VI.

Isää ei miellyttänyt pitkälle nuo Eevan uudet puuhat ja ompeluyhtiön
iltamissa käynti.

Hän oli ajatellut silloin, kuin Eeva oli nuorempi, että hänen pitäisi
oppia työtä tekemään, tavallista talonpojan työtä, niinkuin muutkin
lapset.

Mutta vahingossa sai Eeva olla niin kauan pikkuna, että taivuttaminen
periaatteiden mukaan kävi mahdottomaksi...

Eevan mieleen alkoi myös vaikuttaa se yleinen mielipide, että
talon-tyttären, joka nykyaikana tahtoo jostain käydä, ei sovi tehdä
varsinaista talonpojan työtä ... ainakin tuo osottaisi jonkunmoista
sivistymättömyyttä. Siten vielä se oli sangen tärkeätä kosiain suhteen,
sillä semmoista kotia luonnollisesti pidettiin varakkaana, jossa tytär
sai aina vaan kotitoimissa hääriä, eikä ulko-askareihin tarvinnut
mennä.

Äiti, rakkaudesta lapseensa, kannatti samaa mielipidettä. Isä kyllä
ajatteli, että kun tyttö nyt on jo täysi ikäinen, niin pitäisi osata
totella ja taipua. Vaan kun hän tämmöisiä vaan enimäkseen ajatteli
ja toisinaan möyrysi vihapäissään ollessa ja silloin asiaan
kuulumattomiakin sekaan veti, niin ne eivät tehneet tarkoituksen
mukaista vaikutusta. —

Kun ompelukoneita rupesi muillekin talon-tyttärille ilmestymään, alkoi
Eeva äidilleen jukittaa että hänellekin pitäisi ostaa.

”Noo, johan... Sano isällesi”, käski äiti.

”Sanokaa te.”

”Sano itse, jos minä sanon, niin sitten se kaiketi möläjää ja haukkuu
siitä minulle. Itsellesi hän sen paremmin myöntää.”

Singeriläisten koneiden tukkija alkoi kulkea talossa. Kerran hän jätti
käsikoneen koeteltavaksi ja kehui että Keva näkyy sitä osaavan käyttää
niin hyvästi, että hän luuli tämän jo ennenkin koneella neuloneen. Raha
ei tullut kysymykseen; jos tahtoi 10 markkaa pistää käsirahaksi ja
hyyrykontrahti kirjoitetaan siten, että tulee maksettavaksi 10 markkaa
kuukaudessa, niin ei tuo niin vaarallista ollut, vaikka ei maksut niin
säännöllisesti tulisikaan, kunhan vaan jolloinkin tulisivat. Saisi
silloin tällöin, kun liikenevää rahaa on, kaupungissa käydessä pistää
konttoriin. Suoraan sanoen, kone ei tällä kaupalla tulisi maksamaan
paljo mitään ... ”ja semmoinen talo! ... jopas nyt jotain, ettei
tyttärellä olisi ompelukonetta, joita jo rientävät ostamaan piiatkin...
Te ansaitsette yhdessä vuodessa koneen hinnan, kun itse tarpeenne
neulotte... Ja ajatelkaas! kun näitä koneita myödään tuhat ja
neljäsataa kappaletta päivässä, yhdessä ainoassa päivässä; eikö se puhu
tavallaan koneitten kelvollisuudesta?... Ja semmoinen tyttö! kohtahan
pitää ruveta sulhaspaitoja neulomaan ... jaa jaa, minä tiedän sen,
mammat eivät kauan saa luonansa pitää semmoisia... No niin, tulkaahan
itse vakuutetuksi koneen hyödystä... Huomenna laaditaan muodon vuoksi
tuo kontrahti... Eihän sitä teidän moisten kanssa tarvittaisi
ollenkaan, mutta pilan vuoksihan saatetaan tuo pistää... Niinpä niin,
ukon kanssa tulen ehtoolla pakinoimaan, kun kotiin ehtii. Jumalan
haltuun jääkää.” Mies meni partaansa nuoleskellen kertomaan toiseen
taloon samaa satua ja vielä että Latva-Kuntissa jo häneltä ostettiin
kone.

Kyllä oli isä vastaan ensin, arvellen ettei Eevalta kuitenkaan tule
neulottua. Mutta kun ei tyrkyttäjä-herra vienyt konettaan pois moneen päivään,
neuloa vaan käski ja lopulta näytti uhkaavan jättää koneen,
vaikka ei ostettaisikaan, niin äiti rupesi ajattelemaan ettei sitä enää
viitsi antaakaan takaisin. Isä saatiin vihdoin taipumaan, vaikka hän
sittenkin vielä murisi. Ja niin sai Eeva koneen.

Ensimmäisenä hän ryhtyi sillä vanhan karttuunahameensa helmaan lisää
neulomaan ja ”krymppäämään” sitä samaan tyyliin kuin neiti
Sälppenströmin leningin helma. Voi kun se tuli Eevan mielestä sievä!
”Voi turkanen kun sinä olet nyt komeana”, sanoi piika Fretriika
makeasti hymyillen, kun tuo oli ensi kertaa Eevan päällä.

”Älä nilkuta...[5] Mutta eikö se ole sopiva alushame?”

”Niinhän minä sanoinkin.”

Eeva ajatteli, että kun uskaltaisi tehdä jonkun paremman leningin
tuollaiseksi, kappahäntäiseksi, jolla sopisi mennä kirkkoon... Mutta ne
moukat niin kovin ilveilevät!

Hän päätti nyt tuota ”alkua parempaan päin” pitää niin kauan että
muutkin komeat tytöt rupeaisivat sellaisia tekemään, ja sitten sopisi
vähitellen aina parantaa ja parantaa, että vihdoin kaikki hameet
tulisivat tuollaisiksi. Oikeastaan tuntui aina tästälähin, kun
tuommoisen suorahelmaisen pani päällensä, että sai oikein hävetä
vanhan-aikuisuuttansa, kun ”parempia ihmisiä” vastaan tuli. Nauratti
oikein moukilla, jotka eivät tuota ymmärtäneet, ja sitten suututti,
kun tiesi että ne taas nauravat niillä tytöillä, jotka kappanhäntäistä
pitävät. Sen tähden vaan nauravat, kun ei itse sovi laittaa
sellaisia ... kadehtivat paremmiltansakin.

Pian ompeluyhdistyksen ensimmäisen kokouksen jälkeen, sai Eeva päähänsä
että hänen pitäisi itse kutoa itsellensä pumpulinen vaatekangas niin
itse, ettei alkuun pannessakaan saisi kukaan auttaa.

Kaikki kävi hyvin aina siihen asti, kuin piti ruveta kutomaan. Mutta
nyt oli tullut varmaan pieni erehdys, sillä kankaassa ei ollut suuta.

Ei auennut, ei rahtuakaan, sotki vaan ja langat menivät ristin rastin,
ettei sukkulan pistämisestä voinut olla puhettakaan.

Eeva yritti monta tuntia, ja sitten pääsi itku. Äidinkään apu ei
auttanut, sillä suu oli auttamattomasti kadonnut.

Tyttö suuttui nyt ja ajoi kaiken syyn äidin selkään, kun ei häntä ollut
ennen opettanut. Muuten olisi asiata käynyt nyt korjaaminen sillä, että
olisi haettu joku taitava kutoja. Mutta mistä saada sellainen, joka ei
koko mailmalle hoilottaisi, että hänen piti olla panemassa suuta
Latva-Kuntin tyttären kankaasen?

”... Jos saavat tietää, etten minä vielä osaa kutoa, niin voi, voi-i!
Kaikki sitä sitten puhuvat ja nauravat... Kun uskaltais hakea Liisan,
ettei se kenellekään puhuisi, mutta ei ... voi kumminkin”, vaikerteli
Eeva.

Äidin oli harmi. Jos tämä olisi tapahtunut silloin, kun tyttö oli
neljäntoista-vuotias, ei olisi ollut mikään häpeä mennä ketä hyvänsä
apuun pyytämään. Mutta nyt kun tyttö oli jo kahdeksannella toista...

Asia oli sangen musertavaa laatua.

Miehet olivat viikkokunnalla jossain takamailla. Välttämätöntä oli että
kangas saataisiin käypäkuntoon siksi kuin miehet kotiin tulevat.

Vahinko vaan, että ompeluseuran kokouskin oli samana iltana ja sieltä
ei sopinut olla pois. Kotona olisi myöskin pitänyt olla katsomassa ja
oppimassa kun kangasta korjattiin.

Ompeluseuran kokoukseen Eeva kuitenkin meni, siellä oli lystimpi.
Pitäköön äiti huolen kankaasta, koska ei ole opettanut kutomaan. —
Hänpä siitä pitikin huolen. Hankki kankurin ja kertoi sille, ettei syy
ollut Eevan taitamattomuudessa että asia oli noin hullusti käynyt, vaan
se oli siinä, kun oli koettanut erästä uutta ylöspano-keinoa, jota
joltain oli kuullut ja sitten noin hassusti sekaantunut koko asiassa,
ettei enää saanut selviämään, nuori kun oli, eikä äitikään joutanut
y.m.

Onnettomuus suuri. Kun kankuri-akka paraillaan tuskitteli lankain
kanssa ja ihmetteli Eevan uutta konstia, tulivatkin miehet kotiin.
Emännälle pakkasi oikein kiukku päähän nousemaan, kun sallimus antoi
asian yhä vaan ala-mäkeä vieriä. Akkakin aavisti jotain, sillä miesten
tupaan tultua hän ei enää ääneensä mitään panetellut, vaan äänetönnä
jatkoi työtänsä siksi että vihdoin sai kankaan kude-suuhun. Kun akka
pois meni, syntyi pieni sanasota. Miehet olivat kiukussa, kun oli nälkä
eikä ruoka ollut valmiina.

”Eikö tytär saanutkaan kangasta kokoon?” kysyi Iikka.

Tarkoitus oli hyvinkin pisteliäs. Äiti ei keksinyt sopivaa vastausta
heti, eikä siis puhunut mitään.

”Saa siitäkin Eevasta joku Aatami itsellensä nolvakan”, arveli Köpi.

”Älä nyt kovin ... et saa itse sellaistakaan, iso-suu.”

Äiti keitti puuroa paraillaan ja jätti sen kakkaraiseksi kiusallakin,
koska pojat olivat noin ilkeitä.

Isä ei sanonut mitään poikain kuullen, mutta myöhemmin illalla hän
äidille antoi aika ripityksen. Sanoi muun muassa:

”Tuo neuloma-konekin ostettiin, mutta yhtä kaikkipa niitä verhoja pitää
kylässä neulottaa.”

”Anna kun se oppii.”

”Oppii”, matki isä, ”mitä se oppii, ei mitään — —”

Mutta kankaansa kutoi Eeva sitten, kuin se oli kerran kude-suuhun
saatu, suuresti taidostaan ylpeillen ja teki huolettomuudessaan
muutamia vääriä raitoja.