I.

Se oli hirveätä pyykkiä se, kun Oja-Pappalan akat jouluksi tuvan
lattiata pesivät. Tätä ennen oli se tehty Mikkeliksi ja silloin oli
siitä saatu niin tarpeeksensa, ettei haviteltukaan sitä uudistamaan
ennen kuin jouluksi. Tällä välin oli siihen ehtinyt takertua yhtä ja
toista, jota saattoi sanoa liaksi. Vaan kylläpä se nyt saikin
selkäänsä, lika! Ensin aamupäivällä pesimellä hangattiin pöydät, penkit
ja kaapit, sekä vedettiin niistä esiin ja kelpaamattomana lattiaan
heitettiin kaikellaista pikkutavaraa, sekoitusta ruuan tähteistä, joita
pitkin vuotta oli kertynyt ja säiliöistä varissut. Littu mokoma
(nuorempi piika) uskalsi nenänsä vetää sikkaraan kun tähteet muka
nenään tulivat. Mutta Hetu, joka oli vanhempi ihminen, sanoi, ettei
sitä ihminen saa olla niin turhan fiini.

Muut puhdistelemiset olivat vain pikkuasioita lattianpesun rinnalla. Se
kysyi voimia, oikein jättiläisponnistuksia. Talon kankeimmat luutakynät
oli säästetty tätä varten. Nyt niihin lyötiin paksut varret ja
varustauduttiin ikään kuin karhuntappoon.

Mutta ei uskallettu luottaa yksinään luutakynäin ja veden puhdistavaan
vaikutukseen, vaan saavillinen karkeata hiekkaa hankittiin avuksi.
Lattia hiekoitettiin ja kasteltiin ylt’yleensä. Akat riisuivat
alusvaatteille, siunasivat itsensä ja pesu alkoi. Eikä siihen monta
vetämää tarvittu, ennenkuin hiki kuumana virtasi pitkin jokaisen
kasvoja ja selkää, niin emännän kuin piikainkin. Puhdasta jälkeä teki
luutain voimakas kulku. Joulun tulo ja puhtauden hauska toivo lisäsivät
naisten intoa ja voimaa ponnistamaan. Ei joudettu paljon puhella eikä
kieltä piestä, mutta sitä enemmin ajateltiin sitä, että paljon se
siivonteko maksaa ... ei viitsisi joka päivä lattioita pestä!

Mies-raukat! Jos olisivat tienneet — metsässä kun olivat — edes
aavistaa sitä vihuria, mikä kotona akkain puolelta kohtaa, kun lumisin
jaloin, aivan jokapäiväisiä ajatellen, tupaan menevät. Mutta eiväthän
he sitä olleet mieleensä panneet, vaikka joka kerta, kun tuvan lattia
oli pesty, olivat samaa saaneet kärsiä. Ja todenteolla olisi akkoja
oikein hämmästyttänyt jos miehet kerrankin olisivat muistaneet itseänsä
lumesta siistiä, kun pestyyn tupaan tulevat. Harmiksi olisi melkein
käynyt, jos ei sellaisen saunan päälle olisi edes saanut miehille antaa
aika ripitystä ja luetella syntirekisteriä, jossa mustimpina mörköinä
tupakansylki, piipunperät, lumiset jalat y.m. Se oli aina hupaista ja
hauskaa riitaa. Miehet sanoivat, että akat ne oikeastaan ovatkin, jotka
lattian likaavat; riideltiin kahden puolen ja naurettiin.

Tämä akkoja nytkin kiihotti ja puhdasta koetettiin saada miesten
kotiintuloksi.

Jo näkyi puu melkein kaikkialla lattiassa ja viruttelemaan ruvettiin.
Huoahdettiin keveämmästi ja alettiin jutella.

                                                  ⸻

”Laiskuutta, laiskuutta, pelkkää laiskuutta, kun ette nyt tuon vertaa
viitsisi... Hupaistahan se olisi itsellennekin. Vaikka mitähän ne tämän
aikaiset muusta välittävät kuin kylän juoksusta”, pauhasi emäntä
piioille puoli tosissaan, kun eivät luvanneet ”juhlaristiä” tehdä.

”Laiskuutta”, matki Littu, ”ei se mitään laiskuutta ole, mutta kuka nyt
viitsii tähän aikaan enää niin turhanaikaisia... Mukulat sellaisia.”

”Ei se olekaan mikään mukulain tehtävä!” puolusti emäntä, ”se saakin
olla vain hyvin kynsistä ja järjestä taattu, joka siihen pystyy. Tuskin
vain Lissulta tulis mitään... Hessa tuota nyt saattais, on ehkä
nähnyt.”

”Johan niitä nyt on nähty!” Littu väänsi huultansa halveksien. ”Vieläpä
Lalu, jota ei nyt nähnytkään olisi!”

”Ei, kuule, Liisa, eivät ne tämän aikaiset ole mitään, joita sinä olet
nähnyt ... lapset niitä tähän aikaan tekevätkin, mutta ei ne ole liioin
mitään. Siihen aikaan, kun me kaikin (emäntä tarkoitti veljiään ja
siskojaan) olimme vielä kotona mukulana, oltiin aina jouluna kestissä
Käpylän sedän kotona. Olisit nähnyt ... siellä sitä vasta oli juhlaa!
Kahisevia ruis-olkia oli aina lattialle levitettynä ... ja juhlaristi,
olisit sen nähnyt! katosta lattiaan melkein ulettui ... ja niin
monenvärisistä oljista kun se oli! Ei sellaista ristiä kyennyt
siihenkään aikaan puoletkaan tekemään, kuin sedän emäntävainaja. —
Jumalani! kun kaikki ovat jo vainajia; kaikki muut todessa, minä yksin
valheessa. Hän oli hupainen ihminen. En minäkään ole yhtään niin
hupaista joulua viettänyt sitten, kun siellä kestissä kulkemasta
lakattiin ja aika-ihmisiksi tultiin.”

”Kumma ettei olkia enää pidetä lattiassa”, rupesi Tiina ihmettelemään.
”Minäkin muistan vielä, kun Riittalan torpassa tapasi joulusin vielä
olla, kun ei muualla missään enää niitä näkynyt.”

”Mutta kyllä kait se oli sikamaista, kun olkia pidettiin lattiassa
jouluna!” nauroi Littu.

”Älä luule. Sepä vasta olikin sopivaa; minäkin olisin vielä joskus
leikin vuoksi pannut, mutta ei isäntä ole antanut lupaa. Tule Littu
vielä vähäsen hinkkaamaan tuosta, minä heitän vettä.”

Littu meni ja pyhkieli luudalla, niin että risut lentelivät.

”Se langalla kulkukin”, jatkoi Hessa pakinaa toisessa loukossa, lattiaa
vedellä virutellen, ”sekin on niin hävinnyt, että ainoastaan pikkupojat
enää sitä varten kyliä kiertävät.”

”Niin se on, ei nyt jouluna tiedetäkään kuin viinasta. — Eiköhän se
nyt jo riitä, Littu, näyttääpä olevan jo valkonen. Ota nyt ja pyyhi
vesi tuonne muurin viereen, kyllä se sieltä pääsee valumaan, kun tein
sinne reiän.”

Lattian lopullista huuhtomista jatkettiin nyt niin innolla että pakina
joulusta keskeytyi. Mutta emäntä otti juhlaristin uudelleen puheeksi.
Kehui, että hän oli sen useinkin tehnyt itse ja toisinaan piiat. Mutta
ei nyt ollut itsellänsä aikaa ja ettei hän olisi muita pyytänyt
nytkään, jos vain olisi ollut aikaa, mutta kun ei ollut. Hänen
mielestään ei joulu muuten joululta tuntunutkaan, jos ei edes jotain
näkyväistä merkkiä ollut, esimerkiksi sellaista kuin juhlaristi.

Turhaan eivät nämät puheet menneetkään: piiat vihdoinkin todella
lupasivat ryhtyä juhlaristin tekoon, kuitenkin enemmän halusta tehdä
emännälle mieliksi, kuin uskoen itse sen juhlistavaan voimaan.

Ehtoolla sitä ruvettiin tekemään, kun suuri kantovalkea paloi takassa
ja teki mieliin kodikkaan vaikutuksen. Suoria ruisolkia leikeltiin
sieviksi puikoiksi ja niitä värjäeltiin aneliiniväreillä. Puikkojen
läpi pujoteltiin lanka ja muodosteltiin kaiken näköisiä särmiöitä,
suurempia ja pienempiä, jotka jollain tavalla järjestettyinä
ripustettiin kattoon. Kratu- ja maalipapereista valmistettiin ristin
hetaleihin kukkasia.

Ei tämä hetaleinen koriste mikään risti ollut, pikemmin sitä olisi
saattanut ruunuksikin sanoa. Eikä sitä yhdessä illassa valmiiksi saatu,
sillä siinä olikin liiemman työtä kuin Littu oli luullut ja Hessa olisi
viitsinyt tehdä. Mutta sellaista työtä sopi vielä aattoehtoolla jatkaa.

Tehtäviä oli muutenkin aattopäivälle kasautunut kaikellaisia, niin että
päivä täytyi jo tavattoman aikaisin alottaa.

Jo puoli kahden ajoissa renki Jussi ja poika Jaska ylisängystä alas
hiipivät, aikoen muilta salaa lähteä heinään. Mutta ei auttanut,
hereillään oli emäntäkin. ”Aikuisiapa pojat nyt ovatkin”, hän virkkoi.
”Entä äiti on kuullut”, äännähti Jaska. Tuntui oikein harmilliselta ja
varhaisen lähdön into haihtui, kun ei salaisesti päässytkään lähtemään.

Vaikka tämän kautta syntyikin hienoa melua, niin isäntää ei se olisi
ollut kuitenkaan tarpeeksi hereille saamaan. Mutta asiat vaativat, että
hänetkin piti saada pystöön. ”Nouse kaupunkiin!” sanoi emäntä ja
tuuppasi kylkeen.

Monien venyttelemisten perästä isäntä vihdoin kämpäsi lattialle, kun
oli pojilta saanut varman vakuutuksen, että kello jo kolmattaan kävi.
Ei ollut ukko ensinkään joulutuulella. Kovin tuntui rasittavalta
yösydännä, niin hirmuisen varhain, matkaan lähteä. Oli kauhean
kylmäkin, oikein tahtoi jäätyä silmistä juokseva vesi tallissa
käydessä, miten sitte kaupunkimatkalla! Tuvassa oli herttaisen lämmin
ja makaajat kuorsasivat niin makealla nuotilla, kiusalla kuorsasivat.
Isännän pisti vihaksi. Kun olisikin saanut käydä vain heinässä, kuten
toisetkin, niin olisi se ollut jotain... Eihän siellä viivykään kuin
3 tuntia korkeintaan. Penkille loikomaan näkyivät pojat vetäytyneen,
kun liian varhaista oli omastakin mielestä.

Jo toivoi isäntä, että olisi vielä edes yksi päivä jälellä joulun
tuloon, niin sopisi kaupunkiin menoa lykätä. Mutta eihän se nyt käynyt
päisin. Joulu tuli, eikä ollut viinanmärkää kotona, jos ei tahtonut
lukuun ottaa kamferttiviina-nokkaa, jolla emäntä ilmanmuutosten edellä
sääriänsä voiteli.

Tämän tiesi ja muisti isäntä varsin hyvin, ja tallissa käydessään
mutisi itsekseen:

”Olisikin ollut nyt edes yksikin kunnon ryyppy, niin se olisi ollut
jotain ... olisi saanut siitä vähän parempaa kuraasia. Mutta mistä
otti!”

Vähäisen sentään isännän apea mieli virkistyi, kun tallista tupaan
tullessaan näki, että emäntä käskyä odottamatta oli noussut ja pannut
kahvipannun tulelle. Muijan rakkaus miestä virkisti. Ja kun oli
kupillisen juoduksi saanut, oli kuin toisilla vesillä pesty. Pojat
vielä menivät hevosen asettamaan, ettei sitäkään tarvinnut itse tehdä,
— sai vain kinttaat kädessä ulos mennä. Ukko tuli niin tyytyväiselle
mielelle, että tuvasta lähtiessään vähän viheltelikin. Jaskan sydän
sätkähti riemusta, kun tuon kuuli. Oikeinhan hänen sopii nyt pyytää
vaikka mitä tuomaan.

”Tuokaa isä mulle mäkivyöt”, hän virkahti ja henkeänsä pidätellen
odotti mitä vastataan.

”Noo”, sanoi isä, ”kyllämähän katson”.

Äänestä päätti Jaska, että hyvässä toivossa sopii olla. Pitää kiusata
vielä, ettei kovin huonoja toisi!

”Tuokaa vähän hyvänmoiset, isä.”

Isän ei ollut tapana paljon turhia pälpättää, eikä hän tuohonkaan
mitään vastannut. Poikako isälle komenteeraamaan kelpaa, minkälaisetkin
ne pitää olla!

Jo kello 4-ajoissa oli Oja-Pappalassa jokainen jalka kenkinyt aaton
kaivattua vastaanottoa varten.

Talon nuoremmat perilliset, joiden iät olivat 6, 8 ja 11 vuotta, sekä
nimet nuorimmasta vanhimpaan: Hemmu, Ville ja Ellu, tunkeilivat
paitasillaan takan luona.

”Mitähän ne kakaratkin siinä nyt jo ylhäällä kukkuvat!” tiuskui Littu
kyllitellen, kun pojat häiritsivät muka hänen askareitaan. Pojat
riitelivät vastaan, mutta tulivat sen verran tolkulle, että pukivat
vaatteet päällensä. Hemmu haki loukkokaapista punaiseksi värjätyn
sianrakon. Nyt toisetkin sen muistivat, kun Hemmulla näkivät. Siis
yhteinen ryntäys Hemmun niskaan. Vaan lujasti piti tämä puoliaan:
kyyristyi penkinloukkoon kaluansa suojellen ja äitiä huutaen. Toiset jo
pelosta hellittivät takin kauluksesta nykimästä, ennenkuin äiti
ehtikään joukkoon huutamaan ja pieksua lattiaan lyömään. Yksin sai
Hemmu oikeuden ensimäisenä katsella miten värjäys oli onnistunut ja
sitten sovittamaan lamppua sisään. Sovinnon miehinä, kun toisetkin nyt
lähestyivät eivätkä Hemmun kädestä lyhtyä pois tahtoneet, ruvettiin
yksissä ihmettelemään rakon ihmeellistä loistoa. Pihalle olisivat
vieneet, että oikein olisivat nähneet miltä se pimeässä näyttää. Mutta
sitä ei äiti sallinut. ”Vai aattona jo lyhtyjä pihalle ... tietäkää
huutia!” Piiatkin sekautuivat samaan suuntaan huutamaan ja pojille
ilvehtien nauramaan. Nämä taas olivat yksimielisiä siitä, että piikain
ei tarvitsisi puhua mitään ja sen he sanoivatkin, kun äiti sattui
pihalle menemään. Mutta piiat ne vain nauroivat ja pilailivat. Tuo oli
niin vihaksipistävää, että pojat alkoivat tehdä kaikellaista kiusaa ja
äkeä mieli haihtui vasta kun päivä valkeni.

Aivan paraiksi ehti isäntäkin juhlakaloille kotiin. Kovin saivat pojat
aprikoida, mitä isän matkavakka sisälsi; sormet tahtoivat syyhyä sen
avaimiin. Mutta isän tahto oli, että saunasta tultua vasta.

Aterialle ruvetessa isäntä vanhan tavan mukaan jakoi jokaiselle
ruokaryypyt ja emäntä vesissä silmin puhui muutamia painavia sanoja ja
arveli lopuksi: ”Ei tiedä rakkaat ystävät, kutka meistä vielä tulevana jouluna
ovat yksissä joulukaloilla, ei tiedä vaikka monikin meistä
siksi jo silmänsä kiinni painaa. Moni on meidänkin pitäjäästä sitte
viime joulun silmänsä kiinni painanut, tehnyt sen mikä meillä on vielä
tekemättä.”

Mutta tuota ei Hemmu näyttänyt ehtivän ajatella. Hartaasti paloi
silmänsä lautaselle, jonka päällä isänsä irrotteli lihaa turskan
pyrstö-nikamista. Ja kun perunat vadissa kuluivat ja pohjalta tuli
näkyviin toisiakin turskan pyrstöjä, niin niiden kimppuun pojat
kahvelinsa kilvalla kiidättivät. Kova syntyi siinä pengastus, oikein
kahveli-sota. Mutta isä ja äiti sekaantuivat huutamalla hillitsemään.

”Hemmu ottakoon”, sanoi äiti.

Koreasti noppasi Hemmu osansa ja katseli viattomasti veljiään, jotka
rumasti mulkoilivat, kun yksi vain kaikki arpavärkit sai.

Mutta saunaan valmistauduttaessa poikain mielestä viimeinenkin äkeys
haihtui, kun eivät piiatkaan enää mitään kiusaa tehneet, vaan rauhaa
näkyvät haluavan, koska niin leppyisästi puhuivat.

Kun piiat tulivat vettä saunaan viemästä, niin miehet suurimmasta
pienempään riisumaan ryhtyivät ja sitten kovalla lipetillä saunaan
litkaisemaan. Jälestä seurasi vaimoväki. Vähän päästä noreain
haudottujen vihtain raksuttava huhkina rupesi kuulumaan matkan päähän
saunan ulkopuolellekin. Ja miesten päät, jotka tavallisesti vain
suuremmiksi juhliksi pyykittiin, saivat sitten osalleen aimo
saipua-pesun. Mutta nuoremmille pojille tämä temppu oli kova
kärsivällisyyden koetus, oikea loukkauskivi. Itku pääsi, tuommoinen
haikea valitusvirsi, kun piiat muka kiusalla saipuata silmiin syytivät
ja niin riivatusti tukkaa repivät. Apua ei nyt tullut äidiltäkään ...
valituksia kun vain turhaksi urajamiseksi arveli. Mutta kyllästyivät
piiat vihdoin kiusaamiseen, huuhtoivat vedellä pois saipuan päästä ja
kasvoista. Kehuivat että pää on nyt kuin pesty kantele. Äiti piti
puheena, että sauna on niinkuin kirkko — verrannollisessa
merkityksessä.

Tyyni ja rauhaisa oli kaikkien mieli kun saunasta tupaan tultiin ja
hiljaksensa pyhävaatteisiin pukeuduttiin. Sitä vielä suuressa määrässä
lisäsi kirkonkellojen juhlallinen kaiku, joka rupesi kuulumaan. Poikain
mieli ei kuitenkaan vielä ollut kehittynyt tuollaisesta juhlallisesta
hiljaisuudesta ja sen synnyttämistä mielikuvista nautintoa saamaan. Se
kävi raskaaksi heille ja mieli paloi tyydytystään saamaan toimeliasten
leikkien riehunnasta. Jo alkoi ulos hiipiä Ellu, ja Villen aikomus
näkyi olevan seuraa tehdä, mutta...

”Istukaa paikoillanne jokainen”, sanoi isä, ”ja veisataan tässä muutama
juhlaviisi”.

Käsky oli nuorten mielestä tukala. Olisikin isä vain yhden virren
veisaajia, niin mielellänsähän tuon, mutta kun tuntikausia.

Sen tiesivät he vanhastaan.

”En minä ainakaan osaa yhtäkään jouluvirren nuottia”, rupesi Littu
tunnustamaan siinä kun hiljaa oltiin ja isäntä virsiä valikoi.

”Veisaat mukana, kyllä isäntä osaa”, sanoi Hessa. Hän ei ollut enää
juuri eilisiä laisia, osasi siis vakavammin ja sovittelevaisemmin
asioista ajatella.

”Ei niiden kaikkein nuotteja lie kukaan osannut”, alkoi isäntä kirjaa
selaillessaan harvakseen sanoa. ”Tuo Kantolais-vainaja, joka oli oikein
iso veisuumies, veisasi niitä useita samalla nuotilla, ja niin minä
olen kuullut lukkarinkin tekevän. Olen minäkin ne aina päästä päähän
näin joulunaikoina veisannut, kuinkahan nyt sitten käynee ... vieläkö
osannen monenkaan nuottia.”

”Mitä nuotista”, liittyi emäntä puheesen, ”ei Jumala katso nuotin
taitoon, enempää kuin hän katsoo ihmisen muotoonkaan. Se on vain
pääasia, että veisataan uskolla ja sydämen yksinkertaisuudessa,
luottaen siihen että Jumala veisaamisen kuulee.”

”Hmm”, pani Jaska, ylähuulta viisaan tavalla kiertäen, ”sopivampi on
lukea virret, kuin väärällä nuotilla ja huonolla äänellä veisata. Kun
toisentuvan äijäkin veisaa, niin en minä ainakaan ikänä saata olla
nauramatta. Se on vasta mölyä se.”

Äiti oikein suuttui:

”Ole siinä, muutama, ilvehtimättä ja veisaa itse jos osaat! Kun kerta
on kansakoulussa kaksi talvea kulkenut, niin pitäisi sitä edes
juhlavirret osata, mutta mitä!”

”Taidan helposti jos tahdon.”

”Eipä tuota taitoa ole koskaan kuultu. Vaan jos taidat, niin koeta
nyt.”

”Älkää nyt riitaa haastako, tänä rauhan ja sovinnon juhlan
alkupäivänä”, rupesi isäntä suhdittamaan. ”Ei se koira oravia hauku,
joka riidalla metsään viedään, eikä meidän Jaakosta ole veisaamaan.
Suutansa hän kyllä osaa repiä ja muilla ilvehtiä.”

Isäntä puhui lempeällä vakavuudella ja syyllisyyden tunto pakoitti
Jaskan punastuen lattiata katselemaan.

”Te muut”, jatkoi isäntä, ”te jotka vielä pidätte edes Jumalan sanan
kunniassa, ottakaa kirjat ja veisataan nyt tuosta, Lauluja nyt
laskekaam’. Ei Jaakon tarvitse”, hän lisäsi suurella lempeydellä. Mutta
se viilteli poikaa luita ja ytimiä myöten. Jaska tunsi mielessään, että
hän olisi ollut iloisempi, jos olisi saanut tusinan keskinkertaisia
korvapuusteja. Ja vaikutti tuo puhe muihinkin, renkiin ja piikoihin,
niin että he ikäänkuin todellisella mielihalulla ottivat virsikirjat.

Jaska oli loukannut vanhempainsa pyhimpiä tunteita kovasti ...
kovasti, kaikki nuoret sen nyt huomasivat vasta, kun isännän ääni oli
niin lempeä...

Ja sydämet herahtivat vastaan ottamaan...

Veisuu kesti toista tuntia. Pikku pojat melkein heti alussa rupesivat
torkkumaan. Toisetkin jo lopulla alkoivat haukotella, yskähdellä ja
äänet rupesivat karmeasti karisemaan. Alkoi käydä yksitoikkoiseksi ja
tunteet kangistuivat.

Sydän painui kiinni...

Isäntä yksin raittiisti jaksoi, näkyi veisaavan kuin tavan vuoksi.

Vaan eihän sitä kukaan paljaan tavan vuoksi veisata viitsi!
Oja-Pappalainen ei itse ainakaan veisuustaan niin ajatellut. Hän
huomasi kaikki haukottelemiset ja muut väsymisen merkit, mutta se ei
ollut hänen vikansa, jos ei jumalansanan vaikutus pystynyt. Jotain
surun sekaista hän mielessään tunsi. Ajatteli että kovan paatumuksen
kahleissa ovat nämä nuoret. Mutta sitten hän mieleensä johdatti, että
eihän se hänen vikansa ollut, jos ei sana vaikutustaan tehnyt muihin,
kun hän itse vain veisasi sydämen yksinkertaisuudessa.

Hän veisasi ja veisasi. Näki ympärillään kaikellaisia väsymyksen
merkkejä. Hyvää hän tarkoitti.

Täyttyyhän sitä nuortenkin kuunnella ja sen ohessa voi aina jotain
muistiinkin jäädä. Mahdollista kyllä, että voisi tälläkin hetkellä
siemen sydämeen pirahtaa ja ruveta siellä itämään.

Emäntä ajatteli samaan suuntaan, vaikka itsekin väsymystä tunsi.

Vihdoin yskä isännän keskeytti, ääni alkoi tulla niin karmeaksi, että
täytyi lopettaa.

”Joo’o”, huokasi emäntä, kirjaa kädestään pois pannessaan, ”kyllä se on
kallis paikka.”

Mutta nuoret eivät pystyneet nyt ajattelemaan sitäkään. Sydämet olivat
kadottaneet äskeisen eloisuutensa, tunteet ja tajut olivat kuolleet.
Tuntui vain niin kummallisen painavalta koko olo.

Isäntä itse istui totisena ja miettivän näköiseriä vähän aikaa, pani
sitten piippuun ja lähti astelemaan sivupenkille seisomaan tuetun 10
kannun vetoisen viina-astian luo.

”Hakekaapa nyt kukin pullojanne”, hän sanoi, ”taitaa tässä pitää ruveta
tuota elämän-öljyä jakamaan”.

Jo pääsivät liikkeelle poikainkin ajatukset.

Hauskoin mielin kantoi kukin esiin pullojansa. Parhaiksi iso
makkarasarvi pistettiin astian läpeen, vuorattiin se ympäriltä voilla,
ettei luvattomasti pisaratakaan maahan tipahtaisi. Jakamisen tarkka
toimitus alkoi. Vakavana isäntä kaateli tuopinmittaan, jota isossa
kivivadissa pidettiin, ettei ylitsevuotaissa hukkaan menisi. Jussi
ensin osansa sai, kannua kaksi, ja poika Jaska kolme. Litulle kaksi
puolentuopin pulloa täytettiin ja Hessalle samoin tuoppi pantiin
neliskulmaiseen siniseen pulloon. Täyteen pantiin emännänkin
tuopinvetoinen karahvi ja loput isäntä norotteli omiinsa, kahteen
pään-kokoiseen pulloon.

”Siinä se oli kahdeksan kannua”, sanoi isäntä. Kukin rupesi pullojansa
korjailemaan.

”Kyllä on nyt laketta”, rupesi Jaska ihastellen, pullojansa silmäillen
sanomaan.

”On sinulla”, tunnusti Jussi, ”mutta minulla on melkein liian vähän;
rupean jo katumaan, etten tuottanut kolmea kannua”.

”Saahan sitä lisää jos loppuu”, lohdutti toinen.

Emäntä katsoi hyväksi sekaantua myöskin puheeseen.

”Voi poika parat”, hän sanoi, ”kyllä on jo juomista tuossakin nuorille
pojille... Ettehän nyt sikain tavalla ruvenne juomaan, vetämään kuin
taivaankaaret.”

”Paljonkohan sitä nyt sitten itseltä menee, mutta kun pitää antaa
muille. Tulee suuria poikajoukkoja, niin ei siinä potullinen ole suuri
herra.”

”Käskee juottaa suuria joukkoja! Siinä on kyllä kun ryypyn antaa
parhaille tuttavillensa”, arveli emäntä.

”Kyllä tämä viina ainakin kestää”, kerskui Hessa ja Littu sanoi samaa,
mutta emäntä vakuutti asiassa varmana:

”Kyllähän Hessan voi kestää likelle tulevaa joulua, mutta Litulla on
tuskin pisaraakaan enää viikon kuluttua. Pojille menee ja yrkämiehille,
vaikka paljonkin olis.”

Mutta Ellun 11-vuotisessa mielessä liikkui kateellisia tunteita, kun
muut saivat pulloja ominaan talteensa viedä, eikä hän yhtään. Toiskan
Rikulle oli hän kuullut puolituoppia annetun. Pienempikin oli Riku, ja
nuorempi, ainakin kuutta viikkoa... Mutta se onnellinen olikin ainoa
poika kotonaan. Ellu tunsi, että itku pakkasi. Kovin teki mieli mennä
isältä pyytämään, mutta ei uskaltanut ... olisivat kohta perässä olleet
toisetkin, Ville ja Hemmu ... eikä annettu olisi kuitenkaan
yhdellekään, jos kaikki olisivat pyytäneet. Mutta kun isä otti vihdoin
matkavakan avaimet ja rupesi lukkoa auki yrittämään, niin Ellunkin
mieli kääntyi sinne päin. Jaskan sydän rupesi takuttamaan taajemmin,
kun mäkivöitä muisti. Vihdoin juonikas lukko aukeni, ja isä heitti
ensimäisenä nastoitetut mäkivyöt ja kiiltävän setolkan Jaskan eteen.

”Tuos’ on”, isä huolimattomasti, noin vain sivumennen sanoi, ikäänkuin
tuollaisten kalujen osto olisi hänen mielestänsä ollut vain
jokapäiväinen asia.

Jaska otti hitaasti hevospuetit käteensä, tahtoen hänkin näyttää
pitävänsä asiaa jokapäiväisenä, mutta huulet vääntyivät itsepintaisesti
mielihyvää ilmaisevaan nauruun. Muiden ihmettely oli julkisempaa.

”Komeat”, sanoi Hessa kylliksi katseltuaan.

”Niin kovin”, todisti Littu.

”Liiaksikin komeat meikäläisille”, lisäsi emäntä.

”Onpa kyllä”, tunnusti isäntä, piippuaan kaivaen, ”mutta kun ne nyt
muutkin niitä laittavat sellaisia, niin ajattelin, että saapa tuota nyt
meidänkin pojalla olla, öhö ... öhöm...”

”Niin hyvinkin”, huusi Littu vikkelään ja makeasti, ”kun Löppölän Herkollakin
on, niin tottahan silloin saa Oja-Pappalan Jaskallakin
olla.”

Asianomaisten meni tuosta mieli hyväksi.

”Ei meidän kannattaisi niin”, sanoi emäntä nöyrästi. Se tahtoo sanoa:
Meidän tuota nyt kannattaa, mutta toista se on monen muun, erittäinkin
Löppölän.

Piiat ymmärsivät yskän. Liekö vihollinen kuiskannut asian oikein
karvalleen Hessan korvaan, kun tämä rupesi panettelemaan:

”Sitä oikein saa ihmeellä ihmetellä, että sellaisetkin kun Löppöläiset
ostelevat niin kalliita, vaikka on niin paljo velkaa. Toista se on
sellaisten, joilla ei ole velkaa.”

Mutta emäntä ryhtyi puollustamaan Löppöläisiä:

”Mitä se nyt sitten on... Kyllähän sellaisten aina kannattaa, kun ei
ole lapsiakaan muuta kuin kaksi. Toista se on tässä muiden, joilla on
useampia tenavia.” Se tahtoo sanoa: Paremmin tässä meillä tullaan
toimeen kuin Löppölässä, vaikka meillä onkin enempi lapsia.

Ja sitä suuntaa sitten keskustelu meni hyvässä ystävyydessä.

Ellukin oli vähäksi aikaa asiansa unohtanut, kun tuossa muiden muassa
uutuksia katseli ja isä renikoita tuliaisiksi jakeli.

Mutta sitten taas haikea mieli valtasi, kun näki isän pullojaan
taka-lautaselle nostelevan, eikä ollenkaan näkynyt ajattelevan Ellun
viinan tarvetta. Toiset veljet tekivät arpamauruja turskan
pyrstönikamista ja saivat siitä huvinsa. Ellua ei sekään hauskuttanut,
hänellä oli tärkeämmät huolet.

”Onko teillä edes sellaista lankaa joka kestää?” kysyi emäntä ja meni
katsomaan poikain työtä.

Näytettiin hienoa ompelulankaa.

”Ei se kestä mitään. Odottakaa, minä tuon.” Äiti vei paksua
kenkälankaa.

Isäntä meni ulos aitanavain kourassa. Ellu seurasi, seisahti porstuan
ovipieleen, kurkisteli sieltä mitä isä toimii ... uskaltaiskohan puhua?

Isä tuli jo aitasta ja toi lakkinsa täynnä ohria, jotka, Ellun suureksi
ihmeeksi, kylvi lumelle risuläjän viereen, missä parvi puheliaita
varpusia tepasteli. Isäntä poistui. Varpuset lensivät kylvökselle.
”Tiu, tiu”, sanoivat ne ja nähtävällä mielihyvällä poimivat
jouluherkkujaan.

”Annatteko te ohria tiukkusille?” kysyi Ellu ihmetellen isän
selän takana. Isä sävähti ja kääntyi taaksensa katsomaan.

”Ka, Elluko se olikin”, hän virkkoi ja jatkoi sitten: ”Niin, ohria
annan tiukkusille. Muista sinäkin, kun mailmassa kasvat ja itse
isännäksi tulet, että aina jouluaattona annat ohria tiukkusille, niin
eivät kesällä syö pelloiltasi.”

”Mistähän ne kesällä tietävät, mikä meidän ohramaa on?”

”Kyllä ne tietävät, linnut.”

”Mutta jos kaikki ihmiset kylväisivät niille ohria joulu-aattona, niin
eivätkö ne söisi kenenkään ohrapelloilta?”

”Luultavasti eivät.”

”Mutta mitähän ne sitten söisivät?”

”En sitä tiedä. Luultavasti ne jotain muuta söisivät.”

”Mutta jos söisivät sitten rukiita ja kauroja?”

”Niin, no, ei suinkaan ne niitäkään... Kylläpähän ne aina löytäisivät
muuta ruokaa.” Isä rupesi pois menemään.

Hyvällä tuulella näytti isä nyt Ellun mielestä olevan. Poika rohkaisi
itsensä ja kuiskasi:

”Isä!”

”Häh?” Isä kääntyi takaisin. Ellua taas pelotti ... jos isä kieltäisi,
tiukka kun on asioissaan.

”Mitä nyt?” isä uudelleen kysyi.

”Toiskan Rikkukin on saanut juhlaviinaa. Saanko minäkin?” Ellun kasvot
kääntyivät alaspäin, sormi meni suuhun ja varkain vakoeli silmä
vastausta isän kasvoista.

”Juhla-viinaa!” matki isä pitkäänsä huudahtaen. ”Onko Rikku sitten
saanut juhla-viinaa?”

”On puolen tuoppia, ja Takatalon Jaska samoin.”

Isä katseli miettien ja vakavasti poikaa.

”Mutta mitä sellaiset kakara-nallikat viinalla tekevät?”

”Niin”, äänteli poika, ”tekevät ne.”

”Hm ... jos se niin on, että niille muillekin niin... Mutta mitä sinä
sillä teet?”

”Annan toisille. Me menisimme tapanille.”

”Ei se ole oikein”, hän sanoi, ”antaa viinaa sellaisille, mutta kuinka
mä hänen nyt näen, niin annan sitten jos annan”.

Erottiin. Ellulla oli nyt jo toivoa ja iloisen näköisenä nuolasi hän
ylihuultansa ja maiskutti suutansa, ikäänkuin viinan esimakua
maistellen. Mielissään juoksi hän tupaan, näki siellä Hemmun ja Villen
mauruilla arpovan. Niiden kimppuun siis. Maurut hän leikillä riipasi
niin että nuora katkesi ja kaikki pirahtivat ympäri lattian.

Ellua nauratti, mutta toiset itkivät ja kantelivat äidille. Tämä tuli
ankaran näköisenä tutkintoa pitämään. Pari sievää käsipaukkaa sai Ellu
päähänsä, ja pääsi sillä, kun kertoi, ettei hän lankaa niin löyhäksi
luullut.

Isäntäkin tuli tupaan ja asettui virsikirjan kanssa pöydänpäähän. Hyvin
hiukan, vaan paljon sanovasti vilkautti hän silmiään Jussin Jaskan ja
puoleen, jotka toisessa päässä pöytää tammea pelasivat. Pojat
ymmärsivät, lykkäsivät lautansa syrjään. Latasivat piippunsa
asianmukaisessa järjestyksessä ja asettuivat rauhassa kuulemaan
veisuuta. Lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta kestikin se nyt
myöhäiseen iltaan. Vaikka ei tänään enää mikään varsinainen työpäivä
ollutkaan, niin täytyi piikain kuitenkin ryhtyä valmistelemaan
juhlaristiä. Kaunis siitä tulikin, niin että emäntäkin kehui.

Ilta joutui ja pikkupojat rupesivat harmitellen riisuutumaan, kun ei
mitään joululahjoja näkynyt. Hemmu ahdisti äitiä, otti oikein kovalle,
mutta mitään ei tämä tunnustanut itsellänsä olevan.

Yläsänkyyn pojat jo kiipivät. Silloin ovi hiljaa avattiin raolleen ja
kuului huuto:

”Hemmulle!” Lattialle poukahti pieni mytty.

”Villelle!” Mytty myös.

”Ellulle!” Samoin mytty.

Kova tuli pojille kiire alas myttyjen kimppuun. Ja mytyissä löytyi
5 pennin vehnäs-ukko ja uudet vanttuut kussakin.