XXV.

Seuraavana päivänä puolisten aikaan leveni, kulovalkean nopeudella,
Aumolan lähiseutuihin huhu siitä ”elämästä”, joka sinä aamuna oli ollut
Aumolassa ja, kulkiessaan suusta suuhun, ei tuo merkillinen uutinen
suinkaan supistunut. Ensi siitä kiertäessään huhu tiesi kertoa
ankarasta torasta, joka oli ollut suusanallinen vaan; mutta koska tämä
viesti tuntui liian miedolta, lisättiin että Esa oli vetänyt vaimoansa
tukasta, joten tapaus saatiin kutakuinki draamaalliseksi. Tehdäkseen
kuvauksen tasaisemmaksi, pani joku lisäksi, että Helena oli kynsinyt
miehensä posket verisiksi. Joku soitannollinen aisti asetti sitten
kohtauksen ”fugan” tapaiseksi, kertoen, että Esa oli ajanut vaimoansa
kotahalolla maantielle asti ja vaimo oli parkunut niin, että oli hänen
parkumisensa kuulunut kahden virstan päähän.

Tämä ”lisätty ja parannettu” painos kierteli nyt oikeana makupalana ja
saapui viimemainitussa muodossaan Pilveisten luo. Ja tämän uutisen
jäljissä tuli toinen, joka vaikutti kuin räjähdyspommi rauhallisessa
leirissä, Pilveisten talossa: Takalon Elsa oli tunnustettu Valpurin
äidiksi ja tämä viimemainittu oli jo muuttanut mökkiin!

Kaiken tämän johdosta pantiin Pilveisten piika kiiruimman kautta
Luopion taloon, käskemään isäntää ja emäntää heti tulemaan Sofian luo.
Pilveisten isäntä murisi jotakin kanssakäymisestä ”semmoisten” kanssa,
vaan emäntä, joka tällä kertaa ei tosiaankaan tiennyt mitään tuosta
uutisesta, koska Luopion talo oli edempänä Aumolasta, oli hyvin
uteliaalla tuulella, arvellen, olikohan tuo eilinen asia Hannun suhteen
aikaansaanut jotakin selkkaannusta, jota ei hän juuri voinut otaksua.

Kohta oli Luopion väki saapunut Pilveisten taloon. Sofia tuli juosten
heitä vastaan, levitti kätensä ja huusi: ”Nyt on kohta maailma nurin!”
jonka uutisen kuultuaan, Luopion isäntä tarkasteli taivaanrantaa ja
huomattuaan sen olevan paikoillaan, kysyi: mitä hän tarkoitti.

”Ettekö ole vielä kuulleet?” huudahti Sofia. — ”Helena on ajettu pois
Aumolasta ja Valpuri on muuttanut Takalon mökkiin!” Hän lisäsi:
”Halolla ajettu! Ajatelkaa sitä kyytiä!”

Luopion emäntä, joka kerran nyt ei tiennyt mitään tuosta suunnattomasta
uutisesta, suvaitsi pitkällä viheltämisellä ilmoittaa ääretöntä
myötätuntoisuuttaan.

”Minun täytyy myöntää”, jatkoi Sofia, ”että Esa on menetellyt
suurimmalla lyhytjärkisyydellä tässä asiassa. Astukaat nyt sisälle —
juodaan kahvikuppi ja sitten pyydän teitä seuraamaan minua Aumolaan.
Poikani tulevaisuus on pelillä ja minä ai’on pitää oikean ’ransyynin’!”

He astuivat nyt sisään. Tapani istui toisen joenpuolisen akkunan
ääressä, (jotta ei ollut nähnyt tulijoita pihaltapäin) laittaen piitä
haravaan, Hannu makasi sängyssä, lakki päässä, selällään ja puhalteli
paksuja savupilviä piipustaan.

”Minä olen pyytänyt tänne Luopioiset, että otamme ne mukaamme”, virkkoi
Sofia sisälläoleville. ”Istukaat hyvät ystävät! Kahvi on heti
valmista”.

”Mikä kauhea tapaus!” virkkoi Luopion emäntä. ”Ja Valpuri mökin tyttö!
Kuka olisi aavistanut!”

”Nyt hänen arvonsa on mennyt!” jupisi Luopion isäntä.

”Tuhat tulimmainen!” tiuskasi Tapani, ”hulluinta on, että meidänkin
arvomme alenee, minä tarkoitan minun perheeni”.

”Älä höpise!” ärähti Sofia, ”meidän arvomme ei vielä ole alennut. Minä
asetan Esan ahtaalle”.

Näin sanottuaan hän lähti toimittamaan kahvia.

Kun kahvi oli juotu ja Tapani nurkassa oli siivonnut itsensä,
lähdettiin ulos.

”Älä unohuta sikaa ja kanoja!” huusi Sofia piialle. ”Me menemme käymään
Aumolassa”.

Kohta oltiin venheessä. Soudettiin viistoon jokea ylöspäin, ja hetken
kuluttua noustiin maalle Aumolan rannassa.

Esa tuli vastaanottamaan tulijoita ja huomasi kohta heidän
”virallisesta” katsannostaan, että jotakin oli odotettavissa; jota hän
toivoikin Valpurin suhteen.

Kun oli tultu sisälle ja istuttu hetken aikaa, aloitti Sofia
keskustelun.

”Me olemme suurimmassa määrässä hämmästyneet kuultuamme, mitä täällä on
tapahtunut. Miten sinä sovit vaimosi kanssa, se ei koske meihin. Mutta
tuo Valpurin laita on asia, joka on meissä herättänyt suurinta
tyytymättömyyttä. Me tulemme kysymään, miten nyt olet aikonut asettaa
nuorten välin”.

”Mitäpä minä sitä asettaisin!” virkkoi Esa. ”Valpuri on nyt torpan
tyttö eikä minun”.

”Niin, mutta sinun tyttönäsi hän on Hannulle luvattu”, sanoi Sofia
terävästi.

”No niin”, virkkoi Esa. ”Siitä seurannee, että lupaus ei enään ole
sitova, koska ei hän ole minun tyttöni. Sitäkö tarkoitat?”

”Minä tarkoitan”, sanoi Sofia korotetulla äänellä, ”että koska nämä
ikävät rettelöt ovat sinun matkaansaamasi, niin vaatii tavallinen
kohtuullisuuden tunto, että jotenkin parannat Valpurin aseman. Emme
kaiketi me kerjäläistytärtä miniäksemme tahdo”.

”Oletteko te siis rahan vuoksi tuon liiton solminneet?” kysyi Esa.

”Se on sama asia minkä vuoksi me olemme kihlanneet heidät, vaan
vaatimuksemme on, suoraan sanoen, koska et muka minua ymmärrä, että
laillisesti julistat Valpurin perilliseksesi. Sillä ehdolla voi kihlaus
olla pysyväinen”.

Esa koetti estää suutansa nauruun menemästä, joka koetus ainoastaan
osaksi onnistui.

”Älä ilku”, sanoi Sofia; ”tässä ovat Luopion väki vieraita miehiä. He
olivat läsnä, kun Valpuri, sinun ja Helenan lapsena, kihlattiin Hannun
kanssa. Me olemme petetyt ja vaadimme korvausta”.

”Tämä häiriö on sinun syysi Esa”, sanoi Tapani.

”Ja minä olen antanut useita lahjoja Valpurille. Ne ovat menneet kuin
Mähösen viina pitkin Kuittilan kujantietä”, virkkoi Hannu. ”Samapa tuo
kuitenkin on”, hän lisäsi; ”en minä niistä markoista ole köyhtynyt”.

”Uljaasti lausuttu!” sanoi Esa. ”Nuori mies kuvaa itsensä noilla
sanoilla”.

”Ja sinä kuvaat, Esa, itsesi tuolla käytöksellä”, sanoi Sofia.

”Sen myönnän”, virkkoi Esa, ”Mutta mitä riitelemme? Valpuri on torpan
tyttö nyt ja köyhä; te ette köyhää tahdo miniäksenne; siis päätös on:
kihlaus puretaan. Tai mitä arvelee Luopion isäntä?”

”Tietysti, tietysti se puretaan”, sanoi Luopion isäntä.

”Niin, niin, se puretaan”, sanoi Luopion emäntä, kun Esa loi häneen
kysyvän silmäyksen. ”Kun ei Esa tee testamenttia eikä Sofia anna
jälkeen, niin kauppa puretaan”.

”Eipä Luopion väestäkään paljon apua ole”, virkkoi Sofia vihasta
värisevällä äänellä, ”kun tositarve tulee. — Ette siis katso Esan
velvoitetuksi tekemään perintökirjaa tai muutoin korvaamaan meitä?”
jatkoi hän.

”No, ei kaiketi Esa ole syynä tähän muutokseen”, virkkoi Luopion
isäntä, sylkäisten ja raapien tulta tikkulaatikon kyljestä.

”Eikö?” huusi Sofia. — ”Oi, kuinka tyhmä ajatus! Tyhmä! tyhmä!”

”Miksi näin tyhmiä otit mukaasi!” virkkoi Luopion emäntä suloisimmalla
äänellään.

”Älkää suukoilko äidilleni”, mörähti Hannu, samassa kuiskaten
äidilleen: ”miksi otitte mukaanne tuon juorupussin?”

”Kiitos neuvostasi!” sanoi Luopion emäntä vielä suloisemmalla äänellä
Hannulle. ”Hän on niin kuumaverinen, tuo nuori mies”, virkkoi hän
sitten Esalle, ”että hän eilen vuodatti omaa vertansa ja verinen puukko
kädessä juoksi kuin pahantekijä ohitseni, kuin uhrinauta. — Kaunis
poika!”

”Ja minun sattui näkemään pitäjän ensimäinen juorupussi”, sanoi Hannu,
vihasta väristen.

”Hannu, Hannu!” nuhteli Sofia poikaansa.

”Niin, sinut näki kylän ensimäinen juorupussi ja juorupussin piika”,
virkkoi yhäti suloisella äänellä Luopion emäntä. ”Ja he näkivät, kuinka
Inkalan Juho vaivaloisesti astui kotiaan, koska olit puukolla häneltä
kuvetta vihlonut. Siitä voidaan ehkä vielä puhua jossakin muussa
paikassa”.

”Me lähdemme pois tämmöisestä seurasta”, virkkoi Sofia.

”Ja me jäämme tänne”, virkkoi Luopion emäntä puolittain laulamalla.
”Kiitos hyvästä seurasta, Sofia, ja kiitos lohesta!”

”Minä julistan kihlauksen poikamme ja Takalon Valpurin välillä
puretuksi”, saarnasi Sofia ovelta.

”Ja minä samoin!” virkkoi Tapani, pukaten edellään vaimonsa ulos.

”Hyvästi, roskajoukko!” huusi Hannu.

”Hyvästi kultani, pese puukkosi!” vastasi Luopion emäntä suloisesti
soivalla äänellään. ”Kaunis poika! Dobra nuori mies!”

”Näin onnettomasti päättyi Pilveisten retki Aumolaan”, naurahti Luopion
isäntä.

”Monasti sinä saat nousta ja laskea ennenkuin Aumolan ovia avaamme!”
virkkoi Sofia tultuaan ulos ja katsellen ilta-aurinkoa, meloili venheen
perässä, joutuakseen pikemmin ulohtaalle tuosta pahasta paikasta.

”Ja minun uneni tämän hullun kaupan matkaansai!” jupisi Tapani.

”Ole huoleti”, virkkoi Sofia, ”unettasiki se olisi tapahtunut. Sitä en
tahdo salata”. — Hetken päästä hän lausui: ”Mutta sinä Hannu nyt ehkä
saat käräjäjutun niskoillesi! Se kyykäärme lie sitä tarkoittanut, kun
sanoi: ’voidaan puhua jossakin toisessa paikassa’”.

”Tätä poikaa ei viedä käräjiin!” sanoi Hannu kopeasti. Venhe töksähti
samassa rantaan ja sekavilla tunteilla kiipesivät Pilveiset ylös
törmää, täynnänsä kiukkua kaikkia vastaan ylipäänsä ja Esaa sekä
Luopion emäntää vastaan erittäinkin.