MAIJAN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ KOIVIKOLLA.

Näiden kevättalvisten levottomuuksien vuoksi tapahtui, että Greeta
tutustui Maijaan ensi kerran vasta silloin kun Helge kesäkuussa toi
hänet Koivikolle häitä viettämään.

Samoista syistä ei yksikään Maijan sukulaisista voinut saapua häihin
tai edes onnenkorttia lähettää.

Eikä Helgen sisarista ollut kotona muita kuin Titta, mutta kahdelta
vanhemmalta oli tullut kirjeet ja onnentoivotukset, toisessa
kullankirjatuissa säteissä nousevan auringon kuva ja toisessa pilvissä
istuva, kullattu enkeli.

Kun siis Greeta, seisten paljain päin kuistin luona, ensi kerran näki
Maijan tulevan Koivikon pihalle, huomasi hän kohta, että tuohan oli
juuri sama tyttö, joka oli kuutamolla pujottanut päänsä koivunoksain
välitse ja tarkastellut pihaa. Se havainto lämmitti Greetan sydäntä,
sillä hän ymmärsi nyt, että Helge oli alusta asti vain tuota samaa
rakastanut, ja vaikka Greeta ei tiennyt, että hänen sydäntänsä olisi
mikään kivi painanut, niin nyt hän kuitenkin tunsi kuin jokin olisi
lakannut painamasta.

Ja hän tuli Maijaa vastaan alatörmälle asti, käski Titan ottaa Maijalta
nyytit ja Helgeltä kirstun, ja sanoi ruotsiksi edeltäpäin mietityn
tervehdyksen, jonka Helge selitti Maijalle suomeksi:

— Siunatkoon Herra sinun sisälle- ja uloskäymisesi tällä mäellä.

Ja kun Greeta huomasi Maijan katsovan häneen vähän vierastavasti eikä
voivan yhtä harkittua vastausta antaa, taputti hän Maijaa olalle ja
koetti suomeksi sanoa, että kyllä he Maijan kanssa toimeen tulevat,
vaikka suomi käy häneltä huonosti, mutta nyt Maijan pitääkin oppia
ruotsia puhumaan.

Maija koetti ruotsiksi jotain sanoa, mutta se ei luonnistunut. Ja hän
vain taputti takasin, sanoen suomeksi terveisensä.

Mutta Helge huomasi äidin ohimossa pienet säteet, joiden hän tiesi
siihen tulevan, kun äiti koetti olla lempeä, ja tämän havainnon
johdosta hänet tempasi niin vallaton ilon puuskahdus, että hän otti
molempia kaulasta ja veti väkisin lähemmäksi toisiaan. Greeta nauroi
tälle tempulle ja olisi kyllä puolestaan ottanut Maijaa kaulasta, mutta
Maija sanoi Helgelle:

— Kas kun sinä nyt olet iloinen!

Tällä hän tarkoitti, ettei Helge ollut junassa yhtä iloinen, vaan oli
torkkunut Maijan puhuessa hänelle omasta äidistään ja sanonut, että
hyvän tyttären pitäisi ottaa sairas äiti luoksensa.

Helge hellitti kätensä ja sanoi:

— Kuinka en minä olisi iloinen, kun sain ensin Maijankin tänne, ja
saan minä täällä tilaa Maijan äidillekin, kun aika joutuu.

Maija ei ollut huomaavinaan mitä Helge sanoi, mutta oli iloinen, ja
ottaen Greetaa käsikynkästä sanoi leikillään:

— Ainahan me tämän mummon kanssa toimeen tullaan, vaikkei kieltäkään
osata.

He menivät näin yhdessä törmältä kuistille päin, Maija naureskellen
edellä, mutta Greeta vähän mietteissään perässä, käsi pitkänä Maijan
kynkässä, ylämäkeen kompuroiden.

Helge oli koko sen aivan hurjan ilomielinen ja aina vain tahtoi
äitiä lähemmäksi Maijaa tai Maijaa lähemmäksi äitiä.

Titta oli asettanut Maijan nyytit ja kirstun kamariin Helgen vuoteelle,
ja kun Maija niitä kaipasi, vei Greeta hänet kamariin sanoen
laittavansa Maijalle vuoteen tänne, mutta Helge maatkoon niinkauan
keittiössä (kuulutusten ajan).

Kun huoneessa oli Maijan mielestä vähän ummehtunut ilma ja kärpäsiä
surisi paljon ikkunassa, jota ei oltu talven jäljiltä vielä avattu,
sanoi Maija sittemmin Helgelle tahtovansa mieluummin nukkua aitan
luhdissa.

Helge meni noutamaan kamarista Maijalle pantuja vuoteenaluksia,
viedäkseen ne luhtiin.

Silloin äiti sanoi tahtoneensa Maijalle tarjota kunniapaikan, mutta jos
Maija mieluummin tahtoi nukkua tuvan huoneessa, niin pianhan äiti ja
Titta siirtävät aluksensa kyökkiin, ja Helge nukkukoon kamarissa.

Kun Helge tuli tätä asiaa Maijalle toimittamaan, oli Maija jo vienyt
nyytit aitan alaovelle ja pyysi avainta.

Helge toi avaimen ja sanoi äidin asian.

Maija vastasi siihen, ettei hän voinut antaa Helgen äidin nukkua
kyökissä, vaan jos ei saa aitassa nukkua, niin hän nukkuu kyökissä.

Taas meni Helge tätä Maijan asiaa äidille toimittamaan. Äiti oli
kamarissa ja katseli tyhjentynyttä vuodetta. Hän vastasi Helgelle, että
Maija nukkuu tietenkin missä tahtoo.

Helge oli huomaavinaan, että äidin suu oli tällöin vähän niinkuin
viivana. Mutta saattoi se olla viivana toisestakin syystä, sillä äiti
lisäsi kohta sanojensa perään:

— Kas kun minun varpaitani kivistää.

Helgen tultua uudelleen aitalle Maija oli jo avannut oven alakertaan,
joka oli täynnänsä vaatteita, hyvästi järjestettyinä nauloihin
riippumaan.

— Kenenkäs nämä ovat, kysyi Maija.

Helge sanoi niiden olevan hänen sisariensa vaatteita.

— Milloinkas ne täältä viedään, kysyi Maija taas.

Helge sanoi, ettei niitä ollenkaan viedä, sillä saattoi olla, että
hänen sisarensa muuttavat vielä tänne Koivikkoon asumaan.

Maijan meni suu nyppyyn, mutta hän ei sanonut mitään. Äidin meni
viivaksi, mutta Maijan meni nyppyyn.

Maija aikoi viedä nyyttinsä ylös luhtiin, jätti ne kuitenkin käsistään,
mietti vähäsen ja alkoi järjestää aitassa olevia vaatteita kaksittain
ja kolmittain nauloihin. Helge ei olisi puolestaan milloinkaan
muuttanut semmoista, mitä äiti oli itse järjestänyt, mutta hän
ajatteli, että nämä ovat vaimoväen asioita, sopikoot keskenään, ja
rupesi auttamaan Maijaa.

He saivat aittaan niin paljon tilaa, että hyvinkin toinen puoli jäi
tyhjäksi, ja siihen nyt ripustettiin Maijan vaatteet ja ompeleet matkan
jäljiltä oikenemaan. Kirstu kannettiin ylös luhtiin ja Maija järjesti
vuoteensa lattialle. Hän oli niin nopea liikkeissään, että ihan äkkiä
luhti muuttui sieväksi huoneeksi, vieläpä ilmestyi uudin pieneen
ikkunaan, kirstunkannelle vähäinen peili, Maijan vanhempien valokuvat
ja vielä pieniä posliinikoristuksia.

Helge otti käteensä valokuvat, katseli niitä kauan ja ensi kerran
kuunteli mitä Maija vanhemmistaan kertoi, vieläpä pani tarkasti
mieleensä, milloin Maijan isä oli kuollut ja mihin tautiin.

He istuivat lattialla vastakkain, jalat allaan, ja Maija tuli iloiseksi
siitä, että Helge kyseli ja kuunteli. Äkkiä hän ilonpuuskassa suihkasi
Helgelle suuta. Ja vetäysi samassa taaksepäin käsiensä varaan.

Helgen ajatukset irtausivat Maijan vanhemmista ja heidän kuvitellusta
asunnostaan jossakin Tampereen puolella ja siirtyivät siihen, mikä
juuri nyt oli tapahtunut. Hän punastui ja katseli Maijaan huulet
jännittyneinä noloon hymyyn.

Maija katsoi vastaan suu naurussa, ja räpytteli silmiään.

— Et sinä taida tietääkään mitä se oli? — sanoi Maija veitikka.

— Ketäs minä olisin suudellut? — sanoi Helge, sillä hän todella ei
ollut vielä eläissään ketään suudellut ja oli itsekseen aina
ihmetellyt, mitä se suun mauske oikein tarkoitti, kun äiditkin
suutelivat sylilapsiaan ja pojat tyttöjä.

— Et taida osatakaan? — nauroi Maija. — Ja sinun olisi kuitenkin
pitänyt ensin tehdä se, mutta mitäs kun ei osaa!

Helge sanoi:

— Mitenkäs se tehdään?

— Noin vain imaset. Imaseppas huulillasi tähän käteen.

Helge imasi huulillaan Maijan ojennettua kättä ja jo kolmannella
koetuksella sai tarkoitetun äänen syntymään.

— Jo menee, — sanoi Maija ja veti kätensä pois.

Mutta Helge harjoitteli sitä ihmeellistä suun mausketta vielä toiseen
Maijan käteen ja veti käden sitten lempeästi luokseen, niin että he
istuivat vähän aikaa otsakulmat vastakkain.

Juuri silloin kun Helge aikoi suudella Maijaa suulle, kuului joku
nousevan aitan portaita ja Titan ääni sanoi, että äiti oli laittanut
iltaruuan pöytään.

— Minulle ei iltaruoka maita, — sanoi Maija, — mutta mene sinä ja
tule pian takaisin, tulethan.

Helge sanoi, että äiti oudoksuu, ellei Maija jo ensimmäisen päivän
tule pöytään. Ja silloin Maija lähti vastahakoisesti.

Äiti oli pannut pöytään, paitsi leivät ja voin, myöskin raamatun, ja
avannut sen valmiiksi kirjanmerkin kohdalta, Salmeista. Helge istui
paikalleen raamatun ääreen, Maija istui hänen viereensä, Greeta ja
Titta toiselle puolen pöytää ja panivat kätensä ristiin. Maija ei
pannut käsiään ristiin, vaan punastui.

— Pane sinäkin kätesi ristiin, sanoi Helge hänelle hiljaa.

Mutta Maija nousi ja meni ovenpuolelle odottelemaan.

— Maija ei ymmärrä ruotsalaista raamattua, — sanoi Helge äidille.

Äiti oli aivan punainen kasvoistaan, hikihelmet otsalla ja suu todella
viivana. Hän sanoi kuitenkin hyvin säyseästi:

— Lue siis niille, jotka ymmärtävät.

Helge ei ollut vielä milloinkaan lukenut Sanaa ajatukset niin hajalla
ja niin kaukana luetusta. Sanat pyörivät hänen silmissään eikä pilkkuja
ja pisteitä näkynyt ensinkään. Varmaan ei äitikään mitään kuunnellut,
koska ei käskenyt lukemaan hitaammin eikä pyytänyt yhtäkään kohtaa
uudistamaan. Raamattu eli omaa elämäänsä ja sen tämäniltaiset lukijat
omaansa. Kaikki suhteet pyörivät ja sekaantuivat pohjia myöten heidän
ajatuksissaan niinkuin pyörivän tangon puolat armotta sekoittavat
savilohkareet velliksi. Kuka siinä saattoi ajatella Kuningas Davidin
harpunsoittoa Batseballe!

Mutta Maija saattoi. Vaikka hän ei ruotsalaista raamattua ymmärtänyt,
oli hän ainoa, joka tällä hetkellä ajatteli raamatun lukemista ja
parhaansa mukaan koetti päästä perille, mistä asiasta siinä oli puhe.
Maijan täytyi itsekseen myöntää, että tuo oli kyllä kaunis tapa, ja
hänen ajatuksensa kulkivat lapsuuden aikoihin, jolloin hänenkin äitinsä
oli koettanut ääneen lukea, vaikkei kukaan kuunnellut. Nyt Maijaa alkoi
vähän hävettää oma käytöksensä, eikä hän voinut ymmärtää miten lähenisi
pöytää, kun syöminen oli alkava, mennäkö vuoteen vieritse vai toisen
seinän puolitse, ja miten pitäisi käsiä mennessä. Asema alkoi tulla
hänelle ylen tukalaksi. Mutta Greetalla pihisi vielä jotakin hellalla,
ja kun Maija katsahti, oli siinä makkaraviipaleita pannun voiherassa,
joka pihisi. Maijan mielestä makkarat olisi voinut kääntää, ja
silloinhan asema olisi selvinnyt sillä, että hänellä muka oli tekemistä
hellan ääressä ja hän ehkä kantaisi makkaratkin pöytään. Mutta kun hän
raapaisi veitsellä pannun pohjaan, käänsi Greeta silmänsä syrjäkarin
Maijan puoleen, päätänsä kyllä kääntämättä, ja Maija jätti veitsen
pelästyneenä kädestään.

Maija katui kohta omaa pelästymistään ja suuttui itselleen. Näin hän ei
toki ollut kuvitellut Koivikossa oltavan. Hän näki nyt selvästi sen,
minkä oli ensi hetkestä tuntenut, että Helgen äiti se oli määräävänä
henkilönä tässä talossa. Ja Maija kun Koivikkoa ajatellessaan ei ollut
ottanut Helgen äidin olemassaoloa edes lukuunkaan. Olipa joskus vain
ajatellut, että siellä Koivikon tuvassa jossakin nurkassa elelee myös
joku vanha eukko, joka on Helgen äiti. Nyt näytti aivan toiselta. —
Mutta Helgeä piti Maijan sentään enin ihmetellä. Sama mies, joka aina
ja joka tilassa tiesi mitä tahtoi ja jonka tahdon vastustaminen ei
ollut milloinkaan Maijan mieleen juolahtanutkaan, sama mies istui nyt
tuossa nöyränä kuin lammas mammansa komennuksessa. Ei Maija voinut
milloinkaan unohtaa sitä ihmeellistä kuutamoyötä, jolloin hän oli sekä
pelästynyt että rakastunut Helgeen, kun tämä oli tullut hänen eteensä
ja sanonut: Jos Maija nyt karkaa, käy huonosti. Ja nyt sama mies
kuiskaa: ”Pane sinäkin kätesi ristiin.” Että muka muuten mamma suuttuu!
Maija panee kätensä ristiin milloin tahtoo, tai on panematta.

Kun Davidin salmi oli luettu, nousi Greeta istuviltaan, meni hellalle,
käänsi makkarat, sitten meni Maijan luo, taputti häntä olalle niinkuin
omaa lastansa, jonka on aika lakata juonittelemasta, otti kädestä ja
sanoi suomeksi:

— Maija tulee nyt syömään.

Maija meni pöytään, mutta ajatteli: odotappas, minä en sentäänkään ole
sinun lampaitasi.

Helge oli asian näin onnellisesta suoriutumisesta ylen iloinen ja hänen
suomalainen puhelunsa ja naureskelunsa Maijan kanssa valloitti niin
kokonaan illastelun, ettei äidille ja Titalle jäänyt muuta kuin istua
jököttää, purra ja kuulla päältä. Jos heillä oli toisilleen jotakin
sanottavaa, niin he vain kuiskivat.

Syötyä Greeta korotti äänensä ja pyysi Helgen kertomaan hänelle jotakin
kaupunkimatkansa vaiheista.

Helge rupesi kertomaan. Mutta kun Maija ei hyvin osannut seurata
ruotsalaista puheenpartta, he kun puhuivat aivan toisella tapaa kuin
ruotsalaiset herrasväet, joissa Maija oli palvellut, rupesi hän
ikävissään töykkimään pöydän alitse polvellaan Helgen polvea. Ja hänen
huvinsa kasvoi ylimmilleen, kun Helge vihdoinkin ymmärsi töykätä
vastaan. Maija piti puolensa, sitten antoi oman polvensa vähän väistyä
ja taas töykkäsi. Nyt Helge vuorostaan piti puolensa. Heidän oli hyvin
hauska. Kun tämän pöydänalaisen polvien painiskelun piti tapahtua niin,
ettei siitä pöydän yläpuolella mitään aavistettu ja Helge oli
tottumaton kunnolla tekemään kahta asiaa yhtaikaa, meni hänen puhelunsa
äidin kanssa aivan sekaisin. Hän sanoi saman asian välistä kaksi
kertaa ja välistä ei sanonut mitään. Titan täytyi oikein nauraa
ihmeellistä kaupunkikertomusta. ”Johan sinä sen sanoit, mutta sano mitä
sitten —?” Ja ainakin kolmasti piti sanoa ”mitä sitten”, ennenkuin
sai Helgen taas jotakin höpisemään.

Helgestä tuntui, että äidin huulet yhä lujemmin puristuivat toisiinsa.
Lieneekö sittenkin jotakin huomannut. Helge nousi pöydästä ja sanoi
tulevansa kohta puhumaan äidille enemmän kaupunginmatkastaan, jahka
ensin vain saattaa Maijan luhtiin.

Mutta luhdista ei Helge palannut tupaan ennenkuin aamun jo valjetessa.
Ja Greeta oli synkistynyt aivan puhumattomaksi, vaikka valvoi. Sillä
jollei Maijalta, niin ainakin Helgeltä hän olisi toki odottanut enemmän
ymmärrystä, ja kun Greeta ei tiennyt, miten olisi voinut näin
arkaluontoisia asioita ottaa puheeksi, tahtoi hän edes siten osoittaa
tyytymättömyyttänsä, ettei vastannut sanallakaan Helgen huolettomiin
puheisiin, ja kesti päätöksessään loppuun asti, vaikka kuuli Helgen
raskaasti huokaavan ennenkuin meni kamariinsa.