I.

Eeva makasi suullansa lattiassa, sätki, potki ja parkui niin hirveästi
että korvia särki.

”Eeva, Eeva! ... nouse nyt ylös taas, tai äiti piiskaa.”

Äiti puuhasi takan luona eikä tätä sanoessaan katsonutkaan tyttöön.

”Ka, ka kun se saattaa.” Isä nauraa kitkutti penkillä ja kyynäspäitä
polviin nojaten katseli nautinnolla tytön sätkimistä.

”Antakaa nyt jo selkään tuolle, kun tuolla lailla huutaa ja potkii,”
sanoi vanhin veljeksistä, Iikka ja katseli nurjamielisesti
vanhempiansa.

Eeva kuuli tuon ja alkoi entistä innokkaammin rääkyä ja potkia.

”No, no ... mene nyt jo äiti sitä ylös nostamaan,” isä vihdoin sanoi.

Äiti meni ja otti kainaloihin.

”Voi, voi ... Eeva kulta, lapsi raukkani, nouse nyt ylös... — Mitä mun
lintuani kiusataan liiaksi.”

Mutta silloin Eeva sätki ja huusi kahta kovemmin, koettaen kaikin
voimin vastustaa äidin nostamis-aikeita.

”Herra Jumala, tuota lasta! Nouse nyt ... katso äiti nostaa ja sitten
haetaan sokeria.”

Vasta sokeri Eevan vähitellen sai taipumaan, niin että antoi äidin
syliinsä ottaa. Mutta heti ei kiukku kadonnut, vaan mököttäen hän
sittekin vielä jossain loukossa istui, kunnes äkä vihdoin haihtui ja
joku muu asia huomiota puoleensa veti.

Jo kaksivuotiaana Eeva tämän osasi. Toisinaan kuin veljet, taikka sisko
(joista viime mainittu oli nuorin, mutta hänkin kymmentä vuotta Eevaa
vanhempi) rupesivat Eevan huutaessa ilvettä tekemään ja veljistä joku
uhkasi todenteolla ruveta selkään antamaan niin silloin isä ja äiti
yksimielisesti käskivät omia lapsiansa kurittaa, silloin kuin niitä
tulee. Jos veli silloin rupesi vielä mielipidettään puollustamaan, niin
syntyi perheen kesken laajasanainen riita ja kinastus, joka saattoi
äreyttä mieliin, usein niin paljon, että vasta yön nukkuminen sitä
johonkin määriin poisti.

Koska tällaisia seikkoja tapahtui kuitenkin varsin usein, niin
muodostui vanhempain ja poikain väliin alituinen nurjamielisyyden
tunne, joka ei enää koskaan tahtonut sydämelliseksi sovinnoksi muuttua.

Tällainen elämä tuli vihdoin niin tavaksi, että se ei talon väkeä juuri
ketään surettanut; ajateltiin vaan, että sellaistahan se lienee
kaikkein jokapäiväinen elämän meno.

Vanhemmat miettivät että, kun lapset saavat päänsä olkapään tasalle,
niin silloin ei enää vanhempain neuvoja kaivata eikä käskyjä totella.

Pojat muistelivat lapsuutensa aikoja jolloin ei vitsaa säästetty, vaan
toisinaan ihan syyttömästikin selkään annettiin. Useat kuritus-kerrat
muistuivat varsin hyvästi mieheen ja rupesivat nyt vasta syyttömästi
saaduilta näyttämään, tahi ainakin vanhempain kiukun-purkauksilta,
koska tuossa nyt oli selvä esimerkki Eevassa, joka sai tehdä mitä
tahtoi, eikä sittenkään kuritettu.

Ei kuitenkaan Eeva jäänyt ilman rakkauden osoituksia veljeinsäkään
puolelta. Jokainen piti häntä hyvänä, mutta poikkeus tapahtui silloin
kuin Eeva oli pahankurisena ja pojat olisivat tahtoneet häntä kurittaa,
jota ei vanhemmat tahtoneet.

Vuosien kuluessa veljetkin kuitenkin hänen itsepintaisiin
mielenosotuksiinsa siksi tottuivat etteivät toisinaan millänsäkään
olleet.

Mutta tämän tottumuksen kanssa ei enää sileä rauha palannut vanhempain
ja poikain väliin. Tahtoi aina ilmestyä syitä toisiansa moittia.

Kukaan ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi eikä miettineeksi, mikä oli
alkujaan ollut syynä tähän. Jokainen ajatteli että elämä ehdottomasti
onkin juuri sellaista kuohuvaa ja epätasaista, turhaa siis etsiä syytä
miksi se sellaista on. Tekisipä aika hölmöläisen työn ruvetessa
tutkimaan syitä siihen miksi elämä on sellaista kun se on!

Tämä asia ei Eevaa ainakaan kenenkään mieleen johdattanut. Lapsihan se
oli, viaton lapsi-raukka, joka ei täysikasvuisten elämään voi mitään
vaikuttaa. — —

Kun Eeva kasvoi ja vieraita joskus äidin luona kävi, niin Eevalle aina
ensimäisen kahvikupin täytyi antaa, ettei suuttunut olisi ja ruvennut
äitiään nyrkillä takomaan.

Kunnes puhe kylläksi rupesi kieleltä sujumaan, niin sitte vasta nauraa
saatiin ja kummastella tytön viisautta sekä nokkelaa päätä, joka kaikki
haravaansa sai ja muisti. Se häntä itseäkin elähytti ja raikkaasti
nauramaan sai, kun muutkin nauroivat, isä, äiti, veljet ja vieraatkin.
Rumat sanat ne siitä syystä paraiten mieleen jäivät ja useimmin suusta
ulos tulivat vallattomalla päällä ollessa, kun äiti silloin osoitti
ankaruutta ja kivenkovaan niitä kielsi muistelemasta, — mutta kun
niillä paraiten naurettiin ja äitikin joskus niin teki. Ja myöskin se
kiihotti, kun kylän lapset, jotka hänen kanssansa leikkimässä kävivät,
hänelle aina salakähmään tuollaisia opettivat ja nauroivat sitte kun
Eeva sammaltaen koetti matkia.

Isä toisinaan tuosta niin suuttui että äidille sanoi: ”Selkäänsä
tarvitsis tuo tyttö, kun tuollaisia hokee ... kun et sinä edes häntä
kurita ... saa oikein hävetä.”

”Tarvitsispa kyllä,” äiti sanoi, ”mutta kyllähän se siitä lakkaa kun
mieltyy ja kasvaa ... tietäähän sen ihmiset, minkälaisia nuo ovat,
mukulat.”

Eevan ollessa viidennellä vuodella, tehtiin hänelle ensimäinen
musliinitanttu[1] ja kohta valmiiksi saatua Vaaralan emännälle
näyttämään mentiin. Siellä tupaan päästyä Eeva heti emännän luo meni
tämän hameesen itseänsä hinkkailemaan. Vuorottain tanttuaan ja
vuorottain emäntää äänetönnä katseli. Harmi jo alkoi silmistä näkyä kun
ei emäntä huomatakseen ottanut, äidin kanssa vaan juoruja kertoi. Äiti
kyllä huomasi, mikä Eevan sydäntä painoi ja sentähden silmäniskulla
emäntää tytön aikeista huomautti.

”No vooi ... voi ... vooi kun sillä ... no mutta sillä Eevallapa nyt
vasta on korea tanttu... Voi turkanen sentään, etten huomatakaan
lähtenyt... No noin pitkäksi Eeva sillä kasvaa! ja komeampi tyttö tulee
kun kenestäkään muista.” Emäntä nosti Eevan niin ylös kun ulettui.
Lapsi oli mielissään ja ikään kuin hämillään ollen hän sitten
vaatteitaan silitti ja suoritteli juuri kun Vaaralan poika Janne tupaan
tuli.

”Ka, ruma tanttuhan sillä Eevalla nyt onkin ... voi-i kun on ruma.
Onko tuo hevosen loimesta tehty, vai mummo-vainajasi vanhasta
navetta-hameesta,” hän heti alkoi loruta ja sitten aikalailla nauraa.

Eevalta oli vähällä itku päästä. Nurjasti ja syrjittäin katseli hän
kiusaajaansa.

”Mitä se Janne horajaa ... ei ollenkaan ymmärrä mikä koreata on,”
ehätti Vaaralan emäntä Eevan itkua estääksensä ja otti syliinsä.

”Aivanhan tämä on kun herrain lapsi. Tanttukin on kun pappilan
mampselilla, mutta mitä Janne ymmärtää.”

Eeva silmäili voitonriemulla Jannea. Tämä vaan yhä nauraa-virnisteli ja
kehui vaatetta rumaksi. Ei auttanut vihdoin enää emännän kehumisetkaan.
Ulos puhkesi itkuna Eevan närkästynyt luonto; vieläpä siihen määrään
että täytyi muodon vuoksi Jannen harteita aikalailla paukottaa,
ennenkuin luonto taas asettui. Sitten alkoi naurattaa kun Janne
itkevinään oli.

Mutta Vaaralan emäntää alkoi kyllästyttää oikut. Sen näki siitäkin, kun
kahteen kuppiin vaan kahvia kaatoi — itselleen ja Eevan äidille.
Juomaan käskiessä sitte erityisellä painolla huomautti että Eevalle
annetaan vasta sitten.

”Pysy nyt kauniisti poissa ... ole kiltti. Täti antaa sinulle sitten
kun me olemme juoneet,” sipisi äiti Eevan korvaan.

Vaan kun hän pöydän luo lähti, ei Eeva jäänytkään. Vaatteen helmasta
kiini pitäen seurasi vaan, vaikka äiti, salaa emännältä, koetti
takaisin työntää.

”Tuo tyttö nyt on vasta...” Äiti koetti vielä istuessaankin työntää
häntä pois. ”... Menehän nyt Eeva ja odota.” Vaan sitä kiivaammin lapsi
takaisin ponnahtihe, äitiin nojaten ja kulmainsa alta katsoi tätiin,
joka vakavana istui eikä mitään sanonut ... ei edes sitä, että ”annahan
nyt lapsen olla.”

Äiti kaatoi kuppiinsa kermaa ja aikoi juomaan ruveta. Eeva hinkkasi
taas itsensä likemmäksi ja kätensä pöydälle pani, aivan likelle
kahvikuppia.

”Pysy erilläsi!” Äiti työnsi kiivaasti käden pois pöydän reunalta. Vaan
silloin tyttö löi äidin käteen niin että se turahti ja kahvia siinä
olevasta kupista läiskähti pöydälle. Eeva nojausi hervottomasti äitiin
ja pahankurisesti rääkyen luisui lattiaan makaamaan. Äiti punastui ja
alkoi mitään virkamatta häntä hätäisesti ylös hapuilla.

”Ai, ai, ai kun on pahankurinen.” Vaaralan emäntä hymyillen päivitteli.

Eeva rääkyi yhä kovemmin.

”Eeva! hyi kuinka sinä tuollalailla, katso, täti nauraa. Nouse nyt saat
juoda äidin kupin.”

Eeva kuitenkin vielä huusi ja riehtoi äidin liepeistä sekä toisinaan
pienillä käsillään huitoi äitiä.

”Eeva, Eeva... Herra Jumala kuinka sinä noin... Nouse nyt juomaan
kahvia.”

Kurittamisesta ei äiti uskaltanut sanaakan puhua, eikä uhata, sillä
silloin olisi Eeva vielä surkeammin huutanut ja enemmän sydämystynyt,
kun tiesi ettei se kuitenkaan olisi varsin kipeästi käynyt. Vihdoin
Eeva monien tydyttelemisien perästä asettui nikottamaan ja sitten
äitinsä kahvia juomaan.

”Se on oppinut saamaan juoda aina ensimäisenä ja tuon hädän se tekee
kylässäkin, jos ei vaan saa muiden kanssa yhdessä juoda. On sitä
koetettu siitä niin kovin estääkin että oikeen, mutta ei se vaan
muista, eikä muutu... On tuo nyt vielä niin pieni ja nuorikin ettei
ymmärrä... Mutta kun kasvaa niin kyllähän aapuu.”

Äiti puhui mielihyvällä kaunista lastansa katsellen ja tulevaisuudelta
apua toivoen. Kumartui sitten toimittamaan pois tämän vaatteisiin äsken
lattiasta tarttuneita rikkoja.

”Ei minun asiaan tule, mutta mielestäni pitäisi lasta tuollaisista
oikuista kurittaa. Ei ne muuten niitä unhota, kun noin itsepintaisia
ovat.”

”Kyllä sitä on väliin kurittaakin koetettu, mutta eipä se siitä lakkaa.
Ja se on sellainen, että kun sitä kurittaa niin ottaa niin kovin
pahaksi. Tässä tuonaankin, kun isänsä vähän sormillansa noppasi, niin
meni oikein menneeksi... Meillä oli jo niin hätää että...”

Vaaralan emäntä oli nyt jo kaatanut toisen kupin, kun Eeva oli saanut
juoduksi.

”Vai niin,” hän vastasi, ”juo nyt emäntä, vai antaako se Eeva äitinsä
nyt juoda?”

Eeva mahtoi huomata että puheella oli pisteliäs tarkoitus, sillä
jonkullainen häpeän tunne sydämessä väistyi hän äitinsä takapuolelle.

Mutta sitten alkoi hän kotiin hopottaa ... kun ei tädin puheet häntä
ollenkaan miellyttäneet.

Äiti katsoi parhaaksi aikanansa seurata hänen vaatimustaan. Ei mielinyt
hänkään saada enempää kuulla ... oli niin ikävää kun muut sekaantuivat
neuvojansa antamaan vanhalle ihmiselle, jolla jo kyllin oli
kokemusta... Kävi kipeästi tunnolle, kun muut lapsen vioista
huomauttivat; eihän se sillä kuitenkaan paremmaksi tule ... äidin
mieltä vaan pahoittaa... Tietää kyllä, että parastaanhan sitä kukin
lapsellensa tahtoo ja hän ainakin niin kuin silmäteräänsä hoiti ...
eihän siitä suinkaan huonoa ihmistä toivo... Ja kehtaa tuollaisia
puhua. Miks’ei antanut lapselle ensin kun kyllä tiesi että se on siihen
tottunut... Kiusaa teki. On vaan olevanansa niin kovin viisas...
Lapsi-raukanko nyt pitäisi tuollaisista pataluhaksi lyödä...

Matkalla ja vielä kotiin päästyäkin äiti Eevalle sanoi, että ei sitä
kylässä tuolla lailla saa olla, eikä ensimäistä kuppia tahtoa, se on
rumaa; ei kenenkään pienet tytöt niin tee, jotka hyviä ovat.

Mutta Eeva hyväili äitiä, oli niin miellyttävän ketterä ja kaunis,
ettei äiti ollenkaan raatsinut kovin vakavasti varoittaa ja sanoa. Joku
kylän vaimo, joka puhetta kuulemaan sattui, vielä muikkaellen Eevalle
sanoi: ”Kuka sitä sitten viimeiseksi tahtoo juoda ja siihen viitsii
tyytyä, ei kukaan.”

Eevaa tuo ainakin miellytti, jos hän sitä huomasi; äiti sen huomasi ja
hymyssä suin kuunteli, omalla tunnollaan sokeria syöttäen. — — —

Isällä oli varsin vähä aikaa, voidaksensa tarkemmin silmällä pitää
tytön kehitystä, sillä ahkerasti ulkona työskennellen, hän ainoastaan
illat aamut kotona vietti ja silloin väsyneenä ei paljoa mistään
viitsinyt huolia. Muutenkin oli jo vanhemman puolen mies ja toisia
lapsia kurittaessa kasvatukseen kyllästynyt, niin ettei viitsinyt Eevaa
enää kurittamaan ruveta, vaikka arveli toisinaan sen kyllä sitä
tarvitsevan. Oli muitakin syitä: Liisa oli jo kymmenen vuotias, kun
Eeva syntyi. Oli niin hupaista kun tyttö tuli niin pitkän ajan päästä
että kalunahan tuota sopikin pitää enemmän kuin tavallisena lapsena.
Neuvoa kyllä olisi toisinaan sopinut, vaan ei isä juuri tahtonut
siihenkään ruveta kun ei ollut oppinut. Kun sitä olisi tarvittu, niin
hän enimmäkseen pauhasi ja torui, kun ei kaikki mielen mukaan käynyt.
Äidin hän käski kurittaa, mutta äiti ei sitä hennonut tehdä, kun lapsi
oli niin viisas ja sukkela.

Kun äidillä muuten oli paljon työtä ja puuhaa talouden toimissa ja
kotiaskareissa, niin sai Eeva jotenkin vapaasti, erittäinkin kesäisinä
aikoina, jo viiden vuoden ikäisestä alkain, juosta missä mieli teki.
Leikkitovereita ei puuttunut, niitä oli kaikellaisia, paljon Eevaa
suurempiakin, jotka pienemmille opettivat kaikellaista ja Eevakin sai
oppia sellaista josta äiti monta kertaa lupasi piiskata, mutta se aina
jäi uhkauksiin. Jospa äiti toisinaan koetti väkisin kotona pitää, niin
karkuun tyttö lipaisi ja suurella mielihyvällä sitten kuunteli, kun
äiti tapansa mukaan nauraen kertoi miten sievästi Eeva osaa hänen
silmiänsä peittää ja kylänjuoksuun karata.

Eräänä aamuna kesällä oli äiti jättänyt Eevan kahvipannunsa
uloskiehumista vartioimaan niin kauaksi kun itse kävi navetassa vasikat
juottamassa. Eeva ei kuitenkaan kauan takan ääressä viihtynyt, vaan
meni kamariin, äitinsä kaapin laatikoissa olevia tavaroita katselemaan
ja selailemaan. Se oli niin hupaista. Sataan kertaan oli nuo kaikki
nähty, yhtä kaikki oli se niin hupaista. Kama ei ollut kaksista,
vanhoja nappeja, lasihelmiä, muutama neilikka ja inkiväärin paloja ...
äidin kirkkomuruja, vaatteen malli-tilkkuja ja kaikellaista
vähäpätöistä roskaa. Haisi vähän ummehtuneelta, mutta hupaista oli
sittenkin. Kun olis ollut kaikki omaa ... mutta samahan se oli, kun oli
äidin ... ei se niitä katselemasta kieltänyt. ”Ka, rahaa! ... voi-i!”
Eeva koppasi käteensä markan rahan. Sitä ei ollut ennen näkynyt...
”Onkohan se äidin?... Mitähän ostais?... Sokuria!” Eeva pani kaapin
oven kiireesti kiini, juoksi tupaan ... ulos kylälle, vähääkään
muistamatta että semmoista tointa kun kahvipannun vartioiminen, hänelle
milloinkaan oli uskottu.

Pihalla äiti vilahdukselta näki, kun tyttö portista ulos kipaisi.

”Tyttö hoi! ... Eeva! Kuulitko, sinä et saa mennä, ... annan vitsaa jos
et heti paikalla palaja takaisin!... Vaivainen mukula, ei kuulevanansa
ollut ... juoksee vaan kun valkea hännässä olis,” paneskeli emäntä ja
juoksi tupaan kahvipannuansa katsomaan.

”Eihän vaan tuo liene mitään saanut kylään viedäkseen?” Hän katseli
tarkkaavaisesti ympäri huonetta, vaan muut toimet kiirehtivät ja
estivät häntä tätä tyysteen tekemästä.

Sillä aikaa Eeva kiidätti kauppapuotia kohden. Itkukin jo tahtoi puodin
ovella päästä, kun ei auki saanut eikä muitakaan sattunut kulkemaan,
jotka avanneet olisivat. Kun vihdoin puotipoika hänen jyskytyksensä
kuuli ja avaamaan tuli, niin Eeva sisään päästyään ymmälle joutui, eikä
ollenkaan muistanut sanoa mitä paraiten ostaa tahtoi ja mieli teki.

”No mitä tahdot? sano pian ... häh?” vaateli poika, joka oli äkeissään
siitä, kun häntä oli häiritty jostain hyvin hupaisesta sivutyöstä.

Eeva katseli suurilla silmillään kiivastelevaa puotipoikaa ja puristi
hyppysillään markkaa taskussaan.

”Ootko kielesi menettänyt, häh? ... mitä nyt?”

”Sokuria,” Eeva vihdoin äännähti yhä tuijottaen pojan kasvoihin. Häntä
jo alkoi pelottaa pikku kauppiaan ankaruus.

”Onko sulla rahaa? Anna tänne.”

Eeva sysäsi markkansa tiskiin.

Pitemmittä mutkitta sai Eeva sokurinsa. Niin vikkelästi hän sitten
juoksi, sokeri esiliinassaan, että jalat eivät maahan näyttäneet
ottavankaan. Mäelle hän riensi, varsinaiselle kylän lasten
leikkipaikalle ja siellä esiliinansa avasi ja paperikäädystä sokerin
esille otti. Paha omatunto soimasi, koska yhteen jaksoon sivuillensa ja
ympärillensä katseli ja jonkun pelkäsi tulevan. Vaan ketään ei näkynyt.
Rauhassa sai hän syödä ja nakerrella. Mutta kummallisen jokapäiväiseltä
sokeri maistui. Ei vielä ollut isoakaan liuskaa kulunut, kun jo oikein
syljettämään tahtoi ruveta. Kummallista! ... aina kun pienen palan sai
kerrallaan, toisen toisensa jälkeen, tuntui siltä, kun tuota olis
voinut syödä kerrallaan naulan ... kaksi ... kolme ... viisi ... ehkäpä
kokonaisen pölkynkin!... Ei taas!... Kamalaa kun ei saata syödä...
Koetti taas haukata, vaan melkein suolalta se rupesi maistumaan, niin
että suusta pois oli vähällä sylkeä. Mutta sitä enemmän alkoi nyt
tuntoa kaivata tuolla pienessä rinnassa, kun rahan salaa oli ottanut,
eikä se nyt tuon enempää huvia tuottanutkaan. Olisi jo mielellään
antanut koko asian olla tapahtumattomana, rahan vielä taskussa. Sitä
olisi ainakin ollut mukavampi säilyttää ja olisi sopinut äitillekin
takaisin antaa, jos olisi tahtonut.

Eeva rupesi tuntemaan olevansa vähän pahan-voipainen. Sokeri sisässä
vaikutti ikään kuin vatsan kipua ja nosti suuhun äitelätä sylkeä.
Tuntui siltä kun olisi pitänyt saada äidiltä jotain tippoja eli rohtoa,
joka olon tasoittaisi.

Alkoi kotiin meno peloittaa. Selkäsauna, josta usein oli puhuttu, oli
nyt varmaan tulossa... Olikohan äiti huomannut rahansa poissa olon? Se
ajatus, ettei äiti ehkä olisi sitä huomannut, ei ensinkään ottanut
luonnistaaksensa. Vaan ihan sellaiselta tuntui aina, kun äiti nyt juuri
olisi kaapin laatikossa katsellut ja rahaansa kaivannut ja etsinyt.

Eeva ei ollut koskaan tehnyt tämänluontoista työtä, sentähden häntä
niin pelotti. Hän pyyhkieli kuolautunutta sokeripalaa, ajatellen että
hän sen vie äidille ja sanoo porvarista hakeneensa eikä ollenkaan siitä
ottaneensa; Mutta ilkeän itsepintaisesti pysyi sokeri märkänä ja
likantuneena, eikä ensinkään ruvennut näyttämään sellaiselta, kun se
puodista tuotaessa oli.

Tämän havainnon johdosta pillahti itku ja hän heitti sokeripalan
viereensä ruohikolle. Otti sen kuitenkin siitä jälleen takaisin
helmaansa.

Muutamia pikku tyttöjä tuli kylästä, aivan Eevan ikäisiä ja kokoisia.
Huomasivat Eevan kiven kolossa itkemässä ja menivät luokse.

”Ka, Latva-Kuntin Eeva!... Mikä sun on Eeva?”

Eeva säikähtyi, kun ei ollut huomannut toisten tuloa. Yhteen jaksoon
nyt vaan heitä tuijotti, eikä mitään puhunut.

”Kaa, mikä sun on Eeva?”

Tytöt siirtyivät yhä likemmäksi ja yhä kummastuneempina silmäilivät
häntä.

”Ei mikään. Menkää pois!” Eeva käski.

”Herra kun on kamala tuo Eeva!”

”Itkee vaan. Onko sinua lyöty Eeva?”

”Ei ookkaan.”

”Tule meidän joukkoon.”

”Ei.”

”Mikä sulla siellä on esiliinassasi?”

”Ei mitään.”

”Onko sinua piiskattu Eeva?”

Eeva nosti suuret silmänsä ja loi kummastuneen katseensa kysyjään.
Eiköhän tuo tiennyt ettei häntä juuri koskaan oltu piiskattu?... Kuinka
se siitä nyt puhumaan rupesi?

Häntä alkoi taas itkettää.

Sydämellistä osan ottavaisuutta osoittaen siirtyivät lapset jokainen
hyvin likelle Eevaa istumaan.

”Onko sulle annettu selkään, Eeva? Sano nyt mitä varten?”

”Sano nyt.”

Eevan pientä sydäntä varmaankin liikutti toisten pienten
osanottavaisuus. Ja alituinen kyseleminen rangaistuksesta saattoi
selkäsaunan hirveänä kummituksena leijailemaan hänen sielunsa silmäin
edessä. Kuinka kauhealta se näytti; kun ei koskaan ennen ollut saanut
oikein oikeata selkäsaunaa, niin pelotti hirveämmin.

”Ui, ui, ui ... mulla on sokeria ... ui, ui... Antaakohan äiti
selkään...”

”Oletko äidiltäsi ottanut?”

”Olen ... ei ... ui, ui ... puodista...”

Tytöt tulivat tavattoman uteliaiksi ja niin kauan he kyselivät ja
tutkivat kun Eeva oli heille koko sydämensä avannut ja sokerin
kappaleen esiliinansa alta esiin vetänyt, toisten himoittavaksi.

Mutta tämä sydämen avaus oli Eevaa siksi helpottanut, ettei hän enää
itkenyt, eikä muutenkaan salamieliseltä näyttänyt.

”Anna, Eeva, mullen pala,” sanoi yksi ja toisten mielitekoisista
silmäyksistä voi selvään huomata, että hekin samoin ajattelivat.

”Tekeekö mielesi?” Eeva purasi ja antoi pyytäjälle.

”Anna mullekin ... ja mullekin,” toiset alkoivat rukoilla.

Eeva antoi, eikä ollenkaan kitsaasti.

”Ottaisitteko vieläkin?” Eeva haukkoi jo palasia irralle, sillä hän
tiesi että ne ottaisivat.

”Minä en söisi enää, en vaikka mikä olis ... rupeaa suu aivan suolalta
maistumaan. Et sinäkään, Fiia, söisi tuota palaa, e-et,” puheli Eeva.

”Söisin vissiin! Annas koetan.”

”Annatko mulle, niin minä syön.”

”Et ainakaan sinä, Sannu, eikä Lissukaan, ei vaikka mikä olis.”

”Mutta minä söisin vaikka olis koko toppa!” kerskui Lissu.

”Ei taas kukaan, ei aika ihminenkään toppaa söisi kerralla, ei vaikka,”
väittivät toiset mahdottomuudelle nauraen.

Hupaiseksi kävi tyttöin olo, kun Eeva oli niin antelias. Palan toisensa
perään hän tovereilleen jakoi ja jo toisinaan itsekin otti, vaikka
pahalta kehui maistuvan, eikä yhtään mielensä sanonut tekevän.

Eeva palotteli viimeistä kappaletta.

”Pian nyt on kaikki,” hän sanoi. Mutta nyt sattui tulemaan hänen
äitinsäkin osain jakoon. Tämä tapaus synnytti hämminkiä tyttöparvessa,
sillä jokainen osoitti sitä hätäisillä epäröivillä liikkeillä, ja Eeva
joka ei sokeripalasia helmastaan ehtinyt taskuunsa pistää hätäytyi vaan
pudistamaan polvensa kokoon ja sitten liikkumatonna tuijottamaan
äitiin.

”Täälläkö se Eeva on ja minä ympäri kylän olen perässäsi juossut. Mitä
täällä tehtiin kun niin pelästyitte?”

Latva-Kuntin emäntä katseli naurussa suin tyttöjä.

”Ei mitään,” useat vastasivat.

Emännällä ei ollut aikaa eikä halua pitempiin tutkimisiin, eikä niin
välittänyt muutenkaan mukulain salaisuuksista. Mielensä vaan hyvältä
tuntui kun tyttönsä löysi, eikä se missään pahanteossakaan ollut.

”Tule nyt kotiin, Eeva, äidillä on kiire!”

”Ei.”

”Häh? ... ole vaiti ... kohta nyt, kun minä sillä lailla olen saanut
hakea.”

”En minä tule vielä ... täällä on niin hyvä.”

”Ole nyt vaiti ja tule, en minä kauan jouda olla.”

Toiset tytöt katselivat säälien Eevaa ja silmät lensivät usein hänen
helmaansa, jossa säilyi salaisuus, joka heti ilmi tulisi, jos Eevan
ylös pitäisi nousta ja äitinsä mukaan lähteä.

”Kohta nyt lähdekin!” Äiti jo tarttui Eevan käteen ja alkoi ylös
nostaa.

”En minä!” Eeva parkasi surkealla luonnottomalla äänellä ja pidätteli
ylösnousuaan mahdollisuuden mukaan vastaan.

”Ka mikä sun on mukula ... kaa...” Äiti tempoi jo oikein vihan tiestä.
Eeva parkui ja toiset tytöt katselivat surkutellen häntä.

”Tyttö, onko jaloissasi vikaa vai ... mitä niitä noin pidät koukussa.
Herra siunaa, mikä sinun on?”

Äiti alkoi kääntyä helläksi ja kumarsi alas käsin koettelemaan lapsen
polvia.

Mutta silloin Eeva teki epätoivoisen liikkeen, riuhtasihe kaikin voimin
paetaksensa äidin kynsistä. Silloin myöskin sokeripalaset tippuivat
helmoista tanterelle äidin suureksi ihmeeksi, joka yhä eneni, kun
likemmin asianlaitaa tarkastettuaan huomasi että ne olivat aivan
oikeata sokeria.

”Eeva, mistä sinä olet saanut tätä sokeria?”

Eeva seisoi vähän toisista erillään, pää alaspäin painettuna eikä
puhunut sanaakan. Toiset tytöt alkoivat salaisesti pois päin hiipiä.

”Älkää menkö!... Eeva, onko sinulla ollut tätä sokeria vai kellä sitä
on ollut?”

”Eevalla,” eräältä tytöistä pääsi; sitten käpälä mäkeen ja toiset
perässä.

Pahantekiä seisoi paikallansa. Omituinen tunne pidätti häntä, vaikka
kyllä teki mieli mennä toisten perään.

”Eeva kulta, mistä sinä olet tätä sokeria ottanut?” Äiti lähestyi
tyttöä ja kumartui alas häntä puhuttelemaan.

Tyttö ei vastannut mitään, mutta hän vapisi; sen tunsi äiti kun piti
kiini hänen kädestään.

”Jos et sinä sano, niin nyt minä piiskaan. Äidin kaapistako otit
sokeria?”

Eeva alkoi itkeä.

Lähdettiin kotiin päin, äiti yhä uhaten, kun ei tyttö osannut muuta
kuin itkeä.

Vihdoin Eevalta sen verran suusta pääsi että sanoi porvarista sokeria
saaneensa.

Nyt tuli ankara kysymys rahan perään. Siitä ei tahtonut selvää tulla,
mutta tuli vihdoin.

”Herra Jumala ja kokonaisen markan edestä nyt kylän kakaroilla sokeria
syötti ... voi hyvä pöllö!... Ainoa rahani jolla itselleni kahvia
aioin, kun ei äijäkään tahdo antaa, vaikka kyllä on itse kernas
kahviin... Voi hyvä Jumala tuollaisia kakaroita!” Lorun lopuksi antoi
äiti tytölle kädellään oikein aika läjäyksen päähän, sillä kovin
harmilliselta tuntui markkansa kadottaminen.

Mutta sitten Eevalta pääsi surkea hätähuuto, niin että hengen olisi
luullut kysymyksessä olevan. Äiti uhkasi lyödä uudestaan ja löikin; ei
sen vuoksi että Eevan huuto olisi kovin hänen korviansa rasittanut,
vaan sen vuoksi ettei kovin olisi kylän ihmisten huomiota herättänyt ja
kun niin kävi sydämelle tuo markan asia.

Eevan sydäntä kuitenkin helpotti kokolailla se, että asia kaikkineen
oli jo äidin tietoon tullut ja pahin mahdollisuus ohi mennyt.

Nikotti häntä hirveästi kotiin tullessa. Muuten hän nähtävästi jotenkin
tyynimielisenä kuulteli äidin kovia sanoja.

Äiti kuitenkin, vaikka tyttö oli tunnustanut rahan ottaneensa, alkoi
lopulta aavistaa että markka kuitenkin mahdollisesti vielä
kaapinlaatikossa olisi ja Eeva ehkä jostain muualta olisi sattunut
isänsä rahoja löytämään. Heti kotiin päästyä hän kaapille katsomaan
meni, vaan tyhjä oli laatikko. Taas alkoi suutuksi käydä uudelleen.
Taas oli vaarassa Eevan pää johon äiti aikoi kädellään paukauttaa,
mutta säälintunne valtasi ja hän pidätti lyönnin. Rupesi sitten
kauppiasta morkkaamaan: ”Senkin lurjukset ... lapsille antavat vaikka
mitä hakisivat... Joka ihmisenhän olisi pitänyt ymmärtää, ettei
tuollainen oikein saadulla rahalla mitään osta, eikä niin paljon
ainakaan... Voi, voi ... vähää puuttuu etten mene rahaani takaisin
vaatimaan.”

Eeva istui mökötöksissä penkillä ja kovasti nikotti. Äiti ei hänelle
pitkään aikaan mitään puhunut, sillä kerran kuritustuulelle päästyään
tahtoi hän antaa sen vaikuttaa, ettei kesken lohduttelemaan ruvennut.
Piti vähän pitemmäksi ajaksi muistiin jäädä, ettei aina tarvitsisi käsi
olattuna seisoa, eikä kiukun tiestä huutaa. — Se oli hänen
mielipiteensä.

Vasta kun oli ehtinyt kahvia keittämään ja sitten sitä juomaan rupesi,
alkoi surku tulla Eevaa, joka hänen mielestään nyt niin murheellisena
ja rangaistuksesta rusentuneena istui loukossaan.

”Eeva, tule nyt juomaan kahvia, en minä nyt enää ole vihainen. Kävi
vaan niin luontooni kun vielä kylän kakaroillekin annoit ja oli äitisi
melkein ainoa raha. Mutta ethän sinä sitä ymmärtänyt, lapsi raukka...
Älä nyt vaan enää noin tee.”

Eeva alkoi sydämessään jollain tavalla tuntea oikeuden koko jutussa
olevankin hänen puolellaan, että hän oli saanut syyttömästi kärsiä,
koska äitikin sen nyt tunnusti. Teki mieli vielä enemmän äitiä kiusata,
että se vielä paremmaksi tulisi. Päätös syntyi pienissä aivuissa, olla
puhumatonna ja onnettoman näköisenä koko päivän, aina iltaan saakka,
niin äiti jo ehkä hyvitteeksi vehnäsiä ja sokeriakin antaisi; sillä
sokeria jo alkoi mieli tehdä, vaikka äsken niin kyllitellyt oli.

”Tule nyt, tule juomaan ennen kuin jäähtyy... Lapsi parka, ajattele
sitäkin että tuo oli varkautta ja rukoile Jumalaa ettet varastamaan
oppisi.”

Eevan teki mieli kahvia ja hän meni nyt myrryisen näköisenä juomaan.

Hän oli tosin ennenkin kuullut jotain puhuttavan Jumalan
rukoilemisesta, mutta ei hänelle ollut vielä milloinkaan rukoilemista
opetettu. Senpä vuoksi tämäkin äidin kehoitus teki hänessä samallaisen
vaikutuksen, kuin joku muukin tavallinen puheenparsi. Ei hän siis
tullut sen suhteen uteliaaksikaan, eikä ruvennut kyselemään, miten
pitää minun rukoileman.

”Tuossa on nyt vielä sinulle sokeripalanen, mutta muista se, että
Jumala ei huoli sellaisista lapsista, jotka varastavat, vaan pudottaa
niitten päälle kuumankiven.”

Eeva oli jo ainakin sata kertaa kuullut äidiltä tuon kertomuksen
pahoista lapsista ja Jumalan kuumastakivestä. Hän oli monasti kysellyt
minkälainen se kuumakivi on, mutta kukaan ei ollut tainnut selittää;
raskas ja palavan kuuma se vaan on, sitä kaikki vakuuttivat. Omassa
mielessään oli hän sitä kuvitellut väliin suureksi, möhkäleiseksi
harmaaksi kiveksi, väliin niin kuin myllyn kiven muotoiseksi, mutta
enimmiten se muodostui hirmuisen suureksi tiilikiveksi.

Jumalaa ei paljon tullut ajatelluksi, koska siitä niin vähän puhuttiin.
Jos siitä joskus kuumankiven ohessa ajatus ja mielikuvitus syntyikin,
niin se muodostui kammottavaksi, pelottavaksi olennoksi, joka vihaa
kauheasti kaikkia ihmisiä. Usein hän kyllä sitä nimeä mainitsi
ajattelemattomasti, kaikellaisissa pikku vastuksissa, mutta silloin ei
ollenkaan mieleen johtunut Jumalan olennon ominaisuudet.

Pirunkin ominaisuuksia Eeva tunsi, noin ylimalkaisesti. Tiesi
esimerkiksi, että se on hirveän ruma olento, jolla on pitkät sarvet
päässä, käsissä pitkät kynnet, toisena jalkana hevosen kavio ja toisena
linnun jalka. Sitten oli mielikuvitus vielä luonut sille ruskean karvan
päälle ja suuren hiilihangon käteen; ja että se aina hirmuisesti
nauraa, kun pahaa tehdään, ja on lähellä, kun kirotaan. Eeva itsekin
osasi kirota, sillä hän oli sen, samoin kuin muunkin puhetaitonsa,
oppinut kotiväeltä. Kuitenkin varsin harvoin johtui mieleen, kun
paholaisen nimeä mainitsi, että se silloin juuri oli aivan likellä
Eevaa itseä nauramassa.

Nyt kun hän oli päättänyt mökötöksissä istua, sattui ehdottomasti aina
ja aina vaan tulemaan esiin oma rikoksensa ja kuumakivi ja vielä
pahahenkikin. Hän tuli niin kauas, ettei voinut enää olla äidiltä
kysymättä:

”Äiti, nauraako Jumala koskaan?”

”Lapsi, lapsi, älä puhu sellaisia, sinä pilkkaat sillä Jumalaa. Mitä
sinä nyt sellaisia ajattelet?”

Eeva oli jo osaksi omainkin ajatuksiensa masentamana ja tämä äidin
vastaus häntä masensi siihen määrään, ettei hän ollenkaan voinut
ajatella muuta kuin, että Jumala on aina nyrpeä ja vihainen. Äidillä
taas ei ollut aikaa pitempiin selvityksiin ryhtyä eikä hän sitä
tarpeelliseksikaan katsonut... Mitä lapsille selvitetään, eivät ne
kuitenkaan mitään ymmärrä ... kyllä on vastakin aikaa... Parempi vaan
että vähän pelkäävät, ajatteli äiti. Hän olikin jo voittanut
tarkoituksensa. Eeva pelkäsi, pelkäsi hirmuisesti, silloin kuin vaan
Jumala ajatuksiin johtui. Mutta ei hän tahtonut ajatellakaan sitä,
sillä silloin tuntui olo niin raskaalta ja tukalalta ettei missään
ollut hyvä olla. Parempi siis ettei sellaisia päästä mieleensäkään,
ettei tulisi paha olla.

Tästä olikin Eevalle nimenomaan sanottu, nimittäin noita asioita
ajattelemasta kielletty, koska hän silloin aina hiljaa ja
synkkämielisenä istui. Miksei hän sitten sitä olisi uskonut.

”Älä nyt taas niin pitkältä tuumaile, Eeva, tule äidin kanssa
perunamaalle.”

Äitiä huoletti lapsen synkkämielisyys. Mutta ei ensinkään tullut
mieleen, että olisi varsin tarpeellista selvittää lapselle totuus,
nimittäin jumaluuden oikea luonne.

Eeva jo lähtikin mieluisasti äidin kanssa, sillä äskeiset päätökset
olivat unohtuneet. Ajatukset olivat joutuneet niin ikävystyttäville
aloille; paikallaan olo muuttui yhä rasittavammaksi.

Iltasella olivat päivän tapaukset jo Eevan mielestä kokonaan poistuneet
— unohtuneet.