SISÄLLYS:

Anders ja Greeta.
Helge perheen päänä.
Maailma lähestyy koivikkoa.
Helge ajaa venelaudat kotia.
Sataa.
Maija päivänvalossa.
Maija käy koivikolla.
Greetan uni.
Greetan salajuonet.
Matkavalmistukset.
Pyry suosii Greetan matkaa.
Vestankylässä.
Maijan asiat.
Maijan ensimmäinen päivä Koivikolla.
Mitä mankelihuoneessa oli.
Maija Koivikon emäntänä.
Sisaret tulevat.
Titan havaintoja.
Pamahtaa.
Kuinka Koivikon kävi.

ANDERS JA GREETA.

Toisinaan, vaikka harvoin kyllä sattuu, että joku Uudenmaan lakeuksien
ruotsalainen talonpoikaisperhe muuttaa asuinsijansa suomalaiseen
ylämaahan, missä maanhinta voi olla alhaisempi ja talot ovat helpommin
ostettavissa. Tämmöistä muuttoa pidetään kuitenkin yleensä merkkinä
taloudellisesta rappeutumisesta, koska muuttaja tietenkin vain
sellaisesta pakosta voi luopua kotoisista perinnäistavoista,
naapuristostaan ja sukulaisistaan.

Senvuoksi herätti suuren Vestankylän ihmisissä melkoisen kiusallista
huomiota äkkiä levinnyt tieto, että vanha, kuudenkymmenen ikäinen
Nyholm, Skurubölen isäntä, muka teki kaukaista talonkauppaa
suomalaisessa pitäjässä. Sillä Nyholmia oli pidetty varakkaana
isäntänä, eikä Skuruböleä tietty veloista kiinnitetyksi. Tältä
arvossapidetyltä, hurskaalta mieheltä itseltään, joka suuresti vihasi
syrjäisten sekaantumista asioihinsa, ei kukaan saanut selvitystä
kysymykseen ja kylän piti siis vain omin päin arvailla syitä näin
outoon tuumaan. Toiset sanoivat, että ukkoa kiusasi joku
perinnönjakojuttu, jossa hän oli joutumassa tappiolle ja muka siitä
suuttunut koko maailmalle, mutta toiset väittivät, että ukko ei
ensinkään itse aikonut muuttaa kylästä, vaan osteli suomalaista maata
Anders nimiselle pojalleen, joka oli toinen hänen seitsemästä
pojastaan. Mutta Anders oli tässä asiassa vielä isäänsäkin
umpimielisempi. Ja vasta pitkien aikain kuluttua pääsivät
tarkkanäköisimmät Andersin outojen aivoitusten perille.

Ei niin, että Anders olisi ollut mahdottoman harvapuheinen mies.
Toisten mairitellessa saattoi hänkin, niinkuin kaikki muut ihmiset,
langeta elpymykseen ja hyvätuulisuuteen, osasi nauraa, antautua
pilajuttuihin, jopa suostua ryypyttelemäänkin. Mutta armahda, jos hän
huomasi koetettavan syrjäkysymyksillä udella henkilökohtaisuuksia!
Silloin oli kaikki lopussa. Ei sanaakaan. Huulet puristuivat yhteen,
suu meni pitkäksi viivaksi, silmäluomet painuivat alas ja kapeat
rakoset katsoivat hymyten kysyjään, täynnä halveksuvinta ylenkatsetta:
luulitko todella minua niin tyhmäksi, että olisin sinulle
vahingossakaan jotakin ilmaissut!

Mutta ihmiset pääsivät sittenkin vähän perille asiasta, kun sen
yhteydessä tuli tiedoksi Andersin naima-aikeet. Sillä virtaa voi kyllä
estää juoksussansa esimerkiksi patoja rakentamalla tai vaikkapa
ohjaamalla se toiseen uomaan, mutta ihmisten uteliaisuutta, kun on puhe
naimakaupoista, eivät mitkään padot hillitse, erittäinkin kun
vuosisadat ovat viskanneet ison kylän, kaikkine suuri- ja
pikkueläjineen, samalle kalliorykelmälle, keskelle laajaa
viljelystasankoa, liittäen talot vieri viereen, toisen alemmaksi,
toisen ylemmäksi, toiset pitkin, toiset poikin, niin että koko kylän
suu jauhaa kussakin samaa asiaa, ja kun asiana on Nyholmin Andersin
naimajutut. Silloin kylä jauhaa ylenevällä pauhinalla ja ehkä kauemmin
yhtä samaa kuin jonkun muun asian ollessa esillä.

Andersin rakastuminen oli kyllä saattanut tapahtua kenenkään näkemättä
sydämen salakammioissa. Samoin jäädä huomaamatta pieni rävähtävä
silmäinvilkutus oikeanpuoleisilta kirkonpenkeiltä vasemmanpuoleisille.
Mutta herranen aika, illalla lypsyltä tullessaan oli joku nähnyt
Andersin keskustelevan serkkunsa Greetan kanssa, sen Hemmingin Greetan
kanssa, Töötarin kujassa, ja puhellessaan hypistelevän tytön esiliinaa.
Siitä hetkestä asti kaikki sulut aukenivat. Anders on muka riitaantunut
sukunsa kanssa, joka olisi tahtonut häntä Gunnarsin Edlalle, ja miksi
ei Gerda-serkkua Greetan asemesta, ja saakohan oikeastaan ilman lupaa
mennä serkun kanssa. Samasta hetkestä alkoivat myöskin kylän laskelmat
kummankin puolen perintö-osuuksista, arvelut talojen soveltuvaisuudesta
yhteisviljelykseen ja sopimattomuudesta osittamiseen, pahoittelut
perijäin runsaudesta ja lunastuksen vaikeuksista. Ja näitä laskelmia
tehtäessä täytyi ajatella ukkoa, sitä tervaskantoa, vainajaksi, vaikkei
hän ollenkaan ollut kuolemisen päällä, ja Andersia ja Greetaa kuvitella
jo naineiksi, vanhaa, kallellaan olevaa, punamullasta harmaaksi
haalistunutta rakennusta korjatuksi ajan vaatimusten mukaisesti. Ja
loppujen lopuksi oli määrättävä pappilaanmenopäivä ja häämenoasiat.

Mutta Andersin kaltaiselle luonteelle olivat kaikki nuo kylän puheet
vielä paljon pahempaa kärsittävää kuin raivostuneen mehiläisparven
syöksyminen ihmisen kimppuun, tukan juuriin tunkeutuminen, kaulaan,
paidan alle, hihoihin, housuihin.

Sentähden hän, melkein yhtaikaa kuin teki mielessään
avioliittopäätöksen, myöskin päätti muuttaa kylästä erilleen asumaan.

Greeta puolestaan, joka oli yhtä hurskaiden vanhempien tytär ja jolle
siis miehen tahto aina selviytyi myös Jumalan tahdoksi, kuunteli
hartaana Andersin yksivakaisia sanoja. Hänkin koetti pitää suutansa
viivana ja kuunnella syrjäisten urkintaa silmät rakosina. Mutta ihmiset
saivat häneltä sittenkin asioista paljon vihiä jo pelkkien
punastumisten ja huokausten johdosta. Tulivat Andersille sanomaan: ”no
sinähän aiot muuttaa sinne Hemmingin hakamaahan.” Silloin oli Andersin
päätös järkähtämätön. — ”Kyllä minä kohta muutan”, vastasi hän, ja
sanoi sen niin, että oli kyllä selvää hänen kohta muuttavan, mutta ei
Hemmingin hakamaahan. Minne, ei kukaan tiennyt. Vanhuksien vastustukset
ja neuvot särkyivät kuin aallot kallioon. Anders sanoi: En minä mene
naimisiin Hemmingin suvun kanssa, vaan Greetan kanssa.

Vihdoin ukko myöntyi ja rupesi Andersin vaatimuksesta tiedustelemaan
taloja ylämaasta.

Anders sai lohkaistuksi tarkasti lasketun perintöosansa. Samoin Greeta.
Ja he muuttivat kauas pitäjänrajan tuolle puolen, harvaanasuttuun
suomalaiseen pitäjään, jossa oli vain yksi ruotsalainen kansakoulu
eteläkulmalla ja vain kerran vuodessa ruotsalainen jumalanpalvelus
kirkossa ja kerran kansakoululla. Suomea ei Anders osannut puhua kuin
hyvin vaillinaisesti ja Greeta ei ollenkaan. Mutta kyllä vaan sai olla
Greetan kanssa naimisissa syrjäisten sekaantumatta asioihin.

Ensin Anders osti talopahasen suuren järven rannalta, mutta kun sitä ei
kuitenkaan käynyt viljeleminen yksin voimin ja elämä suomalaisten
muonamiesten kanssa ei häntä miellyttänyt, päätti hän hakea
erillisyyttä näistäkin ja luopui koko talosta. Hän pidätti itselleen
vain kiinnitetyn eläkeoikeuden ja asuinsijakseen jätti kivisen
hakaniemen, jonka hän sitten vuosikymmenien kuluessa vähitellen sai
ympäröidyksi korkealla kiviaidalla. Erillisyys muukalaisista oli täällä
melkein täydellinen.

Niin kalsean umpimielinen kuin Anders olikin vieraalle ympäristölleen,
oli hän omalle Greetallensa sitä avomielisempi ja huolehtivampi.
Voimakkaasti hän ryhtyi perkaamaan kivistä mäkeään, tosin naapurien
ihmeeksi, sillä olisihan alangossa ollut saatavana kivetöntäkin maata.
Minkä hän syksyisin kankesi esille maakiviä, sen hän talvella lykkäili
kelkalla alamäkeen kiviaidaksi. Ja pian alkoi mäellä näkyä raivattuja
peltotilkkuja. Omenapuutarha vallankin tuli suuri ja menestyi
oivallisesti. Mökki seisoi ylinnä, kallioperustalla, ja sen hän oli
perinnäisellä aistikkuudellaan osannut laatia niin somaksi ja niin
peräti Greetan mielen mukaiseksi, että Greeta kiintyi uuteen kotiinsa
ikisiteillä. Pieni navetta, pahnalato, lammaskota näiden välillä,
sauna, kaivo suuren koivun juurella, — kaikki tuo oli vähän alempana
ja päästi mökin ikkunaan näkymään järvenselkää kattojen yli, alenevien
koivunlatvain välitse, eli juuri niinkuin Anders oli ymmärtänyt Greetan
mielessään ajatelleen. Tie luikerteli lepikon pimennon läpi alas
rantaan. Greeta näki oman mielikuvitelmansa ihan elävänä todellisuutena
silmäinsä edessä, ja semmoiseenhan ihminen iäksi rakastuu, se kun on
näkyviin päässyttä osaa hänestä itsestään. Mutta rakastetuksi tulee
vallankin se käsi, joka on osannut luoda totta toisen kuvitelmasta.
Greeta kasvatti kauniita georgiinipensaita pihaikkunain alle ja
elämänlanka kiipesi tuuheana vyönä kuistin avo-oven ympärille.

Tällä mäellä he elivät yhdessä onnellisina yli neljäkymmentä
ajastaikaa.

Kymmeneen ensi vuoteen he eivät saaneet lapsia. Mutta yhdentenätoista vuotena,
kun he olivat lakanneet jo toivomastakin, alkoi Greeta tuntea
itsessään erinomaista.

Anders oli kantamassa tupaan rysävanteiksi aikomiaan kuusenoksia.
Nähdessään Greetan pahoinvoipana nojaavan otsaansa aitan seinää vasten
hän pysähtyi ja sanoi:

— Oletko sairas?

Greeta oikaisihe. Ja niinkuin heillä oli aina ollut tapana vain
niukalti puhella keskenään, ja sitä niukemmin mitä tärkeämmästä asiasta
kysymys oli, niin nytkin Greeta vain huokasi kuin asian vähäpätöisyyden
vuoksi ja sanoi muka ohimennen:

— Taitaa olla tavallista näin alussa.

Anders sanoi viedessään vannepuut tupaan ja hänkin ikäänkuin asian
vähäpätöisyyttä huokaisten:

— Sitähän minäkin, terve sinä olet.

Mutta Greeta oli ehtinyt huomata miten Andersin kasvot värähtivät,
miten ohimosuonet äkkiä paisuivat, miten silmäkulmat kohosivat ja katse
tunkeutui Greetan silmiin, mennen aivan hänen läpitsensä. Ja kaksi
onnea kohtasi toisensa ja muuttui yhdeksi onneksi.

Kun Greeta yön tultua oli riisuutunut ja tahtoi sammuttaa lampun, sanoi
Anders verkalleen vuoteesta:

— Anna lampun palaa, minua ei nukuta.

Ja Greeta ymmärsi, että Andersin mielestä lampun piti palaa hetken
pyhyyden tähden.

Greeta pujahti vuoteeseen Andersin viereen, mutta Anders kohosi
istuvilleen ja häntä selästä tukien auttoi laskeutumaan pitkäkseen.
Sitten he makasivat näin sanaakaan toisilleen puhumatta, kummankin
kädet ristissä lakanan päällä. Aamulla Greeta ei tiennyt milloin Anders
oli käynyt lampun sammuttamassa, koska oli vaipunut uneen ennen
Andersia.

Lapsia syntyi heille seuraavan viidentoista vuoden aikana seitsemän,
jotka kaikki, mikäli kouluikään tulivat, kävivät ruotsalaista
kansakoulua, tehden jalkapatikassa joka päivä edestakaisin kahdeksan kilometrin
matkan, sillä suomalainen kansakoulu oli kyllä
kirkonkylässä, mutta Anders ei siihen tahtonut lapsiansa panna.

Toimeentulo pienillä eläkevaroilla, kahden lehmän ja vähäisten
peltotilkkujen tuotteilla oli Andersille käynyt ajanpitkään vaikeaksi.
Mutta tukkiajot tulivat avuksi. Hän sai tulokasta ansiotyötä
norjalaisten insinöörien palveluksessa. Hän laski ja mittasi heille
tämän seudun kaikki myytäväksi tarjotut metsät, jopa suoritti yhtiöiden
laskuun useita metsäkauppojakin. Mitään puutetta ei hänen perheensä
senjälkeen kärsinyt. Mutta miten paljon Anders oikeastaan oli näissä
toimissa ansainnut, ei kukaan koskaan saanut tietää, ei edes kotiväki.

Metsäretkiltä palattuaan, rahat, paperit ja kartat tarkasti kaappiin
lukittuaan, äänettömästi, sanaakaan puhumatta illastettuaan perheensä
kanssa hän tavallisesti istui vanhanaikaisen, raskaan, kotoa saamansa
raamatun ääreen ja alkoi väkäisellä, laulavalla äänellä lukea
perheellensä Daniel profeetan kirjaa. Hän oli vanhan testamentin mies,
peräti. Sianlihaa ei perheessä milloinkaan käytetty, koska Mooses oli
sen syömisen laissaan kieltänyt. Turhanpäiväistä puhelua ruuan aikana
Anders piti myöskin syntinä, ja nauramista vältettiin mikäli
mahdollista, paitsi milloin ukkoa itseä sattui jokin asia naurattamaan.
Silloin oli koko perheellä lyhyt, mutta sitä virkistävämpi ilon hetki.

Kun ukko oli syönyt, olivat kaikki syöneet; kun ukko meni maata,
menivät kaikki maata; kun ukko aamulla heräsi, kaikki heräsivät.

Niistä seitsemästä lapsesta, jotka kasvoivat ja varttuivat Andersin Greetan ja
mäellä, olivat muut kaikki tyttöjä paitsi neljäs
järjestyksessä, joka oli poika.

Hänen nimensä oli Helge.

Tämä Helge oli aivan isänsä näköinen, soikulakasvoinen, solakka,
kaunismuotoinen. Hän kasvoi sisariansa pitemmäksi, isänsä mittaiseksi,
ja häneen periytyi suvun suuri kätevyys kaikissa töissä, olipa kysymys
rakennuksista, sementin sekoittamisesta, huonekalujen laitosta,
puutarhasta tai mehiläishoidosta. Luonteeltaan hän oli yksi vakaa,
hiljainen, hienotunteinen, vähän ehkä liiaksi itseensä vetäyvä,
niinkuin koko se suku, johon hän kuului. Mutta kaikki mikä hänen
käsistään lähti, herätti huomiota aistikkuudellaan, kauneuden ja
tarkoituksenmukaisuuden hiuksenhienolla sopusuhtaisuudella. Myös oli
hän taitava kirjoittamaan ja laskemaan, johon oli oppinut seuratessaan
isäänsä metsissä tukkipuiden mittauksissa. Isällä oli ollut tapana
laskea tulitikkujen luku ja pistellä tikut puun kuoren varaan, joten
tikkujen loputtua hän tiesi montako puuta oli merkitty. Mutta Helge
kulki kirja kädessä ja merkitsi pituusmitan oheen samalla sekä
kanto- että latvamitat, josta insinöörit suuresti häntä kiittivät.

Näiden erinomaisten taitojensa johdosta Helgeä alettiin sittemmin
käyttää seudun vapaaehtoisten huutokauppain toimitsijana,
perunkirjoittajana, kuolinpesäin selvittäjänä ja saatavain kokoojana.
Ja hänen vaillinainen, ruotsiinmurtava suomensa oli tällöin vain
lisäaiheena siihen arvonantoon, jota hän seudun suomalaisten
pikkueläjien keskuudessa nautti.

Vanha ukko oli mielissään. Hän oli kasvattanut pojan täydellisesti
omaksi kuvakseen. Lapsia ei tietenkään ollut voinut estää kyläilemästä
ja jonkunverran omistamasta ympäristön kieltä ja tapoja, mutta
ylimalkaan oli heihinkin syöpynyt vanhempien rajaton kiintymys omaan
ahtaaseen perhe- ja kotioloon ja senmukana myös koleahko suhtautuminen
vieraaseen ympäristöön. Se oli ukolle mielenmukaista: rakkaus omiin,
vieraiden väistämisen. Kun hän sitten sairastui ja tunsi kuolevansa,
niin hän tiesi voivansa tehdä sen rauhassa. Helge ansaitsi toimillaan
hyvin, ja kaapissakin oli jotakin, perhe oli turvattu.

Helgeä hänen ajatuksensa kuolinhetkelläkin viimeiseksi koskivat.
Sanottuaan kaikille lapsille hyvästi hän käski heidän poistua ja puhui
Greetan kanssa kahden. Hän sanoi vaimollensa:

— Kun Helgelle se aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan mene
hänen kanssaan vierailemaan sinne alas Vestankylään. Ottakoon hän
jonkun Töötarin serkuista, ja palatkoon sitten vaimonsa kanssa tänne.

Greeta painoi mieleensä tämän sanan niinkuin se olisi ollut
raamatunkanteen kirjoitettu ja rikkomattomilla sineteillä vahvistettu
iankaikkisesta iankaikkiseen.

Näihin sanoihinsa Anders nukkui elämästä.

HELGE PERHEEN PÄÄNÄ.

Hautajaisten päätyttyä ja kaukaa tulleiden sukulaisten lähdettyä
paistoi ilta-aurinko tavattoman kirkkaasti tyhjentyneisiin pikku
huoneisiin ja kahden kulmakkain olevan ikkunan läpi säteet lankesivat
Greetan kukkiviin georgiineihin. Kun Greeta, vielä mustassa
silkkihameessa, avopäin, liina niskassa seisoi pihalla ja näki tyhjän
huoneen läpi tulevan lämpimän iltapaisteen, huokasi hän syvään. Sehän
kuului kyllä asiaankin tämmöisessä elämänkäänteessä, mutta ei hän
voinut olla merkille panematta, että tuo huokaus teki hänelle niin
sanomattoman hyvää. Illan tyyneyskö sen sai aikaan, lämmin iltatuuliko
hänen puolikaljulle päälaelleen, vai sekö, että aurinko paistoi huoneen
läpi, kirkastaen kultaiseksi hienon tomun, paistoi, vaikka Andersia ei
enää ollut, paistoi ja hänen ihmeekseen jatkoi elämää ilmankin
Andersia. Illastaessa he olivat pöydässä toisessa järjestyksessä ja
istuivat hyvin totisina sanaakaan virkkamatta.

Vielä kolmantena päivänä hautajaisten jälkeen he illastelivat pöydän
ääressä yhtä totisina. Kummalta vaan tuntui, että Helge istui isän
paikalla ja he muut oudon väljällä toisistaan.

Mutta samassa keskimmäinen tytöistä rupesi kova leipämukula ja kuuma
peruna suussa jotakin sanomaan, jolloin muut tytöt, ja äitikin,
saamatta selvää hänen puheestaan, alkoivat tuolle asialle nauraa. Ruuan
aikana naureskeleminen tuli varmaan ensi kerran kysymykseen tässä
tuvassa. Ja he muuttuivatkin äkkiä jälleen totisiksi. Kun nuorin
tytöistä, aterian päättyessä, vielä päästi kuuluviin turhaan pidätetyn
nauruntyrskähdyksen, ei äiti sitä enää hyväksynyt, vaan sanoi, että
joko nauramasta tai syömästä oli herettävä. Mutta hänen kantaessaan
perunakuppia pois, saattoi pyöristyneistä poskipäistä huomata hänenkin
hymyilevän.

Ennen maatapanoa he vielä menivät pihalle vilvoittelemaan. Sitäkään ei
ennen ollut tapahtunut. Äiti istui kaivonkannella, koivunoksien alla,
ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi vuosien kuluttua palannut
kotimäelle ja tunnustellut sen rakkaita nurkkia. Helge hyppäsi
piloillaan käsin kiinni alimpaan koivunoksaan koettaakseen kestikö se
muka miehenpainoa. Tytöistä toiset hajosivat sinne tänne ja olivat
piilosilla katajain takana, toiset menivät soutelemaan järvelle. Ja
kukin tuli ja meni milloin tahtoi, ja pani maata ja heräsi milloin
tahtoi, jopa lauleskeli hyvässä aamuvireessä, sai sunnuntaisin poiketa
kylään, viipyä siellä, ja tulla takaisin illallista keittävän äidin
luo, joka tosin torui, mutta aina vain ikäänkuin isän muistosta, ei
milloinkaan todella itse.

Sanalla sanoen, heidät täytti vapauden ja onnen hurma, jommoista he
eivät olleet aavistaneet elämässä olevankaan. Mitä ihmeellisiä aikeita
ja ajatuksia alkoikaan nuorissa herätä, toinen toistaan rajumpina.

Mutta elämä tahtoo usein toista kuin ihminen luulee, — täytyi Greetan
heille sanoa. Ja pian nähtiin se sana todeksi.

Perunkirjoitusta alettaessa Andersin kuoleman johdosta saapui emätalon
uusi omistajakin tilaisuuteen, kutsumatta, käskemättä.

Kahvit juotuaan ja rykäistyään hän ilmoitti aikovansa myydä tämän
niemen vieraisiin käsiin, mutta tunnusti asunnon ja muut rakennukset
kuuluviksi Andersin perheelle ja sanoi senvuoksi tulleensa perillisten
kanssa neuvottelemaan, miten asia oli järjestettävä, tahtoivatko he
hajoittaa ja siirtää rakennuksensa jonnekin muuanne vai olisivatko
suostuvaiset myymään ne kohtuhinnasta hänelle.

Andersin lapset ja kaksi vierasmiestä istuivat piirissä isännän
ympärillä, joka oli istuutunut erilleen pöydän ääreen. Lapset vilkuivat
toisiinsa nolosti naurahdellen, sillä he eivät tätä puhetta oikein
ymmärtäneet, ennen kuin Helge selitti äidille ruotsiksi. Eikö tämä
niemi rakennuksineen ollut heidän ikiomansa? Miten isäntä saattoi noin
puhua?

Greeta sanoi huolimattomasti huokaisten:

— Niemi on kirjoitettu meille elinajaksemme.

Ja meni kaapille ja otti lukitusta laatikosta esille kellastuneen
paperikäärön ja pani sen pöydälle isännän eteen.

Paperi pöytäkirjoineen ei tahtonut kääreestä oijeta, ja kun isäntä
oikaisi väkipakolla, meni ensimmäinen lehti vanhuuttaan palasiksi. He
nauroivat kaikki kohteliaasti peittääkseen riidan mahdollisuuksia, ja
yhtyivät isännän kanssa leikinlaskuun murtuneen paperin johdosta.

Pääpaperi pysyi sentään ehjänä.

Se oli ruotsia ja isäntä pyysi Helgen lukemaan.

Helge otti paperin käsiinsä asiantuntijan tavoin, naurahti ja rupesi
nopeasti lukemaan, niinkuin olisi tehnyt jotakin tarpeetonta, vain
toisen mieliksi.

Mutta hän pysähtyi äkkiä ja kävi totiseksi. Saattoi selvästi nähdä,
että veri pakeni hänen kasvoistaan ja kalvenneet huulet hiukan
värähtelivät. Hän luki itsekseen vielä toisen kerran, sitten nousi ja
pannen paperin pöydälle sanoi ruotsiksi äidille:

— Mies on oikeassa. Paperissa ei ole mitään oikeuksia pidätetty
leskelle eikä lapsille.

Nyt vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat myöskin toiset
sisarukset.

Mutta Greeta sanoi kohta huoaten ja ikäänkuin Andersiaan lasten edessä
puolustaakseen:

— Isä ei kaiketi uskonut minun elävän hänen jälkeensä.

Helge sanoi vihaisesti:

— Hän uskoi kiviaitoihinsa, johan minä puhuin hänelle, vanha tyhmyri!
Siinä se nyt oli. — Ja Helge murahti itsekseen pahasti.

Sitten hän jälleen istuutui, naurahti kohteliaasti ja sanoi isännälle:

— En minä vielä tiedä, mihin nämä höskät korjataan.

— No, no, sanoi isäntä hikeä kuivaten — laillinen muuttoaika teillä
on. Ei laittomuuksia mitään. — Mutta onpa tänään pistävä lämmin. Sade
tulee.

Ja juotuaan vielä kupillisen kuumaa kahvia isäntä lähti. Samoin
vieraatmiehet, sillä perunkirjoitus keskeytyi.

Tämä oli ensimmäinen taakka, jonka elämä oli iskenyt viattomille
hartioille. Tuossa on, kantakaa. Se oli raskaampaa kuin mitä he itse
olivat osanneet omille hartioilleen tähän asti nostaa, Helgekään, joka
jo oli kanniskellut tynnyrinvetäviä jauhosäkkejä myllyltä kotia eikä
perille päästyä kuitenkaan huohottanut. Mutta elämällä onkin tiedossa
toiset hartiat kuin ne, joilla vain jauhosäkkejä tai vastavirutettua
pyykkivasullista rannasta vastamäkeen kannetaan, — sanoi Greeta. — Ja
niiden hartiain kestävyyttä se aina kovin koettelee.

Koko perhe laihtui yhden ainoan viikon varrella, tyttöjen hameet
kävivät väljiksi ja Helgen oli puhkaistava uusi läpi remmiinsä.

Tytöt supsuttelivat keskenään aikeistansa, sillä eihän nyt voinut olla
edessä muu kuin etsiä palveluspaikkoja, ja he supattelivat vain siitä,
minne mikin hakeutuisi. Kankaanteot, kutomiset ja kehruut jäivät.

Greeta kuljeskeli, tapansa mukaan avopäin, verkalleen ja mietteissään
pihamaalla. Hän joutui usein kauemmaskin, missä tuskin muisti
milloinkaan ennen käyneensä. Mutta kiviaita tuli lopulta aina vastaan
ja sitä hän seurasi. Seurasi ja itki, kun ajatteli, miten Anders oli
kolmenkymmenen vuoden aikana sitä sommitellut, — ja nyt sanottiin
kaiken olleen pelkkää tyhmyyttä! Vieläpä niin, että Helge oli melkein
kironnut. Häntä itketti Andersin muiston tähden. Koko ikänsä raastaa,
kaivaa, sommittelee, selkä köyrynä palaa työstä, suonet ohimoissa
jyskyttäen, ja sitten olikin kaikki tyhmyyttä! Kun vain katsoi noihin
sammaltuneisiin kiviin — ja niihin hän katsoi yhä ja yhä — tulivat
kyynelet tulvanaan hänen silmistään ja kasvot vääntyivät niin että
hänen täytyi niitä käsillään likistää.

Tyhmyyttä! — Anders raukka.

Pahempi vielä oli, että tuo ajatus tuntui joskus ikäänkuin alkaneen
huojuttaa hänen oman elämänsä perustuksia, hänen uskoansa, jota hän oli
tähän asti pitänyt kalliotakin kiinteämpänä. Onneksi oli Anders kuollut
tietämättä mistään pettymyksistä. Mutta mistä synnistä saattoi tämä
kohtalo olla rangaistuksena jälkeenjääneille? Greeta ajatteli ympäri
päänsä. Hän istui valkoiselle kaskikivelle, kääntyneenä järvelle päin,
josta lounainen iltatuuli leyhytteli vedenhajua metsäisen pihkan
sekaan. Ja laulurastas jo luirutteli. Silloin hänelle asia selvisi.

Päättävästi hän nousi, nosti niskasta liinan päälaelle, sitoi solmuun
leuan alle ja lähti risuissa kompastellen nopeasti kotiin päin.

Tytöt olivat tuvassa iltakeitosta odottamassa ja perunavesi jo kiehui,
kun hän tuli. He alkoivat pilailla, että onko se äitikin jo käynyt
kyläilemässä. Mutta Greeta oli niin totisen ja ankaran näköinen, että
he kohta kaikki vaikenivat eikä kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan.
Tästä Greetan ankaruus vain yltyi.

— Missä Helge on? — hän kysyi lyhyeen.

Tytöt seisoivat rivissä kuin sotamiehet, vain vilkaisivat toisiinsa
eikä yksikään vastannut. Äiti sanoi:

— Syömään ei ruveta ennenkuin Helge on kotona, vaikka yöhön menisi.

Samassa Helge astui sisään erinomaisen reippaasti ja oli jotakin
sanomaisillaan. Mutta huomattuaan tyttöjen pelästyneet ilmeet hän jäi,
käsi lakinnaulassa, heihin töllistämään.

Greeta sanoi:

— Helge lukekoon Pyhästä Raamatusta, ennenkuin käymme ruualle.

Helgen ällistynyt suunaukeneminen sai nuorimman tytön painamaan
tiukkaan esiliinansa vasten huulia, ettei olisi taas sopimattomasti
tyrskähtänyt.

— Mitä se hyödyttäisi? [Hän sanoi ruotsiksi: ”Va’ sku’ de’ tjäna
till.”] — sanoi Helge.

Tyttöjen suihin mutkiutui Helgen halveksiva ilme.

— Sitä älköön ihminen milloinkaan kysykö, — sanoi äiti ankarasti.

Helge kääntyi poispäin ja viivytellen kumartui ovensuussa saappaitansa
kaapustamaan.

Mutta äiti oli asettanut penkin ja tuolit pöydän ympärille, avannut
raamatun leväälleen Daniel profeetan kohdalta ja seisoi nyt
liikahtamatta paikaltaan, käsi lehdellä, poikaansa päin kääntyneenä,
niin ankarana ja niin kauan, että Helgen täytyi kuin täytyikin vihdoin
kulkea tyttörintaman ohi pöydän ääreen.

Tytöt katsoivat jalkoihinsa, että hänen surkea noloutensa ei
lisääntyisi näkymisestä.

Kun Helge jo istui raamatun edessä, käänsi äiti ankaran katseensa
tyttöihin, jolloin nämä riensivät nuolena pöydän ääreen ja panivat
kohta kätensä ristiin.

Nolouttaan peittääkseen Helge alkoi lukea sellaisella äänellä kuin
olisi vain sanomalehteä lukenut, mutta ”Herra” sanan taaja toistuminen
otti äkkiä hymyn hänen huuliltaan ja pakotti lukemaan hartaammin ja
hitaammin. Ilmeisesti hän nyt seurasi lukemansa sisällystä.

Pyhässä Kirjassa kerrottiin kauniisti ja voimakkaasti, kuinka Herra
tekee suuria ihmeitä ja villin leijonankin kidasta pelastaa sen miehen,
joka Häneen turvaa.

Helgen ääni alkoi yhä enemmän muistuttaa isän venyttävää lukuääntä,
joten tilanne alkoi muodostua jo piristävän juhlalliseksi. Tytöt
pidättivät henkeänsä ja heidän kaikki jäsenensä olivat sellaisessa
jännityksessä kuin ennen hyppäystä jonkin hengenvaarallisen kuilun
ylitse. Siinähän istui isä ilmielävänä, melkein lapseksi nuortuneena.
Oli kuin Helge olisi nyt paneutunut siihen uomaan, jonka isä oli
elämällään uurtanut ja hänen jatkettavakseen auki jättänyt. Suonetkin
Helgen ohimoissa samalla tavalla näyttäytyivät ja ääni oli jo ihan isän
ääni ja isän lukutapa, ilman eroitusta vähääkään.

Varmaan Helge itsekin tämän ihmeellisen muuntumisensa itsessään tunsi.
Siinä juhlallisuudessa hänen kalvenneet huulensa värähtelivät, mutta
poskipäihin oli noussut hehkuvat punatäplät.

Ja tyttöjen poskipäihin nousi aivan samanlaiset punatäplät.

Tilanne kärjistyi huippuunsa, kun Helge, luettuaan loppuun, kumarsi
odottamatta otsansa ristittyjen käsiensä päälle. Tytöt äidin esimerkkiä
seuraten nostivat kätensä silmille.

Greeta luki vielä isämeidän rukouksen. Ja tytöt toinen toisensa jälkeen
nostivat kätensä uudelleen silmille.

Senjälkeen Greeta voitokkaana huokasi tavallisen huokauksensa, meni
pankon ääreen ja kantoi höyryävät perunat pöytään.

Ja jännitys laukesi vähemmälle.

Vaikka Helge selvästi tunsikin, että hän oli nyt ottanut isän tehtävät
hartioilleen, ja tiesi, ettei tästä lähtien illastettaisi ennenkuin hän
oli raamattua lukenut, oli hän kuitenkin sitä mieltä, että sopivaa
puhelemista ruuan aikana ei tarvinnut perheen jäseneltä kieltää. Ja
heti ottaakseen tämän uuden tavan käytäntöön hän alkoi itse puhua.

Äitikään ei näyttänyt olevan sitä vastaan näin juhlallisten alkajaisten
jälkeen.

Helge kertoi nyt, minkä oli jo kohta tupaan tullessaan aikonut kertoa,
nimittäin, että hänen astellessaan talon ohi isäntä oli huutanut häntä
kujasta sisälle, istuttanut peräpenkille, juottanut hyvää kaljaa,
tarinoinut, ja sitten lähtiessä sanonut kätellen porstuan pimeässä:
”joutaisihan minulta maata teille sen verran kuin sitä tarvitsette,
annan minä vaikka tuon koivikon pellon päästä, jos sinne halunnette
muuttaa.” Niin olivat hänen sanansa: ”annan minä vaikka tuon
koivikon”, toisti Helge, vaikeni ja alas katsoen jatkoi yksivakaana
syömistään, joten hänen eleistään ei voitu mitenkään päättää, mitä
mieltä hän omasta kohdastaan oli.

Greeta tosin vain huokasi, mutta hänen silmänsä vilkaisivat ympäri
huonetta katonrajaa myöten ja niistä välähti juhlallisen ylväs ilo.

Sen mahdollisuuden vuoksi, että Helge kenties mielessään halveksi
tarjousta, sanoivat tytötkin halveksien: ”Pyh!”

Se merkitsi, ettei tätä armasta kotimäkeä sentään mokomiin koivikkoihin
vaiheteta. Mutta he sanoivat sen ilosta naurahtaen ja heidän poskensa
olivat pyöristyneet.

Sen koommin ei asiasta syönnin aikana enää puhuttu, ja kun se kuitenkin
yksin oli sydämellä, ei puhuttu mitään koko iltana. Helgestä ei päässyt
mihinkään selvyyteen. Epätietoisena ja hajasydämin paneutui perhe
maata.

Mutta jo aamusta oli Helge kadonnut kotoa. Oli nähty menevän kanki
olalla mäen alarinnettä pelloille päin, oli selvä minne. Tytöt hiipivät
toinen toisensa jälkeen samaa tietä koivikkoa tarkastamaan. Siellä
Helge jyskytteli kankea maahan monesta kohden ja tytöt arvasivat
pensaista katsellen, että hän tutkii maaperän laatua ja iloitsivat.
Mutta mitä hän sitten alkoi tehdä alempana lehdikossa, sitä ei voinut
ymmärtää. Ja se näytti niin hassulta, että joku tytöistä rupesi
hihittämään. Vanhempi rypisti silloin silmäkulmansa ja pui hänelle
nyrkkiä pensaan takaa, jolloin toinen sai esiliinan avulla naurunsa
tukahtumaan.

Helge käveli kompuroiden kumarassa, kätten selät vasten polvia,
nyrkeissään pajuvesan haarat, joiden yhteinen tyvi letkotti ilmassa.
Tyvi näytti nousevan yhä pystympään, kunnes vihdoin löi Helgeä nenään.
Tuo sai tytöt uudelleen tyrskähtämään. Vanhempi kääntyi nyt vihaisena
heihin päin ja äänettömästi hakkaavilla suunliikkeillä ilmaisi heille
mitä aikoi sanoa:

— Se kat-soo kai-von paik-kaa! Ettekö sitä ymmärrä.

Helge oli jo tytöt huomannut, ja kun virpi löi häntä nenään, oikaisi
hän itsensä ja huusi heille:

— Tässä on vesisuoni!

Ja hän löi kangella suoraan maahan ja upotettuaan metrin syvyyteen
nosti sen saviliejuisena ylös ja osoitteli tytöille, jotka sykkivin
sydämin kokoontuivat hänen ympärilleen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään, että Helge oli valinnut heille uuden
asuinsijan.

Tuolla näkyi jo äitikin tulevan piennarpolkua myöten. Hänellä oli huivi
taas niskassa, toinen kyynäspää toisen käden varassa, ja sormet
hypistelivät huulia. Tietysti hän tultuaan huokaili, mutta selvää hymyn
kutkua tuntui silmissä ja suupielissä. Tyytyväisyydestäpä hän
tavallisesti huokailikin.

Mäki oli pitkärunkoista koivikkoa, ja alavammilla paikoilla sanoi Helge
olevan hyvää uudismaata. Siinä perhe kuherteli puoleen päivään,
lämpimissä auringon säteissä, ja pian tytöillä oli kaikki selvänä:
mihin kohti asumus rakennettiin, missä oli saunanpaikka, missä navetan
sija, missä aitan, missä perunakuopan, missä minkin ulkohuoneen.
Jokaisella oli jo oma lempipaikkansa ja lempiajatuksensa. — ”Ja
tässä ... ja tähän ... ja tuonne” ... huutelivat he kilvan, hyppien
ehdotuksineen ja iloineen paikasta toiseen. Ja Helge se — osittain
kyllä voimiensakin näytteeksi — jo koetteli kankensa kärjellä
liikkuivatko maakivet, jotka hän sanoi aikovansa vierittää kivijalaksi
— syksympänä.

Eipä sen päivän iltana vanhan Andersin tuvassa puheenainetta puuttunut,
ei edes ehtoollistakaan syötäessä.

Ennen maatapanoa Helge sentään lausui totisena ja tärkeänä:

— Mutta sanokaapa minkä vuoksi luulette isännän puhuneen minulle tästä
asiasta porstuan pimeässä eikä tuvassa muiden kuullen?

Sepä oli vasta kysymysten kysymys tytöille. Hekin tulivat totisiksi ja
alkoivat arvoitella.

Mutta äiti sanoi kohta:

— Arvatenkaan se kunnon mies ei halunnut hyvistä töistään huutaa koko
maailmalle. Sillä niin on kunniallisten ihmisten joukossa, että vasen
käsi älköön tietäkö mitä oikea tekee.

— Ehei, pikku äiti nupukka, — sanoi Helge varmasti naurahtaen, — ei
se niinpäin ole, vaan nuo suomalaiset ovat viekasta väkeä, jotka aina
antavat voidakseen ottaa enemmän.

Greeta sanoi tähän:

— Mistä Helge sellaisiin päätelmiin on jo ehtinyt tulla? Sinun isäsi
karttoi suomalaisia, se on totta, niinkuin jo isoisäsikin heitä vihasi,
mutta minä en soisi sinun sitä tekevän, sillä tuleehan meidän, pyhää
sanaa seuraten, rakastaa vihollistammekin, saati sitä naapuria, joka on
meille maan antanut.

Helge ei olisi tähän vastannut oikeastaan mitään, koska äiti oli
katsonut hyväksi mennä sellaisiin korkeuksiin. Mutta kaikkien tyttöjen
silmät olivat kiinteästi keskittyneet häneen aivankuin olisi heissä
kauan kytenyt kysymys nyt leimahtanut polttavaan liekkiin. Eikä Helge
senvuoksi voinut enää vaietakaan. Hän sanoi:

— Onhan se kyllä kaunista, mitä äiti puhuu, ja joka sille sanalle
rakentaa, se rakentaa kalliolle. Mutta jos me tekisimme hänen maastaan
veropäiviä ja aitaisimme sen korkeilla kiviaidoilla, niinkuin isä tämän
maan, ja jos vuosien kuluessa saisimme vaikka viinitarhat talomme
ympärillä kukoistamaan, ja isäntä tulisi eräänä päivänä ja sanoisi
meille: ”tämä on ylen kaunista ja aika on tullut minun myydä näin nätti
paratiisi”, emmekö silloin olisi sentäänkin hiekalle rakentaneet?

Helgen ihmeteltävän viisas puheenkäänne sai Greetan niin hämilleen,
että hän punastui, ja pystymättä sanallakaan vastaamaan jäi vain nolona
pyyhkielemään kädellään turhanpäiten muruja pöydältä.

Tyttöjen parvessa syntyi suuri levottomuus jo rakkaaksi tulleen
ajatuksen horjuessa, ja yksi heistä uskalsi tokaista vastaväitteenä:

— Ottaa kun saa.

Helge sanoi:

— Ottaa, ottaa, ottaa niinkin, mutta ei ilmaiseksi. Vaan me ostamme
sen maan.

Ja tytöt huusivat riemuissaan:

— Me ostamme sen maan!

Nyt oli Greeta taas jo ylpeä Helgestään, mutta sen salaamiseksi hän
vain syvään huokaisten sanoi hiljaisesti:

— Jos ostamaan, niin milläpä rahoilla rakennukset siirretään ja millä
voimilla ne uudestaan pystytetään?

Helge oikaisi molemmat kätensä, pani nyrkkiin että nivelet natisi,
ravisti käsiään ja puristi sisästään äänen:

— Näillä voimilla.

Silloin äiti heltyi vapisevin huulin sanomaan:

— Minä näen, että sinä Helge poikani pidät omaisistasi yhtä hellää
huolta kuin isä vainajasikin. Mutta ellei vihan kaunaa saa sydämestään,
niin Jumala tietää onko sekään kylläksi. Totuuden tie ei lopu
milloinkaan — ei milloinkaan.

Ja näin sanoen hän otti istuvaa Helgeä kaulasta, painoi poskensa hänen
päälakeaan vasten ja sitten toisella kädellä karistaen kyyneleitä
silmistään meni liedelle astioita pesemään.

Tyttöjen mielessä oli Helge tämän jälkeen perheen ainoa pää ja
ylihuoltaja. Jota Helge kyllä omassakin mielessään oli. Hänellä oli nyt
myös tuon lukitun kaappilaatikon avain taskussaan. Välistä hän avasi
laatikon, otti papereita ja seteleitä esille, teki joitakin laskelmia
ja lukitsi sitten kaiken takaisin. Eikä muut perheenjäsenet enää
tietäneet, mitä siellä oli mitä ei.

Maa ostettiin.

Isäntä ihmetteli. Sillä niinkuin muut paikkakuntalaiset niin tämäkin
oli ollut sellaisessa käsityksessä, ettei Andersilla ollut kuolemansa
jälkeen mitään talletettuna. Olihan perunkirjoituskin saanut tämän
vuoksi jäädä kesken, mitään kirjoitettavaa kun ei oikeastaan ollut,
vieläpä jäi selvittämättä kysymys, omistako vai talon tukeista
huoneetkaan oli alkujaan rakennettu. — Mutta asian oikea laita oli
semmoinen, että ukko oli kyllä jättänyt koko joukon rahoja kaapin
lukitun laatikon pohjaan ja että niitä vain ei oltu kovin hätäilty
kirjoitukseen ilmoittaa, koska kaikilla Nyholmeilla nyt kerta oli
sellainen voittamaton vastenmielisyys tuoda koko kylän kuuluviin niin
peräti yksityisluontoisia perheasioita, kuin rahat olivat. Mitä ihmeitä
kellään syrjäisellä saattoi olla tekemistä siihen, paljonko vai vähänkö
heillä oli perhelaatikon pohjassa, ja miten paljon tai kuinka
vähän!

Ja kun ei perua kirjoitettu, niin ei mitään perinnönjakoakaan tehty.

Maa ostettiin Helgen nimiin, koska kauppakirja oli siten mukavampi
tehdä.

Isäntä oli talon tuvassa, kun Helge astui sisään kahden vieraanmiehen
seuraamana.

— Enhän minä tuota tiennyt teillä rahoja olevankaan, sanoi isäntä. —
Onko paljonkin?

— On vähän, sanoi Helge.

Isäntä katsoi vuoroin Helgeen ja vuoroin Helgen viisaasti ja sitovasti
kirjoittamaan kauppakirjaan, jossa myyntisummalle oli jätetty tilaa
isännän täytettäväksi.

— No olkoon sitten niin kuin tahdotte, sanoi hän, ja myi heille maan
ikiomaksi niin pienestä kauppasummasta, että heille jäi rahoistaan
enemmän kuin toiset puolet vielä rakennusten siirtokustannuksiin.
Vieläpä lupasi maanmittarin palkan suorittaa omillaan.

— Möikö se? — kysyi Greeta vuoteesta, kun Helge myöhään illalla tuli
punaposkisena isännän tarjoomilta kaupparyypyiltä.

— Möi.

— Enkö sanonut, että hän on hyvä mies, oikein omantunnon mies!

— Sanoitte, äiti. Mutta kyllä hän sen möi sittenkin vain siksi, että
hänen omatuntonsa oli paha.

Äidin täytyi naurahtaa. Mutta hän ei kysynyt eikä sanonut enää mitään.
Hän ei pystynyt milloinkaan vastaamaan Helgen teräviin sukkeluuksiin,
mutta ei myöskään olemaan ylpeilemättä tämän aikaisesta älykkyydestä.
Kevyesti kuin partaveitsellä Helge aina sivahutti poikki kaikki langat,
jotka hänen eteensä jännitettiin. Se oli kyllä mukavan hauskaakin,
mutta jokin siinä sittenkin kaivelutti vanhan äidin mieltä, jokin, jota
oli ollut jo Andersissa. Jokin, jokin! Kunpa olisi päässyt itsellensä
selvittämään ja sitten Helgelle ilmaisemaan mitä se ”jokin” oikeastaan
oli!

Tytöt turisivat pitkän aikaa, voimatta nukkua. Kaksi istui polvet leuan
alla, paita polvien yli kolmannen vuoteessa ja muut keskenänsä toisessa
vuoteessa. Heille oli nyt tullut ihan selväksi, että kun tätä mökkiä
aletaan purkaa ja ennenkuin se on siirretty ja uudestaan rakennettu,
heidän ei käynyt jääminen yhdessä asumaan jossakin vuokrahuoneessa,
vaan heidän oli hakeutuminen palveluspaikkoihin ja säästövaroilla
auttaminen uuden yhteisen kodin pystyttämistä. Siitä he nyt uudelleen
keskustelivat, minne minkin oli toivo päästä ja miten toinen toiselle
paikan toimittaa. Nuorin vain jääköön äitiä auttamaan. Mutta nuorinpa
olisikin tahtonut olla samanlainen sankari, joka yhteisen asian vuoksi
hankkiutuu niin kamalaan kiipeliin kuin kodistalähtemiseen, umpi
vieraiden ja ehkä vielä vieraskielistenkin ihmisten sekaan, kiukkuisten
emäntien pideltäväksi. Tietää vaikka veisivät Saksaan ja vaikka lopulta
joutuisi Amerikkaankin, niinkuin oli käynyt jo parinkin heidän
tuttavistaan. Mitä julmempia tytöt juttelivat sitä enemmän se miellytti
nuorinta, ja hänkin olisi tahtonut itselleen syytä, joka sai posket
hehkumaan niinkuin vanhemmilla tytöillä. Nämä eivät vain ruvenneet
tunnustamaan häntä vertaisekseen, vaan sanoivat hänelle lohdutukseksi:
”Tuleehan kerran aika, että me kaikki palaamme takaisin emmekä koskaan
enää kodista lähde. Jää sinä vain äidin luo meitä odottamaan. Ja
tarvitseehan Helgekin apua.”

Äiti se vain huokaili vuoteessaan välistä murheen välistä
tyytyväisyyden huokauksia, mutta ei ottanut osaa tyttöjen keskusteluun.
Hän odotteli kärsivällisesti nuorinta tyttöään, jonka nukkumasija oli
hänen vuoteessaan.

Helge puolestaan sekä kuunteli että ei kuunnellut tyttöjen lörpötyksiä.
Hän istui pöydän ääressä hymy huulilla, käänteli paperinlehtiä ja laski
seteleitä.

Kun tytöt vihdoin omista laskelmistaan päästyään alkoivat häneltä
udella hänen käyntiään isännän puheilla ja kysyivät, paljonko se mies
oikeastaan oli maasta ottanut, alkoi Helge, yhä sama hymy huulilla,
verkalleen koota papereitaan. Aivan — aivan sama hymy kuin isä
vainajalla!

Tämä hänen hymynsä tuntui sanovan:

”Puhukaa te siellä mitä puhutte, mutta tässä istuu mies, joka järjestää
asianne niin, ettei teistä yhdenkään tarvitse kotoa lähteä.”

Sitten Helge nousi ja viekkaasti tyttöihin katsahtaen ja kulmiensa alta
heille silmää iskien heilautti setelitukkoa kädessään ja vastasi:

— Kyllä se isäntä otti juuri niin paljon kuin luuli meillä olevan,
ihan tarkkaan niin paljon.

Sanoi, ja lukitsi setelit ja paperit kaappiin.

Pian sen jälkeen olivat kaikki makuulla, ja pimeässä vain sirkka
valvoi, mitään mullistuksia aavistamatta, kohta hajoitettavan muurin
lämpimissä rakosissa.

MAAILMA LÄHESTYY KOIVIKKOA.

Näistä ajoista vasta kolmantena keväänä Helge sai uuden kodin
rakennukset ja laitokset lopulliseen kuntoon, vaikka Greeta ja nuorin
sisar muuttivat sinne jo ensimmäisen talven jälkeen.

Tämä koko seutu oli jo Anders vainajan elinaikana paljon muuttunut
alkuperäisestä luonteestaan, oltuaan hänen ja Greetan näille maille
siirtyessä peräti harvaan asuttua ja vähän viljeltyä metsäseutua.

Mutta jo suuret tukkiajot saivat aikaan melkoista väestön lisääntymistä
ja jättivät jälkeensä eri lahtiin kaksikin sahalaitosta, joiden
savupiiput näkyivät myöskin erakkoperheen mäelle.

Tosin se pihlaja, jonka Anders oli jättänyt kasvamaan alas
piharinteelle, paisui vauhtiin päästyänsä pian niin suureksi puuksi,
että latva ylettyi mökistä katsoen yli taivaanrannan ja peittämään
piiput alituiseen hänen edessään töröttämästä. Mutta omenapuut, vaikka
nekin paksunivat ja vanhenivat, eivät milloinkaan nousseet
taivaanrantaa sanottavasti ylemmäksi, koska nuoret, pystyyn kasvavat
oksavesat varttuessaan painoivat runko-oksat maata vasten, itse
vuorostaan kaareutuakseen alas uusien, niistä pystyyn kasvavien vesojen
painosta. Ja niinpä ylimpänä rehottavien pystyvesojen välitse ja
ylitsekin näkyi jo uusia tehtaanpiippuja, joiden ylenpalttista pituutta
eivät enää mitkään alarinteen puut jaksaneet saavuttaa. Lahden perällä
oli sahoja lukuunottamatta nyt jo kolme muuta tehdasta ja neljättä
perustettiin. Talviöinä sieltä paistoi Andersin niemelle asti sellainen
sähkövaloheijastus, että ruutujen kuvat häämöttivät tuvan peräseinään,
eikä aamuyöstä tikkua tarvinnut raapaista ajan arvaamiseksi, sillä
tehtaanpillien mörähdykset kuuluivat selvään ja ilmaisivat
seinäkellottakin nousuajan.

Näin se maailma oli väkisin tunkeutunut Andersin tupaan kaukaisten
torvien törähdyksinä ja sähkön häämöityksenä. Mutta Helgen uutta kotia,
joka oli tuuhean koivikon sisällä ja tehtaista pitemmällä, ei maailma
lähennyt valon ja äänen välityksellä, vaan lähestyi sentäänkin
lähestymistään, tullen oikeata tietä myöten, joka tehtaista käsin
luikerteli, ensin järvenrantaa seuraten ja sitten kääntyen kuusikkoon,
josta ajettava peltotie jatkui sarkojen halki koivikolle. Näitä teitä
maailma tuli Helgeä yhä lähemmäksi. Sillä tehtaiden insinööreille ja
pomoille rakenneltiin asumuksia juuri pitkin rantatietä. Ja sitäpaitsi
oli näiden seutujen luonnonkauneus tullut yhä laajemmin tunnetuksi,
joten pääkaupungista asti oli tulvinut paljon kesävieraita. Nämä kaikki
hakivat asuntoja saman kauniimman lahdenpoukaman lähettyvillä ja kilvan
ostelivat tai vuokrasivat siitä huvilapalstoja. Viimeinen huvila oli jo
kuusikossa asti, toiset kiipesivät mäkiin ja kalliontinteille, niemiin,
jopa saariinkin. Mutta kokonainen rivi uusia huviloita, toinen toistaan
somempia kasvoi pian sille harjanteelle, jonka alitse tie kulki
tehtaille ja joka vietti järvelle päin. Kauniisti luikerteleva tie oli
tummain tervaleppäin varjostama.

Tyyninä poutapäivinä tämä tienkohta oli kirjavanaan kaupunkilaisrouvia,
helakkapuseroisia neitoja, punaisia päivänvarjoja, vannetta kieputtavia
nulikoita, lastenvaunuja. Järvellä souteli naureskelevaa nuorisoa, ja
sunnuntaisin työväen torvisoittokunta teki huviretkiä tehtaiden
pienillä höyrypursilla, jotka valtavissa proomuissa hinasivat iloista
yleisöä.

Mutta öisin, kasteen langettua, kirmastelivat kauniit kaupunginpiiat
välähtelevin silmin ja heittelehtivin helmoin huvilatien leppäkujassa,
Ja siltä mäeltä, jossa oli ennen ollut Andersin ja Greetan asunto ja
jossa nyt oli proviisorin huvila, pidettiin joskus nimipäiväin
sattuessa ilotulitustakin, jolloin raketit lensivät suhahtaen korkealle
ilmaan, paukahtivat, ja moniväriset tähdet laskeutuivat siunaavana
sateena pimeää maata kohden.

Helgeen ei tämä maailman meno paljoakaan vaikuttanut. Hänen ajatuksensa
ja työnsä oli sitäpaitsi ollut kaikkineen uuden kodin rakentamisessa,
jossa hän nyt jo kolmatta vuotta asui äitinsä ja nuorimman sisarensa
kanssa. Isäntä oli antanut luvan siirtää kaikki mahdolliset
hyötypensaat, jopa hedelmäpuutkin koivikkomäelle, puutarha oli
osapuilleen valmis, paikat rakennuksen jäljiltä tarkasti siistittyinä
ja mehiläiskeot etelärinteellä hauskassa rivissä. Myöskin pieni
mukulakivistä sommiteltu navetta pahnalatoineen (he saivat pitää lehmää
kesälaitumella isännän haassa), vähäinen maasauna, kaivo, halkovaja ja
sen päässä soma luhtiaitta olivat kunnossa. Vielä hän vain toisinaan
viraapeleikseen naputteli lautoja kiinni runkotelineihin; siitä tuli
äidille pieni mankelihuone, äiti kun oli sellaista jo vanhassa kodissa
kaivannut.

Paikka oli niin sievä, että joskus kävi herrasväkeäkin sitä katsomassa.
Jopa muuan vanhanpuoleinen rouva, joka nosteli silmilleen merkillisiä
mustan puikon päässä olevia kultasankaisia laseja, kysyi eikö mökki
olisi myytävänä. Rouva sanoi seuralaisilleen jotakin sellaista kuin:
tuohan on aivan ideaalinen sopukka! — Helge vain nauroi ja korkeintaan
naksautteli vastaukseksi lyhyitä, kaksimielisiä sukkeluuksiaan.

Anders vainajan kaikki säästövarat olivat tosin loppumaisillaan. Ja sen
vuoksi Helge kävi koko ahkeraan ansiotöillä, ei kyllä tehtailla, vaan
tehtaan uudisrakennuksilla, jonne häntä haettiin aina kun oli
kysymyksessä vaikeampia salvu- ja puusepän tehtäviä.

Mutta hänen vähäinen yhteytensä tehtaalaisten kanssa ei ylettynyt
niihin sosialismin aatteisiin, jotka tähän aikaan työväestöä valtavasti
liikuttivat. Hän tosin tarkalleen luki useita heidän kirjojansa,
jopa oppi siinä paljon suomalaista kirjakieltä, mutta oli jo
edeltäpäin niin valmistuneena arvosteleviin vastaväitteisiin ja
niin murhaavan halukkaana iskeytymään mahdollisesti esiintyviin
epäjohdonmukaisuuksiin, että koko kirja muodostui hänelle enemmän vain
hänen terävän älykkyytensä harjoituskentäksi kuin miksikään
herätykseksi, joksi se oli aiottu. — Greeta se enemmänkin uteliaana
heristi korviansa, kun Helge hänelle kertoi, että ”ne aikovat toimittaa
veljeyden ja tasa-arvoisuuden kaikkien ihmisten välille.” Äiti
innostui, jopa alkoi poskipäät punehtuneina käännellä ja hypistellä
kirjan lehtiä, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin jäädä vain suuresti
valittamaan, ettei ymmärtänyt suomalaista lukua.

Jokseenkin kylmänä, lyhyt piippu hampaissa ja piloihin valmis hymy
huulilla oli Helge vappunakin tiensyrjästä katsellut, kuinka työväen
sankat joukot hulmuavin punalipuin marssivat hänen ohitsensa, eikä
mennyt riveihin. — ”Kahdeksan tunnin orjat!” — oli hän vain
itseksensä murahtanut viimeisten hoippuroitua hänen ohitsensa,
kopistanut piippunsa saappaan kantaan ja mennyt kotia.

Vaikka tehtaiden hänelle tarjoomat salvu- ja nikkarintyöt olivat ansion
puolesta kylläkin tulokkaita ja vaikka niihin sai mennä tai olla
menemättä vapaasti milloin tahtoi, ei Helge niistä paljoakaan
välittänyt. Kotityöt häntä vetivät. Tehtaiden teettämissä töissä oli
aina jokin oikullinen, umpivieraan ihmisen tahto noudatettava, vaikka
oma käytöllisyyden vaisto ja kauneudenkin aisti olisi kuinkakin
käskenyt toisin tekemään. Helgen valtasi silloin hänen ivamielensä, hän
menetti työhalunsa ja ase jätti huonoa jälkeä. Sellainen tilanne oli
hänelle aivan sietämätöntä. Liiaksi hän rakasti kirveitään, höyliään ja
puukkoansa, että olisi niillä suotta kolhiskellut. — Mutta toista oli
kotitöissä. Olihan täälläkin toisen tahtoa noudattaminen, mutta
tahtojana oli rakastettu oma ihminen, joka ei työn tekotapaan
milloinkaan sekaantunut eikä itseään hänen työnsä herraksi tehnyt, vaan
jonka mielihalun arvaaminen ja ylittäminen ja hiljaisen kiitollisuuden
tuntu oli Helgelle työhalun parasta mehua. Kuinka hän olikaan nauttinut
rakentaessaan viimeksi luhtiaittaa, jossa sisaret kerran kotiin
palattuaan saisivat pitää vaatteitaan alakerrassa ja asuskella kesäisin
yläkerrassa, pääskyinä kurkistella luhdin pyöreästä aukosta,
kevätsateen rapistessa kattoa vasten! Varmaan hän vielä sivelee tuon
höskän punaiseksi.

Mutta kun nyt kotirakennukset olivat valmiina ja hän rahojen
loppumisenkaan vuoksi ei enää voinut pitemmälti jatkaa palkatonta
työtä, eikä maata saanut isännältä viljeltäväksi asti, piti sentäänkin
ajatella ansaitsemista vieraita palvelemalla. Eikähän se vieraidenkaan
teettämä työ tuntunut hänestä vastenmieliseltä, tilauksesta tai
valmiina kaupittavaksi tehdessä, teettäjän komentamatta käsiä. Olipa
tekeillä pytty tai vaikka vain pärekorikin, aina se työn enenevä
kuntoisuus samalla tavalla viehätti. Höylätä laudat, liittää laidat,
vannehtia saavi niin, että tarvitsematta turvottaa ei pisarankaan
pisara täytettäissä siprahtanut näkyviin, semmoisiin ei Helge höyliä ja
puukkoja halutonna teroitellut. Ja viehättihän se vähän sekin, että
sitten joku Leena saavin saatuansa sanoo naapureille: semmoisia saaveja
kuin se Nyholmin Helge tekee ei tee yksikään muu koko pitäjässä.

Hänellä olikin jo ensi talven töiksi liiterin orsilla kuivamassa pitkät
rivit valmiiksi halottuja ja kirvestettyjä astialautoja.

Mutta tämän kohtalokkaan kesän aikana — sillä tämä kesä oli todellakin
kohtalokkain Helgen koko elämässä — oli hänessä herännyt ajatus
rakentaa kokeeksi vene. Lukuisien suvivieraiden tähden oli veneiden
kysyntä suuri, niitä tuotettiin merenrannoilta ja Savostakin asti ja
niistä maksettiin huikeita hintoja, kun ketään ammattitekijää ei
seudulla ollut. Yksi oli sentään yritellyt, nimittäin Kalle, muuan
Helgen lapsuudentuttavia. Helge oli syrjästäpäin katsellut, miten
sellainen työ pannaan alulle. Tuolla miehellä oli kuitenkin aina ollut
peukalo vähän niinkuin keskellä kämmentä, ja sitäpä taitamattomuutta
katsellessaan Helgessä olikin herännyt ajatus koettaa itse. Ei niinkuin
Kalle, vaan vähän toisin ja paremmin.

Taitonsa tunto, työn uutuus, hienojen mäntylautain taivuttaminen,
toisiinsa liittäminen, kaari- ja pohjapuihin naulaaminen — se kaikki
tuntui viehättävältä kuvitella, oikein sen mieluisa miettiminen pyrki
yölläkin häntä valvottamaan.

Kovin tärkeätä oli Helgen mielestä, että tuuma pantiin alulle
syrjäisten huomiota liiaksi herättämättä. Isäntää ei voinut välttää,
kun tältä piti saada sopiva veneen pohjapuu. Mutta isäntäpä olikin jo
niin tottunut Helgen umpimielisyyteen, ettei antaessaan edes
tiedustellut mihin sellaista puuta tarvittiin. Kokkapuun Helge löysi
itse ja kaaripuut haki metsänhakkuupaikoilta miesten aterialla ollessa
tai aamulla ennen töihin tuloa.

Tämä kaikki oli helppo tehdä kenenkään huomiota herättämättä. Mutta nyt
oli vielä laudat ajettava sahalta kotiin, ja silloin olisi tien
varrella joka mökin ikkunasta kurkistettu ja sanottu: ”Vai ajaa Helge
venetarpeita, se poika se tietää, mikä työ kannattaa!”

Helge siis päätti tuoda laudat yön aikaan.

HELGE AJAA VENELAUDAT KOTIA.

Sahapomon kanssa jo päivällä valittuaan mieleisensä laudat ja isännän
kanssa sovittuaan vankkureista Helge läksi iltamyöhällä, juuri kuun
noustessa, avojaloin niitylle, missä talon hevoset kastesumun peitossa
näkymättöminä kuuluivat hiljaa pärskähtelevän hamuillessaan
apilansänkeä. Märkä ruoho hiveli Helgen jalkoja, ja häneen tuli
sellainen näköjään aiheeton ilon ja autuuden puuskahdus, jommoisia
taivas joskus suopi ihmiselle alkajaisiksi suurten, aavistamattomien
tapausten edellä tai ehkä joistakin ihmiskohtalon asioista
peruuttamattomasti päätettyänsä. Helge sitoi riimun ihmettelevän
hevosen kaulaan, taputti hyvillään elukan sileää kuonoa ja tuli
ajatelleeksi, että onkohan elukassakin sielua, joka osaisi iloita
asioista ja elämästä niin kuin hän nyt. Kotikissan suhteen hän oli
joskus sitä seikkaa kysynyt, äidin voimatta antaa varmaa vastausta. Ja
hän tuli vielä iloisemmaksi. Olisi tahtonut hypätä ilmaan ja hihkaista
riemusta. Mutta hiljaa nyt, hiljaa!

Helge ajoi käyden, vankkurien kolisematta, sahalle päin. Mökkien
ikkunoissa oli täysi pimeys. Melkein pilkko pimeänä tiekin
niinkauankuin kuusikkoa kesti. Mutta huvilaharjanteen kohdalla kuu
paistoi alas valoisat läiskät tervaleppäin lomitse, tarkasti piirrellen
tielle runkojen ja lehväin varjot. Ja hän huomasi kohta, että siellä
oli liikettä. Ihmisiäkö siinä näkyi valopaikoissa edestakaisin
vilahtelevan? Helge kovisti ohjia ja alkoi ajaa juosten. Lähemmäksi
päästyään hän kuitenkin huomasi sen tarpeettomaksi ja antoi jälleen
käydä. Nuo olivat vain hahattelevia kaupunkilaisia palvelustyttöjä,
joilta tehtaan pojat olivat rivissä kulkien kurilla salvanneet tien.
Muutapa niillä näkyi olevan mielessä kuin ruveta kyselemään minne
ajomies oli matkalla. Kaksi tytöistä vilkaisi häneen, toinen kuiskasi
toisen korvaan ja osoitti häntä sormellaan. On se tämäkin kuhinaa,
ajatteli Helge, — että kehtaavatkin! — Ja tuonnempana tuntui lehdikon
varjopaikoissa häämöttävän ikäänkuin kaulatuksin istujia. Helge ei
ilennyt oikein katsella. Mutta hevonen oli saavuttamassa edellä
liikkuvan pariskunnan, jota Helgen oli hyvä aika takaa nähdä. He
kulkivat ilmeisesti toisiinsa nojautuneina, päät yhdessä. — Vai voipi
sitä noinkin, — ajatteli taas Helge. En minä puolestani ole vielä
ikinäni ollut noin lähellä toista ihmistä, en edes omia sisariani. Eikä
siinä puheessa, että hän oli muka naiskammooja, ollut vähintäkään
perää. Hän oli kasvanut pienestä pitäen sisarlauman parissa, yhdessä he
olivat kesäisin uineet, yhdessä talvisin kylpeneet, hän tiesi jokaisen
syntymämerkin heidän ruumiissaan ja vain leikillään he joskus tahtoivat
ajaa häntä pois yhteisestä saunasta, lyöden häntä kuumilla vastoilla
selkään. Mutta mennä noin likitysten vieraan kanssa! Ihmetytti, että
saman maan päällä saattoi olla tunteittensa puolesta ihmiset niin
erikarvaisia kuin hän ja nuo kaksi tuolla. Helge katseli heitä
katselemistaan ja voidakseen olla katselematta kääntyi selin, veti
henkeensä yön ihanaa kastetuoksua ja muisti ilokseen kotiliiteriin
valmiiksi tuetun pohjapuun ja siihen jo kiinnitetyn kokkakaaren.

Pariskunta oli pysähtynyt tien oheen varjopaikkaan. Liikahtamatta
seisten pimennossa ja toisistaan erkanematta he antoivat hevosen kulkea
ohitsensa. Silloin Helge, vankkurien jouduttua kohdalle ja vaikka poika
veti äkkiä päänsä tytön taakse, näki vilaukselta, ettei se ollut kukaan
muu kuin Janne, — ainoa hänen tutuistaan, joka saattoi olla hänen
vertaisensa työtaidossa ja jota hän oli senjohdosta pitänyt suuressa
arvossa. Hämmästys, kauhu, pettymys tunki vihlovana pistoksena
sydänjuuriin asti. Hävetti Jannen puolesta niin, että olisi vaikka maan
alle kaivautunut. Ja miten hän kohtaakaan Jannea tämän jälkeen! Miten
katsoa, mitä sanoa? Parasta kun olisi aivan kohtaamatta.

Hyvä oli kaikissa tapauksissa se, että Janne tuommoisissa toimissa
ollen, ei ollut kehdannut tulla kyselemään mitä Helgellä oli yöllä
sahalle asiaa. Sillä Janne oli juuri se mies, jolta hän olisi tätä
veneentekokoettaan visuimmin salannut. Entä lautakuorman kanssa
takaisin palatessa! Kyllä vain Janne silloin tulee kyselemään. Malttaa
se pahus silloin vaikka hellustansakin luopua. Aih, aih, tätä paikkaa,
— ajatteli Helge niskaansa raapien ja löi vihapäissään ohjanperillä
hevosen juoksuun.

”Pohjapuu, valmiit kaaripuut, laudat, laudat, laudat”, hän koetti
ajatuksissaan jankuttaa, mutta ajatukset eivät niihin tarttuneet. Sydän
kuohutti aina vain esille kahden toisiinsa likistyneen olennon kuvan,
jota hän oli niin uteliaana katsellut. Mutta että se sittenkin oli —
että se saattoikin olla Janne! Janne!

Ja niinkuin käsissä särkynyt kallis astia, jonka paloja ei enää saa
kokoon, niin oli Helgen mielikin rikkoutunut liitoksistaan.

Sahan kuivaushuoneesta lautapihan laitaan jo ennakolta kantamansa
venelaudat ladottuaan vankkureille ja huolellisesti köytettyään Helge
ajoi samaa tietä takaisin. Huvilaharjanteen kohdalla ei ollutkaan enää
yhtä paljon liikettä kuin tullessa, vaikka kuunpaiste oli entistäkin
kirkkaampi. Joku siellä juoksi, ylämäkeen karkaavaa hameniekkaa
tavoitellen. Jostakin kauempaa kuului tyttöjen naurua. Vastaan tuli
tiellä vain kaksi poikaa puolijuoksussa kiirehtien, kuin ketäkin
etsien. Eivät he edes katsahtaneet ajomieheen. Pensaat olivat tyhjinä.

Helge odotti sydän kurkussa sitä paikkaa, missä Janne oli tyttönsä
kanssa seissut. Heitä ei ollut enää siinä. Kuu vain yksin paistoi.
Pelastettu!

Silloin Helgen mieli vihdoin laukesi jännityksestään. Ja entinen olo
palasi häneen. Istuen poikittain lautain päällä hän raukesi
kyyryisempään asentoon ja hyvillään silitteli niiden karkeata
sahanjälkeä, jo taas ajatellen miten hän ne huomenna höylää, miten
terävä rauta sihahtaa rosoisessa pinnassa ja sen alta valkenee
hivelevän sileä jälki.

”Entäpä jos se Janne aikookin mennä naimisiin”, lämähti hänen päähänsä!

Eihän silloin heidän kuhertelussaan ollutkaan mitään pahaa.

Kaikkihan ne aina sen naimisensa kanssa! Naimisiin ja naimisiin ja aina
vain naimisiin. Ja mitä sitten? Sitten päälliseksi riisuutuvat... Että
ilkeääkin sentään tulla niin lähelle toista, ja aivan umpi vierasta.
Koko se naimisasiakin tuntui hänestä peräti ilkeältä ja mahdottomalta
asialta, ainakin mitä häneen itseensä tuli. Ja Jannenkin, melkein
ainoan toverinsa seuraan hän oli vähän kyllästynyt juuri sen vuoksi,
että tämä alituiseen, milloin pilalla milloin tosissaan, kyseli eikö
hän, Helge, jo piankin aijo ”tuoda emäntää taloonsa.” Inhottavaa!

Kaikkein ihmeellisintä sentään, että omat sisaretkin olivat joskus
kiusoitelleet häntä samalla asialla ja yskähdellen ja silmää vilkuttaen
sanoneet hyvin muka tietävänsä kehen tyttöön Helge oli milloinkin
katseensa iskenyt. Mikä oli tietenkin käsitettävä pilaehdotukseksi,
koskapa heidän mainitsemansa tytöt olivat kaikki varakkaiden
talollisten tyttäriä. Pila tai tosi, Helge ei sellaisista puheista
pitänyt. Sisaret tiesivät yhtä hyvin kuin hän itse, että moinen tuuma,
jos kävi todeksi, särki palasiksi kaiken mitä he olivat vastaisesta
yhdyselämästään unelmoineet. Ja jos kuka oli uskollinen tälle
unelmalle, niin varmasti Helge.

Näitä ajateltuaan hän vielä kodikkaammin kyyristyen painautui istumaan
laudoillensa ja myhäellen, hyväellen taas silitteli niitä. Yön
velhomainen salaperäisyys oli kadonnut. Kuutamo oli jälleen vanhaa
kotia.

Mutta erehtynyt hän oli siinä, että luuli olevansa yöperhoista vihdoin
vapaana.

Lähes viimeistä edellisen huvilan kohdalla, missä tie jo alkaa kaartaa
kuusikkoa kohden, vielä kajahti huvilametsiköstä alamäkeen juoksevien
tyttöjen nauru.

”Ne on varmaankin niitä, jotka pakenevat äskeistä kahta poikaa”,
ajatteli Helge, naurahtaen sitä, että pojat olivat kaapertaneet väärään
suuntaan.

Mutta ennenkuin hän sai ohjanperät selviksi läimäyttääkseen hevosta
juoksuun, olivat tytöt jo tiellä ja päätä pahkaa viskautuivat istumaan
poikkiteloin laudoille hänen viereensä.

Hevonen pysähtyi.

Tytöt sanoivat aikovansa tulla katsomaan missä Helge asuu, ja
vallattomina hossuttivat hevosen jälleen käymään.

Nämä tytöt olivat paikkakunnalla vieraita huvilapiikoja ja Helge tunsi
ne samoiksi, jotka olivat keskenään kuiskutelleet ja osoitelleet häntä
sormellaan.

Heilutellen jalkojaan tytöt jatkoivat hilpeätä kikatteluansa ja
pilakyselyjään, ja kun Helge kyllä hänkin tarpeen vaatiessa osasi
leikkiä laskea, nauroivat tytöt kohti kurkkuaan hänen teräviä ja
sukkelia vastauksiaan.

Nyholmiksi puhuttelivat häntä, — mistä lienevät jo nimenkin tietäneet.

Tytöistä kuulosti toinen olevan Fluura, toinen Maija, se, joka oli
istuutunut Helgen viereen.

Fluura, joka istui taampana Maijan vieressä ja toisena Helgestä käsin,
oli hieno vartaloltaan, kapeakasvoinen, tummatukkainen ja Helgen
mielestä eritoten kaunis ruskeiden silmiensä vuoksi, joiden valkuaiset
kiehtovasti välähtelivät kuutamossa. Hän oli ruotsalainen ja tuntui
puhuvan murtavaa suomeansa vain Maijan vuoksi, joka puolestaan oli
leveäkasvoinen suomalainen veitikka, pystynokka uuspeili, suuret
räpyttelevät silmät vähän harrallaan. Mutta kohta jo hypätessään
istumaan Helgen viereen Maija miellytti häntä. Ja kun Fluura käänsi
puheen ruotsiin, käänsi Helge Maijan tähden aina takaisin suomeen.

Maija oli se tytöistä, joka oli tiennyt hänen nimensä ja joka oli
toiselle kuiskannut ja osoittanut häntä sormellansa.

Nyt tuntui Helgestä kuin olisi Maija ajanut jotakin Fluuran asiaa, ehkä
vain omassa vallattomuudessaan, mutta ehkä myös Fluuran suostumuksella.

— ”Kyllä me mennään sitä sinun asuntoasi katsomaan, eikö mennäkin?” —
Ja vilkutti silmää Fluuralle.

Oikein hän tuuppi Helgeä kylkeen, ikäänkuin herättääkseen häntä ja
yllyttääkseen Fluuran puolesta johonkin yhteiseen tuumaan. Helge ei
voinut väistää — vankkurien etupyörän tähden, joka oli liian lähellä.
Mutta tyttö vain mairitteli, painautui tiiviisti kiinni häneen ja
kuiski alhaalta Helgen olalta: ”Mitä? — Mitä? — Mennäänkö?”

Kun pyörä tuntui jo sipaisevan säärtä, ei Helgen auttanut muu kuin
painautua vastaan.

Merkillistä kyllä, tyttö ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin painautui
vielä tiiviimmin: ”Mennäänkö? — Mennäänkö?”

Ei Helge ollut milloinkaan ollut niin lähellä edes omaa äitiä. Ihan
niinkuin Janne tyttönsä kanssa!

Hevonen kulki jotensakin valtoinaan, hamuillen ruohoa tien syrjästä.
Kun pyörä solahti kiven ylitse ja he huojahtivat, eivät he sittenkään
erkaantuneet toisistaan, vaan huojahtivat yhdessä sinne ja yhdessä
tänne. Helgen veret kuohahtivat ihmeelliseen sointuun. Maija vaikeni.

Fluura levitti molemmat kätensä, sai hevosen nostamaan päänsä, ja
hoputti sen kulkemaan keskellä tietä.

Helgeä huimasi. Hän ei tiennyt enää oliko hän Janne vai Helge. Hän
olisi tahtonut enemmän kiviä, ja kun tie ei niitä suonut, vaan oli
tasainen kuin peili, painautui hän Maijaan omin valloin.

Silloin Maija vetäysi ihmeissään syrjemmäs ja he katsahtivat ensi
kerran toisiansa silmästä silmään.

Herra Jumala, eikö Helge ollut vielä ikinänsä ennen katsonut toista
ihmistä silmiin? Nyt hän näki ihan toisen sisään.

Sillä niinkuin lähteen pohjahetteisiin katsoessa ei näe vedenpintaa,
vaan ainoastaan syvyyttä, niin ei Helgen ja Maijan välillä ollut
mitään ... ei mitään.

Maija painoi ensimmäiseksi silmäluomensa alas. Hän vetäysi vielä
syrjemmäs ja rupesi sormellaan piirtelemään lautaa, joka näkyi heidän
välillään.

Silloin Helgen tempasi hullaantunut halu kahmaista tyttö luoksensa ja
koko voimalla, minkä elämä oli hänelle suonut, rutistaa vastaansa aivan
— aivan yhdeksi itsensä kanssa.

Mutta Maija ehätti kysymään:

— Mitä näistä laudoista tehdään?

Helge ei sillä hetkellä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ihmisen suu
saattoi äännellä. Vasta huomattuaan, että häneltä odotettiin vastausta,
hän hapuili mieleensä kysymyksen.

— Niin mitäkö tehdään — mistä laudoista? — hän vuorostaan kysyi.

— Näistä, näistä, — sanoi Maija ja tökki lautaan pystysormin.

Silloin Helge heräsi selkeäksi.

Vaikka veneenteko oli toistaiseksi vain yritystä hänen puoleltaan,
josta oli aikaista edes kenenkään naisen tietää, suulasta väkeä kun
ovat, olisi hän sentään Maijalle kyllä mielelläänkin ilmaissut lautain
salaisuuden, jos olisi ollut aikaa vähän miettiä miten sen oikein
sanoisi. Ja kun siinä päälliseksi oli kuulemassa vielä tuokin toinen,
päätti hän kääntää leikiksi koko kysymyksen, ja vastasi suu viekkaassa
hymyssä:

— No jos vaikka ruumisarkkuja.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt ottivat todeksi ja
säikähtivät kovin.

Fluura huusi:

— Hyi, hyi, ruumisarkku!

Ja Maija huusi:

— Ui, ui, arkuntekijä!

Ja samassa molemmat hyppäsivät laudoilta, ottivat toisiaan käsistä ja
juoksivat nauraen tipotiehensä, aivan kuin peikkoa pakoon.

Helge jäi liikkumattomana tuijottamaan heidän jälkeensä, hevosen
viedessä häntä yhä etäämmälle. Hänen hienot huulensa pysyivät kauan
samassa hymyssä, mihin hänen oma sukkeluutensa oli ne jättänyt, mutta
jäykiksi kuoleutuneina, sillä hän ei suinkaan nauranut. Päinvastoin
poltti hänen mieltänsä kipeänkarvas moite tuon onnettoman sukkeluuden
johdosta, joka oli karkoittanut Maijan, ja syytti häntä itseänsä
suorastaan — tyhmyydestä.

Kuorma oli jo kuusikon pimennossa.

Helge pyyhkäisi otsaansa ja hieroi hymyn huuliltansa, nyt vasta oikein
heräten tajuihinsa ja ymmärtäen että Maija oli todella karannut hänen
luotansa, hylännyt hänet kokonaan. Sepä ei saanut tapahtua, ei millään
muotoa.

Jättäen ohjat valloillensa hän hyppäsi kuormalta, juostakseen heidän
jälkeensä. Mutta ohjat olivat sekauneet hänen jalkaansa ja nykäisivät
hänet pysäyksiin. Samalla ne nykäisivät suitsia ja hevonen, juoksuun
pääsemättä, alkoi temmeltää. Helge vimmastui. Hän alkoi pieksää hevosta
ohjanperillä, tehden elukan syyksi koko onnettomuutensa. Sitten hän
katseli ojanvierestä kuusta, johon olisi hevosen sitonut, mutta tie oli
tällä kohtaa niin korkea, ettei hän voinut ajaa ojan ylitse. Ja se oli
myöskin siksi kapea, ettei vankkureja käynyt pyörtäminen.

Silloin Helge päästi hevosen juoksuun, hyppäsi mahalleen kuormalle ja
heilutteli otsaansa käsien päällä, varpaitten takoessa lautoja.

Pian toi hevonen hänet Koivikolle.

Heitettyään laudat sikin sokin liiterin eteen, vietyään vankkurit
taloon ja hevosen takaisin niitylle, hän tuli kotitupaan, mieli rikki
reveltynä.

Äiti oli jättänyt syötävää pöydälle ja sytyttänyt lampun. Nyt hän
makasi jo vuoteessaan, silloin tällöin katsahdellen Helgeen, jonka oli
odotellut tulevan iloisempana.

— No olivatko laudat hyviä? — kuului vuoteesta hiljaisesti.

— Olivat, — vastasi Helge eikä saanut muuta sanotuksi, vaikka olisi
kuinkakin yritellyt. Hän muisti, että laudat olivat jääneet räystään
alle ja olisivat sateen tullen kastuneet, mutta ei hän siitäkään nyt
välittänyt.

Tämä vaitiolo kiusasi sentään Helgeä, ja vähän haukattuaan hän tuli
äidin luo ja istui vuoteen laitalaudalle.

— Ei ole tänä iltana tullut raamattua luetuksi, — hän sanoi vähän
jurosti.

Äiti taputti hänen sormiansa ja sanoi sovittavasti:

— Herra näkee aivoitukset.

Niinkuin lapsuudesta asti, äidin jotain sanoessa, vilkkaat kuvat aina
heräsivät Helgen mieleen, niin hän nytkin kohta ajatteli, että
kokonainen rivi enkeleitä oli ollut näkemässä hänen surkeita ohjiin
kompastumisiaan ja varmaan vieläkin nauroivat mahaansa pidellen.

Äiti sanoi jonkun ajan perästä melkein kuin itsekseen:

— Ihmisen olisi hyvä panna tarkkaan merkille vähäisetkin mitä hänen
eteensä sattuu, että arvaisi Herran tiet ja voisi olla surematta.

Helge melkein säikähti äidin selvänäköisyyttä. Mistä tuo nyt taas
saattoi tietää hänelle jotakin tapahtuneen? Vieläpä olla oikeassa
siinä, että Herra itse oli pannut hänen suuhunsa tuon pilapuheen
ruumisarkusta, joka vei häneltä Maijan, ja sitten sotkenut ohjat hänen
jalkoihinsa. Sillä olisihan todella ollut peräti tyhmää juosta tyttöjä
tavoittamaan. Ilmeisesti olivat äiti ja Herra liittoutuneet häntä
vastaan. Mutta Helgen asiat olivat nyt sellaiset, että jos äiti ja
Herra olivat vastaan, niin oli hän äitiä ja Herraa vastaan. Puhukoon
kylä mitä tahansa hänen arkkutehtaastaan, sanokoon häntä vaikka
haudankaivajaksi, Maijan hän sittenkin vielä tavoittaa. Pankoot vaan
tarkkaan merkille!

Hiljainen sade rapisteli ulkona, mutta Helge ajatteli muuta.

SATAA.

Seuraavana päivänä oli pouta ja ensimmäinen päivä Helgen elämässä,
jona hän ei oikein tiennyt mihin olisi ryhtynyt. Ja kun hän oli
työttömyyteen peräti tottumaton, hän päätti ruveta sittenkin
höyläämään.

Ensin hän puolen päivää teroitteli höyliänsä ja hioi niitä melkein
turhan tarkkaan. Mutta kun se kaikki oli vihdoin tehty, ei ollut muuta
kuin alkaa noiden onnettomien lautain käsittely. Hän pani suolaa
kastuneihin päihin, etteivät halkeilisi kuivaessaan.

Lastut tekivät hänelle kiusoja.

Ne sihahtelivat esille niin ihanissa kiehkuroissa, ettei Helge
malttanut olla panematta höylää pois ja hypistelemättä niitä, oikein
hänen piti joskus haistella niitä. Voimakas pihkan tuoksu vei
marjamaille. Käy kuuman sihinä. Muurahaiset juoksevat. Tikka
naputtelee...

Olisi vaikka kuinka kauan pitänyt lastua nenänsä alla. Tai silitellyt
sen puuhun jättämää jälkeä, siloista kuin vaatteen alta paljastettu
ihmisiho.

Se oli Maijan ihoa ja Maijan tuoksua.

Taas sydänveret kuohahtavat.

— Ui, ui, arkuntekijä!

Ja taas kuohahdus muuttuu tuskanparahdukseksi, kun tunti seuraa tuntia,
kun aurinko jo nousee puolitaivaalle, ja Maija hetki hetkeltä yhä
vahvistuu siinä uskossaan, että Helge tekee kauppoja silloin kun
ihmisiä on haudattava.

Tosin Helge oli jo poikana rakastanut kaupata toisille pojille
kaikenlaista pikkutavaraa, mitä sattui olemaan, kuten vanhaa
linkkuveistä, ruosteesta puhdistettuja kellonperiä, jos joku sellaisia
halusi, jopa suuresti nauttinut kun joku tyhmyyttään maksoi sellaisista
liikoja. Mutta ruveta valmistamaan ruumisarkkua siltä varalta, että
joku varmasti kuolee, sitä ajatusta hän ei ollut vielä ikinä päähänsä
saanut. Ei silti, että tuo ajatus olisi ollut mikään tyhmä ajatus.
Ihminen kuolee. Ruumis alkaa mädätä kolmen päivän kuluttua. Puuseppiä
ei ole. Tyhmä leski tulee Helgen luo henki kurkussa arkuntekoa
pyytämään. Voiko kunnollista arkkua kolmessa päivässä rakentaa! Helge
sanoo: tuolla liiterissä on valmis arkku, mutta se maksaa. Ja leski
maksaa. Ei ollenkaan tyhmä ajatus. Päinvastoin oli ihmeellistä, ettei
se ollut milloinkaan ennen hänen päähänsä pälkähtänyt. Veneitten
rakentaminen oli kannattavaisuuden puolesta varmasti tyhmempää. Ihmiset
eivät milloinkaan lakkaa kuolemasta, mutta huvilalaiset ostavat kukin
veneensä ja kuka niitä sitten enää ostaa?

Ensimmäisen höylätyn laudan kiinnittäminen pohjapuuhun ja päihin
onnistui kaikkia odotuksiakin paremmin. Liittyi kuin juotettuna kokan
uurteeseen. Ei vähintäkään halkeamisen oiretta. Siinä se nyt kaarsi
niin sulavasti, että edeltäpäin saattoi arvata koko laidan muodon.

Mutta kohta kun tuo ruumisarkkujen kannattavaisuuden vertaus veneenteon
kannattavaisuuteen oli syntynyt Helgen aivoissa, oli kuin olisi jokin
välttämätön työhalun jänne sittenkin hänessä herpautunut. Sillä Helge
ei voinut tehdä täydellä halulla mitään työtä, joka ei ollut kaikilta
kannoilta täysipitoisen viisasta, vaan joltakin kannalta tyhmää.

Hän sentään tietenkin ajatteli kiinnittää vielä toisen pohjalaudan ja
nosti sen jo paikoilleen, mutta ilta oli alkanut hämärtää.

”Johan se Maija tuostakin arvaa mitä tässä on tekeillä”, — hän
ajatteli ja päästi laudan lappeelleen.

Hän oli lujasti päättänyt houkutella Maijan vielä tänä iltana
koivikolle asuntoa katsomaan. Viedä liiterin eteen ja näyttää
tekeleensä.

”Arvaa se sen veneeksi, vaikka onkin hameväkeä.”

Hän punnitsi tarkkaan joka sanan, minkä aikoi sanoa, kun tapaa Maijan
huvilatiellä, miettipä vielä keinot, millä saa sen Fluuran heistä
erkanemaan ja millä palauttaa eiliset huolettomat välit Maijan kanssa.

Tulihan se pimeän aika vihdoinkin hirmuisen pitkän perästä.
Laulurastaskin jo luirutteli koivikossa. Ja viime yön salaperäinen
hurma palasi mieleen jo kuviteltunakin. Kirkkaana välähteli ensi yön
kuutamo Helgen mielessä.

Mutta ettei mieltä painaisi yöjalallekaan lähtö, hän illasteli
tavalliseen aikaan äidin ja sisaren kanssa, luki heille koko pitkän
raamatunpaikan, söi kiirehtimättä, oli syötyä vielä niin puhelias ja
leikkisä, että äidinkin piti naurahdella, telmi sisaren kanssa, kun
tämä alkoi makuulle laittautua, ja rauhoitukseksi sitten kertoi sadun,
miten kettu petti varikselta juustopalan ja miksi karhulla on häntä
vain typykkänä. Kun tyttö oli jo makuulla sanoi Helge äidille:

— Menenpähän vähän vielä ulos, ei äiti huoli odottaa, jos
viivähtäisin.

Ja ovessa:

— Sammuttaa vain lampun.

Hän tuli tuvasta, pujahti lepikkoon oikopolulle. Rinta hytkähtelee
odotuksesta. Kas kun ei kuu jo paista. Johan sen pitäisi olla noussut
tähän mennessä.

Kun Helge lehväin välitse tavoittelee taivasta nähdäksensä mikä vikana,
tipahtaa pienen pieni pisara hänen kasvoillensa. Joku tähti kimaltelee
sumupilven läpi. Tuossa toinen, vähän vetisempi.

— Pian selkiää, hän päättää.

Mutta lehdikossa alkaa tuskin kuuluva, hiljainen rapina. Se taukoo.

— Taisi olla vain kastesumun laskua, — sovittelee Helge. — Kohti
kurkkuaanhan se rastaskin vielä laulaa.

Mutta jo taas rapisee. Peltopolulla rapina tosin jääpi kuulematta,
mutta pilven, joka kuun peittää, on reunat vetisinä repaleina ja alta
taivaanranta pimeänä. Sitäkö vaan, että ruislintu yhä rääkkyy ja
keskitaivaalla joku tähti vielä sipristää juoksevien sumujen takaa.

Elopeltojen halki tultua jalka jo liukastuu saveen ja tähkät ovat
painuksissa. Sadetta tämä on. Ja rankkaa. Mutta eivätpä tytötkään liene
sokerista tehtyjä. Ja mitä rankemmin tulee sitä äkimmin loppuu. Silloin
se vasta kuunpaiste voi olla heleä!

Ajotielle päästyä sataa niin, että Helge suojautuu kuusen alle ojan
tuolle puolen. Ja hänen mieltänsä alkaa kuohuttaa.

Äiti tosin oli sanonut, että olisi hyvä panna merkille mitä vähäistäkin
eteen sattuu. Ja tämähän voisi olla merkkinä siihen, että olisi parasta
palata takaisin äidin luo ja kääriytyä vuoteeseen päineen jäsenineen.
Mutta mikähän se oli antanut sellaisen merkin tähän rintaan, että hänen
täytyi, täytyi tavata Maija? Mikä oli istuttanut Maijan hänen
viereensä ja antanut hänen hengittää ihanan ihon tuoksua? Oliko niitä
kaksi Herraa? Ja kumpi oli oikea, sekö, joka oli kompastuttanut hänet
ohjanperiin ja nauranut pilvistä vai sekö, joka oli hänen rinnassaan ja
joka ei nauranut?

Mutta olipa niitä vaikka kolminaisuus, nyt loikkasi Helge takaisin ojan
yli.

Huvilatiellä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, vaikka hän kulki sen
päähän asti. Kuului vain sadetta ja juoksuveden lirinää. Harjanteelta
huvilain ikkunoista loisti vetistä valoa tielle asti.

Helge painalsi ylämäkeen.

Joutui piirretyille hiekkakäytäville ja nyt vasta huomasi, ettei
ollut tietoa, mikä huviloista oli Maijan. Yksi parhaiten vastasi
mielikuvitelmaa. Siinä se varmaan asuu. Siellä sen silmät räpyttelevät.

Tavallisestihan nuo tytöt sateella juoksevat kaappaamaan
räystäskaivosta vettä kyökkiin, mutta nyt pysyivät ovet visusti
suljettuina, vaikka olisi kuinkakin kierrellyt, käyskellyt ja
odotellut.

Jokohan tästä tulee lähtö alamäkeen!

Jokin nauraa hänelle, jokin nauraa, mutta jokin on myös nauramatta.

Kun edes vilaukselta saisi nähdä, vaikkapa vain lasinkin läpi. Mutta
ikkunat ovat korkealla ja valo harson sumentama.

Tuolla kolmannessa huvilassa ovat kyökinpuolen lasit muita matalammalla
eikä taida olla harsojakaan. Ikkunassa on valoa.

Siinähän tuo asuneekin. Mennään sinne!

Varjo liikahtelee silloin tällöin sisäpuolella milloin vasemmalta
oikealle, milloin oikealta vasemmalle. Mutta lähemmäksi tultua, vaikka
harsoa ei ollutkaan, sekaantui sisällä kaikki viljavien vesiviirujen
vuoksi, joita vierivieressä vuoti lasilla. Eikä edes varjostakaan tule
enää selkoa.

”Siellä se sittenkin räpyttelee!” — päätti Helge, astui ikkunan
ääreen, kurotti kätensä ja koputti.

Sisällä tuntui käyvän ikäänkuin jokin täräys ja kuului rakin vihainen
haukunta.

Sitten kuului kolinaa eteisestä ulko-oven takaa.

— Nyt! — ajatteli Helge. Joku jo astuu rappusia alas, kohta avaa.

Ovi avautuikin. Mutta vain sen verran, että kiljuva rakki päästettiin
ulos livahtamaan. Sitten painautui jälleen kiinni.

Rakki tarrasi Helgen housunlahkeisiin. Ei välittänyt potkuista, ei
ärjymisestä. Eikä se peto hellittänyt ennenkuin vasta mäen alla. Vielä
elopelloltakin asti yhä kuului Helgen korvaan sen vihainen haukunta.

— Maltas ukko, ajatteli hän ennen likomärkänä tupaan astumista, —
vielä sinä kuutakin paistatat!

Näin hän puhutteli sitä toista, sitä pilvien pitäjää, joka hänelle
nauroi.

Se toinen se ei nytkään nauranut.

MAIJA PÄIVÄNVALOSSA.

Tulihan niitä kuutamoitakin sentään vielä sinä, voi, herranen
aika, tulihan niitä!

Sateli ensin viikon päivät perjantaihin asti. Lauantaita vastaan
ripotteli vain yön.

Lauantaina päivällä Helge tapasi Maijan.

Koivikon puutarhassa oli sisar ollut kokoomassa pensasmarjoja,
viedäkseen ne kaupaksi huvilain herrasväille.

Helge oli tullut siihen liiteriltä, veneenteosta ja sanonut:

— Minä vien marjat.

Olihan tämä ollut sisaresta ihmeellistä, mutta sentään mieluistakin,
sillä hän oli kovin ujo kauppaamaan ja lisäksi pelkäsi rakkeja, joita
Helge sanoi huviloissa olevan.

Helge oli auttanut vielä poiminnassakin ja kanniskellut kupin toisensa
jälkeen tuokkoseen, että tytön piti oikein ihmetellä sitä vikkelyyttä
näissä naisten töissä.

Ja lähti nopeasti, tuokkonen käsivarrella.

Helge kävi melkein kaikkien huvilain kyökit ennenkuin löysi Maijan.
Missä kyökissä ei Maijaa ollut, oli pannut marjoille niin kovan hinnan,
ettei niitä ostettu, ja vienyt seuraavaan.

Rakkihuvilan keittiössä oli ollut Fluura, vielä kauniimpana kuin
silloin yöllä. Ja kuinka iloisena hän otti vastaan marjamiehen. Hän
olisi maksanut minkä hinnan tahansa. Mutta Helge kehoitti sentään
herrasväeltä kysymään. Ja kun Fluura meni, lähti Helge marjoinensa.

Maija löytyi vasta tehtaita lähimmistä huviloista. Helge oli jättänyt
tuokkosen ulko-oven suulle, aikoen vain katsahtaakseen kysyä
ylimalkaan, tarvitaanko täällä marjoja, sillä hän ei oikeastaan luullut
Maijan asuvan siinä.

Silloin seisoi Maija ilmoisen elävänä hänen edessään.

Tai ei oikeastaan seissut, vaan liikkui hyvinkin navakasti edestakaisin
tiskaustöissä ja lauantaikiireissä, asetteli astioita, märkiä lautasia
sinne kuivia tänne, välillä heristellen vettä sormistansa.

Ehti sentään päällänsä nyökätä hyvänpäivän ja kysyä mitä oli asiaa.

Helge sanoi kohta ensimmäiseksi:

— Hautakirstukin on kyllä ihmiselle tarpeellinen asia, mutta venettä
minä niistä laudoista sentään meinasin.

Maija sai ensin silmänsä suuriksi ja pysähtyi, sitten alkoi niitä
räpytellä, ja yhtäkkiä purskahti nauruun.

Naurettuaan hän sanoi:

— Hei vaan!

Ja rupesi taas touhuamaan.

Eivät he paljon puhuneet keskenään. Maija istutti vieraansa tuolille ja
kävi entistäkin toimekkaammin jälleen astiainsa kimppuun. Sellaista
kätten taitoa ei Helge ollut vielä ikinänsä nähnyt. Jessus, kuinka ne
lasit kilisivät ja kahvelit helisivät! Ja lusikat ja veitset ja sen
seitsemät hopeiset renkaat ja kupposet ja ristikot ja rastikot
lentelivät tarjottimelle ja taas tarjottimelta lootiin. Ja minä hyrränä
se pyyhintukko pyöri lautasella ja kuinka kätevästi lautaset
kalisteltiin kasoihin ja taas uusia pyöriteltiin.

Maija ei näkynyt olevan mitenkään vihoissaan hänelle, vaikka pahimman
touhun aikana posket olivatkin pullollaan ja silmäkulmat rypistyksissä.
Päinvastoin tuntui pohjalta Maijan hyvämieli, että osattiin sitä muka
olla työssä jos oli osattu kujeillakin.

Kun työ hellitti joskus vähemmälle ja Maija poispäin kääntyneenä pää
kumarassa kalisteli laatikoissa, näkyi hänen niskakiehkuransa ohitse
milloin toinen milloin toinen poskipää. Ja Helge ei voinut olla takaa
merkille panematta, että ne olivat pyöristyneet koholle kuin myhäilyyn.
Siitäpä Helge päättikin, että tuo tuimuus oli vain — noin muuten.

Tukka oli Maijalla solmuun nostettu ja siihen solki vinottain isketty.

Hame oli Helgen mielestä lyhyenlainen, mutta helmapyrstö laskoksineen
heilahteli miellyttävästi Maijan liikahtaessa.

Jaloissa oli sirot puolikengät.

Vain sukat eivät oikein miellyttäneet Helgeä, sillä ne olivat
samanlaiset kuin äsken Fluuralla: olevinaan mustat ja kuitenkin paistoi
iho läpitse.

Paremminkin kuin noista tuollaisista vehkeistä ja korkeista koroista,
hän olisi pitänyt sisarten harmaista sukista, vaikkapa poimuihinkin
laskeutuneista, ja vinotossuista, jotka käydessä vetivät heillä
takahelmaa mukanansa.

Oikein harmitti nuo sukat. Olisi vaikka lähtenyt.

Mutta kun Maija sitten äkkiä kääntyi kohti katsomaan, — kun se
pystynokka tyttö taas alkoi räpytellä silmiään ja suu kysyvässä
naurussa pani: ha? — unohtui Helgeltä kaikki vaatteiden arvostelu.
Maijan silmät ja suu olivat hänelle nyt päivänvalossa kaikkia
kuutamonäkyjäkin ihanammat. Kuin suokanervan tuoksua, kuin ilolintujen
viserrystä. Kuin aamukaste. Kuin päivän nousu itäisen kukkulan takaa.
Kuin sumujen hajoomus. Kuin tuuli, kuin vihurituuli, ja reveltyjen
valkohattarain juoksu sinisellä taivaalla.

Helge kohosi istuvilta. Hän olisi tahtonut katsoa läheltä Maijan
silmiin, niinkuin heidän ollessaan silloin lautakuormalla, kun heidän
välillänsä ei ollut mitään. Sitä varten hän aikoi ensin muitta mutkitta
sulkea tytön syliinsä.

Mutta kun hän tämän teki, alkoi Maija hätäisenä ympärilleen katsoen
vääntäytyä irti, ja päästyänsä sanoi taajaan hengittäen:

— Oho, poika!

Helge oli niinkuin laudalla päähän lyöty. Oli niinkuin olisi häneltä
riistäytynyt jokin peräti hänen omansa, viety hänen kellonsa tai hänen
paitansa. Ja hän olisi viipymättä rynnännyt tempaamaan viejältä omaansa
takaisin.

Mutta kun vääryydentekijä oli Maija, joka tuolta ikkunan luota jo taas
suu naurussa räpyttelee silmiänsä, ei Helge voinut asialle mitään.
Väkivaltaan Maijaa vastaan, pois se! Asia oli menetetty.

Helge hiljeni.

Suu samanlaisessa jähmettyneessä hymynirveessä, kuin Maijan hypättyä
laudoilta, Helge sanaakaan sanomatta, hitain liikkein nostaa maasta
lakkinsa, jonka oli istuutuessaan laskenut tuolin viereen, ja kääntyy
lähteäkseen.

Silloin Maija tuli ikkunan luota ja ryhtyen jälleen töihinsä sanoi:

— Huomenna se on sunnuntaikin.

Helge pysähtyi miettimään miksi Maija oli juuri tuon sanonut. Tietenkin
siksi, että lauantaina on kiireitä, mutta sunnuntai on Herralle
pyhitetty lepopäivä. Mutta jos Maija oli tätä tarkoittanut sanoa, niin
kaiketi hän tarkoitti myös, että sunnuntaina paremmin sopisi puhella
kuin lauantaina. Ja ehkä vielä, että: tuleppas tänne huomenna!

Nyt heräsi Helgessä oivallinen aate.

— No ei se Maija ole enää Fluuran kanssa kävelyllä ollutkaan, — kysyi
hän verkalleen.

Maija sanoi tulleensa Fluuran kanssa vähän niinkuin riitoihin.

Tämäkin oli hyvin soveltuvaista Helgen aatteeseen.

— Maija tulee minun kanssani, — ehdotti hän. — Jos vaikka
huomeniltana.

— No, jos selkiää, — Maija sanoi.

Juuri rupesi Helge poutaa ennustamaan, kun Maija pelästyneenä juoksi
hänen taaksensa ja alkoi töykkiä häntä selkään, ohjaten kiireesti
ovelle päin.

Maija oli kaiketi kuullut askeleita toisista huoneista.

Ja oli siinä vähän sitäkin, että muka selkään siitä äskeisestä, mutta
kovatkin iskut tunsi Helge pelkäksi ystävyydeksi.

”Jos selkiää!” — ajatteli hän ulkona, Maijan sanoja matkien. —
Etteikö selkiä! Tuuli on pohjasta ja jo lännenpuolikin pilvetön ja:
”jos selkiää!” — No on ne säänennustajia, se hameväki!

Onnellisena ja iloisena toi Helge marjat takaisin kotia.

Sisar kysyi:

— Eikös niitä ostettukaan? — Ja hänen alahuulensa meni kurttuun ja
alkoi täristä.

Silloin Helge sanoi:

— Kuulehan, mene sinä siihen huvilaan joka on ennen viimeistä. Siellä
luvattiin hyvä hinta. Siellä on kyllä rakki, mutta ei se marjamiestä
puraise.

MAIJA KÄY KOIVIKOLLA.

Oikeastaan Helge oli hyvilläänkin siitä, että sateet olivat
viivästäneet Maijan noutamista koivikolle veneentekoa todistamaan.
Sillävälin oli työ jo niin pitkälle edistynyt, että kolme lautaa oli
molemmin puolin kiinninaulattuina, joten jo lapsikin tuntisi tekeleen
veneeksi.

Sitäpaitsi oli sadepäiviä sulostuttanut uusi ajatus, sellainen tosin
ehdonalainen ja melkein mahdoton, mutta ainakin ajatella mahdollinen ja
mieluisa ja työntekoa suuresti jouduttava, jopa hyräilemään viettelevä.
Kyllähän tämä tekele oli siihen uuteen ajatukseen nähden aivan liian
suuri. Hän oli ensimmäisen veneensä koon suunnitellut siinä mielessä,
että sisarten kerran palattua he voivat panna joskus ovet lukkoon ja
koko perhe kolmin airoparein viillättää saareen kaislan keruuseen tai
lampaita sinne viemään tai sieltä tuomaan. Mutta uusi ajatus näki vain
kaksi henkilöä hiljalleen lipumassa veden tyyntä pintaa. Hän ja Maija.
Tervanhajuisessa aluksessa. Pysähtyneitten poutapilvien kuvastellessa
veden kalvoon. Tiiran kiljuessa kaukaa ja airon vingahtaissa läheltä.

Somako, kun tämmöinen lotja, kokka pystyssä jötköttää järvellä!

Jo ennen toisen laudan naulaamista oli senvuoksi mieleen juolahtanut,
että mitäpä jos olisi irroittaa ensimmäinenkin lauta, lyhentää pohjapuu
ja liittää kokka uudestaan. Eihän noiden sisarten tulosta ollut vielä
mitään taikaa. Mutta tarkkaan mietittyään hän oli sentään päättänyt
jättää koon ennalleen. Sillä eihän ollut taikaa siitäkään, milloin sen
Maijan saa niin pitkälle kuin veneeseen tulemaan, ja saako ollenkaan.

Ainahan tässä elämässä on kaksia asioita yhdeksi sovitettava. Sisarten
tulo ja Maijan tulo. Kunhan nyt saisi Maijan ensin vain käymäänkin
Koivikolla.

Sunnuntai-iltaa hän odotti. Kävi kirkossa äidin kanssa, vihelteli,
koputteli, pani piippuun, makasi selällään pihakalliolla, kuunteli
tuulen järveltä kantamia soittokunnan säveliä ja niiden vaiettua
soutelevien neitojen laulunvoihkauksia. Mutta illan tultua ei enää
virunut. Niinkuin kauriin, joka vainuaa kaivatun emon lähestymistä,
paloivat hänen ruskeat silmänsä auringon laskettua. Ei malttanut
yhdessä äidin kanssa edes illastaakaan, ja pimettyä, jo ennen kuun
nousua kierteli huvilatien seutuja, kun vielä jokunen yövuorolainen
kessu kainalossa kulki tehtaille ja tähtiä vasta sytyteltiin. Sillä
mene tiedä millä hetkellä Maija selkiää kyökkitouhuistaan ja ykskaks
voi heilahtaa tiellä. Ellei jo ole ollutkin ja mennyt, kumppania
löytämättä.

Nyt kuu jo nousee. Suurena ja punaisena, vain oikea alakulma hiukan
syötynä. Nousee ja jättää harjun kuuset allensa törröttämään.

Nousee ja pienenee ja kuultaa kellahtavana. Jo heittelee säästeliäästi
valojaan yöhön, lähelle enemmän, kauas ei vielä ensinkään. Maijan puoli
huvilatiestä häipyy pimeään, pimeys sieltä katsoo ja vetää puoleensa,
mutta tullessa kohdalle kuunpaiste on ehtinyt edelle ja pimeys katsoo
kauempaa. Katsoo ja vetää — vetää: täällä hän on, täällä hame
hulmahti.

Mutta kuunvalo teroittuu teroittumistaan, aukaisee pimeydet ja sanoo:
täällä ei ole, ei ole tuolla, eikä tuoliakaan.

Kolmasti kulki Helge huvilatien päästä päähän, Maijan asunnolle asti ja
taas takaisin. Ihmeellistä, minne kaikki ihmiset olivat kadonneet.
Kuhisihan niitä täällä arkenakin, ja nyt oli päälliseksi sunnuntai.

”Jos selkiää”, oli Maija sanonut. Entäpä jos hän ei ollutkaan
tarkoittanut sään selkiämistä, vaan ”töistä jos selkiää”.

Silloin Helge alkoi kuulla järveltä käsin höyrylaivan sätkätystä. Ja
jos hän ei olisikaan kuullut sitten vielä torvisoittokunnan puhallusta,
olisi hän ilmankin arvannut, että Maija oli palaamassa huviretkeltä.
Mutta vaikka hän tämän siis nyt hyvin tiesi, meni hän sittenkin
harjanteelle Maijan huvilalle. Ja katso, kyökin ikkuna oli pimeä, —
tietysti, kun hän kerta oli huviretkellä.

Kotiinpäin palatessaan, noin puolivälissä huvilatietä, Helge vieläkin
kerran pysähtyi, ikäänkuin todistukset eivät olisi jo riittäneet.
Kuunpaiste oli kuitenkin nyt jo aukaissut tietä kummallekin
suunnalle täyteen hohteeseen — missä ei innostunut turhantarkoilla
piirustuksillaan laittamaan varjokohtia. Olisi toki ihmishahmon voinut
semmoisestakin kohdin selvästi erottaa. Todistus oli täysi ja sitova:
Maijaa ei ollut tiellä. Mutta olisihan muka voinut tapahtua, että Maija
oli juuri vasta sammuttanut valon ja lähdettyään pujahtanut hänen
ohitsensa jossakin hiekkakäytäväin koukerossa. Siinä kyllä kulki
viistottain kaikenlaisia harjanteen polkuja.

Kun edes korva kuulisi, — edes jonkunkin risahduksen. Älähän paukuta
noin vietävästi, laulurastas!

Risahduksen asemesta korva alkoi sentään rastaankin luirutusten ohitse
kuulla ihmisääniä, jotka iloisesti hälisten lähestyivät mutkan takaa.
Poikien ja tyttöjen ääniä sekaisin. Oli siinä varmasti Jannenkin ääni,
joka tuntui ikäänkuin puolustautuvan päällekäyviä joukkoääniä vastaan.
Mutta kun tytöt alkoivat helakasti nauraa, oli ylinnä — olikohan se
Maijan nauru?

Oli se.

Tuossa jo tulevat.

Kohta ensimmäisessä rivissä Maija. Käsikkäin toisen tytön kanssa,
toisella puolella poika, joka tahtoisi sekin käsikkäin Maijan kanssa.
Lyöpi pojan kättä, häätäen luotaan, ja nauraa. Lystiä niillä on.
Tulevat — tulevat —

Silloin Helge vetäytyi ylemmäs tiepuoleen ja jäi seisomaan
pähkinäpensaan varjoon.

Nyt he kulkevat hänen ohitsensa, nauraen ja ilakoiden, häntä
huomaamatta.

Maija kyllä tuntui vähän niinkuin syrjäkarin sille puolen vilkaisevan,
mutta ei kaiketi huomannut, koskapa juttelee ja nauraa vielä helakammin
seuran mennessä kuin tullessa. Tai jos sittenkin lienee huomannut. Ei
vain ollut huomaavinaan. Hauskempaa seuraa. Näki se, näki varmasti.
Jospa olisi ottaa mukulakivi ja laskettaa keskelle joukkoa!

Mutta nyt oli syntynyt uusi rähinä vallattomassa parvessa. Maija oli
leikillään lähtenyt kapaisemaan juoksuun toisten edelle. Kaksi, ellei
kolmekin poikaa hyökkäsi karkuria kiinni tavoittamaan.

Ja siinä hälinässä seura hajosi ja painui kuulumattomiin.

Noin ne leikissä sisaretkin pakenevat, kun tahtovat, että heitä kiinni
otettaisiin, — ajatteli Helge. — Viettelee hellunsa erilleen ja ovat
kahden siimeksessä.

Olikin siinä noita mukulakiviä, mutta vain myöhäistä heittää. Ettei
sentäänkin ajan ollen heittänyt ja tuupertanut sitä poikaa! Ja mennyt
sitten kotia maata. Ja juurinensa repinyt itsestään koko sen
sekamelskan, joka oli hänen elämäänsä tullut. Joka kotkan kynsin oli
pilvistä viskautunut viattomaan sieluun ja raateli sisälmyksiä. Ja
saanut takaisin entisen rauhan.

Siellä äiti valvoo vuoteessansa, häntä odotellen. Lamppu palaa, leipä,
kylmät perunat, maitokuppi pöydällä. Sirkka soittaa, sisar kuorsata
pihistelee, vene liiterissä... Voi hiiden hamppua sentään, mihin tässä
on joutunut!

Helgeen tuli sellainen raukeemus, että hän tuskin saattoi pystyssä
pysyä, saati kotia mennä. Siihen hän jäi seisomaan pähkinäpuun varaan
ja ajatukset kiertämään ties kuinka kauan.

Sitten tapahtui niin, että joku veitikka oli hiipinyt harjanteen
lepikosta käsin hänen taaksensa, töykkäsi häntä kupeeseen ja sanoi
samalla:

— Piu!

Helge kääntyi ympäriinsä. Ja se oli Maija, ihan elävä Maija. Eksyttänyt
takaa-ajajansa ja tullut hänen luokseen — hänen luokseen!

Helgen kädet ojentuivat Maijaa tavoittamaan, mutta Maija perääntyi
väistäen ja nousi kivelle.

— Maija! — huusi Helge niin että salo kajahti.

Maija heristi hänelle sormeansa ja puhui kiveltä:

— Äläpäs Helge hoilottele, ollaan hiljaa hissuksissa.

Helge loikkasi kivelle niinkuin ilves.

Maija kiveltä niinkuin orava. Ja oksan alta oksan alle.

Helge mursi oksat.

Maija nuolena mäelle. Sieltä löysi perunakuopan ja huipalti katon alle.

Helge viskoi katon auki. Tutki alta, tutki päältä. Ei ole Maijaa
pohjassakaan. Ihan käsistä kadonnut.

Missä aita risahti?

Tuolla se rasahti, Helge hyppäsi ylitse. Maija jo viillätti kedolla.

— Nyt minä sinut tavoitan! — ajatteli Helge.

Hyvä oli Helge juoksemaan, lentäjä vielä parempi.

Jo sen Maijakin älysi, koska itse kääntyi kohti, tullen vastaan
puolitiessä. Käsi torjui huohottavan Helgen ryntäystä.

— Lupaatko olla siivolla? — sanoi Maija, hänkin hengästyneenä.

Ei mikään muu sana olisi voinut hillitä Helgeä tällä hetkellä. Mutta
nyt hän laski Maijan irti.

— Lupaan, — hän sanoi.

Kun Helge sanoi ”lupaan”, niin se sana oli niin hyvä kuin vala —
tavallisissa oloissa. Mutta nyt olot eivät olleet tavalliset. Sillä
Helge lisäsi:

— Lupaan, jos sinä lupaat tulla Koivikolle.

— Milloin?

— Vaikka nyt kohta.

Maija katsahti ympärilleen, punnitsi jotakin mielessään, suoristi
hameensa, paineli tukkaansa, työnsi kampaneulan syvemmäs, nyppäili
puseroansa ja nämä kaikki tehtyänsä sanoi:

— No olkoon menneeksi.

Sitten he menivät yhdessä hakemaan Helgen lakkia, jonka Maija löysi
ensimmäiseksi. Ei toiseksi voikaan mitään löytää. Vallankin kun pää on
vielä sekaisin.

Sitten he menivät polulle, ja polkua laskeutuivat huvilatielle. Ja
siellä sanoi Maija:

— Vai kävi Helge Fluuralle marjoja kauppaamassa. Kas kun ei minulle
tuonutkaan.

Marjoja! Voi hyvänen aika! Marjoja ei tuonut Maijalle! Ei ajatustakaan
ollut sinnepäin. Jos olisi ollut, eikö hän muka olisi syöttänyt niitä
Maijalle, syöttänyt vaikka yksitellen, marja marjalta, Maijan ottaessa
hampain hänen hyppysistään, suu naurussa! Milloin olisi voinut lähempää
katsoa hänen silmiinsä! Entä mitä nyt sanoa? Valehdellako?

He kulkivat toinen toisella ja toinen toisella puolen raiteita. Ja
olivat äänettöminä kävelleet melkein viimeisten huvilain kohdalle, kun
Helge vihdoin keksi mitä sanoa eikä valehdella. Hän sanoi:

— Niissä oli raakiloita.

Maija oli kaiketi jo unohtanut marjat, koska käännähti ja sanoi:

— Ha?

Johon Helge sanoi että kypsytelkööt kylkiänsä Maijan syötäviksi, kun
tulee joskus päivälläkin käymään.

Siitä sanasta tuntui Maija olevan hyvillänsä, koska nauroi. Mutta ei
puhelun alkuun vielä siitä päästy.

Hän kulkea kekkelehti yläruumis kumarassa, pingoitteli käsillään
hametta vasten reisiä ja katseli alas puolikenkiänsä, jotka somasti
kopsuttivat tiellä.

Kaikkein mieluimmin Helge olisi mennyt samalle puolen raittia ja taas
ilman muuta sulkenut hänet syliinsä. Mutta tuo paha lupaus! Kuinka se
Maija saattoikin tepsutella siinä niin varmana, että Helge pitää
sanansa! Ei mitään varmaa. Päinvastoin Helge ajatteli: jahka joudutaan
tuonne kuusikon pimentoon! Ja silloin oli hyvinkin epävarmaa.

Mutta sinne oli vielä pitkä matka. Maija ei sanonut halkaistua sanaa.
Aivan kuin tahallaan. Korostaakseen sitä, että Helgen muka piti alkaa.

Helge sai sanotuksi, että nuo kengät olivat koreat.

Maija lakkasi niihin katsomasta ja alkoi katsella tiepuolen metsään
päin. Mutta ei sanonut mitään.

Silloin Helge keksi kysyä, mikä Maijan sukunimi oli.

Maijan pää kääntyi kohti tiepuolesta ja hän sanoi vilkkaasti:

— Lehtosia minä olen.

Tällöin hänen päänsä oli liikahtamatta suunnattuna suoraan eteenpäin,
silmä vilkui, suu hymyili, ja korva tuntui odottavan, että Helge kohta
vielä kysyy häntä koskevia asioita.

Mutta Helgeltä loppui koko varasto. Ja Maija katsoi taas metsään. Helge
meni Maijan puolelle, Maija toiselle ja katsoi toisen puolen metsään.

Mitä ihmettä hän olisi puhunut tuolle poispäin katsovalle tytölle. Hän
ajatteli vähän kysyä, miksi Maija oli niin surullinen. Mutta Maija
olisi vastannut: mille minun pitäisi nauraa? Sukkeluuksiakaan ei Helge
tällä hetkellä osannut keksiä. Olisiko vielä kerran sanoa, ettei hän
laittanut arkkuja ja mitä hän laittoi? Ei. Asia oli kyllä tärkeä, mutta
todistettava silmin näkemällä eikä kuulemalla. Isosta rysästäkö? Ei.
Sillä hän oli kyllä aikonut, mutta nyt ei enää aikonutkaan sitä kutoa,
ei edes talvenkaan tultua, kun oli se veneenteko edessä. Sisaristako?
Mutta mitä tekemistä Maijalla oli hänen sisariensa kanssa?

Jos olisi vaikka maan äärestä maan ääreen puheenainetta hakenut ja
kuinkakin päätänsä pyörittänyt, ei ollut mitään sanottavaa. Ei
hiventäkään. Kaikki oli tukossa.

Mutta kuusikko jo lähestyy.

Helge suunnitteli, että kohta kun he ovat pimeässä hän hyppää edellä,
kääntyy vastaan ja kaapaisee tytön syliinsä. Huumaava aie söi
lupauksen.

Jo tulevat pimeään.

Rinta lyö valtoimesti. Nyt! — Nyt!

Ettei niin pitkän vaitiolon jälkeen sentään aivan esipuheitta hyökkäisi
tytön eteen ja ehkä säikyttäisi, sanoi Helge, ajattelematta mitä sanoi
ja veren kuohunnan katkaistessa tavut:

— Onko Maijalla sisaria...

Mutta silloinkos toiselta puolen tietä puhetulva alkoi.

Aivankuin Maija olisi juuri vain näitä sanoja odottanutkin.

Luetteli nimet ja kaikki. Tuli omin ehdoin Helgen puolelle tietä. Helge
ajatteli: siitähän minä sen kohta kaappaankin.

Eihän puhuvaan ihmiseen sovi kajota. Täytyy odottaa kunnes herkeää. Ja
tuollahan tulee vieläkin pimeämpää.

Mutta Maijapa ei herennytkään.

Rupesi vielä vanhemmistaankin kertomaan. — Muuttivat Kuopion puolelta
Tampereen puolelle... Äiti vain elossa särky rinnassa... Hilma ...
Tilta ... Sofia...

Ja meni taas toiselle puolelle, mutta ei metsää katsomaan, vaan kun ei
vierestä voinut hyvin katsella miten iloiseksi Helge tästä kaikesta
tulee.

... naimisissa sen ja sen kanssa ... palveluksessa Sittinkillä ...
kolme sisarta Amerikassa ... lähettävät välistä ... töissä Porissa ...
kaksi sormea meni sirkkelissä, suhaus vain ... palannut Amerikasta ...
vähän huonoissa väleissä ... ajurina Helsingissä ... ostaa piilin ...
ei osta piiliä...

Alussa Helge ei ollut kuunnellut mitään, koska hänen verensä vielä
kuohuivat. Kuusikon pimennosta tultua hän ei kuunnellut mitään, koska
häntä alkoi pahasti haukotuttaa. Ja ruispellolla mentäissä ei
kuunnellut mitään, koska oli ruvennut omiansa ajattelemaan.

Hän ajatteli näin:

Ihmeellisiä nuo tytöt sentään ovat: Ensin hyppäävät laudoille,
likistyvät ja katsovat silmiin, mutta kun pitäisi, niin — oho poika!
Ensin töykkäsee kupeeseen ja sanoo piu, mutta kun toinenkin koskisi,
niin kivelle ja karkuun. Ensin otattaa itseään kiinni, mutta kun on
kiinni, niin — lupaatko olla siivolla! ja sisaret ja Amerikassa ja
ostaa piilin ja ei osta piiliä, ja haukotuttaa niin että suuta repelee.
Voi voi, kun ei se jo lakkaa!

Todella aivan kuin mikäkin vieras tyttö olisi kulkenut tuossa toisella
puolen tietä. Ihan noin vain vähän tuttu. Eikä Helgellä ollut enää
vähintäkään ajatusta mitenkään hyökätä esille. Päin vastoin tuntui
selvään, ettei semmoista enää milloinkaan tule tapahtumaankaan. Mitä
ihmeitä hänellä oli oikeastaan tekemistä tuon umpi vieraan ihmisen
kanssa ja minne he oikeastaan vaelsivat. Luulkoon vain häntä
arkuntekijäksi. Eipä se mitään tyhmää tointa olisikaan. Ja totta
puhuen, ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö hiukan kompastuisi tuon
ojan yli hypätessään, suuttuisi ja kääntyisi takaisin. Tai jos jollakin
kiusan puheella hänet tahallaan suututtaisi ja kaikki loppuisi tähän.
Silloin olisivat nämä asiat kuin poispyyhityt elämänkirjasta ja rauha
laskeutuisi jälleen Helgen sydämeen.

Mutta ihminen suunnittelee yhtä, elämä toista. Mitä se tahtoo, se
tapahtuu. Jos se tahtoo vaikka polttaa ihmisen, niin sekin tapahtuu. Se
tunkeutuu tarvittaissa niskurin ajatuksiinkin ja laittelee sinne
loistokuvat niin ihanat, että ihminen niitä saavuttaakseen itse menee
kuin kärpänen tuleen.

Niinpä se, huomattuaan että Helge aikoo käännyttää tytön pois, pani
hänet ajattelemaan näin:

Toista maata se oli sentään Jannen tyttö. Likitysten he siinä seisoivat
kuin kaksi yhteenkasvanutta tervalepänrunkoa. Ah, miksi ei Maija!

Ja Jannesta meni ajatus jo aivan itsestään siihen, että Jannehan ehkä
aikoo mennä naimisiin. Ja vaikka Helge hyvin muisti, mitä oli vain pari viikkoa sitten
ajatellut häävuoteesta ja siitä riisuutumisesta, niin
tapahtui hänelle nyt sellainen ilmestys, että Maijan kuva seisoi
kiireestä kantapäähän aivan verhottomana hänen edessään. Häikäisevä
loistokuva täytti hänet hurmalla, joka pani silmät pyörähtämään luomien
alla melkein ympäri.

Mutta tämän voimakkaan maanituksen seurauksena ei ollut suinkaan se,
että Helge olisi kaikki unohtaen päätä pahkain sulkenut Maijan
syliinsä, niinkuin hän oli vähää ennen ajatellut tehdä, vaan
päinvastoin Maijan alaston kuva siirtyi maanitellen ikäänkuin
etäämmälle, kirkkaisiin taivaan utuihin, ja hän ymmärsi, että sellaisen
rajattoman onnen saavutus riippui tulevaisuudesta ja monista, monista
seikoista, eli siitä, että hänen oli ensin saatava Maijan sanallinen
suostumus ja lupaus, ja vietävä morsiamena pappilaan ja kuulutettava ja
sitten vihittävä ja sitten häät vietettävä ja vasta sitten ... silmät
olivat uudestaan pyörähtää luomien alla.

Näin oli Helgessä ruispellon tiellä herännyt ensimmäinen ajatus
avioliitosta Maijan kanssa. Se oli hänen elämänsä suuri hetki. Hän
tiesi, että asia oli niin käyvä. Hän oli niin onnellinen, että vaikka
oli yö, kaikki loisti, linnut lauloivat ja maat ja taivaat vapisivat
kirkkaassa autereessa.

Puhelkoon vain Maija siellä suvustaan ja sukulaisistaan ja kävelköön
toiselle puolen tietä, se hetki tulee, se suuri hetki, ettei hänen ja
Maijan välillä ole mitään — ei mitään!

Maija todella puhua pälpätti yhä edelleen, jopa välistä kääntyi
ikäänkuin kysyäkseen mitä Helge puolestaan kerrotusta arveli.

Helge oli tähän mennessä onnellisesti selvinnyt kaikesta sanomalla
silloin tällöin vain: joo, joo, ja välistä hm. Mutta kun Maija puheensa
jatkoksi äkkiä kysyi:

— Olisitko sinä niin tehnyt? ei Helge osannut enää sanoa joo eikä
hm.

— Olisitko? — toisti Maija vähän kärsimättömästi.

Silloin Helge sanoi:

— Olisin.

Viaton sana, mutta sitä ei olisi kaiketi pitänyt sanoa. Joko Maija
siitä vihdoin huomasi, ettei Helge ollut mitään kuunnellut, taikka oli
siinä jotakin vastoin hänen odotuksiaan, kaikissa tapauksissa Maija,
hellittäen kätensä putoamaan, huokasi raukeasti niinkuin viimeisen
toivonsa menettänyt ja tuli koko loppumatkaksi kerrassaan pahalle
tuulelle. Hän ei kulkenut nyt ainoastaan toisella puolella, vaan
edellä.

Mutta ei Helge siitäkään paljoa välittänyt, sillä se suuri hetki
tulee. Se tulee yhtä varmasti kuin aurinko kiertää rataansa.

Kun Maijalla ei pellolla ollut metsiä katseltavana, katseli hän
taivaaseen. Ja sen vuoksi hän — ei tosin kompastunut ojaan — vaan
astui sammakon päälle.

Hän suuttui itse kovasti.

Pysähtyi, kääntyi ja sanoi:

— En taida sentään tullakaan.

Silloin Helge tuli aivan hänen lähellensä ja rauhallisena sanoi, että
eikö hän, Helge, ollut uskollisesti pitänyt lupaustansa ja antanut
Maijan kulkea toisella puolen tietä? Entä Maija? Jos Maija karkaa, eikö
Maija luullut hänen saavuttavan tälläkin kentällä? No niin. Ja mitä
sitten tulisi?

Ensi kerran Maija vähän pelästyi Helgeä. Hän mietti kotvan, kääntyi
hitaasti ja alkoi taas mennä edellä.

He olivat jo menossa kotilepikossa ja polku alkoi nousta vähän
ylämäkeen, koivikolle päin.

— On tällä tiellä sammakoita, hyi, ei tiedä mihin astua.

Helge ei sanonut mitään. Tuli vain perässä hitain, pitkin askelin.

— Ja niin pimeätä! — rimpuili Maija.

Helge ei sanonut mitään.

— No on sinne matkaakin!

Helge ei sanonut mitään.

— Aamu tästä ennen tulee kuin se hovi.

Helge pysähtyi.

Maija kulki vielä muutaman askeleen, kääntyi kohti, kun ei kuullut
Helgen tulevan, ja sanoi:

— No?! Ketäs sinä odotat?

Helge sanoi, viitaten kädellään vasemmalle:

— Tässähän tämä on.

Maija palasi hitaasti takaisin Helgen kohdalle, käänsi vielä hitaammin
katseensa sinnepäin, ja kirkkaassa kuutamovalossa Helgen koivikko
kaikkine rakennuksineen aukeni hänen silmäinsä eteen.

— Ai ... ai ... — pääsi Maijalta.

Uteliaana hän astui jo askeleen Helgen edelle, rientääkseen näkemään
lähempää, keskeltä valoisaa pihaa, mutta kun Helge estäen kosketti
häneen, ymmärsi hän kohta syyn, ja he jäivät siihen missä olivat,
vaikka siinä kohden pitikin milloin kallistua milloin kumartua
voidakseen koivun riippuvien ja kimaltelevien lehväin ohitse
tarkastella kaikkia paikkoja.

Maija näki Helgen asunnon ylempänä kaltevalla piharinteellä vanhojen
koivujen edessä, joiden valot ja pimeät varjot ylettyivät korkealle
yli katon ja ympäröivät takaa kummaltakin puolelta koko rakennuksen.
Näki sen sievästi pystyyn naulatut seinälaudat ja aivan kapeat
liitepäällykset. Näki neliruutuisen ikkunan ja sen uudinharson
sisäpuolelta. Näki myös kukkivat georgiinipensaat, jotka ylettyivät
vähän yli ikkunalaudan, ja elämänlankaköynnökset kuistin kehyksenä.
Kuisti oli oveton ja sisempi ovi, jonka kulmaan pääsi jostakin
kuunvaloa, oli kutsuvasti auki eteisen pimeyteen. — Ulkorakennusten
rivi oli vielä ylempänä törmällä. Vaikka pimennossa koivujen alla
häämöitti kuitenkin selvänä kanalan pisteaita, halkovaja, pihatto ja
saman olkikaton alla oleva pahnalato, sitten kulmakkain tämän kanssa
iso, punamullalla sivelty luhtiaitta, etuseinä taas kirkkaassa
kuunvalossa, joka piirteli tarkkaan alemmat rappusastimet ja varjosti
vain ylemmät. Vielä se varjosti parvekkeen alta osan seinää, ja
yläkerran pyöreän syvennyksen jätti kokonaan pimeäksi. — Viimeisenä
oli avoliiteri, ja kun kuulla ei ollut seinää mihin paistaa, niin se
kohdisti koko voimansa muutamaan venetekeleeseen, silmiä häikäisevästi
heijastuen sen laitaan.

Alempana törmällä, tasaisella kiviseinäpengermällä, mistä puutarha
alkoi, olivat rivissä mehiläiskeot. Ei liikettä missään, ei koivujen
latvoissakaan. Tähdet seisoo. Ei vähintä risahdusta maassakaan. Vain
haasta navettaan yövytetty lehmä joskus kolistelee ketjujansa.

Polku kiertää törmältä alas. On niin äänetöntä että polkukin elää. Se
tulee törmäkiviä kiertäen alas kaivolle, joka on ihan Maijan luona.
Pyttyjä, katajaisia, on kaivon luona. Aukosta törröttää vinottain
kiulunseiväs. Kuu kimmeltää sen yläpinnalla.

Helge oli alusta asti katsellut syrjästä vain Maijaa. Oli nähnyt miten
eloisiksi hänen kasvonsa vähitellen kävivät, nähnyt miten hänen
silmänsä siirtyivät paikasta toiseen, miten katse ensin viipyi kauan
asunnon vaiheilla, miten se siirtyi ulkorakennuksiin, löysi navetan ja
palasi asunnolle. Nyt Maija katsoo jälleen pisteaitaa, nyt
mankelihuonetta, nyt vajaa ja taas palaa asunnolle. Nyt latoa, nyt
jälleen navettaa. Ja nyt siirtyy luhtiaittaan. Maija ei voi enää
hillitä itseään, vaan työntää käsin lehvät syrjään ja pujottautuu
esille. Katselee katselemistaan punaista luhtiaittaa, vain kerran
vilkaisee liiteriin ja taas palaa aittaan, nousee rappusia ja tutkii
parvekkeen pimentoa.

Kun Maijan katse oli polunkin käynyt ja tullut kaivolle, sanoo Helge:

— No mitä se Maija nyt tästä kaikesta meinaa?

Silloin Maija nosti ylähuulensa kurttuun, niinkuin olisi saanut jotakin
hapanta suuhunsa, ja sanoi:

— Mutta teitähän kuuluu olevan niin monta.

Tämä sana kirveli Helgen mieltä, koska Maija oli pannut hänen rakkaat
sisarensa kaikki yhteen kimppuun ja sanonut ”niin monta.” Kirveli niin,
että hänen oikein täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä.

Mutta tuo puhe oli myöskin ihanaa puhetta, sillä se merkitsi, että
Maija — ellei perillisiä olisi niin monta — ehkä suostuisikin
tulemaan emännäksi Koivikkoon.

Silloin Helge, vihan ja onnen yhtaikaa temmeltäessä hänen rinnassaan,
sanoi:

— Tämä on kaikki minun.

Näin hän sanoi.

Se oli lyhyessä hetkessä sanottu, ja kuitenkin ehtivät kaikki sisaret
juosta esille. Ja kuinka paljon puhuakin yhden silmänräpäyksen aikana!
Mutta eivät he puhuneet suinkaan nuhdellakseen Helgeä tästä valheesta.
Päinvastoin, he kilvan lohduttivat häntä ja toinen toistaan ylittäen
sanoivat: sinunhan tämä onkin, sinähän tämän rakensit, sinähän äidin
elätät, sinähän olet vuosikausia tässä tehnyt palkatonta työtä, me
näimme sinun tuskasi, sinä et voinutkaan muuta sanoa, sinun täytyi niin
sanoa, me olemme aivan, aivan sinun puolellasi, me tiedämme että sinä
rakastat meitä ja selviät kunnialla.

Maija ajatteli, että olisi hän Helgen ehkä ottanut sittenkin, vaikka
sillä ei Koivikkoa olisi ollutkaan, mutta hän ajatteli myöskin, että
ylen-ylen hyvä tässä olisi emäntänä pyöriä. Ja vielä vilahti hänen
ajatuksissaan Fluura, se kaunissilmä silmänvilkuttaja, jolle Helge
marjat vei. Kas kun ei se tänne vielä ole lentänyt!

Joten Maijalle tuli lisäksi vähän niinkuin edeltäennätyksenkin kiire.

Summa kaikesta: hän astui askeleen lähemmäksi Helgeä ja sanoi
hamettansa hypistellen:

— No jos tämä on sinun...

Oli niin lähellä Helgeä, että Helge olisi aivan hyvin voinut kaapata
hänet syliinsä.

Mutta Helge ei mitään sellaista ajatellut tehdä. Hän oli tällä hetkellä
niin rauhallisen järkevä, että vain ojensi kätensä.

Maija loi silmäluomensa alas, kumarsi päänsä poispäin ja nosti toisen
kätensä Helgen käteen.

Silloin oli heidän kohtalonsa elämänkirjaan kirjoitettu.

GREETAN UNI.

”Mikä ihme siihen poikaan on mennyt, kun joka ilta, satoi tai tuuli,
lähtee kotoansa?”

Näin ajatteli Greeta, turhaan odoteltuansa Helgeä ja vihdoin
valmistuessaan levolle.

”Jotakin sillä on ihmeellistä taas tekeillä, jota ei tahdo ihmisten
edeltäpäin tietävän. Tuoneeko uusia lautoja. Mutta eihän entinenkään
vene ollut vielä valmis. Missäpä hän uutta rakentaisi? Miksi ei hän
koskaan mitään sano?”

Ja Greeta ei voinut tulla muuhun päätökseen, kuin että Helge varmaankin
valmistelee taas jotakin yllätystä hänelle, niinkuin oli sen
mankelihuoneenkin aineet ensin ajanut päivin pihalle, sitten yhdessä
yössä lyönyt laudat runkoon ja aamulla sanonut: tässä on äidille
mankelihuone. Ja eiväthän tytötkään tienneet vielä mitään luhtiaitasta,
joka heitä yllätyksenä odotti: tässä on teille luhtiaitta. Mutta mitä
ihmettä se vielä aikoi valmistaa, sitä ei Greeta voinut arvata, sillä
vaikka hän kuinkakin ajatteli, oli sekä hänellä että tytöillä jo kaikki
mitä he suinkin saattoivat itsellensä toivoa.

Kovin hän oli hyvillään näistä Helgen suurista rakkaudenosoituksista,
jotka niin elävästi muistuttivat hänen mieleensä Andersin uhrautuvaista
omaisrakkautta.

Niin hypähtävän hyvillään hän oli, että päätti kerrakseenkin riisuutua
paitasilleen ja mennä vuoteeseen ennenkuin Helge oli palannut. Sillä
hän tiesi Helgelle hyvin mieluisaksi nähdä, ettei äiti ollut vaatteet
yllä odottanut. Niin hän teki ja nukahti pian.

Sinä yönä näki Greeta unta.

Merkillinen oli tämä uni jo ihmeellisten maiden ja myrskyävien vesien
vuoksi, jonne hänet johdettiin, mutta vielä merkillisempi sen vuoksi,
että Greeta oli olevinaan taistelussa Herraa vastaan.

Greeta raukka, vanhentuva ihminen, jonka silmärypyt leviävät jo
poskille asti ja ohimoissa tervehtivät otsavakoja, — jonka sumentuva
näkö ei salli lasitta edes kutoa, saati Sanaa lukea, — joka ei ole
eläessään vielä muuta toivetta hautonut kuin Herran kanssa sovussa
pysyä, — joka pani merkille vähäisimmätkin tapaukset ja
onnettomuuksissakin löysi iloiten Herran sormen, — hänkö nyt Herraa
vastaan!

Uni oli tällainen:

Herra piteli Greetaa kädestä, ja näin käsikkäin, turvallisessa ja
ihanassa yhteydessä Herran kanssa Greeta liiteli myrskytuulen
temmellyksessä pelottomana ja huolettomana maiden ylitse. Lennetäänpäs
tuonne, lennetäänpäs tänne. Ja niin he lensivät veden ääreen. Mutta
siinä oli tyyntä, sillä tuuli oli poispäin rannasta. Ja oli poikia
uimassa, jotka koettelivat voimiansa. Yksi oli jo kaukana selällä, ja
Herra ja Greeta seurasivat häntä, liidellen ylempänä. Toinen ranta,
jota kohden myötälaineet tuudittivat poikaa, oli tuolla etäällä, eikä
poika voinut alhaalta nähdä miten siellä aaltoili.

— Etkö jo käännytä häntä? — uskalsi Greeta sanoa Herralle.

Mutta Herra vastasi: antaa vain koetella voimiansa.

Ja Greeta toisti nöyrästi:

— Antaa vain koetella voimiansa.

Poika oli kaunis ja solakka. Urheana käänteli kiharainen pää, sulavasti
meloivat valkeat jalat vettä ja voimakkaasti kädet kahmaisivat kuohuja.
Sillä aallot kuohuivat jo lakkapäinä.

— Etkö sentäänkin käännytä? — uskalsi Greeta uudelleen.

Herra ei vastannut mitään, sillä poika kääntyi itse takaisin,
vastatuuleen.

Silloin Herra läiskäytteli vihaisia aaltoja vasten hänen kasvojansa.
Poika oli läkähtyä ja kääntyi hädissään jälleen myötätuuleen, toista
rantaa tavoittamaan.

— Se jo väsyy, — sanoi Greeta. — Kannattaisit häntä.

Mutta Herra antoi pojan yhä ja yhä koetella voimiansa. Ja Greeta
ajatteli yhä ja yhä nöyrästi: Sinä tiedät, Herra, mitä teet. — Ja
kääntäen alamaisen katseensa Herraan, sanoi: Minä uskon ja luotan
Sinuun, Herra!

Sitten kävi niinkuin unessa usein käy, että kun Greeta jälleen vilkaisi
alas kuohuihin, oli poika muuttunut Helgeksi.

— Herra, Herra, se on minun poikani! — huusi Greeta ja riuhtoi
kättään Herran kädestä laskeutuakseen alas pelastamaan.

Mutta Herra piteli Greetaa lujasti ylhäällä ja sanoi: Antaa vain
koetella voimiansa.

Silloinpa juuri tapahtuikin se, että Greeta nousi Herran tahtoa
vastaan. Hän tempoi irti kättään mielettömän voimalla ja huusi:

— Nosta hänet, nosta hänet, nostatko taikka —!

Greeta taisteli Herraa vastaan kauan ja vimmatusti. Kun voimat jo
alkoivat loppua, hän toivottomana huusi:

— Peto sinä olet etkä Jumala!

Silloin vihdoin heltyi hänen kätensä Herran kädestä ja Herra oli
kadonnut.

Mutta sekin tapahtuu unessa usein, että vaikka kuinka rimpuilee ja
ponnistaa, ei pääse paikaltaan hievahtamaan. Niin Greetakin nyt, vaikka
vapaana ja aivan Helgen yläpuolella, ei voinut ojentaa hänelle avun
kättä.

Se olikin jo myöhäistä. Sillä aalto toisensa jälkeen löi Helgen ylitse.
Ja vaikka kädet ja jalat hiljalleen vielä haroivat vettä, ei pää enää
kohonnut upoksista.

Herraa ei missään, ei taivaanrannan kajastuksessa, ei aalloilla.

Nyt herkeävät jo kädet ja jalatkin liikkumasta. Ruumis vaipuu syvemmäs,
missä ei enää aallot käy, kääntyy selälleen, ja verkkaan uppoo
pohjamudan untuville.

Kaameasta unestaan Greeta heräsi katkerasti itkien. Koko hänen
ruumiinsa oli märkä ja vapisi. Silmistä vuotivat saineet kyyneleet, ja
hänen ilonsa oli suuri, kun kuu paistoi harson läpi tilkkumatoille ja
kello naksutteli, ja kaikki oli vain ollut unta.

Sentäänkin unen asiat painoivat kauan hänen mieltänsä, aivankuin hän
olisi tieten tahtoen tehnyt kauhean rikoksen. Että sentään unissakaan
voi niin herjaavia sanoja Herran kasvoihin sinkauttaa! — ajatteli hän,
miettien keinoa millä saisi sielunsa vapaaksi unen painajaisesta. Ja
kohta kun hän alkoi hiljaa hyräillä tuttua virttä perkeleen pauloista,
palasikin rauha. Hänelle orasteli sellainen ajatus, että unessa ei
koeteltukaan pojan voimia, vaan hänen, Greetan, uskon lujuutta. Uni oli
osoittanut sen heikoksi. Ja hän asetti eteensä kysymyksen, jaksaisiko
hän valveilla ollen paremmin todistaa uskoansa ja pidellä Herran
kädestä loppuun asti? Niinkuin Aabraham, joka Herran tahtoa täyttäen
oli valmis iskemään veitsen oman poikansa rintaan?

Kuitenkin oli ajatus, että hän todella näkisi aivan silmäinsä edessä
Helgen hukkuvan eikä voisi häntä auttaa, niin kamala hänelle, ettei hän
jaksanut sellaista kuvaa mielessään pitää, vaan iloitsi olevansa vain
tavallinen ihminen eikä mikään Abrahamin veroinen, — vain semmoinen
pieni, vähäpätöinen ihminen, jonka uskoa Herra tuskin välitti niin
voimallisilla keinoin koetella.

Ja niin tapahtui, että Greeta, joka saattoi panna merkille
nuppineulankin putoamisen, ei tahtonut panna merkille tätä untansa.
Silloin kuului jokin risahdus ulkoa. — Helge tulee kotia, — päätti
hän, tyytyväisesti huoahtaen, ja rupesi ajattelemaan jokapäiväisiä, —
kattilaa, — jäikö kissa ruuatta, — oliko huomenna kannettava
perunoita tupaan, ja muuta sellaista.

Ja kun Helgeä ei kuulunut, juolahti hänen mieleensä vallaton ajatus:
jospa salaa tirkistäisi, mitä se oikein siellä hommaa!

Greeta nousi paitasillaan vuoteesta, meni akkunaan ja raotti hiukan
uutimen toista syrjää.

Hän katsoi ensin liiteriin päin, olisiko Helge siellä.

Sitten katsoi kaivoa kohden ja näki ihmeeksensä vieraan tytön
kurottavan päätään koivun riippuvien virpien välitse, joita piteli
käsin hajalla. Vieressä hän näki lehväin pimennon alta miehen jalat.

— Joko tänne yökulkijatkin osaavat! — ajatteli Greeta, ja kun
teroitti katsettansa, erotti hän miehen vartalonkin, ja tunsi Helgen.

Rajusti, niin rajusti se sydän sykähti, että täytyi käsin painaa, ja
polvet väsyivät. Greeta istui vuoteenlaidalla ja heilutteli päätään
käsien varassa.

— Jumalani, Jumalani, Helge on jo uimassa... Enkö minä tätä jo kauan
sitten aavistellut, vaikka petin itseäni valheellisilla kuvitelmilla!
Enkö häntä öisin odotellessani muistellut Anders vainajan sanoja: ”Kun
Helgelle se aika tulee, älköön ottako ketä sattuu, vaan menkää
vierailemaan sinne alas kotipuoleen ja ottakoon hän jonkun Töötarin
serkuista.” Ja minä? Mihin olen minä hänet vienyt! Olenko todella niin
huono ihminen, että olen tahallani viivytellyt, itsekseni laskien:
meidän on tässä kaikkien niin hyvä olla, ei se aika ole vielä tullut,
ehkei tule ollenkaan. Olenpa minä hölmö: ehkei tule ollenkaan! Eikö se
tule kaikille, eikö se tullut meillekin vanhuksille? Voi minua sentään!
Voi minua katalaa ihmistä! Olenko myöhästynyt! Jäävätkö vainajan sanat
täyttämättä?

Ja Greetan muistui nyt elävästi mieleen, että Andersin hautajaisissa
Töötarin lihava leski oli monta kertaa nostanut silmänsä Helgeen,
mieltynein kasvoin mittaillut häntä, suopeasti arvostellen pojan
viisautta ja kauniita tapoja, ja lähtiessä käskenyt Greetan
välttämättömästi käymään Helgen kanssa Töötarissa.

— Herra, Herra, älä jätä minua, tue ja turvaa minua. En minä enää
taistele Sinua vastaan enkä riuhdo itseäni Sinusta irti. Ota minua
jälleen kädestä ja viekäämme yhdessä hänet Töötarin leskelle.

Greetan näin vaikeroidessa aamu jo sarasteli.

Silloin vihdoin kuului kuistilta jalan pyyhkäisyä porrashavuihin ja
sitten hiipiviä askeleita eteisestä.

Greeta sujahti nopeasti vuoteeseen ja ummisti silmänsä. Hän oli
sikeästi nukkuvinaan, ettei Helge syötyänsä istuisi hänen vuoteensa
laidalle ja niin ehkä tulisi puhutuksi semmoista, josta Helge voisi
arvata hänen salaiset aikeensa ja koko asia mennä auttamattomasti
pilalle.

GREETAN SALAJUONET.

Sillä Greeta tunsi tarkkaan Helgen luonteen ja tiesi, että jos vain ei
joku tuuma syntynyt Helgen omassa päässä, oli melkein turhaa
yrittääkään sitä sinne ajaa. Ja erittäinkin, jos asiata ajoi salateitä,
peitetysti, ja Helge pääsi jotenkuten huomaamaan. Sillä hän oli nopsa
arvaamaan mitä toinen ajatteli, vaikka kieli olisi kuinkakin kaukaisia
rantoja kiertänyt.

Tärkeintä oli siis saada tuuma syntymään Helgen omassa päässä.

Greeta ymmärsi hyvin, että sellaiset tuumat syntyvät omassa päässä vain
silloin, kun mies itse kiintyy johonkin tyttöön eikä toisen
tyrkytyksestä. Mutta miten tehdä matka Töötariin niin, ettei Helge sen
tarkoitusta arvaisi ja kohta ottaisi tyrkytykseksi? Kas siinä koko
kysymys. Vain Herra yksin osaa panna asian alulle niin viisaasti, ettei
Helge mitään tyrkytystä huomaa ja rakastuu johonkin Töötarin lesken
tytöistä.

Sen vuoksi tässä ei ollut neuvona muuta kuin jäädä odottamaan Herran
tietä.

Greeta antoi seuraavan päivän mennä, ollenkaan omasta alotteestaan
virittämättä minkäänlaisia pauloja Helgelle. Että asialla oli kiire,
senhän toki Herra ymmärtää paremmin kuin Greeta.

Illan tultua Helge läksi taas kylälle.

Greeta antoi kolmannenkin päivän vuotta mennä ryhtymättä mihinkään omiin
suunnitteluihin. Senverran vain, että puolista syötäessä, huolettomasti
huokaisten sanoi tahtovansa laskea, miten monta he jo olivatkaan
olleet näkemättä yhtäkään sukulaistaan.

Silloin Helgen silmät nousivat lautaselta suoraan äitiin ja jäivät
häneen tuijottamaan.

Greeta teki pian asiaa pankon luokse, hieroskeli siinä jotakin, pakeni
vielä kamariin ja siellä tuskissaan kyseli itseltään: jokohan, jokohan
se olisi huomannut!

Asiaa ei voinut parantaa muuten, kuin viemällä Helge harhaan.

Mutta ei Greeta vielä sinä mitään sanonut. Seurasi vain
salavihkaa Helgen ilmeitä ja eleitä, pääsemättä selvyyteen, oliko Helge
huomannut vai ei.

Illan tultua Helge — ei lähtenytkään kylälle, vaan jäi yöksi kotiin.

Se oli Greetan mielestä merkki pahaan suuntaan, nimittäin että Helge
oli kuin olikin huomannut. Ja Greeta syytteli itseään Herran edessä,
ettei ollut voinut pitää suutansa kiinni, ja koko yön hän mietti
keinoja miten erehdys olisi vielä korjattavissa ja miten Helge olisi
eksytettävä epäluuloistaan. Aamupuoleen asia selvisi hänelle.

Heti suuruksen jälkeen hän sanoi, että voisikohan Helge jäädä yksin
kotiin, jos hän tämän Titan kanssa tästä lähtisi Töötarissa käymään?

(Titaksi sanottiin Helgen nuorinta, kotona olevaa sisarta).

Helge vastasi iloisesti:

— Miksei!

Ja Tittakin rupesi ilosta hyppimään.

— Antaisikohan se isäntä hevosta? — sanoi äiti.

Helge vastasi vielä iloisemmin:

— Miksei se sitä antaisi. Hyvä mieshän se on.

Äiti sanoi:

— Kun ei vain antaisi sitä villiä hevosta. Osanneeko Titta sitä ajaa?

Titta rupesi kiivaasti väittämään voivansa ajaa mitä hevosta tahansa,
ja Helge vain kannatteli Tittaa eikä ollenkaan sanonut: ehkä olisi
parempi, että Titta jäisi kotiin ja minä lähtisin äitiä viemään.
Olisi toki luullut Helgen niin sanovan. Oikein täytyi ihmetellä, miten
se Helge saattoikin olla noin epäkohtelias. Antoi heidän vain mennä,
villi hevonen, autoja vastaan, kääsit ojaan ... ja Helge vain: miksei,
hyvä mies! Ja niin iloisesti! Aivan kuin sitä vain toivoisikin, että
äiti ja Titta lähtisivät ja hän jäisi kotimieheksi.

Jotta Helge vihdoinkin ymmärtäisi peräti mahdottomaksi jättää koti
naisväettä, oli Greeta juuri sanomaisillaan: Entä lehmä? kuka sitä
lypsäisi? Mutta älysi aivan viime nipassa, kuinka varomatonta olisi
niin sanoa, sillä Helgehän heti huomaisi hänen pitävän välttämättömänä
jättää Titta lehmää hoitamaan. Hän siis teroitti koukun paremmaksi ja
huomautti lehmäasiasta toisin sanoin:

— Kyllähän Helgekin osannee lehmän lypsää niinkuin Tittakin hevosta
ajaa.

Titta tuli kohta totiseksi, sillä hän ei voinut mitenkään kuvitella
Helgeä lypsäjänä ja alkoi aavistaa ketä äiti oikeastaan tahtoi
mukaansa.

Mutta Helge sanoi reippaasti:

— Miksi en minä osaisi? Vetää vain, kyllä heruu.

Nyt Greeta suorastaan kiukustui:

— Vetää, vetää, niin että nänni käteen heltiää.

Helge katseli äitiä vähän pitkään ja sanoi:

— Minuako äiti mukaan tahtoo? Olisitte kohta sanonut.

Nyt alkoivat Greetan asiat mennä aivan pilalle. Hän kiukustui siitä
vielä enemmän ja sanoi:

— Soh lapset, hiljaa! Minä lähden Titan kanssa ja sillä hyvä!

Ja nyt olivat Greetan asiat pirstaleina. Aivan auttamattomasti. Hän
itkeskeli itsekseen monta kertaa sinä päivänä, milloin kamarissa,
milloin navetassa, milloin pankonkin ääressä, jos sattui yksin tupaan.

Mutta jo seuraavana Helge kysyi, että milloinkas äiti Titan kanssa
lähtee?

Greeta sanoi, että täytyy vähän tytön vaatteita korjailla.

Illalla ennen kylälle lähtöä Helge kysyi, joko ne Titan vaatteet olivat
korjatut?

Greeta, joka ei ollut ottanut mitään vaatteita esillekään, sanoi, että
pianhan ne vaatteet korjaa, kunhan saisi marjatkin noukittua, suotta
joutuvat rastaitten ruoaksi.

— Kyllä me — kyllä minä ne noukin, — ehätti Helge sanomaan.

Seuraavana huomenna Helge tuli tupaan kiiruusti kuin hyvänkin asian
suoritettuansa ja kertoi isännän luvanneen valakan, joka ei autoja
pelkää eikä ollut vauhko, tuskin sitä piiskallakaan sai juoksemaan.

Titta meni aivan surulliseksi, sillä ellei villiä hevosta, niin yhtä
hyvä kotona.

Greeta ajatteli, että jos näin jatkuu, niin toden teolla tästä tulee
lähtö Titan kanssa. Mutta hänellä olikin jo uusi juoni mielessä.

Hän meni puutarhaan, jossa Titta oli jo innokkaassa marjain
poiminnassa, istahti tämän viereen muka päivää paistattaakseen, huokasi
ja sanoi:

— Enpä ole sinulle vielä milloinkaan kertonut miten minut nuorena
tyttönä — noin juuri sinun ikäisenäsi — jätettiin ensi kerran yksin
pitämään taloutta vanhassa kodissani.

Titta noppi marjoja, pani jonkun suuhunsakin, ja odotti jatkoa ensin
mitään sanomatta. Sitten istahti viereen.

Greeta alkoi kertoa, miten hauskaa hänen oli ollut, kun hän, hame
nostettuna vyötäryksen alle, ensi kerran sai itse kuoria ja siivilöidä
maidot, kaataa astioihin, ja muuta sellaista!

Mutta Titta ei vain innostunut, saati vaihtanut Töötarin matkaa
maitoihin. Kävi ilmi, että häntä oli vietelty toiseltakin taholta.
Helge oli — sanoi Titta — vähän aikaa poiminut hänen kanssaan marjoja
ja kertonut isännän kyllä antavan sen villinkin hevosen, ja että sitä
kun kiristi ohjaksista, niin se totteli kuin koira, ja autojen
vastaantullessa ei tarvinnut kuin kääntää ympäri, niin se ei
hievahtanutkaan. Helge oli sitäpaitsi sanonut, ettei tarvitse kaikkia
marjoja noukkia, hän ottaa kyllä apulaisen.

Greeta alkoi siis esitellä vain uusia matkan viivytyksiä. Ja mitä
parempia hän päivä päivältä keksi sitä innokkaammaksi Helge kävi matkaa
kiirehtimään. Kun Titan vaatteet yhä pysyivät korjaamatta, kantoi Helge
ne tuvan pöydälle ja alkoi itse arvostella, mitä niille olisi tehtävä.
Hevosen, sen valakan, toi kerran nähtäväksi ja pyöritteli sitä pihalla,
hosuen piiskalla selkään, mutta hevonen nosti vain päätään ja käveli.

Ottipa Greeta lopultakin voiton.

Eräänä päivänä näytti Helge laimentuneelta. Ei kertaakaan kysynyt
milloin lähtö tulee. Oikein häntä tuli surku. Ja kun Greeta hänelle
lohdutukseksi itse sanoi, että ehkä ensi viikolla lähdetään, sanoi hän
vain: hm, onko tuolla niin kiirettä.

Sillä välin oli jo syksy tullut tai oikeastaan vasta se aika, jolloin
siellä täällä koivu kellastuu ja kesävieraat tavarakuormineen ja
piikoineen palaavat kaupunkiin. Helge oli lainannut hevosen ja vienyt
hänkin jonkun huvilan tavarat asemalle.

Juuri siltä retkeltä palattuaan näytti hän niin alakuloiselta, että
Greetan sydäntä vihloi ja hän sanoi:

— Minä lähden huomenna Titan kanssa.

Sillä hän ajatteli: lähden ja viettelen Töötarin lesken tulemaan jonkun
tyttärensä kanssa täällä meillä käymään. Näkevät Koivikon ja ihastuvat.
Ja jos Herra tahtoo, kiintyvät nuoret toisiinsa.

Silloin Helge sanoi:

— Niinkuin äiti tahtoo, ja kaiketi minä saisin hevosen jo
huomisestakin, mutta eikö olisi parempi minun lähteä äidin kanssa?

Greetan kasvot menivät aivan punaisiksi. Hänen ilonsa oli niin
suuri, että hän olisi suin päin lentänyt Helgen kaulaan, mutta
silmänräpäyksessä hän oli älynnyt, kuinka tärkeätä oli salata juuri
ilonsa. Hän otti kaikkein surullisimman huokauksensa ja sanoi sopivan
väliajan kuluttua:

— Ehkä olisi niin parasta.

Muuta hän ei uskaltanut lisätä äänen värisemisen tähden, ja piti sitä
hyvänäkin, sillä tiesi mitä liikoja hän olisi voinut innoissaan purkaa.

Tittaa he nyt vain saivat vuorotellen lohduttaa, joka itki silmänsä
ihan turvoksiin.

— Ei tästä äkkiä lähdetä, sanoi Helge hänelle. — Pitäähän meidän
yhdessä vielä hunajakin koota.

Mutta Titta vain itki ja ahmasi ilmaa. Hän hellitti vähän vähemmälle
vasta kun äiti keksi sanoa:

— Kirnutakin saat. Ajattelepas — kirnuta! Hur-hur...

Sillä kirnuaminen oli todella Titan haaveiden huippu. Ja kun hän asiaa
ehti tarpeeksi sulatella, tyytyi hän liiaksikin kohtaloonsa. Siten
liiaksi, että alkoi alinomaa riipuskella äidin kupeella ja kiusata
kiirehtimään lähtöä: milloinka menette ja ettekö jo lähdekin.

Mutta Titan suruksi äidin matkatouhut kävivät päivä päivältä yhä
vähemmän kiireellisiksi, ja tyyntyivätpä melkein yhtä laimeiksi kuin
olivat Helgen, senjälkeen kuin Helge ei enää ollenkaan käynyt kylällä.

Helge oli Greetasta muuttunut taas aivan entiseksi hyväksi Helgeksi.
Luki jälleen raamattua milloin ja mistä kohdin äiti vain tahtoi.
Kerroskeli satuja ketun viekkaudesta niin että vesi valui Titan suusta.
Ja joskus valvoi, noin vain kirjoittaa rapistellakseen jotakin
paperille kamarin pöydän ääressä. Nukkui yönsä rauhallisesti kuorsaten.
Ja aamulla jo sangen varhain meni töihin. Palannut oli takaisin ihana,
vanha kotirauha. Miksipä siis Greetalla olisi ollut erikoista kiirettä
sitä matkoilla häiritsemään!

Siihen aikaan Helge taas ajoi lautoja, ei tosin venelautoja, vaan
tavallisia yksituumaisia ja kolmivartteja, eikä ajanut liiteriin, vaan
toi ihan tuvan ääreen.

Heillä oli sellainen tapa, ettei äiti mielellään kysynyt, mitä tuosta
nyt tehdään, vaan juuri sillä kysymättömyydellään tahtoi osoittaa
Helgelle täyttä arvonantoa, niinkuin isännälle, joka tietää mitä tekee.
Ja Helge puolestaan, joka ei yleensäkään mitään kyselyjä rakastanut,
oli tästä äidin arvonannosta erittäin tyytyväinen. Kyllä hän aikanansa
itse sanoi, jos sanominen oli tarpeen.

Kovasti tuo lautain tuonti ihan tuvan ääreen sentään kutkutti Greetan
uteliaisuutta, ja vallankin kun Helge tuli metrimitta kädessä sisälle,
katseli kattoon ja seiniin, ja mittaili välimatkoja. Vihdoin Helge
puhkesi puhumaan ja sanoi ajatelleensa, että tästä tuvasta voisi hyvin
tehdä kaksi, toisen kyökiksi ja toisen kamariksi. Ovenpuolinen,
pienempi osa olisi kyökkinä ja isompi kamarina.

Greeta alkoi uskollisesti kuvitella mieleensä tätä tupaa jaettuna
valkoisilla laudoilla kahteen osaan, ja kun kuva sitten piirtäytyi
hänen eteensä, oli se niin hämmästyttävän mahdoton, että hänen tuli
oikein surku Helgeä. Mutta hän sanoi sentään kohtuullisen myöntyisästi:

— Niin, kuinkahan olisi? — Ja oli hänkin katsein mittailevinaan
suhteita.

Mutta kun Helge sitten sanoi, että olisi myöskin hyvä laittaa oikea
hellauuni tuon pankon ja kolmijalan sijaan, niin Greeta jo peräti
hämmästyi ja häpesi. Hän alkoi noloudessaan hiljaa hieroa polveaan eikä
voinut olla painamatta silmäluomiaan alas.

— Mitä minä vanha ihminen tässä vielä hellalla, — sanoi hän.

Helge ei sanonut mitään, vaan jatkoi mittauksiaan välikaton rajasta
laittaan ja pankosta seinään. Sitten seisahti keskivälille ja
naputellen mitanpäällä permantoon kysyi:

— Tähänkö se ovi tulisi?

Greetan täytyi ottaa hylätty kuva uudelleen esiin ja ajatella siihen
ovikin. Mutta kuinka voi päättää mihin ovi tulee, ennenkuin ymmärtää
mihin tarkoitukseen huonekaan tehdään? Ketä sen oli tarkoitus kyökistä
erottaa? Helgen sen näkyi vain aina pitävän jotakin rakennella, siinä
taisi olla koko asia, ja kun kotona ei enää ollut mitään suurentamista
niin piti ruveta pienentämään! Kyökki kuin mikäkin karsina. Mitä
ihmeitä se poika ajatteli?!

Vastaus Helgen kysymykseen alkoi jäädä jo liian pitkän ajan taaksi,
mutta kun Greeta ei vieläkään voinut keksiä tarkoitusta huoneelle ja
Helge yhä naputteli, pani Greeta kysymyksen ja vastauksen välille
aluksi vain:

— Hm.

Ja jatkoi sitten miettimistään. Mitä ihmettä tuolla huoneella voisi
tehdä? Maitohuoneeksi? Liian lämmin. Tyttöjen huoneeksi? Miksi ei
nukkua tuvassa niinkuin ennen? Vai Helgekö tahtoi ruveta nukkumaan
häveliäästi naisista erinänsä?

Silloin, juuri sinä hetkenä, singahti Greetaan kuin salamana uusi
ajatus: Jos Töötarin leski jonkun tyttärensä kanssa todella tulee
vastavierailulle ja jos Koivikon pitää heitä miellyttää, niin ei se
ainakaan ilman hellaa heitä miellytä.

— Hella, hella, tietysti, — sanoi Greeta kohta.

— Niin, mutta ovi? — kysyi Helge ja taas naputteli.

Greetan mittasuhteet olivat tuossa tuokiossa selvinneet. Hän meni koko
joukon kauemmas sitä seinäviivaa, jota Helge oli osoitellut. Kyökki
tuli siten paljon tilavammaksi kuin Helgen ajattelema.

— Ja ovi? — toisti Helge.

— Niin oviko? — sanoi Greeta etusormi huulilla, ja tavoitteli
askelillaan sitä paikkaa, missä hänen mielestään kyökin oven tuli olla.

Ja tapahtui, että Helge oli muuttanut naputtelemaan juuri sille kohtaa,
mihin Greeta asettui ja he sanoivat yhtaikaa:

— Tähän ovi.

Nytkös he alkoivat olla yhtä mieltä kaikessa! Eivät vain oven ja seinän
asioissa, vaan: missä pöytä, missä kaappi, missä astiahyllyt, missä
vesikorvo... Sen toisen huoneen asioihin ei kumpikaan tullut
kajonneeksi.

Ja samaa iloista yksimielisyyttä jatkui sitten rakentamisenkin aikana.
Greeta katseli kaikki lautain nostot ja kiinnitykset, piteli laudan
toisesta päästä kun Helge tarkkasi vatupassia, hyöri ja hääri,
suorastaan — rakensi.

Niissä puuhissahan ajan pitkään Tittakin lohduttautui. Hän sai tämän
tästä juosta tehtaalle kauppiaalta uusia nauloja ostamaan. Ja se se
hauskaa oli. Sentään vieläkin hauskempaa oli Helgen kanssa ajaa tiiliä
kotiin, noppia niitä kuormaan ja kuormasta. Ja hauskinta kaikesta saada
sekoittaa muurisavea ja hiekkaa, kun Helge perusteli hellauunin pohjaa.
Mutta kaikkein-kaikkein hauskinta oli silloin, kun he äidin kanssa,
äiti maaten yläruumis pöytää vasten ja Titta kokonaan pöydällä
katselivat ikkunasta ja odottivat Helgeä, joka oli lähtenyt asemalta
vankkureilla tuomaan hellatarpeita.

Syksy oli silloin jo niin myöhäinen, että maa oli paksussa roudassa, ja
jo kaukaa kuului vankkurien lähestyminen. Mutta mättäisessä,
jäätyneessä kotiviidakossa oli pyöräin kolina ja rautain räminä niin
ankara, että heidän täytyi ihan katketakseen nauraa.

Varmaankin hevonen ei ollut jaksanut vetää yhteen menoon ylämäkeen,
koska kolina pysähtyi ja tuli ihan hiljaista.

— Se lepuuttaa hevosta, — sanoi äiti.

Silloin kuului Helge laulavan, ei tosin mitään virttä, vaan sellaista
iloista hoilotusta.

— Mitäs te itkette, äiti? — kysyi Titta.

— Sitä minä — sanoi Greeta — että näin vanhaksi olen jo elänyt enkä
sittenkään tahtoisi ikinä kuolla täältä Koivikolta.

Titta, joka oli niin nuori, että hänen rintansa oli juuri vasta alkanut
paisua, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan tuollaisia puheita, vaan
huusi että nyt se jo taas tulee!

Ja Helge ajoi hella-aineet törmälle.

Mutta kaikkein hauskintakin hauskempaa oli Titan mielestä liikutella
heliseviä hellanrenkaita, ihmetellä paistinuunia ja sen irtonaista
peltiä, väännellä vesisäiliön vaskitappia, ymmärtää pesän osastot,
nähdä kuinka hellalevy sovitettiin tulenkestävien tiilien päälle,
kuinka sitten kaikki oli paikoillaan, säiliö täytettiin, lastut pantiin
pesän yläosaan ja tuli pohisten paloi kovassa vedossa, tiputellen
tuhkakipunoita alaosaan.

— No nyt äiti, perunat tulelle, — sanoi Helge tuoden kamarin uunista
sen pienemmän padan, jolla he olivat keittäneet muurauspuuhien aikana.

Greeta oli katsellut hellan komeroita ensin vähän oudostellen. Mutta
siitä asti kun hän huomasi, että perunapadan poristessa kävi toisella
hellanreiällä yhtaikaa kahvivettäkin kiehuttaminen, ja vielä lisäksi,
että samalla tulella kuumeni sekä säiliö että paistinuuni, mieltyi hän
hellaan peräti ja se tuli hänelle pian yhtä rakkaaksi kuin kodin
muutkin laitokset. Titan kanssa heille usein tuli melkein riita, kun
hellan ääressä ei ollut sijaa kahdelle ja Titta ei mitenkään olisi
malttanut pysyä poissa keittohommista. He olivat joskus molemmat ihan
punaiset liiasta hellanääressä seisomisesta ja hellakin oli Helgen
mielestä usein turhaan noin tulikuumaksi hehkutettu.

MATKAVALMISTUKSET.

Näissä tavattomissa rakennus- ja uudistuspuuhissa oli aikaa kulunut
niin pitkälle, että oli jo talvi tullut.

Greeta oli onnellinen. Aamulla iloitsi päivän alkamisesta ja illalla
levollemenosta. Mitään ikävyyksiä hänelle ei ollut sattunut syksystä
asti, paitsi semmoista, jota ihminen ei voi surra, koska asia ei ole
riippunut hänestä. Semmoinen pieni ikävä oli, että ruoka-aineet,
jauhotkin ja erittäin kahvi, olivat joittenkin sota-aikain vuoksi
tavattomasti kallistuneet, että niitä sai lopulta vain annoksittain
pitkän odotuksen perästä, ja vielä, että heidän kuopastaan käytiin
mittaamassa perunat ja sanottiin osan joutuvan yleisiin tarkoituksiin.
Greeta ajatteli, että totta se on oikein, koska esivalta käskee. Helge
olisi kyllä tiennyt näistä asioista parempaa selvää tehdä, mutta Helge
ei rakastanut ollenkaan semmoisista puhella ja hankki vain tiesi mistä
aina kaiken mitä taloudessa tarvittiin.

Maa oli kyllä jo valkoisena yltä yleensä ja routapohja isommillekin
lumille hyvin perustettu, mutta lunta oli kuitenkin siksi niukasti,
että ennen pyryjen alkamista pelloille rakennettavien multapohjain
kiireellinen ajaminen oli vaivaloista. Reki kiljui ja kallisteli
jäätyneissä vaoissa ja kuormat kaatuilivat. Taivas oli kirkas,
tuulenhenki pohjoisessa, ilmat pakastuivat pakastumistaan, nurkat
paukkuivat, tilhet ja punatulkut olivat syöneet pihlajanmarjat ja
hävinneet. Mutta vaikka vanhat ihmiset ennustivat suuriakin pyryjä,
niin pyryjä ei vain kuulunut, ei edes pieniä.

Ja vaikka näin oli päästy jo yli joulun, ei Koivikolla vieläkään
puhuttu matkalle lähdöstä mitään. Se näytti ikäänkuin häipyneen pois
Helgen mielestä, ja Titalta se oli jo peräti unohtunut.

Ei niin tosin Greetalta, vaikka hän vaan osasi varoa suutansa. Hän
muisti hyvinkin usein, missä tarkoituksissa oli alun pitäen näihin
ihaniin hellavehkeisiin suostunut, mutta hän vain tapaili turhaan
kyllin viatonta sanontaa, jolla olisi voinut ottaa matka-asiat
uudestaan puheeksi niin, ettei Helge huomannut noita tarkoituksia.
Sitäpaitsi, olihan kelikin vielä perin huono, vallankin eteläpuolen
lakeuksilla. Ja myös pyryjä ennusteltiin. Kuka pyryihin lähtee! Jahka
nekin ensin asettuvat.

Ja niin eleltiin Koivikossa vanhaa hyvää elämää. Greeta ja Titta
nukkuivat uudessa huoneessa ja heräsivät vasta kun kissa aamulla
pyörähti vuoteelle ja häntä pystyssä käveli heidän päällään, tai kun
Helge jo kolisteli kahvipannua keittiössä. Helge oli muuttanut yksin
kamariin, meni varhain mullanajoon talon pelloille tai potkurilla
jonnekin torppaan huutokauppamieheksi tai pesänselvityksiin, mutta
iltaisin edelleen usein rapisteli kynää kamarissaan toisten jo mentyä
levolle.

”Mitähän se oikein kirjoitteleekaan niille sisarilleen, — ajatteli
Greeta, — varmaankin, että ettekö jo ala tulla, meillä on uusi huone
ja hellakin, tulkaa jo!”

Kysyi hän vähän sitä jo Titaltakin, että eikö olisi sattunut joskus
vilkaisemaan.

Titta oli kyllä sattunut joskus vilkaisemaan, mutta ei sanonut
osanneensa kirjoitusta lukea, kun se oli — suomea. Ja nyrpisti
nenäänsä.

— Suomea?!

Greeta hämmästyi suuresti. Kelle hän suomeksi kirjoittaa? Erilaiset
mahdollisuudet ja mahdottomuudet lämähtivät häneen yhtaikaa ja
keskenään niin sekavassa ristiriidassa, että hän suuttui Titalle ja
polkaisten jalkaansa tiuskaisi:

— Älä sinä sitä suomea sano rumaksi, se on yhtä hyvää kieltä kuin
meidänkin!

Mutta kelle ihmeessä Helge suomeksi kirjoittaa, ajatteli hän itsekseen
ajattelemistaan.

Ja siitä hetkestä asti haki Greeta tilaisuutta vilkaistakseen itse,
salaa sekä Titalta että Helgeltä.

Päivällä ei ollut yrittämistä, sillä Helgen pöytälaatikko oli lukittuna
ja avain liivintaskussa.

Mutta tapahtui, että Titta oli illalla navetassa ja Helge pistäysi
kamarista hetkeksi ulos.

Silloin Greeta raotti kamarin ovea. Ja aivan oikein: paperi oli
levällään pöydällä, mustepullo auki, sen suussa kynä kallellaan. Greeta
juoksi uuteen tupahuoneeseen, vetäisi korin pohjasta silmälasit
semmoisella kiireellä, että kaikki sukat, puikot ja kerät hyppivät
lattialle, ja riensi kamariin. Aikaa meni myös paljon siihen, että
hänen piti huonon näkönsä vuoksi, aina kun lankakin oli pahemmin
sekauksissa, katsoa hyvin kaukaa ja asettaa lasit tarkalleen noin
puolitiehen silmän ja neuleen välille, jolloin solmu näkyi suurena ja
selvänä. Nyt oli kiireessä vapisevien käsien vuoksi tämän välimatkan
nopea löytäminen sitäkin vaikeampaa. Kirjainten ja suomalaisten sanojen
sekamelskasta ehti hän selvään nähdä vain kaksi sanaa, ja nekin vasta
kun oli kääntänyt paperin etusivun näkyviin. Ne sanat olivat Rakas ja
Maija. Silloin Helge jo kopisteli lunta jaloistaan.

Hienoa lumenvitiä ja paksuja kimpaleita oli vuorotellen satanut
iltapäivästä asti ja ilma milloin lämminnyt milloin jälleen pakastunut.

— Sulanneeko tuo vielä? — sanoi Helge äidille, joka seisoi jo
keskellä keittiötä. Helgen piti oikein luudalla hieroa nuoskaa lunta
jaloistaan.

Greeta sanoi:

— Sulaa tai on sulamatta, mutta kyllä meidän nyt on lähdettävä.

— Minne lähdettävä? — kysyi Helge viattomasti hämmästyen.

— Töötariin, — sanoi Greeta.

Helgen silmät pyöristyivät ja luuta putosi hänen kädestään. Hän katsoi
kauan äitiä ja näki selvään, että nyt sillä oli sellainen hetki,
jolloin hänen sanansa olivat peruuttamattomat.

Ottaen luudan maasta ja jälleen saappaitansa hieroen Helge sanoi
verkkaan ja sävyisästi, että onhan matka pitkälle viivästynyt, mutta
kyllä nyt oli sentään kaikkein pahin aika lähteä: jos suli, niin olivat
tiet liejuna, — jos pakastui, nousi pyry.

— En tiedä sataako vai pyryää, — sanoi Greeta, — sen vain tiedän,
että me lähdemme ylihuomenna.

Helge sanoi:

— Niinkuin äiti tahtoo.

Ja kaikki menivät maata.

Sinä yönä ei Greeta kertaakaan huokaissut, sillä hän huokaili
tavallisesti vain tyytyväisyydestä ja korkeintaan pienistä
vastoinkäymisistä, mutta se, että aamupuoleen yötä tuuli paiskeli
hienoa, sihisevää jäävitiä laseja vastaan ja ulvahteli uunissa, se oli
suuri vastoinkäyminen.

Senvuoksi hän, ajateltuaan ja suunniteltuaan iltayöstä, mitä kaikkea
oli koottava matkamyttyyn ja mitä kaikkea huomenna vielä ehdittävä
tehdä — sillä yhä uusia tehtäviä ja muistettavia kasaantui jo
ajateltujen lisäksi — nyt aamuyöstä ajatteli:

Tämä pyrynnousu on Herran rangaistus minulle viivyttelyistäni ja siitä,
etten ole lähtenyt hyvän sään aikana. Todella, enkö ole elänyt ilman
Herraa koko tätä pitkää syksyä! Miksi, miksi ei Herralla ole oikeata
ääntä, että ajoissa sanoisi kuuluvasti: Greeta! Tai oikeita voimia
niinkuin ihmisillä, jotka merkin antaakseen voivat hameesta nykäistä?
Aina vain pitäisi muka kysellä: pitelenkö kädestä vai enkö pitele. Ja
totta puhuen en nytkään tiedä, vaikka olen päättänyt lähteä, piteleekö
Herra minusta vai eikö pitele. Voi melkein yhtä hyvin ajatella Herran
sanovan: älä lähde pyryyn. Siiskö että anna asiain vain olla ennallaan,
päivän tulla, toisen mennä. Tai ehkä vielä: älä ollenkaan lähde, anna
Helgen vain mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. — Maijan?!
— Mikä Maija se on? Talontyttöjäkö vai tehtaan letukoita? Laillinenko
vai äpärä? Tervekö vai tautinen? Mutta kuka oli pannut Anders vainajan
suuhun ne sanat: kun se aika Helgelle tulee, älköön ottako ketä
sattuu. Kuka? Vastaa selvästi, Herra! — Jaha: ei ollenkaan lähteä.
Mutta hukuttaako sinä hänet aiot, niinkuin sen pojan annoit aaltoihin
läkähtyä? Ja minunko pitäisi vain käsi kädessä päältä katsoa!

Greeta hyppäsi vuoteesta, pujotti alushameen yllensä ja kiristi lujasti
vyötäisiinsä. Kaukana huokailemisesta! Hänen huulensa olivat
yhteenpuristettuna viivana ja liikkeet ylen päättäväiset.

Päivä jaksoi tuskin vaalistua, niin paksussa huurussa olivat ikkunat.
Ja joskus puuskat ulkona yltyivät niin, että koko tupa tutisi. Jäätävä
tuuli oli huoneista vienyt kaiken lämmön ja hyvinkin suljetun ulko-oven
jostakin rakosesta sittenkin puhaltanut pitkän, harjakkaan lumihännän
eteiseen. Olisi ensimmäiseksi pitänyt panna valkea keittiöön ja
kamariin, mutta Titta unenpöpperössä ei saanut lumen vuoksi ovea auki,
ja sitäkös Greeta nyt jouti tekemään, kun kaikissa kiireissä piti vielä
ehtiä Helgen sukatkin parsia.

Helge nukkui tavallista kauemmin eikä noustuaan näyttänyt olevan
tietääkseenkään eilisistä puheista. Lapioi vain lunta oven edestä.
Sitten viskeli hajalle pahimmat pyrykinokset tuvan ja navetan väliltä,
puhdisti polun kaivolle, työnteli kelkalla vedet pihattoon ja
keittiöön, hakkasi vajassa polttosälöt, kopisti ne yksitellen lumesta,
latoi pieneen pinoon, etteivät uudelleen lumettuisi, toi sylillisen
kyökkiin ja itse keitti kahvin, koska Titta oli mennyt lypsyyn ja
äidillä näytti olevan muuta touhua.

Näistä monista toimista ei Greeta oikeastaan voinut Helgeä moittia,
sillä ne olivat kyllä välttämättömiä. Sitä hän ei sentään voinut olla
itsekseen harmittelematta, että Helge suoritti ne tänäpäivänä aivan
yhtä rauhallisen hitaasti kuin jonakin muuna päivänä. Mutta kun Helge
kahvin juotuansa sitten vielä meni avoliiteriin, sielläkin vielä
lapioidakseen lumia ja rupesi kokoomaan peremmälle kaluja ja
ainepuitaan, loppui Greetan kärsivällisyys. Hän veti jalkaansa Helgen
pieksut, vyötti Helgen palttoon lujasti ympärilleen, koska ei saanut
kuin kaksi ylänappia kiinni, painoi alas vedettävän karvalakin
päähänsä, veti vantut käsiinsä ja meni ulos.

Lypsyltä tullessaan Titta näki, kuinka äiti, syvissä kinoksissa
kahlaten, helmat ja pitkän palttoon liepeet lunta viistäen, painoi
tielle päin ja hävisi pyryyn.

— Missä äiti on? — kysyi Helge kyökkiin tultuaan.

Titta kertoi näkemänsä. Helgen ensimmäinen ajatus oli ottaa sukset
hiihtääkseen äidin jälkeen, mutta hän ei löytänyt pieksujansa ja Titta
selitti hänelle kuinka päin asia oli.

— Ai, ai, ai, sitä mammaa, — päivitteli Helge onnettomana, — ja eikö
sillä muuta ollut jaloissa? Minä tiedän, että naiset kastuvat lumessa
paljon ylemmäs pieksun varsia. Ja minä tiedän myös, minne asti hän on
mennyt.

— Minne?

— Saatpahan kuulla.

Mutta Titan ei tarvinnut kuulla. Sillä jonkun ajan kuluttua hän sai
nähdä. Isäntä itse saattoi Greetan liistereellä Koivikolle ja ajoi
kuistin eteen. Eikä edes tarjottua kahvia huolinut, vaan hyppäsi
seisaalleen rekeen ja pyryytti takasin. Oli vain lähtiessä sanonut:

— Saa sen oriin tulla aamulla noutamaan, mutta pahasti nyt pyryää.

— Mitenkäs äiti tämän teki? — kysyi Helge äidiltä, joka aivan kuumana
riisuskeli eteisessä päällysvaatteita ja puisteli niitä lumesta.

— Kun eivät muut mene hevosta toimittamaan, niin kaiketi se oli minun
toimitettava, — sanoi Greeta ja alkoi vimmatusti piestä karvalakkia
vasten seinää.

— Ja vielä oriilla lähtisitte! — sanoi Titta päätään heilutellen.

— No, no, — sanoi äiti, — osaa Helge sitä ajaa, koska Tittakin osaa.

— Ja äitikö tämmöisessä pyryssä? — ihmetteli Helge. Johon äiti
vastasi, vieden vaatteet kyökkiin, ja hiukan pehmiten:

— Tänään vähän viskelee, huomenna voi olla selvä.

Äiti suli päivän kuluessa siitäkin vielä vähäisen, erittäinkin kun
Helge häntä auttoi matkavaatteiden pieksännässä ja sitten häthätää pani
kuntoon silitysraudan, jonka pulikka oli irtautunut. Mutta iltapäivällä
pyry vain yltyi ja Helge laimeni, sillä hän alkoi pitää huomista lähtöä
mahdottomana. Tittakin, jättäen äidin omiinsa, rupesi vain
maitoastioita järjestelemään ja kanniskeli kirnua, jotka toimet
olisivat olleet vasta lähdön jälkeen tehtävät. Silloin äidin suu meni
taas viivaksi ja hän koetti tehdä huomisen matkan lapsille uskottavaksi
niin raivokkaalla touhuamisella, että vaatteet, sukat, kengät
suorastaan lentelivät seinästä toiseen ja penkillä nyytti nyytin
perästä paisui pullolleen.

Mutta tuisku oli vain yhäkin yltymässä ja lapset eivät uskoneet
lähtöön, — kun ei Helge niin ei Tittakaan. He tekivät vain mitä
käskettiin ja välillä seisoivat ja odottivat käskyjä. Kunnes äiti
lopulta lakkasi käskemästäkin ja sai itse kaikki valmiiksi
matkakuntoon, paitsi että vielä piti pari palttoonnappia ommella
kiinni.

Helge ja Titta menivät siis tavalliseen aikaan maata. Mutta aamulla he
nukkuivat tavallista kauemmin, sillä myrsky jyskytti seiniin niin, että
sen unissakin kuuli, ja he ajattelivat: ei tule matkasta mitään. Ja
käänsivät kylkeänsä.

Mutta kun Helge tuli vihdoin kamarista, löysi hän äidin seisomasta
myttyjen keskellä lähtöön jo pukeutuneena. Greeta katseli häntä
liikahtamatta ja vasta kun luuli Helgen ehtineen ymmärtää, että nyt
olisi pitänyt kahvit olla jo juotuna ja hevonen kuistin edessä, sanoi:

— Juo kahvit.

Helge joi kahvit ja rupesi panemaan piippuun.

— Eikö äiti käy istumaan, — hän kysyi.

Greeta ei ruvennut istumaan eikä vastannut mitään, odotti vain milloin
muka piippu on poltettu. Helge sanoi:

— Pyryää vielä umpeen koko tuvan eikä Titta saa ovea auki, jos jää
yksin.

Greeta seisoi suorana ja ummisti silmänsä.

Vähän ajan perästä Helge sanoi taas:

— Ihanko tosiaan lähdette tähän herran ilmaan?

Greeta sanoi:

— Lähden ja Helge lähtee.

Nyt Helge tiesi lähdön varmaksi. Hän sammutti piipun, pani sen
taskuunsa, kapaisi sukset vajan orsilta ja hiihti vinhaa vauhtia
taloon.

Silloin vasta Greeta istahti kahvia juomaan ja oli entisellään.

Titta sai vielä paljon tehtäväkseen ja viimeisiä neuvoja mieleen
painettavaksi. Äiti sanoi jo puhuneensa isännälle siitä, että
lähettäisi aamuisin jonkun lunta luomaan, ja isäntä oli luvannut itse
käydä Tittaa katsomassa. Semmoinen kunnon mies ja rehti suomalainen,
sanoi Greeta. Turhaa on Helgen iänkaiken entisiä muistella. Vällyt ja
viltit, heinää ja puolen hehtoa kauraa oli luvannut omistaan rekeen
panna.

Näitä toimittaessaan oli Greeta saanut kaikki päällysvaatteet ylleen.
Jaloissa hänellä oli korkeat huopatossut, jotka mistä lienee esille
kaivanut, pitkän palttoonsa päällä miehen sarkatakki, jota Titta ei
myöskään ollut milloinkaan ennen nähnyt, — päässä vanha, vielä kodista
peritty musta samettimyssy, jonka hän oli asettanut koko lailla
silmille. Myssyn päälle ja koko pään ympäri oli kiedottuna ensin
valkoinen pieni huivi, sitten isompi ruskea villahuivi, ja kaulan
ympärille kolmas huivi. Kaiken ylle hän pani paksun vaipan, johonka
osasi taitavasti kääriytyä. Ylinnä se huippeni korkeaksi tötteröksi. Ja
kun Titta kiristi vaipan päät seläntaakse solmuun ja tuli katsomaan, ei
kasvoista näkynyt kuin alun nenänvartta ja vähän-vähän silmäntuiketta.

— Näin on hyvä, — sanoi äiti.

Samassa jo Helge porhalsi oriilla kuistin eteen.

Sillä aikaa kuin Helge pukeutui lämpimiin, kantoi Titta äidin kanssa
kiireesti mytyt ja eväskontit rekeen.

Helge tuli kuistilta alas pitkänä, solakkana, kireästi vyötettynä,
karvalakin lipat niskaan painettuina, ja kävi hevosen suitsiin. Titan
autettua äitiä rekeen ja jalat vilttien alle, käski äiti hänen mennä
heti sisään kylmettymästä, sillä tuisku nosteli Titan hameita.

Tämä kaikki oli tapahtunut sellaisessa kiireessä kuin olisi juna
odottanut. Ei huomattu edes oikeita hyvästejä sanoa.

Mutta sisälle tultuaan Titta pani rievun kuumaan veteen, paineli sitä
ikkunaa vasten ja sai huurteeseen syntymään aukon.

Siitä hän näki, miten he menivät.

Reki kallisteli pahasti ja välistä näytti, että nyt-nyt se kaatuu ja
äiti sen mukana. Varmasti olisikin kaatunut, ellei Helge olisi pitänyt
toista jalkaansa ulkona tai kohonnut jalakselle painamaan. Nyt reki
meni kinoksesta kinokseen niinkuin vene aalloilla ja hevonen loikki
upoksistaan niinkuin jänis. Sitten katosivat pyrypilveen, eikä Titta
heistä enää mitään nähnyt.

PYRY SUOSII GREETAN MATKAA.

Tuisku ei hellittänyt kertaakaan koko päivänä.

Helge ajoi ensin hyvääkin vauhtia, kun oli kylän kujista ja sokkeloista
päästy valtamaantielle. Mutta hevonen väsyi jo puolipäivän aikoina eikä
sitä voinut juoksuttaa muutakuin missä tuuli oli tien laassut.
Lumipaikoissa piti tuntikausia ajaa käyden. Kahlatessaan elukka sekä
höyrysi että kilisteli jääpuikkoja kupeillaan, pää painuksissa
vastatuulta vältellen.

He eivät olleet mitään puhuneet keskenään, — Helge, koska ei varmasti
tiennyt oliko äiti jo leppynyt aamuisesta, ja Greeta, kun ei voinut
kääntyä, ja ääni ei kuulunut vaippojen alta.

Ison mäen alla Helge nousi käymään reen perässä. Hänen tuli kovin surku
äitiä, joka siinä nytkyi, vaipan tötterö lumisena ja kallelleen
painuneena. Hän harppasi reen luo ja kävi jalaksille. Olisi tehnyt
mieli sulkea syliinsä tuo pieni mummo, joka oli hänen äitinsä. Hän
tiesi hyvin äidin olevan nolona ja suruissaan sen johdosta, että oli
aamulla ollut suutuksissaan. Sillä äiti lakkaamatta opetti, ettei saa
lähimmäiselle edes suuttua saati häntä tappaa, vaan joka suuttui, teki
jo sillä suuttumisellaankin tappamisen veroisen synnin. Ja äiti oli
aina kärsinyt suuresti, kun luuli omalla käytöksellään horjuttaneensa
lapsiin istutettua uskoa. Mutta jalaksilla seistessään Helge oli
kuulevinaan, että äiti sentäänkin puhuu hänelle jotakin. Se oli siinä
tuiskun suihkeessa kuin kaukaista myminää. Helge ajatteli, että äiti on
saattanut näin haastella jo alkumatkasta, hänen sitä kuulematta. Ja kun
hän meni viereen kävelemään ja kallisti korvansa äidin suun tasalle,
sanoen: mitä? — nytkähti äiti itsensä vähän käännyksiin ja ääntänsä
korottaen yli tuulen suhinan sanoi puheensa jatkoksi:

— Sitä minä vain, että ihmisen ei pitäisi milloinkaan suuttua, vaikka
minä vanha ihminen...

Hänen äänensä meni tökerryksiin voimatta enää kuulua. Helge vilkaisi
edestäpäin häneen eikä voinut päättää, oliko äidin silmäin alla
sulaneita lumihiutaleita vai oliko hän itkenyt.

Nyt saattoi Helge vaivoin hillitä haluansa syleillä äitiä. Hän
ihmetteli mistä hänelle sellainen syleilemisen halu tuli, jota hän ei
ikinä ennen ollut äitiä kohtaan tuntenut, mutta varmaankin se johtui
siitä, että hän oli niin paljon ajatellut rakkautensa osoittamista
sillä tavalla Maijaa kohtaan, ja nyt se siirtyi äitiinkin. Kunpa
saisi ne toisen toiseen, ja toisen toiseen käsivarteensa ja puristaisi
molempia! Hän karisti lumen äidin olkapäiltä, oikaisi päähineen,
kiristi vaipan selkäsolmun lujempaan ja istui jälleen ajamaan.

Rupesi olemaan jo pimeä ja he olivat vasta vähän yli puolivälin matkaa.
Alkoi olla epäilyttävää, voivatko he enää sinä ehtiä
Vestankylään, jos vielä olisi ruvettava evästelemään. Äiti tahtoi
kuitenkin matkan jatkamista, sillä Helgen kysymykseen hän vastasi,
ettei ollut ollenkaan nälkä.

Pilkkopimeässä vielä pari tuntia hoputeltuaan hevosta juoksun tahtiin
Helge huusi äidin korvaan, että nyt täytyy hakea yösijaa.

Greeta huusi vaippojen sisästä:

— Jos ajat vielä virstan verran, pitäisi olla Susannan mökki tällä
vasemmalla puolen tietä, mäen rinnassa, hän ottaa meidät, ja on hänellä
vaja hevosellekin.

Mistä ihmeestä äiti saattoi noin tarkkaan tuntea tien tässä pimeässä?

Valontuiketta ei mökin ikkunasta ruvennut pyryssä näkymään ennenkuin
melkein kohdalle tultua.

— Tässä, — sanoi äiti.

Valontuike valaisi mökin oven eteen kasaantuneen kinoksen.

Helge pysäytti hevosen, joka kohta rupesi lunta hamuamaan, heitti sille
tukon heiniä ja kahlasi hapuillen mökin ovelle, johon koputti.

Samassa tuike sammui.

Helge koputti toisen kerran.

Ei kuulunut mitään liikettä tuvasta.

Helge jyskytti kolmannen kerran ja huusi hyvällä suomenkielellä mikä
heillä oli asiana.

Ei mitään vastausta.

— Odotappas, minä tulen, — sanoi Greeta Helgelle, kompuroi ulos
reestä, kahlasi eväskonttia perässään vetäen ovelle ja kakistaen
kurkkunsa selväksi huusi ruotsiksi:

— Minä olen se Greeta Hemmingintytär, sen Vestankylän Skurubölen
Nyholm vainajan pojan, sen Anders Nyholmin leski.

Valontuike syttyi uudelleen.

— Asuuko Susanna Jeerhardintytär vielä täällä?

Mutta vaikka mökissä oli jo toisia asukkaita, auttoi ruotsiksi
puhutteleminen kohta. Porstuassa jo kolistiin, ja monia salpoja
poistettaissa ja monia lukkoja avattaissa Greetalle vastasi oven takaa
ruotsiksi aivan vieras eukon ääni.

— Vai kysytään Susanna Jeerhardintytärtä? Susanna Jeerhardintytär on
jo viisitoista vuotta ollut vainajana. Mutta rauhallisilta ihmisiltä ei
meilläkään ole ollut tapana yösijaa kieltää.

Ovi työnnettiin auki ja tulijat otettiin vastaan ystävällisesti. Jo
eteisessä, missä lumia puisteltiin, kävi suukopu kahden eukon ja
Greetan välillä kuin vanhojen tuttujen välillä. Yösija luvattiin moneen
kertaan ja Helgelle sytytettiin lyhty, vajaan vietäväksi. Kovasti vain
ihmeteltiin, miten tulijat olivat niin pitkälle päässeet, ja kysyttiin
eikö heille ollut matkalla mitään erinomaista tapahtunut, sillä tie —
sanottiin — oli ollut täynnä ilkivallan tekijöitä, pyssyt käsissä.
Greeta sanoi, ettei koko päivänä tavattu ainoatakaan vastaantulijaa. —
Sehän ihme oli — sanottiin siihen — sitten on pyry teitä auttanut ja
karkoittanut pahantekijät, mutta paras sittenkin olisi aamulla pimeän
aikaan palata kotiin, sillä Vestankylään asti oli suomalaisten rosvojen
tähden tuskin mahdollista päästä.

Helge kyllä arvasi minkälaisista rosvoista tässä oli kysymys, ja hän
olisi voinut kertoa äidille ja eukoille, että tehtaat olivat
pysähtyneet ja että näytti olevan ikäänkuin aikomuksena panna viralta
kaikki pomomiehet valttareista ja tirehtööreistä alkaen, jotka olivat
jättäneet asiat hoitamatta ja lähteneet karkuun, ja joita nyt kaiketi
sen vuoksi vahdittiin teillä. Mutta juuri kun hän rupesi tätä
selostaakseen sanomaan, että hänenkin mielestään olisi viisainta
palata, ehätti Greeta sanomaan:

— Mene sinä Helge vaan hevosta katsomaan.

Ja oikein työnsi Helgen menemään.

Olikin se hyvä, sillä tuuli oli hajoittanut heinät hevosen edestä ja
orhi teki kotiin päin kääntymistä.

Helge ajoi reen vajaan, ruokkosi hevosen kuivaksi, sitoi vällyt lujasti
sen ympärille, heitti heiniä eteen, ja itseänsä niistä puhdistellen
meni tupaan.

Siellä olivat eukot levittäneet eväät pöydälle, panneet kahvipannun
tulelle ja päät yhdessä päivitellen supattivat ajan ihmeellisistä
oloista.

Mutta Helgen astuttua sisälle äiti äkkiä käänsi puheen toisaalle.
Eväitä syötäessä ja kuumaa kahvia härpättäissä ei kukaan päässyt
puhumaan muusta kuin Hemmingeistä, Berteleistä, Nyholmeista,
Vestankylän oloista, Töötarin väestä, sukulaissuhteista, ketkä elivät,
ketkä olivat kuolleet, ketkä menneet naimisiin, ketkä vielä menemättä.

Helge ihmetteli miten elpynyt äiti oli, miten suulas, miten sukkela
kysymään ja vastaamaan, ja vielä ihmetteli äidin puheenpartta. Siinä
oli uusia nasevia sanoja ja sulavia käänteitä, joita äiti ei ollut
milloinkaan kotona käyttänyt.

Mutta Greeta ei ollut vielä puoliinkaan kysyttäviään päässyt, kun
Helge, joka istui vuoteen laidalla, ensin kellistyi kyynärpään varaan,
sitten nosti varovasti toisen jalkansa vuoteelle, sitten antoi pään
retkahtaa alukselle ja nukkui sikeään uneen, Maijan maailmoihin.

Tästä unesta äiti hänet töykkäsi vierestään hereille jo neljältä
aamulla, sanoen että hevonen oli syötettävä.

Vajaan juottovettä viedessään Helge ajatteli: Jaha, saivatpa ne eukot
äidin järkiinsä ilman minuakin.

Eukot olivat näin varhain vielä kovin väsyksissä eilisistä. He vain
vuoteestaan kurottivat kätensä, kiitokset ja hyvästit vastaanottaakseen
ja matkaonnea itse toivottaakseen.

Helge veti äidin vaipanpäät taas kireään solmuun selän taakse, auttoi
hänet rekeen, hyppäsi itse viereen portin luona ja antoi hevosen
iloisesti loikata alamäkeen oikealle, kotiin päin.

Silloin Greeta huusi:

— Minne sinä nyt ajat! Eihän Vestankylä tuollapäin ole! Herran
nimessä, — vasemmalle, vasemmalle!

— Jaha, — sanoi Helge. Hän käännytti vastahakoisen hevosen vasemmalle
vastamäkeen kahlaamaan.

Pyry oli kutakuinkin entisellään.

Mutta aamun alkaessa valeta tuuli ajoittain tyyntyi ja silloin putosi
suuria kimpaleita niin sakeasti, että loimi oli pantava hevosen
selkään, ja vällyt ja mytyt ja Greetan vaippa olivat paksusti
valkoisina. Joskus lumentulo äkkiä lakkasi, ja silloin näkyi pilvien
lento ja taivaan sini pilkisti repaleiden välistä. Puut seisoivat
molemmin puolin tietä liikkumattomina lumipainojen alla, oksat
nuokuksissa, latvat kumarassa, jotkut kaariksi maahan asti taipuneina.

Auringon nousuksi pilvet hajosivat ja tuuli tyyntyi kokonaan.

Pitkän, metsättömän mäen keskivaiheilla, kun hevonen hetkeksi pysähtyi,
Helge otti loimen sen selästä, pyyhkäisi lumet reestä, aukaisi äidin
vaipan ja karisti lumen siitäkin.

Greeta kohotti päähineen silmiltään ylemmäs otsalle, jätti vaipan vain
hartioilleen ja katseli ympärilleen kuin herännyt lapsi.

— Tuossahan on jo Braskari, ei tästä enää pitkä matka ole, kohta se
näkyy, — sanoi Greeta, ja kuulakkaassa ilmassa hänen äänensä kajahti
niin selvänä, että Helgeä oikein nauratti.

Braskarista lähti ratsumiehiä liikkeelle.

— Mitä rosvoja täällä olisi, ei mitään rosvoja ensinkään, — sanoi hän
taas. Helge sanoi hevosta hoputtaen:

— Ei täällä ole kuin lunta ja kinoksia.

Mäen harjalle päästyä Greeta käski Helgen katsoa oikealle ja sanoi että
se on Vestankylä.

Helgen silmien eteen aukesi kauas kantava lumilakeus sinisissä
aamuhuurteissansa. Mutta usvain keskeltä selvään ilmaan kohosi suuri
kalliorykelmä, täynnänsä pieniä ja suuria taloja, ylimmäisten katot
punervassa auringonvalossa.

— Tuo iso kaksikerroksinen, — osoitteli Greeta — tuo petäjän
viereinen, se oli vanhan Nyholm vainajan talo, vaikka se sitten myytiin
Gunnar vävylle. Gunnars on sen takana pohjoispuolella, mutta kyllä sen
savupiippujen sentään pitäisi näkyä, vaikken minä eroita. Ja Skurubölen
navetta näkyy vasemmalla, siellä minä tyttönä lypsin. Jaa-a, näillä
mailla sinun isäsi Anders ja minä olemme lapsina leikkineet.

— Entä tuo tuolla alempana oikealla? — kysyi Helge.

— No se on juuri Töötar, — sanoi äiti, — se, johon me menemme
sisälle. Hänen seitsemästä tyttärestään sanoivat eilen kahden olevan
vielä ... tuota noin, viiden olevan jo naimisissa.

Greeta pani tämän jälkeen suunsa tuppeen.

Mutta Helgen ajatukset kulkivat oudoissa maailmoissa. Ensi kerran hän
kuvitteli äitiänsä lapseksi, ja isänsä ei hän ollenkaan voinut
kuvitella semmoisena koskaan olleen. Ja vielä vähemmin, että isä sitten
oli kosinut äitiä ja he olivat viettäneet häitä, ja... Mutta miksi he
oikeastaan olivat muuttaneet pois noin kauniista ruotsalaisesta
kylästä?

Mäen alla kylä katosi jälleen näkyvistä toisten mäkien taakse.
Ratsumiehet saavuttivat heidät ja kysyivät suomeksi minne matka oli.

— Teutariin, — sanoi Helge.

Sitten kysyivät oliko lupalippua.

Helge sanoi:

— Ei ole lippuja, on vain oma lupa.

Ratsumiehet ajoivat edelle ja pysähtyivät tienhaaraan sille kohtaa
missä toinen haara kääntyy tasangolle Vestankylään. Kun miehet näkivät
heidän sinne ajavan, eivät he enää seuranneet.

VESTANKYLÄSSÄ.

Töötarissa otettiin vieraat vastaan avosylin.

Se suuri ja lihava emäntä, jonka Helge kyllä muisti isän hautajaisista,
riisui äidin kaikista kääreistä ja sulki sitten, pauhaavasti
tervehdyksiä jaellen, niin kokonaan syliinsä, ettei äidistä näkynyt
mitään. Helgeä hän taputti voimakkaasti olkapäälle, ja ovissa suihkivia
poikasia ja piikasia lähetti kylälle ilmoittamaan kaukaisista vieraista
ja läheisistä sukulaisista.

Pian oli sali ja kamarit täynnänsä setiä ja tätejä, vävyjä vaimoineen,
serkkuja, lankoja, enoja, miniöitä. Ja kaikki olivat yhtä iloisia ja
uteliaita kyselemään.

Greeta istutettiin kaikkien keskelle ja kaikki puhuivat häneen
kääntyneinä.

Kuinka pikkuinen se äiti sentään oli muihin vaimoihin ja talonpoikiin
verraten! Helgen olisi tehnyt mieli ottaa hänet syliinsä ja pian viedä
jälleen kotia, olemasta siinä niin kuihtuneen ja vähäpätöisen näköisenä
noiden punaverevien, kookkaiden ja hyvinvoipien isäntien keskellä,
jotka kyllä puhuivat äidille, mutta usein myös vilkaisivat myhähdellen
toisiinsa ikäänkuin keskenään arvostellen tulokkaita.

Mutta Greeta se oli kuin kotonaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli
levittänyt hameensa joka suunnalle, tiesi kaikkeen vilkkaasti vastata,
teki itse oikealle ja vasemmalle hämmästyttävän kärkkäitä kysymyksiä ja
kannatti loistolla asemaansa seuran keskipisteenä, eikä Helgellä ollut
mitään pelastettavaa. Päinvastoin Helge vaivoin sai oman ujoutensa
salatuksi kopeaan jäykkyyteen isäntiä kohtaan, jotka koettivat häntäkin
nauratella. Ei hän ollut juuri milloinkaan vielä puhunut ruotsia muuta
kuin kotona, ja kotoisten lauseiden käyttäminen vieraiden ihmisten
kanssa puhellessa sai hänet alussa aivan kuin kokonaan kielettömäksi,
ei syntynyt leikkipuhetta eikä tosipuhetta.

Viimeiseksi tuli huoneeseen kaksi koreaksi pukeutunutta kaunista
kukkaa, jotka Töötarin leski esitti naimattomiksi tyttärikseen,
Gerdaksi ja Helgaksi, sanoen leikillään, että hän tätä nuorinta tyttöä
synnyttäessään oli toivonut saavansa Helgen eikä Helgaa, ja että nytpä
oli hänellä molemmat.

Tämä puhe näytti olevan kovin äidin mieleen. Sedät sanoivat, että eikö
Greeta haluaisi vaihtaa, ottaa Helgan sinne ja antaa Helgen tänne. Joku
tädeistä sanoi Greetalla olevan jo ennestäänkin paljon tyttöjä. Johon
äiti sanoi haluavansa hänkin ottaa mieluummin molemmat. Ja tästäkös
naurua ja leikinlaskua kesti. Setä Bengt, joka oli sedistä ainoa lyhyt,
vaikka sitä lihavampi, ja joka oli kaadellut liian paljon väkevää
kahvinsa sekaan, huusi muiden yli, että tähän maailman aikaan täytyy
kyllä lapsilta kysyä, mitä he tahtovat ja vanhemmat saavat tahtoa
perässä.

Silloin kaikki vaikenivat ja katsoivat nuoriin.

— Jaa-a, kuinkahan olisi? — sanoi Helge, sillä hänkin tunsi nyt ihan
välttämättömäksi nauraa ja olla sukkela. Ja hän mittaili Helgaa katsein
kiireestä kantapäähän, niinkuin tehdään hevosta ostettaissa.

Mutta tytöt näyttivät olevan sellaisiin piloihin tottuneita. Helga otti
Helgeä kädestä, heilutteli sitä vähän aikaa oikealle ja vasemmalle ja
sitten tempasi puoleensa niin äkkiä, että Helge oli mennä nokilleen.

Salissa syntyi aika naurunrähäkkä.

— Tule pois, — sanoi Helga, vetäen häntä ovelle ja he menivät
kolmisin välieteisen kautta hyvin lämpimään isoon tupaan, jonka
penkeillä istui paljon nuoria miehiä, useimmat Helgen serkkuja tai
pikkuserkkuja. Kun nämä kokoontuivat hänen ympärilleen oli usea heistä
yhtä pitkä kuin Helgekin, kaikki punaposkisia, kauniita poikia,
vanhemmat jo rotevia, voimakkaita miehiä. Mutta Helge ei vaan tahtonut
näidenkään kanssa päästä ruotsalaisen puheen alkuun. Ja kun he
huomasivat Helgen vierastavan, rupesivat jotkut telmimään keskenänsä ja
heittelemään toisiaan savukkeenpätkillä, jotta Helgekin näkisi voivansa
olla täällä niinkuin kotona. Väkäkoukkua vedettäessä Helgen sormi kohta
oikeni, sillä hän ei ollut ikinä vetänyt väkäkoukkua muutakuin
pikkusormella sisaria vastaan, näiden saadessa käyttää keskisormea.
Mutta väkikapulassa tuvan permannolla Helge veti pystyyn yhden serkun
ja kaksi pikkuserkkua.

Näin tutustuttua mentiin talliin, ja siellä Helge lämpeni kokonaan, kun
ruvettiin hevosia katselemaan. Hänellä oli ylämaan kokemuksia
hevoshoidon asioissa, joista täällä ei oltu kuultukaan. Tiesipä hän
uusia ja uskottavia parannuskeinoja pääntautiinkin, ja Helgen arvo
nousi nousemistaan serkkujen silmissä heidän tahtoessa kuulla hänen
arvosteluaan, jokainen oman nimikkonsa sääristä ja jäsenten suhteista.
Oikein repäisevän riemun tunne tuli Helgeen, kun hän huomasi aivan
hyvin voivansa puhua omaa äidinkieltä heidän kanssaan, ja yhä
rohkeammin ja yhä pitemmälle hän antautui sanasutkauksiin, joita ei
ollut vielä käyttänyt muualla kuin kotituvassa. Nyt nämä vieraat, hänen
pituisensa miehet ymmärsivät kaiken, nauroivat kohti kurkkua
semmoisille vanhoille sukkeluuksille, joille vain sisaret olivat
nauraneet, jopa jo lakanneetkin nauramasta. Vieläpä hän keksi tuossa
tuokiossa ihan uusiakin sukkeluuksia, joilla hän ei olisi saanut
yhtäkään suomalaista nauramaan, mutta nämä nauroivat juuri samalle mikä
Helgeäkin nauratti, sillä he ymmärsivät hänen kielensä hienoimpiakin
käänteitä, ja hän ymmärsi heidät niinkuin äitinsä ja sisarensa.

Yksi heistä, — Torsten oli hänen nimensä — kiharatukkainen, pulskin
kaikista, jota Helge oli vierovasti kunnioittanut juuri tämän
erinomaisen kauneuden vuoksi, uskaltamatta edes oikein lähestyä, löi
häntä äkkiä tuttavallisen kovasti olalle ja sanoi, että mitä sinä mies
siellä suomalaisten kukkojen maassa teet, tulisit tänne meidän
joukkoomme.

Nyt yhtyivät kaikki siihen tuumaan, kokoontuivat taas Helgen ympärille
keskelle tallia ja alkoivat häntä vietellä muuttamaan Vestankylään,
sanoen että kyllä täällä miestä tarvitaan, taitomiestä vallankin.

— Mitäs täällä talo maksaa? — kysyi Helge tärkeästi.

Kahdentoista lehmän talon sanoivat maksavan siinä sadan ja
kahdenkymmenen korvilla.

Vaikka Helge muisti kesävieraiden tarjonneen Koivikosta vain
neljäkymmentä tuhatta ja tiesi pitäneensä jo sitäkin aivan huikeana
hintana niin vähäisestä maa-alasta, oli hän sittenkin nyt laskevinaan
talonoston mahdollisuuksia ja antoi kotvasen aikaa kulua ennenkuin
lievästi pudisti päätään. Mutta pojat olivat kuin takkiaiset hänen
kimpussaan, nähtyään Helgen suostuneen asiaa edes hetken harkitsemaan.
Gunnarlan sanoivat myytävän puoli taloa eikä käteisiä kuin
kuusikymmentä tuhatta, muu kaikki sai jäädä kiinnityksinä entiselleen.

Niin äkkioutona kuin sen kiharatukkaisen Torstenin sana olikin Helgen
korvaan ensin kajahtanut, alkoi semmoisen elämänkäänteen ihmeellinen
kuva piirtäytyä hänen eteensä, ja hän tuli miettiväiseksi jälleen,
poikien seistessä odotellen hänen ympärillään. Hän näki äidin
saatettuna takaisin isiensä maalle, näki hänen hehkuvat poskensa,
säteilevät silmänsä, kuuli hänen vapautuneen kielensä tuttujen emäntien
parvessa, ja hän kysyi itseltään: Helge, eikö ole sinun asiasi tuoda
hänet takaisin tänne mistä hän on kotoisin?

Mutta hänen eteensä tuli nyt myös Maija, ja hän ihmetteli kun oli
voinut näin koko päiväksi aivan unohtaa Maijan. Hän ilostui suuresti
Maijan tulosta. Maija tuli aivan hänen lähellensä ja katsoi häneen
epätietoisena, kysyvänä, räpyttelevin silmin.

— Ei tule mitään, poikaset! — huudahti Helge serkuille. Hänet oli
täyttänyt sellainen rajaton riemu, että hän näin sanoessaan levitti
kätensä hajalle ja kaapaisi koko poikalauman käsiensä väliin likistäen
heidät sikin sokin toisiansa vastaan.

Tämä temppu oli aika voimain osoitus ja se miellytti heitä kovasti. He
olivat nyt niinkuin Helgen veljiä. He nauroivat ja vuorottain ottaen
häntä käsiensä väliin koettivat kaataa häntä. Painin temmellys kävi
lopulta niin vimmatuksi, että hevoset peloissaan menivät poikittain
seimiä vastaan ja tömistelivät jalkojaan, kun eivät päässeet tallista
karkuun.

Tyttöjen kanssa Helge ei tutustunut paremmin ennenkuin seuraavana päivänä
ja silloinkin vasta sitten, kun oli poikien kanssa koko aamupäivän
viettänyt ulkosalla. He olivat suurella lumiauralla ensin
kylätietä aukomassa ja sitten kolme kilometriä isoa maantietä.
Kaksitoista Vestankylän hevosista oli edessä, ja niin hauskaa päivää ei
Helge ollut eläissään vielä viettänyt. Tyyni, pakastava päivä. Aurinko
paistoi huikaisevasti hangelle, sinivalkoinen lumi aukeni auran
jäljille puhtaana kuin morsiusneitojen hunnut, hevosten kuuma höyry
nousi savuna ilmaan ja miesten hoilotukset kajahtelivat kallioista.

Mutta miten Helge sitten iltapäivällä joutui Helgan kanssa olemaan
kahden navetassa, ei hän itsekään ymmärtänyt, ja hänen ajatuksensa
tästä asiasta oli, että pojat olivat sen niin järjestäneet, pujahtaen
itse pois, vaikka olivat ensin kaikki yhdessä tulevinaan navettaa
katsomaan. Heillä oli kaiketi tarkoituksena ihastuttaa hänet johonkin
Vestankylän tyttöön ja siten saada taas talonkauppoja ajattelemaan,
sillä he olivat lumirekeä vedettäessä ja hevosia lepuutettaessa koko
ajan pitäneet joitakin salaneuvotteluja hänen selkänsä takana.

Navetta oli suuri, lohkokivistä ladottu rumilas, jonka sontaovet
aukesivat alas kalliovietteelle muurattuun altaaseen. Heinät ajettiin
parvelle tasaista siltaa myöten yläkalliolta.

Oli märehtimisaika ja lehmät nouseskelivat toinen toisensa jälkeen,
selkäänsä köyristellen ja lotistellen. Mahtava sonni, valkotäpläinen,
jäi makuulle, mutta Helga potkaisi senkin jalkeille kertoessaan tämän
sonnin sukuhistorioita. Sitten hän teki tarkat tilit jokapäiväisestä
maitosaaliista, joka vietiin lekkereissä asemalle, mutta nyt sanoi
tulleen pahan häiriön, kun kaupunkiin lähetettävästä maidosta puolet
oli annettava suomalaisille rosvoille, jotka majailivat Braskarissa, ja
rahan sijasta vastaanotettava vain paperilappuja. Tämmöisiä hän kertoi
Helgelle, kuljettaessaan häntä lehmän luota lehmän luo, mainitessaan
näiden nimiä ja ikiä. Helge ihmetteli suuresti, etteivät pojat olleet
hänelle puhuneet sanaakaan näistä ryöstö-asioista, mutta Helga sanoi,
että tottapa pojat olivat pitäneet niitä niin suurena häpeänä kylälle,
etteivät kehdanneet mainita. Nyt hän kertoi vielä lisäksi, että
Vestankylän ladoista oli lähes kolmannes heinistä pakko-ostolla ja
talon omilla hevosilla kuljetettu suomalaisten ratsumiesten tarpeiksi,
jotka olivat majoitetut eteläpuolen kyliin, neljä sonnia teurastettu ja
useita maholehmiä takavarikoitu, mutta kovin kielsi näistä asioista
julkisesti puhumasta, etteivät toiset kylät nauraisi.

Sitten Helga kysyi, oliko siellä ylämaassa edes nuorisoseuroja. Ja
sanoi, että tottapa Helge osasi tanssia. Sanoi myös olevan ikävää,
ettei nyt voitu panna toimeen tanssiaisia, kun kylästä kylään ei
päässyt luvatta liikkumaan ja luvallakin pääsi vain, jos oli asiaa.
Helga ei näyttänyt enää voivan mistään puhua, ellei aina kiertänyt
noihin ikäviin rosvojuttuihinsa.

Mutta ei äitikään salissa näyttänyt olevan oikein entisellään, vaan
ilme oli huolestunut, ja kiivaana suihkuna kävi hänen ympärillään
vaimojen kuiskutus, vaikkei ääneen mitään sanottu, vaan puhuttiin
yleisistä sukulaisasioista niinkuin ennenkin.

Isännät olivat koossa kamarissa, josta kuului rähinää, sillä he joivat
väkeviä ja puhuivat kiivaasti. Oven auetessa näkyi sakean tupakinsavun
seassa hosuvia käsivarsia, jotka väittelivät ja uhkailivat, mutta
nuorempien ei sinne ollut menemistä.

Ja niin Helge vähitellen huomasi, että Vestankylää painoi suuri häpeä,
koska oli ollut pakosta ja aseitten puutteen vuoksi alistuminen
miehuuttomaan antautumiseen.

Kun pojat näkivät, että Helgellä alkoi olla vihiä kylän asioista,
rupesivat he hänelle kapinallisia tunteitansa purkamaan. Helge sanoi
silloin, että tässä oli hänen mielestään asia vähän toisinpäin
käsitettävä. Hän selitti heille niin hyvin kuin taisi, mitä oli
kirjoista lukenut sosialismista ja sanoi, että tehtaalaiset olivat
nousseet sotaan kapitalismia eikä ruotsalaisia vastaan. Mutta pojat
suuttuivat hänelle. He sanoivat kyllä kuulleensa tuommoisia puheita,
mutta se oli kaikki pelkkää valhetta, sillä suomalaisten tarkoitus ei
ollut mikään muu kuin ottaa ruotsalaisilta maat ja konnut, kun ensin
saavat kylistä haulikoitakin käsiinsä koottua. He kirosivat rumasti ja
käänsivät Helgelle selkänsä, vasta sitten vähän leppyen, kun Helge oli
myöntänyt heinien pakko-oton hävyttömäksi teoksi ja vahvistanut
puheensa poikien käyttämillä voimasanoilla, mikä tosin oli hänen
elämänsä aivan ensimmäisiä kiroilemisia, eikä hän ollut itsekään siihen
tyytyväinen.

Mutta eivät äidinkään välit Töötarin lesken kanssa pysyneet koko
aikaa yhtä sydämellisinä. Helge kuuli toisesta huoneesta äidin
makeasti kehoittavan emäntää käymään Helgan ja Gerdan kanssa pian
vastavierailulla Koivikolla. Emäntä kiitteli kutsusta, sanoi aikoja
rauhattomiksi ja lisäsi: ”vaikka eivätpä nuo nuoret näytä kovinkaan
tutustuneen.” Äiti sanoi siihen, että hänen Helgensä se on vain niin
jörö, kyllä he vielä tutustuvat.

Ja siitä hetkestä asti Helge alkoi epäillä olevansa äidin
verkonlaskuvesillä; kuka tietää, vaikka se navettahistoriakin olisi
ollut Töötarin-tädin järjestämä eikä poikain, ja koko tämä äidin
kiireellinen retki alkoi tuntua tarkoitukselliselta. Mutta Helge
sentään päätti ilmaista äidille todelliset aikeensa vasta kotimatkalla,
ettei olo Vestankylässä kävisi äidille ikäväksi.

Greeta ja Helge vierailivat Vestankylässä toista viikkoa ja kävivät
kutsujaisissa melkein jokaisessa sen taloista, sillä kaikkialla oli
läheisiä tai kaukaisempia sukulaisia. Ja kaikkialla oli julkinen puhelu
pelkkää naurua ja sukulaisuuksien luettelemista, mutta salapuhelu
kiivasta kuiskuttelua, johon Helge jos sekaantui, oli kuin olisi
muurahaispesää ruvennut hajoittamaan ja saanut kusiaiset kimppuunsa.
Hän menetti vähitellen melkein kaikkien poikien suosion. Vain Torsten
pysyi ystävänä.

Mutta ennen lähtöä pantiin sekin ystävyys kovalle koetukselle.

Tapahtui niin, että pitkä jono tyhjiä heinähäkkejä nähtiin liukuvan
pitkin maantietä hyvien hevosten vetäminä ja pari miestä kussakin
reessä, toisella aina kivääri selässä. Osa kääntyi tienhaarassa
Vestankylään päin. Poikia juoksi paikalle, he kiroilivat näkyä ja
sanoivat: Noilleko me olemme tiet avanneet! — Siihen tuli Töötarin
tuvasta myöskin Torsten ja Helge, jotka olivat nähneet ikkunasta. Kun
heinähäkit ajettiin pihalle, tunsi Helge hämmästyksekseen tulokkaiden
joukosta myöskin Jannen, joka ajoi ensimmäistä hevosta ja oli ikäänkuin
muun sakin johtaja. Hänellä oli punainen vaate lakin ympärillä, mutta
kivääriä ei hänen kädessään ollut. Helge ja Janne tervehtivät toisiansa
tuttavallisesti ja puhelivat keskenään kauan, sillä aikaa kuin toiset
miehet toimittelivat Vestankylän isäntien kanssa tuttua asiaa ja
ajoivat renkien seuraamina eri latoteille.

Kun Jannekin sitten ajoi samalle asialle, sanoi Torsten Helgelle:

— Tuommoista miestä en minä toki tervehtisikään, mutta sinä puhuttelit
häntä kuin hyvääkin ystävää.

Helge sanoi siihen, että Janne on saattanut olla pakoitettunakin
tämmöisiin toimiin, kun oli kerran leikkiin yhtynyt. Janne oli kertonut
suuren sotajoukon tästä pian kulkevan ohitse ja tarvitsevathan miehet
ja hevoset muonaa.

Silloin oli Torsten — hän oli Helgen mielestä vielä kauniimpi
suutuksissaan ollen kuin nauraessaan — heittänyt suustaan pitkän sylen
ja kääntänyt hänelle selkänsä. Ja kuitenkaan ei Helge ollut uskaltanut
kertoa Torstenille pahinta, nimittäin että kaksi pomoista oli tehtailla
tapettu tottelemattomuudesta uutta esivaltaa kohtaan.

Lähtöpäivänä Torsten sentään vähän leppyi. Hän pisti Helgen käteen
Braskarista hankkimansa matkalupalipun ja kuiskasi suurena
salaisuutena, että tästä tulee sota ja että Helgen olisi, jos tahtoi
miehestä käydä, ensi tilassa palattava Vestankylään puolustamaan
ruotsalaisten maata ja kunniaa.

Silloin Helge puolestaan kuiskasi Torstenille salaisuutensa, sanoen
että hänellä oli suomalainen neito morsiamena.

Ja niin oli Torsteninkin hyvästely kylmän kalsea, mikä painoi raskaasti
Helgen mieltä koko paluumatkan.

Matka sujui muuten hyvin. Ei kuin kahdessa kohden pysäyttivät heidät
kiväärimiehet, pannen pistimet ristiin tien yli, ja päästivät menemään,
tutkittuaan lupalipun ja tarkastettuaan reen sekä alitse että ylitse,
ja mitä nyyteissä oli.

Kotipitäjän rajan yli tultua Helge tunnusti äidillekin salaisuutensa.
Äiti ihmetteli, että mikä Maija Lehtonen se saattoi olla, mutta ei
Helge osannut sen selvempää asiasta tehdä, sillä hän ei ollut
milloinkaan pannut mieleensä Maijan oikean kotipaikan nimeä eikä
vanhemmista tiennyt muuta kuin että ne olivat Lehtosia. Onneksi muisti
käyttää vielä sanaa ”Tampereen puolelta”.

Greeta ei mitenkään osoittanut tätä Maijaa kohtaan nurjamielisyyttä,
päinvastoin puhui Helgelle lempeästi ja toivotti Herran siunausta
heidän liitolleen. Mutta kun ei tarvinnut puhua, vaipui hän aina
synkkämieliseksi, jota osasi hyvin salata Helgeltä, kätkeytynyt kun oli
vaippoihinsa. Eikä hänen synkkämielisyytensä koskenut niinpaljon neito
Maija Lehtosta, kuin sitä ihmeellistä seikkaa, että pyry oli suosinut
heidän matkaansa Vestankylään, pelastaen heidät aavistamattomista
vaaroista. Greeta oli menomatkalla ollut synkkänä sen johdosta, että
pyry hänen mielestään oli ollut selvä merkki siitä, että Herra oli koko
tätä matkaa vastaan. Mutta synkkyys oli kääntynyt hurjaksi iloksi, kun
hän oli saanut tietää, että ilman pyryä he eivät olisi päässeetkään
Vestankylään, ja ajatteli heti, että Herra sittenkin pitää hänen
kädestään ja oli retkellä mukana. Nyt sitävastoin kaikki kääntyi toisin
päin. Saattoipa melkein tuntua siltä kuin jokin olisi tehnyt pilaa
hänestä. Mutta Greeta tiesi, ettei Herra tee koskaan pilaa ihmisestä,
jonka itse on luonut, ja sentähden hän ajatteli vain, että tässä täytyy
ruveta penkomaan Herran tahdosta selvää joltakin toiselta kannalta, eli
että Herra itse oli kenties jotakin toista kuin Greetan tähän asti
kuvittelema. Ja tämä asia tuotti Greetalle omituista tuskaa: Herra
kasvoi kyllä suuremmaksi, mutta samalla myös epämääräisemmäksi ja
kauempana olevaksi. Ja alkoi taas kuulua: antaa pojan vaan koetella
voimiansa. Jonka sanan Greeta jo ymmärsi vain oman uskonsa
koettelemukseksi. Ja kun hän koetti tarttua tuon uuden Suuren Herran
käteen, tuli sieltä lempeästi kuin aamutuuli: anna sinä Helgen vaan
mennä naimisiin sen suomalaisen Maijan kanssa. Greeta huokasi
vaippojensa sisällä pitkästä aikaa tutun huokauksensa, joka taaskin
omituisesti kevensi hänen mieltänsä. Mitäpä jos antaisi todella asiain
mennä omaa menoaan. Eikö se merkitsisi huolten heittämistä Herralle?
Eikö se merkitsisi tarttumista jälleen lujasti Herran käteen?

Greeta nytkäytti itsensä vähän syrjälle Helgeen päin, avasi vaipan
poskeltaan ja sanoi:

— No taitaa se sinun Maijasi olla aika nätti ihminen?

Silloin Helge tuli tästä pienestä sanasta yhtäkkiä niin iloiseksi ja
puheliaaksi, että koko heidän loppumatkansa oli Helgen puolesta pelkkää
riemukulkua.

MAIJAN ASIAT.

Totta puhuen, Maija oli mielistynyt Helgeen vasta siitä hetkestä pitäen
kuin näki Koivikon.

Ei niin, että hän olisi vain mielellään ajatellut itseään Koivikon
emäntänä ja siksi myös mielellään ajatellut Helgeä, vaan niin, että
vasta siitä hetkestä pitäen Helge kasvoi hänen mielessään siksi
mieheksi, jota hän rakasti. Navetan voi rakentaa toisellakin tavalla,
mutta niin kuin Helge oli sen rakentanut, ei olisi voinut kukaan
rakentaa Maijalle vielä mieleisemmäksi. Voi luhtiaittojakin rakentaa
sieviksi, mutta ei enää sievemmiksi Koivikon aittaa. Ei myöskään
asuntoa, ei sen ikkunalautoja, ei räystäitä, ei katon somaa
kaltevuutta, ei kivipengertä, ei puutarhaa.

Sitä ennen Helge oli Maijan mielestä yksi monista, mutta Koivikon
nähtyä: niinkuin ei Koivikon veroista asuntoa voinut olla missään, niin
ei Helgen veroista miesten joukossa.

Ja vaikka Maija ei ollut Koivikkoa nähnyt kuin kerran kuutamolla, koska
herrasväen maaltamuutto oli tapahtunut semmoiseen aikaan, jolloin Helge
oli vielä tahtonut pitää heidän liittoaan salaisuutena, heloitti se
Maijan mielessä, hänen muutettuaan kaupunkiin, kirkkaimmassa päivän
helkkeessä, kanain kaakattaessa ja vasikan poukautellessa ilohyppyjään.
Sillä Helge oli kirjoittanut kanain jo munivan hyvin ja vasikkaa
odotettavan maaliskuussa ja huhtikuussa hakevansa Maijan kaupungista
Koivikkoon, kohta pääsiäisen jälkeen.

Mutta pitipäs niiden ihmisten laittaa sota juuri siksi ajaksi kuin
Maija ompeli häävaatteita! Kun olisivat edes vähän aikaisemmin tai
vähän myöhemmin, mutta juuri ihan siksi ajaksi. Aivan kuin Maija muka
voisi päinvastoin siirtää omat häänsä tuonnemmaksi, kunnes rauha
syntyy. Oho, pojat! Maija viettää häänsä, ja kohta pääsiäisen jälkeen.

Öisin ommellessaan keittiönviereisessä piikakamarissa Maija tosin vähän
jo itkeä tihrautti, mutta se ei tapahtunut siksi, että olisi pelännyt
sodan sittenkin myöhästyttävän hänen aikeensa, vaan siksi, ettei kotoa
Tampereen puolelta eikä liioin sisarilta tullut mitään vastauksia hänen
kirjeisiinsä, joissa hän heitä pyyteli häävieraikseen ja avukseen
näissä vaikeissa, kokemusta kysyvissä valmistuksissa. Nyt hänellä ei
ollut neuvonantajina muita kuin toiset palvelustytöt, jotka jo kauan
sitten olivat ruvenneet sanomaan välttämättömäksi lykätä häähommat
tuonnemmaksi, lakanneet neuvomasta ja auttamasta häntä ompeluasioissa,
ja puhelivat keskenään vain noista ikuisista sota-asioista, mitä sitten
tulee, jos nuo voittavat ja mitä jos nämä, jopa viime aikoina,
pääsiäisen jo nopeasti lähestyessä, olivat ruvenneet nauramaan Maijan
hommia siihen määrään, että hänen piti kutoa yöllä salaa pitsejäkin,
joilla aikoi lakanoitansa koristaa. Kerran Maijan palattua torilta he
olivat vetäneet kaikki lakanavaatteet kirstusta ja sanoivat: johan sinä
ihmeitä, kun valkaisemattomasta palttinasta häälakanoita! Ja alkoivat
nauraa. Ikäänkuin sellainen palttina ei keväthangella valkenisi! Mutta
he kun eivät uskoneet, että Maija todella yhä aikoi vielä hankien
aikana matkustaa uuteen kotiinsa. Jos he olisivat tienneet, että Maijan
säästövarat alkoivat olla lopussa ja että äidiltä ja sisarilta oli enää
turha odottaa kirjettä ja apuja, eivät he olisi ollenkaan uskoneet
häistä mitään tulevan, mutta Maijan uskoa nämä asiat eivät
horjuttaneet. Hän haki jo riitaa rouvan kanssa, että tämä olisi ajanut
hänet palveluksesta ennen Vappua.

Pääsiäinen tuli, mutta kirjeitä ei tullut enää Helgeltäkään.

Maija alkoi itkeskellä jo päivisinkin. Toiset tytöt surkuttelivat
häntä ja sanoivat, että kun junat eivät enää kulje, eihän silloin
kirjeitäkään voi saada kulkemaan. Mutta Maija ajatteli, että jos hän
olisi Helge, niin varmaan hän tulisi hakemaan morsiantansa vaikka tulen
läpi.

Pääsiäisen jälkeen olot pahenivat vieläkin enemmän, ja Maija alkoi jo
pelätä, että Helge oli ehkä viety sotaan, kenties jo kaatunutkin. Mutta
Maija sentäänkin ompeli, itki ja ompeli, itki ja ompeli.

Vihdoin rouva huomasi hänen turvottuneet silmänsä ja kysyi, oliko joku
Maijan omaisista sodassa kaatunut. Maija sanoi veljen kaatuneen, mutta
itkevänsä sitäkin, että palttina oli kesken loppunut. Silloin rouva
maksoi hänelle kuun palkan ja antoi seuraavan kuun palkan etukäteen. Ja
Maija ompeli jälleen. Hän ompeli vinhasti ja väsähtymättä, niinkuin
olisi ommellut kokoon hajoamaisillaan olevaa onneansa, niinkuin
vähinkin pysähdys olisi merkinnyt hänen jo itsekin heittäneen uskonsa,
ja niinkuin veljenkin kuolema olisi vain ollut hänen onnensa vihollisen
tekoja, että hän vain hellittäisi käsistään ompeleen ja toivottomana
luhistuisi kokoon.

Tykinpauke jo kumisi Helsingin ympärillä, ja Maija yhä ompeli.

Ihmiset sulkeutuivat huoneisiinsa, kadut tyhjenivät, kaikki liike
pysähtyi ja toisinaan vain kuului kiväärimiesten jalkojen kopina, kun
he villissä juoksussa samosivat katua. Nyt paukahtivat ensimmäiset
tykinlaukaukset. Nyt lentelivät tulipilvet taivaalla. Nyt rätisivät
kuularuiskut ihan korvien takana. Nyt itkivät jo muutkin keittiön
tytöt. He osoittivat Maijalle kadulla verissään viruvia miehiä, sanoen:
”Ja sinä vaan menet maailmalle lapsia laittamaan!” Maija katsahti
kadulle ja hänen sydäntänsä kouristi, mutta hän otti esille ompeleensa,
ettei sydän olisi pakahtunut, ja sanoi tytöille: ”Kumpi on näistä
tärkeämpi, tuoko tuolla vai tämäkö tässä?”

Ja ensimmäisellä junalla, joka tuli Helsinkiin, tuli myös Helge
hakemaan morsiantansa Koivikkoon. Keittiöön astui sarkapukuinen pitkä
mies, joka kysyi Maija Lehtosta. Kun Maija tuli, ojensi mies kätensä
Maijalle tervehdykseksi. Mutta Maija ei ensin tuntenut Helgeä, sillä
Helge oli käynyt hyvin laihaksi kasvoiltaan ja vaatteet olivat hänen
yllään löyhissä poimuissa. Äkkiä Maija tunsi miehen Helgeksi, alkoi
horjua, meni hänen ojennetun kätensä ohitse ja ilosta itkuun
purskahtaen painoi päänsä hänen sarkaliivilleen. Ja Helgen täytyi
kannattaa Maijaa, jotta tämä olisi pysynyt pystyssä. Mutta Maijan oli
siinä hyvä olla, sillä liivi oli rinnan kohdalta lämmin.

Kaikki oli Maijalla valmiina eikä heidän tarvinnut kauan viipyä vasta
valloitetussa kaupungissa. Sen verran vain, että panivat vireille
Maijan kuulutukset ja ostivat sormukset.

MAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA.

Näiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta
tutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi
hänet Koivikolle häitä viettämään.

Samoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin
tai edes onnenkorttia lähettää.

Eikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta
vanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa
kullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä
istuva, kullattu enkeli.

Kun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki
Maijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli
juuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain
välitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä,
sillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa
rakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi
mikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi
lakannut painamasta.

Ja hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta
nyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn
tervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi:

— Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä.

Ja kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä
voivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja
koetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat,
vaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia
ruotsia puhumaan.

Maija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän
vain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä.

Mutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi
siihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon
johdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti
molempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi
tälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta
Maija sanoi Helgelle:

— Kas kun sinä nyt olet iloinen!

Tällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli
torkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että
hyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa.

Helge hellitti kätensä ja sanoi:

— Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja
saan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu.

Maija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja
ottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään:

— Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään
osata.

He menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen
edellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan
kynkässä, ylämäkeen kompuroiden.

Helge oli koko sen aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi
äitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä.

Titta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle,
ja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen
laittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan
keittiössä (kuulutusten ajan).

Kun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä
surisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu,
sanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan
luhdissa.

Helge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia,
viedäkseen ne luhtiin.

Silloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos
Maija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja
Titta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa.

Kun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt
nyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta.

Helge toi avaimen ja sanoi äidin asian.

Maija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua
kyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä.

Taas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli
kamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että
Maija nukkuu tietenkin missä tahtoo.

Helge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin
viivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti
lisäsi kohta sanojensa perään:

— Kas kun minun varpaitani kivistää.

Helgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan,
joka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin
riippumaan.

— Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija.

Helge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita.

— Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas.

Helge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että
hänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan.

Maijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni
viivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn.

Maija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään,
mietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain
ja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan
muuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän
ajatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja
rupesi auttamaan Maijaa.

He saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi
tyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan
jäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti
vuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä
luhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen
ikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat
ja vielä pieniä posliinikoristuksia.

Helge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran
kuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti
mieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin.

He istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi
siitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi
Helgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan.

Helgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta
asunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä
juuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet
jännittyneinä noloon hymyyn.

Maija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään.

— Et sinä taida tietääkään mitä se oli? — sanoi Maija veitikka.

— Ketäs minä olisin suudellut? — sanoi Helge, sillä hän todella ei
ollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina
ihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin
suutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä.

— Et taida osatakaan? — nauroi Maija. — Ja sinun olisi kuitenkin
pitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa!

Helge sanoi:

— Mitenkäs se tehdään?

— Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen.

Helge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella
koetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään.

— Jo menee, — sanoi Maija ja veti kätensä pois.

Mutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen
Maijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he
istuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain.

Juuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku
nousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut
iltaruuan pöytään.

— Minulle ei iltaruoka maita, — sanoi Maija, — mutta mene sinä ja
tule pian takaisin, tulethan.

Helge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän
tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti.

Äiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja
avannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui
paikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja
Titta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei
pannut käsiään ristiin, vaan punastui.

— Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa.

Mutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan.

— Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, — sanoi Helge äidille.

Äiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella
viivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi:

— Lue siis niille, jotka ymmärtävät.

Helge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla
ja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja
ja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut,
koska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa
uudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat
omaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän
ajatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat
savilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin
harpunsoittoa Batseballe!

Mutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt,
oli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja
parhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe.
Maijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja
hänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä
oli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi
vähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi
pöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen
seinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla
hänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla,
ja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa,
joka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja
silloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä
hellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän
raapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin
Maijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen
pelästyneenä kädestään.

Maija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei
toki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen,
minkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä
henkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut
ottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain
ajatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös
joku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. —
Mutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina
ja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei
ollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt
tuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut
milloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä
pelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä
ja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies
kuiskaa: ”Pane sinäkin kätesi ristiin.” Että muka muuten mamma suuttuu!
Maija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta.

Kun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle,
käänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin
omaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja
sanoi suomeksi:

— Maija tulee nyt syömään.

Maija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole
sinun lampaitasi.

Helge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen
suomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin
kokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua
jököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin
sanottavaa, niin he vain kuiskivat.

Syötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin
kaupunkimatkansa vaiheista.

Helge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata
ruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin
ruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän
ikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen
huvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä
vastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä
ja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin
hauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin,
ettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli
tottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa
äidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi
kertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa
ihmeellistä kaupunkikertomusta. ”Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä
sitten —?” Ja ainakin kolmasti piti sanoa ”mitä sitten”, ennenkuin
sai Helgen taas jotakin höpisemään.

Helgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa.
Lieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi
tulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka
ensin vain saattaa Maijan luhtiin.

Mutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa.
Ja Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä
jollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän
ymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin
arkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa
tyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin
puheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen
raskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa.

MITÄ MANKELIHUONEESSA OLI.

Kuulutus-ajan kestäessä Maija ei ollenkaan sekaantunut mihinkään
emännäntoimiin, ei keittiössä eikä navetassa, sen kun vain kerran Titan
ollessa iltalypsyn hommissa istahti lypsypallille ja näytti Titalle,
miten heidän puolessa lehmästä maitoa herutetaan. Lehmä ei potkinut,
vaikka Titta pelkäsi sen vierastavan outoa lypsäjää, ja Maija sanoi,
lypsettyänsä kiulun täyteen:

— Tätä lehmäähän minun tuleekin hyvä lypsää.

Silloin Titta juoksi äidille sanomaan, että Maija aikoo ruveta
lypsämään.

Äiti meni punaiseksi ja Titta jo toivoi hänen suuttuvan Maijalle, mutta
hän vain pani kätensä Titan pään päälle ja sanoi lempeästi lohduttaen:

— Nousseekohan se Maija niin varhain aamusella, ettei Titta nouse
varemmin.

Titta herätti lehmän jalkeille jo neljältä aamulla, syötti, lypsi ja
päästi metsään.

Mutta jos Maija ei ryhtynytkään lypsämään eikä muihin taloustoimiin
sekaantunut, niin sitä visummin hän tarkasteli tänä aikana kaikkia
talon menoja ja tapoja sekä keittiössä että lehmän ruokinnassa, kulki
pienimmätkin nurkat ja sopukat, lakaisi vähän siellä, viskeli täällä,
ei sen enempää mitään.

Ainoa paikka, johon hän olisi mielellään mennyt, mutta ei päässyt,
vaikka koetteli kaikki avaimet, oli mankelihuone. Avain oli Helgellä ja
tämä osasi kaikenlaisilla verukkeilla viivytellä avaimen antamista
Maijalle. Kun Maija sen huomasi, ei hän enää pyytänytkään.

Mutta kerran Helgen pilkkoessa kyökkipuita halkovajassa Maija tahtoi
istua kynnykselle, johon Helge oli viskannut takkinsa. Takkia
nostaessaan pinon päälle Maija huomasi taskussa jonkin kolahtaneen, ja
kun hän tunnusteli, oli siinä avain, jonka Maija arvasi mankelihuoneen
avaimeksi. Hän otti avaimen Helgen huomaamatta omaan taskuunsa ja
sanoen pian palaavansa meni mankelihuonetta tarkastamaan.

Siellä Maija näki — tosin mankelin, joka oli erinomaisen sievästi
tehty, pyöreät, puhtaiksi pestyt kivet pinona, — mutta myöskin arkun,
pitkän ja kuitenkin valkeaksi maalatun ruumisarkun.

Maijaa ensin vähän kammotti, mutta sitten hän naurahti, kun muisti
muutamia Helgen puheita ja arvasi, miksi Helge oli pitänyt avainta
piilossa. Vielä Maija huomasi ison kiväärin, joka oli asetettu nurkkaan
nojalleen.

Pantuaan oven hiljaa lukkoon hän pujottautui Helgen ohi vajan pinolle,
pisti avaimen takaisin takin taskuun ja istui jälleen kynnykselle.

— Mitä sinulla siellä mankelihuoneessa on? — kysyi Maija veitikka
viattomana, kun Helge istui hänen viereensä kynnykselle ja rupesi
panemaan piippuun.

— En ole tahtonut sitä sinulle näyttää, kun pelkäsin sinun
säikähtävän, — sanoi Helge.

— No sitten sinulla on siellä varmaankin ruumisarkku. Tai onko ehkä
pyssy, jota olisin pelästynyt?

Helge meni koettelemaan takkiansa, mutta kun avain oli tallella, hän
vain ihmetteli Maijan kekseliäisyyttä ja sanoi:

— On siellä sitä jos tätäkin.

— Kenellekäs se ruumisarkku on tehty? — kysyi Maija.

— Janne vainajan leskelle.

— Mikä mies se Janne oli? — kysyi Maija taas.

Helge ihastui, kun oli näin odottamattoman helposti selvinnyt
kiusallisesta asiasta, ja tuli oikein kertomatuulelle, siitä huolimatta
että itse ne asiat, joista hänen piti kertoa, olivat hänelle kirvelevän
tuskallisia.

Janne oli jo viime syksynä mennyt naimisiin umpiruotsalaisen
palvelustytön kanssa, jota Maijakin hiukan tunsi viime kesän
huvila-ajoilta ja jota Helge aina hiukan epäili samaksi tytöksi, joka
oli seisonut lepikon pimennossa Jannen kanssa tuona ensimmäisenä
laudanajo-yönä. He olivat olleet hyvin onnelliset keskenään, vaikka
heidän keskinäinen puhelunsa Jannen huonon ruotsintaidon vuoksi oli
ollut aika sekamelskaa. He saivat lapsen juuri vähää ennen Jannen
kuolemaa. Lapsi oli suurena ihastuksena kaikille, jotka kävivät sitä
katsomassa. Ei sellaista lasta oltu vielä ikinä nähty, sanoivat kaikki
ja niin sanoi myöskin Greeta, jonka luona Jannen vaimo joskus
ikävissään kävi, he kun taisivat Greetan kanssa puhella samaa kieltä.
— Sodan päätyttyä oli Jannen täytynyt piileskellä metsissä, sillä
häntä kovasti etsiskeltiin, niinkuin kaikkia, joka olivat toimittaneet
pakko-ottoja. Eräänä pimeänä ja sateisena yönä oli Janne kuitenkin
koputtanut Helgen kamarin ikkunaan ja sisään tultuaan pyytänyt Helgen
käymään hakemassa hänen vaimonsa ja lapsensa Koivikolle, käskenyt
tulemaan niin ettei kukaan työläiskasarmissa huomaa, ja jäänyt
odottamaan. Tämä oli hyvin varomaton teko, mutta Janne ei voinut olla
enää kauemmin näkemättä vaimoaan ja lastaan, vaikka olisi kuolema eteen
tullut. — Helge toimitti Jannen asian. He tulivat Jannen vaimon kanssa
oikopolkuja ja rantateitä juoksujalassa Koivikkoon, Helgellä sylissään
hätimiten vaippoihin kapaloitu rintalapsi, jolla oli tutti suussa.
Helge ei sanonut lapsen painaneen yhtään mitään, vaikkei hän tosin
tiennyt mitä muutkaan lapset saattoivat painaa, sillä hän ei sitä ennen
ollut eläessään pitänyt lasta sylissään. Mutta tähän lapseen Helge
mieltyi kovasti, painaessaan sitä hellävaroin juoksussa poveansa
vastaan, eikä olisi perille päästyä raskinut antaa lasta sylistään edes
sen äidille. Ja jos Maija tekisi hänelle joskus semmoisen lapsen, ei
hän voisi enää rakastaa Maijaa kaikkein enimmän maailmassa. (Tässä
kohden Maija suihkasi Helgelle suuta). — Sitten oli Jannen vaimo,
jonka nimi oli Lyydia, tullut itkien äidin viereen seisomaan ja
sanonut, että hänen lapsensa kyllä voi syödä myöskin lehmän maitoa.
Silloin oli Greeta kohta älynnyt asian ja sanonut kovin mielellään
hoitavansa lasta tämän yön. Mutta Jannen ja Lyydian hän yövytti aitan
luhtiin. Lapsi ei Greetan käsissä itkenyt koko yönä yhtään kertaa,
sillä äiti oli taitava lasten hoidossa ja oli tämänkin lapsen
syntymisessä toiminut kätilönä Lyydian luona, niinkuin usein muualla.
Muutaman kerran oli Helge käynyt yöllä katsomassa lasta. Se oli
valvonut ja haraillut käsillään, jotakin tavoitellen, sitten nauranut
äidille. — Aamuhämärissä Lyydia ja Helge veivät lapsen takaisin
tehtaalle. Silloin yövahti näki heidät. Mutta Janne jäi luhtiin
odottamaan seuraavaa yötä, päästäkseen pimeässä matkaan. Hän ei ollut
edes vaimolleen sanonut piilopaikkaansa, ettei Lyydian olisi tarvinnut
valehdella tietämättömyyttään, jos olisi tullut kysymys. Mutta Helgelle
sanoi juuri lähtiessään menevänsä sydänmaalle kruununmetsiin, ja siihen
suuntaan hän oli mennytkin, sillä ei hän järvelle päin poikennut. —
Kahden aikaan päivällä tuli Skurubölen Torsten ja Gunnar kolmen muun
Vestankylän miehen kanssa, joilla oli kiväärit selässä, Koivikolle.
Mutta eivät he tulleet ystävinä, vaan Torsten kysyi kohta oliko Janne Peldonen
täällä. Kun Helge sanoi, ettei ollut, menivät he huoneisiin
katsomaan puhuiko Helge totta. Sitten kiipesivät ullakolle, katsoivat
kaikki nurkat, kävivät navetat ja ulkohuoneet, ja luhdissa näkivät
Jannen ja Lyydian yösijan. Silloin Torsten sanoi Helgelle: ”sinä olet
karkulaista suosinut ja tiedät mitä siitä seuraa, mutta minä en tahdo
esikunnassa mitään puhua, jos sanot meille missä Janne on.” — Helge
ymmärsi, että Torsten oli etsiskelevän joukon päällikkö ja tiesi
myöskin mikä Jannea uhkasi. Hän ajatteli: täytyypäs ihmisen sittenkin
joskus valehdella, ja sanoi: ”Janne on Kuulukassa.” Kuulukka on saari
keskellä suurta selkää ja sinne olisi ainakin Helge paennut, jos hänen
olisi ollut paettava. Hän tahtoi eksyttää Torstenin niin kauas kuin
mahdollista Jannesta. Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Janne
olikin muutamien muiden karkulaisten kanssa juuri Kuulukassa, ja oli
kaiketi tahtonut puolestansa eksyttää Helgen. Siellä olivat miehet
rakentaneet itselleen havumajan, joka oli hyvässä piilossa. Helge kävi
sittemmin kaksi kertaa sitä katsomassa. — Janne vietiin ensin
esikuntaan ja sieltä passitettiin Vestankylään, pakko-ottoihin
syylliseksi todistettuna. Mutta Vestankylässä majaili luutnantti, joka
tuomitsi hänet kuolemaan vikapääksi. Silloin Vestankylän pojat ampuivat
hänet santamäkeen, annettuaan hänen ensin kaivaa oman hautansa, joka
tuli riviin muiden ammuttujen kanssa.

— Mihinkäs tämä kirstu nyt, kun mies on jo haudassa? — kysyi Maija.

Helge oli niin näännyksissä kertomuksestaan, että tuskin jaksoi puhua.
Hän sanoi sentään käyneensä Lyydian kanssa Vestankylässä, jossa Lyydia
oli vaatinut vainajan ruumista, toimittaakseen sen kunnialliseen
hautaan. Mutta siellä oli neuvottu kääntymään maaherran puoleen, ja
asia oli nyt sillään. Arkku viedään Vestankylään kohta kun maaherralta
tulee lupa ja jos ruumis enää tunnetaan, sanoi Helge.

— Kyllä vaan sitten kannattaakin tähän maailman aikaan ruumisarkkuja
tehdä, — sanoi Maija ja huokasi omia surujaan.

Näistä sanoista Helge elpyi. Sillä nyt sai hän keventää omaatuntoansa
Maijan edessä. Hän kertoi saaneensa koko kevättalven laitella
ruumisarkkuja, ettei mihinkään muuhun työhön joutanut. Kuka tähän
aikaan korvoja tilasi — ei kukaan. Venekin oli jäänyt vielä
tervaamatta ja liistelautoja vaille, sama vene, jonka hän viime syksynä
pani alulle. Maija hyväksyi kaiken.

Maijan ollessa hänen vieressään Helge aina ikäänkuin rupesi jälleen
elämään. Mutta ennen Maijan tuloa hän oli kuin kuollut, niin häntä
päivin ja öin painoi Jannen kova kohtalo, johon hän oli tahtomattaan
syyllinen. Ja pahinta oli, että kylässä oli alettu häntä vieroksua, ja
pitää häntä ystävänsä pettäjänä, koska tiedettiin, että etsiskelijät
olivat Helgen neuvosta Kuulukkaan osanneet. Lyydiakin lakkasi
Koivikolla käymästä, kun hänen korviinsa tuli tämä huhu. Helgen
selityksistä huolimatta hän ei saattanut ymmärtää, miten Helge olisi
voinut vahingossa neuvoa miehet juuri siihen saareen, jossa Janne oli.
Kaikki olivat alkaneet karttaa häntä, ja ruumisarkuista puhumattakaan
ei tilattu häneltä enää vaivaista kiuluakaan.

— Onkos se pyssy siellä mankelihuoneessa Jannen? — kysyi Maija.

Helge luuli jo kaikki kertoneensa Maijalle, mutta nyt olikin vielä
kertomatta, että Helge oli ruvennut käymään kivääriharjoituksissa
sunnuntaisin kirkonkylässä, joka asia oli vieläkin enemmän lisännyt
hänen entisten tuttujensa nurjamielisyyttä. Mutta se asia oli saanut
alkunsa näin: Hän oli mennyt tehtaalle työhön, kun muuten olisi jäänyt
työttömäksi. Tehtailla oli paljon korjaustöitä, kaikki oli rappiolla,
mutta työväki oli vähentynyt aivan mitättömiin ja työt olivat
uskottavat kokemattomien käsiin, suureksi osaksi naisväelle,
kaatuneiden leskille ja vangittujen vaimoille, jotka vain kävivät
työarmoa rukoilemassa. Sen vuoksi Helge otettiin tehtaalla hyvin
vastaan, kun ilmeisesti pitivät omana miehenään ja ehkä tiesivät miten
Helge oli etsiskelijöitä neuvonut. Muuta tutkintoa ei sentään pidetty.
Kysyttiin vain: pitääkö Nyholm tällaisten melskeiden uusiutumista
estettävänä asiana? Kun Helge myönsi, että ne olivat estettävät,
sanottiin, että olisi hyvä tulla kivääriharjoituksiin. Ja jonkun aikaa
käytyään harjoituksissa annettiin Helgelle kivääri kotiin. Se oli
mankelihuoneessa.

— Nyt ihan ensimmäiseksi, vie se kivääri pois, — sanoi Maija.

Helge sanoi, että silloin on hänen ehkä työstäkin tultava pois, ja
milläs sitten eletään?

Maija vakuutti kyllä pitävänsä huolen siitä, että ihmiset saavat tietää
asian oikean laidan, ja Helge saa jälleen tehdä ruumisarkkuja ja
korvoja minkä vain näpeistä heltiää. Mutta jos Helge jää tehtaille,
niin ei siitä eletä, vaan kuolema siitä tulee. Maija sanoi nyt hyvin
ymmärtävänsä, miksi Helge oli käynyt noin laihaksi ja kalpeaksi, että
oikein silmiä kirveli sitä katsellessa, ja surku tulee niin että nytkin
itkettää.

Helge ei kuitenkaan kiirehtinyt viemään kivääriä pois, vaan sanoi että
olihan melskeiden uusiutuminen sentäänkin estettävä. Ja nyt kun Maija
oli tullut, tunsi Helge jälleen rupeavansa elämään, vaikka koko muu
maailma olisi häntä petturina pitänyt.

Samaa oli Greetakin sanonut kivääristä:

— Vie pois minun näkyvistäni tuo pyssy! — Mutta hän oli sen sanonut
toisesta syystä kuin Maija. Hän katsoi ampuma-asetta, jonka tarkoitus
ei ollut metsänriistan saalistaminen, kauhistukseksi Herran
kasvojen edessä. Silloin oli Helge vienyt kiväärin kamaristaan
mankelihuoneeseen. Mutta sielläkin sen nähtyään oli äiti sanonut: ”Eikö
Herra ole käskenyt rakastamaan vihollista saati lähimmäistä?” Silloin
oli Helge sanonut:

— Jos nämä melskeet uudistuisivat ja meiltä vietäisiin pahnat ja lehmä
teurastettaisiin, niinkuin kävi Vestankylässä, eikö silloin olisi
kiväärikin hyvä.

Äiti sanoi:

— Kuka on sinut tehnyt asemieheksi Herran kädessä?

— Minut he ensimmäiseksi ampuisivat, — sanoi Helge.

— Miksi he sinua ensimmäiseksi ampuisivat? — kysyi äiti. Helge ei
ollut hänelle huhusta mitään kertonut. Ja äitiä semmoisista
säästääkseen hän nytkin sanoi vain:

— Kaiketi siksi, että minä olen ruotsalainen.

Greeta oli kyllä itsekin ihmeekseen huomannut, kuinka karttaviksi heitä
kohtaan ihmiset olivat käyneet. Ja kun hän mielessään kuvitteli, että
Helge häneltä ammuttaisiin, jätti hän kivääriasian silleen.

Äiti kävi itse pyytämässä Lyydiaa Helgen ja Maijan häihin, mutta Lyydia
sanoi itkevänsä Jannea kaiket päivät eikä tahtovansa itkevänä
ilojuhlaan tulla.

Tämä oli suuri suru Greetalle, sillä hän piti Lyydiasta paljon. Ja
ainoa asia, minkä Helge oli jättänyt Maijalle kertomatta, oli se, että
äiti, joka näki Helgenkin pitävän Lyydiasta ja Lyydian Helgestä, oli
sanonut Helgelle ennen Helsingin matkaa: — Totisesti jos minulla olisi
vielä toinen poika, paitsi sinä Helge, olisin ottanut tuon kovia
kokeneen lesken luokseni asumaan. — Helge ymmärsi, että äiti oli
näillä sanoilla ja hänen sydämeensä vetoamalla tehnyt viimeisen
yrityksen hänen ja Maijan liiton peruuttamiseksi, ja äidin sanat
laskeutuivat uutena painona hänen sydämellensä jo entisen suuren painon
lisäksi. Mutta sitä kiihkeämmin oli Helge vain kiiruhtanut matkaansa
Maijan luo, niinkuin omaa menehtymistänsä peläten.

Näin kävi, ettei Helgen ja Maijan häissä ollut ketään häävierasta, tai
oikeastaan, ettei mitään häitä ollutkaan. Koivikon väki vain ajoi
isännän antamalla kahdella hevosella ja kaksilla parhailla rattailla
kirkonkylään ja kihlatut vihittiin pappilan kansliahuoneessa, Maija
valkoisissaan, huntu ja kruunu päässä, Greeta mustissa samoinkuin
Tittakin. Helgellä oli yllään isä vainajan pitkä, musta ponsuuri.

Sitten he ajoivat kotiin, Greeta ja Helge etummaisilla rattailla,
oriilla, Maija ja Titta tulivat jälessä, valakalla, ja sittenkin vielä
riitelivät kumpi heistä saisi ohjastaa.

MAIJA KOIVIKON EMÄNTÄNÄ.

Mutta jos Maija olikin kuulutusaikana pidättäytynyt kaikista
taloustoimista, niin kyllä hän häitten jälkeen otti emännyyden kokonaan
omiin käsiinsä.

Hän muutti tavaransa luhdista tupahuoneeseen.

Greeta sanoi tahtovansa mieluummin asua tupahuoneessa, koska hän siten
oli lähempänä keittiötä, mutta Maija sanoi, että juuri senvuoksi hänkin
tahtoi asua tupahuoneessa, tai jos se ei käynyt laatuun, niin hän asuu
kyökissä mieluummin kuin kamarissa, joka on eteisen toisella puolella.
Helgen tähden, joka joutui riidan ratkaisijaksi ja näytti onnettomalta,
Greeta muutti Titan kanssa suosiolla kamariin eteisen toiselle
puolelle, ja näin tupahuone joutui Maijan ja Helgen asunnoksi.

Seuraavana aamuna jo viiden aikaan Greeta kuuli Maijan viskelevän
hellanrenkaita ja herätti Titan lypsylle. Mutta kun Titta otti eteisen
maitokarsinasta kiulun, pisti Maija päänsä tuvanoven raosta ja sanoi
Titalle:

— Syötät vain lehmän. Minä tulen itse lypsämään.

Titan kiehahti pahasti sydänalassa. Oliko hän joutunut Maijan piiaksi?
Hän jätti kiulun eteiseen ja meni takaisin kamariin kysymään mitä äiti
käskee hänen tekemään, sillä äiti oli Titan oikea käskijä, eikä mikään
Maija.

Greeta rupesi nopeasti pukeutumaan.

”Nyt tästä jotain tulee”, — ajatteli Titta hyvillään. Mutta äiti
pukeutuessaan nuhteli häntä, sanoen että ihmisen ei pitäisi koskaan
suuttua ja että ellei riidanhenkeä kohta alussa tukehuta, niin siitä
paisuu kauhea Herran vitsaus, joka voi turmella koko olon ja elämän.

— No annanko minä siis hänen lypsää? — kysyi Titta. Äiti sanoi yhä
kiireesti pukeutuessaan:

— Mene sinä syöttämään, minä tulen itse lypsämään.

Titta tuli voitokkaana eteiseen, eikä löytänyt kiuluansa ja ajatteli
jättäneensä sen varmaan navettaan. Mutta sinne tultuaan hän näki Maijan
jo istuvan pallilla ja lypsävän niin että maito tirskui. Titta viskasi
lehmälle heinätukon.

Maija sanoi lypsyltään:

— Ja pese se kirnu oikein puhtaaksi. Kirnuamme entiset herat ja sitten
alotamme vähän uudella tapaa.

Titta meni navetasta ja äiti tuli jo tiellä vastaan.

— Se jo lypsää, — sanoi Titta.

Oliko äiti juossut, kun oli ikäänkuin hengästynyt, vai oliko
vihastunut, koska kädet vähän vapisivat. Niin äidillä aina kädet vähän
vapisivat, kun hän aikoi suuttua. ”Kohta Maijalle pamahtaa”, — toivoi
Titta.

Mutta äiti veti suunsa hymyyn, pani kätensä Titan olalle ja sanoi:

— No, Titta, mennään me sitten emännälle kahvia keittämään.

Ja he menivät käsikynkässä.

Mutta keittiön hellalla puski kahvipannu jo kiehuvaa höyryä suustaan,
ja pöydälle oli valkoiselle liinalle asetettuna kauniisti neljä kuppia
aluksineen ja lusikoineen, keskellä lasinen sokerirasia Greetan omasta
piirongista.

Helge tuli samassa iloisena tupahuoneesta keittiöön.

— Maija pyysi juomaan, hän tulee kun joutaa, — sanoi Helge
viattomasti ja istui pöytään. Tavallisesti he olivat juoneet aamukahvin
vain kukin kaataen kupposeensa pannusta, joka oli hellalla, ja milloin
mikin, mutta nyt oli Maija asettanut pannunalusen pöytään ja hänellä
oli kaiketi ollut tarkoitus kaadella kaikille, niinkuin herrasväessä
tehdään.

Greeta toi pannun pöytään ja sanoi Titalle:

— Menepäs sinä käskemään Maija kahville.

Titan mentyä hän sanoi Helgelle:

— Sinun pitäisi selittää Maijalle, että minä olen tottunut lapsuudesta
pitäen lehmänhoitoon ja minusta tuntuu oudolta jäädä sitä työtä vaille.

— Mutta eikö äidin ole jo tullut aika levähtää paljoista töistä, —
sanoi Helge.

Greeta katsahti häneen pitkään ja sanoi vähän ivallisesti:

— Kas vaan, kun en ole omaa raihnaisuuttani itse ensimmäiseksi
huomannut. No mennään me sitten Titan kanssa vain kamariin istumaan.

Greetan alkoi sydäntä kirveliä kohta kun hän oli tämän sanonut, sillä
hän huomasi, miten Helgen kasvot menivät laskoksiin mielipahasta.

— Taas on minun tänä yönä varpaitani kivistänyt, — sanoi hän. Mutta
kun Maija tuli maitoineen keittiöön, puhui Greeta hänelle iloisen
lempeästi:

— Onpa minulla näppärä miniä, kahvit pöydässä, maito kiulussa
ennenkuin vanha on silmänsä unesta hieronut.

Maija ymmärsi kehumisen ja tuli iloiseksi. Hän meni pöydän luo ja
kaateli emäntänä kaikille kahvit.

Greeta näki Helgen kasvojen jälleen pyöristyneen ja loistavan
mielihyvästä, ja hän ajatteli: Voi, kun nyt saisi sydämensä aina
pakoitetuksi! Herra pitelethän Sinä kädestäni! Minä en erkane sinusta,
vaikka näen selvään, mitä allani tapahtuu.

Greeta oli taas alkanut ajatella kaikkia asioita tuon merkillisen
unensa puitteissa. Helge oli uivinaan aallokossa, Herra sanovinaan:
antaa pojan vaan koetella voimiansa. Ja hän itse puolestaan oli tehnyt
päätöksen pidellä Herran kädestä loppuun asti.

He pysyttelivät Titan kanssa todella paljon kamarissa. Äiti kertoi
Titalle nuoruutensa muistelmia ja he istuivat molemmat vierekkäin
vuoteella, niinkuin Titta halusi.

Sitten he katselivat kauan puutarhaa ja äiti koetti olla hyvin
huvitettu rikkaruohon nyppimisestä porkkana- ja punajuurikasrivien
väliltä, joka oli Titan vastahakoisimpia töitä, mutta nyt äidin kanssa
mieluista. He kuulivat kuinka keittiön ovi paukahti auki ja Helge telmi
Maijan kanssa eteisessä, niinkuin oli ennen telminyt Titan kanssa. Nyt
hän tuli eteisen ovensuulle ja huusi:

— Titta hoi, sonta kuuluu olevan vielä luomatta navetasta.

— Menenkö minä? — kysyi Titta hiljaa äidiltä, johon äiti vastasi:

— Tietysti menet, ja pese kirnukin puhtaaksi, niinkuin Maija on
käskenyt. Sillä meidän on tehtävä tässä elämässä kaikki niinkuin Herran
käskystä eikä ihmisen, jos kerran sonta on luotava ja kirnu on
pestävä. Ja että sinä tämän oppisit, niin katso, minä teen sen kaiken
itse, mutta sinun käsken jäämään tähän kitkemään, kunnes minä palaan.

”Äiti se tulee taas päivä päivältä yhä hurskaammaksi”, — ajatteli
Titta, kun näki äidin todella kompuroivan törmännettä ylös navetalle
päin.

Mutta Maija oli varmaankin ikkunasta nähnyt Greetan menevän, koska
juoksi nopeasti pihan yli navettaan, kooten hamettansa vyötärysten
alle.

Sinne tultuaan Maija kohta tempasi sontataikon Greetan käsistä, ja nyt
näki Greeta todellakin paljon heikontuneensa, sillä kyllä hän piti
kaikin voimin vastaan. Nytkäys vain, ja taikko oli Maijalla. Greeta
sydämistyi niin tästä väkivallasta, että olisi lyönyt vaikka kihvelillä
Maijaa päähän. Mutta onneksi hän oli juuri opettanut Tittaa. Hän
oikaisihe, katsahti kattoon ja sanoi aivan nöyrällä äänellä:

— Käskin Titan kitkemään, mutta voinhan lähettää hänet tännekin.

— Ei tarvita, — sanoi Maija tuimasti.

Nyt olisi Greetan tehnyt mieli ottaa kihveli oikeaan käteensä, ja hän
ajatteli, miten hän vasemman kätensä ojentaa ovea kohti ja huutaa
Maijalle: mene ulos täältä! Mutta mieluisan intohimon luoma kuva sai jo
ennen täyttymistään hänen sydämensä niin kouristumaan, että hän peräti
heikkeni, ja Herraa kiittäen siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, hän
hoipersi ulos navetasta, istui törmän kivelle, ummisti silmänsä ja
antoi kyynelten vuotaa. Hän teki uuden päätöksen olla milloinkaan
suuttumatta Maijalle, nousi, tuli Titan luo ja sanoi:

— Meneppä sinä nyt pesemään kirnu, se on tuolla kaivolla turpoamassa,
ja hankaa se oikein puhtaaksi, että Maija kiittää.

Maija tulikin kaivolle, vettä navettaan hakien, ja kiitti Tittaa,
sanoen juuri noin pitävän hangata, että kirnu oikein puhdistuu.

— Saat kohta kirnutakin, sanoi hän viputtaessaan vesiämpäriä
ylämäkeen.

Mutta Helgenpä näki Titta joutuvan sinäpäivänä vielä kovempaan souviin.
Maijalle piti laitettaman keittiöön uusia hyllyjä entisten sijaan, ja
paljon hyllyjä, toiselle puolelle pienempiä, toiselle isompia, joista
kaksi oli kaidattava niin, että lautaset saivat olla kallellaan ja
vierekkäin. Junalta tuotiin Maijalle laatikko, johon hän oli koonnut
rouvalta häälahjaksi saamiaan astioita ja muuta keittiötavaraa. Yhdeltä
kälyltään hän oli saanut tinatun kuparipannun, kuppeja ja lusikoita, ja
vielä kaksi muuta vanhaa pannua. Näitä kaikkia tavaroita hän tahtoi
pitää näkösällä ja siksi piti hyllyjä olla niin paljon, kunnes Helge
joskus joutaisi laittamaan oikean, puoleksi avonaisen keittiökaapin
Maijan selitysten mukaan. Sitäpaitsi oli Maijalla pitkiä uutimia,
joihin Helgen piti laittaa kuosikkaat pitimet ikkunain yläpäähän
nostettaviksi. Ja vielä korvon alle ristikko tehtävä ja väliovi
keittiöstä eteiseen nostettava, ettei se lonksottanut. Niin, ja sitten
tahtoi Maija erikseen hellapöydän, jossa olisi laatikot alla, mihin
saisi panna haarukat, veitset ja lusikat.

Helge höyläili ja sahasi keittiössä, vei vanhoja lautoja pois tieltä ja
toi taas uusia, joten keittiö oli useita päiviä täynnänsä höylänlastuja
ja laudanpätkiä ja Maija kattoi ruokapöydän kamariin. Itse hän kuuraili
ja hankasi, ensin luutusi kaikki seinät ja käväisi katonkin, sitten
lattiat, sitten löysi lutikoita jostakin rakosesta ja alkoi uudestaan
seiniä pestä, hääti syöpäläiset tärpätillä ja rupesi tutkimaan
kellaria, johon mentiin keittiön lattialuukusta.

— Mikä ihme siellä haisee, — kysyi hän moneen kertaan. — Kohta
ensipäivästä kun tulin, tuntui nenääni sama outo haju.

Greeta ei voinut pidättäytyä sanomasta semmoista, jota itse kohta katui
sanoneensa:

— En minä ole täällä mitään hajua tuntenut ennen Maijan tuloa, —
sanoi hän.

— Mikäs tämä on? — huusi Maija lattian alta ja samassa lensi
puolimädännyt riepu aukosta Helgen lastujen päälle. — Ja tässä! (Taas
riepu). — Entäs tässä! (Taas riepu). — Ja tässä ja tässä, ja tässä...
Ja nyt sieltä alkoi tulla jos jotakin, vanhoja rotanloukkuja,
käpristyneitä vanttuja, kengänjätteitä, tilkkumaton rääsyjä, tulipa
paperipakettiin käärittyinä silakanruotojakin ja loppujen lopuksi
säkki, jonka pohjaan oli unohtunut jonkunverran viimevuoden perunoita
ja joka lentäessään hajosi, päästäen osan perunoista takaisin kellariin
ja osan lastuille, toiset kyynärän pituisilla valkoiduilla, toiset
mätinä.

Greeta oli tällä välin kamppaillut ankaran taistelun itsensä kanssa,
tarttunut hädissään Herran käteen ja päässyt voitolle. Kääntäen asian
leikiksi hän sanoi Maijalle, joka nousi ylös kellarista ja löi käsin
hamettaan puhtaaksi:

— Niin, Maija, syvällä näkyvät olevan vanhain syntien juuret.

Maija ei ymmärtänyt ruotsalaista lausetta ja luuli saaneensa Greetalta
uuden näsäyksen. Hän sanoi tuimasti:

— Minunko tultuani nämä ovat ruvenneet haisemaan. Hyi sentään.

Näin sanoen hän kahmaisi osan kellaritavaroita syliinsä ja läksi
viemään niitä ulos.

Helge sanoi äidille Maijan mentyä:

— Maija on vähän tuittupäinen. Mutta miksi menitte sanomaan, ettei
huoneissa tuntunut hajua ennen Maijan tuloa.

Greeta ei vastannut mitään, sillä osaksi tuo sana satutti häntä ja
osaksi tapahtui oikeastaan ensi kerran, että Helge moitti äitiä. Nuo
seikat yhtyneinä saivat aikaan sen, että Greeta myöskin ensimmäisen
kerran eläessään tunsi katkeruutta poikaansa kohtaan.

Kun äiti ei puhunut mitään, sanoi Helge vielä:

— Jos näin on alku, millainen tuleekaan loppu?

Nyt Greeta alkoi vavista pelkästä ponnistuksesta olla vieläkin mitään
sanomatta, mutta se meni yli hänen voimiensa, ja hänen äänensäkin
rupesi vapisemaan:

— Tuon sinä olisit voinut sanoa myöskin Maijalle, — sanoi hän ja
sanoessaan hengästyi niin, että viimeinen osa lauseesta tuli vain
vaivoin sanotuksi, mutta tuli sentään.

Helge huokasi syvään ja näytti Greetasta peräti murtuneelta. Rakastiko
Helge siis tuota Maijaa niin, että pieninkin soimaus häntä haavoitti?
Vai katuiko Helge sydämensä pohjassa, että oli mennyt naimisiin Maijan
kanssa? Täynnä tyytymättömyyttä itseensä, mutta voimatta vielä mitään
sovinnollisuuden sanaa keksiä Greeta sulkeutui kamariinsa, vaikka tunsi
tälläkin loukkaavansa Helgeä.

Helge sanoi Titalle, että nyt on keittiössä kaikki valmiina ja lastut
kannetaan vajaan sytykkeiksi.

Titta rupesi kohta innokkaasti toimeen.

Maija tuli keittiöön ja ilostui, kun näki että siellä ei ollut Greetaa.
Kohta hän alkoi tehdä selvää kellarista, ja kun se oli perin pohjin
siivottu ja lastut viety pois keittiöstä, alkoi hän pestä keittiön
seiniä ja lattiaa, mutta Helgen pani tupahuoneessa naputtamaan Titan
kanssa uutimia puupitimiin ja sitten nostamaan ikkunoille.

Kaiken tämän aikaa istui Greeta yksin kamarissa hartaissa
itsetutkisteluissa, ja tällä kertaa hän suorastaan puolusteli
käytöstään Herran edessä, joka tuntui vaativan katumista. Hän koetti
todistaa Herralle, kuinka välttämätöntä oli, että Helge huomaisi
minkälainen Maija oikein oli ja että siis oli ollut hyvä auttaa häntä
sitä huomaamaan. Greeta sentään jo tiesi, mihin nämäkin itsetutkistelut
päättyvät, nimittäin siihen, että Herra taas sanoo: antaa pojan vaan
koetella voimiansa. Ja Greeta olisi ollut melkein jo suostuvainenkin
sellaiseen tulokseen, ellei perinpohjaista syventymistä kysymykseen
olisi häirinneet äänet ja koputukset, jotka kuuluivat tupahuoneesta ja
keittiöstä. Mitä ihmeitä he siellä oikeastaan naputtelivat? Hän kuuli
ilmeisesti iloisia ääniä, Titan kikatusta ja Maijan naurua, varmaan oli
Helge sanonut jonkun sukkeluuden. Mutta että sentään voidaan nauraa ja
iloita kohta tämmöisen pöyristyttävän tapauksen jälkeen, jolloin olisi
odottanut haudan hiljaisuutta ja ihmismielen matelemista tuskan
häpeässä ja katumuksessa! Ja Tittakin! Greeta oli huomannut selvästi,
että Titta, vaikka kyllä kanteli alinomaa Maijan rikoksia, oli alkanut
olla innoissaan Maijan teettämistä töistä, ikäänkuin Titta ei olisi
milloinkaan saanut kirnuta ennenkuin nyt vasta Maijan luvalla! Ja
vesiämpäriäkin oli Titta kantanut aivan selvään Maijaa matkivasti
vipuuttaen toista kättään. No olkoon, lapsen mieli on häilyväinen.
Mutta Helge! Vaikka Helgen ääntä ei kuulunutkaan, ei ollut mitään
epäilemistä, että juuri Helge oli saanut tämän ilotuulen aikaan. Sen
sijaan että olisi huomauttanut Maijalle, miten sopimatonta on viskellä
tavaroita kellarista ihmisten kasvoihin! Mutta Helge ei sanonut
Maijalle milloinkaan moitteen sanaa, aivan kuin olisi pelännyt
tuommoisen tyllerön siitä rikki menevän. Äidille niitä näytti voivan
sanoa, ja äidin edessä huokailla. Näytti kuin ei Helge olisi enää
voinut olla iloinen muuten kuin Maijan seurassa! Olkoon sitten, kyllä
Greeta jaksaa istua kamarissa vaikka ikänsä.

Ja Greeta istui.

Nyt oli vähän aikaa naputtamatta. Mutta ei suinkaan loppuakseen, vaan
ainoastaan siirtyäkseen keittiöön. Ja sieltäkin saattoi kuulua
innokasta puhelua, Titan hyppäämistä jostakin korkealta, pöydän
siirtelemistä ja taas naputtelua. Ja vielä hellarenkaitten rämistelyä.

Greeta kävi niin uteliaaksi, ettei hän voinut olla raottamatta kamarin
ovea ja pistämättä päätänsä ulos paremmin kuullaksensa. Silloin hän
huomasi, että keittiön ovi oli vähän auki. Ja hän ajatteli, että yhtä
hyvä hänen on istua yksikseen jollakin puutarhan kivellä kuin jököttää
koko aika kamarissa. Puutarhaan mennessään hän tietenkin vilkaisi myös
keittiön ovelle päin. Ja vilkaistua ei auttanut muu kuin pysähtyä
vähäksi aikaa katsomaan ihmeellistä näkyä:

Helge seisoi pöydällä ja kiinnitti pitkiä kaksinaisia, pitseillä
reunustettuja uutimia keittiön ikkunaan. Maija seisoi hellan ääressä
keittämässä ruokia. (Kas kun hän antoi pannun seistä vain suljettujen
punaisiksi kuumennettujen renkaitten päällä; Greeta oli aina puiden
säästämiseksi antanut tulen käydä suoraan pannun pohjaan). Maijalla oli
kädessä haarukka ja hän katseli ylös Titan toimiin, joka seisoi hellan
vieressä toisella pöydällä ja naputteli uusiin hyllyihin sahalaitaisia,
punakukallisia reunaliuskoja. Titta oli ilmeisesti innoissaan. Ja
olisihan Greetakin sitä tointa vähän pitemmältä katsellut, ellei olisi
ollut mentävä puutarhaan kivelle istumaan.

Siellä kivellä hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Ei tahtonut oikein
mikään huvittaa, vaikka aurinko paahtoi kuumasti selkään, vaikka
varpuset iloisesti tirskuivat navetan luona, vaikka kana kaakattaen
ilmoitti munineensa ja vaikka punajuurikkaan lehti oli jo niin suuri,
että näytti keltaisia suonia punaisella pinnalla. Ilma tuntui liian
lämpimältä, viserrys kimakalta, kaakatus ja punajuurikas ikävältä.
Mutta jossakinhan hänen sentään piti olla, niin tarpeettomana ja
liikanaisena kuin häntä saattoikin pitää. Kyllä hän osasi tästedes aina
olla yksin, koska hän näytti tuottavan vain murheen huokauksia, jos oli
seurassa. Ja taas, jos Helgen ilomielisyys riippui vain siitä, että
Greeta valheellisesti mairitteli Maijaa ja teeskenteli ystävyyttä, niin
sellaista hän ei tahtonut enää jatkaa. Totuus ennen kaikkea. Parempi
lihava riita kuin laiha sovinto. — Niin Maijakin näytti ajattelevan,
ja siinä kohden oli oikeammassa kuin Helge. — Herra tietenkin tuntui
yhä hokevan: älä sinä valehtele rakastavasi, vaan rakasta. Mutta ei
Greeta nyt jaksanut asiaa näin päin ajatella, tässä ikävässä
yksinäisyydessä, ja kun ne siellä tietysti yhä vain ilakoivat. Eikä
tiennyt kuinka sinne edes kehtaisi mennäkään näin pitkän ajan perästä,
kun oli kerran ruvennut olemaan yksinäisyydessä ja ne siellä varmasti
hänen päätöksensä huomanneet.

Silloin hän kuuli hirmuisen huminan ilmassa. Tosin hän oli sitä jo
pitkän aikaa kuullut, vaikkei ottanut huomioonsa. Hän katsahti ylös ja
näki että mehiläiset parveilivat. Suuren, entisestä asuinpaikasta
siirretyn omenapuun latvapuolella, tiheässä oksistossa, roikkui niitä
jo aika rypäle ja ilma oli aivan sakeana samaan oksistoon pyrkijöitä.

Nyt Greeta ei ainoastaan mennyt, vaan hameittensa etumusta
kannatellen juoksi muiden seuraan.

Kuistilla hän vähän pysähtyi ottaakseen henkeä asian rauhallista ja
arvokasta ilmoittamista varten. Sitten meni hitaasti keittiön ovelle ja
sanoi, huokaisten kuin maailman vähäpätöisintä asiaa:

— Mehiläiset parveilevat.

Ja nytkös Helgelle ja Titalle kiire tuli! Helge ei näissä Maijan
teettämissä puuhissa ollen ollut ehtinyt varustautua parvea
vastaanottamaan, vaikka oli sen tuloa kaikista merkeistä päättäen
odottanut. Nyt oli parvikoppa halkovajan orsilla, pohjia ei löytynyt
yhtäkään ja täytyi käyttää korvon kantta, tikapuut oli haettava, sillä
parvi istui korkealla, ja Titta ne vihdoin löysi liiterin takaa. Olihan
Helgellä hansikkaatkin ja kasvojen suojus, mutta kuka niitä nyt jouti
hakemaan. Titta ei löytänyt. Greeta toi ne vihdoin, mutta silloin oli
Helge jo puussa ja ravisti suuren parven koppaan, jonka käänsi nurin
kannen päälle ja asetti maahan. Titta oli kaivolta vettä tuomassa, jota
Helge tarvitsi ruiskutukseen rauhattomien mehiläisten tyynnyttämiseksi.
Hän oli juuri panemassa kiilaa pohjan ja korin väliin, etteivät
mehiläiset tukehtuisi, eikä sen vuoksi voinut mennä auttamaan, vaikka
kuuli kimakoita hätähuutoja.

Maija, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt mehiläisten parveilevan, oli
tullut uteliaana katsomaan, miten mehiläisiä otetaan muka kiinni. Hän
aikoi tietysti mennä sinne missä Helgekin oli, mutta ei päässyt
kuinkaan lähelle ennenkuin alkoi perääntyen puhaltaa mehiläisten päälle
ja huitoa vimmatusti käsillään niitä pois. Samassa hän kiljaisi ja
huusi: ”Pisti! Pisti!” Eikä saanut kättänsä niin kauas niskan alle,
että olisi ylettynyt kipupaikkaan. Ennenkuin kukaan ehti apuun huusi
Maija uudelleen: ”Ai, ai, ai, ai, ai!” — ja haroi päätänsä, työntäen
sormet tukkaan ja taas viskaten ne ulos. — ”Helge, Helge, ne meni
tukkaan!” — huusi hän istuen maahan kyykylleen ja haroi yhä silmät
umpeen puristettuina.

— Etkö sinä jo joudu apuun? — kysyi Greeta Helgeltä. Mutta Helge
jatkoi vain työtänsä ja viekkaasti katsoen äitiin sanoi:

— Antaa vähän pistää, ei se ole pahaksi.

Greeta sanoi:

— Oletko sinä hullu? Pistää! — Ja hän meni sitä menoaan Maijan luo.
Hän selvitti mehiläiset Maijan hiuksista ja sitä tehdessään ajatteli:
onpa sillä kaunis ja tuuhea tukka! Mutta tutkiessaan niskaa, olisiko
oka pistoksen jäleltä sinne jäänyt, hän ajatteli: siinä nyt sait, kun
pidätkin noin avokaulaista puseroa!

Maija käski hakemaan alempaa, paljon alempaa.

Hakiessaan alempaa Greeta ihmetteli Maijan ihon valkeutta ja sileyttä,
ja ajatteli: sitäköhän se Helge tuossa tytössä rakastaa? Kuitenkin hän
itsekin hierasi liiemmän kerran kipeätä paikkaa, ja ehdotti että sitä
voideltaisiin hunajalla, niin se ei turpoa.

Näin siinä naurussa ja hälinässä unohtuivat äskeiset välit ja
iloisempaa oloa tuli sijaan. Niinkauan kuin vaan puhui mehiläisistä,
näytti sitä hyvää oloa voivan jatkua kuinka pitkälti tahansa. Mutta
vaikka Titta ja Maija menivät takaisin keittiöön ja Greeta jäi Helgen
kanssa vielä mehiläisten luo, puhui Greeta Helgenkin kanssa vain
mehiläisistä, niin hauskaa oli olla sellaisissa keveissä ilosuhteissa
hänen kanssaan taas pitkästä aikaa. Ja he nauroivat yhdessä monelle
äskeisessä hälinässä tapahtuneelle seikalle, erittäinkin Maijan
hätähuudoille, ja menivät naurusta välistä oikein kippuraan.

Mehiläisasiat rupesivat kuitenkin väkisinkin loppumaan, kun ei tiennyt
mitä niistä vielä enempiä sanoisi, ja vaara uhkasi, että puhe nyt-nyt
suistuu mehiläisraiteilta johonkin totisempaan, esimerkiksi todella
Maijaan.

Onneksi Titta kuistilta huusi ruualle. Ja toisten kanssa saattoi
mehiläisistä olla vielä paljonkin puhuttavaa.

— Tule jo, — hoputti Greeta Helgeä, joka oli vienyt parven
perunakuoppaan iltaa odottamaan.

He menivät yhdessä tupaan.

”Nyt vain mehiläisistä, nyt vain mehiläisistä!” — hoki Greeta
ajatuksissaan, antaen omalle itselleen ankaria käskyjä pysyä aisoissa.

Mutta keittiöön tultua unohtuivat mehiläiset silmänräpäyksessä, niin
valtava oli se näky, joka hänet kohtasi.

Ikkunan edessä oli uusi uudin, tai oikeastaan kaksiosainen
pitsikartiini, kauniisti hajoitettuna ja koreilla nauhoilla ikkunan
pieliin sidottuna. Vanhan laatikkokaapin peitti ommeltu kaitaliina, ja
sen päällä seisoi kaksi korkeata hopeanhohtavaa ja sisältä
kullankiiltävää maljaa, jotka Maija kuului saaneen häälahjaksi
palvelustovereiltaan. Ruokapöytä oli katettuna valkoiselle vaatteelle
ja kunkin istujan kohdalle oli asetettuna kaksi lautasta, matala alle
ja syvä päälle, viereen veitset ja haarukat, kaiketi ruokapalojen
ottamiseksi vadista ensin lautaselle ennenkuin suuhun pantiin. Uusi
porsliininen kukallinen leipäkori seisoi valmiiksi leikattuine
leipäviipaleineen keskellä pöytää, vieressä pieni voilautanen, jonka
reunalla oli veitsi, muita veitsiä pienempi, ja suolarasia. Toisella
puolella koria oli uusi laskusuinen kaljakannu, josta kalja oli kaiketi
myöskin ennen juomista kaadettava jokaisen eteen pantuihin laseihin. —
Lattialle oli ripoteltu katajanhakosia — mutta millä ihmeen
hieromisella se keittiön lattia oli niin valkoiseksi saatu?

Kaiken kruununa oli sentään se mihin Greetan katse oli oikeastaan ihan
ensimmäiseksi lentänytkin, vaikka silmä siirtyi pöytälaitoksiin, —
nimittäin uudet kukkareunaiset hyllyt, joiden ylimmällä loistivat
aurinkoina Maijan punakupariset kastrullit ja kahvipannu, ja alemmilla
kahvimylly, korulautasia, vateja ja kuppeja. — Oli selvää, että
Maijalla on täytynyt olla edeltäpäin tieto siitä mitä talossa oli ja
mitä ei ollut, ja niistäpä asioista ne Helgen kanssa kaiketi
kirjoittelivatkin toisilleen koko talven, samoin kuin varmaan myös
tuvan jakamisesta kahteen osaan ja hellasta. Nyt alkoi Greetalle moni
asia totisesti selvitä, eli oikeastaan yhtaikaa kaikki asiat.

Hän olisi sentään katsellut kauemminkin noita kupariastioita ja
myös nauloissa riippuvia seuloja, kauhoja, sihvilöitä, vispilöitä,
ratteja, ... mutta häntä häiritsi se, että muut koko ajan katsoivat
häneen nähdäkseen ja saadakseen kuulla minkä vaikutuksen tuo kaikki
loisto nyt muka on häneen tehnyt. Häneen tuli sen johdosta kova halu
kertoa jotakin omista entisistä elämyksistään. Ja Greeta alkoikin jo
puhua, miten hän oli ennen vanhaan nähnyt samanlaisia — juuri yhtä
loistaviksi hiottuja kuparikastrulleja kotipuolensa pappilan
keittiössä, jota katsomaan hänet oli vienyt itse rovastinna. Mutta
silloin Greeta huomasi, että tämä puhe ei ollut Maijan mieleen, sillä
Maijan suu oli mennyt ryppyyn. Sen vuoksi Greeta nopeasti käänsi puheen
takaisin mehiläisiin, kysyen ensiksi Maijalta, vieläkö se mehiläisen
puru teki kipeätä.

Maija rupesi nauramaan ja niin rupesivat kohta kaikki puhumaan taas
mehiläisistä. Entinen ilo otti uuden vauhdin erittäinkin kun he
mehiläisistä yhä puhuen istuivat pöytään Maijan ruokalaitosten ääreen.

Maija käski ottamaan voita leivän päälle.

Greeta hieraisi vähän voita leivälleen, ja nykäsi Tittaa, kun tämä
aikoi mennä voihin omalla veitsellään eikä pienellä eri veitsellä.

Sitten Maija pyysi Greetaa ottamaan lautaselleen lientä, jota oli
posliinikulhossa kantanut pöytään. Liemen syötyä hän vei päällimmäiset
lautaset pois ja toi padasta koottuja lihapaloja perunain kanssa
valkoisessa vadissa. Sitten kaateli kaikille kaljaa laseihin ja istui
itsekin syömään.

Helge oli repäisevän iloinen, vaikkei paljoakaan puhunut parvestaan.
Hänellä oli suu medellä eli niinkuin hän olisi joka hetkenä aikonut
sanoa jonkun sukkeluuden.

Titta vilkui koko ajan Maijan käsiin ja koetti tehdä kaikki syömisasiat
juuri niinkuin Maija ne teki. Hänkin koetti pistellä paloja suuhun vain
haarukalla, veistä siihen käyttämättä, ja jätti parhaan loppumehun
syömättä, niinkuin Maija.

Greetan täytyi myöskin välistä vilkaista, ja syönnin päättyessä Greeta
punastui, kun Titasta huomasi, että hänenkin olisi ehkä pitänyt syödä
haarukalla, ja hän oli syönyt veitsellä kaiken. Mutta mehiläiset hänet
tästäkin ikävästä auttoivat ja pian taas naurettiin.

Näin oli Maija ottanut Koivikon emännyyden täydellisesti käsiinsä.

SISARET TULEVAT.

Titta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin
muiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu
ja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan
käsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä
oikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään
vaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin
jälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti
ahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa
siihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla
kysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin
kaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin,
erinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui
tilaamaan, ja välistä vähän rahaakin.

Näin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen
rakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine
mukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille
luhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan
ilmaisseen).

Mutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua
Koivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret
saivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin
tarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä
otus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella
vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut
esimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin
juoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän
purki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin
epäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen
siirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja
ripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta,
karkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä
sisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä
kohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen,
joka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti
Helgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain
Maijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan
päivä päivältä.

Myöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi
Maijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta
mitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä
peruutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut
mainituksi.

Joten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen
Koivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta
toiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä
saapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin,
vanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden.

Kuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme.
Vanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän
palveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin
emännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut
jättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet
yhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa,
toinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi,
palveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä.

Greeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis
voinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto
vähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle.

Kun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja
Mimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle,
ja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas
hameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle
pesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo
matkalla: — Tulevat! Tulevat! — Voimatta rajun hengästyksen vuoksi
muuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille
katsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan.

Mutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge
ilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut.

— Nytkö he jo tulevatkin, — sanoi Helge ja otti huolestuneen
uteliaana paperin käteensä.

Luettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi:

— Näkyvät tulevan. — Eikä sanonut muuta.

Hänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään
alas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan
auttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut
mitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt.

Greeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli
tullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta
uutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri
tätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut
luhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän
tulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella
keskusteltu? Ja nyt: ”Näkyvät tulevan!”

Vihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja
katsahtaen Greetaan sanoi:

— Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat.

Se merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs
siinä enää istuskelet? — Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta
ettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan
Helgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti:

— Kun ei vaan huku. — Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja
huokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni.

”Mikä tässä voi olla takana”, — ajatteli Greeta syvästi huolestuneena.
— ”Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo
ennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä
Helgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat
yöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge
huoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?”

Muutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden
vastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen
vuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa
sitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin.
Ja hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa
taas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli
opettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet
toisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi
iltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti
rupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän
mukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla
vaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja
omistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri
salaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa
”sillä viisiä”, joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin maaliskuun alussa,
jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän
tiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän
tahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei
Tittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä.
Paraiten jonakin luhdissa.

Greeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä
Helgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle
rakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt
ilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli hänen emännyytensä
alainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa,
voidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä
välejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa
Maijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä
paitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea
tarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen.

Ja tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa
itseään.

Hän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka
kohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro
tuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen
tyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat
kotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että
he kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat
suunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se,
että he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin
yhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi
Greetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei
hänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa
kauemmin.

Sillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla
katsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat
sieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä
istahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin
kaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, — oli Maija
keittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään
paljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin
kertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista
toisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan
kyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet
keittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti.
Mutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai
ei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet
Titalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät
häntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa
näyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja
Helge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta
kiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja
ovat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois
liiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta
Titta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja
muut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja
menevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat
mikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään.
Greeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan
ikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja
puhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että
tahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee
tulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa
tulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin
ja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia
pyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään.
Maija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi
parempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus
semmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi
ja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään.

Illan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut
että joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden
puhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin
yksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei
kuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, —
ajatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna
hänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi
tupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän
oli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija
näki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi
keittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki,
että heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin
olivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut
mitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta
että Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä
vaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen
naurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan
kuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti,
että Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi
tehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa:
etkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! — Mutta sitä ei hän onneksi
tehnyt.

Kuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään
päin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä
oli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija
silloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut:
antaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku.

Helge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin
kuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan
takanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge
kuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei
kuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä
kismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli
toivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja
ruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren
salaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan
hienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli
Maijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan
koettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi.

Aamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja
itki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään.

Hieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi.

Ja niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta.

Mutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen
löytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen.

Muutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt
ostoksille tehtaiden torille, — sillä oli toripäivä, ja niitä oli
kaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven.

Maijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli
oikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada
nukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin
avain pitäisi antaa heille.

Greeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa
muiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla
kerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin.

Sitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta
puolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja
pyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä.

Helge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli
tapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti
katsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa
vastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei
tahtonut.

Greeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi
tikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli
tavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta
hakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä
voitavan saada ehjä rukki talveksi.

Kun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut
alas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä
nyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on.

Titta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille.

He tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että
eikö aitta ollut heille rakennettu.

Helge vastasi totuuden mukaisesti:

— Oli.

Sisaret sanoivat:

— Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin?

Helge sanoi:

— Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä
ne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on
vähän muuta asiaa.

Silloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he
olivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta
pois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin.
Hän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa
mitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan.
Kaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta
semmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs.

Syvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän
viskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti
muurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia
kantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta
syksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan
rungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia
hyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista
huolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin
hän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta,
ei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan
tästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu,
sillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä,
mutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä
saattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei
ole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman
sanan, esimerkiksi: tämä on kaikki minun, ja niitä ei voi enää
milloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä
johtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti
repelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa:
Janne on Kuulukassa, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja
kunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä
kunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa
olisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan
petturiltakin. — Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet!
Ellet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja
näkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä
päälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen
mieheen...

Helge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan
tullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo
ovat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä
kotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan
laskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä
tappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis
vieläkin ajan kulua.

Näin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat
asiain selviytymistä itsestään, ajan avulla.

Syynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että
isäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli
palstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa
torilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville.

Maijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei
aina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut
häntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja
hänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä
selvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti
uskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa
Kuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan:

— Niin no — heh — miksei se — onko se mikä ihme — vai petturi —
harvoinkos sellaista sattuu — johan minä sitä — heh —

Ja ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta,
joita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi.

Vaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety
sekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa,
jotka sanoivat:

— Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni.

Ja joita Maija ei ollenkaan voinut sietää.

Helgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän
oli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja
valloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli
tuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku,
jommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla
kaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja
lakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas
alkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman
omapäinen.

Tällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin
asiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta
ostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu.

Isäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja
suorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä
enemmän ja alkoi taas hokea:

— Kah, olihan minulla se paperi mutta — olihan se minulla — mutta
mihin saakeliin — tuota noin että — mutta noin-nia-naa tuota — mihin
hel — en minä sitä nyt löydä.

Maija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen
epäjärjestys kuin muuten tuvassa.

Isäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja
senvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi
puhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä
tekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta
kyllä hän vaan niin muisteli että — mutta mihin hel — tuota noin —
Ja isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. — Mihin helvettiin —
en voi paremmin sanoa. — Maija toisti isännän edelliset sanat:

— ”Mutta kyllä te vaan niin muistelette että” —?

Isäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä
päässyt:

— Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi.

Nyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli
mennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen:

— Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja.

Helge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko
odotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata.

Silloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven.

Mutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain
kehitystä. Sillä ovi oli avattava.

Hän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten
kulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin
vierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle.

— Kuuleppas sinä Helge, — sanoi Maija sisään tultuansa, — sinähän
taidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa
oikein on emäntä?

Helge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä
olivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan
värähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että
sanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena.

— Katso! — sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. —
Katso, mitä he ovat tehneet!

Helge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja
Maijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän
vilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei
sanonut sanaakaan.

Silloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta.

— Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? — Hyvä. Tämä on
kaikki sinun. Mutta onkos se peru — peru — mitenkäs se taas sanotaan
— se kun kirjoitetaan? — no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä
oikein sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu?

Helge oli edelleen kuin kivi.

— Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi.

Helge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle
ja vei kätensä taas rinnalleen.

Maija avasi kaapin laatikon.

Sinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta
kerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge.

Nyt katseli Maija.

Ja niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan
koossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä
emännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut
Koivikolla vielä tarkastellut.

Siinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä,
ne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan
ladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita
huutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja
lasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita
sellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän
ymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi
Maijan sydämessä Helgeä kohtaan.

Hän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta,
ellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä.

Maija luki:

”Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille — —”

Maija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset,
allekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen,
allekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei
lukenut, vaan ainoastaan selaili.

Sen tehtyään hän sanoi päättävästi:

— Sinun tämä on.

Sulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon
aitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne
kantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven
lukkoon.

Sillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas
minkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton
läpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän
välillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin.

Heti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen
kalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei
näyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut
omien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi
luullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen
luoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa:

— Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan
saa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun.

Mutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen
kasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä
jäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin
surku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta
Helge loittoni, estäen kädellään.

— Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja
he ehkä lähtevätkin jo pian...

Näistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että
Greeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa
hellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei
hänen liikutuksensa ilmenisi.

Helge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat
yhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille
jotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat
kauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon.

Maija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä.

Ja näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta
mahdollisimman hyvälle tolalle.

Mutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut
tyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti
päätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä.

Sinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi
sisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja
mentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset
surisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun
virvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei
sanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin
siellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat
nostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes
jotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan.

He puhelivat lähdöstänsä.

Sigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli
hoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli
Tammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut
ottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena
asettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten
alusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat
jääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä
palaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut
katsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä
Koivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan
Helge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille
oikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä
suurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun
tehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt
heissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena
sitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut
itseltänsä paluutien Koivikolle.

Nyt sitävastoin oli selvää, että — olipa naimisissa taikka ei — lähtö
tästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi
lähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi.

Neuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar,
jolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä
jäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että
herrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka
todella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä
vuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin
saattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka
toimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas
huusi vettä tuomaan.

Päivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta.
Maijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan
Helge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija
silloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei
minun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään.

Ei illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka
ei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut
tuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti.

Greeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken
mitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön
tupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki.

Maija nukkui yksin luhdissa.

Kun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat
heidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge
kuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että
Titta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti
arvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä
koroittamatta.

Sigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi
muuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä
siitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen
toimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa
vekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia
arvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien
nimityksien keksimisessä Maijan laskuun.

Greetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin
huolissaan kuin hän muuten niistä olikin.

— Älkää Herran nimessä! — sanoi hän heille kerta toisensa perästä. —
Jos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija!

Mutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi
kaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että
kerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta
oli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin,
ensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan
kevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän
olisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon
mehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi
navettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa
kielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa
kuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta
hän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua,
ja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani
kätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen
pimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi
kuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati,
että Maijaa todella rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan.

Sen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta
keittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan:

— Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä
ei lopu hyvään!

Silloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian
nukkuivat kaikki.

Helge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän
takana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli
kysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä
jos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen
mieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen
mieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu.
Niinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret
olisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan.
Sillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli
niinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois
veneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo
yksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se
ainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala
jompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo
”yhdessä” oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa
mahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä
kuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, että Koivikko todella
oli yhteinen, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan
tämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on.
Omassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin
karkoittaa heidät heidän kodistaan.

Kuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos
Koivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan
karkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna:
kuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä
sisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä
hirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin
se sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut
avioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä
ajatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja
jättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista
vain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä
omistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut
häntä pettää.

Maija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa
hiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut
päivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen
vieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi
heidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut
maata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se
itketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä
niinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian
joutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge
kuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui
laihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan
varmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita
Maijan kanssa kahden.

Mutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli
pikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen
asian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan
niin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin
Maija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija
makaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa.

Tänä yönä Maija myöskin uneksi.

Hän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja
osottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin
tulivat sisaret — niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana —
tulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella
pihaa, asunnon puoli on meidän.

Itkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan,
että mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut
Koivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru — peru — oli
tainnut jäädä tekemättä, ja vielä että ”jakamattomassa pesässä?”

Unen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan,
että jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa
mielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja
Maija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle.

Näistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä
toripäivänä meni jälleen isännän puheille.

Hän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä
ei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni
sentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin
oli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti.

Kun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat
esille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä
niin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla
mitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille,
taas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli
puhumisen halu peräti mennyt.

Vasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten
johdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei
laillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin
eivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin?

Maija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan
penkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun
kerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu!

Isäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi:

— Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi —
kauanko eläneekään — eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä
testamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa.

— Jaa testamenttia? — kysyi Maija vilkkaasti.

Isäntä sanoi melkein huutaen:

— Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista
kuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi.

Tämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo
pystyssä ja hyvästeli.

— Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, — sanoi isäntä
tullen eteiseen ja puhuen portailta.

Maija sanoi mennessään jo veräjällä:

— Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi ...
sillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin
edestä.

Maija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän
sanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain
oikein ymmärtänyt mitä oli keskimmäinen testamentti, jommoiseksi
keskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi
ei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota
Maija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei
hänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis
olla kylläkin kiireellinen.

Maija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin.

Helge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä.

No nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, — ajatteli Maija. — Kun
ei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan
esittäessä oudompia asioita.

Maija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja
kiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei
Helgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko
asia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden.
Todistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta
tarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti
pitkää väliaikaa.

— No alappas kirjoittaa, — sanoi Maija.

Silloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään:

— Sitä en minä sentään kirjoita.

Ja hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi,
että Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, —
ajatteli Maija, — ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä
niinkuin ainakin kun häntä nauratti:

— Vai sitä sinä et sentään kirjoita?

Helge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin
hirmuisen totisena:

— En. En, vaikka lähtisit.

Nyt ei Maijaa enää naurattanut. — Lähtisit?! — Helgekö se tuon
todella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan
tykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet
kirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en
kirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta!

Ja nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki
jyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi
hitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi:

— No, jospa sitten lähtisinkin.

Kauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella
äitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä,
ettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen
käynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain
pelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan
käsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen
kukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi.
Helge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa.
Saadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka!
Sisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin
tullaan.

— Jaha, jaha, — sanoi Maija, lähdetään, lähdetään.

Ja meni ulos kamarista.

Helge seisoi kuin patsas.

TITAN HAVAINTOJA.

Lähiseuraavina päivinä ei Koivikolla mitään tavatonta tapahtunut. Helge
nukkui yönsä edelleen kamarissa, koska oli käynyt huonouniseksi. Sanoi
luhdissa harakkain häntä valvottavan, kun jo ennen päivännousua
räkättivät ja hyppelivät pärekatolla. Maija taas makasi edelleen
luhdissa, koska muussa tapauksessa olisivat sisaret siellä maanneet.
Maija teki muuten kaikki työnsä entiseen tapaan eikä kukaan hänessä
mitään erinomaista huomannut.

Mutta elleivät muut huomanneet, niin ainakin Titta huomasi, että
Maijalla oli jotakin erinomaista syrjäpuuhaa. Töittensä välillä hän
puikki joskus ikäänkuin omilla eri asioillaan. Huomasi Titta hänen
pistäyneen kylässäkin vähän outoon aikaan, ja kerran näki hänen
koettelevan hattuansa peilin edessä. Eikö tämä ollut erinomaista?

Ja aivan oikein, eräänä päivänä, puoli 9 aikaan aamulla, kun syötyä
kaikki paitsi Helge tulivat pihalle, mennäkseen mikä minnekin, nähtiin
Maijan tulevan toisaalta ja menevän jo kaivon luona, matkaan
pukeutuneena, hattu päässä, pieni nyyttinen kädessä.

Titta alkoi kohta uteliaana juosta hänen luoksensa, huutaen:

— Maija, Maija, minne sinä menet?

Mutta Maija huusi kaikille yhteisesti:

— No hyvästi nyt vaan. — Ja olisi niine sanoineen lähtenyt, ellei
Titta olisi häntä uteluillaan melkein väkisin pysäyttänyt.

Maija sanoi Titalle:

— Minä matkustan äitini luokse Tampereen puolelle. Hyvästi vaan,
Titta. Sinä olet ollut minua kohtaan paras koko joukosta.

Maija pyyhkäisi nenäliinalla silmäänsä. Ja Tittakin vetisteli.

— Ja jos kirjoitat, niin kirjoita Lempäälän postiin, — sanoi Maija ja
meni.

Maijan mentyä Titta kääntyi ihmeissään katsomaan toisia. Olivatkohan ne
olleet pahoja Maijalle.

Hän näki sisarten juoksevan tupaan, varmaankin Helgelle ilmoittamaan.
Äiti, joka oli pysähtynyt mankelihuoneen kohdalla kaivolle päin
tuijottamaan, alkoi liian myöhään huiskuttaa kättä Maijalle hyvästiksi,
ja meni sitten eteensä katsoen, töksähtelevin jaloin nopeasti tupaan.
Mutta Helge näkyi tulevan tuvasta ja menevän suorana kuin seiväs
liiterille päin. Hänen tukkansa oli kasvanut viime aikoina liian pitkän
paksuksi ja sen vuoksi näytti niska jököttävän vähän liian takana. Hän
ei edes vilkaissutkaan kaivolle päin. — Äiti näkyi kompuroivan kuistin
rappusia alas ja sitten kiiruhtavan suinpäin Helgen jälkeen. Sisaret
tulivat myöskin tuvasta ja tahtoivat mennä äidin perässä. Mutta äiti
pysähtyi puolitiessä, kääntyi ja meni takaisin työnnellen tyttöjä
edellään. Vielä hän kerran pysähtyi ja aikoi yksin mennä Helgen luo,
mutta palasi sittenkin takaisin ja meni tyttöjen kanssa tupaan. —
Mitähän tämä nyt on, — ajatteli Titta. — Olivatkohan Helge ja Maija
keskenään riitaantuneet? Vai olivatko sisaret olleet hävyttömiä?

Näistä kysymyksistä täytyi Titan tietenkin saada selvää, vaikka hän
olikin huomannut, että häntä tahdottiin pitää asioiden ulkopuolella.

Helgeltä ei ollut yrittämistäkään saada tietoja. Siis Titta ajatteli
livahtaa tupaan niin huomaamatta, etteivät äiti ja sisaret pysähtyisi
puheissaan, ja niin hänkin saisi olla mukana.

Jo eteisestä hän kuuli, että tuvassa kävi kiivas neuvottelu, ikäänkuin
hätääntyneiden kesken. Mutta puhuivat taaskin kuiskutellen, niin ettei
voinut oven läpi kuulla. — Koska kuiskutellen, niin tahdottiin siis
jotakin salata. Keltä salata? Tietysti Titalta. — Ihmeellistä, kun ne
eivät vaan voineet luopua vanhasta tottumuksestaan pitää Tittaa
pienenä, vaikka hän oli jo yhtä pitkä kuin Mimmi!

Titta livahti keittiöön sinä hetkenä, jolloin puhelu tuntui nousevan
kiivaimmilleen.

Kaikki ryntäsivät hänen kimppuunsa, kysyen yhtaikaa:

— Mitä hän sanoi sinulle?

— Jaa kuka? — kysyi Titta kostoksi.

— No Maija, Maija, mitä hän sanoi sinulle?

Titta näki aivan odottamatta nousseensa sivuhenkilöstä päähenkilöksi.
Hänellä oli oivallinen valtti kädessään, sillä Maija ei nähtävästi
ollut puhunut kenenkään muun kanssa kuin vain hänen. Hän viivytteli,
jottei hekumallinen asema liian pian luisuisi käsistä.

— Niin Maijako? Mitäs hän muuta sanoi kuin hyvästi vaan, Titta.

— ”Mitä hän muuta sanoi”! Minne hän sanoi lähtevänsä!

— Ai sanoihan se sitäkin.

— Mutta minne, minne, hullu tyttö!

— No sinne vaan — sinne vaan — Tampereen puolelle.

Seuraus: tytöt vain sanaakaan sanomatta katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa, ja mitään enää kyselemättä toinen toisensa jälkeen alkoivat
huveta keittiöstä huoneeseen.

Titta hankki astioita pesemään, jäädäkseen keittiöön.

Äiti sanoi:

— Kyllä minä tiskaan.

Ja meni hänkin huoneeseen, vieläpä veti oven perässään kiinni.

Odottakaapas, — ajatteli Titta, — otan minä tästä asiasta vielä
semmoisen selvän, että kyllä kyselette! Mutta minäpäs en sanokaan.

Ja kyllä Titta ottikin selvän, vaikka siihen meni vähän aikaa.

Nämä ajat, jolloin Maija ei ollut Koivikolla, olivat Titan mielestä
kaikkein ikävimmät mitä hän oli koskaan elänyt. Ihan kuin olisi maailma
seisahtunut. Työt kyllä tehtiin, ja mentiin ja tultiin niinkuin
ennenkin, mutta kaikki tuo oli vain käsien ja jalkain asiaa, ajatukset
olivat ties missä eikä iloa kessään. Aina vain supatusta ja sitten
huokaillen taas töihin.

Näyttipäs sentään sisarillakin olevan ikävä, koska olivat onkineet
esille Lyydian seurakseen ja koettivat naureskella hänen kanssaan.
Sillä Lyydia ei enää yhtämittaa itkenyt, vaan osasi ainakin Koivikolla
olla hyvinkin iloinen, jopa oikein luonnottoman iloisesti kiljui
juostessaan mehiläisiä pakoon, kun Helge otti hunajaa. Vai
olisivatkohan sisaret koettaneet saada Helgen ja Lyydian toisilleen,
koska jättivät ne usein kahden olemaan? Titta senjohdosta vähän vieroi
Lyydiaa, sillä hän uskoi varmasti Maijan vielä palaavan takaisin. —
Äiti näytti myöskin kylmenneen Lyydialle, arvatenkin sen johdosta,
ettei Lyydia tullut Helgen ja Maijan häihin. Ja kerran Titta kuuli
hänen sanovan sisarille, jotka kortta pureskellen seisoivat äidin
kanssa pihamaalla ja puhe tuntui olleen Lyydiasta:

— Jos Herra tahtoo ihmisen voimia koetella, että kuinka kauan joku
jaksaa pysyä pystyssä, ei suinkaan hän silloin avuksi kainalosauvoja
lähetä.

Titta ei kyllä aivan käsittänyt, miten Lyydiaa olisi voinut
kainalosauvoihin verrata, mutta että sanat olivat sittenkin Lyydiaa
vastaan tähdätyt, sen hän varmasti vainusi. Tarkoitti kai vain, ettei
Lyydia ollut Herran tänne lähettämä.

Kerranpa Titta sai sentään kuulla koko perheen keskustelun alusta
loppuun.

Tapahtui niin, että hän, sisaret ja äiti olivat tupahuoneessa eikä
puhuttu tietenkään mitään, koska odotettiin milloin Titta menee. Helge,
jonka Titta ei ollut huomannut Maijan lähdön jälkeen kertaakaan
puhelleen sisarien kanssa, tuli sisälle paperi ja lyijykynä kädessä ja
naputeltuaan hyvän aikaa sormillaan ikkunalautaan, sanoi aikovansa nyt
puhua asiasta, joka oli kyllä hänelle itselleenkin outo, mutta kaiketi
vielä oudompi muille.

Äiti kohta häätämään Tittaa huoneesta.

Mutta — kutti sisarille — Helgepä sanoikin:

— Antaa Titan jäädä, asia koskee kaikkia.

Silloin Titta istui yksin keinutuoliin, joka oli muuten äidin paikka,
mutta äiti oli Helgen tultua siirtynyt tuolille. Eikä Titta ollut
koskaan edes sadun alkamista niin jännittyneenä odottanut, kuin nyt
Helgen puhetta, joka oli koskeva häntäkin. Hän oikein mauskutteli
suutaan ja työnteli itseään syvemmäs tuoliin.

Vihdoin Helgen laihtuneet huulet alkoivat liikkua. Mutta sanoja ei
tullut. Oli kuin hän olisi vain itsekseen ensin koetellut, miten sanoa.
Ja hänen otsansa alkoi hiestyä.

Heikentyneellä äänellä, joka ei enää tullut rinnasta, vaan huulilta,
hän sanoi olevan tärkeätä tarkalleen määrätä, mikä täällä kotona kuului
kullekin.

Äiti rupesi nousemaan tuolilta ja sanomaan:

— No mutta Helge...

Mutta Helge esti häntä ja sanoi uudelleen, että asia koskee kaikkia.

— Antaa Helgen vaan puhua, — sanoi Sigrid, ja toiset olivat samaa
mieltä.

— Antaa vaan puhua, — sanoi Tittakin.

Helge otti taas alusta. Oli tärkeätä — sanoi hän, — että tehdään
kirjallinen luettelo kaikista esineistä, kellekä ne kuuluvat, aivan
niinkuin jos Anders isä olisi tänäpäivänä kuollut ja kysymyksessä olisi
perinnönjako. Erittäin tärkeätä oli määrätä ensin Koivikon maan ja
rakennusten hinta. Ja koska Anders isä ei ollut kuollut tänäpäivänä ja
rahojen arvo on nyt toinen, on Koivikonkin hinta nyt toinen kuin
silloin.

Äiti ja sisaret katselivat hämillään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään,
vaikka Helge vaikeni ja suuntasi heihin kysyvän silmäyksen.

Helge jatkoi:

— Ja koska viime suvena huvilanrouva tarjosi minulle Koivikosta
neljäkymmentä tuhatta, niin voitaisiin pannakin se hinta laskun
pohjaksi. Ollaanko siitä yksimieliset?

Kun muut eivät puhuneet mitään, sanoi Titta tuoliltaan:

— Ollaan vaan.

Helge katsahti taas äitiin ja sisariin, ja napautti sitten hiljakseen
kynänpäällä tuoliin, niinkuin teki huutokaupassa vasaralla, ja rupesi
kirjoittamaan jotakin paperiinsa. Sitten hän puhui jälleen.

— Äidin osa siitä olisi kaksikymmentä tuhatta ja meille muille tulisi
jokaiselle kaksituhatta viisikymmentä seitsemän Suomen markkaa
ja yksi penni. Jos siis minä kuolisin...

Nyt rupesi äiti taas nousemaan ja puhumaan, ja kun Helge nytkin hänet
vaijensi, jäi äiti heiluttelemaan päätään moittivasti tytöille, jotka
eivät ymmärtäneet puhua silloin kuin olisi pitänyt.

Silloin Sigrid ei voinut enää pidättyä, vaan sanoi, että Helge hyvä,
sinunhan tämä Koivikko on. Ja Dagmar sanoi: Mitä osaa meillä tähän
olisi, sinähän tämän rakensit. Ja Mimmi sanoi, kun äiti oli häntäkin
puhumaan nykäissyt: Voi, voi, ja kuinka monta ilmaista työpäivääkin
olet tähän pannut, ja jos rahaakin olemme vähän lähettäneet, niin se on
ollut mammalle, sinähän olet mammaakin elättänyt ja Tittaa...

Mimmi olisi vieläkin jatkanut puhetulvaansa, ellei Sigrid vuorostaan
olisi nykäissyt häntä vaikenemaan.

Helge piti päätään niinkuin olisi kattoon katsonut, mutta hänen
silmänsä olivat sisarten puheen aikana ummessa, aivan kuin olisi jokin
kova kipu ollut valittamatta kärsittävä, tai hän olisi muistellut
jotakin entistä kipeää.

Kun sisaret olivat vaienneet, avasi hän silmänsä ja sanoi vieläkin
hiljaisemmalla äänellä:

— Minä kirjoitin nämä numerot paperille, että tietäisitte, jos niin
sattuisi, että minä kuolisin, ja silloin olisi Maijan osa tuhat
ja kuusi penniä.

— Niin vähän! — sanoi Titta. Ja hän kun oli luullut, että kaikki oli
Maijan. Oikein hänen tuli surku Maijaa, joka oli kaukana poissa ja
sillä aikaa jaettiin.

— Minä ainakin annan oman osani Maijalle, — tokaisi hän melkein
vihaisena.

Muut sisaret vetivät suunsa vähän nauruun, mutta äiti huiskutti Titalle
kättään, torjuen puhumasta.

— Sitten on meidän — sanoi Helge — otettava lukuun irtaimisto ja
merkittävä mikä on kaikista näistä esineistä kenenkin, huoneissa,
ulkohuoneissa, navetassa ja aitassa.

Ja Helge rupesi yksitellen luettelemaan eri tavaroita, merkiten niitä,
joita saattoi pitää jonkun yksinomina. Enimmät hän merkitsi äidin
omiksi, mutta oli siinä sisarienkin tavaroita.

Titta jaksoi kauan olla vaiti, mutta vihdoin sanoi päättävästi:

— Pannut ovat ainakin Maijan.

— On siinä äidinkin pannuja — tiuskasi Mimmi hänelle korvaan.

— Mutta kupariset ovat Maijan, — huusi Titta.

Ja heidän välillänsä olisi tullut riita, ellei äiti olisi taas
hyssyttänyt vaikenemaan.

Eihän siitä heidän tavarain arvioimisestaan näyttänyt tulevan mitään.
Kuka siinä tiesi, mikä oli kenenkin. Eivätkä he olleet vielä ikinä
mitään kaupitelleet keskenään ja rahojen tarjoominen toinen toisellensa
jostakin esineestä olisi varmaan saanut perheenjäsenistä jokaisen
punastumaan. Nyt piti kaikesta sanoa: tämä on minun ja tuo on sinun ja
vieläpä panna kaikelle hinta. Se oli niinkuin heidän välillensä
kasvaneiden hienojen lankain repimistä, eikä Tittakaan, joka muuten
innostui kaikkeen, voinut siihen innostua.

Helge oli jo alusta asti yhtämittaa pyyhkinyt hikeä otsaltaan, vaikkei
ollut kuuma, ja vihdoin alkoivat äiti ja sisaretkin hikoilla.

Ei tullut mitään tästä ensimmäisestä istunnosta.

Mitä tuli seuraavista, jotka muina päivinä pidettiin ulkohuoneissa,
navetassa ja aitassa, ei Titta tiennyt. Sillä äidin ja sisarten
onnistui Helgen huomaamatta sulkea Titta niistä pois.

Titan lievä kostonhalu muuttui pontevammaksi ja hän oli jo
kirjoittamaisillaan Maijalle: Tule pian kotiin, täällä tehdään ihmeitä.
Mutta päätti sentään ottaa ensin asioista vielä tarkemman selon ja
jatkaa havaintojansa.

Sen hän oli jo kuitenkin nähnyt, että viimeisen istunnon päätyttyä
Helge aitasta ulostullessaan antoi luettelopaperit äidin käteen ja
näytti sanovan jotakin painavaa.

Sitten hän jonkun ajan kuluttua havaitsi, että äiti poltti paperia
hellassa ja sisaret seisoivat ympärillä.

— Mitäs papereita ne olivat? — kysyi Titta.

— Ne olivat silakan ympäriltä, — sanoi Mimmi, ja toiset rupesivat
nauramaan, mutta ei äiti, joka oli kovin totinen siinä toimituksessaan.

Mutta senverran Titta ehti sentään vielä palamatonta kulmaa nähdä, että
hän melkein varmasti tunsi paperit samoiksi, jotka Helge oli äidille
antanut. Ja hän oli vähältä mennä Helgelle kantelemaan. Mutta pelkäsi,
että Helge suuttuu ehkä äidillekin, eikä mennyt.

Helge oli käynyt vihdoin niin unettomaksi, ettei moniin öihin voinut
hetkeksikään nukkua. Hän koetti torkahdella päivällä, maaten selällään
kamarin vuoteella, mutta nukkumisesta ei vaan tullut mitään. Äiti
koetti puolestaan monenlaisia ryytejä, — ei niistäkään ollut apua.

Sitten äiti otti laatikosta uudet silmälasit ja pani ne nenällensä. Ne
oli Helge tuonut kaupungista, kun he tulivat Maijan kanssa. Äiti oli
kuitenkin sanonut Titalle: Kyllä Helge nyt luulee pääsevänsä raamatun
lukemisesta, kun minä muka voin noilla itsekin lukea, mutta saammepa
nähdä. Oli pannut lasit takaisin koteloon ja laatikkoon, ja kohta ensi
ateriasta alkaen luettanut Helgellä Davidin salmeja. — Nyt hän kaivoi
lasit uudestaan esille, pani nenällensä ja pujotti sangat korvien
taakse.

— Näillähän minä näen läheltä aivan selvästi — aivan selvästi! —
sanoi hän kirkastuen ja hetkeksi unohtaen surumielisyytensä. Sitten hän
avasi raamatun, katseli siihen vähän aikaa, ja avonainen kirja kädessä
meni ilosta hytkien kamariin, jossa Helge makasi, ja sulki oven
jälkeensä.

Muutaman ajan kuluttua alkoi kamarista kuulua äidin yksitoikkoinen ja
harras lukuääni. Sitä kesti noin puolisen tuntia, kunnes hiljakseen
vaikeni, eikä kuulunut enää mitään.

Sen sijaan alkoi ovi avautua aivan pienelle raolle, sitten yhä
suuremmalle, ja niin hiljaa, ettei vähintäkään narahdusta kuulunut.
Ensin ilmestyi kynnyksen yli vääränä äidin jalka. Sitten hän itse
pujottautui raosta eteiseen, sulki oven yhtä hiljaa kuin oli avannut,
kääntyi varovasti, ja varpaisillaan, jalat luokkana, eteni säteilevänä
ovelta, sormeansa heristäen keittiössä olijoille ja kuiskien:

— Nukkuu! — Nukkuu!

Kaikkien piti hiipiä pihalle, eteisen lautain narahtamatta.

Aina ei tämä uusi nukutuskeino kuitenkaan auttanut. Erittäinkään ei
äiti sanonut auttavan yön aikaan, vaikka olisi tuntikausia lukenut.
Helgen silmät vain pyörivät luomien alla. Välistä kuului kyllä
torkahtavankin, mutta hengitys alkoi silloin käydä yhä harvempaan,
kunnes peräti loppui, ja säpsähtäen Helge kavahti taas valveille,
joskus parahtaenkin ja pyysi jälleen lukemaan.

Jos Titalla ei olisi ollut sentään omiakin asioita, olisi hän
luullaksensa ihan kuollut näihin ikäviin oloihin. Mutta hänelläpä
olikin omia asioita, joita hän itsekseen mietti ja tavattiin usein
syyttä myhäilevänäkin. Jopa hän joskus aivan itsekseen istui polulla,
sisarien tavalla kortta hypistellen, ja haaveili silmät ummessa, antaen
ilta-auringon paistaa suoraan kasvoihinsa. Greeta näki kerran hänet
noin, ja ajatteli, että enkelitkin iloitsisivat Titan lapsekkaan
ihanasta näöstä, mutta ihmiset eivät olleet vielä huomanneet.

Mutta olipa yksi, joka oli huomannut, ja häntä Titta juuri ajattelikin.

Tällä yhdellä oli pikimustat viikset, molemmin puolin töpöiksi
leikattuina, ja tuuheat mustat kulmakarvat, mutta silmät lempeät kuin
vuonan. Hänellä oli omituinen tapa naurahtaa joka sanalle, ja myös
ihmeellinen tapa sanoa päivää niin, että sanoi hiljaa päi-, mutta
huusi -vää. Joka tapa oli suuresti miellyttänyt Tittaa ja jonka hän
sisarten ihmeeksi oli omistanut, ties mistä, tervehtien heitä jokaista
suomeksi: päi-vää!

Yksi oli tavattavissa suuren kuusen luona, jonka toisella puolella,
edempänä tien varrella, asui hänen äitinsä sievässä mökissä.

Yksi tuli aina kotiinsa lauantaisin katsomaan äitiänsä ja viipyi
sunnuntain yli, sillä hän oli rautatieläinen ja asui kaupungissa. Hän
kertoi naurahtaen joka sanalle, että hänellä oli vapaat matkat,
matkustipa minne tahansa. Ja tämä seikka miellytti Tittaa vielä enemmän
kuin se ”päivää”. Mutta kun yksi naurahtaen joka sanalle kertoi, että
rautatieläisten vaimotkin saavat matkustaa vapaasti, niin tuo ei enää
ainoastaan miellyttänyt, vaan välähytti ajatuksen, joka pani Titan
haaveilemaan. Ja haaveiluista johtui se, että se yksi miellytti häntä,
vaikkei sillä olisi ollutkaan vapaalippuja, vaan ainoastaan
töppöviikset, tuimat kulmakarvat ja lempeät silmät.

Ja Titan yksi oli nimeltänsä Mauno Flinkman. — Salaisuus.

Näitä samoja hän haaveili silloinkin, kun hän istui yksin Koivikon
polulla, paistatellen kasvojansa ilta-auringolla ja haistellen
kytösavuja.

Greeta oli mennyt toiseen suuntaan vähän metsäpolkua, katsahtaakseen
minne ihmeeseen sen tytön oli tullut tavaksi välistä kadota. Mutta
Greeta oli mennyt väärään suuntaan senvuoksi että oli mennyt vääränä
päivänä, sillä nyt ei ollut lauantai eikä sunnuntai, jolloin Titta
kyllä myöskin meni samalle metsäpolulle. Mitään löytämättä Greeta siis
palasi ja kiertäen Koivikon ympäryksen tuli kaivopolulle. — ”Mutta
tuossahan tuo kultainen tyttö istuu kotirinteellä”, — ajatteli Greeta
ilostuen, ja silloin hän juuri olikin ajatellut enkeleitä. Hän vetäysi
Titan huomaamatta takaisin ja kiersi toista tietä asunnolle.

— Äh, — pani Titta, nousten istualtaan, kun aurinko oli laskenut ja
hän kyllikseen ajellut junavaunuissa ympäri maailmaa. — Se on sitten
tämä Koivikko tullut niin ikäväksi, niin ikäväksi. Todella, ainoa
hauskuus oli panna maata.

Ja siellä äidin kanssa nukkuminen samassa vuoteessa oli Titasta
oikeinkin hauskaa. Titan kanssa äiti puhui Titan asioista eikä muista.
Puhui uudesta esiliinasta, kengistä, tukan pesemisestä ja silitti hänen
päätänsä ennen nukkumista. Äiti makasi selällään. Titta kipristi toisen
polvensa äidin lonkkaa vasten ja antoi toisen jalkansa olla suorana.
Hänen oli hyvä olla, ja nieleskellen nautinnosta hän ummisti silmänsä
nukkuakseen haaveiluihinsa.

Aamulla herättyä Titta kysyi:

— Kuulkaa äiti, mitä te yöllä unissanne puhuitte ja sanoitte: Herra,
herra, minä en jaksa lentää?

Greeta olisi mielelläänkin kertonut Titalle yhä uudistuvasta unestaan,
mutta hän ei tahtonut kuohuttaa lapsen mieltä.

— Mitä lienen uneksinut. Helge ei saanut yöllä ollenkaan unta. Eikös
Titta ole koskaan unissa lentänyt?

— Olen minä useinkin lentänyt. Jonnekin minä aina olen lentävinäni
eikä tarvitse muuta kuin vain kovasti räpyttää käsiä, kyllä pysyy.

Greeta sanoi ajatuksissaan:

— Jos ei olisi pitelijää, ei siellä kukaan pysyisi.

— Pysyvätpäs lentokoneessakin ilman pitelijää. Ai, ai, ollappa siellä,
se olisikin vasta poikaa! Uusia maita, toisia tulee, toiset jäävät ...
huh! Ja kaikki näkyy yhtaikaa, Tamperekin, jossa Maija on, ja meidän
Koivikko ja se Vestankylä, josta te aina puhutte.

Greeta sanoi:

— Taivaasta näkyy kaikki yhtaikaa, siksi sielu sinne halaa niinkuin
janoinen hirvi veden partaalle. Mutta lentokone on synti. Ne kuuluvat
nostavan pommeja sinne missä Herra asuu, ja pudottavat maahan, jota
Herra rakastaa.

— Ovatko junatkin syntiä? Junia minä aina unissani näen ja ajankin
niillä.

— Mitä junia ne on?

Titta oli sanomaisillaan mitä junia ne on, mutta huomasi ajoissa, että
hänen salaisuutensa olisi voinut tulla ilmi, ja sanoi nauraen:

— Vai mitä junia, vai mitä junia — —.

Hän alkoi kutittaa äitiä joka puolelta.

— Piu, piu, vai mitä junia, piu, vai ollaan uteliaita, piu, piu...

Ja teki itselleen huolestuneen totisesta äidistä nauravan ja kikattavan
tyttösen.

— Sanokaapas ensin itse, mitä papereja te poltitte? Vai ette sano —
piu — vai ette sano — piu, piu...

Greetan ei auttanut muu kuin nousta pian ylös. Hän alkoi kiirehtiä
Helgen luo.

Ja paperiasia jäi kuin jäikin Titalle salaisuudeksi.

Hän jatkoi siis havaintojansa.

Oli kulunut jo kaksi viikkoa Maijan lähdöstä, eikä kirjeitä tullut.
Mutta tämän saman päivän iltapuolella tarjoutui Titalle oivallinen
tilaisuus havaintoihin.

Hän havaitsi ensiksikin vieraan herran ja rouvan puhelevan Helgen
kanssa liiterin luona. Titta oli tullut rannasta vaatteita pesemästä ja
muutamia hän tahtoi vielä huuhtoa kaivovedellä, koska rantavesi oli
ollut mutainen. Hän aikoi juuri laittautua liiterille kuuntelemaan,
mutta silloin vieraat jo rupesivat lähtemään. Herra vähän aikaa vielä
pyöritti keppiä vinhasti ympäri, ja sitten lähti rouvan jälestä.

Mutta kun Titta näki, että äiti oli tullut alas kuistilta ja lähestyi
liiteriä senmukaan kuin vieraat etenivät, päätti hän juosta lepikon
läpi liiterin taakse kuuntelemaan mitä äiti ja Helge toisilleen
sanovat. Siellä oli nurkan vierimmäisestä laudasta oksa kolissut pois,
ja Titan nenä ilmestyi rakoon juuri kun äiti ehti liiterille.

— No mitä ne? — sanoi äiti epävarmasti katsellen ylös Helgen silmiin
— ja koettaen edeltäpäin arvata, mitä tällä oli mielessä vieraiden
johdosta.

Helge tähtäili kauan jotakin laudankaistaletta, oliko hän höylännyt sen
suoraksi, ja vihdoin sanoi:

— Taas ostamassa Koivikkoa.

— Joko oikein ostamassa, — sanoi äiti ja katseli, mitä Helge
semmoisesta itse arveli.

Ruuvattuaan kaistaleen höyläpenkkiin ja kaivellessaan höylää selkeäksi
Helge sanoi:

— No nyt, äiti, voisitte ostaa talon vaikka Vestankylästä. Ne hullut
tarjoovat kahta senvertaa kuin viime vuonna.

— Mitäs sinä sanoit heille?

— Mitäs minä sanoin, teidänhän se on sanottava.

— Helge, Helge, kuinka sinä noin voit puhua? Tämä on kaikki sinun. Ja
me olemme polttaneet sinun laskusi ja luettelosi.

Helge oli pitkän aikaa vaiti. Sitten sanoi synkästi:

— Minä pelkään ajan tulevan, että sitä kadutte.

Äiti vastasi vähän kiivaasti:

— Ei ikinä kaduta, ja jos tämä on minun, niin tätä ei ikinä myydä,
mutta tämä ei ole minun, vaan tämä on sinun, ja myy jos tahdot, mutta
minä en tule ikinä Vestankylään.

Kun Helge oli vaiti, tuli äiti ihan hänen viereensä ja sanoi lempeästi:

— Kirjoittaisit Maijalle...

Silloin Helge kumarsi päänsä alemmas ja sanoi:

— Se on jo...

Mutta Titta ei kuullut mitä se jo on, kirjoitettuko vai ehkä Koivikko
jo myyty. Sillä Titta ei ollut nähnyt mitään kirjettä menevän Maijalle
ja hän piti tätä asiaa kyllä tarkasti silmällä.

Äiti sanoi hymyillen:

— No sittenhän on kaikki hyvin.

Mutta Helge sanoi:

— Kun tietäisi vain Maijan osoitteen.

Silloinpa Titta ei enää malttanut piilossa olla.

Hän aikoi juuri hyökätä esille ja sanoa: minä tiedän, mutta viime
hetkessä huomasi, että valtti oli menossa, muutti päätöksensä, tuli
esille ja sanoi:

— Minäpä tunnen tuolta huvilasta tytön, joka varmasti tietää Maijan
osoitteen.

Helge ei tullut sen iloisemmaksi, vaan sanoi, ettei asialla ollut
mitään kiirettä.

Ja jokainen meni omalle taholleen, äiti tupaan, Titta takaisin kaivolle
ja Helge metsään, lauenneita pauloja kokemaan.

Yöllä oli Helge taas niin huonona, että äiti koko ajan valvoi hänen
kanssaan eikä raamatunkaan lukeminen enää auttanut.

Aamulla äiti tuli aivan rauenneena Titan luo, suljettu kirje kädessä.
Kuoressa oli postimerkki, mutta ei osoitetta. Äiti sanoi:

— Nyt se vihdoin nukkui. Mutta vie nyt vaan tämä kirje sen tytön luo
ja pyydä kirjoittamaan osoite, ehkä se silloin tulee lähetetyksi. Minä
löysin sen Helgen pöytälaatikosta.

Äiti oli niin väsyksissä tai mikä sillä lie ollut, että niine
vaatteineen rentonaan heittäysi vuoteeseen, edes peitettä altaan
silittämättä, ja ummisti silmänsä.

Titta ajatteli: Helge voi kuolla, ellei Maija pian tule, mutta pahempi
vielä, että äitikin voi kuolla.

Ja hän päätti vetää asiain eri päät tiukkaan solmuun ja omin käsin.

Hän meni aittaan osoitetta kirjoittamaan, ja kirjeen kuori oli niin
huonosti liimattu, että toinen puoli oli lonkallaan, eikä tarvinnut
kuin vetää vähän sormella, niin toinenkin puoli aukesi.

Kylläpä se Helge oli kirjoittanut lyhyen kirjeen! Ei siinä ollut mitään
kotiintulemisesta. Ei yhtään muuta kuin:

”Rakas Maija.

Testamentti on kirjoitettu ja vain sinun allekirjoitusta
vailla.

Helge.”

Testamentti! — ajatteli Titta. — Mikä testamentti? — Vaikka olisi
kuinka päin ajatellut, ei sitä voinut ymmärtää. Eikö testamentti ollut
jotakin semmoista, jota tehtiin vasta kuolinvuoteella? — Mutta sen
ainakin saattoi ymmärtää, ettei Maija nyt tuommoisen kirjoituksen
tähden kotia tule.

Ja Titta siis lisäsi lyijykynällä alemmas:

Tule pian kotiin taikka ne myy. — Titta.

Kasteli kuorenreunan hyvin märäksi ja painoi kauan, että kyllä pysyi
kiinni.

Sitten hän kirjoitti kuoren päälle Neiti, ja
alemmaksi Lempäälän postiin, ja vei kohta asemalle asti, ja kirje sanoi
kopsis kun putosi laatikon pohjaan.

Tämä oli tapahtunut viikon alkupuolella. Mutta jo seuraavan viikon tiistaina
Titta sai Maijalta kirjeen, että hän tulee lauantaina.

Kaikki oli hyvä, paitsi että juuri lauantaina, sillä se oli sopimaton
päivä Titalle. Mutta hän ajatteli voivansa kyllä vasta sunnuntainakin
iltapuolella mennä kuusen juurelle, ja silloinpa sen voikin tehdä
hyvin, kun kaikki tietysti häärivät Maijan ympärillä eivätkä pane
huomiota.

Näissä asioissa täytyi alkaa olla varuillaan, sillä äiti tuntui jo
katselevan Titan matkoja vähän vinosilmin ja kulmain alta.

PAMAHTAA.

Jos sitten Titan havaintopiiristä siirtyy Helgeltä itseltään kysymään,
kuinka oli mahdollista, että hän, Helge, niin tarkasti punnitseva mies,
piti kirjettä avonaisessa pöytälaatikossa, josta äiti saattoi sen
milloin tahansa löytää ja Titta viedä postiin, eikä pitänyt lukitussa
kaappilaatikossa, jonne ei kellään olisi ollut pääsyä, niin täytyy
tulla siihen outoon johtopäätökseen, että oli olemassa oikeastaan kaksi
Helgeä eikä vain yksi. Näistä molemmista toinen tahtoi lähettää
kirjeen, jopa kiireellisesti, mutta toinen oli kieltänyt sen
lähettämisen, tai ainakin sanonut, ettei asialla ole mitään kiirettä.

Ja vaikka nuo molemmat Helget asuivat samassa ruumiissa, olivat ne aika
riitaisia keskenään, jopa joskus uhmailivat toisiansa, sanoen:

Toinen: Pyydä Maija kohta tulemaan, ja anna sisarien mennä.

Toinen: Älä pyydä Maijaa tulemaan, äläkä karkoita sisariasi.

Toinen: Olet itse sanonut Maijalle: kaikki on minun, ja äiti ja
sisaret sen vahvistavat, siis kirjoita testamentti, ja sopikoot ihmiset
kuoltuasi mikä on ollut sinun mikä ei.

Toinen: Älä kirjoita testamenttia, ethän voi sillä kuitenkaan antaa
Maijalle muuta kuin oman osasi Koivikkoon.

Toinen: Maija ei tiedä mitä testamentti onkaan ja tahtoo vain
kirjallista vahvistusta, mutta ei hän suinkaan luule saavansa enempää
kuin mitä luulee ilmankin sitä saavansa. Siis kirjoita, muuten Maija ei
tule ensinkään.

Toinen: Älä vahvista entistä valhetta uudella.

Mutta ruumis on sellainen, ettei se voi liikkua, jos toinen jalka
tahtoo yhteen suuntaan ja toinen toiseen, ei voi tehdä mitään, elleivät
molemmat kädet pyri yhteen tarkoitukseen, eikä nähdä mitään, elleivät
molemmat silmät katso samaan esineeseen.

Vaan sellaisessa kamppailussa, jos sitä viikkomääriä kestää, ruumis
laihtuu ja lakastuu, ja koko elämä alkaa olla vain kuoleman tekemistä.

Ja kun Helge tahtoi vain kerrankin ennen kuolemaansa nähdä vielä
Maijaa, eikä siihen muuta mahdollisuutta ollut kuin kirjoittaa
testamentti, ajatteli hän näin:

Minä kirjoitan testamentin ja Maija tulee. Mutta maatessamme luhdissa
minä sanon Maijalle: Maija, tuona kuutamoyönä minä rakastin sinua
ylitse kaiken ja jos sinä olisit silloin jättänyt minut, en minä nyt
eläisi. Sen vuoksi ennen vaikka valehtelin, kuin olisin nähnyt sinun
menevän. Mutta nyt sanon sinulle: Koivikko ei ole minun, ja saat lähteä
luotani, jos tahdot. — Voihan olla, että Maija, nähdessään suuren
tuskan ja katumuksen, heltyy ja antaa anteeksi. Mutta jos hän sanoo:
sinä olet petoksella vietellyt minut avioliittoon kanssasi, ja lähtee
siinä luulossa, silloin ei ole edessä muuta kuin ottaa henki
itseltänsä.

Näin tapahtui, että Helge kirjoitti keskinäisen testamentin, jossa hän
ja Maija määräävät kaiken mitä omistavat sille heistä, joka jää toisen
jälkeen elämään, — ja lukitsi paperin kaappiin.

Mutta että hän pani Maijalle kirjoittamansa kirjeen avonaiseen
pöytälaatikkoon, josta äiti saattoi sen löytää ja Titta viedä sille
tytölle, joka tiesi osoitteen, se johtui siitä, että Helge ei
lopultakaan jaksanut ratkaisevaa päätöstä tehdä, vaan jätti asian
sattuman varaan.

Ja senvuoksi, kuultuansa, että kirje oli jo mennyt, hän oli melkein
hyvillään, koska ei hän, vaan sattuma oli asian ratkaissut.

Greetan vuoteeseen raukeeminen tuona aamuna, jolloin hän toi kirjeen
Titalle, johtui taas siitä, että hän oli juuri sinä yönä valvoessaan
Helgen kanssa, lopullisesti päättänyt jättää kaikki asiat Herran
huostaan, mutta kirjeen löydettyänsä ei malttanutkaan olla
sekaantumatta asioiden kulkuun, vaan vei kirjeen Titalle, vaikka
melkein varmaan tiesi, että Titta vie sen postiin eikä tuo enää
takasin.

Sisaret, kuultuansa Greetalta kuiskauksena, että nyt Maija arvatenkin
pian palaa, rupesivat valmistamaan lähtöänsä, aikoen toimittaa sen
niin, ettei Helge suinkaan otaksuisi heidän lähtevän Maijan tähden.

Mutta perjantaina, kun kaikki olivat koossa, katsoi Titta vihdoinkin
pitkien ja vaikeiden pidättämisten jälkeen otollisen hetken tulleen,
jolloin hän suurimmalla mahdollisella nautinnolla saattaa kaikille
yhtaikaa ilmaista tietonsa. Astuen sisään kaikkien keskeen hän
tiedoitti juhlallisesti ilosanoman:

— Maija tulee huomenna.

Omituista, ettei vaikutus ollut sellainen kuin Titta oli odottanut.
Sanoivat kyllä: vai jo huomenna, mutta ei sen enempää.

Helge tuli vähän levottomaksi. Ja hän meni ulos, sillä Greeta pyrki
taas hänen silmistänsä arvaamaan ajatuksia. Mutta Greeta tuli
levottomaksi, koska näki Helgen menevän ulos. Sisaret taas tulivat
levottomiksi, koska heidän oli aivan mahdotonta näin äkkiä lähteä
antamatta Helgen selvästi huomata, että he siis kiiruhtivat pois ennen
Maijan tuloa. Ja oli siis jääminen.

Mene tiedä heitä, — ajatteli Titta ja lähti polulle nuoraa hyppimään.
— Toinen tuopi heille ilosanoman, ja he vain: vai huomenna, ja taas
huoneeseen supattamaan!

Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Greeta pani silmillensä uudet
lasit, otti käteensä kamman, sakset ja pyyhinliinan, vei pihalle
tuolin, huusi Helgen siihen istumaan ja keritsi hänen niskatukkansa
lyhyemmäksi.

Helge lähti yksin asemalle. Oli vain kuultu hänen kamarissa avaavan ja
taas sulkevan kaappia.

Junan tultua Maija hyppäsi vaunun ensimmäiseltä astuimelta iloisena ja
huolettomana suoraan Helgen eteen, ja pyöräytti hänet kerran
ympäriinsä.

— Ai, ai, millaiseksi sinä olet käynyt! — sanoi hän, pidellen Helgeä
käsivarsista. — Mutta kyllä minä sinut kerrankin lihotan! Ja pyöräytti
uudelleen ympäriinsä. Maija oli käynyt Helgen mielestä vielä
ihanammaksi kuin oli ennen.

Matkalla Maija kertoi vilkkaasti Tampereella käynnistään, koskesta,
Pyynikistä, huveista ja teatterista, mutta lopetti sanomalla
huolestuneesti:

— Voi sentään, tiedätkö, kyllä minun täytyy saada se äiti pahanen
tänne, nyt kun tytötkin ovat lähteneet.

Helge sanoi:

— Tytöt eivät ole lähteneet, mutta taitavat lähteä.

Maija pysähtyi ja kävi totiseksi. Vähän aikaa mietittyään hän sanoi:

— Kuuleppas, onko sinulla se testamentti mukanasi?

Helge vastasi:

— On.

Ja rupesi viemään kättänsä povitaskuun.

— Ei, — sanoi Maija, — älä sitä vielä näytä, vaan mennään tuonne
isännän tupaan ja siellä minä kirjoitan nimeni sen alle.

— Onkohan sillä niin kiire, — sanoi Helge.

— Ei kiireen puolesta, — Maija sanoi, — mutta minulle sanoivat, että
testamentti on salainen asia, josta ei puhuta, ja missä sen kotona niin
salaa tekee, kun pitää olla todistajatkin. Ja jos me taas muulloin
mennään isännän luo, niin kysyvät: mitähän nuo nyt sinne yhdessä
menivät?

Isännän luo tultua Maija otti paperin Helgeltä ja näytti isännälle,
sanoen:

— Tämmöinenkö se nyt pitää olla?

Isäntä istutti vieraat pöydän ääreen, sulki ovet, toimitti kahvit,
istui itsekin pöytään ja rupesi paperia silmäilemään, sanoen:

— Niin no — kyllähän Helge sen tietää — mitäs — oikeinhan tämä on
— mutta tähän täytyy olla todistajat.

— Eikös isäntä kävisi todistajaksi? — ehätti Maija.

— Niin minäkö? Niin no — miksi en minäkin, mutta tähän täytyy olla
kaksi. Malttakaahan...

Näin sanoen isäntä meni ulos, viipyi siellä hyvän aikaa ja johdatti
tupaan suuren renkinsä Juhon, joka käteltyään vieraita jäi ovensuuhun
penkinpäähän istumaan ja pyöritteli lakkiansa.

Isäntä toi pöytään mustepullon ja kynän, ja sanoi:

— Olen asian selvittänyt Juholle, osaa se nimensä kirjoittaa, eikä
turhia jaarittele. Mutta tämä on ensin luettava. Tule sinä Juho tähän
pöydän eteen istumaan riviin muiden kanssa ja Helge istukoon toiselle
puolen pöytää ja lukekoon testamentin.

— Lukee vaan itse, — sanoi Helge.

— No luetaan, menee se niinkin, ei laki sitä kiellä.

Isäntä istuutui pöydän toiselle puolelle, otti paperin käsiinsä ja luki
testamentin, joka oli jäljennetty lakiasiainoppaasta keskinäisen
testamentin kaavan mukaisesti.

Senjälkeen Helge täytti päivämäärät ja Maija kirjoitti nimensä siihen
paikkaan, mihin oli lyijykynällä valmiiksi viivoitettu, ja kirjoitti
vielä: omaa sukua Lehtonen, mutta Helge ympäröitsi ne sanat
sulkumerkeillä. Sitten piirusti Juho kauan nimeänsä, isännän painaessa
paperia sormillaan pöytään ja siristäessä silmiään savukkeen vuoksi,
jota ei voinut ottaa suusta. Viimeiseksi kirjoitti nimensä isäntä itse
ja silloin oli testamentti valmis.

Se luettiin vielä kertaalleen alusta loppuun.

Maija oli koko ajan kovin jännityksissään. Ei hän ollut luullutkaan
toimituksen käyvän näin juhlalliseksi, aivan käräjäin kaltaiseksi.
Senvuoksi hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina, kun he tulivat
tuvasta.

Näin oli nyt Maija mielestään Koivikon laillinen emäntä, eikä häntä
enää mikään estänyt ilmoittamasta sitä suurta salaisuutta.

Mutta Helgellä oli edessä elämänsä kovin koettelemus, nimittäin sanoa
Maijalle, että tämä testamentti ei oikeastaan merkinnyt mitään, koska
siinä ei edes mainittu Koivikkoa, ja Helgen kuoltua Maija siis saa vain
Helgen osan Koivikosta.

Tämä sanominen oli ajatuksissa ollut helppo, mutta nyt heidän kotiin
mennessään se tuntui askel askeleelta yhä vaikeammalta.

Kotilepikon varjostoon tultua Maija pysähtyi:

— Ja mitä minun pitää ajatella siitä, että sinä et ole vielä minulle
päivääkään sanonut? Toinen olisi toki jo muutakin tehnyt sinun
sijassasi.

Helge veti värähtelevät, kapeiksi laihtuneet huulensa noloon hymyyn,
kumartui, ja Maijaa suudellakseen hamuili huulillaan hänen poskeansa
korvatukon luota.

”Mikähän sillä on vielä sanomatta, koska se ei voi suudella”, —
ajatteli Maija. — ”Kun minä hänelle sen salaisuuden sanoisin, niin
kylläpä suutelisi. Mutta hänen vaan pitää ensin suudella.”

Kotiin tultua oli Maija ylen ystävällinen kaikille, sisarillekin, ja
valitteli ettei ollut näille tuonut tuomisia, vaan ainoastaan äidille
ja Titalle.

Koko ilta istuttiin yhdessä, milloin tupahuoneessa, milloin keittiössä.
Maija kertoili kertomistaan. Oli aivan kuin jokin uusi, melkeinpä
ensimmäinen tuttavuus olisi perustunut sinä iltana Maijan ja
koivikkolaisten välille. Mikä ihme sen Maijan oli muuttanut?

Helge, joka tiesi mikä oli muuttanut, ei ottanut iloitakseen, vaan
istui vähän erillään ja tuntui ikäänkuin odottavan jotakin. Maija kyllä
tiesi mitä hän odotti, mutta tahallansa kiusasi häntä, viipyen
pitempään ja pitempään.

Vihdoin Maija sanoi hyvää yötä ja tuli Helgen kanssa luhtiin, jonne
Greeta oli toimittanut Helgenkin vuodealuksen.

Riisuuduttuaan Maija käpristyi peitteen alle ja sanoi sieltä:

— Hui, kun minun on vilu, tule pian, tule pian.

Helge kuitenkin riisuutui hitaasti, ja Maijan viereen tultuansa
laskeutui selälleen, pannen kätensä niskan taakse, niinkuin Maija oli
huomannut hänellä olevan tapana tehdä milloin aikoi ruveta ennen
nukkumista jotakin kertomaan.

”Mitähän sieltä nyt tulee?” — ajatteli Maija, ja odotti kauan.

Helge ei sanonut mitään ja tuntui Maijasta värähtelevän, kai vilusta
niinkuin hänkin.

Mutta Helge värisi sen johdosta, mitä hänen kohta oli sanominen
Maijalle ja jota hän yhä selvemmin tunsi mahdottomaksi sanoa, kun oli
nähnyt Maijan niin iloitsevan testamentin tähden ja niin muuttuneen
sisariakin kohtaan.

Tarpeeksi odotettuaan Maija veitikka kurotti hiljaa kätensä peitteen
alla ja kutitti Helgeä kainaloon.

Helge nytkäytti kätensä alas niskan takaa ja kohottausi.

”Nyt hän kohta tulee entiselleen”, — ajatteli Maija ja ojensi molemmat
kätensä häntä kohden.

Silloin Helge sanoi voivotellen:

— Maija, Maija!

Ja painoi päänsä Maijan alastomalle rinnalle.

Niin laihaksi oli Helge käynyt, että kun Maija sivusi hänen
käsivarsiansa ja sitten olkapäätä, oli lapaluun alla melkein nyrkin
kokoinen kuoppa.

Eikä Helge tullutkaan entiselleen, vaan päinvastoin Maija tunsi
rinnalleen jotakin kuumaa valuneen hänen silmistään.

”Olisikohan se siitä testamentin kirjoittamisesta noin pahoillaan”, —
ajatteli Maija ihmeissään. — ”Tai surreeko raukka omaa
heikontumistansa?”

Maijan tuli surku Helgeä ja itsekin vetistellen hän alkoi harailla
Helgen tukkaa, lohdutukseksi hänelle ja itselleen.

Mutta Helgessä heräsi siitä päänsilityksestä ihmeellinen aate: Mitäpä
jos olisi karata Maijan kanssa kauas, tuntemattomien merten taa? — Ja
kohta alkoivat maat liikkua ja meren aallot käydä. Ja hän löysi
sellaisen maan, jossa ei ollut ihmisiä, ei Greetaa, ei sisaria, ei
ketään. Eikä mitään muistoa entisestä. Vain he kahden Maijan kanssa. Ja
maa kasvoi ihania, villiä omenoita, joita he kokosivat, hän puussa
oksain päällä ja Maija alhaalta kättänsä kurkottaen ja koppaan
asetellen, ja he molemmat tietäen, että kun koppa on täysi he
heittäytyvät pitkään ruohokkoon lepäämään. Voi vapauden viileää
ihanuutta ja unohtamuksen paratiisia! Hän Maijassa ja Maija hänessä,
eikä heidän välillänsä mitään — ei mitään!

— Kuuleppas Helge, ei sinun ole siinä hyvä nukkua, mutta minä panen
päänaluksen tähän luokseni ja kallista sinä siihen pääsi.

Maija sovitti Helgen pään alukselle, kiersi käsivartensa sen ympäri, ja
Helge nukkui uneen niinkuin ennen muinoin lapsena, hellän äidin
kainalossa.

Valkeni sunnuntai-aamu.

Ja Titalle tuli se päivä, jonka iltapuolella hänen oli aikomus kadota.
Asiat olivat hyvällä tolalla. Sisarten ja Maijan väli oli yhtä hyvä
kuin eilenkin, vaikka Maija olikin aamutuimaan ollut muille vähän
ärtyisä.

Kun Titalta olivat kaikki yllätysuutiset loppuneet eikä ollut enää
muuta kerrottavana, ei hän voinut olla Mimmille suurimpana salaisuutena
ja vaitioloon vannottaen ilmaisematta, että Helge ja Maija olivat
tehneet testamentin. Mutta eikös vaan tästäkin ollut seurauksena, että
sisaret hupenivat kamariin ja kuiskutukset taas alkoivat!

Greeta sillävälin teki lähtöä kirkkoon. Hän oli oppinut Maijan seurassa
aika hyvin suomea käyttämään, kun lisäksi alituisesti kuuli Titan Maijan ja
suomalaista puhetta. Ja nyt hän sanoi tahtovansa koetella
minkäverran suomalaista saarnaa jo ymmärtäisi.

Hän vei Titan mukaansa taloon ja sieltä he isännän seurassa ajoivat
hevosella kirkolle.

Kirkossa hän kuunteli tarkkaan papin puhetta ja iloksensa ymmärsi
melkein kaiken. Mutta kun hänen uskonnollinen tunteensa oli
olojen pakosta kehittynyt ja kasvanut yksinäisyydessä, julkisen
sielunpaimennuksen ulkopuolella, ei hän kaikin ajoin voinut pysyä
kuulevana korvana, niinkuin hänen mielestään hetken juhlallisuus olisi
vaatinut, vaan useinkin vajosi omaansa, josta hätäisesti taas repi
itsensä irti, aivankuin olisi syntiä tehnyt, ja päätti kuunnella. Kun,
papin sanottua Isämeidän tahtosi ... ja vaiettua, kaikkien päät painuivat
äänettömään rukoukseen, ja Greeta oli päässyt sanoihin Tapahtukoon
Sinun, vajosi hän kokonaan taas omiinsa. Hänet valtasi
sellainen hartaus, että hän toisti uudelleen ja uudelleen näitä samoja
sanoja, ja yhä suuremmalla sielun voimalla. Todella hän ajatteli, että
tapahtukoon Herran tahto, tapahtuipa mitä tahansa, kaikkein
kauheintakin mitä saattoi ajatella ja jota hän usein oli jo
ajatellutkin. Mutta nyt auttoi hänet erikoiseen innostukseen pienen
pieni toivon tuike sydämen viimeisessä sopukassa, että ehkä sittenkin
voi Helgen vielä käydä hyvin, sillä olivathan tytöt ja Maija olleet
sopuisia keskenänsä. Tämä toivo antoi hänelle voiman avata sielunsa
Herralle pohjia myöten ja sanoa tapahtukoon sinun tahtosi, myöskin
tuossa jylhässä merkityksessä. Hän toisti toistamistaan, riemuiten
antaumuksestaan Herralle.

Greeta oli painautuneena penkkiä vasten niin kauan, että koko
kirkkoväki oli jo nostanut päänsä, ja Titan täytyi nykäistä häntä,
sillä pappi luki jo evankeliumin tekstiä.

Hämillään ja häpeissään rupesi Greeta hakemaan virsikirjaa.

Tyttö kuiskasi:

— Ei nyt lauleta.

Ja silloin Greeta alkoi taas kuunnella.

Kirkosta hyvillä mielin palattuaan — sillä hänhän oli ymmärtänyt
melkein kaiken — hän kuitenkin heti keittiöön tullessaan huomasi, että
asiat kotona eivät olleet hyvällä tolalla. Maijalla, joka keitti
kahvia, oli suu nypyssä, tytöt olivat punaposkisina vierekkäin ja Helge
istui ovensuussa otsa hiestyneenä.

Ilmeistä oli, että oli riidelty kauan, jopa ankarastikin.

Ja Greeta katui lähteneensä kirkkoon, sillä hän olisi nytkin niinkuin
aina keksinyt jonkun keinon kahakan välttämiseksi.

Hänen tulonsa oli saanut kaikki vaikenemaan, mutta uuden puheen
virittämisestä ei vaan tahtonut tulla mitään. Greeta koetti kertoa
papista ja kirkosta, puhui suomea, puhui ruotsia, — ei saanut
vastaukseksi paljon muuta kuin äännähdyksiä.

Mutta heti juotua ensimmäisen kupin kuumaa kahvia Maija sanoi ikäänkuin
entisen puheen jatkoksi:

— Ja saatte te nukkua luhdissakin, ettei sen puolesta tarvitse
lähteä.

Hän katsahti tällöin Greetaan ikäänkuin sanoakseen, etten minä ainakaan
ole riitaa alkanut.

— Kiitoksia, — sanoi Sigrid säyseästi, mutta venyttäen hyvin pitkään.

Maija jatkoi:

— Ei tarvitse kiittää, kyllä minä sieltä tulen vaikka kohta. Ja saatte
nukkua, vaikka nukkuisitte...

— Kiitoksia, — sanoi Dagmarkin venyttäen niinkuin Sigrid, ja lisäsi:

— Mutta ei tässä ollut puhe nukkumisesta.

— Mutta mistä sitten? — kivahti Maija, eikä Dagmar osannut vastata.

Silloin Sigrid vastasi Dagmarin puolesta, hienolla, mutta taaskin
venyttävällä tavallaan, josta Greetakaan ei pitänyt.

— No — vaikkapa juuri kiitollisuudesta.

Maija käänsi päänsä syrjään äkkiä niinkuin lintu, ja näytti jäävän
miettimään mitä tuolla nyt taas tarkoitettiin.

Silloin Mimmi ehätti selittämään:

— Että saisi tässä joku toinenkin olla kiitollinen.

Maija sävähti punaiseksi.

— Kiitollinen?! — hän huudahti uhmaavasti.

Sigrid sanoi hitaasti:

— Ja vaikkei meillekään, niin ainakin... Hän teki viittauksen
silmillään äitiin päin.

Greeta sanoi ruotsiksi:

— Minä en tahdo sekaantua teidän riitoihinne.

Sigrid sanoi ruotsiksi äidille:

— Kun näkisi joskus edes merkkiäkään kiitollisuudesta.

Tämä oli pahin sana, minkä Sigrid saattoi sanoa riidan lopettamiseksi.
Sillä Maijaa oli jo alusta asti kismittänyt se, että luhdista
puhumattakaan häntä kohdeltiin huomaamattomissa pikku asioissakin
niinkuin kaikki mihin kajosi olisi ollut hänen omaansa vain siksi, että
se oli annettu hänen omakseen. Nyt tämän kaunan kasvattama paise
puhkesi sanoihin.

— Vai kiitollinen minun pitäisi olla, — sanoi hän, — ja mistä
hyvästä? Siitäkö että Koivikko on Helgen eikä kenenkään muun? Siitäkö?

Helgeä ei tässä ristitulen tuoksinassa kukaan ollut huomannutkaan,
niin tottuneita kaikki olivat hänen erillään istumiseensa ja
vaikenemiseensa. Hän oli koko riidan ajan vain pyyhiskellyt otsaansa
milloin toisella milloin toisella hihalla.

Titta, joka ei riidan aiheista voinut ymmärtää hölyn pölyä, ehti
sentään tarkastella Helgeäkin, ja näki, että hänen huulensa joskus
liikkuivat niinkuin hän olisi hakenut sanoja, joita olisi ääneen
sanonut, eikä löytänyt, vaikka kuinka koetteli.

Mutta kun Maija sitten sanoi tuon Koivikosta, nousi Helge ylös koko
pituuteensa ja sanoi ruotsiksi sisarille, melkein huutavan käskevästi:

— Näistä riidoista täytyy kerran tulla loppu, täytyy!

Sisarten suut menivät suppuun ja he olivat hiljaa kuin pelästyneet
hiiret, jotka eivät tiedä minne paeta.

Mutta Maija kääntyi topakasti Helgen puoleen ja sanoi:

— Vai täytyy minun lopettaa, mutta etkö sinä itse sanonut silloin
minulle...

Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, sillä Helge pani kätensä hänen
olalleen ja huusi:

— Maijaa-a!

Ja ravisti häntä niin rajusti, että kampa putosi lattialle ja
tukansolmu hajosi harteille.

Sitten jätti.

Maija katsoi ihmeissään Helgeen, viattomasti silmiänsä räpytellen, ja
veti suunsa noloon hymyyn, niinkuin lapsi, jolle on erehdyksestä tehty
pahaa.

Helge ajatteli: ihana olet sinä, Maija, noin sinä silloin
ruispellollakin räpyttelit. — Ja hän katsoi kauan Maijaan. Mutta hänen
silmänsä himmenivät himmenemistään ja kasvoihin tuli kuolleen totisuus.

Hän avasi hiljaa oven ja meni ulos. Keittiössä ei ensin kukaan sanonut
mitään.

Maija istahti Helgen jättämälle tuolille ovensuuhun ja kampa huulien
välissä rupesi panemaan tukkaansa uuteen solmuun.

Sitten sanoi Greeta ruotsiksi tytöille:

— Näin vanhaksi olen minä elänyt, enkä ole vielä ikinäni nähnyt Helgen
suuttuvan. Tämä oli ensimmäinen kerta. Enkä minä tahtoisi olla niinä,
jotka nyt ovat olleet siihen syynä.

Ei kukaan puhunut mitään.

Titan tuli surku Maijaa, sillä tämän silmiin alkoi kiertyä kyyneleitä,
ja hän meni senvuoksi muka auttamaan Maijaa tukan laittamisessa ja
asettui Maijan eteen. Eikä Maija työntänyt häntä luotaan, päinvastoin
asettui vielä paremmin Titan taakse, etteivät muut näkisi hänen
itkevän, ja sanoi hiljaa:

— Kiitos, Titta.

Muidenkin sisarien tuli sääli Maijaa, mutta kukaan ei voinut keksiä
mitä puhua tässä nolossa tilanteessa.

Silloin tapahtui sellaista, että Titan täytyi kaikin voimin hillitä
nauruansa, sillä kaikki, Maija, äiti ja sisaret, hypähtivät yhtaikaa
istuimillansa. Ulkoa oli kuulunut ankara pamaus.

— Hyi, taas niitä sunnuntaimetsästäjiä, — sanoi Maija.

Mutta Tittaa tämä yhtaikainen hypähtäminen hytkytti siihen määrään,
että hänen täytyi juosta pihalle voidakseen olla ääneen tyrskähtämättä.

Ja keittiössäkin, vaikka paheksuttiin sellaista ampumista, oltiin
tapauksesta hyvillään, sillä olihan nyt puhelun aihetta. Kaikki
rupesivat kilvan sanomaan, että kun ampuvatkin noin ihan talon
nurkissa, semmoinen pitäisi olla kielletty, ja oltiin aivan yhtä mieltä
kaikessa.

Tämä sovinnollisuus olisi jatkunut vaikka kuinka kauan, sillä kaikki
halusivat vain, jo Helgenkin ilahuttamiseksi, puhaltaa sitä
mahdollisimman korkeaan vireeseen.

Ellei Titta olisi palannut eteiseen ja avannut tuvanovea.

Hän avasi vain sen verran, ettei äiti voinut häntä nähdä, ja kalpeana,
kauhu silmissä, käsillään huitoi sisaria tulemaan pian ulos.

Silloin Maija ja tytöt ryntäsivät suin päin keittiöstä.

Mutta Greeta ummisti silmänsä ja jäi istumaan vuodesohvalle, eikä
liikahtanut paikaltaan, vaikka hänen ajatuksensa jo ennen Maijaa ja
tyttöjä olivat ehtineet mankelihuoneeseen ja nähneet Helgen makaavan
verissään lattialla.

Kun tästä kaameasta näystä hänen mielessään kaikki oli vyörähtänyt
sijoiltaan, mennyt nurin niskoin, ympäri ja ylösalaisin, — kun hän
niinkuin savuun tukehtuva oli turhaan hakenut selvää ilmaa ja tunsi jo
menevänsä sekaisin, tapasi hän itsensä järjettömänä hokemasta: Herra!
Herra!

Ja hän tarttui näihin omiin sanoihinsa ja toisti ne tietoisesti, aivan
kuin olisi vieläkin ollut kirkossa ja lukenut isämeitää, ja sanomistaan
sanoi: tapahtukoon Sinun tahtosi, — yhä enenevällä innolla ja yhä
suurenevalla sielunvoimalla, kunnes koko hänen ruumiinsa värisi ja
hänen sielunsa huusi voitokkaana, kellonsoiton pauhatessa hänen
korvissaan:

— Herra, minä pitelen Sinun kädestäsi! Herra, minä olen valmis
näkemään mitä ikinä minulle näytät, sillä minä pitelen sinun kädestäsi!

Ja kiireesti mennessään mankelihuoneelle, ettei hänen henkensä ylin
saavutus pääsisi hajoamaan, hän höpisi itsekseen haltioissaan:

— Soittakaa kelloa, soittakaa kelloa, soittakaa kelloa!...

Helge oli todellakin ampunut itsensä mankelihuoneessa. Luoti oli mennyt
rinnasta ja tullut hartiain välistä, rikkoen niskanikamat. Arvatenkin
hän oli seisaaltaan jalallaan painanut liipasinta, kiväärin perän
ollessa maassa ja suun rintaa vasten.

Hän makasi selällään, mutta pää retkotti poski vasten lattiaa.

Kun Maija oli polviltaan kädellä herätellyt häntä, sanoen: Helge, mitä
sinä olet tehnyt! — oli Helge ikäänkuin tahtonut vielä nyykäyttää
päätänsä, mutta ei voinut. Sitten silmät menivät puoliumpeen ja henki
ei enää käynyt.

Titta oli mennyt nurkkaan ja repi siellä kiivaasti joitakin tikkuja
seinälaudasta.

Sisaret seisoivat yhdessä kuin säikähtyneet karitsat ja neuvottelivat
siitä, miten asia oli ilmoitettava äidille niin, ettei hän saanut
halvausta tai mennyt järjiltänsä.

Viimein Sigrid rohkaisi mielensä ja lähti sanomaan.

Mutta Greeta tuli jo puolitiessä homsuttaen vastaan.

— Äiti, äiti, mitä te kelloista puhutte?

Silloin Greeta pysähtyi, pyyhkäisi hymähtäen otsaansa, ja sanoi:

— Ah, mitä minä... Sigrid, ole huoletta, minä tiedän kaiken.

Ja jatkoi kiireistä menoaan.

Mankelihuoneeseen tultuansa hän kohta kumartui haavoja tarkastamaan.
Ja vaikka hän oli kasvoiltaan hyvin punainen, hän teki kaiken
rauhallisesti.

Maija rupesi kertomaan, että Helge oli nyykäyttänyt päätä, mutta Greeta
sanoi:

— Se on mahdotonta, näkeehän Maija, että niska on poikki.

Vielä vähän koeteltuansa hän huokasi tavallisen huokauksensa, joka
hänelle aina tuotti kevennystä, ja sanoi huokaistessaan:

— Kuollut tämä on.

Näistä sanoista Maija muisti, että hänen salaisuutensa oli jäänyt
Helgelle sanomatta. Hän kaatui polviltaan Helgen päälle ja itki
valtoimesti.

Silloin sisaretkin rupesivat yhtaikaa itkemään.

Titta ei sittenkään itkenyt, vaan löysi seinästä vielä suuremman sälön
repiäkseen, ja teki sitä silmät ankarissa rypyissä.

Greeta oli ainoa toimelias koko joukossa. Hän antoi kaikille muillekin
toimitettavia: kuka sai tuoda vettä, kuka päänaluksen, kuka painaa
vainajan silmät umpeen, kuka nostaa sen kädet yhteen. Mutta Titta sai
tehtäväkseen viedä sanan isännälle.

— Sano hänelle ensin vaikka niin, että on voinut sattua
vahingonlaukaus, ja soittakoon lääkärille.

Titta juoksi henki kurkussa.

Talosta palattuaan yhtä vinhaa vauhtia, Titta hengästyneenä kertoi
isännän sanoneen näin:

— Tässä tarvitaan paitsi lääkäriä myös ilmoitus vallesmannille, sillä
kuoleman syistä on kaiketi tutkinto pidettävä.

Ja vähän ajan kuluttua nähtiin isännän itsensä ajavan oriilla
kirkonkylään päin, niin että rattaat hyppivät ja kivet sinkoilivat
molemmin puolin tietä.

Näin Greetan rauhallinen älykkyys pani tärkeät asiat ajoissa käyntiin.
Hän itse ei monien seuraavien puuhien aikana edes olisi joutanutkaan
itkemään, paitsi milloin sattui yksinään jollekin polun paikalle, ja
Herra antoi hänelle luvan vähän tihrauttaa.

Titta itki sentään jo samana sunnuntai-iltana. Eikä olisi vielä
silloinkaan itkenyt, mutta hän löysi pihalta tupsun Helgen
niskahiuksia, jotka äiti oli eilen leikannut. Ja silloin hän kenenkään
näkemättä itkeä hihitti niin, että hänen lopulta täytyi heittäytyä
maahan ja väännellä itseänsä.

Itkettyään kasvonsa ihan turvoksiin, hänen mielensä tyyntyi suloisesti
ja hän muisti, että oli sunnuntai-ilta, ja että se oli kesän alusta
asti ensimmäinen, jona hän ei ollut Maunon kanssa kävelemässä.

”Mitähän se Mauno ajattelee, kun en minä tullutkaan kuusenjuurelle?” —
pahoitteli Titta.

Mutta Maunon rakkaus Tittaa kohtaan ei siitä asiasta missään suhteessa
vähentynyt.

KUINKA KOIVIKON KÄVI.

Kuinkako Koivikon kävi?

Miten sen olisi käynyt? Kaikki oli entisellään, aivan kuin Helge vain
siksi ei olisi kulkenut pihalla taikka näkynyt liiterissä, että oli
mennyt metsään pauloja kokemaan, eikä siksi että oli kokonaan muuttanut
majaa.

Koivikko oli vain tehnyt kesän jälkeen syksyn, muuttaen vihreän
kullankeltaiseksi. Sitten oli käynyt raju myrsky, joka oli ollut viedä
katot, taitellut oksia ja karistanut puut melkein lehdettömiksi.

Mutta rakeiltuansa ja myrskyiltyänsä sää tyyntyi lämpimiksi
syyspäiviksi, taivas yleni ja laittoi nyt niin ihanan sunnuntain, että
Titta ... että Greeta saattoi mennä jälleen istumaan kaivopolulle ja
hellittää pyhäkenkäin nauhat varpaitansa kiristämästä.

Kaikki oli entisellään.

Hiljaisuus vain entistä syvempi. Asunnon ikkunat olivat auki, sillä
Maija rakasti huoneiden tuulettamista. Hän oli keittiössä jo
suorittanut sunnuntaitehtävänsä ja pani vielä vain kuivettuneen
katajaluudan hellanuuniin rätisemään.

Hieno, sininen savu kohosi riukuna piipusta ja hiljaa hajosi
koivunlatvojen läpi metsään.

Kuinka voi sentään sanoa kaiken olleen entisellään, vaikka venettä ei
näkynyt liiterissä! Sitä Maija katseli ikkunapieleen nojautuneena,
kädet ristissä rinnalla, ihmetellen miten liiterin tyhjentäminen
saattoi sitä tyhjyyttä levitellä yli koko talon.

Veneen oli isäntä jo kesällä kohta Helgen hautajaisten jälkeen
tervauttanut, ja itse veisteltyään airot, ajanut parireillä rantaan. Ei
hänen avuliaisuudellaan ollut mittaa eikä määrää.

Maijan mielessä, siinä tyhjää liiteriä katsellessa, alkoi soida
surullinen sävel, joka lauloi: ”Juliaana, oi Juliaana”...

Ja lähellä sitä paikkaa, missä hän kuutamoyönä oli ensi kerran
katsellut Koivikkoa, hänen surussa harhailevat silmänsä äkkäsivät
Greetan istuvan.

Maija ajatteli:

”Siinä se taas istuu ja suree, ja suree itsensä kuoliaaksi, mutta
mitenkäs minun maaliskuun alussa käy, jos ei Greetaakaan silloin ole!
Minäpä otan hänet mukaani soutelemaan ja hajoitan hänen ajatuksensa.”

Ja Maija rupesi säpittämään ikkunoita kiinni. Mutta Greeta ei ollut
niinkään surullinen kuin Maija luuli. Greeta vain ajatteli välillä
elämän ongelmia ja välillä torkahteli.

Sillä vaikka Greeta tiesi, että Herran tiet ovat tutkimattomat, ja
siis, ettei niitä ole hyvä ihmisen arvailla, niin sittenkin ajatus
joskus pyrki salaa kyselemään: miksi? Miksi Herra oli antanut
ruotsalaiselle Helgelle suomalaisen Maijan ja antanut Helgen koetella
voimiansa jotka eivät riittäneet? — Mutta ajatuksen näin pujahtaessa
omille aloille pois Herran kasvojen edestä olivat elämän ongelmat niin
vaikeat ratkaista, että Greetaa alkoi nukuttaa. Ja tämä nukuttaminen
oli ihmeellisen suloista. Juuri silmän kierähtäessä ympäri suorastaan
ilon leiskahdus tempasi mielen, herätti ja näytti maailman rakkaat
esineet onnesta värisevinä. — Taas Greeta rypisti silmänsä ja koetti
syventyä ongelmiin. Täytyihän Herran’ tietää Helgen voimat
riittämättömiksi, mutta niinkuin kuningas lähettää sotilaansa
kuolemaan, niin oli Helge lähetetty, kenenkään voimatta sanoa minkä
asian edestä. Minkä asian edestä? Ja taas kierähti kaikki ympäriinsä,
taas värisi kaikki onnesta ja Greeta heräsi Herraan, jonka tiet olivat
tutkimattomat.

Missä ihmeessä ja milloin Greeta oli oikeastaan tämän saman asian jo
ennen elänyt, että kaikki näin värisi Herrassa, vaikka jokin oli
ainiaaksi poissa? Ja vielä, että saattoi ikäänkuin helpommin hengittää,
tai niinkuin raskas kivi, joka oli kauan painanut siksi että jokin oli
menossa ainiaaksi pois, nyt lakkasi painamasta, kun se jokin oli
mennyt? Kyllä kai hän oli jo vanha ja sekapäinen, kun ei voinut
muistaa. Välistä hän todella luuli, että tämä Koivikko ei ollut
Koivikko, vaan heidän entinen asuntonsa tuolla toisella mäellä ja että
äskeiset hautajaiset olivat olleet Andersin hautajaiset. Ja hänen
täytyi ihmetellä, kuinka muka Lyydia saattoi olla Andersin
hautajaisissa, eikä Töötarin emäntä, ja miksi Andersin kirstu ei ollut
musta, vaan valkoinen, Helgen Jannelle tekemä.

Olikohan tämä torkahteleminen lähestyvän kuoleman merkki?

Toinen Greeta torkkui ja sekoitteli, toinen valvoi Herrassa ja oli
selvä kuin päivä.

Mutta toinenkin tahtoi valvoa ja oikein säpsähti kuoleman merkkiä.

Eikö muka ole elettävä?

Entä Titta, joka oli taas kadonnut! Eikö ollut elettävä ja saatava
hänenkin asiansa järjestykseen? Kuka tietää, kuinka hänenkin voimiansa
vielä koetellaan.

Entä Maija, joka ei tosin ollut mitään puhunut, mutta melkein varmaan
kantoi Helgen lasta! Ja Greetako olisi kuollut, ennenkuin Helgen lapsi
oli avannut silmänsä tätä maailmaa näkemään? Helgen lapsi — ja Greetaa
ei ole. Johan nyt. Helgen lapsi!

Greetan täytyi katsoa ympärilleen, niinkuin se jo kohta näkyisi
Koivikon poluilla tepastelevan. Silloin hän huomasi Maijan sulkevan
ulko-ovea, jonnekin lähteäkseen, ja huusi hänelle:

— Minne sinä menet, Maija?

Maija vastasi:

— Meinaan mennä vähän soutelemaan.

Mutta Greeta ajatteli: nyt se menee taas sinne itseksensä suremaan, ja
rupesi nopeasti pauloittamaan kenkiänsä, sanoen:

— Odota vähän, minä tulen mukaan.

Greetan olisi kyllä tehnyt mieli ajatella vielä paljon asioita, mutta
Maijan ei ollut hyvä siinä tilassa liiaksi surra. Ja muutenkin halutti
olla Maijan kanssa. Nyt ei ollut ketään, jolle olisi vain valehdellut
rakastavansa häntä, tai rakastanut vain siksi, että Helge rakasti.

He menivät rantaan.

Sinne tultua Maijan täytyi nauraa ihmetellen, kun Greeta sanoi: ”älä
sinä” — ja rupesi kokasta yksin työntämään niin suurta venettä
vesille. Eihän se hievahtanutkaan.

Greeta teki tilaa Maijalle ja sanoen: ”odota”, tarttui itse hankaan.
Mutta vene jo veti häntä, sillä Maija oli kokasta rynnistänyt. Ja
iloisina peililaineet läksivät lipuamaan tyynelle selälle.

Maija kävi soutamaan etutuhdolle ja pieni Greeta istui perään.
Välttämättä hän tahtoi pidellä melaa vedessä, ikäänkuin Maija ei olisi
osannut soutaa ilmankin peränpitämistä, ja pitkä melan varsi törrötti
hänellä ilmassa.

Selemmällä, kun Maija airojen loiskeen vuoksi ei hyvin voinut kuulla
mitä Greeta kaukaa perästä hänelle höpisi, Maija muutti takatuhdolle.

Greeta oli puhunut Maijalle huoliansa Titan katoamisten johdosta.

— Mitäs pahaa siinä on — sanoi Maija, — taitaa vain olla siinä iässä
että kieputtelee.

— Mitä se on ”kieputtelee”? — kysyi Greeta.

— No noin vain häntäänsä heiluttelee. Hyvä poika se on.

— Kuka poika?

— No se Linkmanskan poika, kyllähän te Linkmanskan tunnette.

Hyvin Greeta tunsi sen lesken, jopa piti hänestä. Yksi niitä, joka oli
teettänyt korvoja eikä ollut vieroittunut. Mutta ei Greeta sitä surrut,
että poika oli Flinkmanskan Mauno, päinvastoin iloitsi uutisesta, vaan
sanoi sitä pahoittelevansa, että Titta osasi niin hyvin salata asioita.

Maija souti vähän aikaa, ennenkuin vastasi, ja sanoi sitten järvelle
päin katsellen:

— No eipä se liika rehellisyyskään hyvä ole, hautaan se näkyy vievän.

Greeta ihmetteli itsekseen Maijan selvänäköisyyttä, jota ei olisi
häneltä tässä asiassa odottanut. Jotakin sinnepäin oli Greeta itsekin
Helgen kuolemasta ajatellut, — että hänessä oli pelkkää hyvää yhtä
paljon liikaa kuin pientä pahaa puuttui. — Greetan silmistä alkoi
piirtäytyä säteileviä viiruja ohimoille, kulmat nousivat nousemistaan,
kunnes hän sanoi leikillisesti, että mahtoi hän, Greeta, olla kovin
epärehellinen, kun oli elänyt näin vanhaksi eikä vielä meinannutkaan
kuolla.

Maijan täytyi nauraa.

Keventyen hengähti Greeta leikillisyytensä pois ja huokaistessaan sanoi
järven avaruutta katsellen:

— Oi, oi — ja — jaa jaa...

Maija antoi airojen lipua itsekseen vedessä. Ja kun heitä oli kaksi
istumassa ystävyksin peräpuolella, oli suurenkin veneen kokka
vedenpinnasta vähän koholla.

Taivas oli korkea ja hattaroineen kuvastui veteen.

Airo vingahteli hiljaa.

Tiirat kiljuivat kaukana selällä.

                                                  ⸻

Paluumatkalla Greeta sanoi:

— Kuuleppas Maija, minä olen kauan katsellut sinua, ja etkö sinä ole
— niin?

Maija katseli järvelle.

— Taidanhan minä olla.

Vähän ajan kuluttua Greeta kysyi:

— No tiesikö Helge siitä?

— Eihän se, — sanoi Maija ja airoja hellittämättä kumartui kuivaamaan
vesiä silmistään käsivarteen.

Greeta nuhteli itseänsä, kun ei ymmärtänyt pitää Maijaa iloisella
päällä, ja sanoi:

— Älä sinä Maija liiaksi sure, Maijalle syntyy kaunis lapsi.

— No kun sen varmasti tietäisi, — sanoi Maija nauraen kyynelissään.

— Onhan Jannen ja Lyydiankin lapsi kaunis.

— No jos heidän, mutta miksi meidän? — kysyi Maija, voimatta käsittää
tällaista yhteyttä.

Greeta ajatteli miten hän hienolla tavalla voisi asian suomeksi
selittää ja ajatellessaan unohti, että häneltä oli kysytty. Sillä tämä
asia vei Greetan taas hänen omiin maailmoihinsa. Greeta oli visusti
pannut merkille, että kaikki hänen tuntemansa pariskunnat, joista
toinen oli suomalainen ja toinen ruotsalainen, saivat ihmeellisen
terveitä ja kauniita lapsia. Avioelämä voi kylläkin olla riitaisa, sen
hän kätilönä saattoi pian huomata, mutta lapset tulivat terveempiä,
rakenteeltaan sirompia ja kasvoivat kauniimmiksi kuin muiden ihmisten
lapset. Ja missä Greeta elämänsä varrella pani kerran jotakin merkille,
siinä hän — ehkä kyllä luvattomasti ja ikäänkuin Herralta salaa —
tutki Herran tutkimattomia teitä. Nyt oli Jannen ja Lyydian lapsi
erinomaisena lisänä tutkimuksiin. Mutta mitä oli oleva Helgen ja
Maijan? Ja jo nyt täytti Greetan suloinen aavistus suuren arvoituksen
selvenemisestä.

Hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut rantaan tuloa eikä veneen
vetämistä teloille, ja vasta rantamäkeä ylös mentäessä sanoi:

— Kaunis siitä tulee.

— Jaa, mistä? — kysyi Maija, mutta huomasi itse mistä ja rupesi
nauramaan.

— Täytyyhän minun se sitten uskoa.

                                                  ⸻

Tiellä tuli Titta hätääntyneenä heitä vastaan ja sanoi:

— Minä olen hakenut teitä kuin hullu. Tulkaa pian, pian. Rouva
Flinkman ja Mauno ovat tulleet vieraiksi.

Greeta ja Maija katsahtivat merkitsevästi hymähtäen toisiinsa. Maija
rypisti toimekkaasti silmänsä ja sanoi Titalle:

— No jos rouva, niin tästä täytyy joutua.

Ja he menivät Titta edellä nopeasti Koivikolle.

Mutta Greeta jäi jälkeen, vaikka hänkin pani parasta kiirettään.

Ja hätiköiden siinä kantojen ja kivien välitse kompuroidessa Greetan
suu kävi kuiskuttaen, sillä hän harjoitteli suomeksi tervetuliaisia
sanomaan.

                                                  ⸻

Maaliskuun alussa vuorokautta, ankarien pyryjen vallitessa, alkoivat Maijan
synnytystuskat, ja kestivät kolmatta. Maija luuli jo peräti
kuolevansa. Hän houraili välillä ja puhui kummallisia asioita, joita ei
Greeta ymmärtänyt. Mutta Greetakin oli huolissaan, kun tätä näin kauan
kesti eivätkä mitkään toimenpiteet auttaneet. Greeta ajatteli: vaikka
Maija olisi millaisia syntejä tehnyt, vaikka hän olisi ihmisen ottanut
hengiltä, vaikka — sillä eihän Maija sitä ollut tehnyt, mutta vaikka
olisi ottanut ihmisen hengiltä, niin näin hirmuiset kärsimykset sen
sovittaisivat ja hän kävisi puhtaana kuin enkeli Herran kasvojen eteen.

Kolmantena vuorokautena, kun Maijan silmät jo olivat aivan sameat ja
pää nytkähteli kuin hikassa, hän tuskain vähän hellittäessä alkoi puhua
Greetalle vaahtoisan syljen seasta.

— Ottakaa se avain, joka on piirongin pikkulaatikossa paperirasiassa
vaatteeseen käärittynä.

Greeta meni avainta hakemaan, mutta ei löytänyt ja tuli tarkempia
selityksiä saamaan.

— Herran tähden! — huusi Maija. — Pian avain!

Greeta juoksi ja hänen kätensä vapisivat hakiessa niin, että laatikossa
kaikki meni sekaisin, ja silloin käteen tuli pieni vaatekäärö, jossa
tuntui kovaa. Se oli avain.

— Tämäkö se on? — kysyi Greeta.

Maija sanoi:

— Menkää kamariin ja avatkaa Helgen laatikkokaappi ja alimpana isojen
paperien alla on pienempi taitettu paperi ja tuokaa se tänne.

Greeta toimitti asian.

Maija otti paperin käsiinsä, repi sen ja rutisti palaset pieneen,
tiukkaan myttyyn.

Sitten hän alkoi taas silmät ummessa heitellä päätään, ja jaksoi vain
sanoa papereista:

— Veisitte vaikka hellanuuniin.

Sillä tuskat alkoivat uudelleen.

Greeta meni keittiöön, ja vaikka oli yö, paloi hänellä tuli hellassa
vesien tähden. Hän otti kahvipannun reiältä ja pudotti paperimytyn
tuleen. Tätä tehdessään hän ajatteli, että Maija on mennyt päästään
sekaisin, mutta kuolevan tahtoa on noudattaminen. Ja tämän polttamisen
oikea juoni jäi Greetalle ainaiseksi salaisuudeksi. Titalle ei kyllä
olisi ollut vaikea arvata mitä paperia nyt taas hellassa poltettiin,
mutta hän ei ollut jaksanut valvoa kolmatta yötä ja Maijan
valitushuutoihin tottuneena hän nukkui kuin kivi.

Silloin Maija alkoi taas huutaa, eikä Greeta ollut vielä milloinkaan
kuullut ihmisen kiljuvan niin kovalla äänellä ja niin sydäntä
särkevästi. ”Sinä kuulet, Herra, ja sinä näet, etten minä hätiköitse
irti sinun käsistäsi, vaan kävelen rauhallisesti Maijan luo.”

Greeta meni vaatteita mukanaan tupahuoneeseen ja aikoi panna Maijalle
kohoketta jalkain alle, mutta silloin näkyi jo pikku Helgen pää, ja
Greetalle tuli muuta kiirettä.

Sitten vielä viimeinen ponnistus, ja pieni parkuva mies suljahti
elämään tämän maankamaran päällä.

Tämä mies oli unohtua Greetalta keinutuoliin vaatteiden sekaan, kun oli
paljon Maijan kanssa puuhattavaa. Mutta kun hän saatuaan Maijan hyvään
korjuuseen rupesi pesemään lasta, näki hän kohta, että lapsi oli
vastasyntyneeksi jäseniltään niin ylen sopusuhtainen, että vain tuon
lapsenkin tähden hän olisi naittanut Helgen vaikka uudestaan Maijalle,
jos kysymys olisi ollut siitä kelle Helge on naitettava.

— Kaunis tämä on, — sanoi Greeta tuoden kapaloimansa pienokaisen
Maijan viereen.

Maija tunsi jonkin pehmeän ja lämpimän kipeästi kutittavan rintaansa.
Hän koetti katsoa alas, ja näki vähäisen.

— Taitaa, — sanoi hän, raukean onnellisena hymyillen. — Mutta menkää
te maata, kyllä minä olen tässä tämän kanssa.

Järjestäessään vasua pienokaiselle Greeta ajatteli: ”Sanovat, että
lapsi voi muuttaa muotoansa oltuaan pienenä vaikka kuinkakin lupaava,
mutta katsotaanpas!” — Eikä hän ollenkaan aikonut kuolla ennenkuin oli
sen asian nähnyt. Eikä vielä sittenkään, sillä Titan ja Maunon lapsi
oli myöskin vielä nähtävä.

                                                  ⸻

Pyryn vaiettua ja auringon noustua Titta heräsi keittiössä ja aikoi
juuri kääntyä toiselle kyljelle, kun huomasi olon kovin hiljaiseksi ja
sitä ihmetellessään heräsi aivan valveille. ”Jokohan ne molemmat ovat
siellä kuolleet”, — hän ajatteli. Kapusi vuoteesta, hiipi ovelle ja
raotti sitä hiljaa — hiljaa. Sitten pisti päänsä huoneeseen. Äiti
torkkui keinutuolissa istuvillaan pää kallellaan, punaisen auringon
säteissä. Maija nukkui vuoteessa kalpeana, valkoinen lakana sileässä
taitteessa rinnan päällä, mutta hengitti rauhallisesti.

Titta aikoi mennä herättämään äitiä, käskeäkseen vuoteeseen viereensä,
kun kynnyksen yli tultuaan näki vasun, jossa valkoisen vaatteen kulma
liikkui. Hän kohotti vähän sitä vaatteen kulmaa, ja siellä haparoitsi
nytkyttäen pieni punainen käsi, viisi sormea harrallaan. Enempää ei
Titta uskaltanut katsella.

”Ohhoh, kylläpä se helposti kävi!” — hän ajatteli. Ja häntä kutkutti
sisästäpäin joka puolelta niin rajusti, että oli melkein nauruun
purskahtaa.

Jonka vuoksi hän ajoissa vetäysi takasin keittiöön, sulki oven
jälkeensä ja, vaikka olisi jo ollut mentävä lehmää syöttämään,
käpristyi vuoteeseen, uusista tapauksista ja ajatuksista vielä vähän
aikaa nauttiakseen.

                                                  ⸻

Tämmöisen pienen tulokkaan vuoksi eivät Koivikon asiat voineet
entisestään miksikään muuttua. Koivikko oli nyt vain entisellään
paperiensakin puolesta: se oli kirjoitettu Helge-vainajan nimiin, mutta
asiallisesti muodosti Anders vainajan kuolinpesän, kuuluen
yhteisomaisuutena hänen perillisilleen.

Isäntähän olisi tässä mutkikkaassa asiassa ollut neuvonantajana, ja hän
puolestaan katsoi välttämättömäksi, että Helgen jälkeen toimitettaisiin
laillinen perunkirjoitus, eikä puolestaan olisi kieltäytynyt sen
toimittamisesta. Mutta tämäpä perunkirjoitus juuri olikin mutkikasta.
Sillä ensin olisi pitänyt toimittaa laillinen pesänselvitys ja
perinnönjako Anders-vainajan jälkeen, mutta kun silloisen kuolinpesän
arvioiminen tältä uudelta ajankulmalta katsoen oli mahdottoman
vaikeata, ja kun peräti muuttunut rahanarvo ... sanalla sanoen:
isännältä meni tukuttain takkuisia karvoja, erittäinkin niskan
puolelta, pelkän päänraapimisen takia. Ja summa kaikesta oli, että
perunkirjoitus jäi Helgenkin jälkeen pitämättä, ja jäi jäämistään.

Tästä oli seurauksena, ettei Koivikkoa olisi voitu myydä, vaikka olisi
tahdottukin, sillä luvat olisi pitänyt hankkia aina Amerikasta ja
Ruotsista asti. Mutta ei sitä kukaan tahtonut myydä, vaikka ostajia oli
kyllä seuraavinakin kesinä kovasti tahtomassa. Sanottiin vain: tässä on
omistusasiat niin sotkuiset, että niiden selvittämiseen menisi vuosia,
ja niin päästiin ostajista helposti.

Entä kuka verot maksoi?

Isäntä maksoi verot. Ja se ihmeellinen asia selviää seuraavasta.

                                                  ⸻

Koivikko alkoi asukkaittensa puolesta muuttua entisestään aivan
toisenlaatuisista syistä kuin perinnönjakojen tai kauppojen tapaisista.

Titta meni naimisiin Maunon kanssa. Hän tosin ajeli alussa yhtämittaa
junalla Helsingin ja Koivikon väliä, niin ettei voitu sanoa missä hän
oikein asui, ja harvensi käyntejään vasta kun tuli muita puuhia.
Silloin hän asui pysyvästi kaupungissa, ja Maija Greeta ja kahden
Koivikolla.

Toinen muutos Koivikon asukkaiden oloissa tapahtui näin:

Paitsi ikävää Titan katoamisen johdosta, vaikka poika jo tepasteli ja
leikki paljon hoidotta yksinään, painosti ainakin Maijan mieltä
toimeentulon vaikeudet, elintarpeiden yhä kallistuessa sodan jälkeen.
Greetalta ei Maija saanut mitään neuvoja. Sillä Herra ei ollut
Greetalle vielä ilmoittanut, mihin toimiin tässä oikeastaan olisi
ryhdyttävä.

Eräänä päivänä Maija sanoi Greetalle:

— Minä menen tehtaan töihin, niinkuin muutkin lesket ovat tehneet. Ja
kyllä te tämän kakaran hoidatte paremmin kuin minä, teidän syliinne se
paremmin pyrkiikin.

Mutta Greeta tiesi jo suomalaisista yleensä ja Maijasta erittäin, että
ne mielellään puhuvat karkeasti silloin kun ovat hellimmillään, ja hän
ajatteli: en minä Maijaa tehtaan palvelukseen anna.

Greeta meni ja rukoili Herraansa osoittamaan joitakin muita
palveluksia, — rukoili oikein niinkuin rukoillaan, kädet ristissä ja
silmät ummessa istuen pimeässä huoneessa.

Ei tahtonut tulla selvää. Herra ei puhunut. Ja rukousta häiritsi vielä
sekin Greetalle tavallinen seikka, että hänen omassa mielessään
toistuivat ikäänkuin syrjäiset sanat, jankuttaen lakkaamatta yhtä ja
samaa, ja tällä kertaa hänen omaa ajatustansa:

”On niitä muitakin palveltavia. On niitä muitakin palveltavia.”

Ja kun hän tarkemmin ajatteli, niin olihan isäntäkin noita muita
palveltavia. Tätä ajatusta kaunisti vielä sekin Greetan merkillepano,
että isäntä oli ilmeisesti rakastunut Maijaan, kävi usein kahvilla
Koivikolla, ja vaikka sitä ihanaa kiharapäistä lastakin hypitti
polvellaan, niin silmät vain kiiluivat Maijaan.

Maija ei ensin muka ottanut sellaisia puheita kuuleviin korviinsakaan.

— Minäkö menisin tuommoisen takkutukan kanssa! (Ja sanoi vielä
pahemmastikin).

Mutta Greeta ei hellittänyt. Ja puolustukseksi Greetalle siihen, että
hän näin sittenkin sekaantui ajallisten asiain menoon, vaikka ei ollut
ollenkaan varma oliko Herra vai hän itse sanonut: on niitä muitakin
palveltavia, voi mainita vain sen, että hän oli pannut merkille yhtä ja
toista myöskin Maijan tunteista isäntää kohtaan ja pani Maijan karkean
arvostelun taaskin vain suomalaisuuden laskuun. Maija saattoi olla
vastahakoinen myöskin vain hienon hienosta arkatuntoisuudesta Helgen
äitiä kohtaan.

Siis Greeta puhui Maijalle totisesti, ja kun Maija sittenkin sanoi
aristelevansa vain sitä epäjärjestystä ja siivottomuutta mikä vallitsi
isännän talossa, niin Greeta sanoi, ettei Herra koskaan pane yhteen
kahta viisasta, eikä myöskään kahta tyhmää, ei kahta totista eikä kahta
nauravaa, vaan antaa viisaan tyhmälle ja nauravan totiselle. Samoin voi
Herra järjestystä rakastavaisen antaa sille, jonka talo järjestystä
kaipaa.

Tätä puhetta pitäessään Greeta ei tuntenut mitään vastaväitteitä
Herransa puolelta.

Ja siihen loppuivat Maijankin vastaväitteet.

Hän otti ja suostui isännän uudistettuun kosintaan.

Maijasta tuli talonemäntä.

Ja kyllä vaan siihen taloon järjestys tuli. Pelkkää kuuraustakin ja
seinien siivousta kesti pari viikkoa. Sitten pois pihalta kaikki vanhat
rekien pohjat ja särkyneet ajokalut. Roskat oikein haravoitiin. Ja
isäntä itse aina kuin vasta saunasta tullut, tukkakin sileänä ja
jakaukselle kammattuna. Oikein häntä ruvettiin valitsemaan
kunnallislautakuntaan, jossa hänen lainopilliset taipumuksensa saivat
hyvää virikettä.

Ja Maija sai vihdoinkin luokseen sairaan äitinsä, jota Greeta kohta
alkoi hoitaa parhaan yrtti- ja kääretaitonsa mukaan.

Paitsi Maijan tahdosta oli Greetan muuttaminen taloon myöskin pikku
Helgen tahdosta, jota tämä ilmaisi kimakoilla kiljahduksilla ja
vastustamattomilla kätösten ojennuksilla.

Usein Greeta, tuuditellessaan tätä armasta lasta, ihmetteli, miten
ihanasti kaksi niin peräti erilaista ihmistä kuin ruotsalainen Helge ja
suomalainen Maija olivat siinä yhtyneet. Ei niin leveäkasvoinen kuin
Maija eikä niin kapeakasvoinen kuin Helge. Maijan taivaansiniset
silmät, Helgen kauniit silmäkulmat, Helgen kätöset, Maijan jalkaset. Jo
sen lapsen kauneutta muutkin vanhat ihmiset kävivät ihmettelemässä,
Lyydia suorastaan kadehti.

Ja Greeta ajatteli ilon ja surun vaiheella: tapelkoot ihmiset
keskenään, laittakootpa vaikka sotiakin, Herra panee heidän rintaansa
semmoisen tulen, että menevät väkisin yhteen, rikas köyhän kanssa ja
ruotsalainen suomalaisen kanssa. Ja mitä Herra voisikaan muuta kuin
rakentaa, kun ihmiset rikkovat, ja sytyttää, kun ihmiset sammuttavat.
Se menee kyllä hiljakseen ja vähitellen, mutta menee aina. Sillä Herran
tulta vastaan ei voi kukaan taistella, muuten kuin ehkä hengen
itseltään ottamalla, niinkuin Helge rakas, kaivattu poikani.

Sitä Greeta vielä ajatteli, että miksi ihminen voi kaiken omaisuutensa
toiselle antaa, mutta omaa Herraansa ei kukaan voi toisen omaksi tehdä.

                                                  ⸻

Vaikka siis Koivikko oli asukkaitensa puolesta niin muuttunut, että sen
ovet olivat aika ajoin suljettuina, ei sen jakamisesta tai myymisestä
ollut sittenkään puhetta. Isäntä selitti vain Maijallensa, että tosin
Koivikko oli nimellisesti Helgen, mutta asiallisesti se oli Andersin
perillisten yhteinen, eikä sitä osannut myydä.

— Vaikka kyllä minä puolestani taisin sen paikan kovin halvasta heille
antaa, — lisäsi hän kuitenkin.

Maija oli jo ennen hyväksynyt asian näin päin olemaan, sillä hän
ymmärsi tuon asiallisen puolen, vaikkei kyllä laillista.

Ja niin jäi Koivikko entiselleen. Se vain ikäänkuin odotteli jotakin.

Todella olikin kysymys siitä, että Titta muuttaisi kaupungista
Koivikolle ja Mauno kävisi lauantaisin, viipyen sunnuntain yli,
niinkuin ennen äitinsä luona. Sillä Titta tahtoi, että eräänä vissinä,
nopeasti lähestyvänä aikana hän olisi samassa huoneessa ja samassa
vuoteessakin, kuin Maija silloin pikku Helgen synnyttyä, kauniisti
taitetun lakanan alla, ja äiti istuisi keinutuolissa ja vasu olisi
asetettuna tuolille vuoteen jalkapuolelle.

Ja vaikka Titan muutto oli vielä ratkaisematon, kyllä asiat
tavallisesti kävivät niinkuin Titta ne mielessään suunnitteli.

                                                  ⸻

Koivikko siis odotteli entisellään.

Ja uuden kevään tultua sen ovet jo olivatkin auki.

Koivunoksat heilahtelivat tuulessa, kanoja oli taas tuotu pihalle
kaakattamaan, ja yhteen kekoon vielä mehiläisetkin kiireesti kantoivat
takasäärillään raskasta kukkakeltaa.

Greetan georgiinipensaat olivat vain pahasti harvenneet, sillä niiden
hyötyisimmät juuret oli viety haudalle.

Siellä vanhain petäjäin kalmistossa elivät edelleen sekä hänen
georgiiniensa että sydämensä parhaat juuret.