VIII.

Emäntä toi karpalomehua.

— Sinäpä huudat, sanoi Sohvi ikään kuin nuhdellen, tarjotessaan ensin
Mikkoselle. Kun hän kääntyi Kanteleisen puoleen, oli tällä vielä
innostuksesta kädet nyrkissä.

— Lievitä karpalomehulla, pilaili Sohvi.

Jännitys hellitti. Kädet vapautuivat nyrkeistä, kasvoille nousi hymyävä
ilme.

— Huusinko minä?

— Huusit niin kauheasti! Minä jo arvelin että Mikkosen isäntä sua
tukistelee... Eikä miehellä ole mitään hätää, mutta huutaa vain.

Emännän hilpeys tarttuu miehiin ja iloinen leikinlasku saa hetkiseksi
oman vapautensa.

— Se on tämä miehinen luonto sellainen huutokurkku, että heti kun
kuumenee, niin huutaa, puolusteli Mikkonen.

— Niin, ja se on sellaista, että kun luontoa kokoutuu sinne
kurkunpäähän pakotuksille, niin huutaa se, selitti Kanteleinen.

— Johan te...

Mutta Sohvin keskeytti Heikki, joka avonaisesta keittiön ovesta tuli
taaputtaen kissan jälessä hiilihanko kädessä ja hoki:

— Tis-tis-tis...

Hiilihanko oli nokisesta päästä nuoren miehen kädessä; tämä havainto
lennätti äidin hätään.

Mutta Kanteleisen mielenkiinnon oli niin kokonaan vallannut äskeisen
keskustelun alainen asia, että hän painui kohta siihen takaisin.

— Mitä hyödyttää antaa maata ihmisille, jotka eivät kykene ... eivät
osaa sitä viljellä? Ne eivät elä maasta.

— Kyllähän siihen aina oppii, maanviljelykseen, kun siihen vain
käsiksi tarttuu ja on pakko, puolusteli Mikkonen. Kun ei Kanteleinen
kohta sanonut mitään, jatkoi hän vähän ajan kuluttua, tuijottaen taas
kulmiensa alta, kierosti hymyillen:

— Se maanasujan taitamattomuus on tullut teille, teille, jotka
syrjästä ... syrjästä katsotte, sananlaskuksi. Mutta minä olen itse
koettanut ja minä vakuutan —

Mikkonen piti pienen välihetken, suoristi etusormen Kanteleista kohti
ja jatkoi:

— Minä vakuutan, että kyllä minäkin sen osaan! Osaan minä. Mutta
keinottelu, keinottelu tekee sen kahdella tavalla mahdottomaksi: minä
olen viljelijänä ja niin useammat meistä, tavoitellut hetken
tarkoitusperiä. Etsimme lyhintä tietä rahan kimppuun. Siitä on
maanviljelysammatille vahinkoa, sillä tämä on keinottelua,
ryöstöviljelystä. Tämä keinotteluvaisto vie meiltä yhteishengenkin.

— Niinpä niin! keskeytti Kanteleinen. Keinotteluvaisto on yksi,
kenties voimakkain syy, joka estää maanviljelijää syventymästä
ammattiinsa. Mutta sanokaa, millä juurittaa pois tämä taipumus?

Vähän myöhemmin rupesi Kanteleinen juurtajaksain selittämään, mitä hän
puolestaan luuli tässä suhteessa tarpeelliseksi:

— Esimerkinmiesten pitää käydä esimerkillä edellä. Sellainen
pienviljelys, johon nyt tahdotaan tulla, vaatii menestyäkseen
kehittyneempää maanviljelijää kuin tavallinen talonpoikaisviljelys.
Pikkuviljelijän pitää pienestä maatilkusta kyetä tuottamaan se, mitä
talonpoika laajemmista tiluksistaan. Siinä tarvitaan taitoa.

Hän selitteli edelleen, että pikkuviljelijä ei voi
kannattavaisuuslaskuissaan turvautua myöskään halvalla ostettuun
työvoimaan, josta saisi laskea voittoa. Mutta sen sijaan tulisi hänen
oppia turvautumaan keskinäiseen yhteistoimintaan, jossa jokainen hyötyy
itse liittymän toiminnasta jonkun prosentin ja hyödyttää taas muita.

— Mutta miten saada tämä sellaiseksi uskonkappaleeksi, joka johtaa
toimintaan?

Edelleen hän selitteli: Sen sijaan, kuin vanhanaikainen
viljelijä korjaa satona sen, minkä maa eräänlaisen pinnankääntelyn
tuloksena antaa, eikä kykene syventymään maan tuotantoehtojen
luonnontieteelliseen luonteeseen, tulee pikkuviljelijällä olla
tiedemiehen tutkimataitoa ja harrastusta, voidakseen ratkoa niitä
esteitä jotka luonnon tuntemattomuus panee tielle.

Maanviljelijän aika on tuleva. Hänen pitää kasvaa ja valmistua
kulttuuri-ihmisenä tekemään uutta aikakautta. Maanviljelyksestä pitää
tulla uudestaan suurten, kasvavien kansanjoukkojen elämänlähde, sikäli
kuin teollisuuden ja kaupan väliaikaiset mahdollisuudet joukkojen
elinkeinoina saavuttavat huippunsa. Sen vuoksi täytyy maan
taloudelliset tuotantolähteet saada avautumaan ja maa-kulttuurin kasvaa
kilpailemaan tehdas- ja kauppakulttuurin kanssa... Tämä vaatii ihmiset
kokonaan antautumaan maalle. Rahanhimoisista, rikastumista
tarkoittavista viljelijöistä ei maakulttuuri hyödy, vaan kärsii. Maasta
ja maatyöstä pitää etsiä elämää, ruumiin ja sielun elämää, sopusointua,
elämäniloa, historiallisia päämääriä.

— Mutta miten nyt saada nämä Jokirannan Kettumaahan muuttajat
hiemankin tähän ajatustapaan perehtymään?

Mikkonen ei vastannut.

— Luonnotonta olisi vaatia heiltä maanviljelyselämän ydinkysymysten
täydellistä ymmärtämistä. Se olisi aivan samaa kuin vaatia itsekseen
oppinutta viuluniekkaa soittamaan nuottien mukaan ilman opetusta, tahi
jotain toista puhumaan kieliä, joita hän ei ole koskaan opetellut.

— Se on totta, tunnusti Mikkonen päätä ravistaen.

— Maatalous on nyt jonkullaisessa ylösnousemuksen tilassa. Se
tarvitsee kasvattajia. Kaikki muu seuraa itsestään.

Kanteleinen käveli lattialla. Ruskeat silmät hehkuivat innosta ja
kähärä tukka kohoili.

Mikkosella oli tapana joskus katsoa peilistä omia silmiään, tutkiakseen
minkä vaikutuksen ne tekivät milloinkin, kiihkoisan vai viisaan.
Kenties siitä johtuikin tuo omituinen silmäin asettelu, jonka toisinaan
huomasi hänen katseessaan. Nyt tämä katse seurasi ihastuneena
Kanteleista.

— Saako olla lisää karpalomehua? kysyy emäntä toisen huoneen ovelta.

— Annahan vain!

Heikin ihastunut huhuilu kuului keittiöstä ja samalla äidin pelästynyt
huudahdus. Poika oli pannut tomulapion, luudan ja äitinsä kengän
vesisaaviin sillä aikaa kun äiti kävi toisessa huoneessa. Sille hän nyt
sellaista riemua piti.

— Tässä on myytävä maakappale koulun maan vieressä, alotti Kanteleinen
kertoa.

Hän aikoo sen ostaa, saadakseen pienviljelijänä koettaa. Jos ei hän
onnistu, eivät onnistu muutkaan, jos onnistuu, onnistuvat muutkin. Hän
aivan yksinkertaisesti ajattelee tehdä opintomatkan Ruotsiin ja
Tanskaan, viipyä Ugglehultissa ja Rösiöllä jonkun aikaa töissä, jos
sopii, voidakseen lähemmin perehtyä niihin.

Tästä oli jo puhuttu agronomi Peltomiehenkin kanssa. Hänelle oli
Kanteleinen lausunut arvelunaan että olisi syytä kenties suorittaa
kotimaassa ensin yksitalvinen maamieskurssi. Mutta Peltomies ei ollut
pitänyt sitä ehdottoman tarpeellisena. Hänestä sen puutteen voi korjata
itseopiskeluilla ja retkeilyillä.

Uutisena sai Mikkonen kuulla että agronomi Peltomieskin oli päättänyt
mennä asumaan Kettumaahan pienviljelijänä, jos vain siirtokuntaan
aluksi tulee edes kymmenen kehityskykyistä miestä.

Talvisin he yhdessä järjestäisivät kansakoulun jatkokurssien tapaan
maanviljelysopiskelua. Kesäisin opiskeluja jatkettaisiin retkeilyillä
etupäässä Jokirantalaisten omilla mailla, vuorotellen kaikkien mailla.
Silloin tehtäisiin havaintoja ja selkoa kunkin viljelyksen
onnistumattomuuden tai onnistumisen syistä.

Tällä tavoin päästäisiin maanviljelysopiskelun alkuun.

Oli jo myöhä. Mikkonen nousi lähteäkseen.

— Mutta miten tämä toteuttaa? siinä kysymys, virkkoi Kanteleinen.

— Tämä on ajatus, jota minä nyt haudon, virkahti Mikkonen ja tarjosi
kättä. Pitäessään oikealla kädellään opettajan kädestä, kohotti hän
merkitsevästi vasemman käden etusormea ja siihen tähdäten jatkoi:

— Siinä on ainakin ajatusta, suurta ajatusta, jos vain...

Hän ei lopettanut, iski vain merkitsevästi silmää.