja kärventyykö hänkin ikuisessa tulessa?

— Hän on jo rikoksensa sovittanut, — sanoivat veljeni.

Minä kysyin: Sanoittehan hänen elävän ja teille riistamaita lupailleen.
Voiko siis hengenasiata sovittaa, henkeänsä itse menettämättä? He
sanoivat:

— Suuret sopiaiset hän on valkomekkoisille suorittanut. Puolet he
antoivat meille, ja kai sinäkin heiltä osasi saisit, kun kävisit
sopimassa. Minä sanoin:

— Minä en kostoani rahoihin vaihda. Viekää hänelle terveiseni: ennen
kuin kevätkäki kukkuu, olen emoni kostanut.

Vanhempi veljistäni sanoi:

— Kosto on Jumalan.

Kun minä veljiltä tämän kuulin, muuttuivat he mielessäni niin
vihattaviksi, että olisin heidät tuohon paikkaan surmannut, sillä
olinpa nyt varma, että he itsekin olivat uuteen uskoon kastettuja.

Potkaistessani sukset liikkeelle minä heitä hyvästelemättä sanoin: Vai
on kosto jumalan, eikö enää olekaan miehen!

Mutta he huusivat vielä jälkeeni, vaatien pysähtymään, ja sanoivat:

— Oletpa sinä valkomekkoisista tietämätön! Eikö Kerttusikaan ole
sinulle mitään heistä kertonut?

— Kerttuko? Mitä hän heistä tietäisi? — minä huusin ja nostin jouseni
käsille.

Veljeni tekivät samoin ja menivät kukin paksujen petäjäin taakse,
sieltä minua ärsytellen:

— Lieneekö vielä viikkoakaan vierryt siitä, — he sanoivat, — kun
samat papit toivat terveisiä Kertultasi. — Hän oli heitä vainoojilta
varjellut ja talossasi piilotellut, sanoi veli kurkistaen petäjän
takaa.

— Sen sinä valehtelit! — minä huusin. Ja nyt ensi kerran jouseni
lennätti nuolen omaa heimolaistani vastaan. Joku kotihaltijoistammeko
lienee minua seurannut ja vavahuttanut oikeaa kättäni, joka nuolen
kantaa piteli, vai Tapioko lähetti piikansa sumuttamaan silmiäni:
vaskipäinen, parhain nuoleni lensi harhaan ja töksähti petäjään.

Olin iloinen. Ja mitä kauemmas korpiin kotimatkallani syvennyin, sitä
keveämmäksi kävi mieleni, kun Tapio-jumalani omin käsin oli estänyt
minua surmaamasta veljeäni ja minä sain palata puhtaana miehenä
lempeiden kotihaltijain piiriin.

Muistelin, kuinka me veljet ja sisaret ennen muinoin yhdessä
kisailimme, metsissä harhailimme, veneissämme kiikuimme, uimme,
sukeltelimme tai talvisin pajassa aseita kalkuttelimme, tuvassa virsuja
nivoimme tai nuolia vuolimme, kuunnellen kuuluja kantelomiehiä, joita
luonamme poikkesi tuhka tiheään, meidän milloinkaan kyllästymättä
heidän kuluihinsa, heidän kertomuksiinsa Hiiden hirvestä, Louhen
juonista ja loitsuista. Entäpä, kun sukukunnan kaikki nuoret miehet
kokoontuivat kylän raitille kiekkosille! Ja kaikki olimme yhtä ainoata
suurta veljeyttä!

Ah, miksi ne ajat eivät tule enää milloinkaan takaisin!

Miksi onkaan tuo uusi jumala muuttanut vanhan, pyhän kotirauhan
ilmisodaksi, niin että isät vihaavat poikiansa ja pojat isiänsä ja
veljet vainoovat toisiansa!

Ja minun mieleeni painui syvälle pyhä Tapion ääni, joka korven
syvyydestä huokui vastaani:

Eivät voita sinua uudet jumalat, ellet vanhoja hylkää!

Silloin minä vannoin mielessäni valan, jonka luulen pitäneeni
silloisen elämäni viimeiseen hengenvetoon asti. Ja siitä päivästä asti
oli elämäni pelkkää raivokasta sotaa vanhojen jumaliemme ja
kotihaltijoittemme puolesta uusia hajoittavia voimia vastaan.

4.

Kerttu oli näinä vuosina talossani emännöidessään oppinut kieltämme
puhumaan niin osaavasti, ettei häntä enää paljonkaan suomalaisesta
erottanut.

Hän pelkäsi minua suuresti yhä edelleen, niin kuin olisi aina vieläkin
pelännyt minun milloin hyvänsä voivan kiinnittää kahleen hänen
nilkkaansa.

Alituisen pelkonsa vuoksi ja kuritusta karttaaksensa hän oppi alusta
asti paljon valehtelemaan, ja kielen opittuansa hän oppi myöskin hyvin
peittämään valheensa jäljet.

Mutta että hän olisi jo osannut minun huomaamattani piilotella omassa
talossani valkomekkoja, sitä en toki voinut uskoa.

Saatuani matkatamineet ja aseet yltäni, syötyäni pari nuorta metsoa,
jotka hän oli minulle paahtanut takkavalkean liekeissä, minä heti
sieppasin Kertun syliini, ja niin kuin pikku tyttöä kantaen tuvan
karsinan puolelle kuiskasin hänen korvaansa, ikään kuin olisin vain
tahtonut mairitella häntä ja hänen hetkellistä suosiotansa puoleeni
houkutella:

No, ei kai se Kerttu ole minun poissa ollessani niitä pappejansa täällä
piilotellut?

Kertun säpsähdys oli niin äkkinäinen ja niin voimakas, että hän
järkenään putosi sylistäni maahan, ja kun hän sitten polviltaan minua
katsellen ja vuoroin karhuntaljaisten virsujeni nauhasia hypistellen
taas vilkaisi ylös, näytti hänen pelästyksensä yhtä suurelta, kuin jos
olisin kirves koholla uhannut halkaista hänen pääkallonsa.

Olihan selvä, että hän oli syyllinen.

Mutta yhtä selvä oli, etten minä ikinä pääsisi perille siitä, mitä hän
oli noilta papeiltaan kuullut ja saanut tietää, ellen saanut häntä
rauhoittumaan ja luottamaan itseeni.

Otin hänet uudelleen syliini istuutuen rahille.

Kysäisin kuiskaten, luuliko hän minunkin kelpaavan kastettavaksi sen
uuden jumalan uskoon.

Valehtelemisen henki katosi hänen kasvoistaan. Hän pani kätensä
kaulalleni ja punehtumistaan peittääkseen kyyristi päänsä minun
partoihini. Kuulin hänen kysyvän, mitä minä muka oikein tiesin
siitä uudesta jumalasta. Silloin kerroin hänelle, mitä olin
Teljän-retkellämme nähnyt ja asiasta ymmärtänyt sekä myös mitä oppaamme
oli siitä tiennyt. Mutta en kertonut pääasiata, sitä nimittäin,
jota en ollut veljillenikään ilmaissut, että olimme muutamat
liittolaispäälliköt ja minä jo pitäneet yhteyttä valkomekkoisten
kanssa, jotka olivat suomalaisia luopioita, ja petos mielessä
kastautuneet uuteen uskoon, jotta heiltä saimme urkituksi, mitä he
tiesivät uudesta Ruotsin puolelta uhkaavasta sotaretkestä meitä
vastaan.

He olivatkin tienneet paljon, sanoivatpa itse kuninkaankin lähtevän
liikkeelle sotureineen ja laivastoineen. Mutta he vain eivät osanneet
ilmaista meille sitä ajankohtaa, jona maihinlasku oli tapahtuva. Se
olisi kuitenkin meille ollut tähdellisintä tietää.

Ja nyt juolahti mieleeni, että Kerttu ehkä voisi jotakin tietää niiden
valkomekkojen puheista, joita hän oli kellareissani piilotellut. He
ehkä tiesivät enemmän, koska arvatenkin olivat vasta Ruotsista tulleita
urkkijoita.

Olin arvannut oikein. Kerttu heti intoutui ja kertoi heiltä saaneensa
tietää, että jo kohta tänä keväänä, meren luotua jäänsä, itse piispan
odotettiin saapuvan tälle puolelle.

— Niin senkö punalakin? — minä kysyin, — joka sinutkin kastoi?

Kerttu rupesi nauramaan, että minä piispaa punalakiksi sanoin, ja
huudahti innoissaan:

— Hän on sinutkin kastava!

Minulla oli vielä paljon urkittavaa, enkä voinut siis hänelle tunnustaa
jo olevani kastettu, vaan jätin asian silleen. Kerttu ilmaisi avoimesti
kaikki tietonsa ja vastaili jokaiseen kysymykseeni. Meillä olisi
talomme halvin orjatyttökin jo arvannut minun kyselevän vain
urkkiakseni ja epäillyt petosta, mutta Kerttu se vain avoimilla
sinisillä silmillään katseli minuun ja luottaen syötti minulle
seikkoja, jotka varmaan olivat olleet hänen pappiensa suurimpia
salaisuuksia.

Minun olisi pitänyt tietoineni kohta rientää varmojen liittolaistemme
luo, sillä sulan aikoihin ei todellakaan ollut enää pitkältä, ja
sotavarustuksiin ja uusien heimoliittolaisten kokoonkutsumiseen oli
Kertulta saatujen tietojen mukaan vain aivan täpärälti aikaa. Mutta
tässä minua pidätti ihmeellinen uusi viehätys, minkä Kertun lapsekas
avomielisyys oli minussa synnyttänyt. En hennonut vielä ottaa häntä
sylistäni, sillä minuun ei ollut vielä kukaan eläessäni niin uskonut ja
niin luottanut kuin tämä lapsi, ja minä annoin hänen siinä jaaritella,
mitä vain hänen mieleensä juohtui.

Niin me istuimme sylikkäin myöhäiseen pimeään asti, hän opettaen
minulle, mitä tiesi siitä ristin jumalasta, tämän pojasta Kiesuksesta Maariasta
ja pojan äidistä, pyhästä neitsyt, — minä kuunnellen ja
hänen palmikoitansa hajoitellen ja taas kokoon nivoen.

Jotakin uutta oli tullut väliimme, ja minä unohdin tarkoitukseni olleen
saada hänet ansaan. Lopuksi Kerttu tiedusteli, mitä minä ajattelin
ihmisen kuolemasta, ja näin olimme tulleet kaikkein arkaluontoisimpaan
asiaan, mitä välillämme saattoi olla. Sillä tuon uuden uskon koko
menestys eli sen sanomattoman nopea leveneminen tällä puolen meren
johtui juuri tuosta ”kuolemattomuudesta”, jota kastajat lupasivat
kastetuille, ja ikuisen tulikidutuksen uhasta, joka oli oleva
kastamattomien osana. Ajatus oli minusta kyllä typerä, sillä mitäpä
ihmisessä olisi enää kärvennettävää, jos hänen ruumiinsa oli kerran
mullaksi muuttunut, tai autuaaksi tehtävää, kun hän kerran oli
lahonnut. En tosin uskonut omiinkaan Tuonelan taruihin, sillä vaikka ne
olivat kyllä kauniit kuulla laulajain suussa, tiesin, ettei ihminen
voi, lahottuaan, enää minkään jokien yli soutaa tai vaeltaa. Ja olinhan
vieraillakin mailla vainajain aarteita etsiessämme useinkin nähnyt
kuolleitten jäännöksiä, kun he lepäsivät kukin kivensä alla, toinen jo
valkoisina luina, toinen vielä muurahaisia ja toukkia syötellen, enkä
ollut milloinkaan nähnyt kenenkään heistä päässeen lähtemään syvemmälle
maan alle Tuonelan tupia etsimään.

Nuoliko oli minut kerran lävistävä vai olinko kaatuva vanhuuttani niin
kuin puu kaatuu milloinkaan enää nousematta, en osannut arvata. Mutta
kerroin Kertulle kysyneeni kerran tätä asiaa kuuluisalta Lapin
tietäjältä, joka oli sanonut:

— Eivät sinua suuret surmaa, eivät mahtavimmatkaan masenna, kivillänsä
eivät sinua jättiläisetkään tavoita, ei kuninkaan ratsujen peitset,
eivät piispan soturien miekat sinua kaada, mutta pelkää pientä
pistäväistä, jonka peitsi on kuin neula, jonka miekka niin kuin
hiirenhammas, sitä pelkää, sitä väistä, se on sinun surmasi saaja.

Kerttu sanoi: Kuinka hiirenkokoinen olento voisi surmata niin suuren ja
voimakkaan miehen?

Ja mitaten minua sekä katseillaan että sylillään hän vain nauroi
kokoani ja semmoista ajatusta, että pieni hiiri minut tuhoaisi.

Minä sanoin:

— Kunpa se hiiri et vain olisikin sinä, Kerttu?

Silloin hän nauroi vielä kovemmin ja alkoi pistellä minua eri suunnilta
etusormiensa päillä, hokien: siuh! siuh! — ikään kuin olisi lähetellyt
minua vastaan lukemattomia kuolettavia nuolia.

Minä olin vangitsemaisillani hänen vallattomat kätensä puristaakseni
hänet kokonaan syliini ja nostaakseni toiseen paikkaan, mutta samassa
muistin kostovalani.

Sillä aurinko oli noussut ja sen säteet laittoivat akkunan juuri sille
kohtaa tuvan permantoa, missä lattia yhä vieläkin punersi emoni
verestä.

Koko ruumiini vapisi raivosta ja häpeästä.

Pudotin Kertun alas sylistäni.

Kerttu alkoi vapista.

— Minne menet ja miksi hahmosi on muuttunut julmaksi? — hän kysyi
pelosta kyyristyen minun eteeni.

Minä sanoin: — Menen kellareihin katsomaan, vieläkö niihin paljonkin
aarteita mahtuisi, jos tästä lähtisin saalistamaan.

— Mutta miksi kirves on kädessäsi?

— Katsoakseni, vieläkö siellä joku papeistasi on piilosilla.

Näin sanoen minä avasin permantoluukun ja astuin kiviportaille. Sitten
käskin Kertun sillä aikaa tuoda sotisopani jälleen esille. Ja kun
Kerttu oli saanut käteeni palavan tuohuksen, juoksin alas kellareihin.

Siellä en elävää olentoa löytänyt, vaikka selvästi näkyi, että oli
oltu. Eräässäkin komerossa oli musta risti kiinnitettynä kiviseinään ja
sen alla oli puhtaita pahnoja viiden kuuden miehen maata. Vielä oli
pahnojen päällä ihmeellinen musta kirja ja puoleksi palanut
vahakynttilä pystyssä lautasella pienellä rahilla. Sytytin kynttilän
palamaan. Rahilla oli myöskin kummallinen lelu, jommoinen oli ollut
Kertunkin vyöllä roikkumassa, kun minä häntä kannoin palavista kylistä
sotaveneeseemme, nauhanen suuria luuhelmiä, joita Kerttu oli kopeloinut
mymistessään heidän taikojaan. Sammutin tuohuksen ja istuin pahnoille,
tarkastaakseni vahakynttilän valossa tuota ihmeellistä kirjaa,
jommoisia muistin kauempaa nähneeni valkomekkojen pitelevän käsissään,
kun he kivihuoneessa lauloivat loitsujaan heidän eteensä polvistuneelle
väelle, ja jommoisesta he olivat lukeneet loitsujaan minuakin
kastaessaan.

Kirjasta en tullut hullua hurskaammaksi.

Siinä oli vain nippu hauraita harmaan valkoisia lehtiä, joihin oli
piirusteltu kuvia ja muuten täyteen suurempia ja pienempiä
harakanvarpaita. Pistin kirjan taskuuni, kysyäkseni Kertulta, mitä nuo
kuvat ja koukerot merkitsivät. Tempasin mustan ristin irti seinästä,
mursin sen palasiksi ja lennätin kauas luotani, jolloin pahnoissa
olleita pieniä nakertajia pölähti pakoon nurkemmaksi. Mutta yksi niiden
poikasista eksyi joukosta ja jäi minua töllöttämään kiiluvin silmin ja
hörökorvin virsuni takaa.

Säpsähtäen minä vetäisin jalkani koukkuun, sieppasin vahakynttilän
käteeni ja pakenin kiviportaita ylös, minä karhujen kaataja ja vanhojen
hautojen koluaja!

Kerttu kuuli kolinan ja avasi lattialuukun.

Minä nousin kellarista, päälaellani pahnankorsia, toisessa kädessäni
palava vahakynttilä, toisessa se ihmeellinen kirja.

Kiljahtaen Kerttu juoksi karsinan puolelle.

— Minä näin sen siellä, — sanoin hänelle.

— Kenen sinä siellä näit? — hän kysyi.

— Näin sen hiirenpoikasen, kiilusilmän.

— Voi sinä Lalli, lapsukainen, — sanoi Kerttu, tullen hellästi
luokseni, pyyhkien pahnat päästäni ja ottaen kynttilän kädestäni.

Mutta huomattuaan loitsukirjan kädessäni hän peräti kauhistui, että
minä, joka hänen tietääkseen en ollut vielä kastettu, kosketin niin
pyhää esinettä käsilläni, ja hän käski minun heti polvistua sekä tehdä
ristinmerkin, jotta muka kirous lähtisi minusta. ”Voi sinua, Lalli, hän
voivotteli — sinä pelkäät hiiriä etkä tiedä, että yksi ainoakin sana,
tuosta pyhästä messukirjasta luettuna, vapauttaisi sinut kaikista
peikoistasi ja siitä hirveästä kostosta, joka sinun mieltäsi painaa, ja
antaisi sinulle voiman sopia vihamiestesi kanssa.”

Minä kysyin, kuka siis kostaisi puolestani emoni surman.

Kerttu vastasi, että sen oli piispa tekevä, kohta tähän maahan
tultuansa. Hän oli kastava ja ristitsevä minut ja sovittava emoni
surmaajan kanssa.

— Omalla miekallaanko hän sen miehen lävistää? — minä kysyin.

— Voi Lalli, Lalli, — sanoi Kerttu tahtoen ottaa kirjan kädestäni, —
etkö jo vihdoin ymmärrä, että kosto on Jumalan asia eikä ihmisen?

— Ampuuko siis Ukon nuoli, pilvistä tullen, emoni surmaajan
kuoliaaksi? Niinkö pappisi ovat sinua opettaneet? — kysyin jälleen.

Kerttu vastasi:

— Eivät he ole niin opettaneet, vaan he sanoivat, että Jumala on
antanut koston kuninkaan, piispan ja hänen palvelijoittensa tehtäväksi,
mutta sinun on — he sanoivat — annettava anteeksi emosi surmaajalle
ja odotettava, minkä rangaistuksen he hänelle määräävät.

Silloin minä lennätin kirjan olan takaa takkavalkeaan, jonka Kerttu oli
virittänyt untuvien kärventämiseksi metsojen päältä.

Hän kirkaisi kimeästi ja riensi ottamaan pyhää loitsukirjaa tulesta,
mutta perille ennättämättä kaatui pyörtyneenä pankon eteen.

Ja kirja paloi poroksi.

Minä varustausin matkaan. Pukeuduin jälleen sotisopaani, ripustin
miekan vyölleni, pistin metsot eväikseni konttiin, ja pian salot
jälleen soivat minun viilettäessäni suksillani kohti heimolaisteni
asuinsijoja, Pyhäjärven tuolle puolen.

5.

Sitä osaa silloisesta elämästäni, jonka tapauksia muinaistarut,
legendat ja myöskin nykyaikaiset historiantutkimukset erikoisesti
koskettelevat, en muista läheskään niin selvään kuin tähän asti kuvatun
jakson.

Omiin näkemyksiini sekaantuu tästä lähin jotakin outoa hajanaisuutta,
jopa ristiriitaisuuttakin, joka pakottaa minut mielivaltaisesti —
kertomukseni eheyden vuoksi — hylkäämään toisia ja omistamaan ehkä
vähemmänkin voimakkaasti esiin pyrkiviä. Onhan mahdollista, että oman
kohtaloni järkyttämänä tuossa toisessa kehityskaudessani olin
todellakin kadottanut jonkin verran omien ajatusteni ja tunteitteni
koossapitämisvoimaa, ne olivat siksi sisäänpäin kääntyneitä, rajuja ja
repiviä, niitä en enää voi kiinnittää mihinkään erikoismuistoihin, ne
vallitsivat minua kokonaan.

Niinpä en voi ollenkaan muistaa tai tehdä itselleni selväksi, kuinka
kauan olin poissa kotoani sen jälkeen, kun olin jättänyt Kertun
pyörryksiin pankon viereen. Olinko vuoden, olinko kaksi? Kaikkea sitä,
minkä on täytynyt tapahtua, ennen kuin palasin jälleen kotiin, tuskin
voin kolmeenkaan vuoteen mahduttaa.

Kun lähtiessä paiskasin tuvan oven jälkeeni ja ravakassa aamutuulessa
hiihdin saaren mäkeä alas jäälle, oli mielessäni vain yksi ainoa
selvyys: en ollut Kertun oikea isäntä, jokin oli hänellä minua
ylempänä, se oli se kirottu punalakki ja hänen valju jumalansa
sovintoineen ja rahasakkoineen! Punalakki oli Kertulle kuningas ja
piispa, mutta Tapio ja hänen väkensä pelkkiä peikkoja!

Särkeä kaikki tuo, olemattomaksi tuhota, tuhkana tuuliin hajoittaa, se
oli siis minun ainoa selvyyteni. Minne minä hiihdin, mitä oli ensin
tehtävä, mitä sitten, se kaikki vyöryi mielessäni toisarvoisena
sekasotkuna. Mikä olisi ollut helpompaa kuin hiihtää uudelleen
vihamieheni asunnoille, jos hänen surmaamisensa olisi ollut riittävä
kosto emoni surmasta. Mutta olisinpa tuntenut itseni peräti
vaivaiseksi, jos olisin tyytynyt salamurhaan sen jälkeen, kun
viholliseni olivat ryöstäneet puhtaaksi talomme hevosineen, karjoineen
ja kellarini aarteineen. Siihenkö olisivat rauenneet vuosikautiset
koston valmisteluni, siihenkö pitkät neuvotteluni ja suostutteluni,
joilla jo vihdoin olin saamassa heimomieheni taipumaan yhteiseen
ryöstöretkeen pohjoista kohden!

Mutta nyt, Kertulta urkkimani tiedon tultua tunnetuksi, he olivat
muuttaneet mielensä, pitäen välttämättömänä vain koota kaikki voimat
meren puolelta uhkaavan vaaran torjumiseksi. Suunnitelma oli sellainen,
että kuningas ja hänen soturinsa oli petettävä, oli antauduttava
kasteeseen, ja vasta heidän palattuaan takaisin meren tuolle puolen
kaikki tavattavissa olevat valkomekot oli surmattava.

Kuinka onnellisia, ylpeitä ja kerskuvaisia kaikki nuo nuoret
heimopäälliköt olivatkaan tuosta keksimästään sotajuonesta! Kuinka
intohimoisesti he jo hekumoitsivatkaan surmatessaan ajatuksissaan joka
ikisen papin, missä ikinä sellainen tavattaisiin! Ja kuinka keveältä
tuntui sitten sota- ja ryöstöretkien toimittaminen niissä kylissä,
jotka olivat osoittaneet uudelle uskolle mielisuosiota, suostuneet
pappien sovintorahoihin ja rauhan vaatimuksiin!

Mutta kuinka toisin asiat sitten kävivätkään!

Olisihan luullut lapsenkin ymmärtävän, että Ruotsin herrat olisi ollut
ennen kaikkea estettävä maihin nousemasta, mutta meidän onneton
sotajuonemme valmisti heille nousun kuin parhaan ystävän rannoille.
Vain muutamin paikoin, mihin emme olleet vielä ehtineet antaa
juonestamme tietoa, olivat rannikkoheimolaisemme omin ehdoin ryhtyneet
vastarintaan. Mitään apua saamatta ylivoimaa vastaan he olivat
tietenkin tulleet maahan lyödyiksi, ja heidän sielunsa julistettiin
joutuneen paholaisen kärvennettäväksi, koska olivat muka kuolleet
kastamattomina. Tämä peloittava julistus, jota nyt saarnaajat
levittivät maille mantereille, synnytti suunnattoman kauhistuksen
heikommassa väestön osassa.

Ja kun nyt kuninkaan laivaston soturit, kiiltokypärineen, peitsineen,
tapparoineen, kiipineen saivat astua maihin kenenkään vastustamatta ja
meidän omat luopiomme päinvastoin heitä auttoivat neuvoen karipaikkoja
välttämään ja sopivia rantoja heille osoittaen, niin suuret, aseettomat
väkijoukot uteliaina riensivät saarille ja niemekkeille heille
tervehdystä kiljumaan. Me muut, sotajuonellemme uskollisina,
pysyttelimme taempana, petos mielessä. Sillä mitä helpommin
ruotsalainen luuli käännytyksen meillä menestyvän, sitä pikemmin hän
oli vievä soturinsa täältä pois ja jättävä tänne vain pappinsa ja
piispansa kastamista jatkamaan. Mutta silloin oli meidän verityömme
muka alkava ja kaikki uuden uskon papit olivat saavat surmansa. Näin
tapahtui, että valkomekkoja astui maihin laumoittain ja kohta he
alkoivat soturien suojaamina saarnata uutta jumalaansa, luvaten
iankaikkista elämää ja autuutta niille, jotka antautuivat
kastettaviksi, ja näitä oli paljon.

Mutta kun soturit kiersivät senkin joukon, joka oli taempana, menivät
hekin kastettavaksi, niin kuin heidän keskensä oli päätetty. Ja kun
sotajuonesta tietämätön kansa näki, että heidän heimopäällikkönsä
antautuivat, alkoi väkeä virtaamalla virrata kastetoimituksen paikalle,
jokainen kiirehtien toinen toisensa edelle ristittäväksi. Kuka heistä
olisi malttanut olla semmoiseen harvinaiseen juhlaan osallistumatta,
jossa loisto ja komeus vietteli, johon yhtyviä virta vei suurten
lupausten ja kuninkaallisen suojan helmoihin, joka ikäänkuin muutti
koko ajanjuoksun. Minä puolestani olin pappien kirjoihin merkitty jo
ennen kastetuksi, eikä minua sen vuoksi kukaan estänyt kasteen
toimituspaikalle pääsemästä. Minulle vain annettiin valkoinen mekko
ristityn merkiksi.

Taas kuulin samat valkopukuisten poikain hymistykset, niin kuin
ennen Teljässä, taas näin samat heiluvat tuohussavut, samat
jumalanäidinkuvat, samat mustat ja kullankiiltoiset ristit. Ja taas
näin kirotun punalakin! Taas hän seisoi sileällä paadella vuolaan
lähteen partaalla, hopeisin kauhoin valellen vedellä ja ristillään
koskettaen hänen eteensä vedestä ryömiviä luopioita. Sotajuonemme ja
suunnitelmamme toteutui kylläkin täydelleen sen puolesta, että kuningas
katsoi mahdolliseksi, näin odottamattoman menestyksen vuoksi, vetää
pois soturinsa ja laivastonsa takaisin meren tuolle puolen jo ennen
kuin me olimme luulleetkaan. Hän antoi kuninkaallisen valtansa ja
mahtinsa punalakille, jota nyt sanottiin kuninkaan korkea-arvoiseksi
Henrikki piispaksi, ja tämän papeille annettiin miekka vyölle ja
rautainen seulakypäri päähän sekä turvapaikoiksi kaikki ne
mäkilinnoitukset, joita oli ehditty rakentaa rannikon puolustamiseksi
heitä itseänsä vastaan.

Mutta sotajuonemme toinen puoli eli pappien hävittäminen keskuudestamme
sukupuuttoon, se jäi täyttämättä. Eikä niin käynyt suinkaan heidän
kilpiensä ja miekka-pahaistensa vuoksi, vaan sen suuren suosion tähden,
mikä heillä kansan seassa oli.

Sillä niin kuin karja, joka on talven seisonut katoksen pimeydessä,
kilvan ryntää avatulle ovelle valonpilkettä kohden, niin oli tuon
ikuisen elämän lupaus häikäissyt kansan mielen. Kulovalkeata nopeammin
levisi tieto ikuisen autuuden ansaitsemisesta pyhään veteen
kastautumisen avulla ja ikuisen kuolemankidutuksen välttämisestä vain
pienellä lupauksella olla ryöstämättä vieraita heimoja, olla kostamatta
heidän ilkitekojansa ja tyytyä pappien määräämiin tapporahoihin!

Parhaimmatkin toimenmiehet omien heimolaistemme joukossa epäröivät
juonemme toteuttamista kuninkaan laivaston ja soturien lähdettyä,
ja minä olin ainoa, joka vaadin toimeen käymistä, ennen kuin
piispa oli saanut puolellensa enempiä liittoheimoistamme. Hän
matkusteli ympäriinsä, rohkeasti kuin kuningas ikään, vaati runsasta
kestitystä ja asetteli asiamiehiänsä kaikkialle, uhaten suurilla
kirkkorangaistuksilla niitä, jotka hänen käskyläisillensä jotakin
loukkausta tai vahinkoa tuottivat. Ja erikoisen kirouksensa alaisiksi
hän tuomitsi käräjillänsä omankädenkostajat, jotka vastoin hänen
asetuksiansa ottivat vanhan tavan mukaan hengen hengestä, käden kädestä
ja hampaan hampaasta, niin kuin isäin uskon mukaan miehen sopii ja
täytyy.

Salaisissa korpikokouksissamme koetin selittää, että mitä kauemmin
siekailimme ja epäröimme, sitä voimakkaammaksi oli piispan valta
kasvava. Ja jos hänen asetuksensa saisivat kansan seassa tunnustusta,
niin että me vihdoin suostuisimme ottamaan rahasakkoja hengen asemesta,
niin mitäpä miehiä — sanoin minä — meille enää nuorisosta kasvaisi.
Eivätkö kaikki vihdoin muuttuisi veteliksi nahjuksiksi ja eikö tuo
ikirauha herpauttaisi heidän jänteitänsä, niin etteivät lopuksi
pystyisi edes karhua keihästämään, saati jousta jännittämään! Ja
eivätkö Ruotsin herrat silloin pane meitä kaikkia veronalaisiksi ja tee
tavallisiksi orjiksensa?

Miehet kuuntelivat kypärät nokilla, haroivat partojansa tai raapivat
korvallisiaan.

Uusi sotajuoni oli heillä vain mielessä: ei sen enempää eikä vähempää
kuin temmata piispan päästä hänen punalakkinsa. Sillä heidän keskensä
kävi sama puhe, minkä olin omalta oppaaltani kuullut jo Teljän
retkellä, että koko loitsukyky ja tenhovoima pysyi piispassa vain niin
kauan, kuin tuo punalakki oli hänen päässään. Eipä siis, ennen kuin
punalakki oli hänen päästään riistetty, ollut ajattelemistakaan mokomaa
loitsijaa ja ihmeittentekijää voittaa.

Mutta lyödä lakki miehen päästä, sitä vartenhan oli mies ensin
kiinni saatava, ja ylen vaarallinen saattoi olla semmoisen lakin
kosketteleminenkin: entäpä kun maa aukeaisi ja niin sitä joutuisi
suoraan ikuisen tulen lieskoihin!

Siitäpä nyt ankarat sotaneuvottelut! Kuka piispan lakin riistäjäksi,
kuka kansan kaiken käännyttäjäksi meidän puolellemme? Kuka kaadettujen
jumaliemme kostajaksi?

Kun sitten hiihdin tästä kokouksesta allapäin, itse tietämättä minne,
ajattelin:

— Taikalakin riistäminen piispan päästä saattaa todella olla sangen
vaarallinen asia, ja oman hengen lähtö voi siitä varmastikin olla
seurauksena. Jos hän minut kaataisi tai suohon sortaisi, silloinpa
kuolisin kostamatta oman emoni surmaajaa.

Näin ajateltuani minä kohta käänsin suksieni kärjet pohjoista kohden.
Sillä vaikka en voinutkaan toivoa saavani tähän aikaan ainoatakaan
ihmistä mukaani piispan kirouksen uhkaamalle omalle kostoretkelleni,
niin ainakin minun täytyi ennen kuolemaani ottaa emoni surmaaja
hengiltä, vaikkapa kosto jäisikin ryöstön puolelta puolinaiseksi.
Ainakin pääsisin valapaton häpeästä ja voisin käydä Kerttua
syleilemässä. Sukseni kiitivät yhä nopeammin ja iloisemmin, mitä
lähemmäksi ennätin viholliseni asuinsijoja. Aamun sarastaessa minä
hänet tapasin, Kyllikin isän.

Koko kylän vielä nukkuessa näin hänen menevän riihellensä. Hämärissäkin
tunsin hänen onnahtavan käyntinsä. Ammuin hänet kiuaskodan seinää
vasten. Nuoli naulitsi hänet siihen. Menin lähemmäksi katsomaan. Henki
oli lähtenyt. Hänellä oli suu auki ja silmät puoliummessa. Harmitti,
että hän oli niin äkkiä henkensä heittänyt eikä enää voinut ymmärtää,
mitä hänelle oli tapahtunut. Ei voinut kuulla huutoani eikä tiennyt,
kuka hänet oli kodanseinään naulinnut!

Oliko tämä nyt mikään kosto? Entä kun olin päästänyt hänen vaivaisen
ristityn sielunsa viilettämään vapauteen ja ikuisia autuuksia kohti!
Totisesti hänen suupielensä vetäytyivät makeaan hymyyn, ikään kuin
hänen eteensä olisivat ikionnen veräjät auenneet.

Suunnaton haluttomuus minut tapasi. Ikään kuin olisin varsin suotta
tärvellyt koko asiani, pitkinä vuosina mietityn ja valmistetun.

Minä katkaisin nuolen ja vedin sen pään hänestä ulos, nostin ruumiin
olalleni ja kannoin sen hänen omaan taloonsa.

Tupa oli täynnä vasta herääviä ja hiuksiansa sukivia naisia, jotka
päästivät hirmuisen hätähuudon, kun pudotin olaltani vertavuotavan
ruumiin keskelle pirtin valkoista permantoa.

Mutta vielä kimakammin he hätäänsä vikisivät, kun sanoin nimeni,
huutaen heille:

— Ämmät hoi, peskääpäs nyt permannostanne puhtaaksi Lallin jäljet!

Nyt kuulin naisten parvesta kiljahtavan huudon ja näin yhden heistä
vaikerrellen heittäytyvän ruumiin ylitse. Hänen pitkä, sukimatta jäänyt
tukkansa valahti hänen kasvoilleen, peittäen ne minulta, mutta minä
tunsin hänet heti Kyllikiksi, jonka kanssa olin lapsuuteni viettänyt.
Olin surmannut hänen isänsä.

Varmaankin oli Tapio itse tänä yönä johtanut askeleitani pyryisten
metsäin halki, osoittanut aamuhämärissä, ketä minun oli ammuttava, ja
naulituttanut nuolellani tuon miehen kodan ovipieleen. Hän oli tämän
suvun päämies. Mutta ei siinä kyllä. Oikea kostettava oli sittenkin
Kyllikki, joka oli opastanut vihollisen saarellemme. Naisena hän ei
tosin ollut surmattavissani, mutta surkoonpa nyt ikänsä kaiken taaton
kuolemata ja ikänsä pesköön tuvan valkealta permannolta hänen punaisen
verensä tahraa!

Ja pois lähtiessäni sydämeni oli avartunut tyydytetyn koston riemusta.

En ollut vielä kuinkaan kauas ehtinyt talosta loitota, kun jo kuulin
hälytystorvien toitotuksia ja tiesin olevani takaa-ajettu.

Harhailin sitten pitkiä aikoja metsissä, yöpyen milloin lappalaisten
kotaan, milloin mihinkin.

Uskaltausinpa kerran lankonikin taloon, joka kuului vihollisteni
kylään, vaikka olikin vähän erillään. Hän oli ristitty, enkä hänen
näkyviinsä olisikaan voinut mennä, mutta sain toki armon omalta
sisareltani. Sisarkin alkoi ensin juosta minua pakoon ja sanella
joitakin ristittyjen loitsuja minua vastaan. Mutta kun hän näki veren
tahraamat vaatteeni ja väsymykseni, joka oli minut lyyhistänyt
ovenpuoleiselle penkille, eipä hän hennonutkaan käskeä taipalelle, vaan
vei minut piiloon kiuaskotaan, toi syötävää ja sytytti pesään tulen.

Onneksi ei lankoni miehineen ollut vielä susien ajosta kotiutunut ja
naiset olivat pellavia loukuttamassa, joten meillä oli hyvä aika
rupatella ja menneitä aikoja muistella.

— Otinpa tämän mukaani, kun läksimme kotitalosta, — hän sanoi,
nostaen pienen, savuttuneen kanteleen lavitsan alta, rasiasta, — en
ole sitä täällä uskaltanut soitella.

Se oli emomme vanha kannel, suonikieli, ikilaulajalta saatu.

Vähän aikaa viriteltyään ja näppäiltyään hän sai siitä lähtemään
sointuja. Eikä aikaakaan, niin jo kuulin tuttuja lapsuutemme säveleitä,
niin kuin niitä emo oli soitellut, milloin leikiten, kuin metsäpuro
olisi kiveltä kivelle hypellyt, milloin itkuun herahtavina,
palaamatonta menneisyyttä murehtivana. Nepä aikoja, nepä onnen päiviä,
kun suku vielä oli koossa, kun metsät vielä olivat samaa tuvan yhteistä
kotia, samosipa niitä kuinka kauas tahansa! Voi sykähtävää riemua, kun
majavannahkoja kontit täynnä, punaiset pyyt povessa ja raskaat metsot
vöillä, hiihtelimme pitkiltä eräretkiltä kotiamme kohden, mielessä
suuren tupamme tuttu tuoksu, sen loimottava liesi, armaan emon hymyily,
altapäin valaistut silmäkulmat ja poskipäät, kun hän pankon ääressä
seisten, puurokauha kädessä ja käsi vatsan päällä, nauraen otti vastaan
riemukkaasti tupaan pursuavia metsäläisiä, joita lapset jo ympäröivät
ja kilvan riisuivat silokarvaisista ja -höyhenisistä kantamuksista.
Soita, soita, sisar kulta, metsä on ollut antoisa! Katso! Pöytä on
kohta täynnä paahdettuja pyitä. Haarikat kohta kiertävät miehestä
mieheen!

Minä katsahdin sisareeni, miksi hän ei enää soittanut.

Saineet kyyneleet valuivat hänen silmistään ja tippuivat kanteleen
kielille. Hän itki ollutta ja iäksi mennyttä.

Sitten hän huoahtain piilotti kanteleen entiseen paikkaansa ja
huolestuneena katsahti kodan ovesta ulos, miesten kotiutumista
vainuten.

Kaikki, mikä hänessä muinoin oli ollut, hänen viattomien sormiensa
taitamaton kielten näppäily, hänen armaitten solisluittensa välitse
pulppuavat sydänsuonet, hänen äskeinen rahilta nousemisensa, — ovesta
ulos katselemisensa, — kaikki se yhäkin piti minua menneisyyden
kaihoisissa lumoissa.

Kun en minä ollut lähtökiireistä tietääksenikään, hän kysyi minulta,
joko olin kuullut piispan julistaneen minut kirouksensa alaiseksi, kun
olin omankäden kostoa harjoittanut.

Minä vain naurahdin ja pyysin vieläkin soittelemaan tuota emomme
kultaista kanteletta.

Silloin hän kysyi, tiesinkö minä, mitä se Ruotsin kirkon kirous oikein
mukanansa toi sille, joka semmoiseen langetettiin.

Minä hyräilin hänen äskeistä kannellauluansa.

Ja nyt hän kertoi kuulleensa papilta, että semmoinen ”pannaan”
julistettu ihminen on jumalan ja hänen enkeliensä hylkäämä eikä voi
enää missään saada rauhaa, ei maalla, ei merellä, ei metsien luolissa
eikä edes manalassakaan. Ja niin kauan kuin piispa ei ole tätä kirousta
hänen päältänsä ottanut, älköön kukaan ristityistä häntä puhutelko tai
kauan häneen katsoko, vaan menköön hänen ohitsensa, niin kuin ei olisi
ihmistä kohdannutkaan, ettei sama kirous häneenkin tarttuisi. Ja
sakoitta ja muitta rangaistuksitta jääköön hänen riitakumppaninsa, joka
hänet tappaa, ellei piispa ole kiroustaan peruuttanut tai joku piispan
käskyläisistä hänelle messukirjaa lukenut ja hän polviltansa ristiä
suudellut.

Kuuliko sisareni kotiin palaavien miesten hoilotuksia vai ainoastaan
lähestyvää suksien suhinata, hän alkoi levottomana häätää minua
kodasta, omaa kovuuttansa itkien ja puoleksi väkisin työntäen minua
ulos. Poloista sisartani surkeillen rupesin vihdoin itse tekemään
kiireistä lähtöä ja nousten suksilleni sanoin:

— Menenpä tästä katsomaan, onko Kerttu jo saanut tupamme permannon
valkoiseksi.

Kohta hiihdin korkeassa kuusikossa, jonka latvat pyryä ennustavasti
suhisivat, minulle kodittomuuttani laulaen.

6.

Hiihdin sinne, hiihdin tänne, missään ei ollut kotia minulle. Vieraat
pakenivat minut tunnettuansa, ystävät ihmettelivät niin kuin
kummituksen nähtyänsä: vieläkö sinä, Lalli, elelet? Luulimme sinun jo
aikoja sitten menneen Tuonen vesiä soutamaan, joku näki sinun kaatuneen
ja hangen alle hautautuneen, joku toinen kertoi sinun omaan miekkaasi
suistuneen.

Kysyin miehiltä säikähtäneiltä: vieläkö on punalakki piispan päässä?

He kaikki nauramaan: jo sinä jotakin kysyt! Ei ole miekkaa vyöllä, ei
tikaria mekon alla, mutta ei päästä lähellensä, ristinsä kun vain
kohottaa, miehet kohta polvillensa, kädet ristissä rinnan päällä,
huulet ristiä suutelevat. Jos ken ojentaa kätensä punalakkia
tavoittaakseen, kohta käsi halvaantuen raukeaa tai mies hänen eteensä
kaatuu.

— Missä on piispanne? — minä kysyin.

— Pappeinensa ristityitä tekemässä, — sanoivat miehet vältellen. He
katsoivat minuun epäluuloisin katsein, ikään kuin olisivat luulleet
minun kyselevän asioita, joista hyvin tiesin. Nyt ymmärsin heidän
otaksuvan samaa, mitä sisarenikin oli minulle sanonut punalakin
olinpaikasta, eli että hän saattoi paraikaa nauttia kestitystä minun
omassa talossani. Minä huusin heille:

— Kootkaa väkemme, vetäkää heitä luolistansa, tai mihin ikinä he ovat
piilottuneet, kajahuttakaa sotatorviinne ja kutsukaa heidät
ympärillenne, sillä suuri sota on nyt nousemassa. Älkääkä hajotko,
ennen kuin olen luoksenne palannut!

Näin sanoen minä aloin voimieni takaa hiihtää vanhaa kotitaloani
kohden. Vasta sitä lähetessäni lapsuudesta tutut tienoot pysähdyttivät
minun hurjan vauhtini ja saivat ihmettelemään outoa muutosta, minkä
alaisena kaikki tuntui olevan, vaikka minä en suinkaan neljää vuotta
enempää liene kotiani näkemättä ollut. Olisivatkohan mäet, ahteet,
kyläkujat ja itse talokin tuolla saarellansa pienentyneet kauan poissa
oltuani, vai olisivatko muistoni suurenneet, kun ajatukseni alituiseen
olivat sen liepeillä keinuneet, kun Kerttu oli minulle muka tuvan
täydeltä lapsia synnyttänyt, joille minä nuolia vuoleskelin, kun
entiset jumalat jälleen metsissä hallitsivat ja entiset kotihaltijat
pirtissä.

Vanha Teljän oppaani oli kai hänkin luullut minua jo aikoja kuolleeksi,
koskapa hän säikähtäneenä oli juosta tiehensä rekivajan äärestä, missä
hänet tapasin.

Hän kertoi piispan juuri ikään lähteneen ajamaan pappeineen talosta,
jossa olivat Kertun kestitystä nauttineet jo viikon aikaa. Ja hän
rupesi luettelemaan niitä heinämääriä, joita oli piispan hevosille
syötetty, mutta minä en malttanut enää hänen tilejänsä kuunnella, vaan
molemmin käsin kuristaen häntä kurkusta kysyin, mihin suuntaan he
olivat ajaneet?

Pelästynyt orjani ei tiennyt vastata, käski kysymään emännältä.

Minä vihurina tupaan.

Kerttu ehätti jo eteisessä minua vastaan. Hän oli parhaissa
hepenissään, kauniimpana en ollut sitä kassapäätä vielä ikinäni nähnyt.
Hän peräytyi tuvan ovelle, selin painaen sen kiinni, niin kuin olisi
tahtonut kieltää minulta tupaan pääsyn.

Minut äkkiä huomattuansa hän tuupertui säikähdyksestä, tottapa olin
ollut hänenkin mielessään jo aikaa sitten vainajana. Hän kiljahti,
mutta ei tiennyt minne paeta, kun minä seisoin ovensuussa, tavoitellen
häntä käsilläni.

Ymmärsin heti, että jos nyt kysyn, hän syöttää minulle valheita, enkä
punalakin matkoista saa mitään tietää. Tässä ei auttanut muu kuin vanha
keino: saada hänet ensin rauhoittumaan ja antautumaan.

Aukaisin sylini, ikään kuin häntä luokseni pyytäen, ja sanoin
mairitellen:

— Tiesitkö minua odottaa, kun on noin kauniit helyt rinnoillasi? Vai
lieneekö täällä käynyt suuria lahjamiehiä vierailta mailta? En ole
ennen mokomia koruja talossani nähnyt! Kerttu, Kerttu, tule jo!

Hän lähestyi minua pari askelta, mutta epäluuloisena ja arkaillen
peräytyi taas ovellensa. Sitten valehtelin:

— Olen saloja ristiin rastiin kierrellyt, piispaa etsien. Olisi ollut
asiaa. En löydä mistään.

Kerttu vaikeni, kalpeana vavisten.

— Ajattelin, olisiko hurskas piispa tullut tänne — minut
kastaaksensa.

Tämän kuultuansa Kertun kasvot vihdoin kirkastuivat. Hän teki taas
askel askeleelta tuloaan minua kohden. Vihdoin hän juoksi syliini, ja
minua hillittömästi puristellen saneli hätääntyneenä, kiireisesti:

— Voi Lalli, Lalli, piispa juuri ikään ajoi talosta renkeinensä!
Olisitpa ennen joutunut, hän olisi varmaan sinut kirouksesta päästänyt
ja ristinyt. Minä rukoilin häntä, ja katso, kun hän oli tämän talon
siunannut, katosi veriläikkä luukun päältä ja permanto oli valkoinen.

Mutta minä tiesin, että veriläikkä, jos oli kadonnut, oli kadonnut sinä
hetkenä, jona nuoleni oli lävistänyt emoni surmaajan. Vai se punalakki
oli tehnyt kostonikin omaksi ansiokseen ja minun puolestani muka
sovittanut murhan! — Jos olivat ajatukseni olleet mustina, niin nytpä
ne siitäkin mustenivat.

Mutta minä sanoin leppeästi:

— Vai oli tullut minua kastamaan? — Jospa olisi noutaa piispa
takaisin, ennen kuin tupaan astun.

Kerttu ihastui ikihyväksi. Minä sanoin:

— Kun voisi vain tietää, mihin suuntaan he ajoivat?

— Etelään, etelään he ajoivat, sinua hakien, — huusi Kerttu
riemuissaan.

Avasin oven lähteäkseni.

Kerttu sanoi kummastellen:

— Mihin sinä kirvestä viet?

Minä pudotin kirveen kädestäni, sillä minulla oli myös miekka vyöllä.

Ja niin jäi Kerttu suurin, kauhistunein silmin kynnykselle jälkeeni
katsomaan, minun hypätessäni suksille ja hurjaa vauhtia syöksyessäni
saaren etelärinnettä alas jäälle.

7.

Kun ajajat huomasivat minun lähestymiseni, he eivät lyöneetkään
hevostansa lentoon juoksemaan, vaan päinvastoin hiljensivät vauhtia. —
Hän aikoo sortaa minut suohon pelkin sanoin, — ajattelin, — niin kuin
on tehnyt muillekin vihollisillensa. Lienevät loitsusi muihin
pystyneet, Lallia et toki saa polvillensa! Saavuttaessani reen
olivatkin hänellä jo ristit esillä, kultainen taikasormus kiilsi hänen
sormessansa ja punainen lakki oli hänen päässään. Reki oli pysähtynyt.

Mutta minullakin oli pitkäteräiseni jo vedettynä tupesta. Ja juuri kun
hän ojensi molemmat kätensä minua kohden alkaen sanella vieraskielisiä
loitsujansa, pistin häntä sydänalaan.

Kohta ensi pistoksesta hänen kätensä raukesivat alas ja suu vääntyi
kuoleman kivusta. Kun pistin syvemmälle pehmeihin lihoihin ja tein
puukollani viimeisen leikkaavan nykäyksen, niinkuin teuraalle tehdään,
runnahti hänen ruumiinsa kokoon.

— Siihen kuolit, kuolematon!

Mutta hänen suunsa ympärille levisi sama ihmeellinen hymy, minkä jo
olin nähnyt emoni surmaajan kasvoilla.

Ja taas minun sydäntäni kouristi ajatus, että olin ehkä tämänkin,
suurimman viholliseni, päästänyt jotenkin livahtamaan autuaitten
maille. Semmoinen sanomaton väsymys minut tapasi, että olisin siihen
paikkaan nukkunut. Enkä muistanut, mitä olin tehnyt ja millä asioilla
ollut.

Vasta muutamia askeleita poistuttuani reen luota muistin miehet, jotka
minua korvessa odottivat, ja että minun oli otettava piispan punalakki
omaan päähäni.

Sen teinkin. Istuen rekeen, kuolleen piispan viereen, — renki oli
paennut — minä irroitin leveät nauhat piispan niskasta ja vedin
punalakin hänen päästään. Pää oli hevosenkallon muotoinen, lakiluu
harjallaan niinkuin kuikan, hienot, kalvenneet otsasuonet siinä vielä
siinsivät syvenevien ohimokuoppain reunoilla.

Vedin punalakin päähäni, sidoin nauhat niskaani ja kaulaani. Sormusta
en saanut hänen sormestaan. Lakin reuna tuntui sametin hienolta minun
otsaani vasten. — Ei minulle mitään tapahtunut. Nauhatkin vain
hivelivät ihoani. Ei mitään tapahtunut siitä, mitä miehet olivat
ennustaneet.

Ei mitään.

Muuta kuin että äkkiä heräsin unesta ja kavahdin kuolleen miehen
vierestä pystyyn.

Kaikki oli taas muistissani ja selvänä, mitä olin tehnyt, mitä
tekemässä ja mitä varten. Kohta minä pyrynä hiihdin korpia kohden.

Kuitenkin minun täytyi useat kerrat pysähtyä ja katsoa taakseni, sillä
suksieni kannoilla hiihti vielä joku toinen. Joka kerta kun käännyin
katsomaan, ei siellä kyllä ollut ketään, mutta hiihtäessäni taas lievä
paino tuntui suksissa.

Olisikohan tuo ollut piispa vainaja? Seurasi ehkä minua, estääksensä
miesteni nostattamista sotaan? Sillä totisesti oli aikomukseni olla
ainoankaan valkomekon henkeä säästämättä, missä ikinä heitä
tapaisimmekin! Mitähän se piispa minusta ajattelikaan, kun luuli minun
kummituksia säikkyvän!

Noustuani vuorelle ja juuri ennen kuin laskin alamäkeen, kuu pilkisti
taas pilven alta, ja minä ajattelin: käännynpähän äkkiarvaamatta, niin
saan nähdä taas sen lintukallon ja ohimoilla pikkusuonet, ja nauran
häntä vasten silmiä, jotta hänkin näkisi, ettei minua mikään mahti
voita, ei edes Manalankaan.

Mutta takanani ei ollut ketään. Olipahan lylyn kannalla vain pieni
sammaltukko, jonka sukseni lie mukaansa raapaissut. Ja tuoko se muka
oli minulle painoa lisännyt!

Mäen laskettuani, kun tulin taas aukealle ja sittenkin lylyni tuntui
raskaalta, ajattelin: lienee sukseni haljennut sälölle ja siihen
sammaltukko tarttunut.

Katsoin. Ei siinä mitään sammaltukkoa ollutkaan. Olipahan hiironen,
pesi pienoisia etutassujansa, takatassuillansa istuen. Maltas,
ajattelin, — sivuutan minä suksillani nelistävän hevosen, enkö
mokomata hörökorvaa jälkeeni jättäisi!

Pyyhkäisin porkalla hiiren lumeen ja läksin potkaisemaan suuren
suotasangon yli. Jos joku syrjäinen olisi minut nähnyt, hän olisi
ajatellut: tuota miestä kuolema ajaa. Kerttu oli sanonut: kuinka voisi
hiirenkokoinen olento noin voimakkaan miehen tuhota! Minä nauroin
itselleni niin, että suosalo kaikui. Mutta taakseni en uskaltanut
katsoa.

Siinä se jo olikin suosalon tanner, jossa miehet minua odottivat.

Lennähdin sammalkivelle heidän keskellensä.

Mutta kun he näkivät punalakin päässäni, ymmärsivät he piispan vallan
olevan lopussa ja minun valtani alkaneen. He ulvoivat mielihyvästä ja
kalistelivat kilpiänsä.

Minä olin nyt heidän kuninkaansa, eivätkä he enää rahtuakaan epäilleet
täyttää käskyjäni, vaan haltioissaan hyppivät ja loiskivat ja
vannoskelivat valojansa.

Minä latelin selvästi miesten eteen kaikki ne syyt, jotka saattaisi
meidät Ruotsin herrain orjiksi, jos vain omistimme tuon uuden uskon ja
hylkäsimme omat jumalamme. Jos emme enää saaneet ryöstää takaisin sitä,
mikä oli meiltä ryöstetty, — jos lappalaisetkin saivat maksaa veronsa
suoraan Ruotsin kuninkaalle eikä meille, — jos kosto-oikeus meiltä
otettiin ja rahoihin vaihdettiin, — jos aatteemme oli jaettava tasan
meidän ja ansiottomien kesken, — jos meitä saatiin lyödä ja se asia
vain rahasakoilla sovittaa, emmekö silloin jo olleet itsekin
puolestamme orjiksi muuttuneet?

Se korvia huumaava pauhu ja kalistus, mikä tämmöisiä sanojani seurasi,
osoitti selvästi, että miehet olivat nyt peräti minun vallassani, ja
olisin voinut saada heidät heti mukaani pohjoisten vihollisteni kyliä
hävittämään ja puhtaaksi ryöstämään, jotta kostoni olisi ollut
täydellinen ja miehenmittainen.

Puuttui vain vielä jokunen sana tai vaikkapa vain ojennetun käden
viittaus, niin sotahuutojansa karjuen tämä suuri miesten joukko olisi
eri suunnille hajonnut, maan ääristä maan ääriin samonnut ja jokaikisen
papin surmannut, joka olisi tielle sattunut. Vapautemme olisi säilynyt,
herruutemme olisi jatkunut, vanhat jumalamme olisivat jääneet kunniaan.

Mutta se viimeinen sana tai se kädenojennus puuttui. Ja se puuttui
aivan vähäpätöisestä syystä, niin naurettavan vähäpätöisestä ja
mitättömästä, että nyt vieläkin, kahdeksansadan vuoden kuluttua tuosta
kokouksestamme, tuskin ilkeän sitä tunnustaa.

Asia oli semmoinen, että minun puhuessani ja juuri, kun olisin parasta
pontta sanoihini tarvinnut, minua suuresti häiritsi metsähiiroseni
vikinä jossakin sammaleissa jalkojeni alla. Se oli kai sittenkin
pysynyt suksieni kannoilla ja nyt vielä löytänyt toverinsakin, sillä
kun katsahdin alas, oli siinä kaksi samanlaista hörökorvaa, ja niitä
oli ehkä enemmänkin sammalien alla, koskapa kävi kova vikinä ja minun
täytyi alituiseen katsella jalkoihini, etten heitä polkisi ja tuottaisi
kokouksellemme häiriötä.

Heidän mielestänsä (nimittäin noiden hiirien) minä en puhuessani
ollenkaan pysynyt pääasiassa, siinä kysymyksessä, miten nyt itse,
piispan valta käsissäni ja punalakki päässä, selitän kansalle
elämänarvoituksen. Sillä olihan tuo kuolemattomuuden lupaus mennyt
syvälle kansan mieliin, ja hiirien käsityksen mukaan tarvittiin nyt
tietenkin vielä voimakkaampia ja kouraantuntuvampia lupauksia, jos
tarkoitukseni oli käännyttää kansa takaisin vanhojen jumalien puoleen.
Mutta tarpeellisia sanoja tuon vikinän vuoksi en saanut kielelleni.

— Mitkäs kirput sinua nyt purevat? — kuulin jonkun lähimpänä
seisovista miehistä sanovan, joka oli kummastellen katsellut sammalta
sotkeviin jalkoihini.

Ja jotkut toisetkin naurahtivat.

Mutta minä en kyennyt nostamaan katsettani hiiristä, etteivät ne olisi
ruvenneet nousemaan korviini asti kuiskimaan, mitä eivät luulleet minun
kuulevan alhaalta.

Miesten jännitys pääsi laukeamaan tyhjiin, ja toiset nauraen, toiset
muuten omiaan rupatellen he kysyivät minulta alkaessaan hajota; aioinko
ollenkaan ja milloin aioin jatkaa kokousta ja johtaa heidät retkelle
ristittyjä vihollisia vastaan.

Minä määräsin ajaksi kevätsulan. Tarkemmin en voinut määrätä enkä
päivää nimittää, sillä juuri silloin oli kaksi hiirosta nousemassa
ylöspäin miekkani tuppea myöten, ja minun täytyi karistaa ne alas.

Vasta miesten lähdettyä hiiret jättivät minut. Vaivuin toiselle
sammalkivelle. Olin näännyksissä kuin hirvi, joka on peninkulmia uinut
ja henkitoreihin asti väsynyt. Istuin kivellä lyyhyksissä, kuunnellen
lähteneiden miesten naurunsekaista rupattelua, joka eteni etenemistään
honkain taa ja painui yhä kauemmas metsiin. Lopulta se kuului
tasaisesti hiljenevänä sorinana, josta vain jokunen äänekkäämpi
naurunremahdus erottui.

Niin kuin oma elämäni olisi askel askeleelta loitonnut luotani.

Muuta en enää tehtäväkseni ymmärtänytkään kuin surmata oma koito
itseni.

8.

Harhailin kauan metsissä, hakien paikkaa, missä voisin surmatekoni
tehdä kenenkään minua enää milloinkaan löytämättä.

Olisihan niitä tietäjämiehiä ja loitsijoita ollut, varmasti olisivat
pystyneet vapauttamaan minut niin vähäisestä mielenhäiriöstä kuin
noiden hiirten alituisesta näkemisestä. Mutta tappioni ja häpeäni olisi
vain tullut sitä suuremmaksi. ”Punalakki on sinulla päässäsi ja piispan
kaikkivalta käsissäsi, etkä pysty luotasi karkoittamaan — hiirosia!”
Näin olisivat vanhat tietäjät minulle sanoneet, ja sitä olisi kaikki
kansa nalkuttanut elämäni viimeiseen päivään asti. Parempi toki kohta
hävitä olemattomiin.

Kun vihdoin, monta aikaa tarkoituksettomasti sinne tänne vaellettuani,
ihmisiltä piileskeltyäni, öitä milloin heinäsuovan alla, milloin
sammalvuoteella vietettyäni, — kun vihdoin nälkiintyneenä työnsin
miekkani kahvan maata vasten ja olin syöksymäisilläni sen terään, näin
Kertun ihmeekseni katselevan itseäni lempein silmin maasta käsin. Hän
makasi selällään, ja hänen molemmat kätensä olivat minua kohden
ojennettuina, ikään kuin hän naurusuin olisi käskenyt unohtamaan
kaiken, mikä oli välillämme ollut, valat, kostot, surmat, — ja vain
vetänyt luokseen, rinta vasten rintaa, lepoon, rauhaan, autuuteen...

Silloin muistin Kertun sanan, jonka hän oli sanonut juuri ennen kuin
minä olin lennättänyt messukirjan takkavalkeaan: ”Voi sinua, Lalli,
sinä pelkäät hiiriä etkä tiedä, että yksi ainoa sana tästä
messukirjasta vapauttaisi sinut niistä ja kaikista tämän maailman
peikoista!” Uusi toivo syttyi minussa. Hiipisinkö yhdenkään ihmisen
näkemättä Kertun luo? Ja siellä me yhdessä hakisimme takkapesän
tuhkista, eikö joku pieninkään palanen tuon kirjan lehdistä olisi
palamatta säilynyt ja Kerttu sen avulla voisi loitsia minut hiiristäni
vapaaksi.

Jo silloin metsissä vaeltaessani minun on täytynyt olla täyttä järkeä
vailla, koska saatoin olla huomaamatta sitä kiljuvaa ristiriitaa, minkä
tämä uusi tuuma sisälsi. Piispan pyhän kirjan jäännöksien avulla
tahdoin vapautua hiiristäni — vain voidakseni kevään tultua koota
jälleen mieheni ja surmauttaa kaikki hänen pappinsa! Luultavasti Kertun
jälleen näkeminen, hänen apuunsa turvautuminen, hänen armaiden
sormiensa hyväily veti minua niin vastustamattomasti puoleensa, etten
voinut selvästi tajuta, missä tarkoituksissa hänen luoksensa vaelsin,
peräti nääntynyt kun olin.

Minua ei liene koko matkallani kuitenkaan yksikään ihmissilmä
huomannut, kun vihdoin eräänä yönä kuutamon vaihtuessa aamun
sarastukseen saavuin kotimäelle. Sukset luisuivat jaloistani, sauvat
putosivat käsistäni, ja minä laahustin puolikuolleena tupani ovelle.

Avasin sen hiljaa raolleen nähdäkseni, oliko tuvassa ketään. Ovi ei
narahtanut.

Ei ketään.

En sittenkään astunut sisälle, vaan katselin niin kuin vieras mies
vieraaseen tupaan, jonne ei uskalla isäntäväen poissa ollessa astua.
Punerva auringonsäde valaisi pirtin valkoista permantoa, jolle oli
viskelty katajanhavuja. Siellä täällä näin Kertun illasta jääneitä
töitä. Äskenhän minä tässä tuvassa kävin, mutta olin kaiketi niin
kiihdyksissäni, etten silloin huomannut, miten se oli muotoansa
muuttanut. Nyt sitä tarkastelin ovenraosta sitäkin uteliaammin.

Valoaukon puoleisella seinällä oli lasta sylissään pitelevän naisen
kuva, ja minä muistin selvästi nähneeni jotakin sen tapaista
katsellessani Teljän kivihuoneen ovesta sisälle. Siellä oli myös suuri
risti ja siihen naulittu puinen miehen kuva, kädet harallaan, kullalla
ja hopealla siroteltuna, ja kultainen vanne pään ympärillä. Ristin alla
oli pöytä ja siinä paksuja vahakynttilöitä kultaisissa jalustoissa,
sekä kirja ja kaksi korkeata hopeista maljaa. Mutta kun minä nyt
ovenraosta tarkastelin omaa tupaani, niin eikös minunkin pöytäni
kohdalla ollut seinässä kultakoruinen musta risti, kaksi ohkaista
vahakynttilää pöydällä, avonainen kirja (kaiketi uusi messukirja) ja
hopeinen malja.

Aloin arvailla, että piispa ja hänen pappinsa, luullen minun jo
menehtyneen, olivat valinneet minun taloni asuin- ja kokouspaikakseen,
jossa olivat toimittaneet ristityilleen jumalanpalveluksia ja
taikojaan. Kerttu oli ehkä ollut heidän kirkkonsa emännöitsijänä.

Kohta minä sainkin hänet nähdä — yhä samasta ovenraosta.

Hän tuli uudesta ovesta, karsinan puolelta, kalpeana ja ihanampana kuin
milloinkaan, ei sitä ovea ollut minun aikoinani ollutkaan. Hänen
silmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa ikäänkuin murheesta nääntyneet.
Ja minä arvasin kohta, että hän oli surrut piispansa surmaa.

Hän meni oikopäätä sen vaimonkuvan eteen, jolla oli lapsi sylissään, ja
pani palavan vahakynttilän kuvan eteen. Sitten hän meni itse polvilleen
permannolle ja ristinmerkkejä tehden otsansa ja rintansa ylitse vaipui
kumarruksiin maata vasten, niin että hänen pitkät keltaiset palmikkonsa
kiertyivät pyörylöiksi lattialle. Mutta hänen ruumiinsa vapisi
voimakkaissa itkun nyyhkytyksissä.

Vihdoin itkunsa hillittyään hän nousi ja meni peremmälle ristin alle
kumartelemaan. Hänen käsivartensa olivat ristikkäin rinnan ylitse, ja
koko hänen suortuvainen päänsä oli punertavien auringonsäteiden
valaisemana. Sitten hän rupesi oikealla kädellään taas otsansa ja
rintansa ylitse ristinmerkkejä tekemään, mymisi minulle käsittämättömiä
loitsurukouksia ja vasemmalla kädellään kopeloi vyöstänsä riippuvan
paulan luisia nappuloita. Olipa kuin Ilmattarista ihanin olisi
taivaankaarelta kaikkine autereisine väreineen laskeutunut tätä
ihmismajaani pyhittämään. Vanhat lapsuuteni kotihaltijat kurkistelivat
hekin tätä näkyä mikä pankkopenkin alta, mikä kiviuunin takaa, mikä
samasta ovenraosta kuin minäkin, pyrkien sitä yhä suuremmalle raolle
avaamaan.

Yhä suuremmassa laumassa me tunkeuduimme esille, enkä todellakaan
tiedä, milloin minä astuin kynnyksen yli, kaikki olot ja entisyydet
unohtaen, vain Kerttua kohden ojentuen.

Hän katsahti ovelle ja näki minun seisovan sen suussa kuin rosvon,
piispan lakki päässä, vaatteet repeytyneinä ja ryvetyksissä.

Kauhistuksen vavahdus kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän teki torjuvan
liikkeen minua kohden, niin kuin olisi pelännyt minun tappavan hänetkin
noiden kuvien ja ristien vuoksi.

Mutta minä kohta kysyin häneltä, taitaisiko hän tuon pöydällä olevan
kirjan avulla loihtia hiiret kintereiltäni.

Sen sanottuani jalkani eivät enää kantaneet minua ja minä vaivuin
lyyhistyksiin ovensuun lavitsalle niin kuin nöyrtynyt ja myyty mies.
Kaiketi Kertunkin tuli minua surku suuren sortumiseni nähdessään. Ja
varmaankin hän luuli minun katuvan surmanneeni piispan, koskapa hän
koetti järkyttää mieltäni siihen suuntaan ja kyynelsilmin puhui minulle
näin:

”Oi Lalli, Lalli, miksikäs tämän teit? Hän oli sinun ystäväsi. Hän
odotteli sinua, kääntääkseen sinun mielesi ja johdattaakseen sinut
armoistuimen eteen. Hän rakasti sinua, Lalli. Hän sanoi, että suurista
vainoojista on ennenkin tullut Herran uskollisimpia palvelijoita. Hän
odotti sinusta uuden uskon voimakasta esitaistelijaa, joka olit kokoava
ympärillesi keskenään vihamieliset heimot, joka olit yhdistävä heidät
keskinäiseen sopuun ja rauhaan, niin että kaikki ryöstöt ja tapot,
kostot ja sodat heidän välillänsä olisivat ikuisiksi ajoiksi päättyneet
ja olisi vain yksi Herralle uskollinen kansa. — Pyydät, että minä
loihtisin nuo hiiret sinun kintereiltäsi. Tiedä, etteivät ne olekaan
mitään hiiriä, vaan Herran lähettiläitä sinun mielesi käännyttämiseksi
Herran puoleen. Sen tähden sanon sinulle: ennen kuin minä niille mitään
voin, ota tuo lakki päästäsi.”

Tapailin molemmin käsin päätäni. Olinhan unohtanut punalakin. En sitä
ollut vielä kertaakaan päästäni ottanut, vaan se oli siellä ollut yöt
päivät ja oli siellä pysyvä merkkinä siitä, että piispan valta oli
loppunut ja minulle siirtynyt.

Ymmärsin tällä hetkellä selvääkin selvemmin koko sen ristiriitaisuuden,
minkä pyyntöni sisälsi.

Hilliten hirmuisen raivon purkautumasta ilmoille, jokaisen jäseneni
hiljaa vavistessa, kysyin Kertulta vielä kerran, tahtoiko hän loitsia
hiiret kintereiltäni vai ei. Mutta Kerttu otti ristin seinältä ja sanoi
uudelleen:

— Siis paljasta ensin pääsi tämän ristin edessä.

— En ikinä! — minä huusin, ja raivoni puhjetessa valloilleen minä
vedin huotrasta miekkani, jolla olin piispan lopettanut. En voi enää
ratkaista, teinkö tämän itseni vai Kertun surmaamisen aikeissa.

Olin näkevinäni kolmen valkoisen miehen astuvan esille. Varmaankin
Kerttu oli avannut heille oven tuvan perältä, missä semmoista ei ennen
ollut. Heillä oli ristit rinnalla ja paljastetut pitkät miekat käsissä.

Ja minä ymmärsin nyt, että Kerttu oli muuttanut tämän entisen
sukutupani ristittyjen kirkoksi ja asettanut nuo miehet sen papeiksi ja
että he aikoivat väkisin riistää punalakin päästäni taikka sitten
tappaa minut.

He lähestyivät minua kolmelta suunnalta, hiljaa ja vakavasti, niin kuin
olisivat vain suorittaneet jotakin kirkollista toimitusta.

Silloin minä, hurjasti hosuen miekalla joka puolelle, ryntäsin heitä
vastaan, varmana että Lapin ennustus oli nytkin pitävä
paikkansa ja mikään miekkavalta ei ollut minua voittava. Sillä mitään
hiiriä en minä nähnyt, en pöydän kulmalla, en kiukaan kivillä, en
pankolla, en rakosien pimeissä. Enkä tässä raivoni hurjassa karjunnassa
ja miekkojemme kalskeessa luullut hiirien enää uskaltautuvankaan
piiloistaan esille. Olin unohtanut, en luullut, en uskonut ... ennen
kuin — voi teitä, vanhat ikijumalat, miksi ette minua auttaneet! ...
ennen kuin kesken pahinta melskettä kuulin jälleen tutun vikinän juuri
tuossa oman korvani takana!

Käteni herpautuivat, miekka kilahti maahan, aivoni sumenivat, enkä minä
koko elämästäni muista enää mitään muuta, en tiedä, miten minun tässä
raivokohtauksessa kävi ja mikä oli loppuni.

Onhan hyvin mahdollista, että — niinkuin Pyhän Henrikki piispan
surmavirressä kerrotaan — piispan hiippa lopultakin kiskottiin minun
päästäni ja että silloin päänahkani oli seurannut mukana. Eipä se olisi
suuri ihme ollutkaan, sillä olinhan hirmuisista kärsimyksistä
välittämättä uskollisesti pitänyt tuota taikalakkia päässäni yöt päivät
kuukausikaupalla, vaikka sen alla omaa ihoani oli jo alkanut polttaa ja
ajaa mädälle.

Yhtä mahdollista on, että jokin tositapaus on antanut aiheen siihenkin
mainitun legendan väitteeseen, että hiiret ajoivat minut lopulta
rannallamme kasvavaan puuhun, jonka ne sitten nakersivat juuren
kohdalta poikki ja se kaatui järveen, hukuttaen minut. Miksi puuhun?
Vaikka olinkin ilmeisesti mielipuoli, on minussa täytynyt olla
kuitenkin järjen rippeitä ymmärtääkseni, että sadoiksi ja tuhansiksi
monistunut hiirilauma, joka kaikki kotipellot täyttäen ajoi minua
takaa, olisi tavoitettuansa siihen paikkaan syönyt minut. Puussa ollen
minun oli tietenkin paljon helpompi potkia päälleni tunkeutuvia hiiriä
jälleen alas. Mutta kuinka niillä oli järkeä nakertaa puu poikki?

Jos Kerttu olisi saanut tämän asian selittää, hän olisi sanonut, että
hiiret eivät olleet hiiriä, vaan kaikkivallan lähettiläitä eli oma
katuva omatuntoni. Hän olisi kääntänyt koko asian mitä suurimmaksi
kunniaksi minulle, koskapa hänen pyhä kaikki valtansa muka oli näin
astunut välittömään yhteyteen minun kanssani, vaikkapa vain
soimaamallakin minua.

Tietysti koko legenda syntyi hänen kertomustensa johdosta, sillä
yksikään elävistä ihmisistä ei tiennyt mitään minun hiiristäni ja
niiden hukuttavasta voimasta minun suhteeni. Mutta muut — surmatun
piispan oppilaat ja hänen vihkimänsä papit — ne ne sitten panivat
alulle legendan ja käänsivät asian yhtä suureksi häpeäksi minulle kuin
Kerttu oli tahtonut siitä kunniaa minulle tehdä.

Sillä vaikka pahantekijän ja vallankin piispansurmaajan oli saaminen
kostonsa vasta kuoleman jälkeen, helvetin ikuisissa liekeissä; niin
siihen nähden, etteivät läheskään kaikki ihmiset vielä ymmärtäneet,
mitä se iankaikkisuus oikein oli, ikuinen autuus sen paremmin kuin
ikuinen kidutuskaan, valkoiset opettajat tahtoivat heille osoittaa ja
opettaa, että kyllä niin suuri rikollinen kuin piispansurmaaja sentään
jo tässäkin ajallisessa ja näkyväisessä elämässä saa rangaistuksensa.
Sen vuoksi he legendassaan nyljettivät nahan pääkallostani ja syöttivät
minut hiirillä, tehden loppuni mahdollisimman häpeälliseksi niin
ristittyjen kuin pakanainkin silmissä.

TOINEN OSA

LALLI HELVETISSÄ

Se valtavan huikea kaarilento, jonka minä veteen kaatuvan puun latvassa
mielipuolena istuen tein, näytti vieneen minut vain aikakaudesta
toiseen. Lento ei siis päättynytkään tukehtumiseen ja kuolemaan,
niinkuin olisi odottanut, vaan päinvastoin järkeni selkenemiseen ja
minun heräämiseeni näkemään edelleen tämän maailman menoa, jonka olin
piispan surmaamisella luullut jo peräti pysäyttäneeni.

Kuinka kauan lienenkään maannut ensin vedessä, sitten hautaan
nostettuna, — ehkäpä satakin vuotta, ehkä enemmän, ehkä vähemmänkin,
— vihdoin silmäni aukenivat. Ne eivät tosin auenneet niin kuin
ihmissilmät aukenevat aamun valoon, vaan niin kuin nukkuneen ihmisen
tajunta voi vähitellen herätä tietoisuuteen yön pimeässä.

Ensin heräsi tietoisuus vain omasta itsestäni. Muistui, miten minä
lapsukaisena, tuokkonen kädessä, kiipeän astuin astuimelta yhä ylemmäs
äitiä kohden, joka seisten honkaisten ristikkoportaittemme sillakkeella
hymysuin minua odottelee. Tuokkosessa on käpysiä ja pieniä kiviä — eli
lehmiä ja lampaita, joiden kaikkien pitäisi tulla sinne sillakkeelle,
missä minulla on tarhani. Mutta nopeasti en voi tulla, sillä en ole
vielä oppinut paksuhonkaisia portaita nousemaan, vaan tuokkonen on
erikseen nostettava ylemmälle astuimelle odottamaan ja minun kiivettävä
erikseen, johon kiipeämiseen on toistaiseksi käsiäkin käytettävä.

Äidinsylin kotoinen tuoksu — kaikki muistuu — hänen kätkytlaulunsa,
suloinen turvantunne, kaikki. Sitten pitkä lapsuus armaan sisaruslauman
keskellä vallattomine kisoineen ja huvisotineen, sitten hurjat
metsästykset, aseharjoitukset veljien seurassa, tappelut vieraan kylän
nuorison kanssa, — hurmaava pääsy miesten mukana todellisiin miekan
mittelöihin, kostotoimiin, viholliskylien ryöstöihin ja tuhoamiseen.
Sitten Teljän retki, Kerttu — lieneekö hänkään enää eläjien joukossa
— ja vihdoin haastelu kuolleen piispan kanssa, joka on kangistunut
rekensä selustalle. Hieno kallo paistaa kuutamossa.

Tämän näyn muisto herätti minut melkein ihan valveille.

Kuollut piispa — se oli kuin elämäni päätepiste, elämäni saavutettu
tarkoitus, tyydytetty kosto vanhojen jumalien puolesta! Mutta mitä
merkitsee tämä, että minä, vaikka kuollut, yhä edelleen ajattelen?
Odotanko vielä jotakin tapahtuvaksi? Jos minkään yleensä pitäisi olla
päättynyt, niin varmasti ainakin elämäni. Mutta minä ajattelen ja olen
ja muistelen menneitä ja oma elämäni on edessäni selvempänä kuin
milloinkaan ennen. Ilmeisesti odottelen, milloin ne ikuiset liekit
alkavat, joilla piispan jumala minua uhkasi ja joita muutkin ihmiset
yhdestä suusta ennustivat minulle elämäni iankaikkiseksi jatkoksi.

Odotus oli kuitenkin sietämättömän pitkä, ja satoja, tuhansia kertoja
minä ehdin muistella elämäni mennyttä juoksua, pienimpiä erikoisuuksia
myöten, kunnes aina tulin tuohon sen suureen pääasiaan ja loppuponteen,
piispansurmaan, joka siten yhä uudelleen tarjoutui arvioitavakseni.

Enhän minä kuitenkaan osannut tuon tekoni arviointia mitenkään muuttaa,
vaan läpikäytyäni elämäni erikoisuudet tuhannennen kerran se pysyi
samana kuin ensimmäistä kertaa arvostellessani: teko oli mielestäni
sekä välttämätön että miehisen arvoni mukainen.

Tosin minua olisi voitu syyttää epämiehekkääksi, koska olin tappanut
aseettoman vastustajan, mutta tässä on otettava huomioon, että
aseettomuus kuului piispan taikatemppuihin. Piispa oli saarnannut
kaikkea väkivaltaa vastaan ja uskotellut kansalle, että hänen jumalansa
itse suojelee niitä, jotka eivät miekkaan tartu. Niin oli tapahtunut,
että useat minunkin miehistäni, jotka olivat koettaneet paljastetuin
miekoin hänen kimppuunsa hyökätä, viime hetkessä olivat alkaneet
vapista ja pudottaneet aseen kädestään sekä polvillensa langeten
suudelleet piispan tarjoamaa ristiä. Näin oli piispa saanut pitää
loitsukykynsä ja tuon taikalakin päässään, ja pian olisi koko kansa
antautunut hänelle. Mutta minä ymmärsin, että syynä hänen
menestykseensä oli meidän miestemme rohkeuden puute, ja tiesin, että
vanhat jumalamme vain odottivat semmoisen pelottoman ihmisen
ilmestymistä, joka olisi hänen taikapiirinsä murtanut.

Sillä jos ihminen jättäisi kaiken maailmanmenon vain jumalien haltuun,
eikö hiljainen aamutuulikin saisi aikaan enemmän kuin he? Joka
puhaltelee aholla ja hiljenee ja raukee olemattomaksi? Eikö kaikki meno
pysähtyisi, elleivät he olisi antaneet ihmiselle kykyä tehdä heidän
tahtoansa, käyttää väkivaltaa, ampua jousin, torjua keihäin, iskeä
miekoin? Vai miksi on miehen käsi voimakas ja mieli raju?

Ja niinpä nyt herättyäni jälleen tietoisuuteen minut valtasi
vastustamaton halu saada edes vilaukselta nähdä, millaiseksi maailma
oli elämäni jälkeen muodostunut, kun olin jumalien tieltä raivannut
heidän mahtavimman vastustajansa.

Jos taas — ja siitä varjelkoon vakainen luoja — asiat olisivat
menneet vastoin uskoani, ja heimoni miehineen ja liittolaisineen
sittenkin jonkun uuden läntisen retken vaikutuksesta antautunut
ristinuskon armoille, no niin, sittenhän oli minun kai astuttava
ikuisen tulen liekkeihin. Mutta nähdä minun täytyi. Tämä loppumaton
tietämättömyys se oli kaikkia heidän helvettejäänkin pahempi. Ehkä sen
oli tarkoituskin olla vain jonakin helvetin esiportaana ennen
polttavain lieskain kirvelyä. Tietysti minä jo olin uuden jumalan
valtapiirissä, koska yhä elin ja ajattelin, vaikka olin ruumiillisesti
kuollut. Ja jos tarkoitus oli vain lepuuttaa minua hiukan ennen
iankaikkisen polttamisen hirmua, niin sepä armonosoitus se minua kovin
kismittikin. Ikäänkuin minussa ei olisi ollut miestä vastaamaan
teoistani!

Voimakkaalla tempaisulla minä riuhtaisin silmieni edestä kaiken, mikä
esti minua näkemästä eteeni. Sitten panin polvet alleni, sovittauduin
kyykkysilleni ja selkäni sanomattomalla voimalla kohotin haudasta
kaiken sen soran, mikä oli minua painanut. Multa vierähti takaisin
kuoppaan, mutta kiven, joka oli painimekseni pantu, näin vierivän
kunnaalta alamäkeen. Olin noussut haudan pimeydestä uuteen valoon.

Olenpa koko lailla ymmällä, kun minun nyt pitäisi ihmiskielin kertoa
kaikki näkemäni tässä uudenlaatuisessa pimeydettömässä valossa. Sillä
näkeminen täällä ei ollut samaa kuin näkeminen siellä ihmislasten
parissa. Se oli niin erilaista, että mitkään sanat eivät voisi tehdä
sitä eläville ihmisille ymmärrettäväksi.

Siellähän ihminen näkee vain, mitä hänen eteensä sattuu: metsiä,
puroja, hirviä, ohikulkijoita, ystäviä, vihollisia, — mutta täällä hän
joka hetki näkee vain mitä itse haluaa katsella; se kaikki tulee hänen
eteensä.

Siellä voi vain arvaten aavistella toisen ihmisen ajatuksia, mutta
täällä suoraan näkee hänen aikomuksensa ja kaiken, mikä hänen aivojansa
askarruttaa. Siellä näkee vain ulkoapäin, täällä sekä ulkoa- että
sisältäpäin, kuinka vain kulloinkin tahtoo.

Siellä saattoi olla ihmisten näkyvissä, saattoi huudahtaa hei-hei, niin
toinen vilkaisi kohti, tai vaikkapa kivensirusen heittämällä ilmaista
toiselle olemassaolonsa. Mutta täällä ei voi mitenkään näkyä toiselle
eikä vähimmälläkään merkinannolla ilmaista olemistansa. Niinkuin pässi
toinen silmät muljona puskee eteenpäin, saattaa tulla mitään näkemättä
aivan kohti, sipaustakaan tuntematta, jopa mennä aivan läpitsesikin,
etkä sinä voi millään mahdilla antaa hänelle aavistusta siitä, mitä on
tapahtunut.

Entä liekit?

Täytyy kohta sanoa, ettei niistä ollut tietoakaan.

Kaikki jutut minun muka hirmuisista kärsimyksistäni kuolemani jälkeen
ovat tuulesta temmattuja tarinoita ihmisten peloittamiseksi ja
varoittamiseksi piispoja tappamasta ja muusta pappien vastustamisesta.
Pelkkää mielikuvitusta.

LISÄYS

Tähän päättyi varsinainen kertomus Lallista, sillä äkillinen
sairastuminen teki isälleni mahdottomaksi jatkaa työtään.

Minulle hän usein mainitsi siitä, kuinka pahoillaan hän oli, kun ei
ollut ehtinyt lopettaa kertomustaan. Ja kerran hän lausui siitä
seuraavasti: ”Kyllä tästä jo joutaisin kuoliakin, eipä minulla juuri
enää paljon sanottavaa olisi, paitsi se Lallin toinen osa, se olisi
ollut tärkeä.” Ja usein hän, huolimatta vaikeasta tilastaan, yritteli
jatkaa kirjoittamistaan, mutta siihen eivät hänen voimansa riittäneet.
Aavistaen sitten, ettei hänellä enää tulisi olemaan voimia päättää
teostaan, hän kertoi sen minulle, pyytäen minua sen kirjoittamaan.

Kun sitten ajattelin, että minun olisi ryhdyttävä tekemään selkoa
kaikesta siitä, mitä hän minulle kertoi, järjestyksessä koettaa ottaa
esiin kaikki ne kohdat, joita hän kertoessaan minulle kuvaili,
muodostaakseni niistä lukijalle ymmärrettävän johdonmukaisen jatkon
Lallin ensimmäiselle osalle, tuntui se minusta voittamattoman
vaikealta. Lisäksi vielä tiesin, että isälleni hänen heikossa tilassaan
oli mahdotonta kertoa johdonmukaisesti. Niinpä hän tuli kertoneeksi
vain ne kohdat, jotka kulloinkin hänen mielikuvituksessaan esiintyivät,
sekä kertomuksen pääkohdat tai oikeammin sen loppuosan, jota hän piti
tärkeänä.

Kuinka suuri nautinto olisikaan ollut voida syventyä hänen
mielikuvitukseensa ja yhdistää häneltä kuulemansa kuvaukset
johdonmukaiseksi kertomukseksi. Mutta aloitettuani tämän työn selveni
minulle piankin sen mahdottomuus. Huomasin erkanevani hänen
mielikuvituksensa suunnasta, eksyen omille poluilleni. Ja niin oli
minun pakko jättää tämä yritys sikseen.

Isäni omat sanat pelastivat minut vaikeasta asemastani. Laadittuani jo
lyhyen ja kylmän selostuksen Lallin vaiheista, aikomatta enää puuttua
asiaan, muistuivat ne mieleeni.

Kun isäni pyysi minua kirjoittamaan kirjansa toisen osan ja minä
kauhistuen sanoin sen olevan mahdotonta, vastasi hän minulle: ”Kirjoita
niinkuin kirjoittaisit pojallesi.”

Ja todellakin, mikä onkaan helpompaa kuin kirjoittaa rakastamallensa
olennolle, jonka jo edeltäpäin tietää antavan anteeksi kaikki puutteet
ja vaillinaisuudet, sellaista mitä toinen rakastettu olento on
kertonut. Ja niinpä siis ryhdyin uudelleen kirjoittamaan, mitä olin
isältäni kuullut.

Tietämättömäksi täytyy meille jäädä, miten Lalli siitä uudenlaatuisesta
pimeydettömästä valosta, missä oli, joutui jälleen vaeltamaan tänne
ihmisten pariin. Mutta hänen ensimmäiset vaiheensa täällä selviävät
meille seuraavasta kappaleesta, jonka saatoin vielä kirjoittaa isäni
oman sanelun mukaan:

”Lalli vaelteli sitten maita mantereita turhaan etsien kaikkea sitä,
mikä olisi hänelle todistanut omaisrakkauden oikeuden, sillä ei hän
voinut käsittää, että ihminen olisi pantu tähän maailmaan jotakin muuta
varten kuin omaisiaan rakastamaan ja puolustamaan.

Turhaan hän haki Kerttuansa, sanottiin hänen kuolleen 93 vuoden
ikäisenä. Turhaan hän vaelsi myös veljiensä ja sisartensa entisissä
kodeissa. Kaikki niissä oli muuttunut toiseksi, heimot vaihtuneet; he
elivät juuri niinkuin ennen olivat eläneet Lallin pohjolaiset
viholliset.

Omaa taloansa hän myöskin kävi katsomassa; siellä oli Kertun jätteinä
pappisseminaari, täynnä valkoisia miehiä, jotka hurskastelivat uusissa
oloissa. Kerttu itse kuului joutuneen hurskasten naisten pariin meren
rannalla olevaan luostariin.

Lalli näki joka paikassa, mistä hän tähystelikin, aina uuden kirkon,
mutta sama ikävä häntä aina vain kalvoi, kun hän ei voinut kenenkään
kanssa joutua suhteisiin, ilmoittaa itseänsä yhdellekään elävälle
olennolle. Hän näki kyllä, kuinka kaikki oli muodostunut, mutta eihän
hän voinut ottaa osaa siihen.”

Isäni kuvaili minulle, miten Lalli kaikkialla näki kirkkojen tekemän
rauhan, mutta ei mistään löytänyt omaa rauhaansa. Kuinka hän
rauhattomana vaelteli sinne tänne tietämättä, minne mennä. Kuinka
sitten vuosien kuluessa olot muuttuivat, riitaisuudet ja sisälliset
sodat alkoivat, isät nousivat poikiaan ja veljet veljiä vastaan, ja
mennyttä oli se rauha, jonka kirkot olivat saaneet aikaan.

Mutta eihän Lalli enää tästäkään näkemästään kirkkojen tappiosta voinut
iloita, sillä ymmärsihän hän entisten olojen uudistumisen enää
mahdottomaksi. Ja niin hän yhä yksinäisenä ja masentuneena tässä
alituisessa riitojen sekamelskassa rauhaa mistään löytämättä lähti
muihin valtakuntiin ja tuli näin vihdoin Venäjän maalle.

Tästä Lallin tulosta Venäjälle olen löytänyt isäni paperien joukosta
seuraavan lyhyen kuvauksen:

”Venäjän valtakunnan entistä pääkaupunkia Pietaria välittömästi
lähestyvä Inkerin maakunnan itäinen kolkka oli metsikköineen,
peltotilkkuineen, nurmineen, asumuksineen — eräänä ikävänä yönä
loka- ja marraskuun vaiheilla — jo niin sakean hämärän peitossa, ettei
kylästä käsin voinut mitään esineitä värinsä puolesta toisistaan
erottaa, vaan näytti kaikki peittyneen samanlaiseen, tummanruskean
ja vihreätuntuisen yön pimeään. Ja vain siellä, missä muita
korkeampilatvainen petäjä, jokin yksinäinen kaivon vipu tai savupiippu
ylettyi ylemmäs, näkyivät ne Pietarin yli auennutta taivaanrantaa
vastaan, joka oli pilvetön, vieläpä roikutti valossaan joitakin
heikosti tuikkivia ja helposti sammuvia tähtösiä. Etäisempi itäinen
taivas oli mustan pilven peitossa, sieltäpäin ei ainoatakaan valoa
tuikkinut, sillä kaupungin uusi vallankumouksellinen komendantti oli
antanut asukkaille ankaran sotakäskyn olla virittämättä pienintäkään
valontuiketta kaupungin keskustassa ja siten osoittaa vallankumouksen
vihollisille tietä sen katusokkeloihin.

Mutta läpipääsemättömimmän pimeyden ja äänettömyyden alla olivat
kuitenkin nuo Inkerin kyläkunnat, jotka lähestyivät Pietaria läntiseltä
puolelta pilkkoisten pimeyksien varjoista. Ei pienintäkään tulitikun
tuikahdusta, ei vähintäkään risahdusta kuulunut kylien pimeyksistä.”

Sitten kuvailee isäni sitä ympäristöä, mihin Lalli Venäjällä joutui;
kuvailee, kuinka hän tuli suureen ja komeaan herraskartanoon, joka oli
täynnä loisteliaasti ja omavaltaisesti eläviä ylhäissukuisia asukkaita,
ja kuinka hän siellä tapasi kreivi Dickin, suuren kartanon omistajan
itsensä.

Nyt tullaan kertomuksen loppuosaan, siihen, joka oli hänen sydäntään
lähinnä. Minua kädestä pidellen ja lujasti puristaen hän koetti ja
koetti saada minut ymmärtämään asian tärkeyttä.

Hän selitti minulle, kuinka tämän komean maatilan omistaja, kreivi
Dick, ei välittänyt sen loistosta eikä mukavuuksista, vaan kuinka hän
sen sijaan rakasti juuri tuon kaiken vastakohtaa, hiljaista ja
yksinkertaista elämää, niin että hän esimerkiksi ei tahtonut antaa
kenenkään palvella itseään, vaan teki itse keskellä monilukuista
palvelijajoukkoa kaikki jokapäiväisimmätkin askareet.

Mielenliikutuksesta vapisevin äänin jatkoi hän kertomustaan siitä,
miten kreivi Dickille oli avautunut uusi suuri elämänymmärrys. Hän
ymmärsi, että ihmisillä oli kaikilla sama Jumala, ei heimojumala, ei
kirkon Jumala, vaan rakkauden ja omantunnon Jumala, joka puhui
ihmisille heidän omantuntonsa kautta ja jonka ääntä yksin oli toteltava
ja seurattava. Ja koska Jumala siis oli kaikkien ihmisten yhteinen,
niin olivat kaikki ihmiset erotuksetta veljiä keskenään. Omatunto
kehoitti ihmisiä aina rakkauteen, kielsi kaikki sodat ja tappelut,
kielsi vastustamasta pahaa pahalla, vaan anteeksiannolla ja
rakkaudella, kehoitti olemaan koskaan edes vihastumatta veljelleen,
vaan rakastamaan häntä kuin itseänsä.

Koska kreivi Dick tämän oli ymmärtänyt, ei hän mitään niin hartaasti
olisi toivonut kuin saada elää niin yksinkertaisissa ja vaatimattomissa
oloissa kuin mahdollista, jotta hän ei eläen yltäkylläisyydessä
köyhyyden ympäröimänä tulisi tehneeksi vääryyttä veljilleen.

Mutta he ihmettelevät, — tietysti ihmettelevät, miksi hän ollenkaan
eli maatilallaan, miksi ei hän jakanut omaisuuttaan ja lähtenyt sieltä
yksinkertaisempaan ympäristöön? — puhui isäni.

Ja sitten tuli kertomus kreivi Dickin elämän koettelemuksesta, hänen
vaimostaan, joka ei tätä miehensä uutta elämänymmärrystä käsittänyt, ja
puhumattakaan siitä, että olisi suostunut miehensä toivomaan
vaatimattomaan elämään, päinvastoin halusi suurentaa omaisuuttaan eikä
välttänyt mitään keinoja taatakseen perheelleen ja itselleen
vastaisuudenkin varalle saman loiston ja mukavuuden sekä koettaessaan
pakottaa kreivi Dickinkin siihen.

Järkytettynä kuvaili hän niitä kärsimyksiä, joita kreivi Dickin oli
koettava maailman vaatimusten ja omantunnon vaatimusten ristiriidassa:
Kuinka kreivi Dickille oli mahdotonta muodostaa elämä vaimonsa kanssa
hänen elämänymmärrykselleen sopivaan muotoon, mutta kuinka hän ei
uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta kotoaan poistuakseen, ennenkuin
oli aivan varma sen oikeudesta. Kuinka sitten yhä kärjistyi se tilanne,
joka vaati häntä ratkaisemaan nykyisen elämänsä muodon ja omantunnon
vaatimuksen välillä, tuottaen hänelle yhä suurempia kärsimyksiä. Kuinka
hänen talonsa oli aina täynnä vieraita, ystäviä ja uteliaita, niitä,
jotka jo ymmärsivät ja ottivat osaa hänen elämänymmärrykseensä, ja
niitä, jotka vasta sitä hakivat. Ja kaikki he ympäröivät hänet
ehdotuksillaan ja neuvoillaan. Mutta kreivi Dick tiesi, että ainoastaan
hän yksin saattoi ratkaista tämän vaikean kysymyksen. Sillä vaikka
omatunto olikin sama kaikilla ihmisillä, niin olivat ne tilanteet,
joissa sen oli kullekin puhuttava, erilaiset, eikä siis kukaan voinut
olla toisen omanatuntona.

Lopulta kuitenkin voitti omantunnon ääni. — Kreivi Dick lähti kotoaan,
tällä teollaan tunnustaen veljesrakkauden vieraisiin.

Ja uuden uskon esitaistelijana hän pian tämän päätetyn elämänsä
tehtävän jälkeen kuoli. —

Mutta sitten palasi isäni kertomuksensa sankariin, Lalliin. Ja
voimakkaimpana kaikista hänen kuvauksistaan painui mieleeni ikuisena ja
valoisana muistona se kuva, kuinka Lalli kirkkaana ja hiljaisena
syksyaamuna seisoo tien viereisellä kunnaalla ja katselee häntä
lähestyvää, loppumatonta hautajaissaattoa, joka niin kuin liikkuva
musta nauha kiertää aurinkoisia peltoja ja metsäpolkuja ja etenee
hitaasti hänen ohitsensa aamun huurteiseen metsään. — Mutta Lalli ei
näe, vaikka kuinka tähystelisi, yhtäkään kirkon miestä heidän
joukossaan. — Silloin hän ymmärtää, että ihmiskunnalle on avautumassa
uusi yhteinen usko, omantunnon usko.

Ja minä tunsin, kuinka helvetin portit Lallin takana sulkeutuivat ja
hänen eteensä avautui tie elämään.

Maija Boldemann.