Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.

Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten
tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän
kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,
istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.

Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon
isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa — Kaistalon — ja järkensä. Nyt
puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä
— se on tietty, — mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa
ja onnetonta pilkkaa.

Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun
eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi
naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi
irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.

”Jussi, Jussi Juutalainen,
Viinaväen viallinen!”

lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! ”Viinuskaa, veli!”
— huusivat he.

Pilkka — ilkein ilkeintä — oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli
yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat
rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.

”Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!” rukoili hän.

”Jo kohta Jussi saarnaa!” — nauroivat pojat, huolimatta hänen
rukouksistaan.

Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,
sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli
hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin
lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus
ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat
kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä
mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin
rupesi rukoilemaan.

Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin ”saarnaksi”, kesti
tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi
pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai — talvellakin — pitkät ajat
odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.

Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli
taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.

Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;
nuppineuloilla pisteltiin häntä.

”Jumalan tähden, antakaa minun olla!” — rukoili hän turhaan. —
”Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,
hyvät pojat!” —

Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon
puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla
ääneti, nähdä miten hänen veljeänsä pahana pidettiin.

”Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?” huusivat pojat. ”Tänään on teksti
lujassa”, nauroivat he.

Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla
rauhassa.

”Kiitoksia pojat!” puhua jupisi hän. — ”Kiitoksia! Tiesinhän minä,
että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy
kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.”

Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme
matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi
heistä yksi. — ”Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?” kysyi
hän. — ”Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen markkaa
.” — Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen
mumisten itsekseen; ”Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!”

Kolmas mies pöydän päässä — se, joka todistajaa kysyi — otti
lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni
takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.

”Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että
tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa
Saaralan maan hinnan määrä-ajalla” — niin puhui lainanottaja, Matti Nastola
.

Harjakannut juotiin; Matti maksoi.

”Nyt saarnaa Jussi!” huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi
taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut
ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten
koira.

”Nyt saarnaa Jussi!” huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin
taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän
siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja
löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut
humalaan. — —

Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen
kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,
rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt
pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli
sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui
onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän
teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa
käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. —

Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata
tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.

Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.
— ”Antakaa hänelle puuroa syödä!” sanoi hän, kun emäntä laski
kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin
puuroa kaataisi; ”antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!”
— Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi
taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.

Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti
olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti
hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja —
ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla
lyönyt Jussia vasten suuta.

Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä
ympärilleen. — ”Sinä neuvon annoit”, huusi hän Matille, joka, kuten
muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. — ”Sinä neuvon annoit! Tulet
itse kerran minun tilaani!... Sinä, poika, tottelit!”

Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se
korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin
puheesta.

Ei — sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,
tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,
mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan
tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei
enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle
avuksi.

Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton
loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi
iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti
aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,
harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka
kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt
pöydän ääreen, oli — kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt
poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa — saanut joka
ainoan setelin kouraansa.

”Hoosianna! Halleluijaa!” karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. —
”Tuhannen! Tuhannen markkaa!”

”Minun rahani!” huusi Matti, paikalla selvenneenä. ”Ottakaa rahani pois
Jussilta — Jumalan tähden!”

Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän
karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli
samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut
setelipakan heitetyksi.

Paloivatko rahat?

Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi
peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi
tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen
”Halleluijaa!” Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli
paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän
ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,
sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,
mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.

Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,
joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi
puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. —

Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia
haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi
kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä — hulluna.

Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta
tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.

Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui
mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.

                                                  ⸻

Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa — sääli häntä! Hän on
onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias
Jumala.