Vanha virsikirja.

Eräänä, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ
tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan
yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan
oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä
ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei
ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen
katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei
tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään
semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa
puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei
edes salannut. ”Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista”, vastasi
hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: ”mutta turha on saarnanne.
Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,
näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti
iskenyt puukkoani Antin rintaan.” Ja hän kiristi hampaitaan.

”Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?”
kysyin minä surullisesti.

”Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun
tulee vastata.”

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei
ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se
tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista — se hänen nimensä
oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli
seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan
tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt
rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.
Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa
arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka
kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan
sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen
vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. — — Ja nyt on
poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt
rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi
Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä
hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne
lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset
silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut
esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa
haudassa; poika — niin — raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta
istunut.

”Mikä sai hänet lankeemaan?” kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
Lauvilan Jussista puhui.

”Irstaiset toverit, korttipeli ja viina”, sain vastaukseksi. ”Jussi oli
ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän
suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia
kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa
kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita
huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä
eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen
mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset
hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä
lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,
ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja
tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän
kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia päivän aivan
nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain
ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,
vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,
mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele
häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä
olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,
ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,
samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen
aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin
illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden
joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.
Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista
oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää
täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja
siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa
rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime
kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni
tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen
jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa
seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa
tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti
suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä
riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt
vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt
hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli
kuuluksi — ja tieto siitä levisi pian — eipä kehdannut Jussi enää
mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.
Seuraavan aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli
lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi
puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. ’Tämä
on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut’, sanotaan hänen
jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman päivän perästä
kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen
vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika
kuritushuoneesen vietiin — surusta kaiketi.”

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen
elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun
Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;
toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan
isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta
vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla
enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen
rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi
pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä
liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
”Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!”

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: ”Toivokaamme,
että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?”

”Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt”, änkytti
vanhus. ”Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta
kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven
kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...
tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani
tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...
eikö hänelle mitään pelastusta löydy?”

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
”Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!”

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: ”Oi,
rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun
esikoiseni katuvaisena!” —

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia
oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.
Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli
Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;
kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä
ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta
ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli
levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut
muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia
likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa
katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin
veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,
aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä
ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja
saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut
olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli
seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt
luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä
liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun
saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle
yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: ”Vaikka syntinne
veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman” — nousi
hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski
lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?
Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.
Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja
kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: ”Rakkaat kristityt! Te
tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.”, kohotti hän päänsä
ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys
oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla
äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: ”Tunnustatko,
että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt
syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren
pahennuksen?” — ”Tunnustan!” — Toiseen kysymykseen: ”kadutko sitä
sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?” —
vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: ”kadun ja rukoilen.” Nyt seurasi
kolmas kysymys: ”Lupaatko täst’edes Jumalan armon kautta sekä tätä että
muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?” Syvin
hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,
nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän
vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat
ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla
äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,
kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt
soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: ”Lupaan, Jumalan nimeen!”

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja
lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,
että ihminen näin saattaisi teeskennellä. —

”Mene rauhaan ja älä täst’edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän
armon sinulle antakoon! Amen.” — Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

”Amen!” kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni
kuului, tunsi — isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. —

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä
ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle
haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan
Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä
se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin
vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi
polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:
”Oi äitini!” —

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat
ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi
äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; ”Isä! Voitteko
minulle anteeksi antaa pahat tekoni?” Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän
ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. ”Kuka olet sinä?
Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?” kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli
muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa
miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen
kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita
kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon
penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,
josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,
tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,
mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,
ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:
”Yks lammas eksyi laumastas.” Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi
sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella
kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen
kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa
muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.
Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä
häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän
nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin
varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:
”Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi
(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi” — oli hän kukistettu. Eletty
elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle
sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä
hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja
kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli
hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen
pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,
vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa
ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon
joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja
puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta — eipä tuo
enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen
siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa
olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka täytyi itää, ja Herra
itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. —

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo
aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen
luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha
virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena
maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä
päätarkoitus.