IV.

Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.

Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja
tervehti Hartia.

”Kuka?” kysyi Eksköld.

”Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen
nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä
kerran tunnetaan Suomessa.”

”Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on
valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin
mökkiläisneroihin.”

Hart punastui tulipunaiseksi.

”Ellet olisi niin perin hermostunut ja sairas, ettet itsekään tiedä mitä
puhut, vastaisin sinulle niinkuin ansaitsisit.”

Ei mikään koskenut Eksköldiin kipeämmin kuin viittaus hänen
persoonallisiin huoliinsa, mutta hän oli tottunut säilyttämään
mielenmalttinsa, ja näennäisesti tyynenä hän nousi ylös sanoen:

”Tulevan professorikandidaatin tulisi oppia hiukan hillitsemään kuohuvia
tunteitaan tarpeen vaatiessa.”

Hart jäi yksin. ”Professorikandidaatin!” Siinäkö se siis oli se kipeä
kohta! Se oli julkinen salaisuus, että professori Hemmer aivan kohta
aikoi ottaa eron virastaan. Eksköldiä pidettiin yleisesti jo edeltäkäsin
määrättynä hänen seuraajakseen, mutta viimeisinä aikoina oli moni
ruvennut arvelemaan, että Hartista oli koitunut hyvin vaarallinen
kilpailija vanhemmalle dosentille. Asiantuntijat odottivat suurella
uteliaisuudella perhoskirjan valmistumista, sillä jos se vastasi mitä
odotettiin, oli professorinviran joutuminen Eksköldille hiukan
epävarmaa. Paitsi sitä Eksköldin hermostuminen sekä pisteliäs ja ylpeä
käytös kaikkia kohtaan ei ollut omiaan hankkimaan hänelle ystäviä.

Hart ei itse koskaan todenteolla ollut ajatellut tuota
professorinvirkaa. Vielä vähemmin hän luuli Eksköldin pelkäävän häntä
kilpailijanaan. Eksköld ei myöskään koskaan ennen ollut pienimmällä
sanallakaan viitannut siihen suuntaan, mutta nyt hän nähtävästi
hermostuneena ei malttanut peittää mieltään.

Hartia inhotti tuo kaikki sanomattomasti. Tulisiko hänkin nyt
pakoitetuksi ottamaan osaa kilpajuoksuun tieteensä alalla, jonka hän
tähän saakka oli koettanut säilyttää puhtaana kateudesta ja
itsekkäisyydestä? Häntä oli aina salaisesti viehättänyt tuo ajatus, että
hän teki perhoskirjaansa yksinomaa tieteen vuoksi eikä saadakseen sillä
virkoja — mutta kenties — kenties hän sittenkin oli toivonut jotain
aineellistakin palkintoa. Ehkei Eksköld ollut väärässä. Eksköld oli niin
äärettömän teräväsilmäinen. — Niin, niin, kai se oli vain kunnian ja
rahan himoa tuo muka idealinen työ tieteen hyväksi!

Hart tunsi melkein ruumiillista kipua. Hänen täytyi päästä irti noista
mietteistä. Ne veivät häneltä kaiken tarmon.

Viereisessä pöydässä kajahti taas Vilma Aarnion äänekäs nauru.

”Paremman puutteessa”, arveli Hart ja astui levollisesti Vilma Aarnion
luo.

”Huomasipas vihdoinkin”, ajatteli Vilma Aarnio. Mutta ääneen hän sanoi:

”Kas, tohtori Hart! Olettehan tekin täällä. Sanokaa, tohtori, kuka se
oli se nuori neitonen, jonka kanssa kävelitte, kun me tulimme
Kaisaniemestä?” Vilma Aarnion pyöreissä silmissä välähteli vallaton
veitikkamaisuus hänen lausuessaan tuon ”nuori” sanan.

”Tarkoitatte kai neiti Hemmeriä”, sanoi Hart niin kylmästi, että Vilma
arveli parhaaksi lopettaa pilanteon, koska Hart ei nyt näyttänyt olevan
leikkisällä tuulella.

”Niin, niin, neiti Hemmerhän se oli. Hän kuuluu olevan niin hirveän hyvä
opettaja. Istukaa nyt, tohtori Hart, niin kerron teille jotain.”

Vilma Aarnio osasi olla notkea ja pehmeä kuin kissanpoikanen ja mukautui
nopeasti kaikkiin olosuhteisiin. Ylioppilas Miettinen nousi kohteliaasti
ja tarjosi tuolinsa Hartille, jonka tämä hiukan esteltyään vastaanotti.
Hän kumarsi kahdelle neidille samassa pöydässä ja kääntyi sitten Vilman
puoleen kysymään mitä hänellä oli kerrottavaa.

”Sitä minun vain piti kertoa, että eilen kirjoitin kahdeksan sivun
pituisen kirjeen neiti Hemmeristä ja siksi oli hyvin hauska saada nähdä
hänet. Ehkäpä saan teiltä vielä tarvittavia lisätietoja.”

”Mutta — tunnustan, että minun on hiukan vaikea seurata
ajatusjuoksuanne, neiti Aarnio. Olette kirjoittanut neiti Hemmeristä —
niinkö? Ettekä tunne häntä ollenkaan — niinkö?”

”Niin, niin, niin! Voi, voi, kuinka te olette hidasjärkinen! Ha, ha,
haa!” Vilma nauroi ja heitti päätään taaksepäin.

”Tohtori ei ehkä tiedä, että neiti Aarnio on kirjailija”, sanoi yksi
neitosista.

”Kyllä, kyllä minulla on kunnia tietää se, mutta en arvannut, että hän
käyttää kirjallisia lahjojaan — — —”

”So, so, so, soh!” keskeytti Vilma Aarnio, jota hiukkasen harmitti tuo
pikku pilkallinen hymy Hartin suupielessä. Minä selitän nyt sen asian.
Neiti Hemmerillä on serkku, ymmärrättekö?”

”Ymmärrän.”

”Hyvä. Tuo serkku on hirveän nätti ja sievä ja rikas ja nuori ja minun
paras ystäväni. Siis” (Vilma laski nopeasti vasemman kätensä sormilla)
”viisi hyvää ominaisuutta. Jaksatteko seurata, tohtori?”

”Jaksan.”

”Hän tulee äitinsä kanssa kohta muuttamaan Helsinkiin, ja toissa päivänä
sain häneltä kirjeen, jossa hän kysyy niin julman paljon asioita
serkustaan neiti Hemmeristä, jota hän ei tunne ollenkaan. Onko hän
hirveän viisas ja oppinut ja ylpeä, käykö hän missään huvituksissa, onko
hän kaunis ja uskaltaako tavallinen tyttö raukka sanoa sanaakaan hänelle
j. n. e. Kuinka minä vaivainen olento osasin vastata kaikkiin noihin
kysymyksiin muuten kuin —”

”Käyttämällä Luojan antamia kirjallisia lahjoja”, lisäsi toinen
neitosista.

”Ha, ha, haa! Sanokaamme niin, se sointuu niin kauhean kauniilta!”
nauroi Vilma.

”Mikä on tuon ihmeellisen nuoren neidin nimi, joka tulee tänne
muuttamaan?” kysyi Hart, jota ei miellyttänyt tuo keskustelu neiti
Hemmeristä.

”Elsa Huovinen, painakaa muistiinne se nimi, Elsa Huovinen.”

”Koetan muistaa. Mutta kertokaa nyt hiukan kirjallisista toimistanne,
neiti Aarnio. En ole pitkiin aikoihin nähnyt riviäkään sanomalehtiemme
alakerroissa teidän nimellänne.”

”Ettekä tule näkemäänkään”, sanoi Vilma nopeasti ja kävi sitten
hetkiseksi aivan äänettömäksi. Se harmitti häntä, että Hart luuli hänen
ijankaiken tyytyvän kyhäilemään pikku pätkiä sanomalehtien alakertoihin.
Siksikö hän olisi nimensä muuttanut Vilma Aarnioksi, joka oli kuin
luotu tosi kirjailijalle, että hän sitä kuluttaisi sanomalehtien
alakerroissa? Harvat täällä Helsingissä tiesivätkään, että hänen nimensä
siellä pikkukaupungissa oli ollut Vilhelmiina Möttönen. Se oli mahdoton
nimi kirjailijalle, kerrassa mahdoton. Jos hän olisi kirjoittanut vaikka
kuinka sieluntärisyttäviä, hymistysreunaisia väräjöimisiä ei kukaan
ihminen olisi niistä välittänyt, kun niiden tekijä oli Vilhelmiina Möttönen
. Siitä syystä hän heti huomattuaan kirjailijalahjansa päätti
muuttaa nimensä. Vilhelmiinasta tuli Vilma. Se oli päivän selvää. Mimmi
ja Miina olivat kirjailijalle yhtä mahdottomia kuin Vilhelmiina.
Sukunimiä oli kolme, jotka hänestä olivat yhtä sopivia: Aarnio, Saarnio
ja Vaurio. Arpa ratkaisi sen asian. Ja niin sai Suomi Vilma Aarnion. Ja
nyt hän aikoi kirjoittaa suuren, kaksiosaisen romanin joko itsestään ja
tohtori Hartista tai itsestään ja ylioppilas Miettisestä. Se riippui
asianhaaroista.

”No, neiti Aarnio, miksi noin totinen?” keskeytti Hart hänen
ajatusjuoksuaan.

Mutta Vilman mieliala oli aivan muuttunut äskeisestä. Tuo tieto että
kohta koittaisi se aika, jolloin Vilma Aarnion nimi kaikuisi kaikkien
huulilla, antoi pyöreille ruskeille silmille sanomattoman itsetietoisen
ilmeen, joka huvitti Hartia.

”Onko mahdollista, että todellakin olin rakastunut tuohon pieneen
harakkaan?” kysyi hän itseltään. Se oli hiukan nöyryyttävää vakavalle
tiedemiehelle, että pari ruskeata silmää oli noin vallannut hänet,
vaikka noiden silmien takana ei piillyt muuta kuin sangen jokapäiväinen,
ontto ja turhamainen pikku sielu. Mutta toiselta puolen, mikä oikeus
hänellä oli vaatia mitään enkelin ominaisuuksia tulevalta vaimoltaan?
Oh, Vilma Aarniossa oli yllin kyllä hänelle, sillä mitä hän itse saattoi
tarjota vaimolleen?

Hartin silmät harhailivat kaukana ja suun ympäri ilmestyi taas tuo
katkera piirre, jota Vilma ei ymmärtänyt ja josta hän ei pitänyt.

”Neiti Aarnion vakavuus on nähtävästi tarttunut tohtoriinkin”, sanoi
yksi neitosista, mutta Hart pääsi vastaamasta mitään, sillä juuri
silloin laulajat alkoivat ”Porilaisten marssia”. Sen voimakkaat säveleet
vaikuttivat elähyttävästi kaikkiin ja Vilma toipui äkkiä totisuudestaan.

Nyt hän vihdoinkin luuli löytäneensä selityksen tuohon Hartin
oikulliseen surumielisyyteen. ”Hän on nähtävästi vieläkin rakastunut
minuun”, välähti salaman tavoin Vilman pikku aivoissa ja yht’äkkiä
hänellä oli selvillä että tohtori Hart kumminkin oli sangen järkevä ja
miellyttävä mies. Mutta häntä piti kohdella niin, että hän tajuaisi
minkä aarteen hän saattoi voittaa nuoressa kirjailijassa.

Pikku saattoi olla sanomattoman miellyttävä, kun hän
vilkkaasti ja luonnollisesti laverteli kaiken maailman asioita, mutta
niin pian kun hän rupesi ”esiintymään”, kävi hän suorastaan
tympeyttäväksi. Sen huomasi Hart nyt hyvin selvästi.

Vilma oli hyvin pieni ja hyvin pyöreä, mutta hän kuvitteli nyt olevansa
pitkä ja majesteettinen ja antoi kasvoilleen vastaavan arvokkaan ilmeen.
Hänen äänensä, joka äsken oli ollut lapsellisen kimeä ja jota naurun
puuskat olivat tuon tuostakin katkaisseet, kävi nyt pari ääniaskelta
matalammaksi ja koko hänen olentoonsa tuli suuremmoinen varmuus. Hän oli
jotain. Sehän nyt oli ihme ellei tuo imponeeraisi Hartia.

”Koska tässä tuli kirjallisuudesta puhe”, sanoi hän vakavasti, ”niin
tahtoisin kysyä kuinka pitkälle te, tohtori, olette joutunut uudessa
tieteellisessä teoksessanne.”

Tuo meni jo liian pitkälle. Hart sieti paljon, mutta sitä hän ei
sietänyt, että kaikenlaiset pikku tytöt sekaantuivat hänen vakaviin
töihinsä. Ja tuossa käveli Eksköldkin ohi, hymy huulilla ja vilkasi
sinne päin.

Hart veti hermostuneesti esiin kellonsa ja katsoi siihen tajuamatta
kumminkaan mitä se oli. Se antoi hänelle kumminkin aiheen näyttää
huolestuneelta, ikäänkuin hän olisi unohtanut kovin tärkeän tehtävän.

”Anteeksi että poistun hauskasta seurasta, mutta huomaan että aika ei
salli minun viipyä kauemmin”, sanoi hän niin vakavasti, että Vilma Aarnio
varmasti uskoi, että perhoskirja, jonka hän onnettomuudeksi oli
maininnut, nyt veti nuoren tiedemiehen pois hänen seurastaan.

Hartia itseään ensin huvitti ja sitten harmitti. Eikös pitänyt hänen
nytkin valehdella! Millainen kurja pelkuri hän oli! Eikä hän edes
uskaltanut rehellisesti valehdellakaan. Hän ei koskaan olisi ryhtynyt
suorastaan keksimään valheellista juttua esim. odottavasta korehtuurista
tai käsikirjoituksesta, jonka hän varmasti oli luvannut painoon silloin
ja silloin, tai muuta sellaista. Ei, se olisi ollut liian rehellistä
valetta. Nyt hän koetti uskotella omalletunnolleen, ettei hän ollut
valehdellut ollenkaan, ei kerrassa mitään. Hän oli vain katsonut
kelloaan — herranen aika, mitä pahaa siinä oli? Jos Vilma Aarnio siitä
sai sen käsityksen että häntä, Hartia, odotti tärkeä työ, niin oliko se
hänen syynsä? —

Kuinka häntä suorastaan inhotti hänen oma itsensä! Ja millaisena hän oli
aikaisemmin koettanut näyttäytyä neiti Hemmerille ja Eksköldille?
Pelkuri hän oli ja tuli olemaan. Koska hän saisi kyllin rohkeutta
ollakseen se mikä oli, käydäkseen pää pystyssä teeskentelemättä muille
ja — mikä oli tuhat kertaa pahempi — omalle itselleen?

Vaikka mikä se oli oikeastaan se hänen oma itsensä, se tohtori Olli Hart
? Eihän sitä ollut olemassakaan. Se oli vain kokoelma pieniä
pirstaleita jos jotakin romua.

Jos olisi olemassa joku ihminen, jolle saisi puhua ja joka ei ilkkuen
nauraisi! Olihan hänellä ystäviä — paljonkin — liian paljon — mutta
eihän tuollaista voi puhua miesten kesken. Sehän on tietysti lapsellista
sentimentalisuutta ja sairautta. Olisipa se kaunista, jos hän menisi
esim. Eksköldin luo valittamaan kuinka kurja hän ja koko maailma oli.
”Hyvä veli Eksköld, ota osaa huoliini! Minä olen valheellinen pelkuri.
En voi tehdä järkevää työtä, sillä ajatukset harhailevat milloin
missäkin ja minä kaipaan, kaipaan, kaipaan, kuin sentimentali
koulutyttö!”

Hart näki hengessä Eksköldin hämmästyksestä sanattomat kasvot, joista
ivallinenkin piirre oli hävinnyt ja kuuli kuinka hän vastasi: ”Hyvä
veli, minä lähden heti sinua saattamaan Lapviikkiin. Tämä näyttää
todellakin hiukan vaaralliselta.”

Hart naurahti itsekseen. Niin, kyllä Lapviikki saattoi olla varsin
sopiva paikka hänelle, ellei hän ikinä päässyt vapautumaan noista kaiken
maailman pikkuasioista. Milloinka se päivä oli koittava, jolloin hän
osasi eroittaa suuren pienestä?

Mutta oliko mitään semmoista eroitusta olemassakaan? Mikä oli suuri
asia, mikä pieni? Eihän hän koskaan elämässä ollut kohdannut muuta kuin
pieniä asioita — eikä tulisi kohtaamaankaan. Kaikki oli niin pienen
pientä ja vähäpätöistä.

Ja olkoon! Vaikka olisi vielä mitättömämpää kaikki! Mitä se häntä
liikutti? Hän oli kumminkin jo edeltäkäsin määrätty masentumaan. Ei
maksanut vaivaa ponnistella vastaan.

Hän astui eteenpäin, tuskin tietäen minne. Kaisaniemessä oli laulua ja
hälinää, joka kiusasi häntä niin, että hänen olisi tehnyt mieli kostaa
koko maailman onnettomuudesta tuolle iloiselle laulajaparvelle. Vihdoin
hän saapui asuntonsa ovelle ja astui sisään. Hänen huoneensa, jossa hän
muutoin viihtyi sangen hyvin, tuntui nyt aivan sietämättömältä. Suurella
kirjoituspöydällä ikkunan edessä oli hujan hajan perhoskirjan
käsikirjoituksia, perhosten kuvia, kirjoja, kyniä, y. m. Kaikkia noita
esineitä hän aina oli pidellyt erityisellä hellyydellä. Kirjoituspöytä
oli ollut hänen pyhättönsä. Mutta nyt tuntui kaikki vastenmieliseltä.

Palvelija koputti ovea ja kysyi oliko tohtori syönyt päivällistä.

Hart käski hänen tuomaan tarjottimella jotain ruokaa, mitä tahansa, ei
sanonut voivansa tulla päivällispöytään.

Palvelija ei tuota sen enempää ihmetellyt, sillä tuollaista oli tuon
tuosta ennenkin tapahtunut. Hän kantoi sisään ruuan ja Hart söi muutamia
suupaloja, mutta luopui sitten koko yrityksestä.

Ulos hänen piti päästä. Tämä huone vallan tukahdutti häntä. Kaiken
lisäksi saattaisi vielä joku toverikin tulla häntä tapaamaan. Nyt hän ei
todellakaan ollut sillä päällä että jaksaisi teeskennellä.

Hän otti hattunsa ja läksi taas katuja mittailemaan. Kukkarintaisia,
kevätpukuisia ihmisiä vilisi kaikkialla. Se oli sietämätöntä. Kuinka
häntä harmitti noiden ihmisten iloiset naamat. Miksei hän saanut rauhaa
missään.

Sitten johtui hänen mieleensä taas Anna Hemmerin tyyni, ystävällinen
ääni. Kuinka omituisen tyynnyttävä sointu siinä äänessä oli. Ja hänessä
heräsi polttava halu kuulla se uudelleen. Ei muuta kuin kuulla sen
sointu vain.

Hän käänsi askeleensa professori Hemmerin asunnolle päin ja seisoi kohta
ovella.

Mutta mitä asiaa hänellä oli? — Oh, kyllä hän aina jonkun asian
keksisi. Ei hän nyt jaksanut ajatella.

Hän soitti ovea ja hetken perästä hän kuuli Anna Hemmerin äänen, joka
sanoi:

”Tervetuloa, tohtori Hart.”