KOTI

NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).

Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja
karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan järvelle
niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.

Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus
tolkutonta laulun loilotusta.

LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä,
yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan):
Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi
tippuu jauhoastiaan!

JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.

LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu
maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.

JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.

LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä
mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.

JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).

LOVIISA: ”Et sinä viitsi”. Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi
tippuu, jos sittenkään. — ”La-la-la” etkö sinä osaa sitä oikein
laulaa! Ei se niin ollut.

JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.

LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin:
tra-tra-taa...

JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa
säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen
melkein joka ikiseltä.

LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin
elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.

JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä
palaa takaisin Amerikasta.

LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et
laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen
kuuleminen. (Menee karsinaan).

JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka
raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä
joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on
kahvivelkoja niin kosolta... Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun
tämä mökki kuitenkin myydään.

LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi,
pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta
annan, ai-ai-ai... (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!

JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä
rottaa kiinni saanut!

LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen
pyytänyt ... voi tätä elämää, tätä elämää ... vastalypsetty maitoni!...

PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on
tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.

JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä
puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.

PAAVOLA: Vai möisitte?

LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä
vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin,
nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.

PAAVOLA: Huono on katto.

LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.

JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!

LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa... (Menee karsinaan).

PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu
olevan.

JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei
väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. —
Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan,
kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa
muistanette?

PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina
kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut,
en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) ...
eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.

JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä
vielä papin kirjoihin merkitty.

PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?... Kunpa voisi, enkä
sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.

JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin.
Kajauta, jos muistat.

PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii,
lululaa...

JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei...

LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se
niin ollut. Odottakaa vähän... (Menee takasin).

PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne
todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.

JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me
nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei
haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola,
sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.

PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin... Jospa kokee, eipä hylkää...
Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja
Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on
parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut,
hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.

JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.

PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee
vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.

JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.

TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).

JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?

TANELI: Olen.

JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.

TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.

LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta
käyne?

JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.

TANELI: Kolmesataa markkaa.

JUUSO: Älä, älä helkkarissa.

TANELI: Lyönkö pöytään?

LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!

TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!

JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh...

TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä
huoneen saisi.

LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).

TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.

LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.

JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan,
satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin...

TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?

JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen
Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.

LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme
elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain
hampaissa... (Rupeaa itkemään).

JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille):
Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille
kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin.
Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen
sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?

TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei
pelastuneidenkaan joukossa mainittu?

LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä
puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien
tupaan).

JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän
asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla
haudattuna.

PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille
opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?

AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa...

JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.

TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.

(Kaikki hiljenevät).

JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta,
meinaten siitä kaupasta.

IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.

TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.

AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.

JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori
hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).

TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.

PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille
rahat).

TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.

AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.

IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.

PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).

JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen.
Muori, lehmäsi on huudon päällä.

LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni
luo, kaupungin katuja lakasemaan.

JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo
kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan
tapan!

(Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).

(Kaikki kivettyvät paikoilleen).

(Auringonpaiste).

JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!

PAAVOLA: Auringonnousu se on.

PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa,
liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on
tullut! Tulkaa! Tulkaa!

JUUSO: Aino on tullut! |

MUUT: Aino lauloi! | yhtaikaa

TANELI: Sanoinhan sen! |

LOVIISA: Älkää, älkää ... Vaijetkaa, hyvät ihmiset!

(Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).

LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).

JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä
nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!

PAAVOLA: Anna hänen juoda.

TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.

PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.

JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää ... no, no...

LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?

JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet
surutkin kestänyt.

LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!

JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.

LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!

JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.

TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa!
Täällä hän tulee!

AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!

LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).

MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):

POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!

TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?

PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin...

AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.

IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia...

TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä...

JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?

AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja... Ja päivää,
Paavola, ja Iivari ja Aku... Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi
olet käynyt! Terve, terve kaikille!

LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti... Älkää kukaan pois
menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja
karsinan väliä).

AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri,
kulta Mirri!

JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.

AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun
oikein hyrrää!

JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.

TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.

AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni... Kuinka monta
kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se
rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!

JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!

TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?

POJAT: Niin, mennään keinulle!

(Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).

AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme,
enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen
taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!

JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno.
Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!

TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa
myyty on?

JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!

TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.

PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä
toinen hylkää.

AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa.
Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin
pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät...

JUUSO: Ne ne aina veitsineen...

AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin...
(Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!

JUUSO: Äläs vielä mene.

AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla... Voi, voi, kuinka on
hauskaa kotona!

JUUSO: Tuota noin ... hm ... tuota noin ... eikö se äiti sinulle mitään
maininnut?

AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?

JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme
tässä ... tämä kun on niin rähjäinen... Olemme senvuoksi tämän myyneet.

AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta,
että olette myyneet? Ja muutamme?

LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää
jaksa kunnossa pitää...

AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä... Ei ole koko
maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei
Ameriikassa eikä missään ... koettakaapas vain mennä hakemaan ... voi
sentään, voi sentään... (Hyrskähtää itkuun).

TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.

JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan,
kohta vain tuppaa rahat kouraan!

IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.

AKU: Ette tiedä asiaa.

PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi.
Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän
asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.

(Äänettömyys).

TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.

AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).

IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.

LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä
kotisaaret ja niemet...

AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.

IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!

JUUSO: Tuoss’on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän
tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.

KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!

TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.

AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään,
isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan
tupaan).

IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja
vuotavasta katostakin.

PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!

JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina
murehtimatta ja nurkumatta.

AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää
kotiapalaamista.

TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.

IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas
se!

TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen,
kotimaa...

AKU: Ei se niin ollut.

JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi
sua unhoittaa... (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka
perhanassa...?

PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla
nuotilla): Sua saatanko unohtaa...

JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa):
”Sua saatanko...” Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa...

MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!

(Laulavat ja kinailevat sekaisin).

AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?

JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää:
”Koti kultainen kotimaa” ... onkos se laita laulua?

AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää
hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).

JUUSO: ”Oikein”?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä,
Aino: Koti kultainen...

LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa
alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko
unohtaa...

MUUT: Eeee-i, ei, ei...

AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!

JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä
sinä Paavola vain niin mörää...

PAAVOLA: No, saapahan kuulla...

JUUSO: Nyt ala, Aino.

AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy
altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat
yhdessä).

(Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen
yhä kohottavat sen kantavuutta).

Terve, terve koti kulta!
Terve kauan kaivatulta!
Mulle tähtösenä loistit,
Sanat mieleheni toistit:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!

Terve rakas veneranta,
Terve rannan kultasanta,
Terve armas aaltoseni,
Veen on kiiltävät kiveni!
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!

Vetosella vene sousi,
Veestä sinisaari nousi,
Jossa kuuli, jossa näki,
Kuinka kukkui onnen käki.
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!

Kodin kuva sielussani,
Kävin halki maailmani.
Koti tähtösenä loisti,
Sanat mieleheni toisti:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saata en unohtaa!