"Meidän pikku Jaakkomme."

”Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, —
anna minulle anteeksi, — minä en saata sitä uskoa!”

”Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan
hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.
Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.
Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse
nähdä!” —

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän
kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli
ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten
kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa
tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli
köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli
Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin
varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme
myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä
huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, — nimittäin jos paljaassa
varallisuudessa on mitään onnea — sillä siihen aikaan oli harvassa
miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta
oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi
kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan
Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän
on onnettomuuteensa itse syypää, sillä — kuka käski hänen ottaa
Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,
joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin
kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin
aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän
minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,
Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet
yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua
”keppi” pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät
ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun
huulillani. —

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä
aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä
öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin
sitä. — Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut
juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden
pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä
aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; — —
mikä teki muutoksen? —

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen
koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen
sanovan.

”Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?” — kysyin
minä tiellä.

”Sitäpä en sano, saatte itse nähdä” — vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.
Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan
suvivirttä: ”Jo joutuu armas aika.” Tiina tätä kuullessaan seisahtui.
— ”Kuulkaa!” — sanoi hän. — ”Ette tiedä, kuka veisaa!” — Ja
iloisesti silmäsi Tiina minua. — ”Enkö nyt ole onnellinen? Se on
mieheni, joka veisaa.” —

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari
ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti
ylös ja ... tosiaan, — toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, —
toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä
ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä
silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

”Mikä siinä on?” — kysyin lähestyen kääryä.

”Meidän pikku Jaakkomme”, vastasi Sakari. ”Minä toin hänen tänne ulos
Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.”

”Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?” — kysyin kummastellen. ”Sitä et ole
minulle sanonut.”

”En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta
ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän
ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.” —

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja
”meidän pikku Jaakkomme” kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta
enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa
oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut
mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: ”Minä olin kadotuksen
tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan
maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei
saa mies usein.” —

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja
hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.
— ”Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on
todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät
tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;
ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää
rupea.” — Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,
minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa
ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari
juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli
muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä
häneltä.

”Ettekö jo huomaa”, vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä
kahville; ”ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette
sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku
Jaakkomme.”

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi
isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.
Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt
päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

”Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria — mitä
viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa — mitä
sitten suuremmat?” ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että
vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja
hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten
valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja
laski hänet minun syliini. — ”Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja
te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen
isästään ja äidistään.”

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä ”meidän pikku
Jaakkomme.” Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi
tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä
luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on
väkevä, voimakas.

”Minä lupaan sen”, vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.
Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä
päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

                                                  ⸻

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas
ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille
seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla
onnellisia katsomassa. ”Meidän pikku Jaakkomme” oli kolmivuotinen. Hän
käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen
lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin
Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin
merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta
vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset
pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin
minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun
niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat
aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen
poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin
punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä
talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.
Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota
olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia
muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin
ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina
tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa
metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. —
”Kuka tuossa torpassa asuu?” — kysyin kyytipojalta.

”Siinä! Siinä asuu äitini ja minä” — vastasi poika. ”Ja kuka olet
sinä, kuka äitisi?” — ”Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.
Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.”

”Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?”

”Selkämaa!” — vastasi poika.

”Mitä!” — huusin minä. ”Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?”

”Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?” kysyi poika ja katsoi
pitkään minua.

”Mitä!” — kerroin vieläkin — ”Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku
Jaakkomme!”

”Ei, ei! Pikku, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen
hänen nuorempi veljensä.” —

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt
pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. ”Vie
hevonen pappilaan ja sano nimeni” — minä mainitsin hänelle sen — ”ja
kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat — minun. Minä
olin äitisi ystävä ennen.”

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. — ”Tekö se
olette, herra, josta äitini aina puhuu?” — sanoi hän. Sitten hypähti
hän rattaille ja ajoi pappilaan.

”Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?” kysyin itsekseni lähestyessäni
torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli
paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän
kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: ”Sakariko
se on?”

”Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?”

”Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!” — huusi hän ja nousi
kiireesti ylös.

”Vielä kerran!” — Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut
siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

”Minä olen sokea”, sanoi hän hiljaa.

”Sokea!” huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän
onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,
katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

”Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te
ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni
oli lyhyt, oli kavala.”

”Tiina, Tiina parka!” — oli ainoa, jota osasin sanoa.

”Pikku Jaakko on kuollut” — jatkoi hän suruisesti. — ”Hän oli enkeli
taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti
onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui
hänen hautaansa.”

”Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.”

”Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin
hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli
maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.
Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta
kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,
joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen
hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien
kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. ’Se ei ole meidän pikku
Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!’ huusi hän nähdessään
vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette
ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.”

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien
jatkoi hän: ”Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni
mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.
Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja
kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin
kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat
kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.
Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni — kummityttärenne — oli
lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole
kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi
minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä
mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.” —

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On
tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama
kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa
päivinä.

”Paljon olet sinä kärsinyt”, sanoin minä hiljaa ja puristin hänen
kättänsä.

”Paljon!” vastasi hän. ”Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi
hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät
saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari
on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...
Missä, oi missä on hän!”

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli
kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että
äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. ”Luovu äidistäsi
ja seuraa minua!” lausuin hänelle. ”Minä annan sinulle suuren palkan ja
sen voit sinä lähettää äidillesi.” Sakari mietti vähän. — ”Ei”, —
sanoi hän viimein. ”Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni
ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.”

”Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin
moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää” — oli vastaukseni.

”Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on ’minun pikku
Jaakkoni.’ Jos hänkin kuolisi niin...”

”Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.” — sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa
näkyivät kääntyvän toisaalle.

”Te matkustatte paljon”, sanoi hän vihdoin. ”Jos kulkiessanne
sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta
tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on
oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan
hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.”

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni
jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun
kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille
tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut ”meidän pikku Jaakkomme”
vieressä kirkkomaassa.