Ei sijoitettavia paikkoja.
Paikat kappaleessa

Ladataan paikkoja...




    XI.

    Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa
    lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta
    meni kumminkin, ajatellen, että ”käytyähän sen näkee.” — Kun Simo
    oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta
    työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin
    sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään
    tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää
    pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin
    Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa
    hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa.
    Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että
    ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. ”Jos minulla” ... sanoi
    hän ... ”on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa
    saatavaa.” Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja
    antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat
    takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.

    Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei
    ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä
    meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa.
    Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että
    jäätämyöten päästään paraiten ”obessikkain” huomaamatta. Sen vuoksi he
    eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen
    kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin
    kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän
    aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä.
    Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti
    vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria,
    toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin
    varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti.
    — Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo
    juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin
    sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa,
    paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse,
    vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla
    pääsneensä Kronstadt’iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan
    päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa
    turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja
    antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.

    Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista
    päin ajavan kaksi ratsastajaa. ”Nyt ne pirut tulevat” ... hän kohta
    huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi
    ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman
    selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä
    ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää
    suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja
    senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien
    kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää
    ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä,
    ”obessikkoja”, olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he
    miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä
    kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi
    ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan
    sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi
    ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. ”Nyt
    ovat hevoset ja kuormat meidän”, huusi yksi ”obessikka”. Kaksi hyppäsi
    heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä
    aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan,
    että muutamia hevosia ”obessikat” pysäyttivät, seisauttivat he kaikki
    hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi
    ”obessikkaa”, jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä
    päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa
    päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun
    ”obessikat” rupesivat rekeen nousemaan. ”Obessikat” kyllä koettelivat
    pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että
    olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin ”obessikat” tulivat
    näiden ensimmäisten avuksi.

    — ”Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja
    päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien
    luo” ... komensi Simo.

    Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi
    ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: ”vai
    että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p——leet
    opetamme.” — Kun ”obessikat” huomasivat semmoisen lauman juoksevan
    päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet,
    vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa
    ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän
    edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa
    tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: ”nääkös
    p——leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät”, ja samassa juoksi vähän
    syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin
    sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät
    toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä
    ”obessikat” aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan
    tahtoivat. ”Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä
    tämän yötä pyörittelette ... aa ’mossainiekat’” — ärjyivät he
    ”obessikoille”. — ”Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden
    teidät otetaan kiinni” ... sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.

    — ”Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa
    joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista” ... huusi Simo,
    pidellen kiinni yhtä ”obessikkaa.”

    — ”Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään
    syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin” .. sanoi eräs miehistä. —
    ”Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme
    heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä
    jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat
    kaulaansa.”

    Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan,
    ett’ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli
    miehissä hakattu sanotut avannot. — ”Pää alaspäin lykätään riiviöt
    avantoon” ... komensi taas Simo.

    Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he
    olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan
    niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt
    he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän
    mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa,
    kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta
    neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja
    lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta
    ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko
    tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien
    rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat,
    että: ”päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla
    puhumattakin tästä asiasta.”

    — ”No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku
    rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan
    myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista,
    eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään.”

    Miehissä pistivät he sitte ”obessikat” kainaloitaan myöten avantoon ja
    pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät
    laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen
    Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.

    Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin
    vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti
    mille tupakkaa, mille ”tshaijua” mille mitäkin pientä tavarata.

    Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan
    kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät
    vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten.
    Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään.
    Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan
    pimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä ”tshaijut” ja pienet
    ”norssu” kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja
    kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. —
    Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: ”koska olette
    semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä” ... ja hyppäsi samassa
    kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se
    Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten ”pesnin”
    tapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle,
    niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja
    matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos
    sattuisi vaara tarjolle.

    — ”Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni” ... sanoi hän ... ”tässä ei
    mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi
    niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: ’hei pojat!’
    niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni.
    Ja sitte älkää vähällä heittäkö ... ymmärrättekös nyt?” — —
    ”Ymmärretään.” — vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä
    ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä
    jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat
    vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli
    monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat
    muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi
    Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli
    päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi
    kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein
    aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään,
    Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet,
    komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.

    Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä
    notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä
    eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja
    mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin
    päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa
    karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin
    olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle.
    Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi
    suoraan Simon kuorman päälle. — ”Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle.
    Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri” ... sanoi mies ja
    alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.

    — ”Ei tästä niin hevillä lähdetä” ... sanoi Simo, otti miestä
    vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset
    astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa
    kuormansa päällä.

    — ”Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä
    että minä olen tullimiehiä” ... sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria
    toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa
    ryntäistä.

    — ”Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä
    kolistajille” ... sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia
    rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle, Sitte hän
    vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän koroilla;
    sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. —
    Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.

    — ”Ajakaa nyt h——vetissä joutuin! Viskaalin p——leet ovat täällä
    vahdissa. Yks’ kupertui jo tuonne tien viereen” ... huusi Simo
    tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.

    Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata
    hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet.
    Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Vaan kun tuli
    sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää
    jaksaneetkaan samaa kyyttä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa
    hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä jo
    mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme
    miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman
    päältä maahan.

    — ”Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!” ... huusi Simo kohta, kun vaan
    näki viskaalien juoksevan metsästä, Samassa juoksivat miehetkin ase
    kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi
    vahtimestari mylläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni.
    Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien
    päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkänään ryntääjiin ja he
    jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja
    hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se
    vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä
    hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen, kankineen ja
    kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt
    ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä
    näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne
    sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs
    vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin
    yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.

    Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat viimeinkin
    vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii.
    He rupesivat huutamaan ”upsyninksman’ia” tulemaan toisten miesten
    kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun
    ”kontrapantsiksi” kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa,
    niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Viimeisenä liehui Simo
    puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin
    voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta
    korpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen
    hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni
    ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin
    mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan, yhdeltä oli jalat ja
    sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä
    suurempia verihaavoja. — — —

    Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä
    oli sattunut yhteen joukkoon. Ne juoksivat edeltäpäin maantienviereen
    piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset
    hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —

    Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt
    jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte
    olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki
    haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa,
    mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi
    sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun
    verijäähän, Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöhkäleeksi;
    hiuksia ei tuntunut ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja
    ruumiinrakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo
    vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä,
    mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä.
    Viimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän
    huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta pilkoitsi
    tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan
    edessä.

    Torpan väki oli juuri noussut makaamasta, isäntä halkoi pärehalkoja
    ”pirkaleiksi” pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä
    kohennellen tulta pienen ”kiperänokkasensa” alla. Kolme lasta, jotka
    eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä ”pirkaleiden”
    vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille
    silkkiä kiskomaan. Vanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä
    laidalla, kököttäen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.

    Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.
    Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.

    Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. ”Laskekaa hyvät
    ihmiset lämmittelemään” ... sanoi Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä
    ja kopisti hieman ovea.

    — ”Kuka sinä olet” ... kysyi emäntä.

    — ”Voi! ... voi! voi! voi! Laskekaa, vellukat, sisään. Viskaalit
    minun tappavat ... voi! voi, voi!” ... vaikeroi Simo.

    — ”Laske tupaan, olkoon hän kuka tahansa” .. käski isäntä.

    Silloin emäntä aukasikin oven.

    — ”Voi! ... voi! voi! voi! Viskaalit tappavat” ... voivotteli Simo ja
    tulla hoiperteli tupaan.

    — ”Hui!! uh! ... nyt syöp’ ... voi! voi!” kirkuivat lapset ja
    vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon.
    Vähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti
    tupaan.

    — ”Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?” ... kysyi
    isäntä Simolta. Vaan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: ”voi! ... voi!
    voi! viskaalit tappavat minun, voi! ... voi! voi!” ... ja sitte vaipui
    pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.

    Torpan väki kyllä arvasi Simon sanoista, missä löylyssä hän oli ollut.
    — Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä.
    Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja
    raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte
    kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Vielä
    kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai
    hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän tuntua veren
    liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet
    kalmankalpeat.

    Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen
    kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.

    — ”Voi raukkaa!... Pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin... Kyllä
    tämä kohta kuolee” ... sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista
    kolpitsalle.

    — ”Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa” ... sanoi äijä.

    Siinä loikoi Simo koko sen jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno
    hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana yönä
    alkoi veri punottaa poskissa. Veren liikunto eneni enenemistään,
    ruumis kuumeni jokapaikasta ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä
    oli pippuriviinaa pullossa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia
    nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui
    rauhallisemmin.

    Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata
    torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella
    ja rakkaudella. Viikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän
    alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata
    köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää
    saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa,
    luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re’essä niin
    kauvan, vaan kun Simo yhtämittaa pyysi häntä itseään saattamaan, niin
    viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä
    lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään
    reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen
    vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Vaatteilla
    ja heinillä he peittivät Simon, ett’ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä
    hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella
    matkalle.

    Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan
    turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin
    vuodattaneet. Varmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden
    tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka
    vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä
    totena vähän aikaa, että ”obessikat” olivat Simon ampuneet kuoliaaksi
    Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma,
    että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja
    lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin. Pikku Simo oli jo
    viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikissä.
    Jopa hän tiesi senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä
    sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo
    käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin
    Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett’ei Hessulla muka sitte olekaan
    sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta
    isä viipyi... Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet.
    Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa
    jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.

    Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin ”lesantkalla.” He
    olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja
    haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa
    vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa
    läävästä lehmiä illastamasta ja istuutui perä-ikkunan viereen ja katsoi
    siitä ulos.

    — ”Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä
    reslare’ellä” ... sanoi Helka.

    Samassa korahtivat re’en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse
    pihaan.

    — ”Nyt tuli isä” ... huusivat yht’aikaa lapset, kun kuulivat
    hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.

    — ”Ei olekaan isä ... ei tuo ole meidän hevonenkaan ... kuka hän
    lienee” ... tuumasivat lapset.

    Mies tuli tupaan ja kysyi: ”Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi
    nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re’essäni hyvin sairaana.”

    — ”Voi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut” ... huusi Helka itkussa
    suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he
    näkivät äitinsä itkevän re’en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan
    virteen. — Renki ja piika tulivat Helalle ja torpan miehelle avuksi ja
    yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.

    Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon
    huonommaksi, ett’ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi
    Helalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti
    koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät
    anna ihmisten rauhassa kulkea omilla asioillaan.

    Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli
    mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs ne
    kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla
    mielellä lastansa, että ”toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin
    sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein ’risintkoiden’ kanssa. Sitte
    hän tuopi vehnäistä, ’litenslöitä’ [’Litenslöitä’ sana johtuu
    venäläisestä sanasta. Tarkoittaa makeisia, konvehtia.] ja kaikkea
    meille ... ja sitte kun me syömme vehnästä niin... Nyt hänellä ei ollut
    aikaa ostaa.” — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta
    palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies
    ajamaan kotiansa kohti.