SISARET TULEVAT.

Titta oli ollut hyvä kynäilijä jo kansakoulussa, mutta sensijaan kuin
muiden kansakoululaisten käsiala koulusta päästyä vähitellen kangistuu
ja huononee, ja oikeinkirjoituskin käy usein virheelliseksi, niin Titan
käsiala vain parani, kävi yhä tasaisemmaksi ja liukkaammaksi, eikä
oikeinkirjoituksen mutkaiset kysymykset tuottaneet hänelle mitään
vaikeuksia. Sillä Titalla oli kirjoitusharjoituksiin koulunkäynnin
jälkeen melkein enemmän tilaisuutta kuin koulussa. Hän näet piti
ahkeraa kirjeenvaihtoa sisariensa kanssa, jotka puolestaan Tittaa
siihen yllyttääkseen lähettelivät hänelle paitsi lukuisilla
kysymyksillä varustettuja vastauskirjelmiä, myöskin silloin tällöin
kaikenlaista pikkutavaraa, kuten pienen taskupeilin, jonkun huivin,
erinomaisen sormustimen, neuloja ja muuta sellaista mitä Titta sattui
tilaamaan, ja välistä vähän rahaakin.

Näin ei sisarille jäänyt salaisuudeksi mitään mikä koski Koivikkoa sen
rakentamisesta asti, huoneiden uutta järjestelyä ja hellaa kaikkine
mukavuuksineen, eipä edes sekään, että Helge oli laittanut sisarille
luhtiaitan ja maalannut sen punaiseksi (Tätä vain ei saanut sanoa Titan
ilmaisseen).

Mutta erittäin yltyi Titan kirjoitusinto heti Maijan saavuttua
Koivikolle. Voihan sen arvata: kuulutukset, vihkimiset, häät! Sisaret
saivat tietää Maijan ulkopuoliset piirteet, puserot ja puvut niin
tarkalleen kuvattuina, että he jo ennen tuloaan tyystin tunsivat mikä
otus se Maija oli. Ja kun Titan välit Maijan kanssa eivät alkupuolella
vielä olleet vakiintuneet niin, että Titta olisi ollut
esimerkiksi erittäin innostunut Maijan teettämiin toimiin ja alituisiin
juoksutuksiin, joita vastaankaan tosin ei uskaltanut mukista, niin hän
purki sappeansa täysin mitoin sisarille, jopa kuvasi Maijan perin
epäedullisissa väreissä. Muun muassa kertoi Maijan ensi töikseen
siirtäneen sisarien aitassa olevat vaatteet yhteen läjään ja
ripustaneen omansa nauloihin. Äidin oli Maija ajanut ulos navetasta,
karkoittanut hellan äärestä ja erottanut kaikista emännyystoimista sekä
sisällä että ulkona. Tittaa oli pitänyt pelkkänä piikanansa ja äitiä
kohdellut niinkuin tämä olisi ollut Koivikolla mikäkin ruotivaivainen,
joka ajetaan ryytimaahan rikkaruohoja nyppimään. Maija muka usutti
Helgeä äitiä ja Tittaa vastaan, niin että Helge osasi olla iloinen vain
Maijan seurassa, ja äiti oli sanonut Helgen laihtuvan ja surkastuvan
päivä päivältä.

Myöhemmin, kun Titan ja Maijan välit paranivat, jopa Titassa heräsi
Maijaa kohtaan ihailunkin vireitä, ei hän enää kirjoittanut Maijasta
mitään. Mutta ei myöskään ymmärtänyt miten hän olisi voinut kirjeessä
peruutella semmoista, joka kuitenkin oli tapahtunut ja tullut
mainituksi.

Joten sisaret olivat täysiin panoksiin ladatut Maijaa vastaan jo ennen
Koivikolle saapumistansa. He antoivat Titan kirjeiden kiertää toiselta
toiselle ja kirjeellisesti päättivät määräajasta milloin yhdessä
saapuisivat Koivikolle, käydäkseen siellä asioihin kiinni kovin kourin,
vanhan äidin tähden erittäinkin, mutta myöskin Helgen tähden.

Kuitenkaan eivät he kaikki päässeet tulemaan, vaan ainoastaan kolme.
Vanhin ei onnistunut saamaan lomaa, sillä herrasväet, joissa hän
palveli, olivat kaukaisilla matkoilla, ja hänet oli jätetty kotiin
emännöitsijäksi. Toinen oli joutunut naimisiin Ruotsiin eikä voinut
jättää miestänsä ja lapsiaan. Niistä kolmesta, jotka olivat päättäneet
yhdessä tulla, oli Sigrid naimisissa pomon kanssa Ekön satamassa,
toinen Dagmar ompelijattarena Tammisaaressa ja kolmas, Mimmi,
palveluksessa asemapäällikön luona lähellä Hankonientä.

Greeta oli elänyt kokonaan ulkopuolella Titan kirjeenvaihdon eikä siis
voinut aavistaa mistään ukonpilvistä, joita tämä kirjeenvaihto
vähitellen oli nostattanut Koivikon taivaanrannalle.

Kun hän sai Sigridiltä kirjeen, jossa tämä omasta sekä Dagmarin ja
Mimmin puolesta ilmoitti heidän aikeestaan saapua kolmisin Koivikolle,
ja Titta oli hänelle lukenut kirjeen sisällyksen, kiirehti hän, taas
hameensa etumusta kannatellen, liiteriin, jossa Helge teki Maijalle
pesupunkkaa. Riemukkaana kirjettä juostessaan viuhtoen hän huusi jo
matkalla: — Tulevat! Tulevat! — Voimatta rajun hengästyksen vuoksi
muuta lisätä hän antoi kirjeen Helgelle ja istui huohottamaan pukille
katsoakseen miten kirje saa Helgen ilostumaan.

Mutta kohta hänen täytyi ihmeekseen panna merkille, ettei Helge
ilostunutkaan uutisesta niinkuin hän oli odottanut.

— Nytkö he jo tulevatkin, — sanoi Helge ja otti huolestuneen
uteliaana paperin käteensä.

Luettuaan kirjeen istuvillaan lautain päällä Helge huokasi ja sanoi:

— Näkyvät tulevan. — Eikä sanonut muuta.

Hänen kätensä vaipui kirjeen kanssa polvelle ja hän katsoi mietteissään
alas maahan, jommoisena Greetan kokemuksen mukaan häntä ei ollenkaan
auttanut puhutella; hän ei semmoisena kuullut mitään eikä vastannut
mitään, ei vaikka olisi olasta heristänyt.

Greeta odotti kauan aikaa voimatta käsittää, mikä ihme poikaan oli
tullut. Ei hän tuntenut Helgeä entiseksi. Entinen olisi semmoisesta
uutisesta hypähtänyt ilosta hihkaisten ilmaan. Eivätkö he olleet juuri
tätä hetkeä odotelleet, sitä varten ikäänkuin eläneet? Eikö Helge ollut
luhtiaittaa sisarille rakentanut heitä sillä yllättääkseen, eikö heidän
tulostaan oltu viime talvena ja muina talvina joka iltapuhteella
keskusteltu? Ja nyt: ”Näkyvät tulevan!”

Vihdoin Helge heräsi ajatuksistaan, ryhtyi äkisti jälleen työhönsä, ja
katsahtaen Greetaan sanoi:

— Niin no, mikäs siinä on? Jos tulevat niin tulevat.

Se merkitsi Greetasta melkein samaa kuin olisi hänelle sanottu: mitäs
siinä enää istuskelet? — Hän vetäisi henkeä nenäänsä ja nousi. Mutta
ettei Helge luulisi hänen mitenkään suuttuneen, hän nosti ennen menoaan
Helgen höylän lastujen seasta ja sanoi kevyesti:

— Kun ei vaan huku. — Sitten silmiään varjostaen katseli säätä ja
huokaistuaan muka ajallisten asiain vähäpätöisyyttä; meni.

”Mikä tässä voi olla takana”, — ajatteli Greeta syvästi huolestuneena.
— ”Kun vaan ei olisi Maija tässäkin! Ehkä he ovat keskustelleet jo
ennen tyttöjen tulosta ja Maija kieltänyt niiden tulemisen. Ehkä
Helgekin pitää vaikeana sijoittaa niin monta. Mutta lämpimäthän olivat
yöt ja tytöt varmasti tyytyvät nukkumaan aitan luhdissa. Miksi ei Helge
huoltansa sanonut äidilleen? Aikoiko Helge jo vieroittua hänestä?”

Muutaman päivän kuluttua Maija jo alkoi touhuta tulokkaiden
vastaanottamiseksi. Hänen ensimmäisiä toimiaan oli omien ja Helgen
vuodealuksien siirtäminen luhtiin, sillä hän ajatteli, että saavatpa
sitten Greeta ja tytöt olla lähempänä toisiaan, kun asuvat seinätyksin.
Ja hän itse puolestaan mielelläänkin asui lämpimän ajan Helgen kanssa
taas luhdissa, sillä luhti oli hänelle rakas paikka, missä hän oli
opettanut Helgen suutelemaan ja he olivat ensi kerran armastelleet
toisiansa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että hän silloin voi esimerkiksi
iltaisin vetäytyä yksinäisyyteen luhtiin, kun nuo muut tietysti
rupeavat kaikki kamalasti juttelemaan keskenään ja Helge heidän
mukanaan sitä ruotsiansa, ja hän ei suinkaan tahdo siinä menossa olla
vaunujen viidentenä pyöränä. Hän odottaa luhdissa Helgen tuloa ja
omistaa sitten hänet kokonaan omakseen. Sillä Maijalla oli suuri
salaisuus sanottavana Helgelle, nimittäin se, että hän luuli olevansa
”sillä viisiä”, joka merkitsi yhtä kuin että hän saattoi noin maaliskuun alussa,
jos kaikki hyvin käy, tulla äidiksi. Varmasti hän
tiesi, että Helge tulisi tästä asiasta kovin iloiseksi. Mutta hän
tahtoi sanoa sen juuri sellaisena hetkenä, jolloin ei ollut Greetaa, ei
Tittaa eikä ketään, vaan he vain kahden ja Helge Maijan yksinänsä.
Paraiten jonakin luhdissa.

Greeta otti kuitenkin Maijan järjestelyt mielenosoitukseksi. Sillä
Helgen oli hänen arvelunsa mukaan tietysti täytynyt ilmaista Maijalle
rakentaneensa luhtiaitan sisarilleen yllätykseksi, mutta Maija nyt
ilmeisesti halusi osoittaa, että aittakin oli hänen emännyytensä
alainen. Ja niinpä kävi Greeta taas ankaraa taistelua itsensä kanssa,
voidakseen olla juuri ennen tyttöjen tuloa jälleen rikkomatta hyviä
välejä Maijan kanssa ja Herran tahdon mukaisesti todella rakastaa
Maijaa eikä vain Helgelle valehdella rakastavansa. Nythän piti sitä
paitsi vielä tytöillekin saada selväksi, että jos Helgen onnea
tarkoitettiin, niin oli Maijaa rakastaminen.

Ja tyttöjen vihdoin tullessa hän luuli jo täydellisesti hallitsevansa
itseään.

Hän oli senvuoksi vilpittömästi hyvillään, nähdessään kuinka
kohteliaasti ja naurusuin tytöt tervehtivät Maijaa, kun Maijan vuoro
tuli heitä kätellä. Paljonpa olivatkin Greetan mielestä hänen
tyttärensä maailmalla käytöksessään hienostuneet siitä asti kuin olivat
kotoa lähteneet. Ainoa mikä pisti outona Greetan silmiin oli se, että
he kaikki, tervehtiessä naurahdettuaan, luonnottoman pian muuttivat
suunsa jälleen totiseksi. Ja hänet saattoi vähän hämille myöskin se,
että he vilkuivat toisiinsa ja häneenkin, ikäänkuin häneltä jotakin
yhteisymmärrystä hakien. Maija, vastatessaan kohteliaisuuksiin, nauroi
Greetan mielestä vähän ylimielisesti, ikäänkuin ylpeänä siitä, ettei
hänen suunsa mennytkään omin päin totiseksi, vaan pysyi naurussa
kauemmin.

Sillä aikaa kuin Greeta, kaikki tytöt ja Helge kävivät joukolla
katsomassa huoneita ja keittiötä ja sitten menivät navettaan, tulivat
sieltä, katsoivat kanoja, kävivät pihalla joka polun, välistä
istahtivat ja taas nousivat, puhuen koko ajan paljon keskenään milloin
kaikki yhtaikaa milloin jotakin yhtä kuunnellen, — oli Maija
keittiöhommissa. Hän näki ikkunasta, että kyllä niillä oli keskenään
paljon hauskempaa kuin hänen seurassaan. Helge tuli kyllä parikin
kertaa istumaan keittiöön, mutta ei heillä ollut paljon sanomista
toisilleen ja Maija käski Helgen vain menemään muiden seuraan. Olihan
kyllä selvä, että Greeta tämmöisenä juhlahetkenä unohti hänet
keittiöön, vaikka tavallisesti tuli istumaan ja autteli kyllä nätisti.
Mutta kismitti vähän se, ettei Titta tullut edes vettä kantamaan. Tai
ei oikeastaan sekään, vaan se, etteivät nuo muut sisaret huomauttaneet
Titalle, vaikka selvästi näkivät Maijan tuovan vettä kaivosta. Pitivät
häntä piikanansa, jonka oli oltavakin keittiössä eikä heille taloa
näyttämässä. Nyt näkyvät menevän taas joukolla Helgen liiteriin ja
Helge näyttää heille tarvepuitaan ja pesupunkan tekelettään. Titta
kiipeää veneeseen ja hänen jäljessään muut tytöt, ja he nauravat ja
ovat soutavinaan ja yksi pitävinään perää. Nyt tulee koko perhe pois
liiteristä ja kuljetaan luhtiaitan ohi, jonka jo olivat nähneet. Mutta
Titta tietenkin juoksee uudelleen rappusia ylös ja kutsuu parvelta. Ja
muut tytöt kiepsahtavat hänen jäljessään. He avaavat luhdin oven ja
menevät sisälle. Vähän ajan perästä tulevat taas parvelle ja istuvat
mikä sinne mikä tänne, kurkistaen kuin pääskyn poikaset pesästään.
Greeta ja Helge seisoivat alhaalla katsellen. Perheellä tuntuu olevan
ikäänkuin jokin neuvottelu. Käsillä viittailevat luhdin ovelle ja
puhuvat ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Puhuvat tietysti siitä, että
tahtoisivat nukkua luhdissa. Greeta on ikäänkuin hädissään, lähtee
tulemaan pois, mutta puolitiessä pysähtyy ja palaa takaisin, taas alkaa
tulla ja taas palaa. Nyt lähtee Helge tulemaan. Kävelee yhä hitaammin
ja tulee Maijan luo keittiöön. Istuu tuolille. Kieputtelee lakkia
pyörimään sormiensa välissä. Katselee sitä ihmettä. Ei sano mitään.
Maija odotti Helgen sanovan jotakin luhdista, esimerkiksi että olisi
parempi antaa tyttöjen nukkua siellä, ja Maijalla oli terävä vastaus
semmoiseen puheeseen jo valmiina. Mutta Helge ei puhunut mitään. Nousi
ja meni takaisin. Ja lähtivät kävelylle metsään.

Illan tultua ja kohta ehtoollisen jälkeen, kun Maija ei tahtonut
että joku tytöistä vuorotellen piti hänelle seuraa suomeksi, muiden
puhuessa keskenään ruotsia, hän todellakin aikaisin vetäysi luhdin
yksinäisyyteen. Mutta siellä tuli hänen peräti ikävä, sillä Helgeä ei
kuulunut. Tietysti se siellä nyt palpattelee mielensä täydeltä, —
ajatteli Maija ja totesi itsekseen, että Helge oli usein tuppisuuna
hänen kanssaan ja tahtoi aina vain kuherrella. Kaksi kertaa Maija kävi
tupahuoneen ikkunan alla ja näki, että asiat olivat juuri niinkuin hän
oli kuvitellut. Vallaton suunkopu kävi asunnossa. Toisella kertaa Maija
näki, että tytöt olivat jo alkaneet makuulle riisuutua ja että ovi
keittiöön oli auki. Hän kurottausi vielä ylemmäs katsomaan ja näki,
että heillä oli teetä lasissa ja kuppeja oli pöydällä. Siis olivat kuin
olivatkin pitäneet emännyyttä hänen poissaollessaan! Helgeä ei voinut
mitenkään päästä näkemään, vaikka olisi miten päin kurkistellut. Mutta
että Helge oli siellä, siitä ei ollut epäilystäkään. Sillä välistä
vaikeni suunkopu äkkiä pitkäksi aikaa. Ja yhtäkkiä kuului hirmuinen
naurunremahdus kaikista suista yhtaikaa, toiset oikein kiljuivat, aivan
kuin olisi tehnyt kipeätä niin kova nauraminen. Maija tiesi varmasti,
että Helge oli sanonut jonkun ruotsalaisen sukkeluutensa. Hänen olisi
tehnyt mieli iskeä nyrkki koko voimalla vasten ikkunapuuta ja huutaa:
etkö sinä hirtehinen jo tule sieltä! — Mutta sitä ei hän onneksi
tehnyt.

Kuitenkin, kun Helge vihdoin tuli luhtiin, oli Maija kääntynyt seinään
päin eikä ollut hänestä tietääkseenkään. Riisuutuessaan Helge välistä
oli ihan hiljaa ja tuntui kuuntelevan nukkuuko Maija. Mutta Maija
silloin piti suutansa auki, niin ettei hengitystä ollenkaan kuulunut:
antaa Helgen vain olla kahden vaiheilla nukunko vai enkö nuku.

Helge hiipi Maijan viereen ja asettui selällensä. Hän teki sen niin
kuulumattoman hiljaa, että Maija tuskin olisi tiennyt hänen olevan
takanaan, ellei olisi tuntenut selässään hänen lannettansa. Helge
kuului huokailevan raskaasti, vaikka tuntui pidättelevän, ettei
kuuluisi. Maija kesti koetuksen eikä kääntynyt. Kaikkein enin häntä
kismitti se, että Helge sittenkin lopulta nukkui ennen häntä. Maija oli
toivonut, että Helge olisi yhtäkkiä väkisin käännyttänyt hänet ja
ruvennut suutelemaan. Silloin olisi Maija sanonut hänelle suuren
salaisuutensa. Mutta Helge oli Maijan mielestä niin turhan
hienotunteinen, ettei milloinkaan ruvennut rakastelemaan, jos luuli
Maijan olevan jostakin vielä pahoillaan, eikä edes suuteloillaankaan
koettanut lepyttää ennenkuin täysi sovinto vallitsi.

Aamun jo sarastaessa Maija kääntyi, katseli kauan kaunista Helgeänsä ja
itki omaa pahuuttansa, jolle ei voinut mitään.

Hieno sade rapisi aitan kattoon, mutta rastas vielä lauloi.

Ja niin jäi häneltä suuri salaisuus sanomatta.

Mutta seuraavienkaan aikain vaihtelevat tapaukset eivät antaneet hänen
löytää mieleistänsä tilaisuutta salaisuuden ilmaisemiseen.

Muutaman päivän kuluttua tapahtui niin, että Maija oli mennyt
ostoksille tehtaiden torille, — sillä oli toripäivä, ja niitä oli
kaksi kertaa viikossa. Mennessään hän oli lukinnut luhdin oven.

Maijan poissa ollessa Sigrid sanoi Greetalle, että kun aitta oli
oikeastaan tytöille yllätykseksi rakennettu, heidän pitäisi saada
nukkua siinä edes sen aikaa kun vielä ovat Koivikolla, ja että luhdin
avain pitäisi antaa heille.

Greeta kävi kaksi kertaa katsomassa avainta, joka riippui naulassa
muiden avainten joukossa, mutta vain katsomassa. Sillä molemmilla
kerroilla hän kyllä otti sen käteensä, mutta pani takaisin.

Sitten hän meni ja sanoi asian Helgelle aivan Sigridin sanoilla. Omasta
puolestaan hän lisäsi vain sen, että Helgen pitäisi puhua Maijalle ja
pyytää avainta, joka riippui siellä ja siellä.

Helge ei sanonut mitään, vaan kääntyi poispäin. Sillä äidillä oli
tapana kysellessään arkaluontoisia asioita niin tiukkaan tutkivasti
katsoa toisen silmiin, että hän saattoi kaikitta sanoitta, jopa
vastoinkin sanoja päästä toisen ajatusten perille. Ja sitä Helge ei
tahtonut.

Greeta katsoi kuitenkin osansa tässä asiassa suoritetuksi ja kiipesi
tikapuita myöten tuvan matalalle ullakolle, jonne ennen oli
tavallisesti Titan lähettänyt. Siellä hän rupesi sahaporon seasta
hakemaan ja kokoomaan vanhan rukin palasia, josta arveli kenties vielä
voitavan saada ehjä rukki talveksi.

Kun tytöt hakivat häntä ja Titta neuvoi missä äiti oli, ei hän tullut
alas vaan puhui heille ylhäältä keskeltä ullakkoa, sanoen ettei hänellä
nyt ollut mitenkään aikaa ja että Helge kyllä tietää missä avain on.

Titta kuuli tämän puheen keittiöön ja antoi aitan avaimen sisarille.

He tapasivat Helgen juuri aitan kohdalla, ja sanoivat hänelle, että
eikö aitta ollut heille rakennettu.

Helge vastasi totuuden mukaisesti:

— Oli.

Sisaret sanoivat:

— Etkö sinä Helge voisi Maijan kanssa nukkua kamarissakin?

Helge sanoi:

— Mikäs siinä on, ettemme me voisi nukkua kamarissa. Ja pianhan minä
ne vuoteenalukset kannan, kunhan joudan, huomenna taikka noin. Nyt on
vähän muuta asiaa.

Silloin sisaret menivät luhtiin, ja Helge säpsähtäen ihmetteli mistä he
olivat avaimen ottaneet. Mutta hän ei tietenkään ottanut heiltä avainta
pois, koska aitta oli heidän. Ei hän myöskään mennyt liiterille töihin.
Hän sanoi vain menevänsä metsään katsomaan olisiko hänen pauloihinsa
mitään tarttunut. Eihän pauloissa mitään ollut tähän vuoden aikaan.
Kaikki loukut vialla, vireestä lauenneina. Ja saivat Helgen puolesta
semmoisiksi jäädä. Hän vain käveli edemmäs ja edemmäs.

Syvään metsään tultuaan, missä mäntyjen latvat ylhäällä lauloivat, hän
viskausi kanervikkoon pitkäkseen odottamaan ajan kulumista ja kadehti
muurahaisia, jotka juoksivat polulla kuivettuneita havunneulasia
kantaen; kanervia, jotka tekivät nyt jo kukkaa, vaikka piti vasta
syksympänä; kahta oravaa, jotka vuorotellen piiloutuivat toisiltaan
rungon taakse ja vuorotellen ajoivat toisiansa takaa tehden hurjia
hyppyjä puusta puuhun. Mutta jos olisi kysytty, kenä noista
huolettomista metsän olijoista hän olisi tahtonut olla, niin mieluimmin
hän olisi ollut tuona maakivenä, joka ei tiennyt äidistä, ei Jannesta,
ei sisarista, ei Maijasta, vaan oli osannut tehdä itsellensä ikirauhan
tästä ajallisesta elämästä. Kalliisti oli tosin kiven rauha ostettu,
sillä kivi ei voinut liikkua, ei nähdä, ei kuunnella, ei äännellä,
mutta kun täyttä rauhaa ei näyttänyt voivan halvemmalla ostaa! Niinpä
saattoi jonkun ihmisen koko onnettomuus johtua vain siitä, että hän ei
ole osannut olla vaiti, vaan on puhunut. On voinut sanoa vain muutaman
sanan, esimerkiksi: tämä on kaikki minun, ja niitä ei voi enää
milloinkaan sanomattomiksi tehdä, vaikka niistä on johtunut ja yhä
johtuu lukemattomia sydämen haavoituksia, raasteluja, verille asti
repelyjä, uhaten yhä suuremmilla onnettomuuksilla. Tai on voinut sanoa:
Janne on Kuulukassa, ja siitä on johtunut kuolema yhdelle ja
kunniattomuus toiselle, ja kolmansille elämisen vaikeuksia, sillä
kunniattomalta ei edes korvojakaan tilata saati ruumisarkkuja. Jospa
olisi ruveta viinaa myymään. Siitähän moni rikastuu, ja sitä ostetaan
petturiltakin. — Oh, oh sinä viisas kivi, joka ikuisesti vaikenet!
Ellet olisi niin kova, niin mies painaisi poskensa sinua vastaan ja
näkisi rauhan unta. Tai jos olisi kiivetä kuuseen ja sieltä heittäytyä
päälaelleen sinua vastaan, ja sinun rauhasi vuotaisi kuolleeseen
mieheen...

Helge heräsi synkistä mietteistään ja ajatteli: Nyt on Maija jo varmaan
tullut, nyt hän on nähnyt mitä sisaret ovat tehneet, nyt he ehkä jo
ovat repineet toisiaan tukasta. Mutta parempi oli sentäänkin lähteä
kotiin vasta sitten kuin heidän verensä olivat kuohuksistaan
laskeutuneet, sillä nähdä niin rakastettujen ihmisten keskenänsä
tappelevan tuntui Helgestä kuolemaakin pahemmalta. Hän antoi siis
vieläkin ajan kulua.

Näin Helge ja Greeta, toinen metsässä ja toinen ullakolla odottelivat
asiain selviytymistä itsestään, ajan avulla.

Syynä Maijan viipymiseen tavallista kauemmin torimatkalla oli se, että
isäntä, se vanhanpuoleinen nuorimies, jonka talosta Koivikko oli
palstaksi erotettu, seisoi taaskin tupansa ikkunassa Maijan palatessa
torilta, ja tapansa mukaan koputti ikkunaan, vinkuttaen kahville.

Maijalla oli raskasta kannettavaa, ja hän meni tällä kertaa, vaikka ei
aina mennyt. Heistä oli tullut hyvät tuttavat. Isäntä oli auttanut
häntä monissa Koivikon tarpeissa, mitä Maija vain kehtasi pyytää, ja
hänestä oli hauskaa kuunnella isännän selvää suomea ja vastata vielä
selvemmällä. Erittäin miellytti isäntä Maijaa sen vuoksi, että oli heti
uskonut hänen vakuutuksensa Helgen viattomuudesta tuossa
Kuulukkajutussa, ja ruvennut hokemaan:

— Niin no — heh — miksei se — onko se mikä ihme — vai petturi —
harvoinkos sellaista sattuu — johan minä sitä — heh —

Ja ruvennut kertomaan ihmeellisiä sattumia oman elämänsä varrelta,
joita Maija ei tullut tarkemmin kuunnelleeksi.

Vaikka hän siis oli isäntä ja talonomistaja ja häneltäkin oli viety
sekä heinää että karjaa, ei hän ollut niinkuin muut hänen veroisensa,
jotka sanoivat:

— Johan sinä Maija turhia suret, hyvä vaan että miehet tulivat kiinni.

Ja joita Maija ei ollenkaan voinut sietää.

Helgen vihamiesten joukossa Maija oli jo ehtinyt paljonkin käydä. Hän
oli monessa paikassa pitänyt kovia selityksiä ja aika melskettäkin ja
valloittanut puolellensa askel askeleelta tannerta. Nytkin hänellä oli
tuotavana Helgelle tilauksia: kaksi korvoa ja yksi lapsen ruumisarkku,
jommoisia Maija oli nähnyt Helgellä olevan liiterissä lastujen alla
kaksi valmiina. Ja jos Helge olisi vaan malttanut viedä pyssyn pois ja
lakannut sunnuntaisin käymästä harjoituksissa, olisi varmaan liike taas
alkanut käydä hyvin. Mutta Helge oli tässä asiassa taipumattoman
omapäinen.

Tällä kertaa Maija sentään puhui isännän kanssa vielä muustakin
asiasta. Hän tahtoi tietää, miten se kauppakirja, jolla palsta
ostettiin, oli oikeastaan kirjoitettu.

Isäntä veti laatikon auki, jossa oli paljon papereita, rullina ja
suorina ja vähän sekaisin keskenään. Isäntä sekoitteli niitä vielä
enemmän ja alkoi taas hokea:

— Kah, olihan minulla se paperi mutta — olihan se minulla — mutta
mihin saakeliin — tuota noin että — mutta noin-nia-naa tuota — mihin
hel — en minä sitä nyt löydä.

Maija huomasi, että isännällä oli laatikoissakin samanlainen
epäjärjestys kuin muuten tuvassa.

Isäntä raapi vähän tukkaansa, joka oli kasvanut liian pitkäksi ja
senvuoksi mennyt sekaisin. Mutta vasta piipun sytytettyään hän rupesi
puhumaan, sanoen, että tuota niillä taisi se perunkirjoitus jäädä
tekemättä ja tuota eivätkö ne liene jääneet jakamattomaan pesään, mutta
kyllä hän vaan niin muisteli että — mutta mihin hel — tuota noin —
Ja isäntä alkoi uudelleen sekoitella papereita. — Mihin helvettiin —
en voi paremmin sanoa. — Maija toisti isännän edelliset sanat:

— ”Mutta kyllä te vaan niin muistelette että” —?

Isäntä nosti äkkiä päänsä laatikosta ja huusi iloisesti kuin pinteestä
päässyt:

— Niin, että Helgen nimiin se taisi tulla kirjoitetuksi.

Nyt ei Maija huolinut enää kolmatta kuppia, vaan kiiruhti kotiin. Oli
mennyt paljon aikaa. Isäntä huusi vielä ovelta Maijan jälkeen:

— Mutta onhan Helgellä toinen kauppakirja.

Helge tullessaan metsästä näki Maijan vasta tulevan pellolla. Koko
odotus oli siis turhiin rauennut. Metsään ei voinut enää palata.

Silloin Helge meni oikopäätä kamariin ja lukitsi oven.

Mutta ei hänen tarvinnut kauankaan odottaa suljetussa huoneessa asiain
kehitystä. Sillä ovi oli avattava.

Hän kuuli miten Maija juoksi nopeasti kuistin rappuset ylös, miten
kulki eteisen läpi, miten heitti käsistään kantamuksen ja jotakin
vierähti lattialle. Ja kohta Maija koputti kamarin ovelle.

— Kuuleppas sinä Helge, — sanoi Maija sisään tultuansa, — sinähän
taidat olla Koivikon isäntä, mutta sano minulle, kuka tässä talossa
oikein on emäntä?

Helge oli takanojallaan laatikkokaappia vastaan ja käsivarret hänellä
olivat ristissä rinnalla, kasvot aivan verettöminä ja huulet hiukan
värähtelivät. Mutta hän oli vaiti kuin maakivi. Sillä hän tiesi, että
sanoipa nyt mitä tahansa, onnettomuus oli siitä seurauksena.

— Katso! — sanoi Maija, ojentaen kätensä ikkunaan ja aitalle. —
Katso, mitä he ovat tehneet!

Helge oli jo moneen kertaan sitä katsonut ja tiesi, että hänen ja
Maijan valkoiset vuodealukset olivat pystyssä aitan seinää vasten. Hän
vilkaisi vain Maijan tahtoa täyttääkseen osoitettuun suuntaan. Mutta ei
sanonut sanaakaan.

Silloin Maija alkoi puhua Helgenkin puolesta.

— Sinä sanot, että tämä on kaikki sinun, niinkö? — Hyvä. Tämä on
kaikki sinun. Mutta onkos se peru — peru — mitenkäs se taas sanotaan
— se kun kirjoitetaan? — no olkoon mikä hyvänsä, mutta onkos tämä
oikein sinun ja sinun nimellesi kirjoitettu?

Helge oli edelleen kuin kivi.

— Sinä sanot: on, mutta näytäppäs minulle se paperi.

Helge siirtyi pöydän nojaan, otti taskustaan avaimen, pani sen pöydälle
ja vei kätensä taas rinnalleen.

Maija avasi kaapin laatikon.

Sinne ei ollut vielä kukaan katsonut muut kuin Anders vainaja, Greeta
kerran hänen hautajaistensa jälkeen, ja sittemmin vain Helge.

Nyt katseli Maija.

Ja niin utelias kuin hän olikin näkemään papereja, joita näkyi olevan
koossa laatikon toisessa päässä, ei hän malttanut olla tekemättä
emännällistä yleiskatsausta siihen ainoaan paikkaan, jota hän ei ollut
Koivikolla vielä tarkastellut.

Siinä laatikossa se vasta järjestys oli! Mitä oli setelejä,
ne oli lajittain tarkasti yhteen pantu, muut rahat kokojensa mukaan
ladottu. Maija ajatteli, että ne saattoivat olla myöskin vieraita
huutokaupparahoja. Oli siinä vielä erinomaisia rautaporia ja
lasinleikkuutimantti, kaikki vierekkäin kuin sotamiehet. Oli kapineita
sellaisiakin, joita Maija ei ymmärtänyt. Mutta järjestyksen hän
ymmärsi, ja kesken kuohuttavia omistuskysymyksiä rakkauden humaus kävi
Maijan sydämessä Helgeä kohtaan.

Hän alkoi selailla papereita ja tuskin olisi päässyt perille oikeasta,
ellei Helge olisi rykäissyt, silloinkun se oli Maijan kädessä.

Maija luki:

”Täten myyn minä Johan Simo Virtanen Helge Nyholmille — —”

Maija luki paperin tarkalleen, kauppasummat, päiväykset,
allekirjoitukset, todistajain allekirjoitukset, kuitin päiväyksineen,
allekirjoituksineen ja todistajineen. Lainhuudatuspöytäkirjaa ei
lukenut, vaan ainoastaan selaili.

Sen tehtyään hän sanoi päättävästi:

— Sinun tämä on.

Sulki laatikon ja antoi avaimen Helgelle. Sitten lähti yhteen menoon
aitalle, nakkeli luhdista ulos kaiken, minkä tytöt olivat sinne
kantaneet, veti takaisin omat vuodealuksensa ja sulki luhdinoven
lukkoon.

Sillä aikaa Greeta laskeusi ullakolta, eikä hän tuonut sieltä alas
minkäänlaisia vanhan rukin kappaleita. Hän oli siellä kuullut välikaton
läpi Maijan puheista tarpeeksi, ymmärtääkseen mistä oli kysymys heidän
välillänsä. Ja hän meni kohta Helgen puheille kamariin.

Heti ovesta sisälle tullessaan Greeta kauhistui Helgen kasvojen
kalpeutta ja jäykkyyttä, ja katseen levotonta harhailua. Helge ei
näyttänyt ymmärtävän mistä hänelle puhuttiin, taikka sitten ei voinut
omien ajatustensa tähden kuunnella Greetan sanoja. Melkein olisi
luullut hänen menneen järjiltään. Greeta tuli siis aivan hänen
luoksensa, kurottausi varpailleen ja sanoi hänen korvaansa:

— Sinunhan tämä on, rakas Helge poikani, sinun tämä on, eikä kukaan
saa sanoa muuta. Tämä Koivikko on sinun.

Mutta tämä puhe näytti olevan Helgelle jotakin vielä pahempaa. Hänen
kasvonsa vääntyivät ja huulet aukesivat aivan kuin olisi hänestä
jäseniä irti leikattu. Greeta hätääntyi ja samalla hänen tuli niin
surku Helgeä, että olisi ottanut hänet syliinsä kuin lapsen. Mutta
Helge loittoni, estäen kädellään.

— Ja kuinka sinä voit luulla, että tytötkään mitään muuta sanovat, ja
he ehkä lähtevätkin jo pian...

Näistä sanoista nousi Helgen kasvoille sellaisen tuskan ilme, että
Greeta katsoi parhaaksi lähteä pois. Hän vain painoi kaksi kertaa
hellästi ja lujasti Helgen käsivartta, ja kääntyi pian menemään, ettei
hänen liikutuksensa ilmenisi.

Helge näki hänen menevän hätäisesti sisarien luo, jotka seisoivat
yhdessä naurusuin neuvotellen aitan luona, ja kaiketi sanovan näille
jotakin Helgen tilasta, koska he kohta tulivat totisiksi ja alkoivat
kauniisti kantaa tavaroitaan takaisin asuntoon.

Maija jo rämisteli hellarenkaita keittiössä.

Ja näytti siis kuin asiat olisivat selvinneet aivan tappeluitta
mahdollisimman hyvälle tolalle.

Mutta Helge istui kamarinsa pöydän ääressä, mistä oli katsellut
tyttöjen liikkeitä, ja ohimoltansa painellen heilutteli tuskaisesti
päätään käsien varassa, kyynäspäät pöydällä.

Sinä päivänä ei Koivikolla kukaan puhunut sanaakaan toiselleen, paitsi
sisaret vähän keskenään. Työt menivät tavallista menoaan, tultiin ja
mentiin, kohdattiin poluilla, käytiin ohitse eteisessä, mehiläiset
surisivat ikäänkuin että nyt vasta se iloisin aika alkaakin, koivun
virvet heiluivat tuulessa, kiurut visersivät. Mutta ihmisiltä ei
sanaakaan. Tytöt vain, tietämättä mitä tehdä, istuskelivat milloin
siellä milloin täällä, ja hiljaa puhellen keskenään välistä kumartuivat
nostamaan maasta korren tai pienen kiven, että olisi käsille edes
jotakin tekemistä, tai kengänkorolla piirtelivät viiruja hiekkaan.

He puhelivat lähdöstänsä.

Sigridhän olisi kaikissa tapauksissa lähtenyt miehensä luo, jolla oli
hoidettavia lapsia entisestä avioliitosta. Mutta Dagmar oli
Tammisaaressa suorittanut loppuun kaikki ompeluksensa eikä ollut
ottanut enää mitään tilauksia vastaan. Hänellä oli ollut aikomuksena
asettua Koivikolle ja ruveta ompelemaan tehtaalaisille miesten
alusvaatteita. Myöskin palvelusasiat asemapäällikön luona olivat
jääneet ehdonalaisiksi. Herrasväki oli kyllä kovasti pyytänyt Mimmiä
palaamaan, mutta asia oli riippuvainen hänestä, ja hän oli ajatellut
katsoa täällä vähän ympärilleen, olisiko saanut paikan lähellä
Koivikkoa tai ehkäpä olisi Koivikollakin tarvittu lisäapuria. Olihan
Helge ennen aikaan ajatellut ompelutyön järjestämistä heille kaikille
oikein verstasmaisesti, ja innokkaasti kuvitellut heidän yhteistä
suurta liikettänsä, jolta ei kyllä työtä tulisi puuttumaan, kun
tehtäisiin vain halpaa ja oikein hyvää. Ajatus oli siitä saakka kytenyt
heissä kaikissa ja he olivat salaa pitäneet melkein onnettomuutena
sitä, että kaksi heistä oli mennyt naimisiin ja siten sulkenut
itseltänsä paluutien Koivikolle.

Nyt sitävastoin oli selvää, että — olipa naimisissa taikka ei — lähtö
tästä eteen tulee. Ja oli kysymyksessä vain kuinka pian ja miten voisi
lähteä niin, ettei äiti ja Helge ottaisi sitä mielenosoitukseksi.

Neuvottelut kävivät yleensä siihen suuntaan, että ensin lähtisi Dagmar,
jolla oli vähin uskottavaa syytä lähtemiseen, mutta kun toiset vielä
jäisivät, ei se näyttäisi pahalta. Sitten lähtisi Mimmi, sanoen että
herrasväki ei anna enää viipyä, ja viimeiseksi lähtisi Sigrid, jonka
todella olikin lähdettävä. Tämä oli oikeastaan Titan keksimä
vuorojärjestys, sillä Titta oli sisarien seurassa niin usein kuin
saattoi, ja myöskin poimi korsia maasta, taitteli niitä muka
toimettomuuttaan tai piirteli korollaan hiekkaan. Kunnes Maija taas
huusi vettä tuomaan.

Päivällistä syötäessä ei puhuttu halkaistuakaan sanaa. Ei edes Greeta.
Maijan kanssa hän ei puhunut, koska ei Helgekään puhunut ja varmaan
Helge siis tahtoi näin. Tyttöjen kanssa hän ei puhunut, koska Maija
silloin olisi ajatellut, että kas kun se muiden kanssa puhuu, vaan ei
minun. Titan kanssa ei puhunut, koska ei tyttöjenkään.

Ei illasteltaessakaan mitään puhuttu. Sen verran vain, että Helge, joka
ei mitään syönyt, sanoi menevänsä maata kamariin, koska oli alkanut
tuulla kylmältä puolelta ja häntä ikäänkuin vilutti.

Greeta järjesti kohta Helgelle vuoteen ja vei tupahuoneeseen kaiken
mitä tytöt olivat kamariin tuoneet. He saivat nukkua tämän yön
tupahuoneessa ja Greeta keittiössä Titan kanssa. Väliovi sai olla auki.

Maija nukkui yksin luhdissa.

Kun tytöt maata mentäessä tulivat tupahuoneeseen yhteen, laukesivat
heidän kielensä, vaikka tosin vain hiljaiseen supatukseen jottei Helge
kuulisi seinän läpi. He keittivät taas teetä, ja huomattuaan, että
Titta jo vaipui uneen keittiössä, alkoivat eri kannoilta ankarasti
arvostella Maijaa, Greetan yhtämittaa hyssyttäessä olemaan ääntä
koroittamatta.

Sigrid oli sitä mieltä, että Maijan luontoinen vekara ei tarvitsisi
muuta kuin aika annokset koivurieskaa erinomaiseen paikkaan, niin kyllä
siitäkin ihminen tulisi. Toiset tytöt yhtyivät Sigridiin sellaisen
toimenpiteen tehokkuudesta, ja kun kerran hän oli sanonut Maijaa
vekaraksi, niin kyllä he puolestaan osasivat antaa vieläkin nasevampia
arvosteluja, alkaen ikäänkuin kilpailla keskenään yhä metkempien
nimityksien keksimisessä Maijan laskuun.

Greetankin täytyi välistä oikein nauraa heidän sanoilleen, niin
huolissaan kuin hän muuten niistä olikin.

— Älkää Herran nimessä! — sanoi hän heille kerta toisensa perästä. —
Jos Helge kuulee, haavoitatte häntä pahemmin kuin Maija!

Mutta kun tytöt todella vähän vaikenivat, oli ikäänkuin Greeta olisi
kaivannut jotakin. Tuntui omituista lepoa, jopa lohdutusta siitä, että
kerran kuuli edes jonkunkin suun Maijaa haukkuvan. Kaikki minkä Greeta
oli suurin ponnistuksin väkipakolla painanut itsessään tukehduksiin,
ensin Helgen tähden ja sitten Herran tähden, se nyt pulpahti aivan
kevyesti korvin kuuluviin toisten suiden kautta. Voi, voi, jos hän
olisi yhtynyt tyttöjen puheisiin, toki hän olisi voinut paljon
mehukkaammin ja enemmän kertoa Maijan metkuista! Erittäinkin yksi
navettahistoria synnytti niin kovan halun, että ihan jo pyöri tuossa
kielen päässä. Ja olisihan hän voinut kertoa sen niin hiljaa
kuiskuttamalla, ettei Helge olisi kuullut edes kuiskuteltavan. Mutta
hän teki kenenkään huomaamatta asiaa keittiöön, jossa ei ollut lamppua,
ja täällä hän istui nukkuvan Titan viereen vuoteen laidalle ja pani
kätensä ristiin. Ja kun ummistettujen silmäluomien pimeys tuli huoneen
pimeyden lisäksi, tuntui ettei asia olisi parantunut, vaikka olisi
kuinkakin hiljaa kuiskuttanut, koska Herran mielestä Helgen onni vaati,
että Maijaa todella rakastettiin, eikä vain valehdeltu rakastettavan.

Sen vuoksi, kun tytöt yltyivät uudelleen panettelemaan, tuli Greeta
keittiöstä ja sanoi sydämensä pohjasta asti tosissaan:

— Älkää Herran nimessä! Älkää Herran nimessä, sanon minä teille! Tämä
ei lopu hyvään!

Silloin tytöt lakkasivat puhumasta, sammuttivat lampun ja pian
nukkuivat kaikki.

Helge ei nukkunut. Hän oli kuullut tyttöjen kuiskuttelevan seinän
takana, mutta ei voinut erottaa mitä kuiskailtiin. Että Maijasta oli
kysymys, eikä missään leppeässä mielessä, senhän saattoi arvata, sillä
jos heillä olisi ollut kehuttavaa, niin sen olisivat huutaneet Helgen
mieliksi vaikka seinän läpi. Mutta tämä kuiskutus se viilsi Helgen
mieltä kipeästi kuin olisi hänen ruumiistansa jäseniä irti leikattu.
Niinkuin olisi sahattu halki, pitkinpuuta. Oli niinkuin sisaret
olisivat tehneet sopimusta yhteisestä vihamielisyydestä Maijaa vastaan.
Sillä miten on keskenään sanottu, siten on keskenään sidottu. Oli
niinkuin sisaret olisivat näin kuiskutellessaan purjehtineet pois
veneellä, joka ei koskaan palaa. Välimatka pitenee ja Helge seisoo
yksin rannalla. Jos he sentään olisivat tienneet, kuinka katkeraa se
ainiaaksi heistä jääminen on! Mutta tulossa oli armoton, kamala
jompikumpi. Sisaret tai Maija, ei kumpaakin yhdessä. Ja kuitenkin tuo
”yhdessä” oli ainoa elämisen mahdollisuus. Eikä se ollut ainoa
mahdollisuus vain siksi, että sisarista eroaminen tuntui yhtä kipeältä
kuin omien jäsenten irti repiminen, vaan siksi, että Koivikko todella
oli yhteinen, sanoipa äiti kuinka moneen kertaan tahansa: sinunhan
tämä on, ja vaikkapa sisaretkin olisivat vahvistaneet: sinun se on.
Omassa tunnossa se oli yhteinen. Ja siis oli sisarten lähtö samaa kuin
karkoittaa heidät heidän kodistaan.

Kuiskutusten vaiettua Helge johtui ajattelemaan Maijaa. Sillä jos
Koivikko oli yhteinen, niin se taas oli samaa kuin Maijan
karkoittaminen kodistaan. Jos hän, Helge, sanoo Maijalle huomenna:
kuuleppas Maija, Koivikko on yhteinen ja sinun tulee jakaa emännyyttä
sisarten kanssa, niin Maija lähtee kohta. Ja silloin on elämä
hirsipuuta. Mutta olkoon vaikka hirsipuuta. Jos se on sanottava, niin
se sanotaan. Maija ajattelee: sinä olet petoksella vietellyt minut
avioliittoon kanssasi. Sitä Helge ei ollut ikinä tarkoittanut. Ja tämä
ajatus se tahtoi tehdä hirsipuunkin mahdottomaksi. Sillä kuolla ja
jättää Maija sellaiseen luuloon oli mahdotonta. Kuolla oli mahdollista
vain jos asia siten hautautuu. Mutta kuoleman jälkeen voi syntyä
omistusriitoja, ja Maija voi ajatella, että Helge olisi tarkoittanut
häntä pettää.

Maija luhdissansa oli hänkin tänä yönä vähän synkissä ajatuksissa, jopa
hiukan itkeä tihruutti. Mutta ei suinkaan siksi, että olisi katunut
päivän tapauksia, vaan ainoastaan siksi, että Helge ei ollut hänen
vieressään ja että tämän asian saattoi selittää ensimmäiseksi riidaksi
heidän välillään. Miksi Helge, kun sen vielä oli vilukin, ei sanonut
maata mennessään: Maija, tule sinäkin kamariin nukkumaan. Se se
itketti. Mutta tyttöjen suhteen Maija päinvastoin arveli menetelleensä
niinkuin oli pitänytkin. Sillä ellei kohta pääse päälle, niin pian
joutuu alle. Ja ellei noita sisaria saa eroon Koivikosta, niin Helge
kuolee. Olihan se poika käynyt laihaksi kuin nälkäkurki ja laihtui
laihtumistaan tässä ristitulessa. Taas täytyi itkeä. Kuolee se, ihan
varmaan kuolee, jos ne jäävät Koivikolle ja ellei Helge saa iloita
Maijan kanssa kahden.

Mutta ajatteli Maija muutakin kuin vain Helgeä, nimittäin ajatteli
pikku Helgeä, jonka hän jo varmasti tiesi itsessään elävän. Ja sen
asian ilmoittamisesta Helgelle hän toivoi Helgen ainakin ilostuvan
niin, että alkaa lihoa. Kun ne sisaret saisi vain ensin lähtemään, niin
Maija kohta ilmoittaisi. Sillä muuten voisi käydä niin, että Maija
makaisi luhdissa ja Helge iloitsisi uutisesta sisarien kanssa tuvassa.

Tänä yönä Maija myöskin uneksi.

Hän oli kulkevinaan Koivikon pihalla, pikku Helge sylissä, ja
osottavinaan lapselleen tuulessa heiluvia päivänkakkaroita. Silloin
tulivat sisaret — niitä oli kolme, sillä Titta ei ollut mukana —
tulivat ja sanoivat: pois täältä, sinä saat kulkea vain aitan puolella
pihaa, asunnon puoli on meidän.

Itkien herättyään tästä järkyttävästä unesta Maija rupesi ajattelemaan,
että mitä kummaa se isäntä olikaan tarkoittanut, kun oli sanonut
Koivikon olevan Helgen nimissä, mutta että se peru — peru — oli
tainnut jäädä tekemättä, ja vielä että ”jakamattomassa pesässä?”

Unen kauhea kuva ei mennyt hänen ajatuksistaan ja rupesi tuntumaan,
että jospa tuosta perusta sittenkin voi paisua asia unen ennustamassa
mielessä. Kuka ne tietää? Helge kuolee, sisaret valtaavat Koivikon ja
Maija saa lähteä lapsi sylissä mierontielle.

Näistä kuohuttavista mietteistä oli seurauksena, että Maija eräänä
toripäivänä meni jälleen isännän puheille.

Hän oli lähtenyt niin varhain aamusella, että torilta palatessa isäntä
ei ollutkaan ikkunassa kahville vinkuttamassa. Mutta Maija meni
sentäänkin sisälle, ja isäntä oli hyvillään hänen tulostaan. Kahvikin
oli hänellä jo sumpin kiehumisessa asti.

Kun Maija kuitenkin jo ennen kahvinjuontia otti jälleen samat peruasiat
esille, kysyen mitä isäntä oli niillä oikein tarkoittanut, rupesi tämä
niin perinpohjaisesti haukottelemaan, että puheesta ei tahtonut tulla
mitään. Kaksi sanaa sanoi, ja sitten taas avasi suunsa haukotuksille,
taas kaksi ja taas auki. Ja kun leuat vihdoin loksahtivat kiinni, oli
puhumisen halu peräti mennyt.

Vasta kunnon kahvin hörpättyänsä isäntä Maijan uudistettujen kysymysten
johdosta otti vauhtia pitempään lausuntoon, sanoen, että jos ei
laillista perinnönjakoa ole tapahtunut Nyholmi vainajan jälkeen, niin
eivätköhän perilliset voine vaatia osaansa Koivikostakin?

Maija alkoi vähän huojuttaa itseään edestakaisin ja hieroi sormellaan
penkkiä, sitä tekoaan itse katsoen. Hän ei ymmärtänyt mitään. Kun
kerran Koivikko oli Helgen nimiin kirjoitettu!

Isäntä näki Maijan joutuneen kovin mietteisiin ja sanoi lohdutukseksi:

— Mutta eiköhän Helgen olisi hyvä, kun hän tuntuu käyvän heikoksi —
kauanko eläneekään — eiköhän Helgen olisi hyvä kirjoittaa keskinäistä
testamenttia, niinkauan kuin rintaperillisestä ei ollut tietoa.

— Jaa testamenttia? — kysyi Maija vilkkaasti.

Isäntä sanoi melkein huutaen:

— Niin semmoista paperia, meinaten, että jos toinen aviopuolisoista
kuolee, niin kaikki jää jälkeen elävän omaksi.

Tämä ehdotus oli aivan erinomaisesti Maijan mieleen. Hän oli jo
pystyssä ja hyvästeli.

— Kyllähän Helge sellaisen paperin osaa kirjoittaa, — sanoi isäntä
tullen eteiseen ja puhuen portailta.

Maija sanoi mennessään jo veräjällä:

— Etteikö! Se poika kirjoittaa vaikka mimmoisen paperin. Voi, voi ...
sillä on laatikot täynnä kirjoituksia, kirjoittaa se vaikka toisenkin
edestä.

Maija kulki vinhasti kotia ja kulkiessaan toisteli itsekseen isännän
sanoja. Mitä testamentti oli, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ei vain
oikein ymmärtänyt mitä oli keskimmäinen testamentti, jommoiseksi
keskinäinen oli hänen toistellessaan mennyt, eikä myöskään sitä, miksi
ei saanut olla tietoa rintaperillisestä, eli siis siitä lapsesta, jota
Maija kantoi. Onneksi hän ei ollut Helgelle kertonut. Mutta vaikkei
hänen päältään vielä mitään näkynyt, saattoi tämä testamenttiasia siis
olla kylläkin kiireellinen.

Maija meni suoraa päätä Helgen luo kamariin.

Helge istui kirjoittamassa huutokauppatilejä.

No nythän se sen yhteenmenoon kirjoittaakin, — ajatteli Maija. — Kun
ei se vaan tekeytyisi tyhmäksi, niinkuin se välistä teki, Maijan
esittäessä oudompia asioita.

Maija siis nyt esitti testamenttiasian, jonka välttämättömyyttä ja
kiireellisyyttä hänen tosin oli vaikea todistaa senvuoksi, ettei
Helgellä isännän puheen mukaan saanut olla tietoa lapsesta ja koko
asia oli Maijan arvelun mukaan välttämätön juuri lapsen tähden.
Todistelemiseen olisi kylläkin ollut aikaa, sillä Helge alkoi kohta
tarkkaan kuunnella Maijan puhetta ja vielä Maijan lopetettuakin piti
pitkää väliaikaa.

— No alappas kirjoittaa, — sanoi Maija.

Silloin Helge sanoi painaen kätensä pöytään:

— Sitä en minä sentään kirjoita.

Ja hän sanoi sen heidän välisissä oloissaan niin oudon päättävästi,
että Maija ällistyi ja häntä pyrki oikein naurattamaan. Oho poika, —
ajatteli Maija, — ja sanoi Helgen ääntä matkien ja räpyttäen silmiänsä
niinkuin ainakin kun häntä nauratti:

— Vai sitä sinä et sentään kirjoita?

Helge piti taas väliaikaa, sitten nousi ja käsi vielä papereilla sanoin
hirmuisen totisena:

— En. En, vaikka lähtisit.

Nyt ei Maijaa enää naurattanut. — Lähtisit?! — Helgekö se tuon
todella oli sanonut? Lähtisit! Ei kaiketi tästä huoneesta, vaan
tykkänään lähtisit Koivikolta. Jos edes Maija olisi sanonut: ellet
kirjoita, niin lähden, mutta nyt Helge sanoi valmiiksi: lähde vaan, en
kirjoita. Ei mutta, ei mutta, käskee lähtemään Koivikosta!

Ja nopeammin kuin salama välähtää, heräsi Maijalla aate, joka pyrki
jyrinänä purkautumaan. Mutta hän ei ruvennut jyrisemään, vaan sanoi
hitaasti ja aivan hiljaa kuin viaton lapsi:

— No, jospa sitten lähtisinkin.

Kauan oli Maija jo ajatellut, että pitäisi käydä Tampereen puolella
äitiä katsomassa, koskapa täällä Koivikolla oli niin paljon väkeä,
ettei ollut ajattelemistakaan saada äitiä sijoitetuksi edes lyhyen
käynnin ajaksi. Ja äidin luona käymistä oli Maija viivytellyt vain
pelosta, että hänen poissaollessaan sisaret ottavat koko vallan
käsiinsä ja aivan pesiytyvät, ja silloinhan Helge lakastuu kuin nurmen
kukka syksyllä, tai kuolee tykkänään. Mutta nythän tämä somasti kävi.
Helge itse käski lähtemään. Koetelkoon siis vaan olla ilman Maijaa.
Saadaanpas nähdä! Eikä tullakaan takaisin ennenkuin pyytää, ei vaikka!
Sisaret pitää olla poissa ja testamentti kirjoitettuna, ennenkuin
tullaan.

— Jaha, jaha, — sanoi Maija, lähdetään, lähdetään.

Ja meni ulos kamarista.

Helge seisoi kuin patsas.