ESIPUHE.

Niin puhtoinen, niin avokatseinen, joka liikkeessään niin tasaisen
kiirehtimätön ja määrätietoinen — tämä voimakas Suomen nuorukainen
oli menneiden vuosisatojen, muinaisten aikakausien jälkeen kuin niiden
oma, elävään nykyisyyteen puhjennut kukoistus. Ihanteillaan,
ponnistuksillaan ja taisteluillaan mitä lienevätkään nuo hämärään
häipyneet aikakaudet tarkoittaneet, hänen ruumiillisessa puhtaudessaan
ne tarkoitukset ainakin kukoistivat täyttyneinä.

Vai mistä olisi johtunut tuo hänen hillitön ruumiillisen tahrattomuuden
kaipuunsa, ellei se olisi ollut ilmeinen tulos ja perimys kaukaisten
esiäitien, muinaisten kasvattajien alituisista saunoituksista. Mistä
hänen oma intohimonsa hieroa olemattomaksi pieninkin ryvettymä, joka
oli hänen ihoonsa tai vaatteisiinsa tarttunut, muuttaa palttinainen
paita kahdesti viikossa, aina puhtautta säteillä?

Kun tulin saunaan ja vielä siekailin riisuutumispuuhissa, hän oli jo
kyljellään lauteilla. Oli jo ensilöylyt ottanut ja odotteli minua
toisiin. Ilkialastomana hän puhdistumisensa riemussa purki sydämensä
kylläisyyttä laulunloilotukseen.

Ja alkoi saippuoida itseään uudemman kerran.

Silloin ajattelin:

Mitähän noissakaan jäsenissä on enää pesemistä, sillä hänen notkean
voimakas ruumiinsa nyt jo hohti punervan ihanaa valkeutta ja hänen
ihonsa oli tahraton kuin pienoisen babyn, jota maailman hienoin
englannitar, omin käsin kylvetettyään ja kuivatuksi saatuaan,
arkailematta suutelee jokaiseen paikkaan, pulmusensa puhtauteen täysin
luottaen.

Lauteilla laulavainen ei kuitenkaan ollut mikään Englannin
hovipulmunen, vaan vartaloltaan kookkaanlainen, roteva Suomen
työläinen. Vieläpä ensi näkemältä hänen eteenpäin ryöppyävät tummat
tukansuortuvansa olisivat pian antaneet joillekin vaikutelman miehestä,
joka oli hyvinkin ankara, kovakourainen, ehkäpä sisukas ja äyskiväkin.

Niin sille, joka ei olisi kohta huomannut katsahtaa syvemmälle hänen
silmiinsä.

Niistä lähti sellainen lempeys, että kasvojen ankaruus kohta kirkastui
ja tukan tuimuus muuttui kuin suojaavaksi rauhan räystääksi, jonka alta
kotoinen turvantunne kutsui luokseen. Joka niihin silmiin oli kerran
katsahtanut ja niiltä jotakin kysynyt, hän vastauksen saatuaan ei
miestä enää milloinkaan unohtanut. Niin kuin aarteen etsijä ei koskaan
unohda sitä mäkeä, jonka povesta on kalleutensa löytänyt.

Niin kuin hän oli rakkautensa ruumiilliseen puhtauteen perinyt
muinaisuudelta, niin hän oli varmasti muinaisuudelta saanut myöskin
tuon silmäinsä ihmeellisen lempeyden, joka läheisyyteen tulleita
ihmisiä veti puoleensa kuin magneetti vetää ympärilleen rautahituset.
Sillä hänen läheisyydessään tunsi ikuisuuskysymyksen värähtelyä, jota
jokainen ihmissielu salassa intohimoisimmin ja kaihoisimmin kaipaa.

Ei niin, että muinaisuus olisi häntä opettanut antamaan kysyville
valmiita vastauksia. Päinvastoin hän usein sanoi: minä en niistä
haudantakaisista mitään tiedä. Ja paitsi tuota Manalaa, jonne
Tuonelajoen ylitse mentiin, eihän muinaisuus itsekään mistään asiasta
vähemmän tiennyt kuin ihmishengen kuolemattomuudesta.

Vaan niin kuin Lemminkäisen äiti Tuonelan joesta haravoitsi sinne
tuhoutuneen poikansa ruumiin osat ja mehiläisen taivaasta tuomien
ihmeellisten simavoiteiden avulla, väsymättömin ponnistuksin sai
vihdoin kaikki jäsenet paikoilleen sovitetuiksi, yhteen liitetyiksi,
nähdäkseen armaan poikansa heräävän kuolemanunesta jälleen elämään,
niin muinaisuuskaan, ei ainoastaan helline äiteineen, vaan rajuimpine
tapparamiehineenkin, jotka ilokseen ja urheillakseen vihollisten
pääkalloja halkoivat, ei mitään olisi enemmän halunnut kuin päinvastoin
pitkittää omaistensa ja rakkaimpainsa elämää vielä kuolemankin tuolle
puolen. Mutta ellei muinaisuudella ollutkaan sellaista tietäjää, joka
olisi kuoleman voittanut ja muillekin osoittanut tietä ikuisuuteen,
niin ei sen syvin ja salatuin intohimo sittenkään ollut muu kuin
sellaisen suurtietäjän synnyttäminen elävään nykyisyyteen.

Syntymättä oli jäänyt.

Ja vielä vuosituhansien jälkeen, vielä näinäkin elävän nykyisyyden
päivinä ihmiset vastaavat kysyjille: minä en niistä haudantakaisista
mitään tiedä.

Hän, jonka kanssa olin nyt saunassa, oli aikoinaan ollut ylioppilas,
vieläpä harjoittanut taideopintoja ulkomailla. Mutta myöhemmin oli
suuri valo auennut hänelle ja kaikki entinen muuttunut pimeydeksi.
Opinnot hän oli jättänyt sikseen ja luopunut kaikista yksilöllisen
tulevaisuuden haaveista. Nyt kelpasi hänelle vain koko ihmiskunnan
yhteinen tulevaisuus, jonka rajoja ja määrää hän ei tosin voinut
tajuta, ei käsittää, vaan joka kuitenkin tarkalleen ilmoitti hänelle,
mitä hänen oli jokaisena hetkenä tehtävä tai tekemättä jätettävä.

Hän sanoi:

”Niin kuin muurahainen ei tiedä kekonsa kokoa, ei sen suhteita, ei
määrää, ei liioin sitä suuruutta, johon se kerran on kohoava, ja
kuitenkin vaistonsa avulla tietää joka hetki mitä on tehtävä, joten
koko keko kihisee työtä ja tointa, niin ihmiseenkin on istutettu
vaisto, rakkaus, joka hänelle jokaisena hänen hetkenään osoittaa, mitä
hänen on tekeminen ihmiskunnalle, sillä se tehtävä ei ole koskaan
mikään muu kuin millä hänen on palveltava sitä yksityistä, joka kunakin
hetkenä sattuu olemaan häntä lähimpänä, olipa tämä ihminen omainen tai
vieras, ystävä tai vihollinen.”

Ja niinpä hänen täydellinen oman itsensä unohtaminen ja vieraiden
palveleminen kartutti päivä päivältä hänen luokseen pyrkivien, häntä
rakastavien ihmisten lukua, sillä kaikki tunsivat, että hänen luonansa
oli syvä elämänlähde eli että hän oli kuoleman voittanut.

Mutta kun he häneltä kysyivät, mitä oli kuoleman jälkeen tuleva, ei hän
sanonut siitä mitään tietävänsä. Ja useat kääntyivät alakuloisiksi. Ja
sen nähtyään hän sanoi:

”Vain rakkaus elää ikuisesti.”

Mutta tämä vastaus ei heitä tyydyttänyt.

Minäkin joskus koettelin päästä tarkemmin selville siitä, mitä hän
oikeastaan ajatteli ihmisyksilön kuolemattomuudesta.

Hymähtäen hän katsahti minuun ja sanoi viivytellen:

”No, — niin kuin vanha, palokärkien ja toukkain runtelema kelohonka
vihdoin kaatuu, antaakseen tilaa muille, niin kai ihminenkin lopulta
lahoo ja muuttuu mullaksi.”

Minä huomautin, että kaikki uskonnot sentään lopultakin perustuvat
kuolemattomuuden lupaukseen, joka näyttää olevan kaikille ajoille yhtä
välttämätön yllyke hyvään elämään.

Hän oli toista mieltä.

Hän sanoi:

”Jos ihmisellä voisi olla vähintäkään varmuutta persoonallisesta
elämästä kuoleman jälkeen, niin koko hänen asiansa menisi peräti
pilalle, sillä hän pyrkisi hyvään vain joko tulevaisen rangaistuksen
pelosta taikka sitten palkinnon toivosta, eikä hän enää tekisi sitä
itsenäisen, järjellisen rakkauden vaikuttimesta eli omasta
jumaluudestaan.”

Tämän enempää en minä saanut hänestä irti.

Päinvastoin hän alkoi nyt itse puolestaan kysellä minulta. Ja oliko
hänen aikomuksensa todella siten katkaista tähänastinen keskustelumme,
siirtyäkseen keveämpiin aineisiin, vai ainaiseenko tapaansa hän vain
jotenkin omilla kyselyillään tahtoi jatkaa vastauksen antamista samaan
kysymykseen, en voi varmasti päättää.

Ikään kuin keventyen äskeisestä järjenponnistuksesta ja muka tullakseen
toiseen asiaan hän kysyi iloisesti:

”Sinähän olet kirjailija, — sanoppa minulle, mistä luulet niiden
näkemysten tulevan, joita kirjailija sitten yhdistelee runoiksi tai
romaaneiksi? Keksitkö sinä niitä, vai tulevatko itsestään?”

Tällä hän todella tuli koskettaneeksi kysymykseen, joka minulla
erittäinkin juuri siihen aikaan oli usein mielessäni. Olin ajatellut
sitä eri suunnilta ja monilta puolilta, voimatta päästä mihinkään
ratkaisuun.

Tietysti oli olemassa niin sanoakseni ”laina-näkemyksiä”, jotka
ilmeisesti olivat vain vaikutelmia ennen luetuista tai kuulluista
muiden näkemyksistä tai vaikkapa ominkin silmin nähdyistä
tositapauksista, joiden esittäminen oli oikeastaan vain luonnon
kopioimista. Mutta niitä semmoisia näkemyksiä hän ei kysymyksellään
tarkoittanut. Hän tarkoitti noita oikeita, mielikuvittelussa syntyviä,
elävää taidetta luovia näkemyksiä, joita ei yksikään taiteilija voi
toiselta ottaa, ei edes itsekään mielin määrin keksiä, ei tahallisesti
synnyttää, vaan jotka todellakin hänelle vain ”tulevat”. Eivät tule
pyynnöstä, ei käskystä, ei hartaimmistakaan rukouksista, ei hyvyyteen
pyrkimisestä, ei pahuuteen vaipumisesta, vaan tulevat milloin tulevat,
tulevat kuin ansiotta armoitetulle, täyttäen hänen mielensä luomisen
riemulla.

”Näetkös nyt, — hän sanoi — itsekin sinä tunnustat, että elävä
näkemys tulee suoraan taivaista ja että taivailta saatu tehtävä täyttää
taiteilijan luomisen riemulla. Samoin on jokaisen tavallisenkin
ihmisen, jolle jumala puhuu ja joka häneltä saatuja tehtäviä täyttää.
Siinä on ihmisen ikuinen elämä ja hänen autuutensa.”

Ikuinenko? — kysyin kummastuen.

Mutta hän ei ruvennut selittämään ajatustansa. Sen sijaan hän jonkun
ajan kuluttua sanoi:

”Jos ihmisellä täytyy ajatella olevan ikuinen tulevaisuus, täytyy
hänellä olla myös ikuinen menneisyys.”

Tuonhan minun täytyi myöntää olevan ehdottomasti totta. Millä ei ole
ajassa loppua, sillä ei voi olla ajassa alkuakaan. Ajassa syntyminen,
siis alku, ja sitä seuraava kuolemattomuus oli minusta aina tuntunut
epäloogilliselta.

Olisin halunnut kysyä häneltä, oliko hän ehkä ruvennut ajattelemaan
niinkuin buddalaiset, jotka uskoivat sielunvaellukseen tai karmaan
eivätkä tunnustaneet mitään alkua tai loppua, sen paremmin kuin koko
luomiskäsitettäkään. Kaikki oli vain milloinkaan alkamatonta ja
milloinkaan loppumatonta kehityksen virtaa.

Mutta hänpä näytti olevan niin kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, etten
voinut toivoa saavani häneltä mitään vastausta, ja olin jo minäkin
jättää koko keskustelumme sikseen.

Sitä suurempi oli hämmästykseni, kun se, mitä hän lopulta sanoi,
osoitti hänen olleen aivan minun ajatusteni keskellä, niin kuin
olisimme koko ajan olleet keskenämme keskustelussa.

”Voisihan ajatella, — hän sanoi ajatuksistaan heräten ja ikään kuin
palatakseen takaisin minun kirjailijan-aiheisiini, — että nuo sinun
’elävät näkemyksesi’ eivät muuta olekaan kuin sinussa herääviä muistoja
jostakin entisestä elämästäsi, jostakin ennen muinoin todella
tapahtuneesta, ennen nähdystä, kokemastasi.”

Tuopa oli minulle hämmästyttävän outo ajatus!

Meni pitkä aika, ennen kuin ollenkaan saatoin sitä tajunnassani
hahmotella. Mielikuvittelu — entisyyden muistoa! Mikä ajatus!

Kohta kuitenkin moni seikka alkoi sitä joka suunnalta tukea. Ja niistä
oli huomattavin se, että niin kuin jossakin todella tapahtuneessa
mitään ei voinut muuttaa, vaan kaikki oli ehdottoman välttämättömyyden
kudoksiin kristallisoitunut, niin todellisessa elävässä
näkemyksessäkään mitään ei voinut muuttaa, vaan sen oli oltava juuri
semmoisena, kuin sen oli ”taivaista saanut”.

Näin tuo ajatus laski lähtemättömät juurensa tietoisuuteeni.

Tuskinpa hän itsekään osasi aavistaa, kuinka hedelmälliseen multaan
hänen ajatuksensa oli kylväytynyt.

Asia oli niin, että juuri samoihin aikoihin minua oli suuresti
viehättänyt muuan historiallinen aihe kaukaisesta muinaisuudesta. Mutta
kuinka päin sitä ajattelinkin, en voinut keksiä sopivaa muotoa, jossa
olisin aihettani käsitellyt. Sehän merkitsi samaa kuin: minulla ei
ollut tarpeeksi eläviä, itsenäisiä näkemyksiä outojen olojen ja
henkilöitteni kuvaamiseen, joten tuon muuten innostavan aiheeni alkuun
pääsemiseksi olisi pitänyt kohta ruveta ”keksimään” sekä ympäröiviä
oloja että erittäinkin myös päähenkilöni olemusta, seikka, joka juuri
oman käsitykseni mukaan on kaiken valhetaiteen tunnusmerkki.

Olin koettanut jättää koko kirjoittamisen tuonnemmaksi, odotellen, että
elävät näkemykset vihdoin itsestään tulevat.

Ne eivät tulleet.

Tosin olin useinkin tullut ajatelleeksi, että minun oman luonteeni
perusominaisuuksien ja erittäinkin tuon synnynnäisen inhoni kaikkea
pappeutta kohtaan, vihan, josta en ole voinut koettamallakaan päästä,
on täytynyt olla yhtä ominaista myöskin kaukaiselle päähenkilölleni,
jonka hirmuisia tekoja se selittää ja valaisee. Mutta minua ei
laisinkaan viehättänyt tuo kaunokirjallisuudessa jo miltei
kyllästymiseen asti käytetty tapa kuvattavassa henkilössä jäljentää
omaa itseänsä. Ja tuskinpa se olisi vapauttanut minua tuosta
epätaiteellisesta näkemysten keksimisestä, kun niitä ei kuitenkaan
ollut tullakseen, odotuksista huolimatta.

Ja niinpä alkoivat kaikki näkemysten rippeetkin vihdoin hälvetä, uhaten
koko aihetta unohtumisella.

Mutta nyt, tuo sielunvaellus-ajatus, ajatus, että mielikuvituksessa
syntyneet näkemykset saattoivat olla seestyviä muistoja jostakin
entisessä omassa elämässä todella koetusta, tuo hänen ajatuksensa
muutti kaiken ja ainoalla kirkkaalla välähdyksellä antoi minulle
kaipaamani muodon. Sillä hetkellä tunsin sen autuuden, jota ihminen
kokee voimakkaan, elävän näkemyksen vastaanottaessaan. Heti me ikään
kuin tunsimme toisemme — päähenkilöni ja minä. Olimme yhtä, hän minä
ja minä hän. Se oli kuin jälleennäkemistä. Eivät mitkään vuosisadat
meitä enää erottaneet toisistamme, ja kohta minulle aukesivat kaikki ne
kentät, joilla silloin olin kulkenut, ne tanhuat, ne talojen
nurkkaukset, joiden sokkeloissa olimme lapsina sotasilla olleet, ne
jouset ja terävät nuolet, joilla vanhemmat veljet meitä opettivat
oravia ampumaan, ja ne raskaat, rautaiset keihäät, joiden miehekkäässä
heitossa olimme varttuvina poikina niin riemukkaasti keskenämme
kilpailleet, sykkivin sydämin tuntien, että jokainen osuma merkittyyn
hongan kohtaan oli kerran merkitsevä — ah! — osumaa oikean elävän
ihmisvainolaisen rintaan.

Ja niin me malttamattomasti odotimme, että kylämme vanhat sotaurhot
vihdoin ottaisivat tarkastaakseen valmistamiamme jousia, hyväksyisivät
ne, antaisivat meille oikeita rautapäisiä nuolia ja sanoisivat: No,
pojat, tulkaapa mukaan, aikanne on tullut, vainolaiselle on kostettava!
Ja voi sitä aseitten valintaa, sitä kilpien kalinaa, sitä keihäiden
kiireistä taontaa, mikä silloin joukossamme syntyi!

Luullakseni syy siihen, että nykypäivien eläjät pitävät menneisyyttä
niin kaukaisena, milteipä olemattomana, on se, että entisyys heidän
mielikuvittelussaan hämärtyy yhä enemmän, mitä kauemmas he siitä
ehtivät. Jo omien vanhempainsa lapsuusajat, milloin heille niistä
kerrotaan, tuntuvat heistä harmaan hämäriltä, isovanhempain ajat
himmenevät jotensakin kuin iltayöksi.

Noin 700-800 vuotta sitten olleet ja menneet ajat ovat heistä tietysti
jo pilkkoista pimeyttä.

Tuohan kuitenkin johtuu ilmeisesti heidän kuvittelunsa heikkoudesta ja
kyvyttömyydestä.

Ei mitään pimeyttä. Sama aurinko, sama vesien raikkaus.

Samoin kuin nykyiset pojat me silloinkin kilpaa koettelimme, voiko
aurinkoa kohti katsoa silmiä siristämättä. Ja nuoret tytöt keväisessä
aamunkoitteessa katsoivat, kuka heistä saattoi hätkähtämättä heittäytyä
veteen niemen kärki-kallioilta.

Olimme ainoan elämän ainoita tosieläjiä. Eikä meidän juolahtanut
mieleemmekään, että aurinkomme olisi voinut joillekin vastaisille
sukupolville kirkkaammin ja todellisemmin paistaa, kuin se paistoi
meille, tai kuu todellisemmin kumottaa rakastuneille, tai lohi
hopeisemmin välkähtää kosken kuohuissa, tai salkit iloisemmin lahden
kivirannoilla kutea.

Meille se oli kaikki luotu, mikä luotu oli.

Nykyisyys oli sama silloin kuin se on nyt.

Niin, sellainen oli tämän kirjan synty.

Kiitos sinulle, saunatoverini, kiitos elävästä ajatuksesta ja kiitos
suuresta näkemyksestä, jonka minussa herätit!