XI.
Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa
lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta
meni kumminkin, ajatellen, että ”käytyähän sen näkee.” — Kun Simo
oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta
työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin
sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään
tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää
pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin
Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa
hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa.
Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että
ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. ”Jos minulla” ... sanoi
hän ... ”on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa
saatavaa.” Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja
antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat
takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.
Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei
ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä
meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa.
Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että
jäätämyöten päästään paraiten ”obessikkain” huomaamatta. Sen vuoksi he
eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen
kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin
kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän
aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä.
Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti
vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria,
toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin
varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti.
— Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo
juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin
sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa,
paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse,
vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla
pääsneensä Kronstadt’iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan
päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa
turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja
antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.
Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista
päin ajavan kaksi ratsastajaa. ”Nyt ne pirut tulevat” ... hän kohta
huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi
ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman
selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä
ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää
suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja
senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien
kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää
ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä,
”obessikkoja”, olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he
miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä
kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi
ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan
sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi
ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. ”Nyt
ovat hevoset ja kuormat meidän”, huusi yksi ”obessikka”. Kaksi hyppäsi
heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä
aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan,
että muutamia hevosia ”obessikat” pysäyttivät, seisauttivat he kaikki
hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi
”obessikkaa”, jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä
päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa
päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun
”obessikat” rupesivat rekeen nousemaan. ”Obessikat” kyllä koettelivat
pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että
olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin ”obessikat” tulivat
näiden ensimmäisten avuksi.
— ”Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja
päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien
luo” ... komensi Simo.
Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi
ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: ”vai
että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p——leet
opetamme.” — Kun ”obessikat” huomasivat semmoisen lauman juoksevan
päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet,
vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa
ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän
edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa
tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: ”nääkös
p——leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät”, ja samassa juoksi vähän
syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin
sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät
toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä
”obessikat” aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan
tahtoivat. ”Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä
tämän yötä pyörittelette ... aa ’mossainiekat’” — ärjyivät he
”obessikoille”. — ”Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden
teidät otetaan kiinni” ... sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.
— ”Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa
joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista” ... huusi Simo,
pidellen kiinni yhtä ”obessikkaa.”
— ”Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään
syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin” .. sanoi eräs miehistä. —
”Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme
heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä
jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat
kaulaansa.”
Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan,
ett’ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli
miehissä hakattu sanotut avannot. — ”Pää alaspäin lykätään riiviöt
avantoon” ... komensi taas Simo.
Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he
olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan
niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt
he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän
mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa,
kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta
neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja
lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta
ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko
tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien
rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat,
että: ”päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla
puhumattakin tästä asiasta.”
— ”No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku
rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan
myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista,
eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään.”
Miehissä pistivät he sitte ”obessikat” kainaloitaan myöten avantoon ja
pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät
laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen
Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.
Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin
vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti
mille tupakkaa, mille ”tshaijua” mille mitäkin pientä tavarata.
Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan
kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät
vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten.
Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään.
Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan
pimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä ”tshaijut” ja pienet
”norssu” kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja
kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. —
Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: ”koska olette
semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä” ... ja hyppäsi samassa
kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se
Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten ”pesnin”
tapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle,
niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja
matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos
sattuisi vaara tarjolle.
— ”Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni” ... sanoi hän ... ”tässä ei
mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi
niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: ’hei pojat!’
niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni.
Ja sitte älkää vähällä heittäkö ... ymmärrättekös nyt?” — —
”Ymmärretään.” — vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä
ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä
jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat
vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli
monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat
muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi
Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli
päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi
kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein
aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään,
Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet,
komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.
Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä
notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä
eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja
mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin
päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa
karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin
olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle.
Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi
suoraan Simon kuorman päälle. — ”Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle.
Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri” ... sanoi mies ja
alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.
— ”Ei tästä niin hevillä lähdetä” ... sanoi Simo, otti miestä
vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset
astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa
kuormansa päällä.
— ”Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä
että minä olen tullimiehiä” ... sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria
toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa
ryntäistä.
— ”Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä
kolistajille” ... sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia
rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle, Sitte hän
vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän koroilla;
sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. —
Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.
— ”Ajakaa nyt h——vetissä joutuin! Viskaalin p——leet ovat täällä
vahdissa. Yks’ kupertui jo tuonne tien viereen” ... huusi Simo
tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.
Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata
hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet.
Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Vaan kun tuli
sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää
jaksaneetkaan samaa kyyttä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa
hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä jo
mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme
miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman
päältä maahan.
— ”Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!” ... huusi Simo kohta, kun vaan
näki viskaalien juoksevan metsästä, Samassa juoksivat miehetkin ase
kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi
vahtimestari mylläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni.
Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien
päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkänään ryntääjiin ja he
jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja
hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se
vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä
hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen, kankineen ja
kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt
ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä
näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne
sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs
vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin
yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.
Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat viimeinkin
vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii.
He rupesivat huutamaan ”upsyninksman’ia” tulemaan toisten miesten
kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun
”kontrapantsiksi” kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa,
niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Viimeisenä liehui Simo
puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin
voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta
korpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen
hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni
ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin
mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan, yhdeltä oli jalat ja
sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä
suurempia verihaavoja. — — —
Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä
oli sattunut yhteen joukkoon. Ne juoksivat edeltäpäin maantienviereen
piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset
hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —
Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt
jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte
olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki
haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa,
mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi
sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun
verijäähän, Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöhkäleeksi;
hiuksia ei tuntunut ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja
ruumiinrakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo
vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä,
mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä.
Viimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän
huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta pilkoitsi
tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan
edessä.
Torpan väki oli juuri noussut makaamasta, isäntä halkoi pärehalkoja
”pirkaleiksi” pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä
kohennellen tulta pienen ”kiperänokkasensa” alla. Kolme lasta, jotka
eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä ”pirkaleiden”
vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille
silkkiä kiskomaan. Vanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä
laidalla, kököttäen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.
Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.
Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.
Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. ”Laskekaa hyvät
ihmiset lämmittelemään” ... sanoi Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä
ja kopisti hieman ovea.
— ”Kuka sinä olet” ... kysyi emäntä.
— ”Voi! ... voi! voi! voi! Laskekaa, vellukat, sisään. Viskaalit
minun tappavat ... voi! voi, voi!” ... vaikeroi Simo.
— ”Laske tupaan, olkoon hän kuka tahansa” .. käski isäntä.
Silloin emäntä aukasikin oven.
— ”Voi! ... voi! voi! voi! Viskaalit tappavat” ... voivotteli Simo ja
tulla hoiperteli tupaan.
— ”Hui!! uh! ... nyt syöp’ ... voi! voi!” kirkuivat lapset ja
vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon.
Vähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti
tupaan.
— ”Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?” ... kysyi
isäntä Simolta. Vaan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: ”voi! ... voi!
voi! viskaalit tappavat minun, voi! ... voi! voi!” ... ja sitte vaipui
pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.
Torpan väki kyllä arvasi Simon sanoista, missä löylyssä hän oli ollut.
— Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä.
Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja
raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte
kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Vielä
kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai
hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän tuntua veren
liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet
kalmankalpeat.
Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen
kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.
— ”Voi raukkaa!... Pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin... Kyllä
tämä kohta kuolee” ... sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista
kolpitsalle.
— ”Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa” ... sanoi äijä.
Siinä loikoi Simo koko sen jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno
hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana yönä
alkoi veri punottaa poskissa. Veren liikunto eneni enenemistään,
ruumis kuumeni jokapaikasta ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä
oli pippuriviinaa pullossa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia
nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui
rauhallisemmin.
Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata
torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella
ja rakkaudella. Viikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän
alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata
köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää
saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa,
luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re’essä niin
kauvan, vaan kun Simo yhtämittaa pyysi häntä itseään saattamaan, niin
viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä
lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään
reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen
vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Vaatteilla
ja heinillä he peittivät Simon, ett’ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä
hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella
matkalle.
Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan
turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin
vuodattaneet. Varmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden
tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka
vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä
totena vähän aikaa, että ”obessikat” olivat Simon ampuneet kuoliaaksi
Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma,
että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja
lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin. Pikku Simo oli jo
viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikissä.
Jopa hän tiesi senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä
sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo
käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin
Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett’ei Hessulla muka sitte olekaan
sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta
isä viipyi... Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet.
Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa
jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.
Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin ”lesantkalla.” He
olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja
haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa
vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa
läävästä lehmiä illastamasta ja istuutui perä-ikkunan viereen ja katsoi
siitä ulos.
— ”Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä
reslare’ellä” ... sanoi Helka.
Samassa korahtivat re’en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse
pihaan.
— ”Nyt tuli isä” ... huusivat yht’aikaa lapset, kun kuulivat
hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.
— ”Ei olekaan isä ... ei tuo ole meidän hevonenkaan ... kuka hän
lienee” ... tuumasivat lapset.
Mies tuli tupaan ja kysyi: ”Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi
nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re’essäni hyvin sairaana.”
— ”Voi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut” ... huusi Helka itkussa
suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he
näkivät äitinsä itkevän re’en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan
virteen. — Renki ja piika tulivat Helalle ja torpan miehelle avuksi ja
yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.
Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon
huonommaksi, ett’ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi
Helalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti
koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät
anna ihmisten rauhassa kulkea omilla asioillaan.
Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli
mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs ne
kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla
mielellä lastansa, että ”toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin
sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein ’risintkoiden’ kanssa. Sitte
hän tuopi vehnäistä, ’litenslöitä’ [’Litenslöitä’ sana johtuu
venäläisestä sanasta. Tarkoittaa makeisia, konvehtia.] ja kaikkea
meille ... ja sitte kun me syömme vehnästä niin... Nyt hänellä ei ollut
aikaa ostaa.” — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta
palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies
ajamaan kotiansa kohti.