V.

Rautaisella langalla oli vihdoinkin läänin pääkaupunki likistetty
likemmäksi Emä-Suomen sydäntä.

Ilo ja riemu oli yleinen. Koko kaupunki oli juhlapuvussa. Ylhäisten
vierasten vastaan otto oli ruhtinaallinen. Mihin ikinä he tulivat,
tapasivat joka paikassa katettuja juhlapöytiä. Niissä oli herkullisia
ruokia ja monenlaisia tulisia viiniä. Samppanjaa virtasi kaikkialla
niin runsaasti kuin ”pöytävettä”. Kaikkialla näkyi loistoa ja
rikkautta. Kaupungista sai sen käsityksen, että siellä asui vaan
miljoonain omistajia.

Siihen suuntaan ne kertoivat sanomalehtien kirjevaihtajat ja samaan
käsitykseen olivat tulleet yksityiset juhlavieraatkin.

Ja juhlapäivällinen sitten tuolla kaupungin hienoimmassa ravintolassa.
Se kesti kello neljästä kello yhdeksään illalla. Siinä syötiin
yhtätoista ranskankielistä ruokalajia. Siinä juotiin seitsemää
erilaatuista hienointa viiniä. Loistavia puheita pidettiin vasta avatun
rautatien kunniaksi. Maljoja esitettiin, kilistettiin ja hurrattiin.

Heti päivällisen jälkeen alkoivat tanssiaiset. Ne olivat erinomaisen
loistavat. Siellä oli nuoria kauniita vallasnaisia kosolta. Siellä oli
ihania impiä loistavissa tanssipuvuissaan. Oli siellä harvinaisen
paljon rakastettavia ja kauniita nuoria rouvia, joiden huulilla lepäsi
hieno ystävällinen hymy.

Vilkas tanssi hurmasi kaikki, nuoret ja vanhat. Siellä tanssittiin
juhlallista poloneesia, vilkasta valssia, pari pitkää ja huvittavaa
franseesia, masurkkaa ja tukulta innostuttavaa polkkaa. Tanssin välissä
sai tuo hieno yleisö nauttia virvokkeeksi eräässä sivuhuoneessa
hurmaavia viiniä.

Juhlasali oli kaunistettu köynnöksillä ja seppeleillä. Kaartin soittokunta
viritti juhlallisia säveliään. Kirkas sähkölamppu loisti
ravintolan edustalla. Sotamiehiä seisoa kärvötti ympäriinsä vahdissa.
Mutta hurmaavassa tanssissa ja herkkupöytien ääressä kului tuolla
sisällä yö ja vasta aamupuoleen hajaantui tuo loistava ylhäisten
seurue.

Eräässä kaupungin huonommassa ravintolassa kestittiin rautatien alempia
virkamiehiä oluella ja yksinkertaisella ruoka-aterialla. Saivatpa
rautatien työmiehetkin voileivän ja puoli pulloa olutta eräässä
kolmannessa paikassa.

Muu yleisö sai tyytyä siihen loistoon, mitä kaupungin kaduilla sai
nähdä ja kuulla. Kaupunki oli valaistu. Taivas romotti monen värisenä.
Palavia tulia oli ylenmäärin kaikkialla. Ruotsista tilattu tulittaja
koetti parastaan tuolla kaupungin laitapuolella.

Juhlakadun varteen oli pystytetty kuusimetsää molemmin puolin
keskikatua ja niinikään riukuja. Niissä liehui lippuja, loisti lyhtyjä
ja heilui seppeleitä. Kunniaportteja oli laitettu useampia. Äärettömän
kokkovalkean roihutessa olivat niiden lävitse kaupunkiin saapuneet
hallituksen jäsenet ja muut ylhäiset vieraat kulkeneet edellisenä iltana
.

Liike oli kaupungilla kaiken päivää suuri. Mutta illan tullen sakeni
ihmisjoukko ja tunkeili mustanaan joka paikkaan, missä vaan oli jotain
katseltavaa.

Komeaa ja loistavaa oli tämä koko juhlalaitos, mutta tavattoman
ylellistä. Tuota miniväristä loistoa ei voinut rahvas sulattaa.
Tyytymätöntä murinaa kuului kaikkialla väkijoukossa. ”Tuohon menivät
hiellä ja vaivalla ansaitut rahat, menivät kadulle turhuuteen,”
huokailivat työmiehet.

Tuolla väkijoukossa soljui liuta ylimaan moukkiakin, jotka eivät
näyttäneet välittävän kenestäkään. Tietämättään, tahtomattaan olivat he
joutuneet keskelle hurmaavaa loistoa, eivätkä voineet käsittää, mitä
riemun syytä nyt olisi. Auringon paahteesta aidastuneet ja vanukkeiset
hivussuortuvat siirottivat lakin alta sinne tänne. Elämän huolet, huono
ravinto ja kärsimykset olivat painaneet leimansa heidän näivettyneille
kasvoilleen. Naisten silmät olivat vielä itkusta turvoksissa.

Ja itketty sitä olikin. Ne jotka lähtivät, ne olivat itkeneet, kun
täytyi erota sukulaisista, tuttavista ja rakkaista kotiseuduista ja
ehkäpä myös siksi, kun täytyi jättää tänne pohjolan sinitaivas,
valoisat kesäyöt ja kohisevat kosket. Ne jotka vielä tänne jäivät, ne
itkivät nekin, kun eivät päässeet mukaan. Uudet harmajat sarkavaatteet,
pitkävartiset saappaat, naisten vastavalmistetut puvut ja ainoastaan
kaikkein tarpeellisimmat matkakapineet todistivat, että päätös muuttaa
maasta oli hiljalleen kypsynyt ja tarkoin mietitty,

Siellä on joukossa Seinustan ukko, Raution Aappo, Heikki ja Kaisu y.m.
Valtimon kyläläisiä. Koko tämä hurmaava ylellisyys ja kirjava loisto
tekee heihin niin kummallisen vaikutuksen. He tuntevat itsensä niin
vieraiksi täällä, etteivät osaa edes ihmetellä kaikkea tuota koreutta.
Kuta kauvemmin katselevat tuota hekumoivaa kaupunkia, sitä apeammaksi
käy heidän mielensä. Sanatonna, äänetönnä harhailevat he kotvasen sinne
tänne noista lukemattomista tulista romottavilla kaduilla, mutta sitten
vetäytyvät he ikäänkuin sisällisen pakon vaatimina pimeisiin
yömajoihinsa.

                                                  ⸻

Kello on jo kymmenissä, mutta yhä vetelee Karijärven metsäherra
levotonta untaan tuolla muutamassa laamannin sivukamarissa. Vihdoin
tunkeutuu neitsyt sisälle kantaen kahvitarjotinta, johon monellaisia
makeita leivoksia oli ahdettu. Vaisusti avasi metsäherra silmänsä ja
töllisteli hämmästyneenä ympärilleen. Vähittäin alkoi hän heikosti
aavistaa, missä oli. Hiljalleen palasivat hänen mieleensä eilisen päivän
tapahtumat. Hän muisti juhlapäivälliset sekä kaartin
soittokunnan juhlallisen soiton. Hän muisti nuo monellaiset
kallisarvoiset viinit, loistavat puheet ja hurmaavan tanssin. Mutta
sinne tanssin pyörteeseen haihtui hänen muistonsa. Illan viimeisiä
tapahtumia ei hän jaksanut muistiinsa saada, ei vaikka olisi kuin
koettanut. Kuinka tanssiaiset päättyivät ja miten hän sieltä oli tänne
joutunut, se pysyi hänelle sulana arvoituksena.

Hän kohosi ylös, otti kahvikupin ja laski sen tuolille. Neitsyt poistui
huoneesta. Metsäherran pää tuntui niin raskaalle. Hänen rintansa röhisi
niin oudosti ja sydämeen koski niin kipeästi. Vähittäin pönkkäsi hän
itseään ylös sängystä. Päätä viemasi ja huone pyörähti toisin päin
hänen silmissään.

”Tuli taasenkin juoduksi niin turkasen tavalla,” mumisi metsäherra ja
puistautteli hartioitaan.

Samalla tunkihe sisään hänen rouvansa.

”Koeta, kultani, pukeutua, muut vieraat istuvat jo salissa ja aamiainen
on valmis,” sanoi rouva ja heitti synkän, alakuloisen silmäyksen
miehensä tursistuneille kasvoille.

Metsäherra ei sanaakaan vastannut, karisteli vaan rintaansa, otti lasin
raitista vettä, joi sen ja ryyppi sitten verkalleen kahvinsa. Tuskin
oli metsäherra saanut pukeneeksi, kun hänen tätinsä, laamannin rouva,
koputti ovelle.

”Tehkää hyvin ja tulkaa ottamaan yksi kiehautettu muna,” hän sanoi oven
takaa.

Yhtenä kilinänä panivat lasit ja kahvelit, kun metsäherra rouvineen
astui ruokasaliin. Talon perhe lukuisine vieraineen seisoi ruokapöytien
ympärillä ja kumarteli sisään tulleille. Laamanni otti viinalla
täytetyn ryyppylasin ja sanoi metsäherralle: ”Tjenare!” Tämä läheni
runsaasti varustettua viinapöytää, tarttui lasiinsa ja nakkasi
huulilleen.

”Äh,” sanoi laamanni, ”oltiin sitä aamulla hyvästi päikkäröissään,”
kuiskasi hän metsäherralle.

”Hm,” sanoi tämä kartellen keskustelua asiasta, josta ei hän jaksanut
muistaa ei pölähtävää.

Sen sijaan käänsi hän punaisen nenänsä toisaalle, otti veitsen ja
kahvelin ja alkoi hapuilla itselleen voileipää. Mutta pala ei tahtonut
alas painua, sydäntä ellosteli ja ruumista puistautti kylmä väre.

Vähittäin kääntyi hän ruokapöytään, jossa ei ollut enempää kuin
kaksitoista eri ruokalajia. Siinä oli sherryviiniä, joka oli maannut
kuusikymmentä vuotta kellarissa, madeiraa, mainiota valkoista viiniä,
marsalaa, vanhaa bordeauxta, tulista bourgognea, likööriä ja vihdoin
samppanjaa.

Ruoka ei näyttänyt oikein maistuvan eikä keskustelukaan tahtonut sujua.
Laamanni tarttui viinilasiin ja kumarteli seurueelle. Vilkas lasien
kilinä seurasi sitä.

Metsäherrakin tarttui lasiinsa. Aran ja rukoilevan silmäyksen heitti
metsäherran rouva häneen. Siitä ei tämä välittänyt, kohotti vaan lasin
huulilleen ja maistoi. Mutta sydän ei viiniä vastaan ottanut. Hän laski
viinilasin jälleen täysinäisenä pöydälle. Helpoituksen huokaus näytti
kohoavan metsäherran rouvan rinnasta.

Vilkas keskustelu alkoi seurueessa. Aterioimista jatkettiin ja lasia
ahkerasti kilistettiin. Metsäherrakin tarttui aina tavan takaa
lasiinsa. Surunomaisella pelolla seurasi hänen rouvansa jokaista hänen
liikettään. Mutta tuskin sai metsäherra huuliaan kostuttaneeksi, kun
hänen jo täytyi laskea lasi jälleen pois. Sydän ei vastaan ottanut
mitään. Hän puistautteli hartioitaan. Rinta röhisi niin oudosti ja
sydämeen koski niin kovin kipeästi. Hän istahti tuolille. Pää horjahti
hervotonna taakse päin ja koko ruumis näytti kangistuvan.

”Aksel! — Herrantähden, Aksel!” huudahti metsäherran rouva ja töytäsi
miehensä luo. Hän tarttui miehensä käteen. Kylmä ja kankea oli se.

”Aksel!” huudahti hän vielä kerran, mutta sanaakaan ei hän vastaukseksi
saa.

Sanomatoin hämmästys, hälinä ja sekamelska syntyi koko seurueessa.

”Hakekaa lääkäri!” huusi metsäherran rouva.

”Minä otan issikan ja menen!” huudahti eräs nuori herra ja meni. Toiset
herrat tarttuivat metsäherraan ja kantoivat hänet sohvalle pitkäkseen.
Värisevin käsin irroitti metsäherran rouva vaatteita miehensä yltä ja
koetti hieroa hänen kangistunutta ruumistaan.

Lääkäri tuli paikalle pikemmin kuin aavistaakaan voitiin. Hän koki
kaikki, mitä vaan osasi hengen palauttamiseksi. Mutta voimaton oli
tiede. Hänen täytyi vihdoin läsnä olleille ilmoittaa, että henki oli
paennut.

Metsäherran rouva painoi tulisen suudelman miehensä kylmistyneelle
otsalle. Sitten painui hänen päänsä miehensä rintaa vasten ja sydämiä
värisyttävä voivotus tunkihe ilmoille.

                                                  ⸻

Verkalleen astuskeli ylimetsäherra pitkin kaupungin katua. Päivä oli jo
puolessa. Pari sininauhaista herrasmiestä käveli ylimetsäherran
jälessä.

”Jopa kuuluu yksi tuupertuneen,” sanoi ensimäinen sininauha.

”Johan minä sitä illalla sanoin, että meneeköhän tuo niin, ettei joku
joukosta keikahda,” pitkitti toinen.

Mutta ylimetsäherraa ei haluttanut tätä keskustelua pitemmältä seurata.
Hän pyörähti kadun kulmasta rantaan päin. Hän tuli juuri Laamannilta.
Hänen mielensä oli semmoinen, kuin on mielemme silloin, kun olemme
joutuneet paikalle, missä kamala itsemurha on juuri tapahtunut.
Tietämättään, tahtomattaan tuli ylimetsäherra kävelleeksi laivarantaan.
Höyrylaiva ”Aamurusko” oli juuri lähtöön valmiina. Suuri joukko
siirtolaisia kiehui laivasillalla ja haalasi matkakirstujaan laivaan.
Kaksi miestä seisoi tuossa vähän erillään. Toisella oli viinapullo
kädessä.

”Aina sinä tuon viinan kanssa mässäät. Eikö edes metsäherran surullinen
loppu ole sinulle opettanut, mihin tuollainen elämä vie?” sanoi toinen.
Ylimetsäherra tunsi hänet kohta Seinustan ukoksi ja astui häntä kohden.

”Niin, niin, aivan totta, aivan totta... Olenhan minä niin onneton
ollut — ja paljonhan olen pahaa tehnyt, mutta isäntä,” ja Raution
Aappo kohotti viinapullon huulilleen ja maistoi, ”mutta isäntä, mistä
muualta olisin silloin lohdutusta saanut, kun on oikein,” ja hän painoi
kätensä sydämelleen, ”kun on oikein ahdistanut ja käännellyt täällä.
Mutta nyt,” ja hän ojensi kätensä ruhjoakseen pullonsa kivisiltaan,
”nyt, jos saan tästä edes ravintoni rehellisellä työllä, olkoon tämä
viimeinen ryyppyni,” ja samalla lasisirpaleet helisivät kivillä.

Seinustan ukko yritti jotain vastata, mutta samalla keksi hän
ylimetsäherran. Hän tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi.

”No jotakin minun tulee nähdä, tekinkö Ameriikkaan!” sanoi
ylimetsäherra ja pudisti ukon kättä.

”Niin herra vorsmestari, niinhän se nyt on käynyt.”

”No ovatko nämät kaikki teidän kyläläisiä?”

”Enimmäkseen.”

Ylimetsäherra silmäili tarkemmin siirtolaisparvea. Kärsimykset ja
puutteet olivat painaneet leimansa noille vanhastaan tutuille
kasvoille. Ahdistuksen ja säälin tunne valtasi hänen mielensä.
Liikutettuna käänsi hän kasvonsa pois ja tähysteli tyhjään avaruuteen.

”Ja mikä yksin teidätkin pakoitti lähtemään?” kysyi hän vihdoin ukolta.

”Hm,” sanoi ukko, liikutettuna hänkin, ”sitä en voi itsekään sanoa.
Lienee tuo käynyt kuin Abrahamille, joka sai Herran käskyn lähteä
maaltaan ja suvustaan ja isäinsä huoneesta. Niin se vaan kävi, ettei
minulle enää maistanut ei uni eikä ruoka, en edes enää rukoilleeksikaan
saanut tässä maassa. Minun oli joko lähteminen tahi paikalle
menehtyminen.”

Samalla mennä kaahuroi Heikki heidän ohitseen laivaan. Hän loi sammuvan
ja aran silmäyksen ylimetsäherraan. Alapäisenä ja itkeytynein silmin
mennä nyrkkäsi Kaisu hänen perässään. Hänellä oli suuri eväsnyytti
kainalossa.

Laiva vihelsi viimeisen kerran ja koko siirtolaisliuta tunkihe laivaan.
Ukko tarttui lakkiinsa ja nyökkäsi. Ylimetsäherra ojensi konemaisesti
hänelle kätensä ja ”Herran haltuun”, kuiskasi hän ukolle.

Tohisten ja puhkien alkoi laiva vähitellen irtaantua rannasta.
Ylimetsäherrasta tuntui juuri kuin hän olisi ollut ihan yksikseen
jäämäisillään autiolle saarelle.

Laiva eteni verkalleen rannasta. Ylimetsäherra seisoi paikallaan ja
tähysteli laivalle. Hänen sydäntään pakotti. Yhä selvemmin ja selvemmin
tunsi hän oman tunnon soimausta siitä, ettei ollut kaikkia tehnyt, mitä
olisi voinut. Mutta nyt se oli jo myöhäistä. Laiva kiikkui jo tuolla
etäällä ja silmän räpäyksessä se katosi tyhjään avaruuteen.

Iissä, maalisk. 1888 — marrask. 1891.