III.

Teeskennetyllä vaatimattomuudella, josta kumminkin loisti läpi
kehahtelevaa mielihyvää, näytteli nimituomari Eemeli Holm vieraalleen
uutta, juurikaan valmiiksi kalustettua huoneustoaan. Se oli kaikin
puolin muhkea ja moitteeton: kolmannessa kerroksessa se oli,
hienoimmassa kerroksessa, neljä huonetta paitsi kyökkiä ja
kylpyhuoneita. Paksut uutimet verhosivat korkeita kaksoisovia, askeleet
tuskin kuuluivat pehmosilla laattiamatoilla ja jokaisen huoneen
kalustossa oli oma värilajinsa sovitettu sopusointuun huoneen seinä- ja
kattomaalausten mukaan. Suuret kattolamput ja jykevät kukkaisjalustat
tekivät täyteläämmän näköisiksi huoneet, joista kaiken komeuden ohessa
kumminkin vielä lehahti vastaan asumattomuuden kylmyys.

— Kaikki on vasta näinä sisällemuutettu eikä
aivan paikoillaankaan vielä, puhui Holm itse noin puolittain
anteeksipyytävästi, siirtyessään taas näyttelemään toista huonetta. —
Täytyy täydentää sitten vähitellen.

— Täällähän on jo kaikki hyvinkin täydellistä, vallan muhkeata,
virkkoi ihailunsekaisella ihmetyksellä Heikki, sillä hän siellä nyt oli
vieraana. — Tällaisen kodin perustaminen mahtaa tulla hyvinkin
kalliiksi.

— No niin, tuleehan se, mihinkäpä siitä pääsee, — arvaamattoman paljo
se tulee maksamaan. Mutta kun kerran perheen mielii perustaa, ottaa
eukon, niin täytyyhän myöskin katsoa että sillä on missä elää. Oikein
päätä huimaa, kun ajattelee miten paljo kaikkiin pienimpiinkin
kapineihin menee, mutta ei auta, täytyy sitten myöskin koettaa korvata
ne menot.

He pistäysivät makuuhuoneen ovella, jonka tummat ikkunaverhot tekivät
salaperäisen hämäräksi, ja vetäysivät siitä taas takasin päin Eemelin
omaan huoneeseen, jossa isäntä istahti mukavaan kirjoitustuoliinsa,
vieras vastapäätä sohvannurkkaan. Eemeli nautti ilmeisesti siitä
vaikutuksesta, minkä hänen muhkea kotinsa oli tehnyt tuohon hiljaiseen
maaseutuylioppilaaseen.

— Tämmöinen pesähän tämä nyt on, jutteli hän hetken kuluttua
tupruutellen sikaarista haikuja kattoa kohden. — Eilen juuri oli Ester
täällä katsomassa ja määräilemässä järjestyksestä. No, hänkin oli
varsin tyytyväinen, vaikka hän kyllä on tottunut isoisempiinkin
oloihin.

— Teillä on aikomus jo joulun alla viettää häänne?

— Niin, kuukauden perästä. Heti häitten jälkeen emme kuitenkaan vielä
aijo tähän asettua, meillä on hankkeessa tehdä pieni häämatka, pieni
vain, viiden, kuuden viikon retki. Minun täytyy näet vuoden vaihteissa
taas olla täällä, tulen, kuten ehkä olet kuullut, hoitamaan täällä
erästä virkaa.

— Niin, siitähän sulle taitaa paisua paikka pitemmäksikin ajaksi.

— No, saa nyt nähdä, onhan niitä toiveita. Mutta silloin uudelta vuodelta
alkaa kova työ, ja sitävarten olen jo ennakolta tahtonut
järjestää kodissani kaikki valmiiksi.

Heikin silmissä ja kasvoissa värähteli omituisia ihmettelyn ja ihailun,
mutta samalla selvän kateuden väreitä. Näin varmalle ja mukavalle
kannalle oli tuo hänen lapsuutensa tuttava ja toveri jo ehtinyt
järjestää elämänsä. Ei se ollut kuin kolmisen vuotta häntä itseään
vanhempi, mutta se olikin ymmärtänyt käyttää aikansa ja pitää huolen
tilaisuuksista. Sillaikaa kuin toiset juoksivat puoluekokouksissa ja
intoilivat, luki hän lainopillisia tutkintojaan, suoritti ne
harvinaisen lyhyessä ajassa ja antautui heti palvelemaan senaatissa,
jossa hän pian sai siaisuuksia. No, hänellä olikin hyviä suosijoita,
mutta sittenkin... Eemelillä oli nyt jo varmat tulot, lupaava
tulevaisuus, oli tämmöinen komea koti ja hän oli menossa naimisiin
korkean esimiehensä tyttären kanssa. Niin sitä pitää...! Voi jos
hänkin, Heikki, olisi alkujaan ymmärtänyt käyttää oikein aikansa, hän
olisi paljo lähempänä sitä päämäärää, jonka Eemeli jo noin nuorena oli
saavuttanut. Mutta nyt hän aikoikin ponnistella, ei oikeaan, ei
vasempaan ... hän tahtoi myöskin hankkia itselleen tällaisen kodin ja
tällaisen aseman yhteiskunnassa.

Näitä mietiskeli Heikki kun siinä hetkinen ääneti istuttiin. Ja aivan
kuin olisi Eemeli voinut seurata Heikin ajatusten kulkua, kysäsi hän
äkkiä:

— Sinä suoritat kai pian kandidaattitutkintosi?

— Valmistun jouluksi...

— Hyvä. Ja sitten alat paahtamaan lakitiedettä. Se on oikein. Yhteen
pohteeseen sitä täytyykin painaa eteenpäin, puuttumatta syrjätoimiin ja
harrastuksiin, sitten sitä johonkin ehtii.

Jutun jatkuessa livahdettiin ikäänkuin sattumalta keskustelemaan siitä
uudesta aikakauskirjasta, ”Kyntäjästä”, jota muutamat nuoret miehet
olivat ruvenneet: puuhaamaan ja josta nyt todellakin näytti tolkkua
tulevan. Heikki johti tahallaankin keskustelun tähän aineeseen; Juuso
oli näet käynyt pyytämässä häntäkin mukaan avustajaksi tuohon hommaan,
vaan Heikki oli vielä vähän epävarma. Hän oli siksi kauan ollut
Helsingistä poissa, ei luottanut vielä oikein omiin havaintoihinsa ja
hänen arvostelukykynsä häilyi tässä kohden osottamatta suoraan, mikä
oli viisasta, mikä ei. Ja siksi tahtoi hän hiukan kuulla vanhemman
miehen arvelua, sitä varten hän oli oikeastaan lähtenytkin Holmin luo.

— Uutisia on siitä jo näkynyt lehdissä, se alkaa vuoden alussa.

— Hm. Onko sulla sen homman kanssa mitään tekemistä?

— Eipä juuri... Eli minuakin on pyydetty siihen avunantajaksi, mutt’en
tiedä varmaan olisiko tuohon syytä yhtyä. Olisikohan tuosta mitään
hyötyä vai voisiko olla vahinkoa?

Eemeli souteli edestakaisin kirjoitustuolissaan ja hänen kasvonsa
vetäytyivät hienoseen hymyyn. Saakelin viisas mies, arveli hän
itsekseen Heikin tuumia tunnustellessaan, tarkka ja varova. Hiukan
naiivi vielä epäilyksiään esittäessään, mutta hyvät oireet... Olisiko
hyötyä vai vahinkoa? siitä tahtoo hän ensiksi päästä selville, kun on
uusi homma kysymyksessä, ei anna mieliteoilleen eikä tunteilleen
määräävää valtaa eikä laske innostusta itseään sokaisemaan. Juuri sille
kannalle täytyy nuoren miehen asettuakin, jos mieli kauas päästä; kun
vain se kysymys aina on ensimmäisenä, niin kyllä sitten maailma aukiaa.
— Eemeliä miellytti erityisesti tuo järkevä katsantotapa, joka Heikin
kysymyksestä oli kuultanut, siinä oli jotain hauskaa vastakohtaa hänen
aikansa nuorison sokealle rientoilemiselle, siitä sitä voipi vielä
jotain tulla.

— Vahinkoa, — tuskin, vastasi hän verkalleen kääntyen Heikkiin päin
ja karkottaen pois kasvoillaan leikkineen hymyn. — Jos ei sitoudu
mihinkään ahtaaseen ohjelmaan eikä aikaa vievään työhön, niin mitäpä
vahinkoa siitä juuri voisi olla. Onhan tässä kysymyksessä vain
nuorisolehti, joka harrastaa kaikkia hyviä asioita.

— Kunhan ei olisi koko homma liian lapsellinen?

— Alku on ehkä vähän sitä, vaan voisihan siihen yhtyä jonkunlaisella
välipuheella, että kukin vastaa vaan omista sanoistaan. Kuten olen
kuullut, on puuhalla koko joukko suosijoita ja luvassa apua, —
voisihan siinä olla mukana eikä sitä tiedä, vaikka sillä tulisi olemaan
vähän merkitystäkin. Onhan nyt tapahtumassa jokin käänne ajassa,
pelkkä entinen hurjastelu ei enää tyydytä, nuorisokin tarvitsee jo
jotain enemmän sormiintuntuvaa, suoranaista vaikutusalaa. On vaikea
sanoa, mihin päin se tulee kääntymään, varmaa vain on, että
ylioppilaspolitiikan loistoajat ovat lopussa ja pian raivautuu toisia
teitä, jotka hakeutuvat julkisuuteen. Onhan silloin sen, joka tahtoa
pyrkiä eteenpäin, hyvä olla mukana ja pitää itseään esillä, vaikka
tällaisissa oloissa onkin tarpeellista olla varovainen ja tunnustella
eteensä.

— Tuota olen itsekin ajatellut, virkkoi Heikki, kun huomasi Eemelin
katsovan asiaa aivan samalta kannalta kuin hän itse omissa hiljaisissa
tuumissaan. — Ja Vilho ja Juuso ovat siksi taipuvia miehiä, että
heihin kyllä voi vaikuttaa, jos se kävisi tarpeelliseksi.

— Aivan niin, voihan jos tahtoo käydä itsekin määräämään suuntaa.
Mutta nuo miehet — miten heidän lukujensa käy?

— Aikovat jatkaa siinä sivussa.

— Ai, ai, ai! Mutta koetelkoot!

Eemeli mainitsi vielä, että jos ei hän olisi niin monissa hommissa
kiini, niin hänkin ehkä antautuisi vähän lähemmältä noita oloja
seuraamaan. Sillä hän oli todellakin utelias näkemään, mitä suuntaa se
tämä nyt nouseva polvi rupeaa seuraamaan ja mitä etupäässä
harrastamaan. Muutamat merkit osottavat tosin jo, että useat vetäyvät
syrjään kaikista harrastuksista, lukevat ja ajattelevat pääasiallisesti
omia asioitaan. Vaan hän epäili, tokko tuo suuri räyhäävä joukko jo
olisi niin viisastunut... No, sitä ei tiedä, kun suunta kerran muuttuu,
niin silloin ovat kyllä useimmat mukana ja se käy aivan huomaamatta.

Hetken vielä keskusteltua nousi Heikki lähteäkseen, mutta seisattui
vielä vähän puhumaan, ikäänkuin hänellä vieläkin olisi ollut joku asia
sydämmellään. Hän sanoi illalla menevänsä taas kerran osakunnan
kokoukseen, siellä oli esillä se vanha riita-asia 19:nestä pykälästä.

— Vai tuo vanha juttu, todellakinko ne sitä vielä jauhavat? arveli
Holm. — Minä jo luulin, että noihin vanhoihin kiistajuttuihin olisi
väsytty jo kyllästytty.

— Väsyttyhän siihen jo onkin. Useat vanhemmista miehistä ovatkin
arvelleet tehdä lopun koko jupakasta peruuttamalla tuon riidanalaisen
pykälän.

— Entä toiset, nuoremmat? Vieläkö ne ovat vanhalla äkäsellä kannalla?

— Tavallaan, eivät tahdo olla entistä sukupolvea huonommat...

— Eivätkä huomaa, että aika on muuttunut. No, sen ne tulevat pian
huomaamaan. Tuo on vain jälkimuistoa kuluneilta taisteluajoilta; kunhan
hiukan pääsevät tolalle, niin on sekin poissa. — Onhan muuten makuasia
miten tässä kysymyksessä esiintyy, mutta minään vanhojen voittojen
loukkaamisena ei voi pitää sitä, jos tässä asettuukin itsenäiselle
kannalle.

— Kukapa sitä taistelua enää jaksaisi pitää vireillä. Ja kun pykälä
nyt kumminkin on tuomittu, niin olen minäkin arvellut...

— Liittyä vanhempiin miehiin, niin minäkin tekisin. Sillä osottaa
ainakin ymmärtävänsä aikaansa.

Juuri tuota lausuntoa se oli Heikki halunnutkin kuulla ikäänkuin
vahvistukseksi omille arveluilleen ja hän lähti sangen tyytyväisenä
itseensä pois Holmin luota. Hän oli ollutkin vähän epävarmana kun
aamulla oli saanut sen agitatsioonilipun, että olisi ”välttämättä
saavuttava kokoukseen puolustamaan osakunnan vanhaa mainetta.” Nyt oli
epäilys poissa, — sekös hitto tässä rupesi tappelemaan tuulimyllyjä
vastaan...! Ja Heikki oli yleensäkin tyytyväinen käyntiinsä Holmin
luona. Olihan se osottanut, että hän aivan täsmälleen oikein oli
osannut arvostella tätä nykyhetken käännettä ja sen tapahtumia. Olot
olivat juuri sillä kannalla, kuin hän siellä maalla, yksinäisyydessään
oli arvioinut niiden olevan. Mutta hänestä se oli tuntunutkin aivan
luonnolliselta, — peijakas soi! tässähän voi jo ruveta varmemmin
luottamaan vainuunsa, haistelee vain ja tunnustelee sormenpäillään ja
kulkee turvallisesti eteenpäin!

Ja hän laskeusi iloisena saavuttamastaan itseluottamuksesta alas Holmin
kolmannesta kerroksesta kadulle ja yhtyi siellä valtaväylää pitkin
valuvaan ihmisvirtaan. Vaan Eemeli Holm puolestaan sulki yhtä
hyväntuulisena eteisen oven lähteneen vieraan jälestä ja käveli sitten
muutamia kierroksia huoneensa mattopeittoista laattiaa edestakaisin
hykerrellen käsiään ja hymyillen itsekseen: Saakelin hyviä oireita,
tuntosarvet tarkat ja makua peukalon päissä, — siinä on mies joka
nousee nopeasti ja nousee korkealle! —

Heikki käveli kotiinsa, aikoi lukea vielä tunnin ajan ennen kokoukseen
menoaan. Siinä hänellä oli edessään pöydällä kirjojen lomissa joukko
papereita ja vihkosia, joista hän nytkin valitsi muutaman ruveten sitä
tutkimaan. Hän oli järjestänyt lukunsa varsin viisaalla ja
järkiperäisellä tavalla. Sekös hitto rupesi taivaltamaan läpi kaikkia
monen tuhannen sivun pituisia kirjoja, joita muka tutkintoja varten
vaadittiin, siihenhän menisi vuosia, uhratkoot tuhmemmat aikaansa
sellaiseen; hänellä ei ollut siihen halua, kun kerta vähemmällä pääsi
ja saavutti saman tarkotuksen. Olipa onneksi olemassa näitä
luentovihkoja, kokoonvetoja ja papereita, joissa ei ollut sivumäärää
kahdettakymmenettä osaa, mutta joihin siltä tärkein sisältö mahtui.
Kuivempiahan ne olivat lukea eikä niistä niin perinpohjaista käsitystä
saanut, mutta saipa tietoonsa tärkeimmät tosiasiat, — muusta viisi.
Tutkikoot muut tarkemmin tieteitä, Heikillä oli kiire valmistumaan.

Mutta eipä nyt tänä iltana oikein työnteko vedellyt, ajatukset eivät
pysyneet koossa. No, eipä tässä enää juuri ole aikaakaan, olkoot
paperit siinä aamuun asti, Heikki lähti ulos kävelemään. Hän päätti
ennen kokousta käydä Juuson luona, hänelle ilmoittamassa päättäneensä
sittenkin ruveta ”Kyntäjän” avustajaksi. Ja olihan tuo muutenkin taas
hauska tutkiskella mitä se mies taas kouhottelee, — se se ei ainakaan
ole kovin tarkka tunnustelemaan eteensä eikä punnitsemaan puuhiaan.

Hilda tuli Almissa avaamaan hänelle ovea; Heikki oli perheessä
vanhastaan Juuson kautta tuttu ja Hilda tervehti häntä nytkin
tuttavallisesti. Mutta Juuso ei ollut kotona... Eihän se nyt enää
pysyttele kotosalla kuten ennen vanhaan, valitti Hilda, sillä on jos
joitakin juoksuja ja puuhia.

— Nythän meillä on niitä lintuja kaksikin, eräs serkkuni, nuori tyttö
asuu näet myöskin täällä, ja ne lentelevät siellä avarassa maailmassa
päivät pitkät, mene tiedä heidän tiensä! Ja kun Ottokin on koko päivät
työpaikoillaan niin saan minä olla enimmäkseen aivan yksin kotona.

— Yksissäkö ne lentelevät?

— Enimmäkseen yksissä. Tietääpä sen: nuoruutta ja elämäniloa!

Tuo Hildan puhe oli nyt puoleksi leikillistä panettelua, sillä eihän
Juuso toki niin aivan paljo lennossa ollut, päinvastoin teki hän
ahkerasti työtä, istui kotona uskollisesti kaiket aamupäivät. Ja
päivällisen jälkeenkin hän aina vielä oli pari tuntia työssä, mutta
silloin tuli aina vastustamaton halu mennä ulos kävelemään. Eikä hän
tavallisesti kävellyt kuin pikkuisen aikaa, niin jo tuli häntä vastaan
valkotukkanen tyttö, jonka rinnalle hän lyöttäytyi. Se oli Elna, joka
silloin palasi käsityökoulustaan. Tämäkin oli jo niin tottunut näkemään
Juuson tulevan vastaansa jossakin kadunkolkassa, että tuntui vallan
kummalliselta, jos häntä joskus ei näkynyt. Ei heistä kumpanenkaan
ajatellut miksi se tuo oli niin luonnollista, he nyt yhtyivät siinä
vain ja tekivät yhdessä milloin kävelymatkan Kaisaniemeen katsomaan
polkupyörijöitä ja pallonheittäjiä, milloin alas satamaan, milloin
pistäysivät leivoksia syömään, milloin mitähän hauskuutta keksivät. Ja
muutaman tunnin kuluttua palasivat he yhdessä kotiin.

Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja
he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa
he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta
tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen
näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän
siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja
kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen
teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus
vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea
siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta
lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.

Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka
Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli
pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan
tervehti hän Juusoa ja kysyi:

— Tuletko kokoukseen illalla?

— Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?

— Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.

Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja
kysyi kuiskaten:

— Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan
niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?

— Todellakin?

— Niin, huomasitko sen sinäkin?

— En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten
samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta... Vaan hän on vallan
vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni...

— Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole
hänen ystävänsä.

— Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki
huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.

Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin
kokoukseen rientääkseen.

Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta
väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että
tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei
juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain
kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin
ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa
kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen
ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat
laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin
monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas,
jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina
kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat
niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet
puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta
pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt
menisivät turhaan — ”oli pettureita joukossa” —, ja siksi eivät he
vastustajiaan tervehtineetkään, ”Efialteita” eivät tahtoneet nähdäkään.
Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina,
välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat
milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat
leikkiä näistä vanhoista ”pykäläriidoista” varmassa tiedossa, että he
nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.

Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja
edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun
tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta
jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan
maahan.

Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa
taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain
voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin
suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden
kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada
isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän,
nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa
ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun
jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli
määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri
sääntöjen 19:s pykälä.

Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli
säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää
vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan
takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi
yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein
tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat
suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta
miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se
tehtiin.

Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin
ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat
tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen
taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa.
Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo
yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä
rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha.
Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden
edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden
kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan.
Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja
Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se
vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he
olivat itsenäisiä...

Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista
koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan
innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.

Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui ”taloon”, mutta kokous ei
ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan,
kertoi ”Kyntäjää” koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan
illan merkkiasiasta:

— Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?

— Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki
omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

— Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.

— Kuule, ethän sinäkin vain...? Sinäkinkö Brutukseni?

Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät
ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan.
Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla,
suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima
— mutta saattoiko siihen luottaa?

Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin
esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta
vastattiin yhtä lyhyesti, — asia oli jo ennen monituisiin kertoihin
pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät
velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota
tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian
vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei
ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan
vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue,
joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. — Heikki puhui
viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin
joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin
niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi...

Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala
vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä
vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

”Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa”, lausui hän aluksi
matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, ”enkä paljo niihin
suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin.
Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi,
että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi
päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä
kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt
muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä
edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä,
nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila.
Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin
pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista
edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina
edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän
yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä
taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista,
koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni
on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin
onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia
aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat
joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo
itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa
asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja
aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on
päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin
me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää
velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa...”

— Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin
”äänestystä!” Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat
vakavat ja varmat.

Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa
hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten
laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli
luultukaan, kaikki riippui parista äänestä... Jo kolahtaa vasara,
puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii
sen kumoamista...

Niinpä siis!

Kunniakas pykälä oli haudattu. Taantumissuunta oli päässyt voitolle.
Keskuspöydän äärestä kuului muuan pilkallinen ”aamen”, muuten vallitsi
huoneessa vielä tuokion ajan syvä hiljaisuus, kunnes yhtäkkiä äänekäs
riemu remahti oikealta seinämältä päättyen voittoisaan ”hurraan”. Vaan
vasemman seinän miesten mielissä liikkui katkeruuden ja häpeän
tunteita, joku karkeampi sana ”pettureista” kuultiin siellä
lausuttavan, ja noloina lähtivät nuoret miehet yksitellen kokouksesta
pois. Heiltä oli särkynyt niin rohkaiseva unelma: se, että hekin vielä,
kuten edelliset polvet, taisteleisivat yhtenä miehenä voittoisaa
taistelua. Näistä puolin oli taisteleminen todellakin turhaa.

Kokouksen päätyttyä jäi vielä tavallisuuden mukaan muutamia istumaan
ylioppilastalon ravintolan puolelle juttelemaan illan tapahtumista.
Alakuloinen ja masentunut mieliala vallitsi siinä pöydässä, jossa Vilho
ja Juuso istuivat. Olihan tämän illan tulos yleisemmältä kannalta
katsoen verrattain vähäpätöinen tapaus, vaan Juuson mielestä se oli
huono enne erittäinkin siksi, että se oli niin kylmentävä, niin omiaan
viemään nuorilta miehiltä kaiken halun taistella aatteidensa puolesta
ja yleensä särkemään kaikki yhteiset harrastukset. Välinpitämättömyys
tarttuu kuin rutto, nuorisokin jäähtyy, laimenee jalompia pyrintöjä
kohtaan, tulee jo nuorena vanhaksi...

Vilho istui Juuson näitä kuvaillessa kauan ääneti mietteissään ja
hämmenteli lusikalla tuutinkia, joka hänellä oli edessään. Sitten
lausui hän verkalleen:

— Tämä ei vielä niin vaarallista ole, suuren innostuksen aika nyt on
kumminkin lopussa ja hyvä on, että tulee todenperäisemmänkin työn aika.
Taantumistahan tämä on, mutta eihän sitä voida välttää. Vaan on tässä
muuan mutka jota en ymmärrä: Kun vanha innostus näin revitään alas,
niin mitä annetaan sijaan, — sillä jotain nuoriso tarvitsee
innostuakseen. Kunhan se ei vain tulisi olemaan jotakin keinotekoista,
innostusta politiikan palveluksessa... Voi jospa me ”Kyntäjällämme”
voisimme hiihtää hienosenkaan uran opastaaksemme nousevan polven
innostumaan vilpittömään ja rehelliseen työhön...

Hän puhui matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen. Juuso hänet hyvin
ymmärsi, ymmärsi hänen epäilyksensä ja toiveensa, vaan oli siksi
masennuksissaan hänkin, ettei voinut rohkasta häntä eikä itseäänkään.

Viereisessä pöydässä oli Heikki istunut ja juonut lasin olutta ja nousi
sen juotuaan kotiin lähteäkseen. Juuson pöydän ohi mennessään hän
pysähtyi ja päästi naurun:

— Mitä, noin syvästikö te surette vainajata — ei se kannata, se oli
jo ikäloppu. Tämähän oli jo aikoja edesmenneen ritariajan viimeinen
ponnahdus — kukas hullu nyt enää viitsisi taistella osakuntapykäläin
puolesta. Ei, nyt menee jokainen kotiinsa lukemaan läksyjään, ja se on
oikea suunta se.

Hän meni ja hetkisen kuluttua lähtivät Vilho ja Juusokin. He kävelivät
kauan ääneti, vaan vihdoin virkahti Juuso:

— Mitähän jos mekin ruvettaisiin lukemaan läksyjämme ja jätettäisiin
kaikki muut.

— Mitä, jänestääkö sinua? Nythän sitä meidän vaikutusta vasta
tarvitaankin, saatpa nähdä kuinka me keräämme joukkoa ympärillemme. Ja
me luemme läksyjämme siltä.