Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
”Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.”
— Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,
kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani
olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie
niemekkeelle, joka pistäiksen S——veteen. Näin olen monta, monituista
kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja
matkatoverini — milloin joku lapsistani, milloin joku vieras — on
aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin
oppinutkin.
Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,
tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä
etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,
että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on
raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,
näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto
seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä
silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni — ja siitä on ajassa
enemmän kuin 60 vuotta takaperin — rakastetulle seurakunnallensa
saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin
kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä
muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa
rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.
Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.
Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes
ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei
vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt
kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan
likisyydessä — aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman
lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla
leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka
silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo
itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni
silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja
korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne
ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin
olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen
onnettomuuteen, sanat: ”miksi pitää muutamain ihmisten kitua
köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja
ylellisyydessä?”
Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme
suntio. Hän asui ”Niemellä”, noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.
Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa
vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä
oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme
osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän
meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.
Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa
asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista
kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin
aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta
äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin
seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin
hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme
kysyneet; me pidimme tosina jok’ainoan sanan ja halusimme hartahasti
päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.
Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun — niin erinomaisen,
jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja
isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa
ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa
linnoissa, ja latinan kieli-oppi — se makasi pöydällä, mutta sen
viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa
kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani
maan-alaisten linnoihin.
Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan
hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään
sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.
Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon
vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.
Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini
haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli
15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto
johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa
sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: ”ole ystävällinen kaikkia
kohtaan.” Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.
Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,
ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä
kertoi hän: ”Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen
köyhä?”
”Jumala on sen sallinut”, osasin minä vastata.
Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. —
Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva
mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan
tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli
taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin
jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi
aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön
oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli
köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei
auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli
leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: ”nyt syövät
rikkaat vehnää”, ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.
Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,
virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle
vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;
hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi
unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. — —
⸻
Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen
kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut
unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo
oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli
minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.
Niin oli viisi vuotta kulunut.
Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa
kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun
suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,
joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan
maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni
ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi
edessäni.
Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin
iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja
eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: ”Kah, Maunuko? Todellakin!”
Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi
pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja
sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään
Suomen.
”Suomen!” huudahdin minä.
”Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus
minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt
ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka
vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!” huudahti hän ja hänen
silmänsä leimusivat; ”kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota
olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.” Sitten kertoi hän
tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian
rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt
menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen
maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus
opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;
koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka
näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa
eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että
suomalainen talonpoika seisoi edessäni.
Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli
kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän
vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän
tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,
että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen
leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko
sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat
hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin
tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.
”Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan”, lisäsi hän.
”Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3
tahi 4 — ja minä palaan rikkaana armaan äitini ja armaan
morsiameni luo.” Ja vielä lisäsi hän: ”Minäkö köyhänä työmiehenä
leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!” Ja hänen silmänsä
iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.
Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita
hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä
huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: ”kummallinen,
aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!” Ja Maunun innollisuus oli
vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,
joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun
setäni lausui: ”Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä
onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.” Ja vielä
enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: ”Jos sinä kaikki Intian
aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko
todella, että onni asuu rikkaudessa?”
Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli
hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja
varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat
pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: ”Kunhan vaan
olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...”
Hän oli kulkenut tänä jo viisi peninkulmaa — aina kodistansa
asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa
jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen
väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita
ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.
Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän
peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä
saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.
Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:
”Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta
vaan! Pian se aika kuluu.” —
Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä
eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin
kauan oli luonani viipynyt.
”Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.” sanoi minulle setäni, kun
kotiini olin palannut; ”mutta”, lisäsi hän miettien, ”kun hän
palaa — — —?”
⸻
Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,
vuosia.
Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,
Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,
pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat
yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli
määrännyt kotiintulo-ajaksensa.
Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi — mutta odotettua ei kuulunut.
Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin
toivo, morsiamen rakastettu.
Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden
aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät
ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.
Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen
virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,
suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne — ei enää
kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli
kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän
odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun
päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä
sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset
auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He
voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.
Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili
vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin
tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan
häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli
iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu
varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa
hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi
läpitunkeevalla äänellä: ”Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän
tulee!” ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. —
Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli
morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa
kohta oli antava — sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni
heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli —
niinkuin hänen ikäisensä niin usein — menneissä ajoissa: nykyisyydestä
hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,
matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili
häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja
varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun
palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun
päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,
niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti
alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin
olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin
ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että
Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!
Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.
Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta
kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä
ainakin.
Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.
Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun
pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.
Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten
jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin
palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia
linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden
linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä
tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:
Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma
siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten
joukosta kadonnut.
Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan päivän
saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista
luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,
komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen
mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä
vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti
palveliansa avulla vaunuistansa astui.
Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen
syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa — koko
hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja
kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto
vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,
joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi
hän:
”Te ette tunne minua?”
”Ei ole minulla sitä kunniaa”, vastasin aivan ihmeissäni.
Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa
jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,
mutta ei tuskiltansa sitä voi.
Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.
”Minä tulen Niemeltä”, sanoi hän; ”minä ... myöhästyin.”
”Laklan Maunu!” huudahdin minä ylön ihmeissäni.
Hän nyykähytti päätään. ”Niin”, vastasi hän soinnuttomalla äänellään,
”nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.” Ja taasen hymyili hän
sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa
sanoneeksi, lisäsi hän: ”Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.
Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa
linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita
rakastin, tapaan minä — toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. —
Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni
takaisin!” huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.
Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.
”Enemmän, enemmän tahdoin minä koota”, mumisi hän. ”Ajan kulkua en
huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,
oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi
polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen
haudassa, toinen mielipuoli!”
Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä
eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä
muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,
kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen
sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:
”Voisiko kuollut eloon herätä!”
Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.
”Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!” jatkoi hän. ”Saara makaa
haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen
hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä
kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!”
Hän peitti käsillään kasvonsa.
”Mutta Jumala elää!” sanoin hiljaan.
Hän loi polttavan silmäilyn minuun. ”Jos Jumala eläisi, antaisi hän
minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...
yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!” —
Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän
sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui
hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,
kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin
palkitsi se kumartajaansa!
Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. ”Hoitakaa äitini
viimeiset”, sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten
tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: ”Unohtakaa että olette
minut nähnyt!”
Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että
jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin
voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.
Minne hän lähti, mitä hän aikoi — — ei mitään hän ilmaissut.
Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä
löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. —
Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat
setävainajani sanat: ”Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän
palaa — — —!”
Hän oli palannut — kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.