HELGE AJAA VENELAUDAT KOTIA.

Sahapomon kanssa jo päivällä valittuaan mieleisensä laudat ja isännän
kanssa sovittuaan vankkureista Helge läksi iltamyöhällä, juuri kuun
noustessa, avojaloin niitylle, missä talon hevoset kastesumun peitossa
näkymättöminä kuuluivat hiljaa pärskähtelevän hamuillessaan
apilansänkeä. Märkä ruoho hiveli Helgen jalkoja, ja häneen tuli
sellainen näköjään aiheeton ilon ja autuuden puuskahdus, jommoisia
taivas joskus suopi ihmiselle alkajaisiksi suurten, aavistamattomien
tapausten edellä tai ehkä joistakin ihmiskohtalon asioista
peruuttamattomasti päätettyänsä. Helge sitoi riimun ihmettelevän
hevosen kaulaan, taputti hyvillään elukan sileää kuonoa ja tuli
ajatelleeksi, että onkohan elukassakin sielua, joka osaisi iloita
asioista ja elämästä niin kuin hän nyt. Kotikissan suhteen hän oli
joskus sitä seikkaa kysynyt, äidin voimatta antaa varmaa vastausta. Ja
hän tuli vielä iloisemmaksi. Olisi tahtonut hypätä ilmaan ja hihkaista
riemusta. Mutta hiljaa nyt, hiljaa!

Helge ajoi käyden, vankkurien kolisematta, sahalle päin. Mökkien
ikkunoissa oli täysi pimeys. Melkein pilkko pimeänä tiekin
niinkauankuin kuusikkoa kesti. Mutta huvilaharjanteen kohdalla kuu
paistoi alas valoisat läiskät tervaleppäin lomitse, tarkasti piirrellen
tielle runkojen ja lehväin varjot. Ja hän huomasi kohta, että siellä
oli liikettä. Ihmisiäkö siinä näkyi valopaikoissa edestakaisin
vilahtelevan? Helge kovisti ohjia ja alkoi ajaa juosten. Lähemmäksi
päästyään hän kuitenkin huomasi sen tarpeettomaksi ja antoi jälleen
käydä. Nuo olivat vain hahattelevia kaupunkilaisia palvelustyttöjä,
joilta tehtaan pojat olivat rivissä kulkien kurilla salvanneet tien.
Muutapa niillä näkyi olevan mielessä kuin ruveta kyselemään minne
ajomies oli matkalla. Kaksi tytöistä vilkaisi häneen, toinen kuiskasi
toisen korvaan ja osoitti häntä sormellaan. On se tämäkin kuhinaa,
ajatteli Helge, — että kehtaavatkin! — Ja tuonnempana tuntui lehdikon
varjopaikoissa häämöttävän ikäänkuin kaulatuksin istujia. Helge ei
ilennyt oikein katsella. Mutta hevonen oli saavuttamassa edellä
liikkuvan pariskunnan, jota Helgen oli hyvä aika takaa nähdä. He
kulkivat ilmeisesti toisiinsa nojautuneina, päät yhdessä. — Vai voipi
sitä noinkin, — ajatteli taas Helge. En minä puolestani ole vielä
ikinäni ollut noin lähellä toista ihmistä, en edes omia sisariani. Eikä
siinä puheessa, että hän oli muka naiskammooja, ollut vähintäkään
perää. Hän oli kasvanut pienestä pitäen sisarlauman parissa, yhdessä he
olivat kesäisin uineet, yhdessä talvisin kylpeneet, hän tiesi jokaisen
syntymämerkin heidän ruumiissaan ja vain leikillään he joskus tahtoivat
ajaa häntä pois yhteisestä saunasta, lyöden häntä kuumilla vastoilla
selkään. Mutta mennä noin likitysten vieraan kanssa! Ihmetytti, että
saman maan päällä saattoi olla tunteittensa puolesta ihmiset niin
erikarvaisia kuin hän ja nuo kaksi tuolla. Helge katseli heitä
katselemistaan ja voidakseen olla katselematta kääntyi selin, veti
henkeensä yön ihanaa kastetuoksua ja muisti ilokseen kotiliiteriin
valmiiksi tuetun pohjapuun ja siihen jo kiinnitetyn kokkakaaren.

Pariskunta oli pysähtynyt tien oheen varjopaikkaan. Liikahtamatta
seisten pimennossa ja toisistaan erkanematta he antoivat hevosen kulkea
ohitsensa. Silloin Helge, vankkurien jouduttua kohdalle ja vaikka poika
veti äkkiä päänsä tytön taakse, näki vilaukselta, ettei se ollut kukaan
muu kuin Janne, — ainoa hänen tutuistaan, joka saattoi olla hänen
vertaisensa työtaidossa ja jota hän oli senjohdosta pitänyt suuressa
arvossa. Hämmästys, kauhu, pettymys tunki vihlovana pistoksena
sydänjuuriin asti. Hävetti Jannen puolesta niin, että olisi vaikka maan
alle kaivautunut. Ja miten hän kohtaakaan Jannea tämän jälkeen! Miten
katsoa, mitä sanoa? Parasta kun olisi aivan kohtaamatta.

Hyvä oli kaikissa tapauksissa se, että Janne tuommoisissa toimissa
ollen, ei ollut kehdannut tulla kyselemään mitä Helgellä oli yöllä
sahalle asiaa. Sillä Janne oli juuri se mies, jolta hän olisi tätä
veneentekokoettaan visuimmin salannut. Entä lautakuorman kanssa
takaisin palatessa! Kyllä vain Janne silloin tulee kyselemään. Malttaa
se pahus silloin vaikka hellustansakin luopua. Aih, aih, tätä paikkaa,
— ajatteli Helge niskaansa raapien ja löi vihapäissään ohjanperillä
hevosen juoksuun.

”Pohjapuu, valmiit kaaripuut, laudat, laudat, laudat”, hän koetti
ajatuksissaan jankuttaa, mutta ajatukset eivät niihin tarttuneet. Sydän
kuohutti aina vain esille kahden toisiinsa likistyneen olennon kuvan,
jota hän oli niin uteliaana katsellut. Mutta että se sittenkin oli —
että se saattoikin olla Janne! Janne!

Ja niinkuin käsissä särkynyt kallis astia, jonka paloja ei enää saa
kokoon, niin oli Helgen mielikin rikkoutunut liitoksistaan.

Sahan kuivaushuoneesta lautapihan laitaan jo ennakolta kantamansa
venelaudat ladottuaan vankkureille ja huolellisesti köytettyään Helge
ajoi samaa tietä takaisin. Huvilaharjanteen kohdalla ei ollutkaan enää
yhtä paljon liikettä kuin tullessa, vaikka kuunpaiste oli entistäkin
kirkkaampi. Joku siellä juoksi, ylämäkeen karkaavaa hameniekkaa
tavoitellen. Jostakin kauempaa kuului tyttöjen naurua. Vastaan tuli
tiellä vain kaksi poikaa puolijuoksussa kiirehtien, kuin ketäkin
etsien. Eivät he edes katsahtaneet ajomieheen. Pensaat olivat tyhjinä.

Helge odotti sydän kurkussa sitä paikkaa, missä Janne oli tyttönsä
kanssa seissut. Heitä ei ollut enää siinä. Kuu vain yksin paistoi.
Pelastettu!

Silloin Helgen mieli vihdoin laukesi jännityksestään. Ja entinen olo
palasi häneen. Istuen poikittain lautain päällä hän raukesi
kyyryisempään asentoon ja hyvillään silitteli niiden karkeata
sahanjälkeä, jo taas ajatellen miten hän ne huomenna höylää, miten
terävä rauta sihahtaa rosoisessa pinnassa ja sen alta valkenee
hivelevän sileä jälki.

”Entäpä jos se Janne aikookin mennä naimisiin”, lämähti hänen päähänsä!

Eihän silloin heidän kuhertelussaan ollutkaan mitään pahaa.

Kaikkihan ne aina sen naimisensa kanssa! Naimisiin ja naimisiin ja aina
vain naimisiin. Ja mitä sitten? Sitten päälliseksi riisuutuvat... Että
ilkeääkin sentään tulla niin lähelle toista, ja aivan umpi vierasta.
Koko se naimisasiakin tuntui hänestä peräti ilkeältä ja mahdottomalta
asialta, ainakin mitä häneen itseensä tuli. Ja Jannenkin, melkein
ainoan toverinsa seuraan hän oli vähän kyllästynyt juuri sen vuoksi,
että tämä alituiseen, milloin pilalla milloin tosissaan, kyseli eikö
hän, Helge, jo piankin aijo ”tuoda emäntää taloonsa.” Inhottavaa!

Kaikkein ihmeellisintä sentään, että omat sisaretkin olivat joskus
kiusoitelleet häntä samalla asialla ja yskähdellen ja silmää vilkuttaen
sanoneet hyvin muka tietävänsä kehen tyttöön Helge oli milloinkin
katseensa iskenyt. Mikä oli tietenkin käsitettävä pilaehdotukseksi,
koskapa heidän mainitsemansa tytöt olivat kaikki varakkaiden
talollisten tyttäriä. Pila tai tosi, Helge ei sellaisista puheista
pitänyt. Sisaret tiesivät yhtä hyvin kuin hän itse, että moinen tuuma,
jos kävi todeksi, särki palasiksi kaiken mitä he olivat vastaisesta
yhdyselämästään unelmoineet. Ja jos kuka oli uskollinen tälle
unelmalle, niin varmasti Helge.

Näitä ajateltuaan hän vielä kodikkaammin kyyristyen painautui istumaan
laudoillensa ja myhäellen, hyväellen taas silitteli niitä. Yön
velhomainen salaperäisyys oli kadonnut. Kuutamo oli jälleen vanhaa
kotia.

Mutta erehtynyt hän oli siinä, että luuli olevansa yöperhoista vihdoin
vapaana.

Lähes viimeistä edellisen huvilan kohdalla, missä tie jo alkaa kaartaa
kuusikkoa kohden, vielä kajahti huvilametsiköstä alamäkeen juoksevien
tyttöjen nauru.

”Ne on varmaankin niitä, jotka pakenevat äskeistä kahta poikaa”,
ajatteli Helge, naurahtaen sitä, että pojat olivat kaapertaneet väärään
suuntaan.

Mutta ennenkuin hän sai ohjanperät selviksi läimäyttääkseen hevosta
juoksuun, olivat tytöt jo tiellä ja päätä pahkaa viskautuivat istumaan
poikkiteloin laudoille hänen viereensä.

Hevonen pysähtyi.

Tytöt sanoivat aikovansa tulla katsomaan missä Helge asuu, ja
vallattomina hossuttivat hevosen jälleen käymään.

Nämä tytöt olivat paikkakunnalla vieraita huvilapiikoja ja Helge tunsi
ne samoiksi, jotka olivat keskenään kuiskutelleet ja osoitelleet häntä
sormellaan.

Heilutellen jalkojaan tytöt jatkoivat hilpeätä kikatteluansa ja
pilakyselyjään, ja kun Helge kyllä hänkin tarpeen vaatiessa osasi
leikkiä laskea, nauroivat tytöt kohti kurkkuaan hänen teräviä ja
sukkelia vastauksiaan.

Nyholmiksi puhuttelivat häntä, — mistä lienevät jo nimenkin tietäneet.

Tytöistä kuulosti toinen olevan Fluura, toinen Maija, se, joka oli
istuutunut Helgen viereen.

Fluura, joka istui taampana Maijan vieressä ja toisena Helgestä käsin,
oli hieno vartaloltaan, kapeakasvoinen, tummatukkainen ja Helgen
mielestä eritoten kaunis ruskeiden silmiensä vuoksi, joiden valkuaiset
kiehtovasti välähtelivät kuutamossa. Hän oli ruotsalainen ja tuntui
puhuvan murtavaa suomeansa vain Maijan vuoksi, joka puolestaan oli
leveäkasvoinen suomalainen veitikka, pystynokka uuspeili, suuret
räpyttelevät silmät vähän harrallaan. Mutta kohta jo hypätessään
istumaan Helgen viereen Maija miellytti häntä. Ja kun Fluura käänsi
puheen ruotsiin, käänsi Helge Maijan tähden aina takaisin suomeen.

Maija oli se tytöistä, joka oli tiennyt hänen nimensä ja joka oli
toiselle kuiskannut ja osoittanut häntä sormellansa.

Nyt tuntui Helgestä kuin olisi Maija ajanut jotakin Fluuran asiaa, ehkä
vain omassa vallattomuudessaan, mutta ehkä myös Fluuran suostumuksella.

— ”Kyllä me mennään sitä sinun asuntoasi katsomaan, eikö mennäkin?” —
Ja vilkutti silmää Fluuralle.

Oikein hän tuuppi Helgeä kylkeen, ikäänkuin herättääkseen häntä ja
yllyttääkseen Fluuran puolesta johonkin yhteiseen tuumaan. Helge ei
voinut väistää — vankkurien etupyörän tähden, joka oli liian lähellä.
Mutta tyttö vain mairitteli, painautui tiiviisti kiinni häneen ja
kuiski alhaalta Helgen olalta: ”Mitä? — Mitä? — Mennäänkö?”

Kun pyörä tuntui jo sipaisevan säärtä, ei Helgen auttanut muu kuin
painautua vastaan.

Merkillistä kyllä, tyttö ei siitä suuttunut, vaan päinvastoin painautui
vielä tiiviimmin: ”Mennäänkö? — Mennäänkö?”

Ei Helge ollut milloinkaan ollut niin lähellä edes omaa äitiä. Ihan
niinkuin Janne tyttönsä kanssa!

Hevonen kulki jotensakin valtoinaan, hamuillen ruohoa tien syrjästä.
Kun pyörä solahti kiven ylitse ja he huojahtivat, eivät he sittenkään
erkaantuneet toisistaan, vaan huojahtivat yhdessä sinne ja yhdessä
tänne. Helgen veret kuohahtivat ihmeelliseen sointuun. Maija vaikeni.

Fluura levitti molemmat kätensä, sai hevosen nostamaan päänsä, ja
hoputti sen kulkemaan keskellä tietä.

Helgeä huimasi. Hän ei tiennyt enää oliko hän Janne vai Helge. Hän
olisi tahtonut enemmän kiviä, ja kun tie ei niitä suonut, vaan oli
tasainen kuin peili, painautui hän Maijaan omin valloin.

Silloin Maija vetäysi ihmeissään syrjemmäs ja he katsahtivat ensi
kerran toisiansa silmästä silmään.

Herra Jumala, eikö Helge ollut vielä ikinänsä ennen katsonut toista
ihmistä silmiin? Nyt hän näki ihan toisen sisään.

Sillä niinkuin lähteen pohjahetteisiin katsoessa ei näe vedenpintaa,
vaan ainoastaan syvyyttä, niin ei Helgen ja Maijan välillä ollut
mitään ... ei mitään.

Maija painoi ensimmäiseksi silmäluomensa alas. Hän vetäysi vielä
syrjemmäs ja rupesi sormellaan piirtelemään lautaa, joka näkyi heidän
välillään.

Silloin Helgen tempasi hullaantunut halu kahmaista tyttö luoksensa ja
koko voimalla, minkä elämä oli hänelle suonut, rutistaa vastaansa aivan
— aivan yhdeksi itsensä kanssa.

Mutta Maija ehätti kysymään:

— Mitä näistä laudoista tehdään?

Helge ei sillä hetkellä ymmärtänyt mitään siitä, mitä ihmisen suu
saattoi äännellä. Vasta huomattuaan, että häneltä odotettiin vastausta,
hän hapuili mieleensä kysymyksen.

— Niin mitäkö tehdään — mistä laudoista? — hän vuorostaan kysyi.

— Näistä, näistä, — sanoi Maija ja tökki lautaan pystysormin.

Silloin Helge heräsi selkeäksi.

Vaikka veneenteko oli toistaiseksi vain yritystä hänen puoleltaan,
josta oli aikaista edes kenenkään naisen tietää, suulasta väkeä kun
ovat, olisi hän sentään Maijalle kyllä mielelläänkin ilmaissut lautain
salaisuuden, jos olisi ollut aikaa vähän miettiä miten sen oikein
sanoisi. Ja kun siinä päälliseksi oli kuulemassa vielä tuokin toinen,
päätti hän kääntää leikiksi koko kysymyksen, ja vastasi suu viekkaassa
hymyssä:

— No jos vaikka ruumisarkkuja.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt ottivat todeksi ja
säikähtivät kovin.

Fluura huusi:

— Hyi, hyi, ruumisarkku!

Ja Maija huusi:

— Ui, ui, arkuntekijä!

Ja samassa molemmat hyppäsivät laudoilta, ottivat toisiaan käsistä ja
juoksivat nauraen tipotiehensä, aivan kuin peikkoa pakoon.

Helge jäi liikkumattomana tuijottamaan heidän jälkeensä, hevosen
viedessä häntä yhä etäämmälle. Hänen hienot huulensa pysyivät kauan
samassa hymyssä, mihin hänen oma sukkeluutensa oli ne jättänyt, mutta
jäykiksi kuoleutuneina, sillä hän ei suinkaan nauranut. Päinvastoin
poltti hänen mieltänsä kipeänkarvas moite tuon onnettoman sukkeluuden
johdosta, joka oli karkoittanut Maijan, ja syytti häntä itseänsä
suorastaan — tyhmyydestä.

Kuorma oli jo kuusikon pimennossa.

Helge pyyhkäisi otsaansa ja hieroi hymyn huuliltansa, nyt vasta oikein
heräten tajuihinsa ja ymmärtäen että Maija oli todella karannut hänen
luotansa, hylännyt hänet kokonaan. Sepä ei saanut tapahtua, ei millään
muotoa.

Jättäen ohjat valloillensa hän hyppäsi kuormalta, juostakseen heidän
jälkeensä. Mutta ohjat olivat sekauneet hänen jalkaansa ja nykäisivät
hänet pysäyksiin. Samalla ne nykäisivät suitsia ja hevonen, juoksuun
pääsemättä, alkoi temmeltää. Helge vimmastui. Hän alkoi pieksää hevosta
ohjanperillä, tehden elukan syyksi koko onnettomuutensa. Sitten hän
katseli ojanvierestä kuusta, johon olisi hevosen sitonut, mutta tie oli
tällä kohtaa niin korkea, ettei hän voinut ajaa ojan ylitse. Ja se oli
myöskin siksi kapea, ettei vankkureja käynyt pyörtäminen.

Silloin Helge päästi hevosen juoksuun, hyppäsi mahalleen kuormalle ja
heilutteli otsaansa käsien päällä, varpaitten takoessa lautoja.

Pian toi hevonen hänet Koivikolle.

Heitettyään laudat sikin sokin liiterin eteen, vietyään vankkurit
taloon ja hevosen takaisin niitylle, hän tuli kotitupaan, mieli rikki
reveltynä.

Äiti oli jättänyt syötävää pöydälle ja sytyttänyt lampun. Nyt hän
makasi jo vuoteessaan, silloin tällöin katsahdellen Helgeen, jonka oli
odotellut tulevan iloisempana.

— No olivatko laudat hyviä? — kuului vuoteesta hiljaisesti.

— Olivat, — vastasi Helge eikä saanut muuta sanotuksi, vaikka olisi
kuinkakin yritellyt. Hän muisti, että laudat olivat jääneet räystään
alle ja olisivat sateen tullen kastuneet, mutta ei hän siitäkään nyt
välittänyt.

Tämä vaitiolo kiusasi sentään Helgeä, ja vähän haukattuaan hän tuli
äidin luo ja istui vuoteen laitalaudalle.

— Ei ole tänä iltana tullut raamattua luetuksi, — hän sanoi vähän
jurosti.

Äiti taputti hänen sormiansa ja sanoi sovittavasti:

— Herra näkee aivoitukset.

Niinkuin lapsuudesta asti, äidin jotain sanoessa, vilkkaat kuvat aina
heräsivät Helgen mieleen, niin hän nytkin kohta ajatteli, että
kokonainen rivi enkeleitä oli ollut näkemässä hänen surkeita ohjiin
kompastumisiaan ja varmaan vieläkin nauroivat mahaansa pidellen.

Äiti sanoi jonkun ajan perästä melkein kuin itsekseen:

— Ihmisen olisi hyvä panna tarkkaan merkille vähäisetkin mitä hänen
eteensä sattuu, että arvaisi Herran tiet ja voisi olla surematta.

Helge melkein säikähti äidin selvänäköisyyttä. Mistä tuo nyt taas
saattoi tietää hänelle jotakin tapahtuneen? Vieläpä olla oikeassa
siinä, että Herra itse oli pannut hänen suuhunsa tuon pilapuheen
ruumisarkusta, joka vei häneltä Maijan, ja sitten sotkenut ohjat hänen
jalkoihinsa. Sillä olisihan todella ollut peräti tyhmää juosta tyttöjä
tavoittamaan. Ilmeisesti olivat äiti ja Herra liittoutuneet häntä
vastaan. Mutta Helgen asiat olivat nyt sellaiset, että jos äiti ja
Herra olivat vastaan, niin oli hän äitiä ja Herraa vastaan. Puhukoon
kylä mitä tahansa hänen arkkutehtaastaan, sanokoon häntä vaikka
haudankaivajaksi, Maijan hän sittenkin vielä tavoittaa. Pankoot vaan
tarkkaan merkille!

Hiljainen sade rapisteli ulkona, mutta Helge ajatteli muuta.