XX.

Antakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä
tänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa
vaipumuksessa.

Minun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän,
levittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat
edessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun
voimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni
minun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja
ajatukseni unhottaa.

Ja te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett’en minä
silmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän
voittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja
väkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin
kauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme
aavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän
kuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun
takanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit
tieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden
mahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi
maailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä
tahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois
minä tahdon, ett’eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos
ne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen.

Oh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan
punottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä
tahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin
että teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä
itselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin
valkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat
minun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä
tahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois!