MAIJA KÄY KOIVIKOLLA.

Oikeastaan Helge oli hyvilläänkin siitä, että sateet olivat
viivästäneet Maijan noutamista koivikolle veneentekoa todistamaan.
Sillävälin oli työ jo niin pitkälle edistynyt, että kolme lautaa oli
molemmin puolin kiinninaulattuina, joten jo lapsikin tuntisi tekeleen
veneeksi.

Sitäpaitsi oli sadepäiviä sulostuttanut uusi ajatus, sellainen tosin
ehdonalainen ja melkein mahdoton, mutta ainakin ajatella mahdollinen ja
mieluisa ja työntekoa suuresti jouduttava, jopa hyräilemään viettelevä.
Kyllähän tämä tekele oli siihen uuteen ajatukseen nähden aivan liian
suuri. Hän oli ensimmäisen veneensä koon suunnitellut siinä mielessä,
että sisarten kerran palattua he voivat panna joskus ovet lukkoon ja
koko perhe kolmin airoparein viillättää saareen kaislan keruuseen tai
lampaita sinne viemään tai sieltä tuomaan. Mutta uusi ajatus näki vain
kaksi henkilöä hiljalleen lipumassa veden tyyntä pintaa. Hän ja Maija.
Tervanhajuisessa aluksessa. Pysähtyneitten poutapilvien kuvastellessa
veden kalvoon. Tiiran kiljuessa kaukaa ja airon vingahtaissa läheltä.

Somako, kun tämmöinen lotja, kokka pystyssä jötköttää järvellä!

Jo ennen toisen laudan naulaamista oli senvuoksi mieleen juolahtanut,
että mitäpä jos olisi irroittaa ensimmäinenkin lauta, lyhentää pohjapuu
ja liittää kokka uudestaan. Eihän noiden sisarten tulosta ollut vielä
mitään taikaa. Mutta tarkkaan mietittyään hän oli sentään päättänyt
jättää koon ennalleen. Sillä eihän ollut taikaa siitäkään, milloin sen
Maijan saa niin pitkälle kuin veneeseen tulemaan, ja saako ollenkaan.

Ainahan tässä elämässä on kaksia asioita yhdeksi sovitettava. Sisarten
tulo ja Maijan tulo. Kunhan nyt saisi Maijan ensin vain käymäänkin
Koivikolla.

Sunnuntai-iltaa hän odotti. Kävi kirkossa äidin kanssa, vihelteli,
koputteli, pani piippuun, makasi selällään pihakalliolla, kuunteli
tuulen järveltä kantamia soittokunnan säveliä ja niiden vaiettua
soutelevien neitojen laulunvoihkauksia. Mutta illan tultua ei enää
virunut. Niinkuin kauriin, joka vainuaa kaivatun emon lähestymistä,
paloivat hänen ruskeat silmänsä auringon laskettua. Ei malttanut
yhdessä äidin kanssa edes illastaakaan, ja pimettyä, jo ennen kuun
nousua kierteli huvilatien seutuja, kun vielä jokunen yövuorolainen
kessu kainalossa kulki tehtaille ja tähtiä vasta sytyteltiin. Sillä
mene tiedä millä hetkellä Maija selkiää kyökkitouhuistaan ja ykskaks
voi heilahtaa tiellä. Ellei jo ole ollutkin ja mennyt, kumppania
löytämättä.

Nyt kuu jo nousee. Suurena ja punaisena, vain oikea alakulma hiukan
syötynä. Nousee ja jättää harjun kuuset allensa törröttämään.

Nousee ja pienenee ja kuultaa kellahtavana. Jo heittelee säästeliäästi
valojaan yöhön, lähelle enemmän, kauas ei vielä ensinkään. Maijan puoli
huvilatiestä häipyy pimeään, pimeys sieltä katsoo ja vetää puoleensa,
mutta tullessa kohdalle kuunpaiste on ehtinyt edelle ja pimeys katsoo
kauempaa. Katsoo ja vetää — vetää: täällä hän on, täällä hame
hulmahti.

Mutta kuunvalo teroittuu teroittumistaan, aukaisee pimeydet ja sanoo:
täällä ei ole, ei ole tuolla, eikä tuoliakaan.

Kolmasti kulki Helge huvilatien päästä päähän, Maijan asunnolle asti ja
taas takaisin. Ihmeellistä, minne kaikki ihmiset olivat kadonneet.
Kuhisihan niitä täällä arkenakin, ja nyt oli päälliseksi sunnuntai.

”Jos selkiää”, oli Maija sanonut. Entäpä jos hän ei ollutkaan
tarkoittanut sään selkiämistä, vaan ”töistä jos selkiää”.

Silloin Helge alkoi kuulla järveltä käsin höyrylaivan sätkätystä. Ja
jos hän ei olisikaan kuullut sitten vielä torvisoittokunnan puhallusta,
olisi hän ilmankin arvannut, että Maija oli palaamassa huviretkeltä.
Mutta vaikka hän tämän siis nyt hyvin tiesi, meni hän sittenkin
harjanteelle Maijan huvilalle. Ja katso, kyökin ikkuna oli pimeä, —
tietysti, kun hän kerta oli huviretkellä.

Kotiinpäin palatessaan, noin puolivälissä huvilatietä, Helge vieläkin
kerran pysähtyi, ikäänkuin todistukset eivät olisi jo riittäneet.
Kuunpaiste oli kuitenkin nyt jo aukaissut tietä kummallekin
suunnalle täyteen hohteeseen — missä ei innostunut turhantarkoilla
piirustuksillaan laittamaan varjokohtia. Olisi toki ihmishahmon voinut
semmoisestakin kohdin selvästi erottaa. Todistus oli täysi ja sitova:
Maijaa ei ollut tiellä. Mutta olisihan muka voinut tapahtua, että Maija
oli juuri vasta sammuttanut valon ja lähdettyään pujahtanut hänen
ohitsensa jossakin hiekkakäytäväin koukerossa. Siinä kyllä kulki
viistottain kaikenlaisia harjanteen polkuja.

Kun edes korva kuulisi, — edes jonkunkin risahduksen. Älähän paukuta
noin vietävästi, laulurastas!

Risahduksen asemesta korva alkoi sentään rastaankin luirutusten ohitse
kuulla ihmisääniä, jotka iloisesti hälisten lähestyivät mutkan takaa.
Poikien ja tyttöjen ääniä sekaisin. Oli siinä varmasti Jannenkin ääni,
joka tuntui ikäänkuin puolustautuvan päällekäyviä joukkoääniä vastaan.
Mutta kun tytöt alkoivat helakasti nauraa, oli ylinnä — olikohan se
Maijan nauru?

Oli se.

Tuossa jo tulevat.

Kohta ensimmäisessä rivissä Maija. Käsikkäin toisen tytön kanssa,
toisella puolella poika, joka tahtoisi sekin käsikkäin Maijan kanssa.
Lyöpi pojan kättä, häätäen luotaan, ja nauraa. Lystiä niillä on.
Tulevat — tulevat —

Silloin Helge vetäytyi ylemmäs tiepuoleen ja jäi seisomaan
pähkinäpensaan varjoon.

Nyt he kulkevat hänen ohitsensa, nauraen ja ilakoiden, häntä
huomaamatta.

Maija kyllä tuntui vähän niinkuin syrjäkarin sille puolen vilkaisevan,
mutta ei kaiketi huomannut, koskapa juttelee ja nauraa vielä helakammin
seuran mennessä kuin tullessa. Tai jos sittenkin lienee huomannut. Ei
vain ollut huomaavinaan. Hauskempaa seuraa. Näki se, näki varmasti.
Jospa olisi ottaa mukulakivi ja laskettaa keskelle joukkoa!

Mutta nyt oli syntynyt uusi rähinä vallattomassa parvessa. Maija oli
leikillään lähtenyt kapaisemaan juoksuun toisten edelle. Kaksi, ellei
kolmekin poikaa hyökkäsi karkuria kiinni tavoittamaan.

Ja siinä hälinässä seura hajosi ja painui kuulumattomiin.

Noin ne leikissä sisaretkin pakenevat, kun tahtovat, että heitä kiinni
otettaisiin, — ajatteli Helge. — Viettelee hellunsa erilleen ja ovat
kahden siimeksessä.

Olikin siinä noita mukulakiviä, mutta vain myöhäistä heittää. Ettei
sentäänkin ajan ollen heittänyt ja tuupertanut sitä poikaa! Ja mennyt
sitten kotia maata. Ja juurinensa repinyt itsestään koko sen
sekamelskan, joka oli hänen elämäänsä tullut. Joka kotkan kynsin oli
pilvistä viskautunut viattomaan sieluun ja raateli sisälmyksiä. Ja
saanut takaisin entisen rauhan.

Siellä äiti valvoo vuoteessansa, häntä odotellen. Lamppu palaa, leipä,
kylmät perunat, maitokuppi pöydällä. Sirkka soittaa, sisar kuorsata
pihistelee, vene liiterissä... Voi hiiden hamppua sentään, mihin tässä
on joutunut!

Helgeen tuli sellainen raukeemus, että hän tuskin saattoi pystyssä
pysyä, saati kotia mennä. Siihen hän jäi seisomaan pähkinäpuun varaan
ja ajatukset kiertämään ties kuinka kauan.

Sitten tapahtui niin, että joku veitikka oli hiipinyt harjanteen
lepikosta käsin hänen taaksensa, töykkäsi häntä kupeeseen ja sanoi
samalla:

— Piu!

Helge kääntyi ympäriinsä. Ja se oli Maija, ihan elävä Maija. Eksyttänyt
takaa-ajajansa ja tullut hänen luokseen — hänen luokseen!

Helgen kädet ojentuivat Maijaa tavoittamaan, mutta Maija perääntyi
väistäen ja nousi kivelle.

— Maija! — huusi Helge niin että salo kajahti.

Maija heristi hänelle sormeansa ja puhui kiveltä:

— Äläpäs Helge hoilottele, ollaan hiljaa hissuksissa.

Helge loikkasi kivelle niinkuin ilves.

Maija kiveltä niinkuin orava. Ja oksan alta oksan alle.

Helge mursi oksat.

Maija nuolena mäelle. Sieltä löysi perunakuopan ja huipalti katon alle.

Helge viskoi katon auki. Tutki alta, tutki päältä. Ei ole Maijaa
pohjassakaan. Ihan käsistä kadonnut.

Missä aita risahti?

Tuolla se rasahti, Helge hyppäsi ylitse. Maija jo viillätti kedolla.

— Nyt minä sinut tavoitan! — ajatteli Helge.

Hyvä oli Helge juoksemaan, lentäjä vielä parempi.

Jo sen Maijakin älysi, koska itse kääntyi kohti, tullen vastaan
puolitiessä. Käsi torjui huohottavan Helgen ryntäystä.

— Lupaatko olla siivolla? — sanoi Maija, hänkin hengästyneenä.

Ei mikään muu sana olisi voinut hillitä Helgeä tällä hetkellä. Mutta
nyt hän laski Maijan irti.

— Lupaan, — hän sanoi.

Kun Helge sanoi ”lupaan”, niin se sana oli niin hyvä kuin vala —
tavallisissa oloissa. Mutta nyt olot eivät olleet tavalliset. Sillä
Helge lisäsi:

— Lupaan, jos sinä lupaat tulla Koivikolle.

— Milloin?

— Vaikka nyt kohta.

Maija katsahti ympärilleen, punnitsi jotakin mielessään, suoristi
hameensa, paineli tukkaansa, työnsi kampaneulan syvemmäs, nyppäili
puseroansa ja nämä kaikki tehtyänsä sanoi:

— No olkoon menneeksi.

Sitten he menivät yhdessä hakemaan Helgen lakkia, jonka Maija löysi
ensimmäiseksi. Ei toiseksi voikaan mitään löytää. Vallankin kun pää on
vielä sekaisin.

Sitten he menivät polulle, ja polkua laskeutuivat huvilatielle. Ja
siellä sanoi Maija:

— Vai kävi Helge Fluuralle marjoja kauppaamassa. Kas kun ei minulle
tuonutkaan.

Marjoja! Voi hyvänen aika! Marjoja ei tuonut Maijalle! Ei ajatustakaan
ollut sinnepäin. Jos olisi ollut, eikö hän muka olisi syöttänyt niitä
Maijalle, syöttänyt vaikka yksitellen, marja marjalta, Maijan ottaessa
hampain hänen hyppysistään, suu naurussa! Milloin olisi voinut lähempää
katsoa hänen silmiinsä! Entä mitä nyt sanoa? Valehdellako?

He kulkivat toinen toisella ja toinen toisella puolen raiteita. Ja
olivat äänettöminä kävelleet melkein viimeisten huvilain kohdalle, kun
Helge vihdoin keksi mitä sanoa eikä valehdella. Hän sanoi:

— Niissä oli raakiloita.

Maija oli kaiketi jo unohtanut marjat, koska käännähti ja sanoi:

— Ha?

Johon Helge sanoi että kypsytelkööt kylkiänsä Maijan syötäviksi, kun
tulee joskus päivälläkin käymään.

Siitä sanasta tuntui Maija olevan hyvillänsä, koska nauroi. Mutta ei
puhelun alkuun vielä siitä päästy.

Hän kulkea kekkelehti yläruumis kumarassa, pingoitteli käsillään
hametta vasten reisiä ja katseli alas puolikenkiänsä, jotka somasti
kopsuttivat tiellä.

Kaikkein mieluimmin Helge olisi mennyt samalle puolen raittia ja taas
ilman muuta sulkenut hänet syliinsä. Mutta tuo paha lupaus! Kuinka se
Maija saattoikin tepsutella siinä niin varmana, että Helge pitää
sanansa! Ei mitään varmaa. Päinvastoin Helge ajatteli: jahka joudutaan
tuonne kuusikon pimentoon! Ja silloin oli hyvinkin epävarmaa.

Mutta sinne oli vielä pitkä matka. Maija ei sanonut halkaistua sanaa.
Aivan kuin tahallaan. Korostaakseen sitä, että Helgen muka piti alkaa.

Helge sai sanotuksi, että nuo kengät olivat koreat.

Maija lakkasi niihin katsomasta ja alkoi katsella tiepuolen metsään
päin. Mutta ei sanonut mitään.

Silloin Helge keksi kysyä, mikä Maijan sukunimi oli.

Maijan pää kääntyi kohti tiepuolesta ja hän sanoi vilkkaasti:

— Lehtosia minä olen.

Tällöin hänen päänsä oli liikahtamatta suunnattuna suoraan eteenpäin,
silmä vilkui, suu hymyili, ja korva tuntui odottavan, että Helge kohta
vielä kysyy häntä koskevia asioita.

Mutta Helgeltä loppui koko varasto. Ja Maija katsoi taas metsään. Helge
meni Maijan puolelle, Maija toiselle ja katsoi toisen puolen metsään.

Mitä ihmettä hän olisi puhunut tuolle poispäin katsovalle tytölle. Hän
ajatteli vähän kysyä, miksi Maija oli niin surullinen. Mutta Maija
olisi vastannut: mille minun pitäisi nauraa? Sukkeluuksiakaan ei Helge
tällä hetkellä osannut keksiä. Olisiko vielä kerran sanoa, ettei hän
laittanut arkkuja ja mitä hän laittoi? Ei. Asia oli kyllä tärkeä, mutta
todistettava silmin näkemällä eikä kuulemalla. Isosta rysästäkö? Ei.
Sillä hän oli kyllä aikonut, mutta nyt ei enää aikonutkaan sitä kutoa,
ei edes talvenkaan tultua, kun oli se veneenteko edessä. Sisaristako?
Mutta mitä tekemistä Maijalla oli hänen sisariensa kanssa?

Jos olisi vaikka maan äärestä maan ääreen puheenainetta hakenut ja
kuinkakin päätänsä pyörittänyt, ei ollut mitään sanottavaa. Ei
hiventäkään. Kaikki oli tukossa.

Mutta kuusikko jo lähestyy.

Helge suunnitteli, että kohta kun he ovat pimeässä hän hyppää edellä,
kääntyy vastaan ja kaapaisee tytön syliinsä. Huumaava aie söi
lupauksen.

Jo tulevat pimeään.

Rinta lyö valtoimesti. Nyt! — Nyt!

Ettei niin pitkän vaitiolon jälkeen sentään aivan esipuheitta hyökkäisi
tytön eteen ja ehkä säikyttäisi, sanoi Helge, ajattelematta mitä sanoi
ja veren kuohunnan katkaistessa tavut:

— Onko Maijalla sisaria...

Mutta silloinkos toiselta puolen tietä puhetulva alkoi.

Aivankuin Maija olisi juuri vain näitä sanoja odottanutkin.

Luetteli nimet ja kaikki. Tuli omin ehdoin Helgen puolelle tietä. Helge
ajatteli: siitähän minä sen kohta kaappaankin.

Eihän puhuvaan ihmiseen sovi kajota. Täytyy odottaa kunnes herkeää. Ja
tuollahan tulee vieläkin pimeämpää.

Mutta Maijapa ei herennytkään.

Rupesi vielä vanhemmistaankin kertomaan. — Muuttivat Kuopion puolelta
Tampereen puolelle... Äiti vain elossa särky rinnassa... Hilma ...
Tilta ... Sofia...

Ja meni taas toiselle puolelle, mutta ei metsää katsomaan, vaan kun ei
vierestä voinut hyvin katsella miten iloiseksi Helge tästä kaikesta
tulee.

... naimisissa sen ja sen kanssa ... palveluksessa Sittinkillä ...
kolme sisarta Amerikassa ... lähettävät välistä ... töissä Porissa ...
kaksi sormea meni sirkkelissä, suhaus vain ... palannut Amerikasta ...
vähän huonoissa väleissä ... ajurina Helsingissä ... ostaa piilin ...
ei osta piiliä...

Alussa Helge ei ollut kuunnellut mitään, koska hänen verensä vielä
kuohuivat. Kuusikon pimennosta tultua hän ei kuunnellut mitään, koska
häntä alkoi pahasti haukotuttaa. Ja ruispellolla mentäissä ei
kuunnellut mitään, koska oli ruvennut omiansa ajattelemaan.

Hän ajatteli näin:

Ihmeellisiä nuo tytöt sentään ovat: Ensin hyppäävät laudoille,
likistyvät ja katsovat silmiin, mutta kun pitäisi, niin — oho poika!
Ensin töykkäsee kupeeseen ja sanoo piu, mutta kun toinenkin koskisi,
niin kivelle ja karkuun. Ensin otattaa itseään kiinni, mutta kun on
kiinni, niin — lupaatko olla siivolla! ja sisaret ja Amerikassa ja
ostaa piilin ja ei osta piiliä, ja haukotuttaa niin että suuta repelee.
Voi voi, kun ei se jo lakkaa!

Todella aivan kuin mikäkin vieras tyttö olisi kulkenut tuossa toisella
puolen tietä. Ihan noin vain vähän tuttu. Eikä Helgellä ollut enää
vähintäkään ajatusta mitenkään hyökätä esille. Päin vastoin tuntui
selvään, ettei semmoista enää milloinkaan tule tapahtumaankaan. Mitä
ihmeitä hänellä oli oikeastaan tekemistä tuon umpi vieraan ihmisen
kanssa ja minne he oikeastaan vaelsivat. Luulkoon vain häntä
arkuntekijäksi. Eipä se mitään tyhmää tointa olisikaan. Ja totta
puhuen, ei olisi mitään väliä, vaikka tyttö hiukan kompastuisi tuon
ojan yli hypätessään, suuttuisi ja kääntyisi takaisin. Tai jos jollakin
kiusan puheella hänet tahallaan suututtaisi ja kaikki loppuisi tähän.
Silloin olisivat nämä asiat kuin poispyyhityt elämänkirjasta ja rauha
laskeutuisi jälleen Helgen sydämeen.

Mutta ihminen suunnittelee yhtä, elämä toista. Mitä se tahtoo, se
tapahtuu. Jos se tahtoo vaikka polttaa ihmisen, niin sekin tapahtuu. Se
tunkeutuu tarvittaissa niskurin ajatuksiinkin ja laittelee sinne
loistokuvat niin ihanat, että ihminen niitä saavuttaakseen itse menee
kuin kärpänen tuleen.

Niinpä se, huomattuaan että Helge aikoo käännyttää tytön pois, pani
hänet ajattelemaan näin:

Toista maata se oli sentään Jannen tyttö. Likitysten he siinä seisoivat
kuin kaksi yhteenkasvanutta tervalepänrunkoa. Ah, miksi ei Maija!

Ja Jannesta meni ajatus jo aivan itsestään siihen, että Jannehan ehkä
aikoo mennä naimisiin. Ja vaikka Helge hyvin muisti, mitä oli vain pari viikkoa sitten
ajatellut häävuoteesta ja siitä riisuutumisesta, niin
tapahtui hänelle nyt sellainen ilmestys, että Maijan kuva seisoi
kiireestä kantapäähän aivan verhottomana hänen edessään. Häikäisevä
loistokuva täytti hänet hurmalla, joka pani silmät pyörähtämään luomien
alla melkein ympäri.

Mutta tämän voimakkaan maanituksen seurauksena ei ollut suinkaan se,
että Helge olisi kaikki unohtaen päätä pahkain sulkenut Maijan
syliinsä, niinkuin hän oli vähää ennen ajatellut tehdä, vaan
päinvastoin Maijan alaston kuva siirtyi maanitellen ikäänkuin
etäämmälle, kirkkaisiin taivaan utuihin, ja hän ymmärsi, että sellaisen
rajattoman onnen saavutus riippui tulevaisuudesta ja monista, monista
seikoista, eli siitä, että hänen oli ensin saatava Maijan sanallinen
suostumus ja lupaus, ja vietävä morsiamena pappilaan ja kuulutettava ja
sitten vihittävä ja sitten häät vietettävä ja vasta sitten ... silmät
olivat uudestaan pyörähtää luomien alla.

Näin oli Helgessä ruispellon tiellä herännyt ensimmäinen ajatus
avioliitosta Maijan kanssa. Se oli hänen elämänsä suuri hetki. Hän
tiesi, että asia oli niin käyvä. Hän oli niin onnellinen, että vaikka
oli yö, kaikki loisti, linnut lauloivat ja maat ja taivaat vapisivat
kirkkaassa autereessa.

Puhelkoon vain Maija siellä suvustaan ja sukulaisistaan ja kävelköön
toiselle puolen tietä, se hetki tulee, se suuri hetki, ettei hänen ja
Maijan välillä ole mitään — ei mitään!

Maija todella puhua pälpätti yhä edelleen, jopa välistä kääntyi
ikäänkuin kysyäkseen mitä Helge puolestaan kerrotusta arveli.

Helge oli tähän mennessä onnellisesti selvinnyt kaikesta sanomalla
silloin tällöin vain: joo, joo, ja välistä hm. Mutta kun Maija puheensa
jatkoksi äkkiä kysyi:

— Olisitko sinä niin tehnyt? ei Helge osannut enää sanoa joo eikä
hm.

— Olisitko? — toisti Maija vähän kärsimättömästi.

Silloin Helge sanoi:

— Olisin.

Viaton sana, mutta sitä ei olisi kaiketi pitänyt sanoa. Joko Maija
siitä vihdoin huomasi, ettei Helge ollut mitään kuunnellut, taikka oli
siinä jotakin vastoin hänen odotuksiaan, kaikissa tapauksissa Maija,
hellittäen kätensä putoamaan, huokasi raukeasti niinkuin viimeisen
toivonsa menettänyt ja tuli koko loppumatkaksi kerrassaan pahalle
tuulelle. Hän ei kulkenut nyt ainoastaan toisella puolella, vaan
edellä.

Mutta ei Helge siitäkään paljoa välittänyt, sillä se suuri hetki
tulee. Se tulee yhtä varmasti kuin aurinko kiertää rataansa.

Kun Maijalla ei pellolla ollut metsiä katseltavana, katseli hän
taivaaseen. Ja sen vuoksi hän — ei tosin kompastunut ojaan — vaan
astui sammakon päälle.

Hän suuttui itse kovasti.

Pysähtyi, kääntyi ja sanoi:

— En taida sentään tullakaan.

Silloin Helge tuli aivan hänen lähellensä ja rauhallisena sanoi, että
eikö hän, Helge, ollut uskollisesti pitänyt lupaustansa ja antanut
Maijan kulkea toisella puolen tietä? Entä Maija? Jos Maija karkaa, eikö
Maija luullut hänen saavuttavan tälläkin kentällä? No niin. Ja mitä
sitten tulisi?

Ensi kerran Maija vähän pelästyi Helgeä. Hän mietti kotvan, kääntyi
hitaasti ja alkoi taas mennä edellä.

He olivat jo menossa kotilepikossa ja polku alkoi nousta vähän
ylämäkeen, koivikolle päin.

— On tällä tiellä sammakoita, hyi, ei tiedä mihin astua.

Helge ei sanonut mitään. Tuli vain perässä hitain, pitkin askelin.

— Ja niin pimeätä! — rimpuili Maija.

Helge ei sanonut mitään.

— No on sinne matkaakin!

Helge ei sanonut mitään.

— Aamu tästä ennen tulee kuin se hovi.

Helge pysähtyi.

Maija kulki vielä muutaman askeleen, kääntyi kohti, kun ei kuullut
Helgen tulevan, ja sanoi:

— No?! Ketäs sinä odotat?

Helge sanoi, viitaten kädellään vasemmalle:

— Tässähän tämä on.

Maija palasi hitaasti takaisin Helgen kohdalle, käänsi vielä hitaammin
katseensa sinnepäin, ja kirkkaassa kuutamovalossa Helgen koivikko
kaikkine rakennuksineen aukeni hänen silmäinsä eteen.

— Ai ... ai ... — pääsi Maijalta.

Uteliaana hän astui jo askeleen Helgen edelle, rientääkseen näkemään
lähempää, keskeltä valoisaa pihaa, mutta kun Helge estäen kosketti
häneen, ymmärsi hän kohta syyn, ja he jäivät siihen missä olivat,
vaikka siinä kohden pitikin milloin kallistua milloin kumartua
voidakseen koivun riippuvien ja kimaltelevien lehväin ohitse
tarkastella kaikkia paikkoja.

Maija näki Helgen asunnon ylempänä kaltevalla piharinteellä vanhojen
koivujen edessä, joiden valot ja pimeät varjot ylettyivät korkealle
yli katon ja ympäröivät takaa kummaltakin puolelta koko rakennuksen.
Näki sen sievästi pystyyn naulatut seinälaudat ja aivan kapeat
liitepäällykset. Näki neliruutuisen ikkunan ja sen uudinharson
sisäpuolelta. Näki myös kukkivat georgiinipensaat, jotka ylettyivät
vähän yli ikkunalaudan, ja elämänlankaköynnökset kuistin kehyksenä.
Kuisti oli oveton ja sisempi ovi, jonka kulmaan pääsi jostakin
kuunvaloa, oli kutsuvasti auki eteisen pimeyteen. — Ulkorakennusten
rivi oli vielä ylempänä törmällä. Vaikka pimennossa koivujen alla
häämöitti kuitenkin selvänä kanalan pisteaita, halkovaja, pihatto ja
saman olkikaton alla oleva pahnalato, sitten kulmakkain tämän kanssa
iso, punamullalla sivelty luhtiaitta, etuseinä taas kirkkaassa
kuunvalossa, joka piirteli tarkkaan alemmat rappusastimet ja varjosti
vain ylemmät. Vielä se varjosti parvekkeen alta osan seinää, ja
yläkerran pyöreän syvennyksen jätti kokonaan pimeäksi. — Viimeisenä
oli avoliiteri, ja kun kuulla ei ollut seinää mihin paistaa, niin se
kohdisti koko voimansa muutamaan venetekeleeseen, silmiä häikäisevästi
heijastuen sen laitaan.

Alempana törmällä, tasaisella kiviseinäpengermällä, mistä puutarha
alkoi, olivat rivissä mehiläiskeot. Ei liikettä missään, ei koivujen
latvoissakaan. Tähdet seisoo. Ei vähintä risahdusta maassakaan. Vain
haasta navettaan yövytetty lehmä joskus kolistelee ketjujansa.

Polku kiertää törmältä alas. On niin äänetöntä että polkukin elää. Se
tulee törmäkiviä kiertäen alas kaivolle, joka on ihan Maijan luona.
Pyttyjä, katajaisia, on kaivon luona. Aukosta törröttää vinottain
kiulunseiväs. Kuu kimmeltää sen yläpinnalla.

Helge oli alusta asti katsellut syrjästä vain Maijaa. Oli nähnyt miten
eloisiksi hänen kasvonsa vähitellen kävivät, nähnyt miten hänen
silmänsä siirtyivät paikasta toiseen, miten katse ensin viipyi kauan
asunnon vaiheilla, miten se siirtyi ulkorakennuksiin, löysi navetan ja
palasi asunnolle. Nyt Maija katsoo jälleen pisteaitaa, nyt
mankelihuonetta, nyt vajaa ja taas palaa asunnolle. Nyt latoa, nyt
jälleen navettaa. Ja nyt siirtyy luhtiaittaan. Maija ei voi enää
hillitä itseään, vaan työntää käsin lehvät syrjään ja pujottautuu
esille. Katselee katselemistaan punaista luhtiaittaa, vain kerran
vilkaisee liiteriin ja taas palaa aittaan, nousee rappusia ja tutkii
parvekkeen pimentoa.

Kun Maijan katse oli polunkin käynyt ja tullut kaivolle, sanoo Helge:

— No mitä se Maija nyt tästä kaikesta meinaa?

Silloin Maija nosti ylähuulensa kurttuun, niinkuin olisi saanut jotakin
hapanta suuhunsa, ja sanoi:

— Mutta teitähän kuuluu olevan niin monta.

Tämä sana kirveli Helgen mieltä, koska Maija oli pannut hänen rakkaat
sisarensa kaikki yhteen kimppuun ja sanonut ”niin monta.” Kirveli niin,
että hänen oikein täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä.

Mutta tuo puhe oli myöskin ihanaa puhetta, sillä se merkitsi, että
Maija — ellei perillisiä olisi niin monta — ehkä suostuisikin
tulemaan emännäksi Koivikkoon.

Silloin Helge, vihan ja onnen yhtaikaa temmeltäessä hänen rinnassaan,
sanoi:

— Tämä on kaikki minun.

Näin hän sanoi.

Se oli lyhyessä hetkessä sanottu, ja kuitenkin ehtivät kaikki sisaret
juosta esille. Ja kuinka paljon puhuakin yhden silmänräpäyksen aikana!
Mutta eivät he puhuneet suinkaan nuhdellakseen Helgeä tästä valheesta.
Päinvastoin, he kilvan lohduttivat häntä ja toinen toistaan ylittäen
sanoivat: sinunhan tämä onkin, sinähän tämän rakensit, sinähän äidin
elätät, sinähän olet vuosikausia tässä tehnyt palkatonta työtä, me
näimme sinun tuskasi, sinä et voinutkaan muuta sanoa, sinun täytyi niin
sanoa, me olemme aivan, aivan sinun puolellasi, me tiedämme että sinä
rakastat meitä ja selviät kunnialla.

Maija ajatteli, että olisi hän Helgen ehkä ottanut sittenkin, vaikka
sillä ei Koivikkoa olisi ollutkaan, mutta hän ajatteli myöskin, että
ylen-ylen hyvä tässä olisi emäntänä pyöriä. Ja vielä vilahti hänen
ajatuksissaan Fluura, se kaunissilmä silmänvilkuttaja, jolle Helge
marjat vei. Kas kun ei se tänne vielä ole lentänyt!

Joten Maijalle tuli lisäksi vähän niinkuin edeltäennätyksenkin kiire.

Summa kaikesta: hän astui askeleen lähemmäksi Helgeä ja sanoi
hamettansa hypistellen:

— No jos tämä on sinun...

Oli niin lähellä Helgeä, että Helge olisi aivan hyvin voinut kaapata
hänet syliinsä.

Mutta Helge ei mitään sellaista ajatellut tehdä. Hän oli tällä hetkellä
niin rauhallisen järkevä, että vain ojensi kätensä.

Maija loi silmäluomensa alas, kumarsi päänsä poispäin ja nosti toisen
kätensä Helgen käteen.

Silloin oli heidän kohtalonsa elämänkirjaan kirjoitettu.