Poikani, minun poikani!

Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,
nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.
Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi
mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.
Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka
kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.

Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, ”pikku
Pietari”, alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä
hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas
puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri
väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan
— toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai
Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,
näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat
poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:
”Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!”
Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää
pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.
Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,
kuten elohopea, alati liikkuva, ja — milloin missäkin vahinkoa
aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun
nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki
tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin
rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,
jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä
tämmöinen — hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä — kovuus kylvi
rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä
oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen
oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti
kokoonkyhätyn, muuten — vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!
Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä
kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo ”pikku
Pietarin” älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana
kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen
tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois
hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä
lujempaan juurruttanut.

Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden
tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati
viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin
hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.
Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa
rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi
kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti
sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.

Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta
äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän
vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän
multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa
olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari
seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,
liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset
lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!

Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti
alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,
mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin
aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat
olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne
halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä
alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti
alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku
keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,
minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin
minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean
huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. ”Mitä se riivattu poika
taaskin on tehnyt!” huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi
häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko
ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,
turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä
poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,
kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli
palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen
arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän
kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän
kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi
kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen
tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä
tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon
lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin
tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta
rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun
isä sanoi: ”vähät palkeesta, se oli ikivanha.” Hän tunnusti — selkänsä
vielä kihelmöidessä — monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli
tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: ”kuinka hyvä
te olette, äiti!” kun tämä antoi hänelle suuren voileivän — herkun,
jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä ”voi ei ole lasten
ruokaa”, oli hän usein kuullut isänsä sanovan.

Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka
häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen
haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,
joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta
vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja
seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei
aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt
auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien
peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat
pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova
kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta
noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut
tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: ”Te isät, älkäät
yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!” Hän luuli tekevänsä oikein, mutta
hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina
uhkaavana lakina, ja että tälläkin tavalla voidaan lapsia vihaan
yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.

Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli
kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se
kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,
sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun
he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että
kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi
tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni
niin pitkälle, että ”pikku Pietari” viimein teki isällensä tahallista
mieliharmia — salassa tietysti — missä vaan voi: saattoipa hänelle
tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä
pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi
kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Pietari oli saanut hyviä ystäviä — helposti niitä saa — ja näiden
parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja
ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden
tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut
”patukoida.” Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.
Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.
Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä
viipyä, — alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria
”ikävässä kodissa” yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen
poikansa oli, mutta hän — oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä
ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti ”pikku
Pietaria.” ”Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini
perinnön!” ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona ”pikku Pietari”
täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: ”minä vaadin äitini perinnön!”

Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi
pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi
ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. ”Mitä te siinä
tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!” huudahti hän; ”muuten...”
— ”Muuten?” kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja
hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli
kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista
liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta
vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän
kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.
Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen
äänen huutavan: ”mitä olet sinä tehnyt?” Mutta hän ummisti korvansa
tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,
huusi hän: ”Koetahan kerta vielä, sen mokoma!”

Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta
ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru
oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus
poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: ”Joka lyö isäänsä
taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman”, seisoivat hänen
edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen
kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.

Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,
liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua
hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui
kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos
huoneesta.

Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus
olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;
se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget
olivat varuillansa. He kuiskasivat: ”sinä teit oikein, sinulla on
oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,
mikä sinun on.” Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki
hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: ”se oli hänen oma
syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.”

Omantunnon murheet, vaiko pahat henget — jommatkummat tai molemmat
yhteisesti — ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat
avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään
ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,
mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen
isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä
riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan
itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, ”suurta onneansa”
tavoittamaan.

Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin
alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen
tekiäksi. Jumalan laki sanoo: ”Kunnioita isääsi!” Poika oli isäänsä
lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. ”Sinä et
menesty etkä elä kauan maan päällä” on neljännen käskyn kielteinen
puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole
huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista
töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840
saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,
mihin päättyy sellainen tie, jota ”pikku Pietari” oli alkanut kulkea.
Kiiruhdan mieluummin siihen varkaan, rosvon ja murhaajan
elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin
hetkellä voi ”kuolleesen” vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: ”hädässäsi
huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!” vielä täydessä voimassa
ovat.

                                                  ⸻

Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui
rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa
valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.
Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja — Siperiaan. Hänen
koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä
oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen
seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,
siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;
sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.

Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen
silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta
väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,
näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin
iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui
viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän
huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle
vyölleen. Sitten — sitten sai koko hänen olentonsa taasen
tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien
luonnissa ei enää leimua ollut.

Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri
astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies
kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla
tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: ”tulkaa kummia
katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta — kuriin on hän
tottunut.”

Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.

                                                  ⸻

Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;
ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli
kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä
muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla
vaikuttaa — itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen
pelosta joku hillitsi pahoja aikeitaan; monta ei niitä
ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten
välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät
hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili — oliko tämä pahantekiälle
parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,
kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: ”hän on
piiskattu”, mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta — oliko
siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa
yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli
yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä
lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut
talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan
käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän
itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.
Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun
”pikku Pietari Pekka” tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen
onnettomuudestaan syyttää itse isää — ”sillä mahdotontahan oli
kenenkään Ala-Vesan ukon kanssa toimeen tulla” — olisi luullut
vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta — omituista —
Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,
kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois
puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä
liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut
kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut
vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa
hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä
levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin
suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa
harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen
muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,
löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,
äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka
hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli
enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä
vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; ”pikku Pietari” näkyi
peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon
puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä — sitä lienee
vaikea sanoa — mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari
näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän
tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä
ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä muutakin
asiaa niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna
oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,
kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin
edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella
muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän
kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän perästä vuotensa
tuli pahantekiä ilmi — ”pikku Pietari!” Hän, josta moniin
aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut —
tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset
viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän
täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta
se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön
kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun
puheeni — tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.
Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin
kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten
kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.
Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen
luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,
kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei
kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva
vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista
vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,
isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari päivää ennen
pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...
Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa
jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa
seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei
mitään virkkanut, kysyin viimein: ”Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä
— hänelle?” Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta — siltä
ainakin minusta näytti. — Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja
vastasi äreällä äänellä: ”Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa
ole!” Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova
oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää
isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee
sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla
mielellä erosin minä vanhuksesta.

                                                  ⸻

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin
työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä päivänä
tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.
Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta
muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin
hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän
hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika
astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan ”sairaan” luo.

”Kuka on sairas?” kysyin.

”Ala-Vesan vanha Pietari”, vastasi hän.

”Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?”

”Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku
Pietari...”

”Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan”, huudahdin, ja ajattelin:
”Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!”

”Ei hän meille tullut sitä varten”, vastasi noutajani; ”eikä hänellä
liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli
ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana
rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja
kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä
kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa
puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin
hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja
sanoi tuon johdosta nimismiehelle: ’samapa lienee, jos taon raippani
palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku
Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on
hänellä merkki — oikea hevosenkenkä!’ Kun Pietari nuo sanat kuuli,
taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei
ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki
tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota
pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.
Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni
ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin
kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.
Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja
kalpea kuin lumi oli hän. ’Poikani, minun poikani!’ huudahti hän, ja
samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin
viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän
kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli
onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme
pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,
isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti
loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja
ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin
pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan
Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja
huudahti uudelleen: ’Poikani, minun poikani!’ Sitten katsoi hän meihin
ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.”

”Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?”

”On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai
tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,
mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.”

Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. —

Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian
taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.

Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,
joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan
perässä olevaan kammariin. Vanhaa oli kansan paljous
rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli
noudattanut hänen pyyntöään.

Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,
sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha
Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen
vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,
oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa
kärsinyt.

Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat
lähestyneet toisiaan.

Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,
painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.

Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: ”poikani, minun
poikani!” puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt
huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.

Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.

Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: ”Tässä on
minun poikani ... joka kadonnut oli.”

Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat
kolisivat.

Mitä me siinä puhuimme — kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen
tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse
aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus — katumus —
anteeksipyyntö — anteeksianto.

Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman
iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei
tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää
ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin
ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen
hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä
muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä
päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. — Hän näki koko elämänsä
semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin — — kuuli hän
isänsä huudon: ”poikani, minun poikani!” samassa kuin kadotus kangasti
hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt
kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen —
nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää
sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut
mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,
kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu
elämä — ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina
ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.
Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja
silloin hän meni tunnottomaksi.

Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.
Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä
heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin
tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.
Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen
suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän
vanhan isänsä, ja sanat: ”poikani, minun poikani”, tuo äsken herännyt
lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa — kaikki ryntäsivät yksin
voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi
paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi
poika: ”viekää minut isän luo!”

Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun
poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa
vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei
vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.
Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi
tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,
paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei
kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän
ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän
enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma
kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen
polttamana puhjeta, mutta — se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se
puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin
murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä
tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin — silloin oli tuo kova,
kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä
sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha
Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven
sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.

Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen
tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka
sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran
välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.

Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika
isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja
mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli
kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. —

Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua
noutamaan — heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut
pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.
Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten
tietää, missä mielessä. Pikku Pietari — hänen rikoksensa, hänen pahat
tekonsa — niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo
edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja
minä. —

Seuraavana pyhänä päivän teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen
synnintunnustuksensa. Koko sen iltapuolen olin minä hänen
luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä
viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...

Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän
makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla
kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.
Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta testamentista
. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen
tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: ”Tämä minun poikani oli
kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.” Vanhus
puristi kättäni. — —

Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha
Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä
langan.

Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö
hän, onko hän kuollut — yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,
joka syntisen vanhurskaaksi tekee.