XLII.

Ulos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin
että leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois
aavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin
pimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa
minun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa,
sillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja
minä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan
veitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon.

Ajaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja
minun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus,
joka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön
minä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse
niinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja
minä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani
vastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos
minä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle.

Oh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution
aavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä
minun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua
kiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun
niiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni
kolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus
kasvaa.