ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina
flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä
pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien
vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa,
joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan
puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista,
se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen.
Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen
lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa
jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä
myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun
rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat
onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat
päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli
haavoittunut.
Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi
karjakoksi naapurinsa Magdan luo.
Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa
nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa
ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.
Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt
navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa
olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen
suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.
Magda vei hänet eräänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä
vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana
valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä,
jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi,
Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien
purskahti taas itkuun.
Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:
— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja
kuninkaan edestä kaatui!
Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää
mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten
kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja
uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.
Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot
kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla,
ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi
olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja
sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja
konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren
innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin
sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta
vapautti leskien ainoat pojat.
Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda
ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut
antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana
käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.
Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina
tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa
sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei
näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan
entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin
silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan
ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään
oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan
osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa
minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.
Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa
kunniaksi.
Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja
koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä
kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen
muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen
sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa
sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi
valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin
lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko
päivänä ottaisi.
Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä,
huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät
tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä
kuvassa.
Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen
katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut
lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita
hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi
seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana,
köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana
aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä,
urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän
katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa.
Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa
pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen
olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään
vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa
ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa
kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.
Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin
hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen
kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän
oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana
omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta
sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä
varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi
tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan
vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten
mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin
katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen
ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut?
Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut,
silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli
olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt.
Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan
haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.
Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan
pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa
kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin
olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta
tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.
Magda ajatteli:
— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.
Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi
kohta:
— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi
vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.
Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen
kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi
ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää
tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken
tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä
taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa
raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin
kuin koskaan.
Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti
todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus:
Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda
tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen
käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda
tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi,
oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja
lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei
tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti,
niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään
kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin
teurastuslaitoksessa tehtiin.
Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:
— Kas kun elukkaa armahdatte.
Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja
katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea
tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman
poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua
suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta!
Vimmatuinta raatelua!
Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt
Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.
Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen
huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:
— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta
itseltäsi vielä kuullutkaan?
Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää
lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin
auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen
kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä
vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta.
Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.
Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta
pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta
kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren
kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä
pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.
Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli
myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.
Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän
pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin
saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei
tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle
pojalleen edes hyvästiä sanoa.