IX.
Valtaavana, pillisuorana urana halkaisi uusi viemärioja Kyläsuon
silmänkantamattomiin ulottuvaa lakeutta. Tuolla, erään keitaan luona se
teki äkkikäänteen. Tässä taasen, missä eräs työkunta, parikymmentä
miestä nyt piti päivällislepoaan, oli pieni mäentapainen sattunut
keskelle suota. Siitä suunnattiin ojaa etelään, suoraan jokea kohti.
Ojasta nousi suunnattomat määrät rahkaa, suorapaa, liekoja ja kantoja,
varsinkin näillä tienoin, missä suonpinta oli kasvanut korkeammaksi.
Kaikki työnnettiin matkan päähän ojasta. Luiska täytyi olla tavattoman
loiva suon vetelyyden vuoksi. Sittenkin se pyrki monin paikoin
tukkeutumaan jo ennen kuin kaivajat ehtivät siirtyä uudelle alueelle.
Sellaisissa paikoissa umpeenmeno paalutuksilla onnistuneesti estettiin.
Nyt oli sydänkesän aika. Vettä valui silti huomattavasti viemäriin.
Toisin paikoin oli vesi rautaisen kylmää. Mutta sellaiset vastukset
eivät olleet esteitä.
Tänään oli muuan helteinen heinäkuun päivä. Työkunta vietti
päivällislepohetkeään, mikä ruutikuivassa suossa kanervikossa, etsien
varjoa korkealta mättäältä, juurevilta vaivaiskoivupensailta, tai
mataloilta mäntynäreiltä, kuka mäkisaarelman kalvassa, missä muutamia
kuusainpensaita leppien ja haapojen kera kasvoi, tarjoten miellyttävän
leppeätä varjoa tässä paahteessa. Suon tuore ydin, joka valtaavina
ainekasoina virui kahden puolen viemäriä, lemahteli väkevästi tässä
kuumuudessa, levittäen koko seutuun raikkaan tervettä hajua.
Tekeillä olevan viemärin reunamilla oli pohjasta suolle johtavia
lankkuteitä. Työntörattaita, nostokoukkuja, telineitä, väänninkankia,
lapioita, kuokkia, kirveitä y.m. työaseita virui kaikkialla työmaalla
niissä asemissa mihin ne jäivät silloin kuin miehet ottivat
päivällislevon. Mäessä näkyivät olevan porausvehkeetkin vireillään
muutaman tielle sattuneen ison kiven ympärillä.
Miehiä, jotka takeillaan kasvonsa ja kätensä peittäneinä raskaasti
nukkuivat, piirittivät suunnattomat laumat mustansinisiä suokärpäsiä.
Muutamain miesten kädet olivat unissa joutuneet paljaiksi, toisten
kasvotkin, joihin suon ahnaat verenimijät tekivät hyökkäyksiään
julmasti pöristen. Kädet huitoivat vaistomaisesti ja ruumis vääntelehti
levottomasti. Hiki pursusi paljastuneesta ihosta, houkutellen
kärpäslaumoja yhä ahnaammin hyökkäämään.
Mutta loivaluiskainen valtaava viemäri, jonka pohjalla suovesi tumman
ruskeana viiruna kimalteli, teki katsojaan syvän vaikutuksen. Melkein
jokainen katselija, joka ojalle saapui, pysähtyi ensi hetkessä sen
reunalle, aivan kuin jonkun salaperäisen lumoustunnelman valtaamana.
Ojan huomattava suuruus korkeammilla seuduilla jo sellaisenaan,
yht’äkkiä ilmestyneenä tänne suoerämaan sydämeen, oli omiansa
havauttamaan. Se herätti aivan välittömästi samanlaatuisia ajatuksia,
kuin erämaan läpi kulkeva rautatielinja, korkealentoisia ja hämäriä,
epämääräisiä ja mahdollisuuksia laskevia unelmia. Rautatielinja
puhkaisee maailmankululle tien läpi erämaiden, yhdistäen maanosat,
maat, maakunnat, kaupungit ja kylät. Tällainen oja taas, se panee
alulle maan valloituksen. Ihmisen luova tahto laskee tuollaisen ojan
kautta valloittavan miehuusmerkkinsä villiin luontoon. Ja heti alkaa
ojan seutuvilla viljelevä kulttuuri työnsä. Tämänkin viemärin reunoilla
tuntui jo villin luonnon hilliytyvän asettumisen alkumerkkejä. Nuo
valtaavat, pohjasta nostetut ainekasat olivat aivan kuin ensimäinen
tulos alkaneen elämän suuripiirteisestä toiminnasta. Ja sitten tuo
mustanruskea routainen vesi tuolla viemärin pohjassa, vesi, joka
alituiseen tihkui ja lirisi miljoonista suokanavista ja kokoutui
yhteislähtöä varten tuonne luiskan pohjaan, — se norui, lirisi ja
kurisi kuin rauhattomuudestaan jutellen ja paeten...
Katsojan sielu sai sen vaikutelman että tätä suoelämän valloittavaa ja
karkoittavaa taistelua tulee jatkumaan siksi kunnes koko tämä neva
olisi ojitettu, kuokittu, kynnetty, kylvetty... Ja sitten aina
eteenpäin, ojia luoden, kyntäen, lannoittaen, kylväen, leikaten...
Erämaan valloitus toteutuisi hetki hetkeltä, vuosi vuodelta,
vuosikymmen vuosikymmeneltä, vuosisata vuosisadalta... Valloittajina
olisivat ihmiset, niiden isien jälkipolvet jotka tunsivat tämänkin
nevan vain joutomaana, hylkymaana, jolla ei ollut ihmistä varten mitään
hyödyttävää tarkoitusta ... pisara runoutta vain! Runoutta, mikä
nautittiin auringonvalon, kanervainhajun ja marjain kera. Ei mitään
arkielämän vakavaa, juhlallista todellisuutta varten...
Nyt siltä katoaisi marjain ja kanervain paratiisi-idylli, mutta
sijaan tulisi suuri, valtaava todellisuus, missä maan hallitsijaksi
pyrkivä mies, uuttera, ajatteleva ihminen ottaa peruuttamattoman
valloitus-askeleen luonnonherruuteen, määrätäkseen sen palvelusehtoja.
Se oli aivan toinen vaikutelma kuin jos siinä olisi kaivettu viemärin
sijasta puhdasta kultaa. Kullankaivuu synnyttää aina kullanhimon
tuhansine tätä intohimoa lietsovine, palvelevine vivahduksineen.
Kullankaivuussa sykähtää elämän valtasuoni kuumevivahduksin.
Kaikkialla, mihin tämän kuumeen vaikutus ulottuu, synnyttää se
tartuntaa, elämänvihoja, hermotauteja, nälkää, köyhyyttä ja kirottua
rikkautta.
Mutta tässä suolla, viljelystä edellyttävän suoviemärin reunalla herää
jokaisessa terveessä, pilaantumattomassa mielikuvituksessa merkillinen
omanvoimantunto ja sisäinen elämänilon aavistus.
Nämä työmiehet olivat siihen jo tottuneet. Heiltä oli ensi tunnelma
haihtunut työtunteiden sekaan. Mutta jotain oli jäänyt, jotain, jonka
arvo tuntui pysyvältä: miehet ylpeilivät työnsä arvosta. Se ikään kuin
kohotti heidät tavallista työväkeä ylemmäksi, pani heidän sieluissaan
syntymään sellaisen tunteen. Se oli sitä omituisempaa, kun monet heistä
olivat ennen jo havainneet lamausta mielessään maatyön ala-arvoisuuden
vuoksi. Jotkut olivat jo itsetietoisesti aikoinaan paenneet talonpojan
töitä, ei ainoastaan palkan vähyyden, vaan työn arvottomuuden vuoksi.
Mutta täällä kohottava tunne oli kesän kuluessa ensin hiipinyt mieleen,
sitten vallannut siellä vähitellen pysyvän paikan. Monta heistä tämä
työnarvon tunto nyt hallitsi.
Tilapäiset työnetsijät, jotka viivähtivät vain viikon pari täällä,
eivät voineet saavuttaa tätä mielialaa. Siksipä he melkein
poikkeuksetta menivät pian tiehensä kyllästyneinä ja ikävystyneinä.
Mutta katselija, jolla oli jonkunkaan verran asiaan kuuluvaa
perustunnetta, haltioitui aina kun saapui paikalle.
Kerran Varamäen ukko kuvaili, että hänestä tuntui tässä ojanpartaalla
siltä, kuin Luoja hapuilisi häntä kädestä, osottaisi suota ja
kuiskaisi: sinulle ja sinun siemenelles annan minä tämän maan.
Siitä tuli kiertävä sananparsi.