SISÄLLYS:

Tekijän esipuhe
Varpunen

I. Emma

Lemmen aamu
Sydämelle
Armaalleni
Nyt on aika armastella
Tottelemattomat jäsenet
Kova rangaistus
Lempeni ja viisas ystäväni
Armasta odottaessa
Illalle
Miks sua rakastan ma?
Haudan partaalla
Kahden kesken
Tyhjyys
Uusi sulhas-aika
Helmi ja isänsä
Kaikkein vaikein
Unhoitus Ihmis-seuroissa

Hiljaa!
Puolen vuoden päästä
Ma olin rikas
Mut miltä tuntui katsees?
Vapaa

II. Lempi

Neidon rukous
Ainoa hetki
Ne ovat vait
Yhteen kasvaneet koivut
Neidon lohdutus
Nimetön sormi
Sydämen taisteluita
Oi kiitos!
Keväällä 1876

III. Iloa ja surua

Suvilaulu
Onneton
Juomalaulu
Soittoa kuullessa
Sotamies-laulu
Pikku Julius vainaa
Järven rannalla
Pää pystyyn
Sun tahtosi tapahtukoon

IV. Luonto ja elämä

Suksimiesten laulu
Lumisateella
Rantakalliolla keväällä
Clarens’in hautausmaalla
Rauta
Tähden tuikkiminen
Purjehdusretki
Viinitarhan edustalla
Naurava käki
Varoitus
Runoniekan sydän
Kaste ja Kyynel
Elämän meno
Turvaton

V. Leikillisiä

Neuvo
Laiskuuden ylistys
Varoitus tytöille
L’Isle de la paix
Lempi ja Lempo
Komea hautakivi
Suurisuiselle ystävälle

VI. Vapaus ja isänmaa

Italian herääminen
Pohjolan valkeneminen
Suomalaisille
Koivu Etelässä
Provessori Lönnrotille
Vieras lippu
Hyljätty äiti
Karkuri
Suomalainen maamme Ruotsalaiselle
Tuhma, raak’ on Suomalainen
Suurelle herralle
Feniläiset

VII. Tilapäisiä

Rouva Winterhjelmin muistikirjaan
Taideniekka-seuran vuosijuhlassa
Luettuani ”Säkenien” toisen parven
Helsingin teaterin vihkiäisissä
Tervehdysrunoja 1873 vuoden -vuotisen maistereille
Savonlinnan 400 muistojuhlan viettämiseksi
Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi
Huhtikuun 16 p. 1869
Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä
Aleksanteri II:n muistoksi
Runebergin patsasta paljastettaessa
Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään
Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa
Brahen patsasta paljastettaessa

VIII. Virsiä

Virsi kotimaan puolesta
Taavetin 127:s psalmi
Ijankaikkinen autuus
Kastevirsi

IX. Suomennoksia

Neidon tunnustus (Käännös Saksasta)
Nuoruus (Runebergin mukaan)
Lorelei (Heine)
Louhikäärmeen tappaja (Schiller)
Sataa (Petöfi)
Runoni (Petöfi)
Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi)
Mer’ ompi noussut! (Petöfi)
Sodasta näin unta (Petöfi)
Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)

X. Kuun tarinoita

XI. Novelleja.

Viimeinen Rekryytin-otto
Hollannin saaristossa
Viimeinen Kosija
Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa

TEKIJÄN ESIPUHE

”Koottujen runoelmien ja kertoelmien” ensimäiseen painokseen.

Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä
kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo
yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut.
Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä
kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan
jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin — olen
painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman
puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä
jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä
köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin
valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat,
nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan

Paremmille laulajoille,
Runsahammille runoille.

Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882.

J. Krohn.

Suonion ”Koottujen runoelmien ja Kertoelmien” ensi painos, jonka tekijä
itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä,
jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi.
Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista,
jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on
ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut.
Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on
kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä
vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita
ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus
julkaista täydellinen kokoelma vast’edes.

Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan
muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.

Helsingissä marraskuulla 1897.

VARPUNEN.

Jos ruikutella voisin
Ma kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin, —

Niin aina kiitteleisin
Suloista Suomea,
Ja Jumalalle veisin
Ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi
Myös meihin raukkoihin
Ja päivän paistaa soisi
Saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu
Oo satakielisen;
Heikoksi siipi luotu
Ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten
En huoli vaieta,
Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet
Keväällä ehtinee,
Niin kuullellessaan noita
Jo varpu vaikenee!

I. EMMA.

Lemmen aamu.

Jo vaipunut ol’ sydämeni toivo, —
Kuin yö ol’ mielen’ synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

Mä tulin luokses — poskes punastuivat!
Se oli lempen’ armas aamurusko!
Ja toivo sydämessän’ heräs jälleen.

Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! —
Se oli lempen’ ensi päiväkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.

Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! —
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun sydämessän’ suli.

Sydämelle.

Sydän, sydän saastahinen,
Kuinka tohditkaan sa kurja
Pyhää neittä ihaellen
Toivoin tykyttää?

Katso, silmäns’ aurinkohon
Tomun laps kun tohtii luoda,
Puhdas paiste, kirkas loisto
Silmät sokaisee!

Kerta ainoo vaan mun anna
Häntä nähdä, ihaella!
Sokeentuu kun siitä silmän’,
Muut’ ei näe kuin häntä vaan!

Armaalleni.

Pyhää pantuna tult’ on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Kuonast’ erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,
Valkaisee valoneen yötäkin pime’impää;
Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,
Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
Herran asehena suurta toimehen saa.

Nyt on aika armastella.

Kukka kuihtuvi ihana
Syksyn synkeän käsissä;
Liedon perhon liipoittimet
Ruimeltuupi, raukeaapi
Talven kourissa kovissa.
Kultaseni, kaunoiseni,
Nyt on aika armastella,
Aika suuta suikkaella,
Hunajata huuliltasi
Imeskellä ahnehesti,
Kosk’ on kerkeän keväimen
Päivyt vielä paistamassa,
Aurinko alenematta!

Tottelemattomat jäsenet.

Jäsenillen’ vihastuen virkoin:
”Voipa teitä, pahat palkkalaiset,
Orjat uskottomat, pettäväiset!
Toista teille käsken, toista teette:
Jalat Lindan luo mun aina vievät,
Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;
Lindan puolehen myös silmät siirtyy,
Josko luonen taivaasen tai maahan;
Poski hehkuu, rinta huokoavi,
Tuovat sala-tunteheni ilmi.
Aikaa arvannut ois Linda kaikki,
Jos ei suuni tok’ ois uskollisna,
Sanois muita valhettelijoiksi”. —
Nuhdellessan’ näin jäseniäni,
Linda äkkipäätä vastaan astui. —
Nytpä suukin petti, huus: ”Oi armas!”

Kova rangaistus.

Neito:

”Hyi, poika häijy, rinnastan’
Sä ryöstit sydämen;
Sua ilkiöt’ en ikinä
Nyt päästä irrallen!”

”Sä olet aarteen’ armaimman,
Kalleimman ryöstänyt;
Siit’ otan iki-orjaksen’
Ma sielus, ruumiis nyt”.

”Kovasti sormes sidottu
On kultapaulahan,
Ja kahleheksi kytketyt
Käsvarten’ kaulahan”.

”Varkailla muilla leipää on
Ja vettä ruokanaan;
Sun rangaistukses julmempi,
Saat suutelolta vaan”.

Poika:

”Oi neiti, rangaistukseni
On tosin armoton,
Ja sielukin ett’ orjana,
Se kauhe’inta on”.

”Niin vahvast’ onpi vangittu
Mun sielun’, että sois,
Jott’ ijät kaikki kestävä
Tää orjuutensa ois!”

Lempeni ja viisas ystäväni.

”Petosta, valhetta on lempi,
Mitätön, tyhjä uni vain!”
Näin ystävä kokenehempi
Suloista nauroi onneain.

Kun valhe lie, ah ijäst’ ikään
Jos totuus tulematta ois!
Jos unt’ on, soisin ettei mikään
Herättää koskaan mua vois!

Armasta odottaessa.

Istun ikävissäni:
Kauan kulta viipyvi,
Verkkaan aika vierevi —
Riennä, aika, riennä!

Riennä linnun lentimin,
Sotkan siivin nope’in —
Verkkaan vieret kuitenkin —
Riennä, aika, riennä!

Tulipa jo kultani,
Lepää kainalossani,
Mailma kaikk’ unohtuvi —
Viivy, aika, viivy!

Illalle.

Joudu ilta kaunis,
Tyyni meille tuo!
Loppu päivätöille,
Lepo, rauha suo!

Asettele aallot
Lammin läikkyvän,
Ett’ taas kuvastaisi
Saaren viherjän!

Lampi läikkyväinen
Mielenikin on,
Päivän hälinässä
Raukka rauhaton.

Vaan kun joudut, ilta,
Häly viihtyvi,
Näen ainoasti
Kuvan kultani.

Miks sua rakastan ma?

Näen sulla kauniit silmät,
Näen sulla soman suun.
Sua sikskö rakastan ma? —
Niin ompi monen muun.

Sull’ onpi viisas mieli,
Sä olet taidokas.
Sua sikskö rakastan ma? —
Kyll’ ompi vertojas.

Sull’ lempeä on sydän,
On sydän viaton.
Sua sikskö rakastan ma? —
Niin monen neidon on.

Miks siis sua rakastan ma
Kaikista enimmin,
Niin että edestäsi
Maan kaiken antaisin?

Mun omani sä olet,
Mun oman’ ainoa;
Siks maailma ei kanna
Toist’ yhtään vertaista.

Haudan partaalla.

Lapioi, lapioi!
Hautuumiesi, lapioi!
Jota niinkuin terää silmän
Varjoin tuulosistakin;
Sen nyt poveen mustan, kylmän
Maan ma itse upotin.
Lapioi, lapioi,
Kultan’ maahan lapioi!

Lapioi, lapioi,
Hautuumiesi lapioi!
Käydess’ ennen käsityksin
Helpoittaa ma koitin tien;
Nyt mä tänne jätän yksin,
Tupaan kolkkoon, outoon vien.
Lapioi, lapioi,
Armaan’ maahan lapioi!

Lapioi, lapioi,
Hautuumiesi, lapioi!
”Miksi: elo?” kysyin ennen;
”Ilohan ois oikeempi!”
Ah nyt ilon’ katos tännen,
Elostani erosi.
Lapioi, lapioi,
Onnen’ maahan lapioi!

Lapioi, lapioi! —
Herra — voi! — Mut mi soi?
Virsi, jonka hältä kuulin,
Kun hän jätti hyvästi,
Jonka kylmenevin huulin
Riemuin vielä veisasi!
Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!

Virsi soi, virsi soi,
Pyhä virsi, soi, ah soi!
Virsi täynnä uskallusta,
Voiton virsi autuas! —
Nyt miss’ otas, Tuoni musta?
Miss’ on saalis voitostas?
Virsi soi, virsi soi.
Pyhä virsi, soi, ah soi!

Kahden kesken.

Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa
Meitä häiritsemään päästä tännen. —
Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.

Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
Niinkuin lumottuna katson yhä.

Kulta, kultan’ armas! Taasko istutaan
Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! —
Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan
Hengetön, on kumppalina — lesken!

Tyhjyys.

Ma kodissani kuljen — kaikk’ ompi ennallaan,
Ja kuitenkin ah kuinka kaikk’ on toista!
Huoneen’ on siivot, sievät, kaikk’ kalut paikoillaan,
Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.
Mut minä käyn ja katson: miss’ on se käsi nyt,
Mi kotin’ on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?
Miss’ ompi kodin ”vaimo”, sen henki hoitava,
Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? —
Tyhjää, tyhjää!

Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan —
Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! —
He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan
He pienoisista vastoinkäymisistään.
Mut minä käyn ja katson: — miss’ äidinsilmä on,
Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?
Miss’ äidin sydän hellä, mi lievens suruja,
Ja sadat ilot keksi? — Voi lapsi parkoja! —
Tyhjää, tyhjää!

Ma kamarissan’ istun, taas sujuu multa työ —
Eläväll’ ompi elävistä huoli —
Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö —
Ei särkynytkään se, vaikk’ armas kuoli!
Mut miss’ on hän, mi töistä mun kanssan’ iloitsi,
Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?
Tyhj’ onpi kiikkutuoli työpöytän’ ääreinen,
Ja tuolla pieni sohva tuo myös — — ja sydämen’ — —
Tyhjää, tyhjää!

Uusi sulhas-aika.

Mä muistan sen kuink’ ennen illan tullen
Sä morsianna istuit mua vuottain,
Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;
Omashan tulevansa lupas sullen.

Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:
”Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?” —
Samassa suukkonen jo sulle vastas.

Taas pitkä, pitk’ on tieni luokse armaan.
Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,
Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,
Vastaani rientäväsi toivois varmaan.

Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. —
Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,
Ei minuun enää katsettakaan luo hän —
Mun morsiamen’ se asuu alla mullan!

Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. —
Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,
Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,
Kun ijäks omanan’ sun syliin suljen.

Helmi ja isänsä.

Isän polvilla Helminen kiikkuu,
Sulosilmin se — kas! — hymyilee.
Mikä pienoisen silmissä liikkuu,
Kun se hiljaa näin iloitsee?

Mikä? — Last’ isä lempivi pientä
Viel’ entistä hellemmin,
Sen luoks’ yhä töistähän rientää,
Tukehuttavi suudelmin.

Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?

Ah Tuonelan nyt salaisuutta
Hän tuskalla tutkielee,
Tai taivahan hän avaruutta
Ikävöiden mittaelee.

Suut’ antavi sulle, mut toista
Se suudelma tarkoittaa;
Sua halaa, äitiäs muistaa —
Kuva äidin se lemmen saa.

Oi Helmi, kun petturi suuri
Ei vaan isäs lempivä lie! —
Sua suudellessa nyt juuri
Hänet minnekä miettehet vie?

Kaikkein vaikein.

Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,
Mink’ ihminen voi ihmiselle antaa,
Kun oman henkensä hän uhriks kantaa
Ja armaan puolesta käy kuolohon.

Oisinko sijastasi kuolemaan
Ma mennyt? — Ah en hennonut ma oisi!
Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,
Ett’ elää täytyy surren armaintaan.

Unhoitus.

Minua lohdutellaan: ”Aika tuo
Haavoihis voiteen, lievitystä suo,
Ja viimein lähestyypi unhoitus,
Surujen kaikkein varma parannus”.

Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?
Kuvakin armaan multa katoais?
Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,
Mit’ edes kuolokaan ei vienyt pois!

Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni,
Sä muisto pyhä haihtua et saa! —
En voi, en tahdokaan hänt’ unhoittaa.

Ihmis-seuroissa.

”Jos koittaisit taas mennä seuroihin! —
Mit’ auttaa yksin istuin surkastua! —
Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua
Mietteisin saattaa iloisempihin”. —

Ma läksin. — Ilo, nauru, hälinä
Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa.
Ma kuultelin — ja nauroin muiden kanssa.
”No miltä tuntuu?” kysyi ystävä.

— — — — — — — — — —

”Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok’ ulapalla
Tuul’-ajon’ yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon!”

Hiljaa!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Tyynnä, suloisena lepääpi
Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri;
Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan,
Nukkuvi nyt huoletonna aivan.

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Vaikene, oi murhe vaikea!
Hiltiy, oi tuska haikea!
Häiritäkö hältä rauhan voisin?
Takaisinko elon pauhuun soisin?

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Mieltä riuduttava rakkaus,
Rintaa kalvavainen kaipaus,
Ikäväni, tunteheni kaikki
Itsekkähät, olkaa vaiki!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Puolen vuoden päästä.

Hymyillen sanoit: ”Surus viihtynyt
On viimein, mielessäsi virjennyt
Taas entinen on into, katseestas
Taas loisto kirkas paistaa, poskillas
Taas raittiin veren puna hohtaa — voi
Mink’ ilon minulle se näkö toi! —”
Näin virkoit, uskollinen ystävä,
Murhettan’ surevainen, säälivä.

Vaan näitkö rannalla Sicilian
Sä koskaan Etnan vuorikukkulan,
Mi lesken’ yksinäisnä kohoaa
Sen salmen suull’, jost’ yl’ ei mennä saa?
Sen rinteist’ itää viini tulisin,
Ei kukat missään loista tuoreemmin,
Ja lumist’ ikuisista kimmeltää
Sen rohkeasti pystynäinen pää.
Luulispa: ilo tääll’ on riemuinen!
Luulispa: rauha tääll’ on ainainen!
Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois,
Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.

Sä petyt — kulukoon vaan tuokio
Ja taasen puhkee salatuska jo.
Reventeet umpeenmenneet pakahtuu,
Ja kivut katkerimmat uudistuu,
Ja rakkaus taas hellin, hartahin
Ja kaipauksen liekki palavin
Taivasta kohti pyrkein kohoaa,
Sielt’ armast’ alas turhaan tavoittaa.
Ja silloin viimein lähde kyynelten
Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen,
Ja polttavalla laavavirrallaan
Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.

Miss’ on nyt kukat, ilon kuvaus?
Miss’ on nyt lumet, rauhan ilmoitus?
Ylt’ ylitsensä vuori mustihin
Puettu taas on suruvaatteisin,
Ja päänsä, valkeelt’ äsken paistava,
Peitetty taas on murheen tuhkilla. —
Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois,
Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!

Ma olin rikas.

Ma olin rikas, kaikkein rikkahin!
Mull’ oli kaikki, mitä rohke’in
Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois,
Ja mitä toivo tulisinkin sois;
Mull’ oli maan ja taivaan rikkaus —
Mull’ olit sä, mull’ oli rakkaus!
Kaikk’ kuolo ryösti — kerjäläisnä saan
Nurkassa tässä nyt ma seista vaan,
Nöyrästi kumartain ja kiitellen,
Jos rikkaat joskus edes roposen
Minulle viskaa — säälin sanasen.

Mut miltä tuntui katsees?

Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: ”olen sun!”
Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun.
Ma kerroin pelkon’ kaikki ja tunteen’ tuliset,
Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.

Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun,
Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun;
Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan —
Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.

Kosk’ ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain,
Niin tuntui: ”tään maan päällä mä olen autuain!”
Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? —
Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass’ oltu ois.

Vapaa.

Sä olet vapaa taas — niin mulle sanotaan —
Saat vapaast’ ihaella suloisuutta;
Sun lupa ompi onnea taas uutta.
Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! —

Ma olen vapaa! — näinhän mailman ympäri
Liehuilla myös maanpakolainen saisi,
Vapaasti, minne mieli houkuttaisi.
Yks paikk’ on kieltty vaan — se, jota rakasti!

II. LEMPI.

Neidon rukous.

Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
Toinen ankaraa anovi valtikasta,
Viisautta Salomo kuningas suuri
Pyys polvillansa.

Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
Ain’ asumahan!

Ainoa hetki.

Mä hetken vain
Sun nähdä sain,
Vaan ei kuvas katoa muistostain.

Näin hetken on työ.
Kun salama lyö,
Mut ijäks jäljen se puuhun syö.

Oi riemuisaa,
Oi katkeraa.
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

Unhoittaa pois
Sit’ en mä vois,
Vaikk’ kuolon mulle se muisto tois!

Ne ovat vait.

Sä lausuit: ”lempi-onneas
Kadehdin totta tosiaan!
Kun kuultelen sun laulujas.
Lemmestä yhä kuulla saan.
Sua tänään Kaisa katselee.
Huomenna Aina halailee,
Taas toiste Valpuri suo suuta,
Näin joka laulu tuopi uutta.
Kylässä tokko yhtään lie,
Jot’ ei sun luokses lempi vie!”

Ma huokasin: ”ah jospa vaan
Minulla ykskin kulta ois!
Sitähän aina huudetaan,
Mimmoista vasta saavans’ sois.
Jotk’ omakseen jo kullan sait,
Ne ovat vait, ne ovat vait!”

Yhteen kasvaneet koivut.

Kaks kasvoi koivahaista,
— Kaks vesoi valkeaista
Yksillä perillään;
Juurensa yhteen juurtui,
Tyvensä yhteen puuttui,
Latvat on erillään.

He niillä huiskaellen,
He niillä kuiskaellen
Puhuelevat näin:
”Kuin tänne, kumppalini,
Osasit parihini,
Kuin vierit vierehein?

Mun emä maahan puotti,
Sun kevättuuli tuotti
Siipinsä kepe’in.
Jos toinen meistä sortuis,
Nyt murehisin murtuis
Myös kohta toinenkin.”

Neidon lohdutus.

Muinoin houkka huokaelin,
Vähätietoinen valitin,
Koska kultani erosi,
Armas läksi muille maille.

Nytp’ en aiheetta apeudu,
Suotta surekaan eneä,
Keinon keksin tuskalleni,
Mutkan murheellen osasin.

Eron päivä kun tulevi,
Sulho tielle suoriuvi,
Merenrannalle menevi, —
Riennän rannalle minäkin;
Siinä vielä viivyttelen,
Kovin kahlehin pitelen.

Kunpa päässeepi käsistä,
Pursin poijes purjehtivi,
Joko jäänen mä jälille?
Enpä jää mä sittenkänä!
Jalkani se jäi jälille,

Mutta silmät seuroavi
Ulapan sini-selille,
Lakkipäille lainehille.

Vaan kun kultani katoovi,
Etten hänt’ eroitakana,
Silmini selitäkänä,
Joko jäänen mä jälille? —
Enpä jää mä silloinkana.
En jää silloin, enkä milloin,
Enkä ilmoisna ikänä!
Josko jäikin silmä raiska,
Raukesi ilman rajoille,
Ajatukseni ajelen,
Työnnän mielen mietteheni,
Ajan toivoni tuliset,
Työnnän hehkuvat haluni.
Ne ne parvessa pysyvi,
Sulhoani seuroavi,
Väsymättä, uupumatta,
Hetkekskänä heittämättä,
Vaikka kulkis kaikki rannat,
Vaikka äärihin mailman!

Nimetön sormi.

Sai nimen sormet kaikki,
Yks nimettömäks jäi.
Kaikilla muilla arvo
Vai ois, täll’ yksin ei?
Rumemp’ on peukaloinen,
Sakari mitätön,
Miks neljäs sorm’ on halpa,
On yksin nimetön?

Kun ihmis-sydämehen
Lemp’ ensin syttyvi,
Se kytee salaa, piillen
Kaikilta kainosti.
Tää veitikka se tietäis,
Vaan viel’ on äänetön,
Ei nimeä se virka —
Siks on se nimetön.

Vaan koska kerran lempi
Sanoiksi puhkeaa
Ja nimen armaan, kalliin
Rohkeesti ilmoittaa,
Kun neljäs sormi julki
Saa kultakiehkerön —
Nimellisekskö muuttuu
Jo silloin nimetön?

Ah onnellen, min lempi
Maan päälle tänne loi,
Säteelle paratiisin,
Ken nimen antaa voi?
Sanoilla moinen autuus
On selittämätön —
Siks lemmen sormi nytkin
Ja ain’ on nimetön.

Sydämen taisteluita.

Lempen’ armas, kuollut, hautaan vaipunut,
Elon’ aurinkoinen ijäks laskenut,
Hautaan kanssas vaipua mun salli myös,
Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös!
Tuolla — kas! — tuo ranta kuollut, talvinen,
Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen;
Meri elää, jos se elämätä on,
Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton.
Elon merelt’ — ah! — jos pian päästä pois
Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!

Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? —
Sydän, hourailetko, vai näet unias? —
Mist’ tää outo riemu, ihme suloisuus?
Niinkö taivaass’ alkaa elon päivä uus?
Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan?
Lempi haudattuko nousi haudastaan?

Ei! — Ei! — poistu kauas, petos ihana,
Viettelevä sydäntäni heikkoa!
Armas olet, liiankin jo armas, vaan
Armaaksen’ en sua tunne kuitenkaan. —
Mikä kuoli, kuollehist’ ei nousta voi —
Virvatuli viekas olet, valhekoi!

Uusko lemp’ ois nimes — lemp’ on aina uus,
Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, —
Lempo häijy olet, käsin rohke’in
Saastuttava murheen pyhän temppelin!

Lempo! — näinkö kirkas katsantonsa ois?
Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?
Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!
Jumalaa mä rukoilen — tuo hymyy vaan! —
Herra! Oisko mahdollista? — Vitsaus
Oisko kärsitty — taas suotu siunaus?

Oi kiitos!

Oi kiitos kaikesta onnestain,
Min tahtomatt’ olit luonut;
Ilosta, riemusta, minkä sain,
Min tietämätt’ olit suonut;
Ja voimast’, innosta koettamaan
Taas korke’impihin uudestaan,
Min silmistäs olin juonut!

Turh’ oli toivoni — luotas pois
Jo sun sydämes minut syöstää.
Sun lempes aartehen’ ollut ois.
Sen toinen multa nyt ryöstää. —
Oi kiitos kuitenki! — Minkä sain,
Ei ryöstää voi, se on muistossain
Kuin tähti tuikkiva yöstä.

Keväällä 1876.

Mä lempeni hautaan peitin —
Se vaipui jo kuolleeksi —
Sen päälle mä mullat heitin,
Ja lausuin: ”ain’ ijäksi!” —
Näin luontokin, talven saapuin,
Kaikk’ kukkaset hautaa pois,
Ne peitellen lumikaapuin,
Kuin enään ei toivoa ois.

Nyt raukesi talven valta,
Taas lähti jo järven jää,
Sulaneitten hankien alta
Taas pälvet jo pilkistää.
Kohos jällehen luonnon rinta,
Elohon se jo virkoontuu.
Ja kohtakin nurmen pinta
Kukin kirjavin kaunistuu.

Mä katson tuot’ ihaellen,
Suloutta, min taas kevät soi,
Ja mietin: mullekin jälleen
Kevät toinen tullako voi?
Tää mun sydämen’, joka musta,
Kuloheinäinen nurmi on vaan,
Sill’ oiskohan uskallusta
Taas kukkia milloinkaan?

III. ILOA JA SURUA.

Suvilaulu.

Oisin pääskynä mä piennä,
Suvilintuna suloisna,
Lenteleisin, liiteleisin,
Suomehen suhauttaisin.
Sitten sinne saatuani,
Perillenpä päästyäni
Ilmassa iloitteleisin,
Räystähällä riemuitseisin
Kesän kaunihin tulosta,
Tulost’ armahan auringon.
Vaan jos itkevän näkisin,
Huolellisen huomaitseisin,
Hälle mä viserteleisin:
”Mitäs itket, ihmisparka,
Murhehdit, sä Mannun lapsi? —
Kohtalosiko kovuutta?
Sydämeskö sulatuutta?
Katso luonnon kauneutta,
Ihanuutta ilman kaiken:
Suot jo läikkyvi sulana,
Järvet jäiden kahlehitta,
Nietos nurmelta katoopi,
Häviääpi maasta hanki,
Päivyen taas paistaessa,
Ahavan puhaltaessa;
Korpi kukkia on täynnä,
Puiden latvat lintusia;
Kukat ne hajuelevat,
Lintusetpa laulelevat:
’Iloitkaamme, riemuitkaamme,
Laulakaamme, kiittäkäämme!
Suven meille Luoja saattoi,
Jumalamme joudutteli!’

”Ällös itke, ihmisparka,
Murhehdi sä Mannun lapsi!
Hänpä, joka suven saattoi
Näille Pohjankin perille,
Joka kaikki suot sulatti,
Pani järvet aaltoomahan,
Kukat pienet kukkimahan,
Lintusetkin laulamahan —
Suven saattavi sinullen,
Kesän kerran kerjittävi.
Sielus nietokset sulavi
Lempensä lämmittämällä,
Huoles hattarat hajoovi
Henkensä puhaltamalla!”

Onneton.

Päiväpaisteell’ astuissani
Varjo vieress’ astuvi,
Ei se musta, pimeäinen
Luovu koskaan luotani.

Josko poies paennenkin
Iloisien joukkohon,
Suru aina sydäntäni
Puree, kalvaa ponneton.

Tulis yö ja aurinkoisen
Tulet tuimat sammuttais,
Varjo synkkä vierestäni
Silloin ehkä katoais.

Tulis Tuoni toivottuni,
Veisi rauhan majoihin,
Nukkuessan’ nurmen alla
Nukkuis musta murhekin.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.)

Maljat, veikkoni, täyttäkää!
Vielä nyt veren kuohuvi kosket,
Nuoruus se punastuttavi posket;
Nuoruuden olkohon malja tää!
Mietteet murheiset
Poies haihtukoon;
Tuskat turhaiset
Nuoruuden kevyt miel’ pakohon ajakoon!

Ensimaljan nyt nuoruus saa!
Niin! maljan sen nuoruus saa!
Hurraa!

Toinenpa malja se armahan on!
Mit’ olis nuoruus rakkaudetta?
Niin olis kuin kevät kukkahisetta,
Kolkko vaan, iloton, suloton!
Autuus taivahass’
Lempi on sula vaan.
Maan pääll’ autuas
Olen kun katsoa kultani silmihin saan.
Toisen maljan sen armas saa!
Niin! maljan sen armas saa!
Hurraa!

Kannun pohja jo pilkoittaa.
Viimeisen kerran täytän mä maljain.
Tehkää se myös: päin juokaamme paljain!
Maljan viimeisen saa kotimaa.
Huokaus viimeinen
Suomen olkohon!
Suomen etehen
Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon!
Maljan viimeisen saa kotimaa!
Veren viimeisen Suomenmaa!
Hurraa!

Soittoa kuullessa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
Sävel, soios, suloinen!

Soidessasi mielen myrsky
Rauhaan viihtyvi;
Sydämessä huima hyrsky
Aaltoin tyyntyvi.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
Sävel, soios suloinen!

Ketoa kuin kuivuvaista
Kaste kostuttaa,
Niinpä rintaa riutuvaista
Soittos virvoittaa.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
Sävel, soios, suloinen!

Toivon kukat kuihtunehet
Tointuu tuoksumaan;
Syämen linnut paennehet
Taas saa laulamaan.

Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
Sävel, soios, suloinen!

Pianpa päämme vaipunee
Maan kylmään kainaloon.
Siis lempikäämme, veikkoset,
Siis suudelkaamme, poikaset,
Kun vielä huulet lämpöiset
Nyt suuta tarjoaa!

Sotamies-laulu.

No, miehet, miekat naulahan
Nyt pankaa riippumaan!
Käs’ vasen neidon kaulahan,
Pikari oikeaan!
Kuin syksyn kukka kerkeä
On sotamiehen elämä.
Sen mettä aik’ on imeä,
Kun vielä kukoistan.

Mi haitta, josko juotanee
Nyt liika pisara —
Se verenämme vuotanee
Jo maahan huomenna.
Siis juokahamme, veikkoset,
Ett’ tappelussa punaiset
Ei ehtyis veren lähtehet
Tok’ ennen aikojaan!

Jos huuleen huuli haipunee,
Hiis sitä moittikoon —
Pianpa päämme vaipunee
Maan kylmään kainaloon.
Siis lempikäämme, veikkoset,
Siis suudelkaamme, poikaset,
Kun vielä huulet lämpöiset
Nyt suut tarjoaa!

Pikku Julius vainaa.

Mamman Luli pikkarainen
Läksi maailma-matkalleen,
Mut jo pian lapsukainen
Väsyi pienin jalkoineen.

”Syliin, syliin!” itki
”Enemp’ astua en voi!”
Kohta enkeli jo tuli,
Lepoon Lulin päästä soi.

Järven rannalla.

Jyriseepi järvell’ aaltoin hyrsky,
Heitä möyryttääpi hurja myrsky,
Pilvet mustat peittää koko taivaan,
Peittää auringonkin aivan.

Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu,
Kuohuns’ ilmaan lennättäin ne kiehuu,
Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu,
Voimatoimia uupuin murtuu.

Ihminenkin omin voimin pyrkein
Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin,
Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa
Ylä-ilmoiss’ sijan voittaa.

Mutta kaikk’ on turhaa, kalliona
Luojan sääntö liikahtamatonna
Kestää rynnäköt; turh’ on myös lento,
Ihmis-siip’ on aivan hento.

Uhka-ylpeyden myrsky tuopi
Pilvet vaan ja pimeyttä luopi
Meidän välillen ja suuren Luojan,
Ainokaisen voiman suojan.

Asetu, oi aaltoileva rinta,
Tyyneksi kuin järven kirkas pinta,
Taivaan armo-aurinkoinen kohta
Sitten sulle jälleen hohtaa.

Vedestä nyt kuuluu humu vieno.
Taivahalle nousee sumu hieno;
Sielukin näin tyynnä ainoasti
Kohoo maasta taivoon asti.

Pää pystyyn.

Pää pystyyn vaan!
Sä olet mies, et halpa mato maan!
Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,
Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.
Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan!
Niin Luoj’ on luonut parhaan luomistaan.
Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen,
Katsahtaa voi tok’ ylös taivaan puoleen.
Pää pystyyn vaan!

Pää pystyyn vaan!
Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.
Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi,
Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi.
Pää pystyyn vaan!

Sun tahtosi tapahtukoon.

Mun sielun’ onpi niinkuin erämaan
Hiekoilla autioilla harhaileva,
Jäljille yksin jäänyt seurastaan
Ja turhaan kumppaliaan tapaileva.
Herra, oi auta mua!

Mun sielun’ on, ylt’-ympäri kuin ois
Mull’ yö vaan pimein, synkin, musta aivan,
Kun tähti viimeinenkin sammui pois.
Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan.
Herra, oi auta mua!

Kauhistuin sieluni jo lähestyy
Parrasta toivottoman kadotuksen.
Viel’ askel yks, niin siihen syökseentyy
Se helvetin jo ammollaan näk’ uksen.
Herra, oi auta mua!

Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi,
Mi pois mun tempas partahalta nielun;
Pimenneen mielen’ valos valaisi,
Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun.
Herra, ma kiitän Sua!

Juur’ ankarimpan’ olit laupiain,
Suurimman armos tuskass’ annoit mulle.
Ma näin, ett’ onni onnist’ autuain,
On se, kun onnens’ uhratuks saa Sulle.
Herra, ma kiitän Sua!

IV. LUONTO JA ELÄMÄ.

Suksimiesten laulu.

”Ylös Suomen poiat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv’ on meidän luikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan!”

Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään. —
”Sukkelat on sukset meillä, —
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!”

Koti kontion on tuossa,
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää.
”Kuules, ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!”

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. —
”Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!” —
Hammasluske,
Keihäsryske
Kaiuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; —
Keihäs sattui rintahan; —
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. —
”Riemuellen,
Soitatellen
Viekää saalis kotihin!”

Vaan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakoisalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa.

Lumisateella.

Lumia lentää
Ristin ja rastin,
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Vaan väsyneinä
Vaipuvat viimein,
Etsien rauhaa,
Povehen maan.
Mutta kun päivä
Keväinen kutsuu,
Pilviks ilmahan
Haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin.
Maailman lapset,
Raatavat, lempivät,
Taistelevat;
Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.

Rantakalliolla keväällä.

Sä siintävä sininen reuna,
Tuoll’ takana talvisen jään,
Oi milloin, oi milloin sun louna
Tuo rantahan maa-paran tään?
Taas toivoa taivahisinta
Jo sykkii sydämeni,
Taas huojeni huoleva rinta,
Kun välkkehes lähenevi.

Mut mitä! — mi äkkiä poisti
Taas ihanan näön, min näin,
Tuon kultaisen sinin, mi loisti
Eess’ silmien imehtiväin?
Vai tyhjäkö oiskin se ollut
Mun mieleni kuvitus vaan,
Värillä taivahan tullut
Vaan poloa pilkkailemaan?

Ah, jospa kuin merien myrsky
Käsvarten’ nyt väkevä ois,
Koht’ aaltojen ankara hyrsky
Jääpeittehen murtaisi pois!
Tai aurinkona jos hetken
Vaan paistaa lempeni sais,
Jo laivat riemuten retkeen
Taas tuttuhun kiiruhtais!

Mut linnuks luotu ma lienen
Pääll’ lumien visertämään;
Ei voimat peipposen pienen
Saa kesää rientelemään;
Näin laulaa hän toki taitaa:
”Oi toivo, se tyhjiin ei käy!
Kyll’ Luoja sun kevähäs laittaa,
Vaikk’ aina ei siintävän näy!”

Clarens’in hautausmaalla.[1]

Tule tänne, joka haet rauhaa!
Muualla jos kuinkin riidat pauhaa,
Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa,
Yhdess’ eroitetut makaa.

Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa
Täällä lepää rinnoin rauhassansa;
Uskoillakin, toisiaan mi vainoo,
Tääll’ on sija yksi, ainoo.

Tule tänne, joka haet rauhaa!
Täällä ei maan riidat enää pauhaa;
Suuren sanan jo näet täytetyksi:
Yksi paimen, lauma yksi!

Rauta.

Suossa synnyin, suossa kasvoin.
Venyin suossa viatoinna
Äidin armahan povella.
Mannun, maammoni sylissä,
Paistoin purppuran punaisna,
Ruostehena ruskeaisna.

Ilkeä inehmon lapsi
Minut suostani sivalsi,
Ryösti rinnoilta emoni,
Otti iki-orjaksensa.

Tunki takkini tulehen,
Tuhkin purppuran tuherti:
”Hame orjan harmajana,
Kulonkarva käskyläisen!”

Pieksi paljoilla poloista,
Mua muokkasi vasaroin:
”Orjan niska notkeaksi,
Orjan selkä sujivaksi!”

Työnsi tuimahan tekohon,
Käski työhön kauheahan:
”Mene kuuset kaatamahan,
Heinät katkomaan heleät.
Kukat taittamaan koreat!
Terin tuimasti tuhoa
Kaikki siivin siukovaiset,
Jalan nelin juoksevaiset!
Myöskin Mannun maammosesi
Rinta raatele vakoihin!”

Tästä työstä kauheasta
Kaikki luodut kammoavi,
Mua vaivaista vihaavi.

Mutta malta, häijy herra,
Varo, ilkeä isäntä!
Itse orpoa opetit,
Itse neuvoit ilkeäksi! —
Kun nyt raivohon rupean,
Yllyn vallan vimmaiseksi,
Oman heimosi hävitän,
Sinun itsesi katalan
Virun sydän-verissäsi,
Kylven keuhkosi kodassa!
Sitten siinä pestyäni,
Pestyäni puhtahaksi,
Kiillän taasen kaunihina,
Paistan purppuranpunaisna,
Entistäkin ehdompana!

Tähden tuikkiminen.

Sä tähtönen kirkas,
Oi sano, mi voi
Tuoll’ olla sun virkas,
Miks Luoja sun loi?
Suur’ aurinko vaan
Voi päiveä suoda
Ja eloa luoda
Yl’ ilman ja maan;

Kuu valoa tarjoo,
Kun pimein on yö,
Unt’ eläväin varjoo:
Se hällä on työ.
Kuin veljesi nuo
Sä pieni et loista,
Et pimeitä poista,
Et ihmeitä luo.

Mut kuitenkin yhä,
Kun tuikkeilet näin,
On rauhoa pyhää
Mun sydämessäin.
Ma rohkenen taas,
Ja kepeämmällen
Mun tuntuvi jällen
Täss’ surujen maass’.

Kosk’ yön läpi valon
Näk’ eksynyt mies,
Hän tietävi: talon
Tuoll’ lekkuvi lies.
Näin, tähtönen, liet
Myös viittana varmaan,
Mi luoks Isän armaan
Laps poloiset viet!

Purjehdusretki.

Aamu onpi. Tyynnä lahti
Niinkuin peili vielä lepäävi. —
Mutta kas! nyt viiri heilahti,
Tuulen tarkka, valpas vahti.
Pian tunnet että tuuli valvoo:
Värehille piirtyy veden kalvo,
Raitis henkäys jo vilpastaa
Paahtunehen posken,
Ja, kuin ääni kosken
Kaukahisen, metsä sohahtaa.

Nyt on aika, pojat, rientäkää!
Vene veteen sysätkää!
Purjeet valloillensa,
Köydet kiinni paikoillensa!
Onko valmis? — Kyll’ on! — No,
Sitten työnnä ulos jo!

Hiljallensa vene hiipii,
Niinkuin hallitsija lintujen,
Kotka, vaikkei souda siipi,
Kiitää halki ilmojen.
Matka kulkee kulkuaan;
Seutuja siis katsellaan:

Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. —
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa. — Hoi, käännä ruori! —
Siinä liki veden kalvoa
Oli salaluoto.
Niinpä usein muoto
Päält’ on kaunis, sydän kavala. —
Katso nyt taas rantaa tätä
Someroista.
Tott’ et toista
Löydä missään emäntätä,
Joka siivota kuin vesi vois!
Järjestyksessään on kaikki täällä:
Kivi kaunihisti kiven päällä;
Kaikki pesty, huuhdottuna; pois
Ruhkat kaikki lakaistut,
Läjiin rantaan ajetut. —
Voipa näiden näköin ihanuutta!
Joka hetki yhä kuvaa muuttaa.
Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii
Ympäri,
Tavoitellen, halaellen pyörii,
Tanssivi.
Näön yhden tuskin oikein näit
Ihaellen,
Jo se jällen
Riensi pois, sä niemen taakse jäit.

Kotilahden kautta näin käy tie.
Mutta viimeinpä jo joutuu
Salmi, meren selälle mi vie.
Metsä tuulen estää. Soutu,
Veikkoset, nyt tarpeen lie.
Näinhän myös, kun sulla työ on suuri
Tehtävänä, sille uljaasti
Riennät, mutta seisahdutpa juuri
Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi
Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti
Rintasi, puhaltamatta on.
Nyt, mi äsken huokealle näytti,
Vaikea on, milt’ ei mahdoton.

Tuossapa jo onkin salmen suu.
Katso! Purje äsken riippuva
Höllällänsä niinkuin kuolleena,
Äkkipäätä jälleen vilkastuu,
Kuni orhi, sotatorvet kuullen,
Pysty-korvin hörkähtää,
Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen
Hengen, riemuin säpsähtää.
Taaspa höllästyy se, joko petti
Tuuli taasen, vieteltyään jätti?
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin
Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.

Ei, jo tuuli taasen palauupi,
Purje täytehen jo pullistuupi;
Vene, uljahasti päälle rynnäten,
Alkaa taistelon kanss’ aaltojen.
Hei! kuin kokka nousten hyrskii,
Lainehia vastaan tyrskii.
Vimmastuin,
Vaahtosuin
Aalto estää koittaa
Kulun rientoa,
Mutta murtuu voimatta.
Vene voittaa.
Laineen niskallen
Jaloin polkien,
Kohoaa se korkealle,
Rientää avaralle
Selällen vaan eteenpäin. —
Mieskin vankka näin
Astuu tietään mailman kautta;
Turhaan ponnistaa,
Turhaan pauhajaa
Pahat vastaan, ei se auta.
Oi sä raitis, jalo miehentyö,
Kamppaelu aaltoin kanssa!
Mahdotont’ on että lyö
Kurja sydän rinnassansa
Sillä, joka oppi täällä
Purjehtimaan vastasäällä!

Viinitarhan edustalla.

”Oi terve, tarhuri-neiti!
Kuink’, ihana, käy sun työs?”
Hän hymys ja mulle hän heitti
Tuolt’ alas rypälen myös.

”Oi neitinen, sult’ ihaellen
Mä otan lahjan, min suot.
Vaan mustat silmäsi, kellen,
Oi virka, sä heittänet nuot?”

”Nuot silmäs, mi täynnä on tulta,
Kuin mehu sun marjoissais.
Sep’ onnen autuas, sulta
Ken omaksensa ne sais!”

Naurava käki.

Puolessa on jo kesä,
Keskellään Heinäkuu;
Puun latvahan kas tuohon
Käkönen istahtuu.

”Oi kuku, kultarinta,
Taas laula mulle nyt!”
Mut käki pyynnöstäni
Ei lauluun ryhtynyt.

Sanani kuullen nauruun
Vain suureen purskahtaa;
Hän nauraa lakkaamatta:
”Ha, ha, ha, ha, ha, haa!”

”Semmoinen narri nuorna
Kyll’ olin minäkin;
Yöt, päivät tyhjin vatsoin
Ma huusin, hoilailin”.

”Mut nyt sen aikaa heitin
Jo muille houkillen;
Ei laulaminen syötä,
Miks viitsis tehdä sen?”

Hän läksi lentämähän.
Ja vielä lennossaan
Hän nauroi hohotteli:
”Ha, ha, ha!” yhä vaan.

”Oi, käki, suloisemmin
Tok’ äänes ennen soi,
Kun suven sanomia
Se toi”.

”Kun pitkät
Lempeesti ennustit,
Neidolle sulhon tulon
Nopean lupasit!”

Varoitus.

Poikani, lemmen purppuraperhoo
Pyytäissäs haluin hehkuilevin,
Hellin tempaos hyppysin,
Ettei sen runtau vienoinen verho!

Runoniekan sydän.

(Arvoitus.)

Meri täynnä heliöitä helmii,
Jotk’ ei voi ihastuttaa ihmissilmii,
Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii,
Niit’ alta aaltoin saattais ilmi.

Kaste ja Kyynel.

Kaunis kukka on kauneinnaan,
Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.
Viel’ ikävän haluhelmiä täynnä
Silm’ ilon säihkyvi suloinnaan.

Elämän meno.

Nuoruus nopsakenkä tepastellen
Elon tanssiin rientävi;
Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen
Ringistä pois pyrkivi.

Turvaton.[2]

Voi minua poika-raukkaa,
Kuink’ olen turvaton!
Ikäänkuin taivaan lintu,
Mi lentoon luotu on.

Lepääpä lintunenkin
Omassa pesässään;
Vaan mull’ ei maailmassa
Kotoa missäkään.

Ja emä linnunpoikaa
Siivillä suojelee.
Minua talven tuisku
Vain lumin peittelee.

V. LEIKILLISIÄ.

Neuvo.

Närkästyen neito lausui
Pojallensa pilkkasuulle:
”Mikä turva on sinussa?
Olet heinä heiluvainen,
Kaikkia kumartavainen! —
Miten luottaisin sinuhun?
Olet laine läikkyväinen: —
Lampen’ aallollen asetan,
Pian aalto pettänevi. —
Olet lieto perho-lintu:
Kukkaa kerran suutelevi,
Muihin sitten lentelevi!”

Poika vastas pilkkasuinen:
”Vähäpä turvaa vesassa,
Heinäsessä heiluvassa —
Ota kanto turvaksesi!
Vankka kanto on tukena,
Jos ei juuri kaunokainen, —
Musta, paksu ja rypinen. —
Paha aalloilla asua:
Yhä laine läikkyilevi —
Jäähän luottosi aseta,
Jää ei läiky lainehena,
Josko kylmäkin kuvetta.
Älä usko perhokaista,
Lieto kun lepertelevi,
Ota toukka toveriksi!
Se on aina uskollinen,
Se ei luotas lennäkänä,
Josko syöpikin sydämes.”

Laiskuuden ylistys.

Muut ne kiittävät aina ahkeran suuria töitä:
Kuinka hän hikoillen raatavi, puuhaelee.
Minäpä laulelen: laiskuus Luojan lahja on parhain,
Oikein jos sitä sä osaat nauttia vaan.
Ole laiskana, veikko, sitten ei raukene ruumiis;
Hautahan aikaiseen vaiva ja puuha sun veis.
Ole laiskana, näin vaan saat sinä suuria toimeen;
Puolta ei ahkera tee, minkä hän laiskana vois.
Kun sua sairaus vaivaa, työ sitä pahenteleisi;
Hiljaa makaile vaan, pianpa paranet taas.
Suru kalvava seuraa sinua kaikkihin töihin;
Olepa joutilas, koht’ ehtivi Unonen luo,
Ehtivi Unonen luo ja unhotusjyväset kylvää
Luomihis, viepi sun pois iloa ihailemaan.
Mitä on taitehet? — Kaikki vaan ne on laiskurin työtä;
Ei työjuhtien luo Runotar koskahan käy.
Almanakassapa viimein katso pyhien joukko —
Ahkeratako lie niissä yht’ edes vaan.
Kaikki ne laiskana eli, laiskana loikkui ja lihos;
Joka ei mitään tee, syntiä myös se ei tee!
Siitäpä pääsivät laiskat taivahan talohon suoraan,
Pääsivät itse ja myös päästää muitakin voi.

Varoitus tytölle.

Sydän poikien lampena lie,
Min pintahan tien vene piirtää;
Vaan tuuli kun venosen siirtää,
Koht’ tietymätöinnä on tie!

L’Isle de la paix.[3]

Sovinnon sua saareks tottakin mainita taitaa:
Juuripa ihminen yks päälles sopia voi!

Lempi ja Lempo.

Lempenä neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi.
Miekkoinen, joka sen nai, Lemmon kekälen sai!

Komea hautakivi.

Armahas haudan päälle sä loit kiven komean, suuren.
Siksikö että hän pois sieltä ei palata vois?

Suurisuiselle ystävälle.

Hopeanhohtelevaisna miettehes kohosi ilmaan.
Varmaan, arvelin mä, Fenix-lintu on tuo!
Mutta pianpa läiskis! maahan sä putosit jälleen.
Olitkin, nyt minä näin, siipikalanen vaan!

VI. VAPAUS JA ISÄNMAA.

Italian herääminen.

Kah kuin Etnan kupehessa
Kukat, ruohot rehoittaa;
Työmies viinitarhasessa
Pelotonna rallattaa. —
Kivisissä
Kahlehissa
Tuli nukkuu vankina.

Raskaan kiviriippans’ alla
On kenties jo sammunut. —
Ei! — se miellä vihaisalla
Pohjaan vaan on painunut.
Siinä riehuu,
Kuohuu, kiehuu,
Keittää julmaa kostoa.

Kah — jo vuori puhkeavi,
Päiväks muuttuu musta yö,
Tulipatsas kohoavi,
Pilviin leimahdellen lyö,
Kallioita,
Lohkareita
Ilmaan lentää, sinkoilee.

Kuule maassa jyrinätä! —
Manner vahva vapisee; —
Meri säikähtäen tätä
Paikoiltansa pakenee. —
Viinatarhat,
Pellot parhaat
Laava peittää laineillaan.

Jalot näin Italialaiset,
Unestanne havaitkaa!
Ikeet raskaat saksalaiset
Poies päältä survaiskaa! —
Ruoskillensa,
Kahleillensa,
Kas, jo peikot pakenee!

”Terve joukkoon vapahien
Ihana Italia!”
Näinpä nyt iloitsevien
Veljein kaikuu rinnasta.
Riemu raikkuu,
Huuto kaikuu:
”Eläköön Italia!”

Pohjolan valkeneminen.

(Laulettu Porthan’in-juhlassa Marrask. 9 p. 1861.)

Pohjolan pitk’ oli yö!
Kauan synkk’ oli, Suomeni, kulkus,
Pimeydessä riemuton polkus,
Vaikeat vaivat ja raskas työ.
Pitk’ oli Pohjolan!

Vaan eip’ yö valoton!
Tähtöset tuikki välkähytellen;
Otavanas, sua tiell’ opastellen,
Loisteli säihkyen sammumaton
Lempi Juslenion.

Vaan jopa Pohjolaan
Riensi nyt aamu taas rusotellen,
Valkeni, loistollaan herätellen
Kalevan urhoja unestaan,
Nerosi, oi Porthan!

Pitk’ oli Pohjolan!
Vaan kesäpäivä jo pimeät poistaa,
Sätehin sammumattomin loistaa.
Pohjolan, kun kesähetki lyö,
Päivänä paistaa yö!

Suomalaisille.

Miekkain melske kuuluu täällä,
Kuuluu kalke kilpien;
Eri huudot onpi väellä,
Er’ on väri lippujen.
Murhaajatko muukalaiset
Tulleet on tuhoamaan?
Voi, ei! miehet Suomalaiset
Tässä seisoo vastakkaan.

Ilost’ ilkkuellen peikko
Muukalainen katselee
Kuinka veikkoansa veikko
Raivoellen raatelee.
Kumpi kaatui, kumpi voitti —
Hän on varmaa voitostaan;
Min hän turhaan kaataa koitti,
Kaatuu kaatamattakaan.

Yhtehen min Luoja liitti,
Kuin näin ratketa se voi?
Ykshän Suomi meidät siitti,
Ykshän kieli meillä soi!
Valvoimmehan yhdess’ yötä
Äidin sairaan vieressä;
Yhdessähän teimme työtä
Korpisuossa synkässä!

Nytkös, koska aamu koittaa,
Suomi viimein virkoaa,
Työmme kovan onnen voittaa,
Korpi kolkko aukeaa,
Nytkö, veljet, liittoamme
Turha riita ratkaiseis,
Uutta toivon toukoamme
Kateuden halla veis?

Ei! min yhteen Luoja liitti,
Näin se ratketa ei saa!
Ykshän Suomi meidät siitti,
Ykshän kerran peittää maa.
Yhtenä siis seisokaamme,
Suomeamme suojellen,
Yhteis-voimin voittakaamme
Yhteinen vihollinen!

Kumpi suurna, kumpi piennä,
Olkoon lasten riitana;
Kyynärähän tok’ ei liene,
Miehen kunnon mittana!
Ylempänä, alempana,
Mitä siitä huoltakaan,
Kuu vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan!

Koivu Etelässä.

Oi Suomen kaune, koivahainen,
Solakka, vyöhyt-valkeainen,
Mi saattanut sun tänne on?
Sä luulit: ”päiv’ on lempeämpi
Ja tuuli tuolla hempeämpi,
Maa antaa runsaan ravinnon”.

”Ma kasvan siellä uljahasti,
Kohotan pääni pilviin asti
Kuin muinoin tammi Jumalan.
Ja katsomahan kummaa uutta,
Komean koivun tuuhevuutta
Kaikk’ ehtii kansat maailman!”

Tääll’ oli päivä lempeämpi
Ja tuulen henki hempeämpi
Ja runsaat antehetkin maan.
Mut vaivaisena varreltasi
Kuitenkin kuihdut huolissasi —
Tää maa on sulle vieras vaan.

Provessori Lönnrotille

(15 p. Toukok. 1862 erojuhlassa).

Suomea sorteli orjuudessaan
Kielen vierahan ankara valta,
Vaan Sinä kansaasi kurjuudessaan
Armahtain, vapahaksi sen alta
Päästit ja neuvoit: tuossa on tie,
Lupauksen maahan mi vie!

Nääntyä oltihin jo janohon,
Kuivaa korpea astuen kauan;
Silloin, kovahan kalliohon
Kalkahutellen mahtavan sauvan,
Laulun lähtehet piilostaan
Sinä sait taas uhkuamaan.

Vuoren päältä nyt nähtyä maan
Luvatun, mieles jo levätä oisi.
Mutta ei kansasi tok’ kokonaan
Päästäis, vielä Sun viipyvän soisi,
Siksi kun Sun alas kantanut on
Lupauksien laaksohon.

Vieras lippu.

Sadathan kentät näki kuin tää kansa
Yks kymmentäkin vastaan kestää voi,
Ne sadat kentät, jotka hiekkahansa
Ahneesti Suomen miesten veret joi:
Kun suuren Kustaa Aadolfinsa kanssa
He Saksaan uskonvapauden toi,
Tai jalo Evert Horn kun heitä johti
Tuhannenkirkko Moskovata kohti,

Tai kun he seuras Pultavaankin asti
Kahdettatoista hurjaa Kaarleaan,
Tai kun he äsken piti urhoisasti
Yksinkin jätettynä puoliaan,
Ja viimein vielä verillänsä kasti
Levolla makailevan Ruotsinmaan.
Vaan ken ne tietää, kuka muistaa meitä? —
Työt sankartemme vieras lippu peittää.

Nyt rauha ruostua kun miekan antaa
Ja kansat huolett’ askaroida saa,
Laivamme kyntää joka merta, rantaa
Jokaista lähenevät, maailmaa
Ylt’ ympär’ avaraa, ja kantaa
Kalleinta maasta maahan tavaraa. —
Vaan kuka tietää sen, ken muistaa meitä?
Toimemme kaikki vieras lippu peittää!

Ja Suomen miesten kautta tieteen valo
On monta pimeätä poistanut,
Ja moni sävel ikisoiva, jalo
Rinnast’ on Suomen miesten kaikunut,
Lauluiksi liittäin, min soi Suomen salo
Ja mink’ on Suomen kansa tuntenut. —
Vaan Suomalaisiksi ken tietää heitä? —
Kaikk’ kielen vieraan vieras lippu peittää!

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme
Matalan, halvan sijan tänne loi;
Et kaikkea voi muuttaa, osaksemme
Min Kaikkivallan viisas neuvo soi.
Suureksi hengen töissä tok’, jos emme
Me petä, Suomi vielä päästä voi.
Sä vieraan kielen vieras lippu poista,
Ja kirkkaana sen nimi kerran loistaa!

Hyljätty äiti.[4]

Köyh’ asuu akkanen töllissään,
Leipäänsä kyynelin kastaa;
Hän istuu siin’ ypö-yksinään;
Häll’ eikö heimoa, lasta?

Näin istuiss’ aikahan menneeseen
Pois kauas miettehet lentää,
Pois kauas aikahan kultaiseen —
Ja vedet poskille entää.

Ain’ ollut näin ei hän yksinään;
Häll’ oli poikansa silloin;
Nyt missä lie, mihin viipyikään?
Taas hänet nähnehe milloin?

Se häll’ oli kallehin kalleus,
Pimiässä silmien valo,
Se kurjuudessakin lohdutus,
Se päivän koittavan salo.

Raskaimmat raatoi äit’ orjan työt
Vaivoistaan nurkahtamatta;
Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt
Lepoa muistelematta.

Pojasta, toivoi hän, tulee mies
Jalompi vanhempiansa,
Ja maineens rinnalla jää kenties
Myös muistonen kantajastansa.

Ja poika varttui kuin honka vaan,
Ei vertaa häll’ ole toista;
Ja missä parhaita mainitaan,
Nimensä kirkkainna loistaa.

Mut onness’ uudessa halvaksi
Hänestä käynyt on äiti;
Hän saadun lemmen jo unhoitti,
Ja yksin kantajan heitti.

Se äiti köyhä ja kurja on,
Oi Suomen laps, isänmaasi.
Kuink’ olla hälle, sä armoton,
Voit kylmä kuin talvinen paasi?

Jo palaa jälleen sun äitis luo
Hänt’ ota hellähän hoimaas!
Taas hälle lempesi täysi suo!
Hän itkien kaipaavi voimaas.

Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat;
Kuin keisarin linna se hohtaa.

Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.

Ja kummastellen kaikk’ kansat on
Näin lausuvat keskenänsä:
”Mik’ ihme outo ja verraton! —
Sen lapsi loi lemmellänsä”.

Karkuri.

On musta, on synkkä syksy-yö;
Rajusti rankkasade maahan lyö,
Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
Kaikk’ ihmiset jo meni levollen,
Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen!
Metsässä on kuin kävis ihminen!

Jo näen: tuossa läheneepi mies
Taloa yksinäistä. Se kenties
On matkustaja eksynyt, hän varmaan
Yömajaan pyrkii, ilomielissään
Jo toivoo kohta helmaan unen armaan
Vaivoista matkan päästä lepäämään.

Mut ovelienpa astuvan ei näy —
Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,
Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. —
Mit’ aikoo hän, kenties hän rosvo on,
Mi talonväelle syvään nukkuvalle
Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

Sen näyttää koko muoto; partansa
Tuo pitkä, siivoomaton, sakea;
Likaiset ryysyt kulunehen puvun;
Reikäinen kate pörhettyisen pään;
Ja liike levoton, mi Kainin suvun
Eroittaa muista ihmis-veljistään.

Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies
Todella oli. Moni täällä ties
Jutella vielä töistä Korven,
Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.
Ijäti näin on jälki veren mustan
Pois pesemätön, kuluttamaton.

Ei ollut aikanansa julmempaa,
Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.
Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:
Jo Korven Kusta vangiks saatihin,
Jo Siperian vuorten pohjaan vietiin,
Mist’ ei voi päästä hengin elävin.

Mut onpa taas hän tänne osannut,
Maan aitakin nyt jälleen palannut
Työhönsä vanhaan. Kädessäns’ on rauta;
Sill’ ikkunalta luukun murtaa pois —
Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,
Unesta heitä herättää jos vois!

Mut ihme! liesi puolisammunut
On miehen kasvot täysin valaissut:
Eip’ ollut sen, ken murhamiellä tuli,
Tää katse lempeä ja suruinen!
Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,
Ja kyynel viimein vieri poskellen.

Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,
Kuin sieluuns’ imeä tään näön sois:
Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti
Sit’ unta, jonka puhdas sydän suo. —
Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,
Vaan sitten astui nimismiehen luo:

”Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!
Käsiini pane tuttavani nuo!
Ja laittakaatte sitten vaikka minne!
Palanut tuolla mielen’ oli vain
Yhdeksi hetkeks vielä päästä sinne,
Miss’ äidin syliss’ istuskella sain!”

Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.

Oi lyö’ös liittohon kätesi, veikko!
Kädet yhdistäin väki voittavi heikko:
Ken meitä voi murtaa,
Ken Suomea sortaa,
Kun yhtenä muurina seisotahan?

Mull’ aurinko nouseva paisteli kehtoon,
Sun pesähäs nukkuvi päivönen ehtoon;
Vaan yksiä teitä
Tok’ Jumala meitä
On käsketyt veljinä kulkemahan.

Sun kallioihis meren murtuvi hyrsky,
Mun järveän’ tyyntä ei liikuta myrsky;
Mut tuulien tuiske
Ja kuusien kuiske
Ne viihdytti lapsina kumpoakin.

Sun rantasi ruotsin lauluja raikuu,
Mun saloni suomen runoja kaikuu.
Mut yksi on mieli
Ja kummankin kieli
Vain yhtä Suomea ylistelee.

Sun vainios kasvavi vehneä, ruista,
Mä usein vuolailen pettua puista;
Mut maan saman juotti
Veremme, mi vuoti,
Kun rinnoin sotihin rynnättiin.

Siis, veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomihan kummankin armas on ainoo.
Siit’ olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.

Tuhma, raak’ on Suomalainen!

”Tuhma, raak’ on suomalainen!”
Niin hän moittii, pilkkajaa.
Sidottuas umpeen silmät,
Naura vielä sokeaa!

Katkaistuas kotkan siivet,
Ivaa ettei lentää voi!
Poljettuas kansan kielen,
Pilkkaa ettei ääuens’ soi!

Sorra, polje, ivaa, pilkkaa,
Kylvä vihan siemenet,
Kummastele päälliseksi,
Kun sä koston niittänet!

Suurelle herralle.

Kuin paksu pilvi peittänyt
Meilt’ olet auringon,
Ja varjon valjun heittänyt
Sun kansas elohon.

Sä maasi hikihelmet joit,
Siit’ olet aittunut;
Sä veljiesi veren söit,
Siit’ olet paisunut.

Mut Ukko vihan valkeat
Kun kerran virittää,
Sä, pilvi paksu, halkeat,
Ja taivas selkiää.

Feniläiset.

Oi kansa raukka, onneton,
Jok’ kuoll’ et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton
Viel’ astut paikkaas kotoisaa!

Sun poikas parhaat, uljaimmat
Armotta Saksilainen löi,
Ja nurmikkosi vihannat
Hän saaliiksensa kaikki vei.

Maat, joita kynnät orjana,
Ol’ esi-isäis vanhat maat;
Sä vierahana astua
Perintöäsi omaa saat.

Vaan parhaan aartees, ainoan,
Mi ryöstäjältä jäänyt ois,
Sun kieles armaan, ihanan,
Sä houkka itse vaihdoit pois.

Ja avu jaloin maallinen —
Omahan maahan rakkaus —
Nyt sulle, Erin kurjainen,
On kova, julma kirous.

Sen liekk’ ei voi sua lämmittää,
Ei valoa se sulle suo;
Se polttaa vaan ja hävittää,
Ja mustaksi sun nimes luo.

Oi kansa raukka, onneton,
Jok’ kuoll’ et voi, et elää saa,
Vaan niinkuin haahmo rauhaton,
Viel’ astut paikkaas kotoisaa.

VII. TILAPÄISIÄ.

Rouva Winterhjelm’in muistikirjaan.

Ujona suomalaisuus seisoo vielä
Edessä porttien maan mahtavien,
Vieraana kynnyksillä rikkahien —
Ei kansan lasta suvaitakaan siellä.

Myös arkana ja kainoisella miellä
Ens’askeleet vast’ opin temppelien
Saleihin astuu nyt se, horjeksien
Useinkin tuntemattomalla tiellä.

Toivomme kaukan’ on — mut tulevainen
Tok’ onni vilahtaa jo toisinansa,
Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: —

”Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!” —
Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen!
Siks ijäti sua muistaa Suomen.

Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865.

Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa
Kodin itselleen, satahaarat hongat
Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan
Siemenet siihen.

Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi,
Usein viljan leikkasi harmaa halla,
Usein sulloi taas sota-orhit maahan
Sen kavioillaan.

Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä:
Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi,
Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla,
Kylväjän kauhu.

Samoin Taiteen siemenet taivaalliset
Mekin tässä korpehen kylvelemme,
Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun,
Tuloa toivoin.

Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä
Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä
Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana
Kukkaset niistä.

Vaan ei sammua saa tosi into tästä!
Mekin olkaamme tosi suomalaiset,
Toiset touot taas yhä kylväin, koska
Entiset kuihtui.

Uskokaamme: ei mene turhaan työnne!
Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot.
Lasten lapset nauttivat niitä silloin,
Siunaten meitä.

Luettuani ”Säkenien” toisen parven.

(Montreux’ssä Sveitsinmaalla.)

Niin mä luulin, niin mä kuulin:
Kaikki kuoli jo käköset,
Laululintuset katosi
Suomen maasta surkeasta,
Pohjan kolkoilta periltä:
Mitk’ on nälkä näännyttännä,
Mitkä kylmä kaatanunna,
Mitkä, muuttaen tapansa,
Havukoina harmajina
Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin. —
Tulipa tänne pohjois-tuuli,
Tuuli tuttava läheni,
Se toi laulut tullessansa,
Saattoi siivillään runoset,
Takaa vuorten viserryksen,
Kauniin maastani kukunnan.

Siitä syämeni sykähti,
Rinta riemahti suruinen.
Jopa tunsin, jopa tiesin
Aamun alkaneen paremman,
Onnen palannehen
Suomen synkille saloille,
Pohjan raukoille rajoille.
Taashan kaikuu, taashan raikkuu
Entiset ilo-käkemme,
Muinahiset lempilinnut.
Västäräkkisen viserrys
Talvimyrskyn tauottaapi;
Kuultua kevätkäköstä,
Jänkät jäisimmät sulavat.

Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.

”Pois on vierryt Väinämöinen,
Laannut laulamasta;
Herjennyt on kanteloinen
Käyrä kaikumasta;
Siitä huokaa huolissahan
Suomi nyt ja itkee
Riutuneita riemujahan,
Surun aikaa pitkää”.

”Suomen on äänen sortanunna
Talven tuima valta,
laululinnut on paennunna
Kylmän kynnen alta.
Tuuli vain hongikossa huokaa,
Kova hanki kirskuu,
Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa,
Tias-pikku tirskuu”.

Näinpä sävel kaikui kankahilta,
Suomen saloilt’ ääni murheellinen.
Tuuli siivillään vei äänen vienon,
Kujerruksen kantoi taivahasen.
Siellä ruskopilven reunall’ istui
Sisarusta kolme kaunokaista,
Ihanaista ilman neittä kolme.
Kannel käsiss’ istuu impi yksi,
Laulutar se on, heleäkaula:
Sulosäveliä helskyttävi,
Surut sydämestä sulattavi.
Toinen impi on Kuvatar kaunis,
Tenhosormi, veistin kädess’ istuu:
Sillä kallioita kalkuttavi,
Luopi sankareita, jumaloita.
Kolmaspa se on korea kuopus,
Näytelmätär, sisarista nuorin:
Missä astuu, aukeavi haudat,
Heräjävi haamut nukkumasta,
Ylös urhot nousee nurmen alta.
Kuullessansa Suomen suruvirttä,
Sydämehen impein syttyi sääli.
Taivahalta suhisevin siivin
Laskeusit lohduttelemahan,
Huolet Suomen huojentelemahan.
Ensin Laulutar heleäkaula
Käänti polvillehen kanteloisen;
Hypitellen hyppysensä hienot,
Soittain kielosia kultaisia,
Lauloi siinä näin ihana impi:

”Kuin talven tuomi,
Kas, sulo Suomi
Nyt seisoo huolien, huo’aten!
Vaan kanteleni soiva,
Se tuopi hoivaa,
Se tuopi toivoa sydämehen”.

”Jo heitä huolet!
Ei kaikki kuolleet
Viel’ ole virtoset laulajan.
Viel’ kanteloinen kaikuu
Ja rinta raikkuu,
Kuin Väinön aikana vakavan”.

Vaikeni jo virsi Lauluttaren;
Huoltap’ ei se Suomen huojentanna,
Iloa ei soitto synnyttännä.
Siihen vastas surullinen Suomi:

”Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu,
Kuuluu laulu loittoo!
Äänikö Väinön taasen raikkuu?
Soiko Väinön soitto?
Eipähän soittamassa, veikot,
Väinö tässä liekään!
Sorakieli, äänet heikot
Tään on soittoniekan”.

”Oisko itse Väinämöisen
Soittamassa sormet,
Loiskuis lainehet järven jäisen,
Kukkis kulonurmet!
Vieläpä nyt on aalto vanki,
Kituu kahlehissa;
Vielä pitää talven hanki
Nurmet nukuksissa”.

Kuvatarpa tenhosormi silloin,
Kalkahuttain kalliota, alkoi
Loitsujansa mahtavia laulaa:
Kieli liikkui, loitsut luikahteli;
Veistin väänti, paadet pakahteli.
Näin Kuvatar tenhosormi lausui:

”Kallio sa kuun ikuinen,
Vuori päivän polvuhinen,
Kuule nyt mitä sanelen,
Kuule mitä sulle lausun!
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuren Luojan!
En omin käsini väännä,
Käsin väännän Kaikkivallan!
Sana kuule, kuule käsky,
Tenhollista nyt totellos!
Muuttuos muutellessani,
Muodostuos, vuori vahva,
Väinämöiseksi vakaaksi,
Ikuiseksi laulajaksi!
Mit’ on paasia sinussa,
Mitä kiviä kovia,
Siitä runkonsa rakennan,
Siitä kallon kalkuttelen.
Mit’ on puroja povessas,
Ne ma suoniksi solutan,
Verivirroiksi valutan.
Mit’ on lunta lappehillas,
Siitä holvajan hivukset
Hopeisena heilumahan,
Valumahan valkoisena.
Mit’ on kuusia kupeillas,
Honkasia hartioillas,
Ne ma ruunuksi rakennan,
Sovittelen seppeleeksi
Päähän vanhan Väinämöisen,
Ilon tuojan ikävöityn”.

Jopa kalliosta kuvoaikse
Muoto va’an, vanhan Väinämöisen,
Suomen tarkkamielen, laulukielen.
Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:

”Ällös surullinen Suomi,
Ällös itke nyt eneä!
Riemuitse jo rinnassasi,
Aamuin illoin nyt iloitse!
Jo on vanha Väinämöinen,
Ukko tullunna takaisin
Laulamahan, kukkumahan,
Soittamaan, helistämähän
Kansan kaunihin iloksi,
Sulon Suomensa huviksi!”

Hälveni jo hetkeks ääni huolen,
Vaikenivat jo valitusvirret.
Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä;
Vaanpa kohta taas poloinen parkui:

”Mit’ on syytä soitellamme,
Laulaa riemumiellä?
Eipä ole laulajamme
Väinö tullut vielä!
Tulta säihkyy Väinön silmä,
Sulosuunsa laulaa; —
Sydän tään on kuollut, kylmä,
Eikä kaiu kaula!”

Näytelmätär silloin, neito nuori,
Taivoon päin kohottaa kätösensä.
Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä
Maanitellen mielilausehilla:

”’Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita;
Lauluja lakastuneita;
Ei mua Suomi soitattele,
Omat lapset laulattele!’[5]
Niin sa, vanha Väinämöinen,
Vihoissasi muinoin virkoit,
Suutuksissasi nimesit;
Vierit poies Suomen maasta
Maille muille kaukaisille.
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Linna on tässä laadittuna,
Kallis kartano rakettu!
Seinät tehty marmorasta,
Kuparista katto pantu,
Sisus kullalla kuvattu,
Hopehilla holvattuna,
Ollakses, eleäksesi,
Ankarast’ asuaksesi
Näillä Pohjolan perillä,
Suomessa sulohisessa”.

Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi toivoin turhin.
Eipä käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jällen loihe loitsunahan:

”Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et huoline hopeista,
Kääntynekään kullan tähden, —
Kuule nyt mitä sanelen,
Todet sulle tarkat virkan:
Ilon pantuna on paasi,
Laulukivi laskettuna
Linnan keskelle komean,
Salin suuren permantohon.
Siinä istuos ilolla,
Siinä soita riemutellen,
Kanteletta kaikutellen!
Siihen tuiskuna tulevi,
Vilisevi virtanansa
Kaikki mahtavat mailman:
Rikkahat ja ruhtinahat,
Keisarit ja kuninkahat
Soittoasi kuulemahan,
Iloa imehtimähän”.

Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi turhin toivoin.
Viel’ ei käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jälleen loihe loitsimahan:

”Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et käänny kuitenkana, —
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Kuuluu laaksoista kujerrus,
Vuorilta valitus-ääni.
Koko Suomi kaihossahan
Huokoavi haikeasti,
Valittavi vaikeasti
Lähtöä ikirunojan,
Väinämöisen vierinteä.
Vesi silmistä valuvi,
Kyynel karvas poskipäille;
Jääksi jäätyvi samassa,
Kynttiläksi kangistuvi.
Vaan jos vanha Väinämöinen,
Laulaja ijän-ikuinen
Takaisin tulisit näille
Poloisille Pohjan maille
Uuden kuun kulettajaksi,
Uuden päivän päästäjäksi,
Uuden saattajaksi,
Uuden soiton suorijaksi, —[6]
Vesi taaskin vierähtäisi
Suomen silmistä suloisen.
Se ois kyynel riemun kyynel,
Riemun kyynel kirkkahainen,
Se ei jääksi jähmettyisi, —
Päärlynä putoeleisi,
Helmenä helähteleisi
Ihmisten ihanteheksi,
Jumalainkin ihmeheksi!”

Jopa kuuli vanha Väinämöinen,
Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta.
Käännytti jo hänet kansan kaiho,
Huokaukset Suomen huolellisen.
Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä:
Hangat piukkii, airot notkistuvi
Soutaessa seppo Ilmarisen;
Purren hyrskivi kuparikokka
Melatessa liedon Lemminkäisen;
Itse istuu jouten Väinämöinen.
Eipä aivan jouten istukana,
Sormin soittelevi kanteloista,
Suinpa laulaa suloutta Suomen.
Rantaan rientävät he Suomenniemen;
Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan,
Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:

”Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen,
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!

Murheen jäät jo loiskahtavi
Riemun lainehiksi;
Kylmä hanki heilahtavi
Lemmen kukkulaksi;
Linnut laulaa virtosia;
Kesän päivä koittaa;
Itkein ilokyyneliä
Koko Suomi soittaa!”

Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.

I.

Nuoruus, kultainen aik’, oi ihmisen autuas aamu! —
Aamu ei kuitenkaan — ihmisen autuas yö! —
Ei tok’ yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen,
Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! —

Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält’ ihaellen
Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan —
Moinen, kosk’ utuhunnullaan hämy siintävän seudun
Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään.
Peitoss’ on risu rannan, on joka lehdetön oksa.
Peitoss’ on kelopuut, paljahat, kuivunehet;
Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut;
Pohjolan köyhyytt’ ei silmä nyt huomata voi.
Mut toki kautt’ utuhunnun paistavi peittelemättä,
Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk’ ihanuus.

Jalona haamoittaa koht’ äärtä taivahan kannen
Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät,
Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet,
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö.
Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä
Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta
Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo.
Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen
Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt,
Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin,
Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa.
Suojaan turvauten, jok’ estää pohjaiset viimat,
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee;
Pää kumarruksissaan se kantaa tok’ ilomielin;
Taakka jos raskas lie, rakkaan’ onpi se myös.

Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle
Vaivuta kukkien päit’, ehdi ei pyyhkiäkään
Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa,
Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen.
Viel’ ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa;
Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. —
Ilma on hiljaa, tyynn’, ei murra myrsky nyt honkaa,
Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös.
Hiljaa on kuni kirkoss’ aikana siunaus-hetken:
Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton,
Lehdet löyhyelee ja rannass’ aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. —
Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell’ ankara kuohu,
Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
Voip’ ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta,
Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui,
Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen,
Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton.

Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret,
Ympäri katsotten silmin säihkeilevin.
Sydän on toivoa täys ja riemust’ aaltoovi rinta,
Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö.
Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa
Näyttää: ”Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on”. —
Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! —
Hetk’ ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois —
Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus,
Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan!
Oisko! — mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella;
Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ,
Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi,
Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.

Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas,
Ei ole matkan pää, ensi-porras se on.
Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä —
Kosk’ ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa.
Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori,
Vaikka se katsoen täält’ yksi on askele vaan.
Eikäpä ain’ ole suotun’ yöllinen vilppaus Teille,
Suotu ei ain’ ole myös nuoruuden kepeys.
Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä,
Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan.
Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla,
Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. —
Sitte kun huo’ahtain taas katsehen luo yli laakson —
Voipa kauhua, voi! — kaikki jo muuttunut on!
Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää
Maailman kokeneen pettää silmiä voi,
Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin,
Missä sen on ihanuus? Miss’ sulo, täydellisyys?
Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas,
Puuttehet näkyy kaikk’, köyhyys, kolkkous myös.
Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle
Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois.
Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan,
Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt,
Kuvaa taivahan ei — ah taivaskaan ei nyt enää
Paistele kirkkaast’, ei paista kuin paistanut on!
Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot,
Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.

Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori —
Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies!
Sanaa kolme tok’ on, se huomatkaatte, oi veljet!
Kolme tok’ kallist’ on luotett’ auttelevaa,
Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo
Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni,
Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi.
Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk’ ole hällen;
Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan.
Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme?
Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.

II.

Näin Luoja lausui: ”Tulkoon valkeus!”
Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti.
Levisi silloin valon kirkkaus
Ja alku-öisen pimeyden voitti;
Ja määräämätön ijankaikkisuus
Sai määrän, mitan, syntyi aika uus,
Ja luomiselle ensi-aamu koitti.

Ja avaruuden Kaos kauhea
Sai muodon, järjestihe maailmaksi;
Ja tähtiparvet alkoi kulkea,
Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi;
Ja keto paljas alkoi kukoistaa,
Ja elävistä vilisi nyt maa,
Vilisi vesienkin joka laksi.

Elämän kaiken lähde valo on;
Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti.
Mi voima muu se kukan kasvannon
Päin valoon aina taipumahan johti?
Mi voima muu se taisi kotkallen
Sen antaa rohkeuden ihmeisen,
Ett’ ylös pilvihin se nousta tohtii?

Laps luonnon armahin on ihminen;
Siis valoon varsin on se hänet luonut,
Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen
Hänellen yksin, ainoalle suonut.
Ja valon kalliimman kuin auringon,
Sätehen itse Luojan valost’, on
Sen ikilähteest’ ihmis-järki juonut.

Valohon luotu ihmis-henki on —
Valost’ ei Luoja luotuansa kiellä —
Kuin kotka nouskoon siis luoks’ auringon,
Yl kiitäköhön vielä
Ja rientäköön halk’ avaruuksien. —
Miss’ asunto on itse Taivaisen,
Tiedustusmatkan pää vast’ olkoon siellä!

Valohon luotu olet ihminen, —
Siis valoon katso silmill’ urhokkailla,
Ja ällös pelkää että paiste sen
Soentais säteill’ ylen loistokkailla.
Ei tule siitä sullen sokeus,
Kun silmään sattuu liika valkeus,
Vaan siitä kun se valoa on vailla.

Ja henkesi jos pilkkopimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden —
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin
Voit ojentaa tok’ edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok’, jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.

Sun henkesi on luotu valohon,
Eik’ ainoasti valon nauttijaksi; —
Jalompi osa sulle suotu on,
Myös olet luotu valon saattajaksi.
Oi onni suuri, autuas, kun saa
Auringon loistovirkaa toimittaa,
Kaikk’ ympärillään saattaa valoisaksi!

Mut, vaikka kirkkain, valokipunas
On kaikki ainoasti armolainaa,
Min hetkeks’ antoi Kaikkivaltias —
Siis alas uhka-ylpeytes paina;
Jumala, Herra, Hän on aurinko —
Sun valos vaalea on kuutamo —
Se, ihmishenki, muista nöyräst’ aina!

III.

Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo;
Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok’ on vaan kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
Lempenä se vast’ on oikein säde Luojan loistehen,
Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.

Vaikka sull’ ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas,
Vaikka sull’ ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas,
Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —

Ah tok’ oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen.
Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
Ympärilläs kaikk’ ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs.
Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk’ ilmojen,
Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
Vaikk’ ois ahdas, vaikk’ ois pieni, halpa, riennä siihen vaan;
Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
Tässä Teill’ on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee,
Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit’ enemmin!
Köyhäst’ äidistään ken luopuu, pettureist’ on ilke’in.

IV.

Kosk’ emäntäisen tarkan silmän alla
Liedessä korjaellaan valkeaa,
Se iloisella palaa paukkinalla
Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa.
Se onpi silloin koko huoneen sielu,
Jok’ elämää ja virkeyttä suo;
Kokohon houkuttaa sen valo mielu
Perehen kaiken hauskan lieden luo.
Viel’ uloskin se kauas yöhön paistaa
Pimeihin kuusikoihin korpimaan,
Yllyttäin uupunutta matkalaista
Taas askeleitaan jouduttelemaan.

Mut valkea jos liedest’ ulos karkaa,
Omille valloillensa kirvahtaa —
Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! —
Äkisti ilos, onnes lopun saa!
Kuin kahleistansa irti päässyt orja,
Niin tuli silloin raivoo, riehuilee;
Sen viha hillitön, sen vimma hurja
Säästelemättä kaikki tuhoilee.
Koht’ on sun kalliit tavarasi tuhkaa,
Sun talos raunioiksi vajoutuu;
Suakin elementti julma uhkaa,
Töin tuskin oma henkes pelastuu.

Näin tuli kirkkahinkin maallisista,
Isien maahan jalo rakkaus,
Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista,
Voi olla tuhoovainen kirous,
Kun, päästen valloillehen takastansa,
Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan,
Hillittömässä vihanvimmassansa
Ei pettuutt’ inhoo, salamurhaakaan —
Tai raadellen myös omaa sydäntähän
Puoluekiihkona kun raivoaa,
Kun veli vihaa, vainoo veljeähän
Syyst’ että toisin maataan rakastaa.

Ei Lempi olekaan se liekki sitten,
Lemmoksi häijyks jo se muuttuikin,
Ei ole kirkkain parvess’ enkelitten,
Vaan langenneista hengist’ ilke’in.
Se pitää tok’ on saanut enkel-kielen
Ja muodon paistavan kun aamun koi,
Joll’ yhä vielä ihmis-parkain mielen
Lumoa, pettää, viekoittaa se voi.
He rakkauden tähden omaa kansaa
Kuin verivihollistaan vainoovat,
Nimeä lemmen huutain, toisiansa
Kuin pedot raatelevat, murhaavat.

Voi! Eripuraisuuden tuli täällä
Myös irt’ on päässyt, leimuks kiihtynyt;
Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä
Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt.
Yhäti paisuu valta palon huiman,
Se leviää, se kohoo, julmistuu.
Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? —
Yks valta ois — se Lempi on, ei muu!
Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme,
Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi!
Oi kutsukaatte, että kurja maamme
Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!

Suur’, ankara maan pääll’ on vihan valta
Ja mahtava on täällä kirous,
Mut kirouskin raukee kiroovalta,
Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus.
Ei silmää loistavata lempeästi,
Katsetta pyhää Lempi-kerubin,
Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti,
Voim’ ankarinkaan vihan enkelin.
Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan,
Ja käsin peittää silmät huikaistut,
Hän näki säteen autuudesta taivaan,
Mi hält’ on ainiaksi kadonnut!

Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.

I.

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
Työt’ yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! —
Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree,
Kansat kaikk’ kukistain, voittaen manteret, maat;
Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima,
Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan,
Kyntäen näin vakojaan, jost’ ei toki koskahan nouse
Toukoa Sun oraillen, kohoo korsiakaan.
Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill’ on
Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. —
Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee,
Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös;
Vaan sätehens’ ei tuottele virvoitust’ elämälle,
Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. —
Muut ihaelkohot kuin sota laill’ jalon, ankaran kosken,
Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee;
Egyptin se tok’ ei kevät-tulv’ ole, siunaus peltoin,
Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. —
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä —
työs tok’ jalomp’ on, oi Savon urhea mies!
Valloittajaks’ sua myös kehuen mun mainita sopii,
Vaikk’ perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
Mait’ avarampia ei moni muu ole laskenut alleen,
Valloitus-sankareiss’ ei monta sun vertojas lie,
Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit,
Kirves ja aura, ne kaks, asein’ ainoina vaan.
Suomenmaan sydän viel’ oli korpena kolkkona kaikki,
Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö.
Miehuutt’ ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät,
Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan.
Miehuutt’ ei ollut vailla, ken korven ik’-asukkaisen
Kontion suuttunehen kanss’ yhä painia löi.
Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti
Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää.
Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat,
Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs!
Usein kosk’ ilomielin jo näit sun vaivasi palkan,
Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat,
Hiljaa hiivien silloin tul’ yöllä se ryöstäjä viekas,
Viimeisen sult’ jyvän vei, kaiken toivosi vei.
Viel’ apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös;
Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas,
Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös.
Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus,
Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi,
Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas,
Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin.
Näin vuos vuodelta ain’ yhä laajemmaks levis valtas,
Laajeni viljelysmaa, laajeni näin Savon maa.

II.

Voitolle pääsi vallat Pohjolan,
Pimeni päivä kansan Väinämöisen,
Riehahti myrsky raivoamahan,
Kauhullaan enentäen kauhun öisen;
Toisistaan Karjalaiset eksyi pois —
Yöll’ erottaa ken tietä voinut ois?

Muruksi murtui Sampo -- vapaus —
Ja kahtia myös Karjalakin katkes;
Nous eri vallat, eri uskomus,
Ja heimouden side vanha ratkes;
Vel’ oma muuttui tuntemattomaks;
Vapaana oltiin yks — nyt orjaa kaks.

Sokeina vastatusten syöstihin;
Ahneesti veljen vert’ joi veljen rauta.
Er’ elo ol’ ja kuolon toivokin,
Yhteinen ainoast’ ol’ enää hauta. —
Kuink’ erottaa näin voipi ihminen,
Mink’ itse Luoja liitti yhtenen!

Kohosi silloin torni korkea
Äyräälle myrskyn raatelemain rantain,
Kohosi tulitorni, leimua
Kirkasta, kauas paistavaista kantain.
Halua ihmeellistä herättäin,
Vastustamattomasti viehättäin.

Molemmat riensi kohden valkeaa —
Uus elon toivo kaiken rinnan täytti —
Vihollisen he keksi siellä — haa! —
Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti
Ja kädet miekkoineen jo nostetut
Taas alas raukeni kuin halvatut.

Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen,
Hetkessä haihtui vihat katkerat,
Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen.
Omaksi veljekseenhän Savon mies
Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.

Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie
Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. —
Kysytkö: mi se tulitorni lie?
Ma vastaan: se on Savon linna jalo,
Ja leimu siinä kirkaspaisteinen,
Se lemp’ on yhteisehen Suomehen.

III.

Heräsi sotavanhus unestaan,
Ja katsoo ympärinsä kummastellen:
Mi pauhu täällä, mitä hurraellen
Näin joukot vilskuu hänen muureillaan?
Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu,
Ja liput mastoiss’ ylpeästi liehuu,
Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin
Ylt’ yli saloin sinisiintäväin?

Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? —
Ja ukko silmänsä luo ympärilleen
Tykittömille vallivaruksilleen.
Ja miss’ on Savon kaikki sankarit?
Ne oisko pelkurit tai petturit?

Oi, ällös, ukko, olko milläskään,
Unia näet vaan menneist’ ajoistasi!
Ei sodan myrskyt enään ikinään
Uhkaile armasta sun Savoasi.
Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha;
Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa,
Ja kansa riehuva tää summaton
Sukua Suomen, omaas, se kaikk’ on.

Et ole enää rajanvartija;
Maan raja siirtyi kauas länteen, itään.
Rauhassa nuku, sull’ ei virkaa mitään.
Vaan ei — ei vielä — vielä virkana
Tok’ yks ois sulla — suoja muinaisuuden!
Rajalla ajan vanhan, ajan uuden
Nyt seisot vahtina, ett’ unohtaa
Tää polvi nuor’ ei isiänsä saa.

Aik’ uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit’ uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on — mut ain’ uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!
Sä, ukko, kerro kuink’ es’-isät kesti
Paikaltaan horjumatta urhoisesti!
Karkaise työhön näin tää nuoriso,
Lujaksi kuin sun allas kallio!

Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.

Emonen
Ilmoille pojan loi,
Ja sadan miehen voiman
Hän kantamalleen soi;
Sit’ äidinrinnoin sadoin
Imetti, kasvatti;
Näin vahva jättiläinen
Pojasta sukesi.
Vaan ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ei koti hiljainen tyydytäkään.

Siis ulos maailmalle
Tää poika reutoutui:
Hän kiersi sadat saaret,
Hän sadat salmet ui;
Ja kaikki rannan koivut
Hänelle hymyili,
Ja kaikki lehdon linnut
Sulolla lauleli.
Vaan ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ilo, lempi ei tyydytäkään.

Rinnassa miehuus kuohui,
Se toivoi taisteluun,
Se riehuvaisna paloi
Voimainsa koitteluun.
”Ah urhon jalon, vahvan
Jos kerran kohtaisi,
Kas silloin maksais elää,
Kuollakin kelpaisi!”
Näin ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ei huvi kuuluton tyydytäkään.

Vaan rientäissään hän viimein,
Mit’ etsi, löysi jo:
Edessä tuossa vankka
On Tammerkallio.
Sen kivirinta luja
Tien sulkee kokonaan;
Ei taivu hän, ei väisty,
On valmis sotimaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Ja rinta rintaa vasten
Nyt painia he lyö;
He päivän kaiken koittaa,
Eik’ eroita heit’ yö.
Kiihkoissa katsos kuohuu
Jo vaahti valkoinen!
Kauaksi pauhu kuuluu
Kuin jyske ukkosen.
Hei jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Näin vuosisadat pitkät
He yhä taistelee,
Näin koskaan voittamatta
He toistaan koittelee:
Ei uuvu veden voima,
Ei murru kallio;
Vaan järven jättiläinen
Se viimein suuttuu jo.
Taas ikäv’ on hänen mielessään,
Tuo turha leikki ei tyydytäkään.

Saapuipa silloin siihen
Kustaavi kuningas;
Tuoss’ jättiläisen keksi
Silmänsä nerokas:
”Hei, poika, suotta kuluu
Noin voimas päivät, yöt!
Mun palvelukseen’ tule,
Saat tehdä tosityöt.
Tuo hyödytön pauhu on houraus,
Vaan miehen työllä on tarkoitus!”

Nyt käteens’ jättiläinen
Sai sadat rattahat;
Hän kaikin voimin vääntää,
Ne pyörein juoksevat,
Ne vanuttaa, ne takoo,
Ne kutoo ratisten,
Ja leivän tarpeet hankkii
Tuhatten ihmisten.
Nyt jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa viimein sai täyttymään.

Jo sata vuotta vääntää
Hän tuossa päivät, yöt,
Ja yhä kaunistuupi
Ja karttuu hältä työt;
Ja maine, jota toivoi
Suurista sodistaan,
Sen monin kerroin saa hän
Nyt työstään, toimestaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.

Oi kaukaa häämöittävä,
Sä aika tuleva,
Kun auraks muuttuu miekka,
Työkoneeks kanuuna.
Kun vert’ ei vuodatella,
Vaan työllä kilpaillaan,
Kun suosio ihmisill’ on
Ja rauha päällä maan,
Oi aika sä toivottu, kaivattu,
Kas täss’ esikuvas on siunattu!

Huhtikuun 16 p. 1869.[7]

(Kun Suomen valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).

Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu,
Oi päivä, jok’ ei koskaan unhoitu!
Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi
Sanoma sinusta maan kautta lensi:
Kaikk’ kansa kuuli kauhistuin
Ja seisoi sanattomin suin.
Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli
Ois iskenyt sen keskeen — mutta huoli
Ja kauhu ensihetken vaan
Sai vallan, sitten sydämistä
Tuhannen kertaa tuhansista
Riemahti ilo kaikumaan.
Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen,
Kiitoksiin jot’ei syyttä houkuttais,
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen
Käskystä kellekään ei kumartais,
Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä,
Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan,
Ja kainostellen peittää tunteitaan,
Jos kohta sydämessä lempi sykkää —
Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi
Ja yli kuohahti sen sydän täysi.
Sen palatsit, sen mökit matalat
Kaikk’ yhtä kiitosvirttä kaikuivat,
Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa.
Hän oli pelastettu, tukeva
Lakimme vanhan, pyhän suoja!
Hän oli pelastettu, auttaja
Elomme kansallisen nuoren
Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!

Nyt edes näit, oi jalo valtias,
Jos epäillyt liet koskaan lempeämme —
Vaan kuink’ ois luulon sijaa rinnassas,
Sun, joka olet henki hengestämme,
Jok’ aina meidät ymmärsit
Ja tunsit, meitä rakastit —
Nyt näit kuink’ onni Suomen kansan on
Sun onnestasi eroamaton!
Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri
Sä tahdoit että antees uusi, suuri,
Anteistas suurin: jottei enää mitään
Sun kansas ääntä sulta estää saa —
Se muistopatsaan’ oisi ijäst’ ikään,
Mi tätä päivää meille muistuttaa.

Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.

I.

Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö,
Ääneti, hengeti kaikk’ kuin nuo perät Pohjolan kurjat.
Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla,
Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti,
Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,
Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta,
Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta,
Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,
Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa —
Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.
Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä —
Kuules kuink’ kohisee ne hiljaa peittonsa alla!
Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin,
Jotk’ ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat,
Vaan kaikk’ jäädyttää, kaikk’ kuolettaa vilu viima —
Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.

Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen,
Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy,
Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.
Annas jos hetkisen nyt viel’ Lämmön huokuvi henki
Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet
Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,
Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden.
Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski.
Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu
Kuollehet Lemmen nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan,
Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.
Kaikki ne nyt vihertää, kaikk’ kukkivi, kaikki nyt tuoksuu
Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.
Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,
Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.
Heidänki rintansa lämpiivi — näin luo Lämpönen —
Kilvan kultansa kanss’ he laulaa riemuisin kielin.

— — —

Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa?
Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan.
Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk’ jalot aatteet,
Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,
Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään;
Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,
Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans
Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla,
Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa.
Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,
Ihmis-auttaja Sä, nimelt’ et vaan, myös sydämeltäs
Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,
Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman.
Meidät on ymmärtänyt koht’ täydesti Sun jalo henkes;
Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen
Syvään kätkeyneet, viel’ uinuvat rinnassa Suomen ’
Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta
Koht tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.
Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön
Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden.
Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,
Toivonsa, tarpehet kaikk’ edeskantaa istuimes eteen
Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn’ iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi
Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki
Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,
Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.

II.

Kiittämätön, sydämett’ on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; —
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.

Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.

Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät’ ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.

Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. —
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Kuink’ enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt’ umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.

— — —

Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl’ usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!

Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.

Tähän kallistaos päätäs huolett’, armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess’ aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.

Aleksanteri II:n muistoksi

Huhtik. 29 p. 1881.

Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:
”Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!”
Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:
”Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?
Miks’ et voideltuas varjellut sä vielä,
Kuin niin monta kertaa olit varjellut?
Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä
Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!

Useinhan sai elää, kuolla turvallisna
Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,
Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna
Leivän sijaan kiven kovan antoivat;
Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;
Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?
Hän ylt’ympärilleen kylvi vapautta;
Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?

Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,
Joka vainioille viljavuuden suo,
Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,
Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!
Voi miks juur’ se säde, joka voimallansa
Rakkauteen herättääpi lintuset,
Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,
Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!”

— — —

Jos ois saatu — suojaks Aleksanterimme
Miehiss’ oisimme me kokoon rientäneet,
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme,
Kuin es’-isät Demmin’illä, sulkeneet.
Vankkaa, vahvaa muuria tät’ uskollista
Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut;
Ilkityö ois vasta ollut mahdollista,
Kuu ois viime suomalainen kaatunut.

Näin ei saatu — pystypäin voi Suomen kansa
Astua tok’ eteen Herran tuomion:
Aleksanter’ jos ol’ luja sanassansa,
Rikkomatta myöskin Suomen vala on.
Katso läpi lauma salamurhaajoitten —
Kansat monet siihen antoi hylkyjään —
Satamäärin lukea saat nimet noitten,
Suomalaist’ et niistä löydä yhtäkään.

Salamiinaa läp’ ei päästä kalliomme,
Kavaluutt’ ei sydän Suomen miehien,
Heikkoudessa tää meill’ on ansiomme,
Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen.
Näin on ollut aina, näin myös ijäst’ ikään
Oleva on suora tapa Suomenmaan:
Teeskelemään rakkautt’ ei voima mikään
Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.

Aleksanter’ kaatui! — Todellako saanut
Voiton sill’ on pimeyden haltija?
Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut,
Nimessään mi meille oli kallista?
Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää
Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan;
Hänen luomastansa, Hänen henkens’ työstä,
Murtunut ei ole pienin rahtukaan.

Katso Bulgaria ijäks pelastettu
Nyt on julman raatelijan kidasta;
Miljonat ja miljonatkin vapahdettu
Venäläistä orjaa herrain ruoskasta;
Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, —
Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! —
Kaikkialla vapauden virsi raikuu,
Monin erikielin, riemuin yhteisin!

Aleksanter’ kaatui! — Mutta henkens’ yhä
Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo;
Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä
Kuolonsakin kautta siunausta tuo;
Kenties täytyi Hänen kuolla kansans’ tähden,
Että sokeentuneet silmät aukeais,
Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden,
Viimein syvän mätähaavans’ parantais.

Runebergin patsasta paljastettaessa

Toukok. 5 p. 1885.

Lähteissään Väinö jätti kansalleen
Perinnöks tänne sulokanteleen;
Mut kauas poveen korven synkeän,
Seinälle pirtin köyhän, pimeän
Hän kätki sen ja lausui: ”kaikua et saa,
Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!”

Hiipipä sinne hoviherra jo,
Lepersi: ”se on Korkein suosio!”
Keikahti poika hurja, huoleton:
”Ma tiedän — huvi, hekkuma se on!”
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.

Taas koitti yks: ”se san’ on viisaus,
Ihmisen järjen ikikaunistus!”
Ja toinen käski: ”soi jo kannel soi!
Naislempeä mi pyhemp’ olla voi?”
Mut’ ääneti vaan riippuu kannel seinällään,
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koitteli —
Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni?
Nyt vielä nuorukainen lähenee,
Silmästä kirkkaast’ into säihkyilee;
Hän lausuu näin: ”maan päällä kalliimpaa
Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.”

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
Raikkaasen riemuun kohta helähti;
Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen,
Ja siihen koittaa päivä valkoinen;
Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät,
Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Ja kansa herää pitkäst’ unestaan
Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
Ja pimeess’ eriteille eksyneet
Taas veljikseen on toisens tunteneet.
Ja mailma kummeksii: ”mik’ ihme verraton!” —
Se Runebergin, Suomen laulu on.

”Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.”
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
”Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla”.

Pois siis turhuus, pois kaikk’ ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell’ ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk’ on lähteneet.
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks’ on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!

Yhdess’ elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; —
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp’ erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess’ avaruudessaan;
Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess’ oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill’ on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens’ yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen:
”Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!”

Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään

Elok. 5 p. 1885.

Kolkk’ on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan,
Yksi vilja kylväjäänsä tääll’ ei petä kuitenkaan:
Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen,
Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.

Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo;
Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio:
Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus,
Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!

Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa,
Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa;
Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla,
Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!

Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa

Syysk. 15 p. 1887.

Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,
Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,
Alust’ ajan teille koitti valistuksen aamukoi,
Alust’ ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus’ soi.

Kirkkahassa paisteess’ ammoin teill’ jo kaikki kukoisti,
Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,
Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,
Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.

Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,
Maa ol’ autio ja musta, musta kansi taivahan,
Elon merkkin’ ainoana välkkyi tulet __.

Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,
Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;
Säde säihkyi taivaan rannalt’ armas, kirkas, kultainen,
Roman sädett’ ihaellen Suomi toivoi riemuiten.

Mutt’ ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,
Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;
Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol’,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.

Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,
Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;
Silmäns’ avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ —
Ruotsin sädett’ ihaellen Suomi toivoi: loppui!

Mut’ ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,
Päivän koitto se ol’ armas, toki yksin koitto vaan;
Tunkeumaan viel’ ei päässyt alhomaihin viljaviin,
Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.

Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,
Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;
Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,
Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.

Nyt on ilo Suomenmaassa, Suomen päivä tullut on,
Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;
Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,
Ett’ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.

Työssä on nyt koko kansa voimin sadointuhansin,
Valistuksen työssä pyhäss’, innoin täysin, tulisin.
Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.
Synkän Pohjolansa saapi Päivöläksi muuttumaan!

Brahen patsasta paljastettaessa

Toukok. 29 p. 1888.

I.

Suur’ aika oli — suuri aate liiti,
Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;
Suur’ aate — ei — viel’ enemmän — nyt kiiti
Läp’ ilmain, aate pyhä, taivainen,
Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,
Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.

Se uskon vapaus ol’ — ei irvikuva
Tuo, irtaannus kaikesta uskosta,
Vaan vapaus Jumalahan perustuva,
Vapaus hengen tosi, ainoa,
Vapahdus kahleist’ ihmissääntöjen,
Vapahdus kuonast’ ihmismietteitten.

Ja voittokulussaan tää aate jalo
Ihmeitä ja taas ihmeit’ yhä loi;
Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,
Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,
Se teki ankaroiksi heikoimmat,
Ajattelijoiksi oppimattomat.

Perillä Pohjan eli pieni kansa,
Mitätön, tuntematon, syrjäinen.
Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa
Maan valtakansat otti lukuun sen?
Ken silloin oisi voinut uskaltaa
Mainetta sille, suuruutt’ ennustaa?

Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa
Ja aseeks Hälle rohkeest’ antautui,
Kuink’ ihmehesti silloin kaikki kohta
Sen kohtalo ja onni vaihettui!
Jumalan välikappale ken on,
Ei sille ole mikään mahdoton.

Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,
Kuin virta tulvaileva keväinen;
Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta
Mainittiin siunaten tai peläten.
Sen sana yks vaan kuului monasti,
Ja jo se kansain onnen ratkaisi.

Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
Laveni, kohos tään kautt’ aattehen;
Mi suurint’, jaloint’ on, mi korke’inta,
Se siinä asunnon löys avoimen.
Kullalla muistoon kirjoitettu on
Tää aika ihmeinen ja verraton.

II.

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
Sin’ et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!

Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

”Tääkö köyhä”, huusit, ”riistaa täynnä vedet, metsät on,
Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie —
Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!”

Yht’ ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss’ ankaran.
Näit jo ehkä, ett’ on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
Muistit aina jalon lauseen: ”aateli se velvoittaa:
Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett’ei toista sortaa saa.”

”Ei voi muukalainen,” sanoit, ”kansan hyvää valvoa;
Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt’ ei tajua;
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot”.

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
”Ennen teen sen itse,” sanoit, ”kuin sen sallin raueta”.
Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
Pohjan pitkä nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit’ ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
Mit’ yl’-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs’ tallell’ ois.
Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
Tääll’ on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieree Brahen yli nyt,
Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
Muuttumatt’ — ei — suurempana, kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss’ kilpailee,
Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt’ arvata ken vois,
Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
Et voi koskaan, Suomen kansa, ”Kreivin aikaa” unhottaa!

VIII. VIRSIÄ.

Virsi kotimaan puolesta.

Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss’ arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult’ ei saanut ois?

Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.

Kuink’ usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks että Sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.

Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.

Ja Bethlehempä, pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist’ ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.

Oi Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.

Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!

Taavetin 127:s psalmi.

Jos huonetta ei rakenna
Jumala, auttajamme,
Työ kaikk’ on tyhjäks raukeeva,
Me turhaan harrastamme.
Mit’ ihmisvoima, nero loi,
Ei itsestään se kestää voi,
Jos tueks ei käy Herra.

Jos kaupunkia varjella
Ei tahdo itse Luoja,
Turhaanpa valvoo vartija,
Ei turvaa siit’, ei suojaa,
Mit’ auttaa vahvin hallitus,
Jos puuttuu Herran siunaus?
Kuin kuiva puu se kaatuu.

Myös taitavinkin hankkeemme,
Paraiten perustettu,
Ois, ilman Herraa, hiekalle
Löyhälle rakennettu.
Kun vaaran virrat kuohahtaa,
Kun ajan myrskyt riehahtaa,
Jäljettömäks se katoo.

Vaikk’, aniharvain noustenkin,
Puuhaamme myöhään yöhön,
Eip’ yksin toimi ahkerin
Viel’ onnea tuo työhön.
Vaan työ jos tehdään Herrassa,
Nöyrästi Herran neuvolla,
Ei puutu siunausta.

Miks suureen lapsijoukkohon
Katsoissa meill’ on suru?
Herranhan lahja lapset on,
Hält’ on myös leipämuru.
Saavathan kedon kukkaset
Häneltä ruoan, pukimet;
Kuink’ ei Hän huolis meistä!

Mit’ useampi pieni suu
On pöydässämme lässä,
Sit’ innokkaammin raikahtuu
Myös rukouskin tässä.
Näin missä Herran kiitos soi,
Ei hävitä se talo voi;
Se vaurastuupi aina.

Ja pienoisista miehiä
Varttuupi vielä kerran;
Ne on kuin nuolet kädessä
Väkevän sotaherran.
Se maa, se kans’ on mahtava,
Joll’ onpi noita nuolia
Viinensä aivan täynnä.

Oi Herra suuri, turvissas
Myös olkoon meidän kansa!
Se etsiköön Sun armoas
Kaikissa toimissansa!
Jos sulta vaan on siunaus,
Ei estäkään sen heikkous;
Se työsi tehdä voipi.

Iankaikkinen autuus.

Oi riemua!
Oi autuutta!
Kuink’ kepeeksi
Nyt tuntuupi.
Ei murheet maan
Mua painakaan;
Ei pahat työs,
Mun sielun’, myös.
Ah aivan on kuin lentää vois!

Oi valkeus!
Oi kirkkaus! —
Mi päällä maan
Kuin peiliin vaan
Häämöitteli,
Kajasteli,
Se paistaa jo
Kuin aurinko
Nyt selkeänä kirkkaana.

Maan päällä sain
Vaan puolittain
Tät’ oivaltaa,
Tät’ aavistaa
Mun toivossan’,
Mun uskossan’. —
Nyt, Jumala,
Sua kasvoista
Jo näen kasvoihin!

— — —

Oi Korke’in!
Mill’ ansaitsin
Mä syntinen,
Mä saastainen,
Tään kaiken nyt?
Ei täyttänyt
Mun voimani,
Vaikk’ koitteli,
Sun käskyjäsi pyhiä.

Kyll’ rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust’ ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks’ lapsekses.

Tuhatkin ois
Jos kielt’, en vois
Sua kyllin mä
Täst’ ylistää;
Vaikk’ ääretön
Ja määrätön
Ijäisyys on,
Ah mahdoton
Täydesti kiittää armostas!

Oi riemua!
Oi autuutta!
Ei hetkeä
Ei vähintä,
Jok’ erottais,
Luovuttaa sais
Mua Sinusta,
Oi,
Mun Herran’ ja mun Isäni!

Kastevirsi.

Otettu kasteen kautta sisään
Mä olen, Herra, huoneeses;
Sun lapses olen, Sä mun isän’,
Siis mun on kaikki rakkautes;
Pelotta tykös tulla saan,
Mua pois et sysää milloinkaan.

Sun puoleltas tää liitto kestää,
Vaikk’ murtuis vahvuus taivaan, maan;
Ei rakkautt’ Isän sydämestä
Voi mikään saada sammumaan;
Poikaskin annoit ainoan
Sä piinaan, kuoloon puolestan’.

Ah lapses myös jos Sua voisi,
Näin puuttumatta rakastaa,
Jos tietäis, taitais se, kuin soisi,
Sun käskyjäs ain’ noudattaa!
Mut voi kuink’ usein kylmennyt
Mä olen, luotas eksynyt.

Vaan lastasi hairahtunutta
Armost’ et hylkää silloinkaan;
Sun lammas-raukkaas kadonnutta
Kuin paimen riennät hakemaan;
Et heitä, siks kun löysit sen,
Toit lauman luokse jällehen.

Ja vaikka lapses tuhlaajana
Pois sirottais Sun lahjasi,
Armahdat taas, kun katuvana
Se jalkais juureen lankeepi;
Ain’ ovi auk’ on huoneeses,
Ain’ auki isänsydämes.

IX. SUOMENNOKSIA.

Neidon tunnustus.

(Käännös Saksasta.)

Ihana oli iltanen,
Me käyskelimme niityllä;
Jo päivä kerran viimeisen
Myhäili mailleen mennessä. —
Lehdossa linnut lauleli
Ja ilmassa viserteli —
Ja kukkasjoukko nurmessa
Kaikk’ ilmat täytti hajulla.

Mun mielen’ ol’ juhlallinen
Ja kuitenkin iloissahan;
Mä silloin oisin tahtonut
Halailla kaiken maailman! —
Me haastelimme ahkeraan,
Mitä — en muista ollenkaan!
Hän astui aina vieressän’
Ja katseli mun silmiän’.

Mä häneen kerran vilkahdin —
En tiedä miksikä sen tein —
Hän kättän’ tuossa kaappaskin
Ja suuta suihkas huulillein!
Ja min’ en vastustellutkaan,
Mä hälle suuta annoin vaan!
Ja viel’ en oikein tajua,
Mi mielehen’ lie juohtunna!

Sen tiedän varmaan kuitenkin:
Ei pahaa ollut mielessän’!
Sen tehtyä kuin ennenkin
Ol’ puhdas tunto syämessän’! —
Ois toinen tiellen’ sattunut,
Sitäkin oisin suudellut —
Vaan — jos ois tullut toinen mies
Tok’ en ois tehnytkään ken ties!

Nuoruus.

(Runeberg’in mukaan.)

Valloista, mit’ onpi taivaan alla,
Tuonen vaan on vankall’ asemalla;
Tuoni kourallaan armottomalla
Kaikki luodut tempoaa.

Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä,
Nuorukainen, nauti hetkilöitä!
Iki-onni sulle hedelmöitä
Taitaa tuokiossakin.

Maan ja taivahan sä tuokiossa
Syliis suljet, ilon nautinnossa.
Riemus mennehetkin muistelossa
Suloisina säilyvät.

Vaan ei aatos, sääntöjensä orja,
Tunne nauttii mitä hetki tarjoo.
Tunne hetkess’ ainoassa korjaa
Kylvöt vuosituhatten.

Riemuele! Iloon sinut luonut
Luoja on, siks sydämen on suonut.
Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut
Vanhuus viel’ oo pakkastaan.

Mutta pian — voi! pirahteleepi
Hetki, onneas mi suojeleepi.
Vanhuus joutuu — mitä tarjoileepi
Suvi sulle, nauttios!

Nauti, kevähäs kukoistaessa!
Kukat riutuu myrskyin riehuessa;
Synkkäin talvi-öiden joutuessa
Katoo päivä kultakin.

Riemun hetki ainoo, katoovainen,
Itkuun ei oo luotu, nuorukainen!
Eikä veres nuori, purppurainen
Syötäväksi surujen.

Kuule lemmen ääntä kutsuvaista,
Vienoa, vaan kaikki voittavaista!
Syleillessäs kultaas armahaista,
Mailma kaikk’ on sylissäs.

Lehtiensä lomat täynnä marjaa,
Viiniköynnös suloisesti varjoo:
Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo,
Autuasna astuvi.

Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu;
Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; —
Naura, laula, riemuitse ja riehu!
Vanhuus joutuu vaivoineen.

Lorelei.

(Heine.)

En tiedä mistähän lienee,
Näin mieleni murheinen!
Kenties sen tarina tiennee
Tää vanhan-aikuinen.

Jo vilpas ol’ illan ilma,
Rein tyynenä rienteli,
Ja vuorien takaa silmä
Viel’ auringon välkkyili.

Ja kalliolla neiti
Tuoss’ istui ihana,
Ja hajallehen heitti
Hän kultahiuksensa.

Ja laulua kummallista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul’ laulua kerrankaan!

Venheessä poika sousi —
Het’ iskuin palavin
Silmänsä tuohon nousi,
Ei katsonut kareihin.

Ma luulen kitahansa
Sen poikasen pyörre vei. —
Sen lumous-laulullansa
On tehnyt Lorelei.

Louhikäärmeen[8] tappaja.

(Schiller.)

Miks rientää kansa kohisten
Kuin koski kautta katujen?
Tuliko Rhodossa nyt riehuu,
Kun sekaisin näin kaikki kiehuu?
Ritarin ratsuilleen ma nään
Keskellä kansajoukon tään,
Ja, ihme, hänen jäljestähän
Otusta kummaa vedetähän,
Kuin louhikäärme muodoltaan!
Kas kita kuinka irvistääpi!
Urosta ynnä saalistaan
Vuorottain kansa ällistääpi.

Tuhansin äänin huudetaan:
”Tulkaatte syöjää katsomaan,
Mi nieli karjaa, nieli kansaa!
Täss’ sankari on, voittajansa!
Mont’ ennenkin on lähtenyt,
Petoa tappaa käennyt,
Eip’ yhtään heistä nähty jälleen;
Ylistys uljahalle tällen!”
Näin luostarille saavutaan.
Johannes-ritarit jo tässä,
Kiireesti kokoon tultuaan,
On neuvokuntaa pitämässä.

Nuor’ urho kainoin askelin
Nyt astuu eteen mestarin;
Muu kansa huutain huikeasti,
Tuugeikse jälkeen saaliin asti;
Ja nuorukainen lausuu näin:
”Ritarin tehtävän mä tein:
Mä louhikäärmeen, maamme turman,
Tuon tänne, se sai multa surman.
Taas auk’ on matkustajan tie,
Iloisna karjat ulos juoksee;
Vaaratta polku on, mi vie
Vuorelle armokuvan luokse.”

Mut päämies silmin ankarin
Näin nimeää: ”Työn sankarin
Teit ritarina uljahana;
Miehuus on miehen kunniana.
Vaan mik’ ens’ tehtävä on sen,
Ken soturina Kristuksen
On saanut ristin viittahansa?”
Tään kuullen vaalistuvi kansa.
Mut punastuen kumartaa
Ja lausuu jalo nuorukainen:
”Ken ristin tahtoo omistaa,
Ens työkseen olkoon kuuliainen.”

”Sen säännön”, vastaa mestari,
”Rohkeesti rikoit, poikani.
Totellen hillitöntä mieltä,
Teit työn sä, minkä laki kieltää!”
Tähänpä toinen: ”Valtias,
Oi päätä vasta kuultuasi
La’inhan tosimieltä myöten
Ma luulin tekeväni työtän’!
En huimapäänä lähtenyt,
Kuin taistelun tään päätin koittaa.
Ma pedon olen pyytänyt
Tempuilla sukkeloilla voittaa”.

”Viis säädystämme, vahvimmat
Uskomme tukipatsahat,
Jo oli saaneet surman tästä,
Kun kielsit meit’ yrittämästä.
Mut harmi, halut sotaisat
Sydäntän’ yhä kalvoivat;
Viel’ unissainkin kaiken yötä
Mä läähättäin tein verityötä.
Ja koska aamu aina vaan
Toi uuden huolen, uuden vaivan,
Hurjistui mielen’ tuskistaan.
Ma päätin koittaa nimeen taivaan”.

”Mi nuorukaista kaunistaa?
Mist’ urho parhaan maineen saa? —
Näin mietin. — Missä töiss’ on nähty
Nuot miehet, joist’ on runot tehty,
Jotk’ epä-usko pakanain
Asetti säätyyn jumalain?
Rohkeilla retkillään he monta
Petoa tappoi luonnotonta,
He kävi kimppuun leijonain
Ja paini Minotauroin kanssa,
Kernaasti vertaan vuodattain,
Kun voivat auttaa vertaistansa”.

”Ja kristittykö miekallaan
Sais tappaa Sarasenin vaan?
Vain kaataa epäjumaloita?
Ei, pahat kaikki pitää voittaa;
Hän luotu onpi voimallaan
Hädästä kaikest’ auttamaan!
Mut’ taito voiman apun’ olkoon,
Miehuuden oppaaks äly tulkoon.
Näin mietin usein, katsomaan
Kun pedon jälkiä ma läksin.
Soi Herra viimein neuvoaan;
Riemulla huusin; nyt sen keksin”:

”Eteesi astuin, nimesin:
Mun tekee mieli kotihin —
Sanasi, Herra, luvan antoi;
Mun laiva meren yli kantoi.
Ja kotirantaan päästyäin,
Ma käskin sepän kiirehtäin
Minulle kuvaa laittamahan,
Kuin louhikäärme muodoltahan.
Lyhyitten jalkain nojallen
Hän paksun rungon rakentaapi,
Ja rautapaidan suomuisen
Sen selkä varjoksensa saapi”.

”Pitkäksi kaula koikistuu,
Ja niinkuin Manan portin suu
On ammollansa kita suuri,
Kuin saalistaan se haukkais juuri.
Ja reunaa myöten uhkaavat
Terävät piikkihampahat;
Miekalta näyttää hiotulta
Sen kieli, silmät iskee tulta.
Ja viimein häntä määrätön
Kaikk’ kierrelty on renkaillensa,
Kuin ois jo surmakääröhön
Se saanut miehen ratsuinensa”.

”Näin kaikki tarkkaan kuvataan,
Harmaalla häijyks maalataan:
Kuin sisälisko eestä, takaa
Kuin käärme näyttäin, otus makaa.
Valmiiksi saatuani sen,
Kaks koiristani valitsen,
Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata
Myös metsähärän murtajata;
Niit’ ärsyttelen yhä vaan,
Kehoittain vimmaan kiihtyneitä
Kuvahan hampain tarttumaan,
Ja käskyilläni neuvon heitä”.

”Miss’ alta hampaan sija on,
Kun vatsa onpi suomuton,
Siihenpä käsken tarttumahan,
Terävin hampain haukkaamahan.
Mä itse, ase pivossan’,
Kiihoitan oivaa orhian’,
Arabilaista suvultansa,
Ja kun se hirnuu tulissansa,
Kannukset pistän kupeesen,
Ja louhikäärmeen päälle karkaan;
Ikäänkuin tappaakseni sen
Kädestä peitsen heitän tarkkaan”.

”Vaikk’ orhi kuorsuu kauhistuin
Ja karkaa pystyyn vaahtosuin,
Ja koirat vinkuu tuskissahan,
En lakkaa, koitan uudestahan.
Kuukautta kolme peräkkäin
Heit’ yhä harjoittelin näin,
Siks kun he taipui työlle tällen,
Palasin sitten tänne jälleen.
Vast’ aamu kolmas mulle nyt
Rannoilla näillä kerkes koittaa;
En paljon yhtään levännyt,
Niin harras halu oli voittaa”.

”Sill’ uusi murhe kotimaan
Kiihdytti vihan’ uudestaan:
Kaks paimenta, mi eksyi suolla,
Taas löyttiin raadeltuna tuolla.
Nyt päätöksen teen joutuisaan,
Totellen sydäntäni vaan.
Ma käsken kantapoikiani,
Käyn selkään ratsun neuvomani,
Myös jalot koirat kanssan’ vien,
Ja ankaran sun kieltos tähden
Ma kuljen salaa syrjätien.
Ilolla taisteluun näin lähden”.

”Sä tiedät, Herra, kappelin,
Min käsky jalon mestarin
Rakensi vuoren kukkulalle,
Mist’ yltää silmät avaralle.
Se pien’ on, näölt’ arvoton,
Mut ihmekuva sisäll’ on:
Maria neitsyt lapsen kanssa,
Edessä viisaat polvillansa. —
Huipulle jyrkkä porras vie,
Astinta sata vaivalloista;
Mut vaivasi, kun loppuu tie,
Jesuksen näkö kohta poistaa”.

”Juurella tämän kallion
On luola jylhä, pohjaton,
Suon sumust’ aina kosteana!
Siin’ ei näy päivää, kuutakana.
Sen sisälläpä päivät, yöt,
Mielessä aina murhatyöt,
Sikiö Manalan tuo häijy
likellä temppeliä väijyy.
Ja tuhotietä kulkemaan
Kun sattuu vaeltaja raukka,
Jo karkaa peto piilostaan
Ja saaliikseen sen kohta haukkaa”.

”Edellä tuiman taistelon
Viel’ astun vuorikirkkohon;
Mä Kristus-lasta rukoelen,
Synneistä itsen’ puhdistelen.
Vaan sitten rautahaarniskan
Jo puen päällen’ kirkkahan;
Ma tempaan peitsen käteheni,
Ja astun alas toimelleni.
Jäljelle kantapojat jää,
Viimeiset käskyni kun saivat;
Orihin selkään hyppään mä.
Nyt varjelkohot mua taivaat”.

”Kun joudun siitä lakeaan,
Jo koirat kohta haukkumaan;
Pelolla kuorsuu ratsu parka,
Paikalt’ ei lähde, pystyyn karkaa.
Näenpä aivan liki tuossa
Jo inhoittavan kimpun suossa:
Paisteessa päivän peto makaa.
Sen päälle koirat käyvät takaa;
Mut nuolina he pakenee,
Kun häijyn ulvonnan he kuuli,
Ja käärme kidan aukaisee,
Ja siitä huokuu myrkkytuuli”.

”Mä heitä jälleen rohkaisen,
He vimmoin tarttuu käärmeesen;
Mä itse kaikin voimin viskaan
Mun peitseni; se sattuu niskaan,
Mut voimatta, kuin puikko ois,
Se hyppää suomuksilta pois.
En ennätäkään heittää toista,
Kun silmää basiliskinmoista
Otuksen julman säikähtäin,
Ja suusta suitsuuvaista tulta,
Oriini karkaa taaksepäin —
Nyt toivo raukeaa jo multa!”

”Selästä ratsun hyppään pois —
Kenties viel’ apu miekast’ ois, —
Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan,
Kivinen kuor’ ei naarmistukaan.
Nyt pedon häntä heilahtaa,
Mun alas maahan paiskahtaa.
Jo näen kidan ammollansa,
Jo haukkaa mua hampahansa —
Mut koirat käärmeen kupeesen
Taas käyvät kiinni vimmattuna;
Se pysähtyypi ulvoen,
Kivusta niinkuin halvattuna”.

”Kun vielä heidän kanssahan
Se puuhaa, ylös kavahdan.
Näen paljaan paikan, joutuisasti
Syvälle siihen kahvaan asti
Mun miekkan painuu, aukaisten
Verien mustan lähtehen.
Nyt vaipuu peto, kaatuissansa
Mun raskahalla rungollansa
Myös peittäin. Pääni pyörtyvi.
Kun jälleen herään uusin voimin,
Näen raadon tuon, näen poikani,
Mi mua hoitaa hellin toimin”.

Ja riemu kauan hiltynyt
Rinnoista raikahtavi nyt,
Kun urho sai sanoneheksi.
Ja paisuin kymmenkertaiseksi
Kaiusta seinäin, tuhannet
Sekaisin pauhaa sävelet.
”Hän kruunun ansainnut on!” huutaa
Myös ritarit kaikk’ yhtä suuta;
Ja kansa sadoin kiitoksin
Hän osoittaa, mi pedon kaati.
Mut synkk’ on silmä mestarin,
Hän vaiti-olemista vaatii.

Ja virkkaa: ”Kätes vahva löi
Tään pedon, joka meitä söi;
Sun jumalaks on kansa tehnyt;
Ma säätys tuhoks olen nähnyt.
Sydämes käärmeen ilmi luo,
Mi vielä häijymp’ on kuin tuo.
Sen, joka myrkyttävi mielet,
Ja nostaa riidat, pahat kielet;
Tää henki uppiniskainen,
Pyhimpäin käskyin halventaja,
Mi ratkoo joka sitehen,
Se maailman on hajoittaja!”

”Uljaan’ on Sarasenikin,
Vaan kuuliaisuus pantihin
Merkiksi kristityn. Kas täällä,
Miss’, orjan halpa hame päällä,
On taivaan Herra astunut,
Tää sääty onpi ottanut
Vaikeimman käskyn täyttääksensä:
Kurissa pitää sydämensä! —
Sä lähde silmistäni pois,
Sinussa turhuus valtaa mieltä!
Kuin Herran ristin pitää vois,
Ken ikeen kantaaksensa kieltää?”

Vimmoissa kansa möyryää,
Niin että seinät tärähtää,
Anteeksi ritaritkin anoo.
Ei nuorukainen mitään sano,
Hän riisuu vaatteet ritarin,
Suun painaa käteen mestarin,
Ja lähtee. — Hellästipä huutaa
Tää jälkeen: ”Poikan’, anna suuta!
Myös tämän kestit taistelon,
Mi kovimmasti voimas koitti.
Heh risti taas. Se palkka on
Nöyryyden, itsensä mi voitti”.

Sataa.

(Petöfi.)

Kas, sataa, sataa, sataa,
Sataapi suuteloita!
Sataapi huulilleni
Makeita pisaroita.

Ja sadesumun kautta
Myös välähtääpi tulta;
Salamat nuot ne säihkyy
Sun silmistäsi, kulta!

Jop’ ukon jyrinääkin
Uhaten kuuluu tuosta;
Toruen äitis tulee.
Voi, pakoon täytyy juosta!

Runoni.

(Petöfi.)

No kaikkiapa kuuluu!
Vai runon’ aina vaan
Matelis maata myöten,
Ei ilmaan kohoiskaan? —
Se tosin maassa mataa,
Kun niin mun käskyn’ on;
Pujahteleepa joskus
Se myös maan rakohon.
Ja usein sukeltaa se
Syvimpään syvyyteen
Syvimmän valtameren, —
Inehmo-sydämeen.
Mut kun taas käskein lausun:
”Nyt kohoo korkeellen!”
Koht’ ilmaan lentäin laulaa
Se niinkuin leivonen.
Viel’ yllyttäin kun huudan:
”Ylemmä nouse vaan!”
Se kohoo kotkain kanssa
Lennossa kilpaamaan.
Väsyvät kotkat viimein,
Ei väsy runoni.
Nyt taivaan pilvein rataa
Jo tuolla kulkevi.
Ja eipä viihdy kauan
Parvessa pilveinkään;
Se kohti taivaan kantta
Jo lähtee lentämään.
Ja pimennyt par’aikaa
Jos päivän paiste ois,
Sivuitse suhauttain
Runoni ehtii pois.
Sivuitse suhauttain
Pimeesen päivään luo
Vain yhden katseen, kohta
Kirkasna paistaa tuo.
Vaan runon’ yhä nousten
Ei viivy vieläkään;
Se saapuu tähti-tarhaan
Kaikista äärimpään.
Ja siellä, mihin loppuu
Jo luomat Jumalan,
Se kaikkivallallansa
Luo uuden maailman!

Lausuisiko joskus Luoja mulle.

(Petöfi.)

Lausuisiko joskus Luoja mulle:
”Itse valitse, mun poikasein,
Minkä kuolon soisit itsellesi!”
Rukoelisinpa Hältä näin:

Tulkoon kuolo, kosk’ on raitis syksy,
Koska päivä vielä kultailee
Keltalehtiä, ja kevät-lintu
Lähtölauluansa laulelee.

Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta,
Tulkoon käynnin kuulumattomin,
Niinkuin luontoakin syksy hiljaa
Vaivuttaapi talvis-unihin.

Lähtölaulun silloin ihanaisen
Vielä laulaisin kuin lintunen,
Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,
Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.

Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos
Huuliani kiinni sulkemaan,
Suutelollas sulkemaan, oi neito,
Kallein mulle tyttäristä maan!

Jos en näin saa — tahtoisinpa kuolla
Kosk’ on armas aika keväinen,
Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,
Veriruusut rinnast’ urhojen.

Jolloin torvi, sodan satakieli,
Laulaa kesken savun, salamain.
Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu
Puhjetkoon myös minun rinnastain.

Ja kun ratsun selästä ma vaivun,
Paina suukkos mulle huulihin,
Sulje huulen’, Impi Vapauden,
Taivaan tyttäristä kallehin!

Mer’ ompi noussut!

(Petöfi v 1848.)

Mer’ ompi noussut, kansain
Mer’ aava, vimmainen.
Niin taivasta kuin maata
Se pelästyksiin saattaa,
Julmasti möyryten.

Kuulepas pauhu hurja,
Katsopas kuohu tuo!
Jos epäillyt sä lienet,
Nyt toki viimein tiennet:
Pois kahleens’ kansa luo!

Mer’ ärjyy, ulvoo, vonkuu,
Kuin peto raivoton;
Nieluunsa laivan vetää,
Ei pakoon päästä ketään,
Kaikk’, kaikki hukass’ on!

Hei! riehu vaan näin, riehu,
Kuin Noan aikoihin!
Sun pohjas milloin näytä,
Vaahtoines milloin täytä
Ain’ ylös taivaisin!

Ja taivaan kanteen sitten
Tää oppi kirjoita:
Kyll’ laiva päällä kulkee,
Ja meren alleen polkee,
Vaan mer’ on herrana!

Sodasta näin unta.

(Petöfi.)

Sodasta menn’ yönä näin mä unta:
Unkari se kutsui poikiaan;
Miekka verinen, kuin muinoin, kulki,
Arpakapulana halki maan.

Joka mies, kell’ ykskin tippa verta
Sydämessään, tuosta riemahti;
Vapauden seppeleen — ei halpaa kultaa —
Palkaks oli saava soturi.

Ja hääpäivämme se oli päivä,
Sinun armas tyttösen’ ja mun;
Maamme suojaks kuoloon mennen jätin
Autuutemme juuri aljetun.

Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä —
Eikö, armas, kauhea se ois? —
Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,
Kuin täss’ unessan’ mä tehdä vois!

Tytön ikävöiminen.

(Virolainen kansanlaulu.)

Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan’ onpi,
Mont’ on vastusta välillä:
Meri aaltoinen, avara,
Viisi järveä viluista,
Kuusi kuivaa nummimaata,
Suota seitsemän syveä,
Kahdeksan karjan aroa,
Kosken kymmenen kohina.
Minä en saata sinne mennä,
Hän ei saata tänne tulla.
Viikkoon en saa häntä nähdä,
Kuukauteen hänestä kuulla,
Vuoden päiviin vieress’ olla,
Suojassa armaan sylissä,
Kullan kainalon tuessa.
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan’ onpi.
Vie’ös, tuuli, terveiseni,
Lennätä lempisanani,
Pilvi, pitkeä ikeä,
Laine, lauhkeeta eloa.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on lehtiä lepässä,
Kuin on kuusessa havuja,
Koivun urpia keväillä.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on laineita meressä,
Taivahassa tähtösiä!
Niin monta terveistä hänelle
Kuin mietteitä mielessäni;
Niin monta terveistä hänelle
Kuin suomista syömessäni.

X. KUUN TARINOITA

JOHDATUS.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,
Andersen’in, kirja ”Billedbog uden billeder”. Mä ihastuin jo
ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti.
Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä maata
pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen
noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin
ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden
peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon
kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei
meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. —
Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! — lieneekö näillä
poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai
onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon
valolta pääse ensinkään näkyviin. — Vai pitäneekö hänkin Suomen
kieliraukkaa niin halpana, ett’ei sillä huoli huuliaan pilata? —

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli
noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — — vaan
minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa
vieno ääni kuiskahtanut korviini: ”Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te
ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä
pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun
minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,
joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita
kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja
suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella
kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että
kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan
ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!”

Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta
seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa
kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle
juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,
milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä
kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään
tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos
ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä
muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on
lohdutuksenani, että ”kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha
lapsi”. Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla
on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.

Ensimmäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin
äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri
laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu
maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,
naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista
seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi
palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: ”huomenna olemme
Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan.
Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä
me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!” —
Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa
seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen
edessään verevä mies. Mies virkkoi: ”Huomenna olemme Amerikassa;
huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa
köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!” Vaimo nosti
vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset
karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen:
”huomenna saamme vehnästä”. Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: ”Amen,
suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!”

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli
sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. —
”Huomenna olemme Amerikassa!” huusi hän riemuiten. ”Terve, tuhannen
terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,
elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää
voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken
yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan
vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!” —
Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja
ojensi itsensä suoraksi: ”Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne
kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi,
vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa
murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa
tein! — Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut
anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!”

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,
alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle
makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut
yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkea tätä katsellessa en ollut
älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan
rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja
esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä
seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen
jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei
ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,
koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle:
taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan,
arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi
kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa
aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan — se oli laivan hylky;
mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa;
ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu!

Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat
päässeet toivonsa perille: — he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei
köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen
maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin
Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään
povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen
Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli
kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli
lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan
tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden
ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja
yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille.
Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt
kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä
säteinään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa
istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa
olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.
Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen
kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä
vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti
mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli
kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta
katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui
ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia
nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta
kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi
liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen
edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä,
kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he
lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä;
hänen huuliltaan kuului rukous: ”Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä
olemme luvanneet!”

Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden
kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut
sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta
ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun,
kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi
ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä
jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa
lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Castrén.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta
muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli
vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz’in ijäti muistettavan kaupungin ylitse.
— Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä
pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja
ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni
tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies
huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli
kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen
unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:
kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,
mutta päässä punainen kardinali-hattu. — Kardinali lausui vangille:
”Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta
pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä
viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!”

Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: ”Minä uskostani en
taida luopua, sillä se on tosi!” — Vihan leimaus välähti toisen
silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: ”katso!” ja viittasi
sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. — Torilla oli näin
aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat
keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin
ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta
joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja
viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. — ”Tiedätkö
mitä tuo merkitsee?” kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti
silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista
kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki
huusi: ”Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi,
rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä
siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat
raunioiksi!”

Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan
itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa.
Yht’äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja
tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat
sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli
loppunut.

Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin
tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut
heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa
heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet
vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti;
heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita
kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin
sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa
pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria
vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa?
Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut
sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö yön oli kirkas ja
valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi
huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä
satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä
tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä.
Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset
lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä
hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä,
sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja
väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä
ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet
eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt’ympärillä,
niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä
männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä
vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta
koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen;
tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa
heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä
olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä
kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran
niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä,
kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan
ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien
nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita
tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt.
Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut
todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi
ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli
ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä
itse!

Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran
näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui
mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa
ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta
naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa
raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki
kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi
kerjitty eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman
katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni
yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää
orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja
mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille.

Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä oli kontio
kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat
hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle
jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän
hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään
riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä
kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat
kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta
ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta
päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta;
he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä
ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla.

Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? —
Suon myrkkyhenki ei tänäkään hetkenä saanut unta. Hän nousi
lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko
seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka
tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä
peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,
se kuoletti.

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa
ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;
päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta
viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä
oli nähneet? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon
säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha
henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei
kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä
virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani
kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: ”Herra on antanut, Herra on
ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!” ”Amen!” sanoi vaimo
kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he
takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. ”Isä, meillä on
nälkä!” huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän
suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen
leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat
syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili
hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne
heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: ”Huomenna täytyy
meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!”

Viides ilta.[10]

Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua
sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun
rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin
Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle
Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on
nimenä Kannanlahti. — Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi
ja lämmitteli päivä. — Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella
tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret
pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat
koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi!
Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken
heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan.
Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat
muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja
notkutella. — Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,
joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän
naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin
olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi
miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs
kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka
kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat.
Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana;
vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei
säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet
väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien
asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden
seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli
venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä
ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin
armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi!
— — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — ne oli Suomen kieltä; mä
kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli
Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko
ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett’eivät tunne
toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen
luonut!

Kuudes ilta.

Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui
muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,
illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että
olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,
pitkä silta ja Torkelin torni vanha olivat valaistuna. Joka paikassa
vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan
peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia
kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja
iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja
pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.

Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli
helppo nähdä. Min’ en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi
ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä
asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä
liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin
olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. —
Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,
koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein
suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,
Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat
välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa
vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse
ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja
suruissaan seisonut. —

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan
ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä
Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä,
vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin
vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan
kaivannon avausjuhlaa.

Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen
ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, — yht’äkkiä se leimahti
ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu,
avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että
Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

Seitsemäs ilta.[11]

Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran
tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä
hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla
siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää
pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli
uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia.
Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin
voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä
auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä
kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili
ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. — Reen
kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos
ja kysyi mitä tuo olisi. — ”Kah se on kurgan, herraseni”, vastasi
kyytimies. ”Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin
asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat
täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne
alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät
ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan
vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä
nytkin. — Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et
löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona,
niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat
tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria
kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole
nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran
Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs
hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan
tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!”

Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta
näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi
troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi
reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten
aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen
käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana
haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli
kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita,
sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi
joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä
makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä
tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti
heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä
kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan
enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä
hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu
väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana
lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja.
Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa
näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli
semmoisen tulen sytyttänyt, ett’ei sitä olis saattanut sammuttaa
Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli
köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden
oli

Vierryt maille vierahille,
Kulkenunna kaukaisille
Hopeiden helisevien,
Kullan kiiltävän hakohon.

Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä
kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti
kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan
käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen
palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. ”Ylös
isäntä! Turjalainen on päällämme!” — Nuori päällikkö kavahti
jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu
tuimimmillaan. — Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään
älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit
tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori
uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa
iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan
riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin
miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi.
— ”Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!” huusi vikingi.
Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on
hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan
hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! — Koko Bjarmin
kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa
muistossa, tarinoissa!

Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi,
nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat
köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä
kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota
kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani
kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa.
Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia
kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä
tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut
sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni
kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla
vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla,
mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli
sääli nähdä. — Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän
on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti
kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut
ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina
kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli
kaukana — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden
pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas
kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja
jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti,
kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta
sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän
lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri
siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän
puhui samaa kuin pappi, vaikk’ei niin koreilla lauseilla, — mistäs
köyhä, oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta,
vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli
hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä
rauhallisemmaksi...

Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja
enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin
kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! —

Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja
minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi
minulla rakkautta, niin en mitään olisi!

Yhdeksäs ilta.[12]

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten
seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin
pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. —
Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen
kotihin. —

Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen
eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin
mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee
meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. — Tuuli oli kauan
maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin
rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. — Minä rupesin yhtä
katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka
hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. —
Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi
nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta;
silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä
häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni;
mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan
matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne
jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli
syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa
rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki
potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina
pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain
jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä
paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli
ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli
ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa
vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. —

Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,
syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi
silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen.
Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan
milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista
pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren
väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa
vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli
jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. — Jo
olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät
ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä
istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki
ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo,
lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kohahti
seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Vaimon kasvot vaalenivat ja
lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies
herkesi lukemasta ja lausui: ”Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme
Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme
karista. — Ja sitten”, lisäsi hän hymyellen, ”olemme ennenkin
tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot
asettuneet jälleen”.

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin
vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.
— — — Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren
lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä
on vanhempais, sisareis hautakumpu? —

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina
jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt
huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä
oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen
sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi
on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä
näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä.
— Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla
vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas
selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän
On sävel niin surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli suloinen suvi. —

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa. —

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui
nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla
poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet
kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko
lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire;
riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän
sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

”Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana
riemuitsee?” — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: ”Katso
noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi”. ”Pohja,
Pohja”, huokasi neito. ”Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut,
siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...”
Nuorukainen huusi: ”Siellä on syntymämaa!”

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He
lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti
kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei
ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä
tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni
poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin
autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän
käänteli, katseli. — Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli
ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: ”Ilmari,
kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!” —
Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan
vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään
oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se
kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett’ei sitä Ilmari kyllikseen
saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua;
yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt
että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa
silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, — Ilmari
nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti
puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa
ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki?
Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa
tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: ”He, Edvard raukka, osta sillä
leipää itsellesi” Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista
lattialle.

Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari
kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko
hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi
hopeamarkka? — Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän
kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän
milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa
päätti antaa köyhälle? —

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli
hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita
taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista
ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,
tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä,
mutaisia laineita kitaansa. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei
rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi
silloin neito. Nuorukainen lausui: ”Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja
hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös
mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta
katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä
seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut
kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken
vihainen virta sitä varjelee. — Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi
kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!”

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli
maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri
yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria
— ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille
tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli
entistä kultaansa. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan
huoleen! —

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,
hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän
ei siitä huolinut, ei tietänyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen.
— Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli
omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen
sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen
sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä —
hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli
koskeen. — Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli
valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: ”Kas tuossa ma saan
lepoa, rauhaa!” Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja
varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara
heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on
useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän
koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä
piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli kuulunut
tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki
ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen
joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven
nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi
valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni
neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,
etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen
sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.
— Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se
tipahti veri-ruusulle lumella. — Kah se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli
noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä
pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan
kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu
niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli
minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina
tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa
katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun
kokonaan.

Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen
ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä;
mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy
hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. — Eheä sydän on
sileä, sit’ on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on
terävät reunat, pistäväiset kärjet, — ken voipi estää ett’ei ne joskus
sen kättä leikkaa, joka siihen koskee!

Viidestoista ilta.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran
rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy
puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin
kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:
se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla
nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen
ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.
Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli
rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa
oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran
neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.
Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa
kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin
sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten
maassa aivan silloisen ”maailman” rajoilla. Siinä huikaisi silmiä
romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen
kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia
joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja
Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän
ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin
penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia
miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä
tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.
— Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

— ”Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen
Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa
rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön:
tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta
itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos
virtaa, — Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä
jäljilleen, — Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka — on pian koko
maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi
eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren
aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta
kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä
korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät
metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa
hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene
maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! — Olettekos”,
lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, ”olettekos, veljet, nähneet
sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se
pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren
kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun”.

Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa
se vangittu neito. — Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan
huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet
riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;
silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat
salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi
epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.

”No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin”, sanoi
ylipäällikkö, ”etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain
ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia
notkuttelevat?”

Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä
ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja
entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla
voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian
elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten
edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja
silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

”Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah

”Tuho mahtavan tulevi,
Kurjan koittaa kostopäivä.

”Ma näen — — ma näen — — Roman muurit murtuu — — hurja vihollinen
vyöryy sisään — komeat kartanot ovat ilmitulessa — aarteet
ryöstetään, riistetään — miehet vaipuvat veriinsä — vaimot ja lapset
viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni
nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! — Ja Germania riemuitsee
vapaana, se loistaa Roman voittajana!”

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:
”Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei
muu auta, niin auttaa rauta!” Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään
kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle
rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli
paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset
olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan
salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli
lähenemässä?

Kuudestoista ilta.

”Oletkos”, sanoi kuu, ”käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja
Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen
loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta
menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi
muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää
vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet
noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen,
noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän
ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein
kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt’eivät aamusilla voi
tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä.

”Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen
luonne on vielä näkyvämpi, — se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat
kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat
kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät
päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset
liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia,
rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä.

”Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin
kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan
hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin
haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut
vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä
myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka
vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti
kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes
huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!
— Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli
kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,
ylt’ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui
kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.
Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa
samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin
istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita
naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista
syötiin ja juotiin herkullisesti.

”Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: ’Anna noiden
Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan
oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee.
Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten
kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja
kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki!
Sinä kyllä olet hävitettynä, ett’ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja
kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala
salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis
Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta
tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että
kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. — Mitäs noista
Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,
noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan — kaikkihan ne jo
nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis
liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat
vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa
ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli
orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!” Vanhuksen
silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta
säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: ”Nyt juuri suoriuvat he
menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on
lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!
Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. — Ja
kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,
silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se
kuninkuuttansa peittelee, — silloin koittaa koston päivä!’ — — —

”Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. —
Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: ’Kuolemaa
Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien
imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat
pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan
äitinsä kohdussa!’

”Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot
parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: ’Israelin Jumala
kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;
paetkaamme pakanoita!’

”Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen
ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä
oli vene. — Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko,
kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. — Ja kun aamupuolella
jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin
tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi:
Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät
peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten
hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin
maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.”

Seitsemästoista ilta.

Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä
on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.
— Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne
hirsihökkelöt ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä
kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan
perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne
asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois
jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon
että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi
pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin,
kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis
Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja
siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia
asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut
vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin
jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.
Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata
myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän
hollantilaiset naapurinsa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko
kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella
avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli
syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina
kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä
seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy
siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se
uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista
ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan ”Finnin”
farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta
olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet
nuorten miesten sydämet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä
riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa
sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa:
vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja
lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut
kotimaassa:

Piimäsuuna pikkaraisna,
Maitopartana pahaisna.

Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä
tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten
Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei
muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa.

Kahdeksastoista ilta.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel
kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä
ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla
vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen
puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen
lehto. — Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan,
taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen
arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni;
runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja
tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin
rakkaus ei ole enää ”tästä maailmasta”, siinä jo on alku sitä perin
puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa
kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa
vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket
kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki
niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli
vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja
lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja
niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja
kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli
ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle
tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt
ja vieraat eronneet, varoen ett’ei kovin pitkällä valvottamisella
väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan
kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

”Viisikymmentä vuotta!” lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,
”viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,
mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä vuotta
on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme
siunausta liittoomme, — ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut
päällemme. — Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä
armon kädellä taluttanut näille päivin asti. — Muistatkos vielä, armas
toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän
kappalaisen matalahan majahan?” — ”Eipäs siinä matalassa majassa
tuntunutkaan puutetta”, vastas rouva, miehensä kättä puristellen, ”kun
lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia
rakkaalle sielunpaimenelleen”. — ”Ja muistatkos kuinka sitten Jumala
liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?” — ”Ja
sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä
toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme
neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi”. —
”Mutta kuinka”, kerkesi kirkkoherra kesken puheen, ”hädän juuri
pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä
pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi”. — ”Ja siitä seurakunnasta et
sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon
runsaammille leipäpaloille”. — ”Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja
olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla
vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? — Niin,
niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut
rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi
pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme
jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin”. —

Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. —
Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. — Ikkunat olivat
valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi
vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa
nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!

Yhdeksästoista ilta.

Eilen oli Dresden’in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat
olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut
onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä
mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut
laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet
henkeänsäkin, ett’ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä
oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät.

Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa
opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina
teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen
kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.
Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä
lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot
pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin
ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät
unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit
lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä
hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä
”fiiniä”, korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan
ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia
ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien
olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa
luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä
varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan
ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia
Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.

Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen
koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja
läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,
mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota.

Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua
Jenny Lind’in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma
olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille
ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja
äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eilen teaterissa hän
oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille
ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat
tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äidin rakkaus,
kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.

XI. NOVELLEJA.

Viimeinen Rekryytin-otto.

Kuvaus Viipurin pitäjästä.

I.

Kaikilla suurilla herraskartanoilla on avarat pihansa, on kujansa ja
veräjänvartijansa. Niinpä on Viipurin kaupungillakin. Merestäpäin
lähetessäsi ”suolakaupunkia”, on sinun ensin mentävä Uuraan kapean
kujan kautta, jonka suun vieressä Suonionsaari pöyhkeilee koreassa
kuusikko-univormussaan. Kujan läpi soluteltuasi aukeaa eteesi avara
etupiha, josta leveä salmi Lihaniemen ja Keihäsniemen välillä julkisena
porttina viepi avaraan sisäpihaan; sen perältä vasta paistaa sinulle
vastaan Viipuri valkein tornineen, muureineen.

Mutta tällä kertaa, hyväntahtoinen lukijani, en huolikaan sinua vaivata
noin pitkälle matkalle. Seisahtukaamme jo puolitiehen Uuraan veräjän ja
Lihaniemen portin välillä, ja kääntäkäämme silmät vasemmalle.
Sielläpäin on piha huonosti lakaistu, rikkoja täynnä; siinä on luoto
luodon, saari saaren vieressä, niin tiheissä ryhmissä, että luulisit
olevan yhtä mannermaata, jos ei niiden takaa toisinaan välkähtäisi
silmiisi jonkun selän tai lahden pinta. Oikea mannermaa, se on paljoa
perempänä, tuo sinervä metsä-reuna taivaan rannassa.

Yhtä näistä saarista on meidän tarkemmin katsastaminen. Merelle päin on
se kääntänyt paljaan, kovan kalliorintansa ja salakareista rakentanut
peloittavaisia etuvarustuksia ympäri rantansa, ikään kuin tahtoisi se
outoa uhata: Jos vainoa tuot, niin älä lähene! Vaan ihan toisennäköinen
on se saaren puoli, joka antaa manterelle päin. Siinä on kukoistavat
niityt, siinä aaltoilevat pellot, siinä käköset laulaa viherjässä
lehdossa. Piispansaari on tosi suomalainen luonteeltaan; outoa hänen
nurja ja köyhä ulkopintansa peloittaa; mutta puikahdapas siitä
huolimatta hänelle sydämeen, niin totta siinä viihdyt ijät päiväsi.[13]

Oli ihana aamu lopulla. Piispansaaren suuri rantaniitty
kihisi väestä. Kaikki olivat ahkerassa toimessa ja työssä ikään kuin
olisi talon kaikki heinä vielä tänään ollut latoon saatava. Reimat
pojat paitahihasillaan viikatetta heiluttivat. Vaatteet olivat
läpikastuneet ja järein pisaroin tippui hiki pitkin kasvoja; vaan
iloisesti loilotellen astuivat pojat rivakasti edelleen ja viuhahtain
kaatui heinäkorret heidän tieltään. Miesten jäljessä astui vakavat
naiset ja iloiset neidot, haravoiden luokoheiniä. Tuolla koivikon
liepeellä riippui puitten oksista eväskontit ja maitohulikat, liiat
takit ja kaulahuivit. Puiden juuressa liikkuivat nurmikolla
pienokaisten joukot; mitkä heittivät kuperkeikkaa, mitkä honkaa
seisoivat, mitkä tavoittelivat toisiansa koivuin välissä. Kaikkein
pienimmät makasivat Egyptin muumioiden tavalla käärittynä pehmeiden
heinäkekoin päällä. Talkoota pidettiin Piispansaaren vankassa talossa.

Itse talo näkyi tuolta kuusikko-mäeltä. Sieltä juuri oli tulemassa
talon isäntä, kylän-vanhin eli ”taarosta” Heikki Piispa. Toisessa
kädessä hänellä oli suuri viinapullo, toisessa ryyppylasi. ”Hei pojat!”
huusi hän, likemmäksi tultuansa, ”tulkaas maistelemaan! Ulisee
voitelemattomat saranat!” Kahdesti ei tätä käskyä tarvittu lausua;
viikatteet samassa olivat maahan paiskatut ja miehet koolla
virvoituslähteen ympärillä. Naisetkin työstään huoahtivat; äidit
menivät pienosiaan katsomaan, ja tytöt istahtivat nurmikolle, nauraen
ja toisiaan sysäillen.

Näissä toimin ollessansa ei väki ollutkaan huomannut, kuinka pienoinen
vene pujahti ilmi niemen takaa ja tuli, niin että vesi kokassa pursui,
niityn rantaa kohti. Veneessä oli kaksi miestä. Toinen airoja
notkisteli, toinen istui perässä, melalla ohjaellen veneen kulkua. Kun
jo olivat liki rantaa joutuneet, kenenkään heitä keksimättä, veti
perämies istuinlautansa alta viulun ilmi ja vingahutti sitä pari kertaa
kimakasti. Sepä käännähyttikin kohta kaikkein silmät rantaan päin.
”Viulu-Pekka!” huudettiin iloisesti niinkuin yhdestä suustansa. ”Mutta
kenpäs sitten tuo toinen on? Eihän se ole meidän kylän miehiä!”

Koko joukko riensi alas tulijoita vastaan ottamaan, jotka juuri
vetivätkin veneensä maalle. Tuntematon oli pitkä nuorukainen, jonka
solakka vartalo ensinäöltä ei näyttänyt kovin väkevältä; mutta tarkempi
silmäys pian vakuutti, että kyllä noissa jäsenissä oli jäntevyyttä, ja
että, mitä puuttuikin, sen kimmoisuus ja vikkelyys täysin määrin
palkitsivat. Kiiltävä nahkahattu vähä kallelleen pantu mustain kiharain
päälle, päivettyneet kasvot ynnä vapaa ja rivakka ryhti kaikissa
liikunnoissa ilmoittivat merimiestä, vaikka ei olisikaan huomannut
tuota omituista, vähän keikkuvaista käyntiä. — ”Kah, Antti Lepikkö!
Oletkos sinä taas omille maille tullut? Mikä tuuli sinut on tänne
ajanut? Mitä kuuluu?” kaikui nyt vieraalle vastaan joukosta.

Iloisesti päätä nyykäytellen muille astui nuori merimies ensiksi talon
isännän eteen. ”Jumal’ auksi, kummi, terveisiä paljon äidiltäni
Porkassa!” — ”Kiitoksia, kiitoksia, ja tervetultuas tänne, poikaseni!
No missäs sinä olet niin kauan kuljeksinut maailmalla? Johan siitä
taitaa olla viisi vuotta, kun läksit merelle?” Näihin kysymyksiin ei
ukko saanutkaan mitään vastausta, sillä nuori merimies jo oli
toiseenpäin kääntynyt, eikä kuullut niitä. Kääntäkäämmepä mekin silmät
samaan päin. Siinä seisoi Anni, talon tytär ja emännyyden haltia. Hän
oli näöltään semmoinen kuin Viipurin tyttöset tavallisesti ovat.
Kauniiksi ei häntä varsin sopinut sanoa, siksi oli nenä kovin nykerö,
kasvot kovin kuun muotoiset, tukka kovin liinaharja ja varsi liian
matala. Mutta ken tuon pienen tallukan näki punaposkin häärivän talon
askareissa, jotka äidin kuoltua olivat hänen hallussaan, ken varsinkin
näki hänen pienen suukkosensa vetäytyvän suppuun hymystä, ja silmistä
loistavan viattomuuden puhtaan ilon, sitä jo kovin arvelutti eikö ollut
väärin tuominnut, kun ensi silmäyksellä päätti Annin ei kauniin olevan.

Anniin oli nyt nuori merimies kääntynyt. Hän kättä ojentaessaan ei
virkkanut muuta kuin: ”Hyvää päivää, Anni!” eikä tyttökään siihen muuta
vastannut kuin: ”Tervetultuasi, Antti!” Mutta ken sitä ymmärtää, mitä
tytön punastuvat posket ja kahden nuoren silmät puhuvat, se näistä
lyhyistä tervehdyssanoista paljon enemmän kuuli, kuin mitä ne olivat
sanovinaan. Hän siitä kuuli toivovaisen kysymyksen: ”Vieläkös mua
muisteletkaan, Anni?” Hän kuuli kainon, vaan vakavan vastauksen: ”Ällös
huoli, kaikki on entisellänsä!” Yksi tämän salakielen ymmärtäjä
näkyikin olevan joukossa. Hän sen hyvin ymmärsi; synkkä viha välähti
hänen silmistään ja käsi kopristihe nyrkiksi. Se oli Ahokkaan Matti,
rikas talonpoika tuolta mannermaalta. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin
Anttikin ja näytti paljon vahvemmalta. Mutta hänen liikuntonsa olivat
laiskat ja veltot, ja peräti vailla sitä jäntevää rivakkuutta, joka oli
niin viehättäväinen nuoressa merimiehessä. Matin hiukset olivat
keltaiset ja riippuivat pitkinä, suorina alas silmille, jotka,
tavallisesti vähän uneljaalta näyttäen, toisinaan kuitenkin
välähtelivät ilkeällä loistolla.

Muuta väkeä tervehtiessään Antti nyt Matillekin kättä tarjosi; vaan
tämä ei ojentanutkaan omaansa vastaan eikä virkkanut yhtään sanaa
tervehdykseksi. ”Vai olet sinä vieläkin äissäs,” naurahti merimies,
”siitä kun sinua viime kerta vähän uimaan opetin, koska taas olit
käynyt koukkujani kokemassa! Mutta”, lisäsi hän vakavalla ja
hyväntahtoisella äänellä, ”älähän siitä enää, sovitaan nyt pois vaan!
Enhän minäkään muista silloista eikä noita muita koiruuksia, mitä ennen
aikaan olet tehnyt minulle”. Mutta Matti yhä vaan seisoi liikahtamatta,
ääneti jörötellen eteensä. Merimiehen otsa vetihe ryppyihin, mutta
samassa se jälleen sileentyi, ja pois kääntyen sanoi hän: ”No jos et
sopia huoline, niin ole vaan sopimatta. En minä siitä kovin säikähdy!”

Isännän tuoma ryyppy oli ollut kutsuna ruoalle. Päivä olikin jo
kallistumassa läntiseen rantaan päin, ja luo’olla olevat heinät
kekoihin koottua, läksi nyt koko joukko taloon päin astumaan,
etunenässä Viulu-Pekka, joka täysin voimin veti marssia. Kun sitten
siellä oli tarpeeksi maisteltu talon rokka- ja puurovateja ja
oluttuoppein pohja oli saatu näkymään, kannettiin pöydät ulos talon
suuresta tuvasta, Viulu-Pekka sävelsi soittoaan ja pian järisi ja
notkui lattian laudat tanssijoiden polkiessa.

Vanhat miehet, joista ei enää polven notkistajoiksi ollut, vetäysivät
isännän kammariin. Siellä he pöydän ympärillä istuen juttelivat siitä
ja tästä, vuoden tulosta ja ilman vaiheista, viljan hinnasta Viipurissa
ja rahdin vedosta Pietariin, laskettiinpa siitäkin juttuja, kuinka
nykyinen kirkkoherra oli rahvaan mies, jonka neuvo aina oli valmiina
kaikille seurakuntalaisille, vaan nykyinen nimismies kova herra, jonka
puheille ei ollut menemistäkään muutoin kuin ”kyökin kautta”. Mutta
näistä aineista viimein tuli loppu ja ukot jonkun aikaa istuivat
ääneti, piipunnysistänsä savua tuprutellen ja välistä kallistellen
pöydällä olevia viinalaseja.

”Kuulkaattenpas”, virkkoi viimein taaskin muuan mies, isäntähän
kääntyen, ”kuulkaattenpas, taarosta, tehän te välistä liikutte herrain
parissa ja kuulette mitä he juttelevat. Tottahan voinette meille sanoa,
onkohan siinä perää, mitä eilen kuulin Tepanovan puodissa, että muka
sota taasen olisi tulossa?” Taarosta ei tähän kysymykseen kohta
vastannut. Umpimieliseltä näyttäen, kuin olisi koko maailman
salaisuudet hänelle uskottu, sillä ehdolla ettei hän saisi niistä
hiiskua kellekään, istui hän jonkun aikaa ääneti. Mutta lopuksi, koska
hän mielestänsä oli kylläksi näyttänyt, minkä suuren armon hän
kertomisillaan osoitti, tempasi hän piipun hampaistaan, otti oiva
ryypyn lasistansa, rykäsi pari kertaa ja puhkesi viimein sanoiksi:
”Voipi olla perää, ja voipi olla ilman, eihän siitä vielä tiedä muut
kuin kuninkaat ja keisarit ja Herra Jumala. Mutta niinhän arveli
kirkkoherrakin, kun pyhänä kävin hänen luonansa, ettei taida olla
rauhaan luottamista”. — ”Ja tänne Suomeenko sodan pitäisi tullakin?”
kysyivät miehet kiireesti. — ”Tottahan se mahtanee tulla tännekin,
koska sitä kuuluvat hankkivan meidän armollista keisariamme vastaan”.
— ”No Ruotsalainenkos se taaskin pyrkii tappeluun?” — ”Ei siitä niin
suurta hätää, jos se vaan Ruotsalainen olisi; mutta kuuluupa tuo
pääpiru itse, Ranskan keisari Punaparta, olevan keisarillemme
vihoissaan.” — Suomenkin syrjäisiin ääriin oli tuon suuren nimen maine
levinnyt, suurennellen hänen tekonsa jättiläisen töiksi. Kumma siis ei
ollut jos peloittavainen sotasanoma tästä tuli vielä peloittavammaksi.
”Punaparta, vai Punaparta”, arvelivat ukot, päätään pudistellen, ”no
sitten Jumala armahtakoon meitä ja meidän armollista keisaria. Sehän se
on, joka kun vaan kerran paukahuttaa kanuunansa, niin siinä jo lentää
linnasi pirstoiksi ja kaikki väkesi maassa kellettää verissään!” — ”Ja
sitten kuuluu hänellä semmoinen taika olevan miekkansa ponnessa, että
kun sillä vaan keikahuttaa, jo samassa nousee ylös eheänä kaikki, mitä
hänellä on tapettu väkeä”.

Näillä ja muilla senkaltaisilla ilmoitettua kauhistuksensa, miehet
vaikenivat ja istuivat jonkun aikaa tuskallisessa äänettömyydessä.
Kaikilla oli nähtävästi joku peloittavainen ajatus mielessä, vaikkei
kukaan sitä tahtonut ensiksi ilmi lausua. — Kaikista vieraista
laitoksista, jotka Viipurin lääniin olivat tunkeutuneet, sen Venäjän
kuvernementtina ollessa, ei mikään kansan mielessä ollut niin rasittava
ja kammottava kuin sotamiesten otto. Virkamiesten ryöstämiset ja
väkivaltaisuus, raskaat päivätyöt ja pieksemiset herrain hoveissa
olivat kyllä vaikeat kärsiä, vaan paljo parempi ei ollut kansan tila
ollut ennenkään näillä äärillä, ja yhdessä kärsien taidettiin kuitenkin
lohdutella toinen toistansa. Mutta pahempaa oli sotamiehen-otto. Satoja
nuoria miehiä temmattiin joka kerta omaistensa keskestä Venäjälle
vietäväksi, ja niistä oli vaan harvat nähty tulevan takaisin, nekin
harmaapäänä, vaivaisena. Muut kaikki menehtyivät kaukaisissa
maanäärissä ventovierasten keskellä, missä tuskin milloinkaan kuulivat
kotokieltänsä ja harvoin näkivät edes jumalanpalvelusta toimitettavan
kotona opitulla tavalla. Sentähden Viipurin läänin talonpoika
pelkäsikin sotapalvelusta niinkuin kuolemaa, ja moni nuori mies, siitä
säilyäksensä, karkasi rekryytin-otto-aikana kolkkoon korpeen piilemään
tai silpoi peukalon poikki oikeasta kädestänsä.

Tätä muistamahan oli sotasanoma tietysti miehet saattanut, ja
tuskallisella, pelkääväisellä sydämellä he nyt arvelivat, ketä heistä
oli kova onni kohtaava, että täytyisi antaa poikansa surman suuhun.
Taarosta yksin ei näkynyt ottavan osaa miesten synkistä ajatuksista;
hänen näkönsä oli levollinen, melkein iloinen, ja sen takana nähtäväni
piili joku tärkeä salaisuus. Jonkun aikaa vierastensa mieltä
pinnistyksessä pidettyä, hän vihdoin taaskin puhkesi sanoihin. ”Kyllä
arvaan, miehet”, lausui hän, ”mitä te niin synkeinä istutte ja
tuijottelette, ikään kuin olisi teillä nuora kaulassa! Te arvelette
että punakaulukset kohta tulevat meiltä poikiamme tempaamaan! Eikös
niin? — Vaan älkääs toki vielä kovin hätäilkö! Paljon vielä voi siksi
muuttua!” Hartaimmalla uteliaisuudella kääntyivät kaikki silmät
puhujaan, joka pään nyykähyksellä vakuutti puheensa todeksi. ”Niin,
mitä te virkkaisittekaan, jos ei tulisi tänä vuonna eikä enää ikinä
sotamiehenottoa tässä maassa!” — ”Herra Jumala, kuinka se olisi
mahdollista?” — ”Uskokaa pois vaan, miehet, kyllä se on totta. Samassa
kun kirkkoherra mulle sotasanomat jutteli, hän myös lohdutukseksi sen
lisäsi, että rekryytin ottoa ei Suomessa enää pidä tapahtuman, koska
armollinen keisarimme, jota Jumala siunatkoon, kuuluu aikovan panna
tämän Suomenmaan jälleen yhteen Ruotsin[14] kanssa, niinkuin se on
ollut ennen, ja sitte saamme Ruotsin lain, ja Ruotsin laki ei salli
rekryytin-ottoa”. Mahdoton on kuvata sitä riemua, mikä tästä sanomasta
nousi. ”Vai Ruotsin lain me saisimme! Ei herrat enää saisi meitä pitää
orjinaan eikä piestä niinkuin koiria! Ei enää sotamiehiä meistä oteta!”
huudettiin kohti kulkkua ja nuot muuten hiljaiset ja tyynet ukot olivat
ikäänkuin tulena ja leimuna.

Ahkerissa puheissaan he eivät olleet yhtään huomanneet mitä viereisessä
tuvassa tapahtui. Vasta kun riemunsa jälleen alkoi vähän asettua,
kuulivat he että siellä oli aika meteli. ”Mitä juukelia tuossa on?”
huusi isäntä, kavahti rahilta ja riensi tupaan; hänen jäljestänsä
tulivat muutkin miehet. Tanssituvassa heitä kummallainen näkö kohtasi.
Ilo oli loppunut, viulun äänet vaienneet, miehet seisoivat kahtena
joukkona vastakkain, kiroten, uhkaillen ja nyrkkiä toisillensa
pudistellen; toisen pienemmän joukon etunenässä seisoi Matti, Antin
puolella oli isompi parvi. Naisväki oli nurkkiin paennut ja odotti
siellä itkien ja voivotellen mitä asiasta syntyisi.

”Mitä juukelia tämä on?” tiuskasi taarosta tupaan astuttuansa
uudestaan. ”Kuka on talossani tohtinut nostaa tappelua?” Kymmenin äänin
huudettiin vastausta siihen ja toinen yritti toista äänellänsä voittaa,
niin ettei sekamelskeessä voitu sanaakaan eroittaa. Suurin vaivoin sai
taarosta viimein melun masennetuksi, ja tiedustelluksi riidan alun ja
syyn.

Nuoriso oli, niinkuin jo tiedämme, ukkoin lähtiessä jäänyt tanssimaan.
Antti ei siihen kuitenkaan ollut ruvennut, vaikka kyllä olis voinut
monen sievän tytön katsannosta lukea: Voi jos tuo reima poika tulisi
minua vähän tanssittelemaan! Hänen ympärilleen oli keräynyt muutamia
vanhoja tuttuja ynnä muita kyläläisiä, jotka halusivat kuulla missä
main hän oli käynyt ynnä mitä kummia siellä oli kuullut sekä nähnyt.
Antti olikin ruvennut juttelemaan, jutteli oikein aika lailla,
mahdollisia ja mahdottomia sekasin niinkuin merimies-veitikoilla on
tapana. Hän kertoeli kummasteleville kuulijoillensa siitä korkeasta
aidasta, joka on rakettu maailman äärimmäistä rajaa myöten, hän jutteli
niinkuin proveetta Juonas asuneensa pari päivää valaskalan vatsassa,
hän puhui Pharao kuninkaan vaunun pyörästä, joka Punameressä muka oli
tarttunut ankkurin hampaasen. Kaikki nämät jutut kuultiin suurella
ihmeellä, vaan uskottiin kuitenkin täydeksi todeksi. Mutta kun Antti
lopuksi rupesi latelemaan kuumista maista, missä ei muka pitänyt olla
koskaan jäätä eikä lunta, silloin kuulijat lopuksi kaikki tyrskähtivät
nauramaan ja huusivat hänelle: ”Jopas nyt, Antti parka, panet omiasi!
Luuletkos meitä niin tuhmiksi että tämmöisiä uskomme!”

Antin tarinoidessa oli hänen kuulijainsa joukko yhä karttunut ja
tanssijoiden rivit saman määrän harvenneet. Nyt juuri läheni Mattikin,
joka oli kovasti äissään siitä kun kaikkein piti tunkeuta merimiehen
ympärille. ”Mitäs te viitsittekään kuullella moisen valehtelijan
loruja? Tulkaatte pois tanssimaan ja antakaatte hänen jaaritella
yksinään!” — ”Loruja on monellaisia”, naurahti merimies, ”on lystejä,
on ikäviäkin; ja mitäs minä siihen voin, jos maanmoukka, joka kaiken
ikänsä on kotinurkassa nuhjustellut, ei osaa laatia edellistä laatua.
— Mutta tehkäämmehän vaan Matille mieliksi, koska hän niin haluaa, ja
menkäämme tanssimaan!” Niin sanoen jätti Antti kuulijansa siihen ja
astui poikki lattian suoraan talon tyttären tykö. Matti sen huomattuaan
ennätti edelle, vaan Anni kääntyi hänestä pois ja meni merimiehelle
vastaan. Tyhjin toimin täytyi Matin paikallensa palata ja siinä hän
mutisi itsekseen: ”Ei siitä niin suurta väliä olekaan, jos sen nyt veit
minulta, mutta yritäppäs, tyhjätasku, tulla kilpaa kosimaan, niin saat
nähdä kuka viimeiseksi nauraa!” Sillä hän lohdutti itsensä eikä ollut
näkevinäänkään Antin ja Annin tanssia. Mutta kun he nyt toisen kerran
pyörivät valssissa hänen sivutsensa, hän ei kuitenkaan enää malttanut
mieltänsä, vaan ojensi jalkaansa vähäisen. Siihen Antti kompastui ja
meni kellelleen lattialle. ”Tahallaankos sen teit, lurjus?” huusi Antti
vihastuneena nousten. — ”Jalka on minun omani eikä laki kiellä
ojentamasta sitä milloin tahdon”. — ”Mutta minä neuvon sinua ihmisille
ämmänkoukkuja panemaan!” Riita yhä kiihtyi, muutkin miehet siitä
tulivat osaa ottamaan, useimmat Antin puolta pitäen, vaan muutamat
kuitenkin lyöttäytyen Matin puolelle, koska tahtoivat tuon rikkaan
miehen kanssa pysyä suosiossa, taikka siitä syystä että Antin sana
”maanmoukka” heitä oli suututtanut. Oli juuri tulla aika tappelu, koska
vanhat miehet astuivat sisälle. Isännän sanat saivat nyt kyllä riidan
asettumaan, vaan ilo ei kuitenkaan enää palaunut, ja vähän ajan perästä
hajosivat vieraat kukin kotiinsa.

II.

Piispansaaren ja Porkansaaren välillä on kapeanlainen salmi, sekin
kolmella pienellä luodolla niin tukittu että äkkinäinen tuskin voi
keksiä väylän, joka sisälahteen viepi. Yhdessä näistä luodoista, joka
oli tiheällä viidakolla peitetty, näkyi pari viikkoa ylläkerrottuin
tapausten perästä onkimies.

Aurinko oli mailleen menemässä; tuuli oli jo uneen viihtynyt ja
ainoasti hienoista väreistä, joita sen hiljainen hengehtiminen piirteli
lahden pintaan, taisi päättää sen vielä hengissä olevan; vedet tuolla
hohtivat kirkkaana iltaruskon purpurasta ja kullasta, täällä makasivat
mustana, umpisalaisena rantahongikkojen pimeässä varjossa. Päivän äänet
oli vaienneet; ei kuulunut mitään muuta kuin ruisrääkän rätinä pellossa
ja sorsapoikuuksien pulikoiminen ruo’istossa, joita emät kaakotellen
kutsuivat hyville ruokapaikoille.

Oli yksi noita kesä-iltoja, jolloin ei kylliksensä saa istuneeksi veden
partaalla, äänetönnä ihaelemassa luonnon rauhallista ihanuutta, jolloin
maailman puuhat ja hyörimiset meiltä unhottuu, mielemme myrskyt viihtyy
ja kaikki mitä on riitaista, soinnutonta sydämessä jälleen sulautuu
yhteen suloiseen sovintoon.

Mutta onkijaan ei illan ihanuus näkynyt vaikuttavan yhtään. Hänen
silmänsä ei ihaellut suloista näköä hänen edessään; eikä se myöskään
tarkkaellut tointa, jossa hän oli olevinaan, sen selvästi todisti
kaislaan takertunut ongen siima. Hänen silmänsä levottomasti
juoksenteli pitkin rantoja, lahden kaikkia perukoita myöten, ikään kuin
näätä saaliin haolla pujotteleikse kivien ja kantoin välitse.

Yht’äkkiä raikahti Piispansaaren puolelta heleä tytön ääni, joka rupesi
tuttua kansanlaulua rallattamaan:

Ikävä on ilta ja päivä on pitkä,
Surutonta hetkeä en muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun ei minun kultani kuulukaan!

Laulu vaikeni jälleen ja hetken oli kaikki ääneti, vaan sitten risahti
lepistö Porkansaaren rannassa, siitä astui näkyviin nuori mies, työnsi
veneen vesille ja istahti soutamaan. Se oli tuttavamme Antti Lepikkö.

Onkija oli laulun kuullessansa kyykistynyt kiven taaksi piiloon, ja
nyt, kun näki venheen poikki salmen kiitävän, hän pudisti nyrkkiä
soutajalle ja mutisi hillityllä vimmalla: ”Niinpäs olikin kuin
arvasin!” Veneen ohitse mentyä hän nousi piilostaan ja hiipi hiljaa
kontaten luodon toiseen päähän, joka antoi Piispansaareen päin.

Salmi oli tässä tuskin kaksikymmentä askelta leveä; sen takana rannalla
istui nyt nuori merimies ja hänen vieressään tyttö, jonka sala-kuulija,
Matti, kovin selvään tunsi — Anniksi. Illan hiljaisuudessa kuului
jok’ainoa sana, minkä he puhuivat.

”Anni”, virkkoi nuorukainen vähän moittivalla äänellä, ”minä jo luulin
ett’et tulisi enää ikinä puheilleni, koko viikon olen joka ilta käynyt
rannalla ja turhaan odotellut merkkiäsi. Niin vähänkös sinulla on halua
minua näkemään, ett’et edes joskus ole tullut tätä lyhyttä väliä?” —
Tyttösen silmät täyttyivät kyyneleistä. ”Jumala sen tietää”, vastasi
hän innollisesti, ”että minä matkan pituudesta en lukua pitäisi, vaikka
olisi sitä kymmenenkin tämän vertaa. Mutta minä en ole millään keinoin
päässyt ja” — lisäsi hän itkusta raukeavalla äänellä, ”saa nähdä
päässenkö koskaan enää täällä käymään”. — Nuorukainen kavahti
paikaltaan. ”Mitä? Et pääsisi enää koskaan tänne? Kuinka niin? Mikä on
tapahtunut?” — Tyttö masensi murheensa, pyyhki kyynelet silmistään ja
kertoi: ”Tiedäthän, Antti, että tuo Ahokkaan Matti aina on hännitellyt
perässäni. Tähän asti hän Jumalan kiitos ei ollut vielä mitään
virkkanut. Mutta koska viime kerta täällä käytyäni tulin kotiin, niin
siinä istuu Matti tupakoimassa isän kanssa ja molemmilla on niin
kummallinen näkö. ’Anni’, huusi minulle isä iloisesti vastaan, ’Anni,
tässä on sulle tulleet kosijat ja aika pohatat lisäksi!’” — Merimies
puristi tyttöä käsivarsillaan, ikään kuin olisi joku jo ollut siinä
ryöstämässä sitä häneltä. Anni jatkoi: ”Minä tuskissani en saanut
sanaakaan suusta, hyrähdin vaan itkuun. Mutta isä virkkoi: ’No, no,
ainahan tuolle naisväelle heruu vedet silmiin, kun jotain outoa
kuulevat, oli se sitten hyvää, taikka pahaa!’ — ’Mutta isäkulta’, sain
minä viimein vastanneeksi, ’minä vielä olen hyvin nuori naitavaksi ja
kuinka te sitten tulisitte toimeen täällä, kun en olisi emännöimässä!’
— ’Hui hai’, nauroi vaan ukko vastaan, ’kaikkia ihminen katuupi, vaan
ei nuorna naimistansa, ja mitä talon hoitoon tulee, niin me Matin
kanssa tässä olemme arvelleet, että hänen olisi parempi antaa oma
talonsa arennille ja muuttaa tänne, sillä tää talo se on kuitenkin
parempi ja suurempi. Ole nyt vaan iloisena, tyttöseni, sillä onnestasi
on hyvä neuvo pidetty’. — Siihen se asia sitten jäi, sillä minä en
tohtinut virkkaa isälle mitään rakkaudestamme; vaan lähtiessään Matti
porstuassa katsoa tuijotti minua ilkeillä silmillään ja sopotti: ’Kyllä
minä tiedän asiain laidan, Anni, mutta kun kymmenen vuotta olemme
yhdessä eläneet, niin sinä joka päivä kiität onneasi, kun pääsit
rikkaan talon emännäksi, etkä tuommoisen merimies-rentun’” — ”Tulen
korvettava”, mutisi Antti, — ”’akaksi joka lopuksi joutuu
ruotuvaivaiseksi’. — Ja sitten hän vielä hiljemmin lisäsi: ’Muuten
minä pelkään että tämmöiset kävelyt myöhään eivät ole oikein
terveelliset morsiamelleni.’ — ’En minä morsiamenasi ole’, intin
hänelle vastaan. — ’No, no’, nauroi hän, ’minä ei olla, siksi vielä
tullaan ja emännäkseni myös, ja nyt hyvästi!’ — Sen perästä en ole
enää tohtinut niin tiheään käydä täällä, sillä jos isä siitä saapi
tietoa, hän kovin suuttuu; hän kyllä pitää paljon sinusta, vaan ei hän
ottaisi sinua vävyksi sentähden että olet — köyhä”. Anni vaikeni ja
peitti itkien silmät käsillään.

Mutta Antti tarttui häntä käsiin ja virkkoi iloisella mielellä: ”Entäs
jos minä en olisikaan niin köyhä kuin te luulette, ja jos voisin tulla
rikkaammaksi kuin koko Mattikaan!” — Salmen toisella puolella risahti
kovasti. — Anni katsahti kummastuneena puhujaan. — ”Niin, Anni”,
kertoi tämä, ”kuules mitä nyt sulle juttelen. Viime syksynä palvelin
englantilaisessa laivassa. Se rikkoutui kariin, me laskimme veneen
veteen ja yritimme maalle soutaa. Mutta laine veneen kumosi. Minulle
silloin sattui airo käsihini, jolla pysyttelin itseäni veden pinnalla.
Muista kumppaleistani en ole nähnyt koskaan mitään, mutta katteinin pää
ilmautui vähän ajan perästä likellä minua. Se oli kohta jälleen
uppoomaisillaan, sillä kariin kolahtaessamme oli raskas parsi pudonnut
hänen toisen käsivartensa päälle, niin ettei hän tainnut muuta kuin
toista käyttää. Minä silloin riensin hänen luoksensa, nostin hänet
airolleni ja sidoin siihen kiinni, koska hän ei itse jaksanut kiinni
pitää. Parin tunnin päästä aamu valkeni ja rannasta tuli ihmisiä meille
avuksi.

”Koko viime talven on katteini parka sairastellut tämän kohtauksen
seurauksia ja tällä jouto-ajallaan on hän kiitollisuudesta opetellut
minulle niitä tietoja, jotka merimiehelle ovat tarpeen. Nyt olen
perämiehen virkaan päässyt ja muutamien vuosien perästä heittää
katteini laivansa kokonaan haltuuni. Sen lisäksi on hän naimaton ja on
ottanut minut ottopojakseen sekä perilliseksensä. Näetkös nyt että voin
tulla paljon rikkaammaksi Mattia!” Anni kavahti merimiehelle kaulaan.
”Lähtekäämme, rientäkäämme paikalla tätä isälle ilmoittamaan, niin minä
kohta pääsen Matista ja kaikki tulee hyväksi!” — ”Maltas vähäisen”,
hillitsi häntä merimies, ”siinä on vielä pieni temppu, jota en ole
kerinnyt mainita. Perämiehen tutkinnon seisottuani minulla oli
semmoinen kiire tänne tulla, etten ruvennut todistuspapereitani
odottamaan. Net tulevat muutamain viikkoin perästä otto-isäni muassa,
joka silloin laivallansa tuopi tänne tavaraa ja noutaa minut. Sitä
ennen en tahtoisi astua pyyntöineni isäsi eteen, sillä hän voisi luulla
minua valehtelijaksi, koska minä en millään voi todistaa sanojani. Ole
sinäkin vielä aivan vaiti tästä asiasta, ja koeta vaan kaikellaista
estelemistä ja viivykkiä keksiä, joilta muka ei sinun sovi vielä mennä
kuulutuksille Matin kanssa”.

Matti oli kaiken tämän kuullellut ja hänen muodostansa olisi voinut
lukea sitä vimmaa, joka kiehui hänen sydämessään. Mutta yhtähyvin hän
kykki piilossaan äänetönnä; ainoasti silloin kun Antti mainitsi
olevansa rikas, niin hän äkillisessä kummastuksessaan liikahti. Nyt kun
hän näki pariskunnan nousevan ja eroovan, hän taas hiipi takaisin
entiselle paikallensa, sieppasi pyssyn maasta, veti hanan vireesen ja
pani toista kruutia sankkiin. Pian tulikin Antti näkyviin, soutaen
takaisin oman saaren rantaan. Matti ojensi pyssynsä soutajaa kohti,
tähtäsi hetkisen — vaan sitten laski hanan jälleen alas, pani pyssyn
pois ja mutisi itsekseen: ”Nyt minä vuorostani voisin sinut uimaan
opettaa, koska sinä käyt minun koukkujani katsomassa! Vaan enpä huoli
kuitenkaan. Tulikki ammoo kovin kovasti, saattaisi kylään kuulua.
Kyllähän siihen keksitään parempikin neuvo!”

III.

Syyskuu jo oli lopussaan kun eräänä päivänä kirkkoväki palasi
hätäyneenä, pelästyneenä kotiin. Kaupungilla oli jo peloittavainen huhu
kuulunut että tänä syksynä kuitenkin otettaisiin sotamiehiä, ja
kirkossa saarnan perästä luettu keisarillinen julistus oli sitten tämän
huhun kaikkein kauhistukseksi vahvistanut. Hämmästys ja tuska oli sitä
suurempi, mitä arvaamattomampi sanoma; sillä tavallisesti ei rekryytejä
otettu ennen kuin Marraskuussa ennen joulua, ja yleisiin kulkupuheisin luottaen että
Viipurin lääni, niinkuin sitten vähä tapahtuikin,
yhdistettäisiin muun Suomen kanssa, oli rahvas luullut olevansa
täydessä turvassa sotamies-teon suhteen. Mutta nyt oli kuitenkin käsky
tullut ja uhkaavaisen sodan tähden oli tällä kertaa otettava tavallista
enemmän miehiä, nimittäin kahdeksan tuhannelta.

Sotamies-teon suhteen Viipurin läänin pitäjät siihen aikaan olivat
jaetut ruotuihin, viisisataa miestä kussakin, ja ruodut satakuntiin.
Ruodulla oli viidensadan päämies ja satakunnilla sadan päämiehensä,
kaikki talonpoikia. Milloin käsky Pietarista oli tullut rekryytin
otosta, määrättiin Viipurin kuinka monta miestä kustakin
pitäjästä oli otettava. Sitten saivat viidensadan päämiehet ja sadan
päämiehet tuumia keskenään, keitä ruodun puolesta menemään pantaisiin.
Tapana oli ensiksi ottaa rengit, loismiehet tai muut joutomiehet,
varsinkin jos olivat juoppoudesta tai muusta irstaisuudesta tunnetut;
talollisia ei otettu muuten kuin hätätilassa ja ainoata poikaa ei viety
vanhemmilta, varsinkin leskeltä. Mutta jos ruodun päämiesten määräämä
oli pahaa aavistaen piiloon mennyt, niin täytyi ottaa kenen vaan sai
käsiinsä. Itse oton muuten toimitti kruununvouti tai nimismies ruodun
päällikköin ynnä muutamain sotamiesten avulla.

Muutamia päiviä oli jo mainitusta sunnuntaista kulunut ja ruodun
päälliköt oli jo koolla olleet salaa määräämässä kenen piti
sotamieheksi lähtemän. Melkein kaikki Viipurin pitäjästä otettavat
miehet olivatkin jo otetut ja otto-aikakin loppumaisillaan. Sentähden
alkoivat pakolaiset vähitellen tulla takaisin saloilta.

Matti Ahokkaan talossa eräänä yönä jo maattiin sikeimmässä unessa; vaan
yht’äkkiä kuului kova kolkutus portilla. Talonväki kavahti ylös
vuoteeltaan ja juoksi ikkunoille, mutta syksyisen yön pimeys ei
sallinut mitään nähdä. Uudestaan kolkutettiin ovelle ja nimismiehen
ääni huusi ulkoa: ”Avatkaat keisarin nimessä!” — ”Herra Jumala,
rekryytin-ottajat!” kiljahtivat naiset säikähdyksissään. Matti ainoan
renkinsä kanssa, sillä muut kaikki olivat vielä paolla salolla,
kiirehti porttia avaamaan. Vahva telkki sysättiin syrjälle, portti
aukesi. Tuvasta tuotu päre valaisi koko pihan. Portin suussa seisoi
nimismies ruodun päämiesten kanssa; heidän takanaan vielä yksi Venäjän
ala-upseeri ja neljä sotamiestä ynnä pari rekryytiksi otettua
talonpoikaa.

Nimismies astui Mattia likemmäksi ja ilmoitti: ”Sinun talossas, isäntä,
on renki nimeltä Risto Sorsa, hän on määrätty sotamieheksi”. — ”Risto Sorsa
”, vastasi Matti, ”se ei olekaan kotona, se lurjus syystä pelkäsi
teitä ja on missä lieneekään salolla”. — ”No, tässä ei ole meillä
aikaa ruveta häntä hakemaan; täytyy ottaa joku toinen rengistäsi
sijaan. Missä ne ovat?” — ”Muut ne ovat samalla tiellä kuin Ristokin,
mutta onhan tässä kotona Heikki Rouhiainen. Kah, mihin se on
pujahtanut, vast’ikäänhän se oli tässä vieressäni!” — ”Onkos tästä
muuta pääsöä kuin tämä portti?” kysyi kiireesti nimismies. — ”Ei ole,
herra vallesmanni, kyllä hänen pitää löytyä pihasta”. — ”No sitten yks
mies porttia vartioimaan, muut minun kanssani etsimään!” — Lyhty
tuotiin tuvasta, toinen oli rekryytin-ottajilla muassa ja ruvettiin
ulkohuoneista hakemaan. Viimeksi koko etsijäparvi nousi tallin
yliselle; kaikki muut paikat jo oli läpi haettu, siitähän siis karkurin
piti löytyä. Portin vartiana seisova sadan päämies, joka nyt arveli
virkansa tarpeettomaksi, meni keskelle pihaa pölkylle istumaan ja
rupesi tulta piippuunsa iskemään. Mutta yht’äkkiä kalisutti joku
halkopinoa ja piistä säihkyvän säkenen valossa vartia juuri kerkesi
nähdä mustan haamun, joka pitkin aituutta pujotteli portille. ”Hei,
tässä se on etsittävä, joutukaa, joutukaa!” huusi hän karkurille
vastaan juosten. Mutta pimeydessä ei ollut helppo häntä kiinni
tavoittaa, ja porttia ei ollut älytty panna telkeesen. Koska etsijät
joutuivat pihalle, oli karkuri jo näkymättömissä eikä ollut
arvelemistakaan lähteä metsään häntä takaa ajamaan.

”Mitähän nyt teemme?” arveli nyt Matti nimismiehelle. — ”Tässä on
tietysti joku sijaan otettava”, vastasi tämä kuivakiskoisesta —
”Olishan tässä Heikkuran talo virstan päässä, tottahan siellä joku
renki lienee kotona”. — ”Niin, ja kun sinne joudumme, on taaskin pesä
tyhjänä”, nauroi nimismies; ”ei, velikulta, tässä nyt tehdään toiset
temput. Sinun talostas on rekryyti määrätty otettavaksi ja kun ei muita
ole saatavissa, täytyneehän sinut itses ottaa”. — ”Älkää Jumalan
tähden semmoista leikkiä laskeko”, sanoi Matti vaalistuen, ”oikeinhan
siitä käypi väristys selkäpiitä myöten”. — ”Taitaapa selkääsi myöten
pahempiakin käydä”, nauroi nimismies. ”Älä nyt tyhjään kursastele, vaan
lähde mukaan”. — ”Mutta, Herra Jumala, talollinenhan minä olen enkä
mikään loismies taikka renki!” — ”Olit mitä olitkin”, ärjäsi
nimismies, ”vaan nyt olet rekryyti ja siin’ on loppu!” Matti kavahti
ikään kuin portille päin, mutta samassa oli hän kiinni kopattu ja kädet
sidotut selän taa. — ”Armahtakaa, korkea herra vallesmanni”, huusi hän
vielä tuskissaan, ”päästäkää minut irti, niin minä vaikka mitä annan!”
— Nimismies arveli: ”Jos ei olisi niin myöhää ja meidän jo huomenna
aamulla täytyisi olla rekryytein kanssa kaupungissa, niin voisimme ehkä
hyvän sanan ja — muutaman sadan kolikon edestä” — — — ”Kuulkaa,
herra vallesmanni”, sanoi äkillisellä ilolla Matti, ”nyt minä neuvon
tiedän. Katsokaa tuolta Kopransaaresta paistaa valkeaa; siitä me saamme
miehen, jota rekryytiksi sopii panna, ja se ei saaresta pääse mihinkään
karkaamaan, jos vaan viisaasti ansat viritämme”. — ”Kukas se siellä on
saaressa ja mistä sinä sen tiedät?” — ”Antti Lepikkö tuolta
Porkansaaresta oli eilen illalla sanonut menevänsä tuulaalle; hän se on
eikä mikään muu”. — ”Antti — Antti Lepikkö, kas kun en minä koko
miestä tunne”, arveli nimismies. — ”Niin, se on vasta muutamia viikkoja sitten
kotiin tullut merimies, joka ei tässä muuta tee kuin
laiskehtii ja koiruutta tekee. Semmoiset herrat juuri sopivatkin
sotamiehiksi”. — Loppupuoli Matin ja nimismiehen puhetta oli käynyt
hiljaisella äänellä, niin ettei muut siitä kuulleet mitään. Nytpä Matti
pani suunsa aivan nimismiehen korvalle ja sopotti: ”Mutta meidän pitää
ruodun päämiehet laittaa pois, sillä muuten asia menee tyhjäksi. Antti
on lesken ainoa poika!” — ”Ai, ai”, sanoi nimismies, päätänsä
pudistain, ”sitten tuo tuskin käynee laatuun; minä voisin kovin suureen
edesvastaukseen joutua. Mutta tottahan se ei ole yksinään tuulaalla,
pitäähän heitä olla kaksi saaressa”. — — ”Ei”, kiirehti Matti kesken,
”tuo Lepikkö-roisto meidän pitää ottaa eikä mikään muu. Minä otan
edesvastauksen päälleni, te voitte sanoa minun pettäneeni teidät, — ja
minä teille annan vaikka viisisataa ruplaa!” — ”No olkoon menneeks’
sitten!” —

Ruodun päämiehet yhden sotamiehen kanssa lähetettiin nyt jo saadut
rekryytit kaupunkiin viemään ynnä sanaa saattamaan että nimismies vasta
aamulla tulisi jäljestä sen yhden vielä puuttuvan miehen kanssa. Heidän
lähdettyään meni Matti nimismiehen ja jäljellä olevain neljän
Venäläisen kanssa alas rantaan. He työnsivät veneen vesille ja Matti
kävi perää pitämään. Hankoihin käärittiin tappuroita, etteivät
vinkuisi, ja niin lähdettiin pitkillä, hiljaisilla airon vedoilla
soutamaan. Saaren niemessä näkyivät ihan selvään tuulasmiehet, jotka
istuivat leväten valkean ääressä. Matkalla pyytäjät neuvottelivat
kuinka asia oli asetettava. Heidän piti soutaa saaren toiseen päähän;
siitä piti Matin sitten mennä tuulasmiesten puheille ja jutella heidän
kanssaan, siksi kun hiljaa hiipien kerkiäisivät heidät piirittämään.
Näin tehtiinkin. Yö oli niin pimeä että hiljaan kulkeva vene
tuulasmiesten huomaamatta meni sivutse ja tuli rantaan. Vähän ajan
perästä ilmestyi Matti valkean ääreen. ”Kah kummaa, Matti, mistä sinä
tulet?” huudettiin hänelle vastaan. — ”Kuuluu olevan rekryytin-ottajia
liikkeellä”, valehteli Matti, ”ja minulta ovat kaikki rengit metsään
paenneet, niin pelkäsin että jos hätätilassa kukaties ryhtynevät minuun
itseeni. Sentähden tulin tänne teidän kanssanne yötä pitämään”. Antti
ja hänen kumppaninsa Viulu-Pekka alussa eivät juuri näkyneet kovin
iloitsevan Matin tulosta, vaan, tämän selityksen kuultuansa, he eivät
tahtoneet häneltä kieltää suojaansa; he pyysivät häntä valkean ääreen
istumaan ja tarjosivat hänelle ryypyn kylmästä tultua. Näin oli vähän
aikaa kulunut, kun äkkiä kuului airoin kolina Antin veneestä. Miehet
kavahtivat seisalleen ja näkivät edessänsä nimismiehen ja yhden
sotamiehen, jotka paon veneesen estivät. ”Rekryytin-ottajat!” huusi
Antti tuulasrautahansa tarttuen. ”Mutta, älä pelkää, Matti, ei niiden
pidä saada sinua kynsihinsä”. Hän nosti aseensa, lyödäkseen sillä
sotamiestä, joka läheni, vaan samassa joku takaa tempasi raudan hänen
kädestään. Antti käännähti, — siinä seisoi Matti, ryöstetty tuulas
kädessä, ilkeästä ilosta loistavilla silmillä. ”Koira!” huusi Antti,
joka nyt, asian arvaten, syöksihe pettäjän päälle. Vaan tämä väistyi ja
samassa olivatkin sotamiehet jo käyneet Antin kimppuun. Hän kyllä
ponnisteli kaikin voimin vastaan, vaan vihollisia oli kovin monta. Ei
aikaakaan, niin makasi hän käsistä ja jaloista sidottuna sekä tuke
suussa sen veneen pohjassa, jolla rekryytinottajat olivat tulleet. He
läksivät takaisin soutamaan ja olivat jo keski-lahdelle joutuneet, kun
Matti yht’äkkiä sanoi: ”Mutta mihinkäs se toinen joutui?” —
”Toinenko”, sanoi nimismies, ”mitäs me sillä teimmekään?” — ”Ei muun
vuoksi, mutta jos se nyt menee ja melua nostaa kylässä, niin saattaisi
sieltä huomenna kerjetä tietoja, jotka tekisivät koko vaivamme
turhaksi”. — ”Toinen”, sanoi yksi sotamiehistä, ”se löi minua pakanan
rauta-kangellansa sääreen, niin että siitä liikkaan; mutta me
annoimmekin hänelle aika hyväntekijäiset siitä, niin että se jonkun
aikaa pysynee nukuksissa”. — ”Oletteko hänet tappaneet?” huusi Matti
kauhistuksella. — ”Eikö mitään, minä vaan vähän kolautin päähän, niin
että pyörtyi, kyllä se vähän ajan päästä herpoaa”. — ”Vai niin”,
mutisi Matti itsekseen, ”ei hän siis kyenne niin aivan kohta kielimään;
vaan minun pitää kuitenkin mennä kanssa kaupunkiin niin laittamaan,
että heidän apunsa tulee myöhään, jos sitä tulisi!”

IV.

Jonkun ajan perästä yön kylmä ilma herätti Viulu-Pekan pyörryksistä;
hän katsoi ympärinsä mutta yön pimeydessä ei mitään näkynyt; hän
kuulteli, vaan ei mikään ääni enää ilmoittanut ihmisten läsnä-oloa. Hän
olisi voinut luulla äsköiset tapaukset pahaksi uneksi, jos ei saadusta
kolahduksesta pakottava pää olisi ollut todistajana niiden
todellisuudesta.

Pekka nyt nousi seisoalleen ja vielä kerran kuulleltuansa kuuluisiko
mitään vaarallista ääntä, rupesi kumppaniansa kutsumaan, ensin hiljaa,
sitten yhä kovemmalla äänellä. Mutta turhaan — ei muu vastannut kuin
aaltojen roiske rantaa vastaan ja tuulen vinkuna hongissa. Antti
nähtävästi oli viety rekryytiksi. Mutta yksi seikka Pekkaa arvelutti:
miksi olivat rekryytin-ottajat hänet hylänneet, joka kuitenkin oli
perheetön joutomies, ja vieneet Antin, joka oli lesken ainoa poika.
Semmoisiahan ei milloinkaan otettu. Viimein kuitenkin asia Pekalle
selveni, kun muisti Ahokkaan Matin olleen sotamiesten parvessa. ”Sen
heittiön tekosia nämät ovat”, huusi hän innoissaan, ”hän tahtoi
kosioveljen saada pois tieltänsä. Mutta maltapas, juonittelija”,
riemuitsi hän näppiä lyöden, ”vielä ei Antti parka ole harmaassa
takissa; ne ei saa häntä sotamieheksi panna, kun saavat tietää hänen
olevan lesken ainoan pojan, ja mepäs tässä tehdään sinulle se kuje että
asianomaisille seikan selitämme! On Pekassakin mies, jos siksi tulee!”

Näin sanoen hän riensi alas rannalle, missä hänellä oli veneensä; hän
työnsi sen vesille, istahti airoille ja rupesi, niin kiireesti kuin
pimeydessä taisi, soutamaan Piispansaareen päin. Perille tultuansa hän
hyppäsi maalle ja juoksi ylös taloon. ”Avatkaa, avatkaa!” huusi hän
tuvan ovelle kolkutellen, ikään kuin olisi tahtonut asukkaat herättää
kuoleman unesta. ”Kukas siellä?” kuului pian isännän ääni oven takaa.
— ”Minä, Viulu-Pekka, tässä olen, aukaiskaa joutuisasti Jumalan
tähden!” Tutun äänen kuullessansa isäntä nyt oven aukaisi, ja Pekka --
laukesi lattialle sisään. ”Rekryytin-ottajat!” oli ainoa sana, minkä
hän sai suustansa; sitten pyörtyi hän taas; tuon kolauksen perästä oli
kova soutu liian uuvuttanut häntä. Talonväki hänen huutonsa sillä
tavoin ymmärsivät, että rekryytin-ottajat häntä itseään olivat
tavoitelleet ja että hän töin tuskin oli päässyt heidän kynsistään. He
sentähden veivät hermottoman syrjäiseen aittaan, missä hän paremmin voi
olla piilossa, jos häntä tultaisiin hakemaan, ja yksi piika pantiin
laiturille vartioimaan kuuluisiko mitään venettä tulevan.

Näin kului tunnin verta ja aamu alkoi jo hämärtää. Silloin sairas taas
aukaisi silmänsä; hän näki Annin istuvan vieressään. ”Anni”, huusi hän
heti kiivaasti, ”jokos olette toimittaneet tietoa kaupunkiin; sitten
eivät he saa ottaa häntä sotamieheksi, koska hän on lesken ainoa
poika?” — Annin sydäntä sykähdytti paha aavistus. ”Mitä tietoa? Kuka
pääsee?” vastasi hän vapisevalla äänellä. — ”Herra Jumala, enkös
saanut sitä sanoneeksi ennen kuin pyörryin”, valitti sairas, ”jos ei
nyt vaan olis myöhään. Kuinka paljon on kello?” — ”Kello on kuusi
aamulla, mutta sano Jumalan tähden mikä on tapahtunut?” — ”Se on
tapahtunut että Matin toimesta sotamiehet ovat vieneet Antin, ja että
hän tulee rekryytiksi, jos ei hyvissä ajoin tule tieto sotapäällikölle
ettei häntä ole lupa ottaa”. — Anni ei mitään vastannut; hän kiiti
nuolena tupaan isänsä luo ja jutteli asian. Ukko päätään pudisti.
”Kumma kuinka ne juuri häneen tarttuivat”, arveli hän; ”tietysti hän ei
ollut määrätyissä!” — ”Matti sen on niin laittanut”, itki Anni, ”se
heittiö vihaa häntä sentähden että” — — siihen tytöltä puhe loppui.
— ”Minkätähden?” kysyi isä. — ”Niin sentähden”, vastasi Anni,
mieltänsä rohkaisten, ”että hän rakastaa minua ja minä häntä, enkä minä
koskaan mene tuolle ilkeälle Matille”. — ”Hum, hum”, pani ukko,
”semmoisellako kannalla on asiat. No se täytyy minun sanoa, en minä
juuri liioin kiitä Anttia siitä että hän noin salamähkässä viekoittelee
tytärtäni”. — ”Ei, isä kulta”, virkkoi tyttö innolla, ”ei Antti ole
mikään salaviekoittelija; hän olisi jo aikaa tullut minua teiltä
pyytämään, jos” — — ”En minä tyhjätaskua tahdo vävykseni”, keskeytti
ukko. — ”Mutta, isä kuulkaa!” — — ”Vaiti nyt siitä asiasta. Sitä
sitten tutkitaan. Nyt kaikkein ensiksi pitää tuo veitikka saada
vapaaksi, vaikka hän ei juuri ole ansainnut sitä minulta; mutta hän on
kuitenkin risti-lapseni ja köyhän äitinsä ainoa turva”.

Ei aikaakaan niin läksi vene Piispansaaren rannalta; siinä istui
airoilla neljä rivakkaa renkiä, perää piti ukko Piispa ja hänen
vieressään istui tyttärensä Anni, joka ei lakannut rukoilemasta,
siksikuin isä salli hänen tulla mukaan. Airoin notkuessa lensi vene
joutuisasti eteenpäin, mutta aika oli lyhyt ja matka pitkä. Kello 11:n ja 12:n välillä
piti tarkastelun tapahtuman, jossa määrättiin ken
rekryytiksi kelpaisi ja kuka ei. Siksi oli soudettava toista
peninkulmaa pappilaan ja sieltä, tarpeelliset todistukset saatua, vielä
pari virstaa kuljettava kaupunkiin. Mutta kaikki kävi hyvin; matka meni
joutuisaan, pappilassa sattui hyväntahtoinen kirkkoherra saapuvilla
olemaan; hän toimitti tarpeelliset paperit mitä kiireimmin mahdollista,
ja kello ei ollut kuin neljännes yli 11:n, koska vanha Piispa
tyttärinensä läheni sen kasarmin porttia, missä rekryytein tarkastelun
piti tapahtua.

Yhdestä ikkunasta katseli kaksi miestä torille; toinen oli talonpojan
vaatteissa, toinen ala-upseerin univormussa. ”Tuossa ne tulevat!”
kuiskasi edellinen, tulijoita osoitellen. ”Horosho!” vastasi siihen
Venäläinen, ”olkaa huoleti”.

Ovella oli ala-upseeri Piispa-ukon ja Annin vastassa. — ”Missä tässä
on rekryytein tarkasteluhuone ja kuinka pääsisimme herra everstin
puheille”, kysyi vanhus huonoksi venäjäksi. — ”Ei muista”, oli toisen
vastaus, joka ei ollut ymmärtävinänsä kysymystä. — ”Eversti, eversti”,
kertoi ukko, ”vie meidät everstin luo, meillä olisi puhumista hänen
kanssansa”. — ”Ah eversti”, sanoi Venäläinen, ikään kuin nyt vasta
olisi älynnyt, ”eversti on tuolla ylhäällä”. — ”No kuinkas pääsisimme
me hänen puheillensa?” — ”Puheillen? Everstinkö puheillen? Ei sinne
jokainen pääsekään, varsinkin tänä päivänä, kun hänellä on keisarin
uudet pojat katseltavana. Tulkaa huomenna!” — ”Ei, ei”, huusi nyt Anni
pelosta ahdistuneella sydämellä, ”meidän täytyy päästä sinne juuri nyt
paikalla, huomenna ja iltapuolellakin on jo myöhää!” — ”Ahaa”, nauroi
ala-upseeri, ”tyttöseltä on taidettu viedä kultasensa meidän poikain
joukkoon. Aika veitikka tuo kruunu onkin kihlaamaan nuoria poikia,
siitä huolimatta jääkö entiset kullat itkemään”. — ”Hyvä herra
upseeri”, rukoili tyttö taas tuskissaan, ”olkaa niin armollinen ja
päästäkää meidät everstin puheille. Siellä on yksi, joka on lesken
ainoa poika, sitä ette saa panna sotamieheksi!” — ”Kuulkaa”, lisäsi
Piispa-ukko siihen, kuiskaten ja Venäläisen kättä puristaen, ”tuossa on
teille kymmenen ruplaa siitä, jos meidät sisään päästätte”. —
Ala-upseerin silmät loisti. ”Minä olen tuolle toiselle Tshuhnalle”,
mutisi hän hiljaan itsekseen, ”luvannut estää noita pääsemästä, ja
saanut siitä häneltä kymmenen kolikkoa; nyt tämä harmaapää antaa
minulle taas kymmenen kolikkoa siitä että päästäisin hänet sisään. Jos
olet oikein viisas, Ivan Petrovitsh, niin voit kumpaisellekin tehdä
mieliksi ja ansaita kumpaisenkin rahat. — No”, lisäsi hän sitten
ääneen, ”koska te niin hartaasti pyydätte ja tuo poika kuuluu olevan
lesken ainoa turva, niin menenhän minä koettelemaan, vaikka herra
eversti minuun suuttuisikin. Eihän ihminen ole kuitenkaan tehty
kivestä!” Näin sanoen astui hän ylös rappuja ja meni sisään.

Mutta minuutti minuuttinsa perästä meni, eikä häntä kuulunut takaisin;
nyt kello löi puoli kaksitoista, nyt se jo oli neljännes vailla
kaksitoista. Anni raukka tuskasta oli nääntymäisillään ja hänen isänsä
hiljaa kiroili Venäläistä, joka nähtävästi oli heidät pettänyt.
Yht’äkkiä ovi ylhäällä aukesi ja Ivan Petrovitsh riensi alas. ”No
viimeinkin”, huusi hän, ”olen saanut luvan viedä teidät sisään.
Joutukaa nyt väleen!” Kiiruusti astuivat nyt kutsutut ylös, kiitellen
ja siunaten auttajaansa hänen hyvästä työstänsä. He lähenivät ovea, —
mutta ensiksi meidän täytyy tietää mitä siellä sisässä sillä aikaa oli
tehty.

Siellä oli jokseenkin avara sali, jonka toisessa päässä istui eversti,
vieressään kaksi kirjuria pöytäin ääressä. Toisessa päässä seisoi pari
sataa nuorta talonpoikaa, synkeän ja toivottoman näköisenä; monen
kasvoissa vielä näkyi jälkiä siitä että hän väkivallalla oli tuotu
tänne. Heitä vartioimassa oli kymmenkunta sotamiehiä kivääreineen.
Ala-upseeri kävi talonpoikaisjoukosta yhden kerrassaan ottamassa; nimi,
kotipaikka ja ikä pantiin kirjaan, sitten vietiin mies tohtorin
katseltavaksi, ja jos ei hänessä pahempaa ruumiin vikaa havaittu, niin
pantiin hän mittapuun viereen; jos hän määrätyn mitan täytti,
huudettiin: Lop (otsa), — mieheltä pää kerittiin, harmaa takki
pantiin päälle ja rekryyti oli valmis.

Tuttaviamme opastava ala-upseeri oli ovelle pysähtynyt. ”Malttakaa”,
sanoi hän, ”meidän täytyy niin sovittaa että tulemme sinne juuri
kun yksi rekryyti on hyväksytty ja ennenkuin toista ruvetaan
tarkastelemaan. Silloin vaan on herra everstillä vähän aikaa”. Hän
kuulteli avainreijällä. Pari minuuttia kului vielä. ”Nyt on aika”,
sanoi ala-upseeri ja aukaisi oven. Mikä näkö kohtasi meidän tuttavain
silmiä. Siinä istui Antti, välskärin sakset leikkaelivat juuri hänen
viimeisiä kähäriänsä maahan, yks, kaks, kolme, harmaa takki oli päällä
— työ oli tehty! — ”Herra Jesus! Antti!” huusi Anni, nuoren miehen
luokse rientäen, mutta sotamiehet sysäsivät hänet takaisin. — ”Mitä
melua tässä on ja mistä tuo naisihminen on tullut?” ärjäisi eversti. —
”Armollinen herra eversti, armahtakaa meitä, päästäkää tuo nuori mies
vapaaksi!” — Tulkki käänsi hauen pyyntönsä. — ”Onko hän hullu? kuinka
minä taidan keisarin sotamiehiä päästää? Viekää hänet pois!” sanoi
eversti. — ”Armollinen herra eversti, tämä nuori mies on köyhän lesken
ainoa turva, eihän laki sallikaan häntä ottaa”, virkkoi nyt puolestansa
ukko Piispa. ”Tässä on todistukset, lukekaa itse, teidän armonne”. —
Eversti otti paperit ja luki läpi. Sitten sanoi hän päätä pudistellen:
”Se on ilkeä asia; tuo ukko puhuu totta; rekryyti Lepikkö on lesken
ainoa poika. Niinhän se itsekin väitti, vaikka emme uskoneet, kun ei
hänellä ollut papereita. Vaan mitäs ma siihen teen nyt enää. Lepikkö on
saanut keisarin takin päällensä ja on keritty sotamieheksi. Otto-aika
on nyt jo ohitse; ei voi enää saada toista sijaan. Saakelin ilkeä asia
se, vaan en minä sitä voi millään auttaa”.

V.

Vuodet vieri ja Euroopan yli vieri ankarat tapaukset, jonkavertaisia
harvoin oli nähty. Lännestä nousi kansalaine, paisui kulkiessaan yhä
suuremmaksi, tulvasi vastustamattomalla voimalla yhä edemmäksi. Siltä
näytti kuin olisi se tallaava koko maailman jalkainsa alle. Mutta jopa
oli sekin aikansa täyttänyt. Voimansa väsäytyi, se pysähtyi, se kääntyi
paolle, yhä nöyrempänä, yhä matalampana. Ja idästä nyt nousi vastaan
toinen kansalaine, se paisui paisumistaan kulullansa, se ajoi
vastustamattomalla voimalla pakenijaa takaa. — Vielä kerran kohotti
Lännen laine päätänsä ja pyrki leviämään, mutta Idästä tuli vielä
ankarampi tulva ja masenti sen maahan. Itse tuuliaispääkin, joka Lännen
laineen oli paisuttanut, istui leikatuin siivin yksinäisessä saaressa
Valtameren aavimmalla selällä. Tuli tyyni ja kansalaineet asettuivat,
kukin pisara virraten takaisin lähtöpaikalleen.

Oli alussa vuotta 1816. Viipurin edessä seisoi
venäjäntapainen reki, leveillä siivillä ja matoista tehdyllä kuomulla.
Reen eteen valjastettiin kolme hevosta. Nyt oli kaikki valmis. Samassa
astui keskievarista mies päällyksettömässä lampaannahkaturkissa, päässä
suuri karvalakki, joka melkein kokonaan peitti kasvot; vyöltä riippui
suuri sapeli. ”Mihin?” kysyi kyytimies venäjäksi. — ”Uuraasen päin”,
käski matkustaja selvällä suomen kielellä. Kyytimies kävi istumaan,
piiska heilahti ja hevoset karahtivat joutuisaan juoksuun.

Kun tasaisella jäällä oltiin, missä hevoset ihan itsestänsä juoksivat,
kääntyi kyytimies ajokkaasen ja sanoi, lakkia nostellen: ”Älkää pahaksi
panko, herra, että kysyn. Vaan mistä te olette kotoisin kun meidän
kieltämme ymmärrätte?” — Kuomusta kuului vastaus: ”Minä olen näillä
mailla ennen käynyt. — Ja sanoppas, tunnetko vanhaa Piispaa,
Piispansaaren isäntää? Kuinkas ukko voipi?” — ”Hätäkö elää tuommoisen
pohatan!” — ”No entäs hänen tyttärensä, — kuinkahan se olikaan
nimeltään” — ”Anniko? No kyllä tuo tyttöparka juuri elää, mutta ei
hänellä ole monta iloista päivää, vaikka on rikkaan talon tytär”. —
”Kuinkas niin, onko hän huonolle miehelle naitu?” — ”Eikö mitään, ei
hän ole naituna yhtään. Hän näetten, herra, piti nuorta poikaa
rakkaana, jonka rekryytinottajat veivät, silloin kun viime kerran
meillä kävivät. Sitä hän vaan sureskelee eikä huoli muista miehistä”.
— ”No onkos siitä pojasta mitään kuulunut, niin että tytöllä vielä
olisi toivoa hänen palaamisestaan”. — ”Paljon on sinne mennehiä,
herra, vähän palannehia, ja mitä apua siitä oliskaan, jos hän 25 vuottansa
palveltua ehkä tuleekin takaisin kotio. Sitten on aika hautaa
muistaa eikä häitä!” — Hetki istuttiin nyt ääneti, vaan sitten taas
kysyi matkustaja: ”Mutta kuules, olihan siellä muistaakseni toinenkin
kosija, nimeltä Matti, Matti — — Ahokas, muistaakseni?” — ”Aivan
oikein, herra, niin olikin, ja isä olisi mielellään naittanut
tyttärensä hänelle, sillä se oli rikas mies. Vaan tytär ei millään
muotoa suostunut, ja tuon rekryytinoton perästä ei Piispa-ukko itsekään
enää hänestä tahtonut kuulla puhuttavan. Sillä, näetten, herra, oli
saatu ilmi että Matti Ahokas sen niin laittoi, että tytön mielitietty
tuli pois sotamieheksi, vaikka häntä lesken ainoana poikana ei olisi
viedä saanutkaan. Siitä ajoin ei ole kukaan meidän pitäjässämme enää
suvainnut Mattia ja hän on tuskissansa ruvennut ryypiskelemään, niin
että hänen talonsa kaluineen päivineen pian taitaa vasaran alle mennä”.

Näissä puhein kului aika ja tie lyheni. ”Poiketaanpas oikealle”, käski
nyt matkustaja, ”minä tahtoisin vähä pistäytyä Piispa-ukon luo; se on
vanha tuttava; sinä saat hyvän juomarahan vaivastasi”. — ”Kyllä”,
virkkoi kyytimies ja täyttä nelistä ajettiin kaitaista poikkitietä
myöten talolle.

Lyhyet on talviset päivät ja perille tullessa oli jo melkein pimeä.
Porstuan kynnyksellä seisoi talon tytär, kummastellen mitä vieraita
niin komeasti ajoi heille. Kuomusta nousevalle, oudolle herralle hän
niiasi nöyrästi. Mutta tämä tuli likemmäksi, tarttui häntä käteen ja
sanoi äänellä, joka muinoisia muistoja herätti: ”Anni!” —
”Herrajumala! Kukas te olette! Ihan se on — Antin ääni!” — ”Ja Antti
tässä itse onkin, vaikka huulensa nyt on vähän karvaisempi kuin
lähtiessä”. — Nyt tuli Piispa-ukkokin katsomaan mitä siinä oli, ja
näki suureksi ihmeekseen tyttärensä outoa Venäläistä halaamassa. ”Mitä
kummaa se on?” huusi ukko ällistyksessään. Vieras heitti turkin
päältänsä, jonka alta nyt tuli näkyviin upseerin[15] univormu, täynnä
kiiltäviä ristejä. ”Ei mitään muuta, kummi”, nauroi hän, ”kuin herra
Anton Ivanovitsh Lepikkö, kapteini Keisarillisen Majesteetin 10:nnessä
jalkaväen rykmentissä, taikka, jos paremmin suvaitsette, ristipoikanne
Antti, joka on tässä teiltä jotakin pyytämässä mitä kiireisen lähdön
tautta kerta jäi pyytämättä”.

Kaikki astuivat nyt tupaan ja pian asiat oli selvällään. Piispa-ukko
oli kyllä yritellyt saada keisarin eteen anomuskirjeen että Antti
pääsisi vapaaksi. Mutta asianomaiset, jotka pelkäsivät edesvastausta
siitä kun lesken poika laittomasti oli sotamieheksi otettu, olivat
estäneet sen perille pääsemästä. Antti puolestaan, kun ei nähnyt
pääsökeinoa olevan, oli ahkeruudella harjautunut uuteen virkaansa.
Kirjoitus- ja lukutaitonsa tähden oli hän pian päässyt ala-upseeriksi
ja suurissa sodissa Napoleon’ia vastaan hän urhoollisuudellaan oli
saanut kunniamerkin toisensa perästä sekä noussut virka-arvossa. Nyt
kun sota oli loppunut ja kun hän sen lisäksi on saanut käsiinsä
otto-isänsä jättämän perinnön (katteini näet oli kuollut syksyllä 1811,
jonkatähden hän ei ollutkaan voinut tulla Viipuriin) — oli Antti
sotapalveluksesta eronnut ja aikoi maakartanon itsellensä ostaa. Mitä
sitten seurasi, sen lukija minun juttelemattanikin arvannee; sen vaan
tahdon lisätä että Anni vieläkin elää arvossa pidettynä miesvainajansa
maahovissa.

Hollannin saaristossa.

(Kuvaelma.)

Sen suuren lahteman suussa, joka Zuyderseen nimellä syvälle tunkeutuu
Hollannin povehen, ulottuen aina sen pääkaupunkiin Amsterdamein asti,
on saari- ja särkkä-sarja, jotka ikään kuin pedon hampaina uhkaelevat
sinne tulijaa. Suotta ei nuot hampaat uhkaakaan; merimies se
hyvin tietää että siinä on paha ”miesten syöjä sija” ja ”laivain
laskema-paikka”. Koska syysmyrskyt meuruavat ja syyssumut levittävät
paksun peitteensä yli meren, yli maan, on jo moni vahva laiva siinä
pilstareiksi hajonnut ja moni reima poika siinä saanut kummuttoman,
ristittömän hautansa.

Oli synkkä syys-ilta. Tuuli vinkui, aallot kohisi, pilvet pelästyneinä
pakenivat taivasta myöten. Marken-saaressa Zuyderseen suussa seisoi
rannalla vanhan kalastajan Gerdt Ahrens’in mökki. Ikkunan kautta
paistoi lieden liehuva valkea; se valaisi myöskin mökin sisustaa. Tupa
oli matala, niin matala että olis luullut sen olevan raketun nöyryyttä
niille opettamaan, jotka kaulan kovin kenossa pitävät. Sillä ei saanut
olla kovin pitkä mies, niin jo täytyi niskansa notkistaa jokaisen
lakihirren kohdassa. — Muuten ei tupa suinkaan ilmoittanut köyhyyttä,
vaan päinvastoin jonkunlaista varallisuutta, ja joka paikasta loisti se
siivo ja siistiys, joka on omituinen Hollannin kansan luonteelle.
Pöydät olivat oikein hohtaviksi pestyt, lattialla ei näkynyt
rikkaakaan, talrikit ja vadit hyllyllä kiiltivät ikään kuin vasta
puodista tuodut, ja leveän sängyn peitteet ja uutimet paistoivat niin
valkealta kuin äsken tullut lumi.

Tuvassa istui vanha Gerdt Ahrens itse verkkoansa paikkaamassa. Hän oli,
niinkuin Hollantilaiset yleensä, keskinkertainen pituudeltaan, mutta
vahva ja harteva. Hän oli jo vanhalla puolla ikäänsä, vaan näytti yhä
vielä ravakalta, ja joka kasvoin murre ilmoitti miestä, joka ei
pikaisesti hankkeisin puuttunut, vaan kerran ruvettuansa pysyi siinä
vankasti, järkähtymättömästi. Pukunsa oli se, joka on tavallinen
kalastajoilla Pohjoismeren rannoilla. Paksu villapaita ja paksut,
leveät pöksyliehuimet; jalassa paksut villasukat, jotka ulottuivat
polveen asti. Tässä kotona oli hänellä kengät, vaan ulkotoimiin
mennessä olisi hän vetänyt jalkaan pitkävartiset, hylkeen ihralla
voidellut saappaat, pannut paksun, hyvin tervatun nahkajakun paidan
päälle ja viimeinkin päähän vanhan sydvesterhatun, jonka lippa koko
niskan peittää. Näin hän, könttyränä kuin karhu ja raskaasti
varustettuna kuin keski-ajan ritari, lähtisi taisteluhun jäisen
pohjoistuulen ja lakkipäitten lainehien kanssa.

Vähän matkaa liedestä hänen vaimonsa kehrävartta suristeli. Hän oli
nähtävästi ennen ollut kaunis; mutta kauneuden oli jo aikaa vieneet ne
raskaat työt, jotka ovat kalastajanvaimon tehtävänä. Sitä vastaan oli
tämä äidiltä peritty lahja juuri paraassa kukoistuksessa tyttärellä,
joka lieden vieressä kykki, iltaruoan kiehumista katsellen. Hänellä ei
ollut sitä solevaa vartaloa, minkä niin usein näemme Pohjan tyttärillä,
vaan pieni, lylleröinen vartensa, jota ei ikä vielä ollut liioin
lihoittanut niinkuin äitiä, näytti kuitenkin hyvin sievältä,
pehmoiselta. Suuret kirkkaat sinisilmät todistivat että sydän oli
teeskelemätön ja viaton. Keltaiset hiukset riippuivat kahtena pitkänä
sykerönä povelle. Äiti ja tytär olivat molemmat samanlaisissa
vaatteissa: punaisessa, kaidassa hameessa keltaisella liepeellä,
mustassa liivissä, päässä lakki, tehty mustasta huivista ja paksusta
paperista, joka ei juuri somalta näyttänyt. Jalassa oli suuret, paksut
kengät. Kaikki olivat hyvin toimissaan; äiti ja tytär väliin
kuiskuttivat jonkun sanan toisilleen, mutta ukko istui vakaisena ja
vankkana, työstään lakkaamatta ja sanaakaan virkkamatta. Neitonen näkyi
jotakin odottavan; hänen silmänsä yhä välistä vilkkuivat ovelle päin ja
koko ruumis säpsähti kun pieninkään risahdus kuului porstuasta.

Viimein kuuluihin oven takaa raskasten saappaitten kopina; ovi aukesi
ja sisään astui nuorukainen, juuri semmoisiin vaatteisiin puettuna kuin
olemme äsken sanoneet ukon panevan päälleen ulkotoimiin mennessä.
Muuten oli nuori mies nähtävästi toista sukuperää kuin talon asukkaat;
hän oli pitkä ja hoikka kuin ahokoivu, ja kasvot sekä jäsenet olivat
hienompaa laatua, vaikka merituuli edelliset oli ahavoittanut ja ahkera
työ vahvistanut jälkimmäiset.

Nuorukainen sisään tullessaan nyykäytti päätään tuvassa olijoille ja
meni sitten suoraan Gerdt ukon luokse, jonka eteen hän pani pöydälle
raskaan rahakukkaron. ”Minä olen hyvän kaupan tehnyt”, sanoi hän
iloisella äänellä, ”kalat olivat hyvässä hinnassa, ja takaisin
tullessani sain minä veneeni täyden tavaraa vietäväksi Vlien kylään.
Sinne ma veneen jätinkin ja tulin jalkaisin poikki saaren, koska ilta
jo oli niin pimeä”. Ukko ei tähän virkkanut mitään, nyykäytti vaan
päätään suostumukseksi, vei kukkaron nurkassa seisovaan arkkuun ja
ryhtyi uudestansa työhön. — Nuori mies puolestansa seisoi ensin
muutamia hetkiä naisten luona hiljaa puhellen, sitten kävi ukon viereen
istumaan ja rupesi myöskin nuottaa paikkaamaan.

Joku aika kului näin äänettömyydessä, jokainen teki työtänsä ahkerasti,
nuorten silmät vaan vilkkuivat välistä toisiinsa ja levoton murre
kasvoissa ilmoitti etteivät ajatukset työssä tahtoneet pysyä.
Viimeinkin laski nuorukainen nuottansa polvilleen: ”Isä!” sanoi
hän. — ”Mitä, Evert Gerdt?” kysyi toinen, silmiänsä työstä nostamatta. —
”Minä olen jo aika mies!” — Ukko vilahti häneen ja sitten jatkoi
työtänsä: ”Johan sinussa pituutta on mieheksi, vaikk’ei vielä oikein
miehen vahvuutta!” — ”Isä! minä olen väkevä, minä en ole muita
pahempi veneen hallinnassa ja nuotan vedossa!” — Ukko hymyili: ”Et ole
suotta käynyt Gerdt ukon koulua!” — ”Minulla on myöskin”, jatkoi nuori
mies, ”niinkuin tiedätten, muutamia kymmeniä guldenia säästörahaa. Isä
Gerdt! mitä te siitä arvelisitte jos niillä rahoilla ostaisin osan
veneessä sekä nuotassa ja panisin jalat oman pöytäni alle”. — ”Onhan
täällä valkamoita veneille, meren kaloja pyytäjälle”. — Nuorukainen
nyt oli vaiti muutaman aikaa, vaan sitten, silmät tyttöön luotuansa,
sanoi hän taaskin: ”Ja sitten minä myöskin tarvitsisin” — loppusana
näkyi väärään kurkkuun eksyneen, — ”emäntää!” — Ukko vaan nyykähytti
päätään: ”Piennä lintunen pesässä, isona itse pesivi!” — ”Isä Gerdt!”
huusi nyt nuorukainen iloisesti ja ukon kättä kaapaten, ”te siis
suostutte ja minä saan Elsan vaimokseni?”

Pitkään aikaan ei nyt kuulunut mitään; kaikki silmät olivat kääntyneet
ukon kasvoihin, lukeaksensa vastausta. Niissä ensin ilmausi
kummastusta, vaan sitten synkkeni ukon muoto ja poskille nouseva tumma
puna ilmoitti myrskyä. Nuorukaisen kättä luotansa työntäen, sanoi hän
äänellä, joka oli vakainen, vaan josta hillitty suuttumus selvään
kuului: ”Oletkos hullu, poika? Kuka Elsasta on puhunutkaan? Etkös tiedä
että olen hänet jo pienestä luvannut naapuri Dreysen’in Jaenille?” —
”Mutta, isä Gerdt, minä luulin teidän tietävän, ett’ei Elsa Jaenia
rakasta, ja että me toisiamme jo olemme kauan rakastaneet, ja kun”
— — Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. ”Mitä!” huusi ukko
vimmastuksissaan, ”ei rakasta häntä — rakastaa minua — mitä
lörpötystä se on? Isä Gerdt on sanansa antanut Jaenille ja Isä Gerdt ei
ole koskaan syönyt sanaansa. — Ja sinä, jonka aallot tänne rantaan
ovat ajaneet niinkuin hauraheinää ja muita hylkyjä — jonka minä olen
ottanut turvaani, ja syöttänyt, kasvattanut suureksi, sinä sen heittiö
silläkö nyt palkitset hyvyyteni, että vietät tyttöni itseesi
rakastumaan, kun tiedät että hänen isänsä on hänet toiselle luvannut?”
— Evert seisoi kuin pilvistä pudonneena. ”Pois huoneestani, pois
paikalla!” ärjäisi ukko, nyrkkiänsä nostaen — kenties mikä olisi
tapahtunut, jos ei äiti olisi miehensä käteen tarttunut ja Evert
vetäynyt ovelle päin.

Lattiaan tuijotellen ja väliin jonkun vihaisen sanan suustansa
päästäen, astui nyt ukko suurin askelin edestakaisin ja vaimonsa kulki
vieressä, lepytellen häntä ja puhuen Evertin puolesta. Tämä yhä vielä
seisoi ovessa lähtemättä, ja Elsa itkusilmin, vaan vielä toivo
sydämessä, istui penkillä sängyn vieressä. He tiesivät että ukko,
kerran vimmaan tultua, oli niinkuin meri, joka myrskyn tauottuakin
vielä jonkun aikaa maininkina meuruaa; mutta ukon vieressä jo asteli
äiti, niinkuin tyyni ilma, asetellen vihan aaltoja.

Tällä kertaa he kuitenkin pettyivät toivossaan; sillä jos ukon viha
viimein viihtyikin, niin oli hän toiselta puolen päätöksissään ja
sanoissaan lujana kuin kallio meren rannalla, jota laineet eivät saa
järkkymään myrskyn voimalla päälle rymistellen eikä myöskään tyynen
aikana hiljaan hyväellen sen poskia. Ukko viimein seisahtui Evertin
eteen ja sanoi lempeällä, vaan lujalla äänellä: ”Poikani! minä olen
sinut kasvattanut ja opettanut aikamieheksi, minä tiedän että olet
kunnon poika ja ravakka työntekijä. Sydämeni sentähden soisi sinulle
Elsani — vaan isä Gerdt on antanut sanansa ja tämä sana on pysyvä
pyhänä! — Mene nyt — kodissani en saa sinua enää pitää — mene, vaan
ota vanhan kasvatus-isäsi siunaus matkallesi!”

Nyt oli kaikki toivo mennyt tyhjäksi. Nuorukainen vielä kerran puristi
ukon ojennettua kättä, katsahti vielä kerran itkuhun valahtuneesen
Elsaan — sitten kaappasi hattunsa ja töytäsi ulos tuvasta. — Nyt oli
yö, pimeä, pilvinen syksy-yö. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, petoin
tavalla möyryten rynnistelivät aallot matalata hiekkarantaa vastaan,
ikään kuin olisivat tahtoneet upottaa syvyyteen viimeisetkin palaset
muinaista, viljavaa Friesin.[16] — Nuorukainen istahti meren
rantaan synkkänä, toivottomana. Häneltäkin oli toivon rikas maa
vajonnut pohjattomaan syvyyteen ja niitä vähiä jäännöksiä, mitä siitä
vielä oli jäljellä, järsi järsimistään epäilyksen laine, uhaten koko
tulevaisuuden tasoittaa yhdeksi, valottomaksi pimeydeksi.

Yht’äkkiä välähti meren puolelta leimaus pimeyden halki, — ei
aikaakaan, niin seurasi sitä myrskyltä tuskin kuuluva pamaus. —
Nuorukainen kavahti ylös — hän oli merimies, hän tiesi mitä tämmöinen
tykin pamaus tämmöisenä myrsky-yönä merkitsi. Kaikki Evertin ajatukset
nyt käännähtivät toiselle polulle. — Raikkaassa merituulessa ja
jokapäiväisessä hengen vaarassa ei pääse sydämeen juurtumaan tuo
hempeämielisyys, joka, vaan omaa huoltansa hautoen, ei muista
velvollisuuksiaan ihmisveljiä kohtaan. — Evert nyt oli taas sama reima
poika, jona kotiin tullessaan oli ollut. Hän ei jäänyt rannalle
uneksimaan, vaan juoksi paikalla ympäri kylää, oville koputtaen ja
huutaen: ”Ulos miehet! Laiva on hädässä!”

Pian olivatkin kalastajakylän asukkaat kokouneet rannalle. Kuu, pilvien
raosta tirkistäin, valaisi seudun hetkeksi ja sen valossa näkyi nyt
suuri kolmimastolaiva, joka kaikin voimin luovien pyrki näiltä
vaarallisilta rannoilta ulommaksi. Mutta myrsky ei sallinut käyttää
muita purjeita kuin aivan alimmaisia ja nekin olivat vaan puoleksi
levitettynä. Senvuoksi laiva aaltoin ajona lähenikin lähenemistään
noita hietasärkkiä, joissa se oli saava tuhonsa. Vielä puoli tuntia ja
se oli hukassa, jos ei se osannut saarien lomitse tulla Zuyderseehen
sisään.

Kaiken tämän väki rannalla hyvin näki, vaan ei noussut kättä, ei
liikahtanut jalkaa avuksi menemään! — ”Joutukaa, miehet! joutukaa
ennen kuin on myöhään!” huusi Evert, tarttuen rannalle vedetyn veneen
kokkaan. — Mutta miehet vaan pudistivat päätään, eivätkä lähteneet
paikaltaan. ”Kuka nyt tämmöisessä pimeässä osaisikaan laivaa luotsia!”
sanoi yksi. — ”Laine löisi veneen pirstoiksi, kun laivaa lähenisimme!”
arveli toinen. — ”Ei minulla kahta henkeä ole!” mutisi kolmas
itsekseen.

Nyt juuri tuli vanha Gerdtkin sinne. ”No miehet, eikös jo ole vene
vedessä? Mitäs nyt viivytellään?” — Ei kuulunut yhtään hiiskausta
vastaukseksi. — Ukolle nousi taas tuo paha puna kasvoihin. ”Saakeli
soikoon!” huusi hän äänellä, joka oli myrskyäkin kuuluvampi, ”nytpä
näyttää, luulen ma, kuin olisi vaan akkoja Marken-saaressa asumassa!
Hyi häpeä! Ohoi, Evert poikani! Lähtään me vaikka kahden kesken
koettamaan, ettei saarestamme sanottaisi täällä ei olleen yhtään
miestä, kuu tarve tuli! Ohoi!” Näin sanoen tarttui hänkin väkevällä
kädellä veneesen, joka rupesi nopeasti kulkemaan veteen päin. Mutta
Gerdt ja Evert eivät enää olleetkaan työssään yksinään. Ukon terävät
sanat olivat kohti käyneet ja neljä nuorta miestä oli joukosta
töydännyt avuksi. — ”Gerdt isä!” sanoi nyt Evert, koska jo veneen
kokka koski laineisin, ”jääkää te vaan tänne rannalle! Te olette vanha,
teillä on perhe; meitä on jo tarpeeksi nuorta, ravakampaa väkeä, ja jos
hukumme” — lisäsi hän hiljemmalla äänellä, ”niin en minä ainakaan tätä
elämää niin kovin sure!”

Ukko ei tähän tuumaan olisi suostunut, mutta äkillisestä sysähdyksestä
lennähti vene kokonaan veteen, Evert hyppäsi peräkokkaan, muut jo
istuivat airoilla — ja tuossa se jo keinui koko matkan päässä
rannasta.

Vapisevin sydämin ja vilkahtamattomin silmin katselivat rannalle
jääneet veneen kulkua. Pilvet olivat nyt harvenneet, niin että kuun
valossa melkein selvästi taisi kaikki erottaa. Vene edistyi
vaivaloisesti ja hitaisesti vastatuulessa, vaan edistyi edistymistään
kumminkin. Se yhä vuoroin vajosi näkymättömäksi kahden aallon väliseen
aukkohon, vuoroin ilmestyi jälleen vaahtokukkuisen laineen hartioille.
Jo se nyt alkoi laivaa lähetä — jo se oli ihan sen kupeella — nyt —
mutta samassa paiskasi sen hirmuinen aalto laivaa vasten — se oli
kadonnut! — Hirveä hätähuuto kajahti rannalta. — Mutta mitä! —
Laivasta lauvahti kaksi tykin pamausta peräkkäin — lähtiessä sovittu
merkki, joka ilmoitti että avuntuojat olivat laivaan päässeet — laiva
samassa kääntyi kulustaan ja alkoi tulla saarta kohti. — Iloinen
hurraa-huuto, vielä kaikuvampi kuin taannoinen parahdus, ilmoitti
saarelaisten ilon. Gerdt ukon käskystä viritettiin nyt ilmituleen
suuri, rannalle koottu röykkiö risuja ja laudan päitä. Sen piti olla
valotornina laivalle, että helpommin osaisi saaren vaarallista nenää
välttää.

Laiva nyt läheni myrskytuulen kiidättämänä vimmatulla vauhdilla;
milloin oikealla, milloin vasemmalla kupeella, milloin aivan kokan
edessä näkyivät laineet vaahtovuoriksi kohoovan ja hirveällä pauhinalla
särkyvän, sillä ilmoittaen salaisia särkkiä. Mutta laiva lensi niistä
huolimatta nuolena eteenpäin. Nuori Evert seisoi ruotelilla ja väisti
kaikki vaarat tottuneella, vakavalla kädellä. Ei kulunut monta minuuttia,
niin jo laiva laski salmen kautta, kiersi niemen ja heitti
ankkurinsa saaren tyyni-puolelle.

Seuraavana aamuna tuli laivan katteini Evertin ja muiden avuntuojain
kanssa rantaan. Näiltä oli vene särkynyt, niinkuin rannalla olijat
aivan oikein olivat nähneet, mutta he olivat samassa tarttuneet
laivasta heille heitettyihin köysiin ja onnellisesti päässeet ylös. —
Koko kylän väki oli heille vastassa. Katteini lähestyi nyt vanhaa
Gerdtiä. ”Lyö kättä, vanhus”, sanoi hän hänelle, ”ja kiitos, kunnia
siitä, kun tämmöisen aika pojan olet kasvattanut. Jumalaa lähinnä on
minun häntä kiittäminen siitä, että vankka laivani nyt tässä keinuu
eheänä, ja että minä miehineni en ole vielä joutunut kalain ruoaksi.
Mutta kylläpä ma sen hänelle koetankin palkita. Minä olen rikas
kauppamies ja laivan isäntä Oulusta Suomenmaassa. Sanokaatte te itse,
ukko, mitä voin hyväksenne tehdä, ja hänet, avuntuojani, vien minä, jos
hän tahtoo, kanssani, minä koulutan hänet kelpo merimieheksi ja sitten
saa hän katteinina hallita parasta laivaani, itse puolet voitostani
saaden”. — ”Mitä minuun itseeni tulee”, vastasi Gerdt ukko vakaisesti,
”niin on minun ansioni tässä varsin vähäinen enkä minä mitään palkintoa
huoli enkä tarvitse. Mutta jos jotain tahdotte tehdä tuon pojan
hyväksi, niin sillä teette minullekin suuren mielihyvän; sillä se on
kelpo poika, se tietäkää, ja minä häntä rakastan aivan niinkuin hän
olisi oma lapseni”. — ”Eikös hän sitten olekaan teidän poikanne?”
kysyi katteini. — ”Ei ole. Noin viisitoista vuotta sitten oli myöskin
tämmöinen kova koillistuuli kuin eilispäivänä. Silloinkin tuli kelpo
laiva kovin liki noita meidän salaa väijyviä hiekkasärkkiämme. Me emme
kerjenneet sen avuksi. Se istahti tuohon särkkään, missä te nyt näetten
mainingin hurjinna kohisevan. He laskivat veneen veteen, vaan laine löi
sen kumoon ennen kuin rantaan joutuivat. Sinne he hukkuivat kaikki.
Ainoasti pikku, kahdeksanvuotinen poika tuli elävänä rantaan, johon
suuri Newfoundlannin koira oli hänet tuonut”. — ”Viisitoista vuotta sitten
? Newfoundlannin koira? Mistä se laiva oli?” kysäisi katteini,
tuskin vastausta odottaa malttaen. — ”Sitä me emme, herra, tiedä.
Myrsky oli niin kova, että se laivan vielä samana yönä hajotti, eikä
mitään tullut rantaamme, josta olisimme voineet arvata laivan
kotipaikkaa tai nimeä”.

Näin puhuen olivat he Gerdt ukon mökkiä lähenneet. Sen edessä makasi
päivänpaisteessa vanha koira, se sama, josta ukko oli kertonut. Se nyt
oli niin vanha ja voimaton, ettei juuri mihinkään kyennyt, mutta Evert
ei ollut hennonut tappaa lapsuutensa pelastajaa. Vieraat huomattuaan
haukahti koira pari kertaa, vaan sitten äkkiä hypähti kaikin voimin
katteinin päälle ja rupesi häntä iloisella haukunnalla liehakoimaan ja
nuolemaan.

”Poikani!” huusi nyt tämä, Evertin syliinsä sulkien, ”en voi nyt enää
epäillä! Sinä olet poikani, jota jo kauan olin itkenyt kuolleeksi.
Ihmeelliset ovat tiesi, Herra! Tietäkää, hyvät ystävät, minä olin
kaksikymmentä vuotta takaperin kovin sairastunut Liverpool’issa. Ei
tietty pääsisinkös enää elävänä vuoteelta. Sen oli vaimoni saanut
tietää, hän oli Liverpool’iin menevässä Suomen laivassa lähtenyt ja
vienyt pienen Artur poikamme mukaansa. Mutta se laiva ei tullut koskaan
perille. Se hävisi aivan tietämättömiin. Se vaan hänestä tieto saatiin,
että se Helsingöristä oli lähtenyt tännepäin. Te voitte arvata tuskani,
kun terveeksi tultua sain kuulla tämän hirveän sanoman. Minä toivoin
kuolevani siihen tuskaan, vaan en kuollut kuitenkaan. Minä olen tehnyt
työtä kuin orja, sitä unhottaakseni, minä olen kierrellyt ympäri
maailmaa — ja nyt, nyt kun luulin kulkuni tässä lopun saavan, minä
juuri löydän toisen kadonneista rakkaistani ja saan alottaa toisen
onnellisemman kulun. Ole kiitetty, ylistetty Jumalani siitä armosta!”

Muutamia tunteja viipyi katteini vielä Gerdt ukon mökissä, vaan hän
suoriusi jälleen lähtemään, jaettuansa runsaita lahjoja kaikille
kyläläisille, mutta varsinkin niille neljälle miehelle, jotka Evertin
kanssa olivat tulleet auttamaan. Jäähyväiset jätettiin. Evertkin, jonka
nyt piti seurata isäänsä, pyysi Gerdt ukon siunausta ja syleili
hartaasti kasvatus-äitiänsä, vaan kun sitten tuli vuoro Elsallekin
jäähyväiset sanoa, kun hän nyt viime kerran oli katsova noihin
sinisilmihin, jotka häntä niin monesti olivat lempeästi ja uskollisesti
katselleet, niin ei hän enää voinut hillitä rakkauttansa ja tuskaansa,
niinkuin siihen asti Gerdt ukon sanaa totellen oli yritellyt. ”Elsa!
Elsani!” huusi hän, ja nuoret kavahtivat toisillensa kaulaan, niin
lujasti liittäin käsivarret toisiinsa, kuin olisi niistä pitänyt tulla
rikkomattomat kahlehet.

”Ohoh!” hymyili katteini, ”onkos asia sillä kannalla! No sitten
täytynee meidän, jos ei teillä, vanhus, ole mitään vastaan,
palatessamme jälleen käydä saaressanne, ja viedä talostanne vielä
enemmän tavaraa!” Ukko ei vastannut mitään. Hänen poskiinsa
taaskin alkoi puna nousta ja otsa rytistyi uhkaavaisiin kurttuihin,
mutta joka kerta kun hän loi silmät nuoreen parikuntaan, lauhkeni
jälleen hänen näkönsä. — ”No, ukko, mitäs arvelette?” kysyi katteini
uudestaan. — ”Minä olen jo tyttäreni luvannut toiselle!” mutisi Gerdt
ukko epävakaisella äänellä. — ”Mutta tottahan”, nauroi katteini,
”rikkaan kauppamiehen ainoa perillinen voinee vertoja vetää vaikka
kylän paraimmalle kosijalle, luulisin minä toki!” — ”Herra!” vastasi
Gerdt ukko jyrkästi ja tylysti, ”minä olen sanani antanut ja sitä ette
voi ostaa, vaikka tarjoisitte kymmenen sen vertaa mitä teillä rahaa
lienee! — Evert, poikani! Sinun nyt täytyy” — — ukon silmät
kääntyivät nuoreen parikuntaan, joka vielä, muusta huolimatta, ainoasti
muisteli toinen toistansa. Ukko ei lopettanut lausettansa, vaan lisäsi
epävakaisella äänellä: ”taikka jos Jaen itse antaisi sanani takaisin!”
— —

Jaen, niinkuin muutkin saarelaiset, oli tämän tapahtuessa läsnä ollut,
mutta hyvin vakaisesti kaikki kuullellut ja katsellut, ikään kuin ei se
häneen koskenut ollenkaan. Nyt vasta, kun hänen nimensä tuli
mainituksi, näkyi hän havainneen, että hänelläkin siinä oli jotain
sanomista, tempasi tupakkapurun suustaan ja arveli: ”Totta sanoakseni,
isä Gerdt, en minä mielelläni laske nuottaani apajaan, missä jo näen
toisen ennen olevan. Minä kuu näin että Elsa Evertistä rupesi enemmän
pitämään kuin minusta, niin en ruvennutkaan turhiin riitoihin, vaan
otin itselleni toisen kullan, joka, älkää pahaksi panko, Elsa neito,
onkin minusta paljoa mieleisempi. Älkäätte te, isä Gerdt, olko
lupauksestanne millännekään ja antakaatte heidän vaan mennä yhteen,
koska niin haluavat”.

Tämä selitys teki päätöksen asiasta. Gerdt ukko kyllä oli vähäisen
äissään, siitä kun hänen tyttärensä oli hyljätty, vaan se äkä pian
hämmentyi pois siihen iloon, minkä hän tunsi sydämessä, kun nyt hänen
Elsansa oli saava hänen oman kasvattinsa, kelpo Evertin ja vielä
päälliseksi tuleva rikkaan laivan-isännän ja kauppamiehen rouvaksi.

Ero nyt kyllä tuli nuorille, kun isä ei vasta löydetystä pojastansa
hennonut erota, mutta muutamien kuukausien perästä palasi laiva
jälleen Marken-saareen, ja seuraavana keväänä käänsi se kokkansa
kotivalkamoille pohjoisessa, vieden sinne nuoren onnellisen parikunnan,
ynnä myöskin vanhan Gerdt ukon vaimoineen, jotka tulivat vävynsä luoksi
vanhat päivänsä viettämään.

Viimeinen Kosija.

(Kuvaus Viipurin pitäjästä.)

Vanha Liisa oli aikanansa ollut sorea tyttö ja rikas tyttö. Isänsä oli
pohatta Villalan isäntä, jolla oli yhtä monta laivaa merta kyntämässä
kuin auroja pellolla. Hänen tyttärensä Liisa oli seitsemässä pitäjässä
kuulu kauneimmaksi ja taitavimmaksi tytöksi. Missä oli parempi karjan
kaitsija, missä kätterämpi lyhteen sitoja, missä makeamman puuron
keittäjä! No entäs pyhäpäivän tansseissa, kuka taitavammin tepsutteli
kuin Villalan Liisa!

Kummako siis jos läheltä ja kaukaa yhä kävi kosijoita Liisan kodissa.
Siellä kävi lautamiesten pojat, siellä lihavat laivan-isännät, olipa
koettanut onneansa lukkarinkin poika, joka osasi Ruotsit ja Venäjät,
niin että hänellä kirjoitutettiin kaikki talonpoikain supliikit,
repliikit ja muut paperit. Mutta turhaan kuluttivat nuoret miehet
saappaitansa Villalan kujaa tallustellessansa, turhaan uupuivat ruunat
kilpaa ajaessa sorean Liisan talolle. Yksillä saaliilla kaikki sieltä
palautuivat, nimittäin — rukkasilla. Matti muka oli kovin pöllöpää,
Simolla olisi kyllä ollut älyä päässänsä, vaan kukkaro ei oikein
lihavana asunut, Martin tasku kyllä kolikoista kilisi, vaan sehän taas
oli semmoinen lyhykäinen, leveänaama lyllerö, ettei sopinut sorean
Liisan rinnalle. — Niin, jos olisi tullut nuori maisteri pappilasta
tai joku hyvänhajuinen puotiherra kaupungista — rouvaksi olisi
Villalan Liisa kenties mennyt. Paha vaan ettei nuot tuommoiset älynneet
missä heillä onni oli tarjona!

Rupesivatpa yhtenä päivänä kylän ämmät toisillensa kuiskaamaan, että
Villalan isäntä muka oli viimein tullut kiinni Viron viinan
kuljetuksesta ja että nyt piti talon karjoineen mennä sakoista. Tällä
kertaa oli ämmäin juoru täyttä totta. Isäntä kuoli pian tuskasta ja
Liisalle ei jäänyt perinnöksi muuta kuin vanha sorvauspenkki ja harmaa
kissa.

Rahojen kanssa oli kosiomiestenkin parvet hävinneet niinkuin akanat
tuuleen. Oli niitä senkin perästä kyllä käynyt vielä Liisalla. Mutta ne
olivat olleet mökkiläisiä tai renkirehvanoita. Kuinkas Liisa semmoiseen
olisi suostunut — ohoh, kaikkia vielä! — Maltas, kyllähän tulee
entisistä kosijoista vielä joku uudestaan!

Mutta vuodet vierivät ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä
myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta. Nyt oli vaan yksi
hammas enää paikallaan, poskien puna oli kellastunut, ja nenä laihtunut
teräväksi. Kyllä nyt Liisa raukka olisi vaikka renkiinkin tyytynyt,
vaan moneen vuoteen ei ollut enää kosijoita näkynyt, ei kuulunut.

Vanha Liisa nyt oli kyökkipiikana eräässä hovissa (herras-talossa) ja
muu väki häntä vaan mainitsi vanhan piian nimellä, laulellen hänestä
vanhaa virttä:

Vanha piika kyöpelissä ajattelee näitä:
Voi jos tulis poika vielä, laittais mulle häitä!

Mutta tätä laulua he vaan hiljaisesti hyräelivät itsekseen; sillä kerta
kun joku nuori tyttöletukka oli rohjennut Liisan kuullen ruveta sitä
laulamaan, oli tämä aivan silmittömäksi suuttunut ja vähällä ollut
pilkkaajalta silmät puhkaista. Muulle palvelusväelle oli vanha Liisa
nurja ja ynseä ja istui tavallisesti eriksensä omassa nurkassaan. Kun
uusi renki tuli taloon, oli Liisa kyllä vähän aikaa lempeällä tuulella
ja laitteli niin että paraat palat aina sattuivat hänen talrikilleen.
Mutta kun toinen ei tästä hyväelystä ollut milläänkään, niin kääntyi
Liisan mieli häntäkin kohtaan pian nurin.

                                                  ⸻

Yhtenä pyhä-iltana istui vanha Liisa taaskin nurkassaan; sukkapuikot
liikkui ja leuka tutisi aivan niinkuin joka ilta nähtiin tekevän. Mutta
kuitenkin oli ensisilmäykselläkin helppo havaita, että jotakin
erinomaista nyt oli tapahtumaisillaan. Sillä vanha Liisa oli tavattoman
pönäkästi puettu; tukka niinkuin nuoltu sileäksi; ryntäillä tumman
punainen liivi ja hihat lumenvalkoiset, lujasti tärkätyt, kaulassa
uuden uutukainen musta silkkihuivi. Vanha Liisa ikään kuin jotain
odotti; sormet kyllä ahkerasti liikuttivat sukkapuikkoja, mutta silmät
yhä pyrkivät ulos ikkunasta. Harmaa kissakin nuoleskeli käpäliään,
ikään kuin ennustellen vierasten tuloa.

Muut piiat istuivat tuvan toisessa päässä pöydän ympärillä; he
juttelivat ja naurelivat keskenään, yhä välistä varoisasti vilkahdellen
Liisaan päin. ”Mikähän nyt lieneekään vanhalla piialla, kun tänä iltana
niin koreilee?” sopotti yksi heistä. — ”Ihan se punaisessa liivissään
on kuin menneenvuotinen karpalo!” jatkoi toinen. — ”Saas nähdä eikös
vaan liene joku kosija tarttunut tuohon viimeiseen onkikoukkuun, mikä
sill’ on ikenissä!” lisäsi kolmas. Nyt ei tytöt enää voineetkaan
hillitä luontoansa, vaan purskahtivat nauruun, niin että vettä silmiin
porsui. — Vanha Liisa, joka juuri taas oli ulos ikkunasta katsonut,
käänsi nyt silmänsä tyttöihin päin. Mutta vaikka hän epäilemättä tiesi
mikä niin nauratti tyttöjä, niin ei hän nyt kuitenkaan näyttänyt
suuttuneelta. Pikemmin olisi hänen silmistään voinut lukea: Malttakaa!
nauraa paraiten, ken nauraa viimeksi!

Samassa kuului ulkoa kolkutus ovelle. Tytöt kavahtivat ikkunoille
katsomaan. Pihalla seisoi joukko nuoria miehiä. ”Meiltä on elävä
kateessa”, virkkoi yksi heistä, ”tulimme sitä täältä etsimään!” —
”Herrajesta, sulhasia!” huusivat tytöt, punastuen ja toisiansa
katsellen, nähdäksensä ketä kosiomiehet tarkoitti. Herra ja rouva
haettiin kyökkiin, piiat menivät tavan mukaan piiloon, mikä kaapin
taaksi, mikä uunin päälle, mikä sängyn alle. Vanha Liisa ei ollut koko
asiasta olevinansa milläänkään, mutta kätkeysi viimein hänkin hameitten
taaksi, jotka seinällä riippuivat. Mennessään hän oli sanonut:
”Piilläänpä me vanhat piiatkin leikin vuoksi!” Mutta niin sanoen oli
hän taas hymyellyt niin kummallisesti, niin pititteleväisesti!

Päästettiin nyt sulhasjoukko sisälle, vietiin heitä nurkasta nurkkaan,
komerosta komeroon. Kaikki paikat katsottiin. Löytyikin tyttönen
tyttösen perästä, vaan aina pudistelivat miehet päätään, sanoivat: ”ei
tämä se ole haettavamme, pitää vielä etsiä!” Viimein löytyi vanha
Liisakin piilostansa ja silloin sulhasjoukko heti yhtä suutansa huusi:
”Kas tässä se onkin elävämme, jota läksimme tavoittelemaan!” — ”Vai
sekös se onkin!” naurahti herra, ”kukapas sen olisi uskonut! No olkoon
onneksi, Liisa-rukka!” — Mutta muut piiat tätä katselivat ällistellen
ja vähän katehellakin, sillä sulhanen oli pulska ja rivakka poika,
vaikka kyllä hoettiin häntä vähäisen tuhmaksi.

Näin oli siis vanha Liisa kuitenkin saanut sulhasen, ja arvaapas millä
lailla. Sulhanen oli ollut nikkarin-opissa ja kerran käynyt hovin
työssä. Siinä kun sitten oli ollut jotain sorvattavaa, niin oli tuotu
Liisan sorvauspenkki parvelta, missä se monta vuotta oli ollut muun
ramun seassa. Tätä sorvauspenkkiä ei ollut nikkari enää taitanut
unhottaa; sitä oli päivällä muistellut, sitä öillä nähnyt unissaan. Kun
hän sen lisäksi sitten vielä oli saanut tietoonsa, että vanhalla
Liisalla oli 50 kolikkaa säästöpankissa, niin ei hän mieltänsä enää
voinut malttaa, vaan läksi, kun läksikin, kosimaan.

                                                  ⸻

Pari viikkoa sen perästä piti Liisan sulhasensa kanssa mennä itsiänsä
kuuloituttamaan. Olisitte nähneet kuinka koreana vanha Liisa kävi
sulhasen rekeen istumaan ja kuinka hän lähtiessään pititteli muita
piikoja: ”Nyt vanha piika viedään vihille, saa nähdä, ken nyt jääpi
vanhaksi piiaksi!”

Parikuuta tuli pappilaan, pian oli asia ilmoitettu ja nimet lipulle
kirjoitettuna. ”Nyt minun vaan pitäisi teitä vähän luettaa; sitten
menen kirkkoon ja kuuloitan”, sanoi pappi. Hän meni, otti hyllyltä
piplian ja pani sen pöydälle. Liisa astui rohkeasti likelle ja luki
muutamia värssyjä selvästi. — ”Jo piisaa”, arveli pappi, ”nyt on sinun
vuoros, Matti”. — Matti oli jo kauan ällistellyt sitä suurta kirjaa
pelolla, niinkuin härkä katselee uutta, punattua veräjää. Vasta kun
pappi käskynsä vielä uudisti, kävi hän istumaan ja rupesi puustaveita
kokoon poimimaan. Hänen edessään oli ensimmäisen Moseksen kirjan
ensimmäinen luku. Matti rupesi tavaamaan: ”A — sano a — ällä —
alati!” — ”Ei”, sanoi pappi, ”katso tarkemmin”. — Matti alkoi
uudestaan: ”A sano a, — ällä — alasti!” — ”Alussa siinä seisoo”,
oikaisi pappi. ”Ällä — ö” pani Matti. — ”Loi”, kuiskasi Liisa. —
”Löi”, tokaisi Matti ääneensä. — ”Loi se on, pöllö”, ärjäsi pappi,
jolla oli kirkkoon kiire. — ”J — u — ämmä — Jumala”, huusi Matti,
iloissaan kun niin tutun sanan tapasi. — Vaan sitten tulikin sitä
mutkallisempi eteen. T — a — i, edemmäksi ei Matti parka päässyt.
Hikiherneitä herui otsahan, silmät mullistuivat yhä julmemmin, suu
vääntyi vääräksi kokonaan. ”T — a — i — — en minä, — hyvä
kirkkoherra, ole oppinut Latinaa lukemaan!” parahti Matti tuskissaan.
— ”Aivanhan tämä onkin tavallista Suomen pränttiä”, vastasi pappi,
puoleksi nauraen. — ”Niin, mutta minä en ole koskaan niin suuria
kirjoja lukenut. — Antakaas niin virsikirjasta tai katkismuksesta
lasken niinkuin vettä koskessa valuu!” — Mutta kirkkoherra oli vielä
veres luuta, hän ei ruvennut tinkimään. Selvästi piti lukea taikka ei
kuuloituksesta tulisi mitään. — ”Kuulkaa toki, kirkkoherra kulta”,
rukoili nyt Liisa parka itkien, ”kovin te olettekin ankara! Pääsihän
sitä kirkkoherra vainajaltamme moni naimiseen, joka ei olis i-tä
tuntenut, vaikka olis tullut maantiellä keppinä vastaan!” — ”Jos hän
olikin veltto pyhässä virassaan, niin minun omatuntoni sitä ei salli!”
vastasi kiivaasti pappi. — ”No mutta, hyvä kirkkoherraseni, minä
vaikka parasta liinakangasta kutoisin teille”. — ”Menkää nyt jo, te
hävyttömät, menkää paikalla, taikka” — — huusi pappi vihastuksissaan
ja sysäsi onnettoman parikunnan ulos ovesta.

Niin täytyi Liisan kuitenkin kuolla vanhana piikana, sillä ei Matti
ruvennut toista kertaa yrittämään. Olkoon siis tämä teille, tyttöset,
opiksi, että luetatte sulhasta hyvinkin, ennenkuin lähdette pyytämään
kuuloitusta.

Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa.

Türr’in legionassa palvelleen Unkarilaisen muistelmista.

Ilta oli tullut, päivän helle vilpastunut. Puoleksi loikkuellen istuin
tuolilla ikkunan vieressä, jonka olin äsken avannut; sillä
sydänpäivällä oli se varin tähden ollut kiinni.

Ihastuksella hengehdin virkistävää, palsamista ilta-ilmaa, ihastuksella
katselin ihanaa näkö-alaa silmien edessä. Ikkunani alla levisi Capuan
kaupunki viljavin, paratiisin tapaisin ympäristöineen; kuvan
peräpohjana olivat Apenninein sinertävät kukkulat. Niin kukkulat!
Niiden näkö teki mukavan loikkumiseni vielä suotuisammaksi, sillä ne
muistuttivat mieleen mitä vaivoja olin nähnyt viimeisinä päivinä.
Komppaniani oli, näet, päivällisen aikaan juuri palannut retkeltä
rosvoja vastaan. Ne olivat viime viikolla äkkiä karanneet pienen kylän
päälle, jonka asukkaat olivat tietyt uuden hallituksen ystäviksi,
ryöstäneet, polttaneet talot, ja murhanneet asukkaat tai vieneet ne
vuorivinkaloihinsa vangeiksi, vaatien niistä suurta lunastus-summaa.
Meidät oli kohta lähetetty heitä takaa-ajamaan, ja neljä vuorokautta
kiipeliimme melkein levähtämättä vuorelta vuorelle, mutta — niinkuin
näillä retkillä tavallisesti kävi — aivan turhaan. Vuorikyläin
asukkaat olivat kaikki taikka liitossa rosvoin kanssa taikka pelkäsivät
heidän kostoansa, niin että aina veivät meidät harhateille ja antoivat
rosvoille vihjauksia meidän tulostamme. Uupuneina ja varista ikäänkuin
keitettyinä tulimme viimein majoituspaikkaamme takaisin. Näin
istuessani koputti joku oveen ja sisään astui nuori sotakumppani, joka
palveli samassa komppaniassa, missä minäkin. Kreivi Palffy kuului
yhteen Unkarin suurimpia, rikkaimpia sukuja; hän oli huolellisesti
kasvatettu ja luonnolta hyvät lahjat saanut; hänellä olisi kotona ollut
tilaisuutta päästä mihin virkaan hyvänsä, jos vaan olisi halunnut.
Mutta tulinen, innokas luonteensa oli saattanut hänet hylkäämään sen
kaiken ja tänne tulemaan alhaiseksi upseeriksi legionaamme.
Toivoimmehan kaikki suorimman tien oman maamme vapauteen menevän Roman
ja Venezian kautta. Jos me autoimme Italialaiset vapauteen, niin olivat
he sitten vuorostansa auttavat meitä yhteistä sortajaa vastaan. Siitä
syystä oli Unkarin legiona syntynyt, sentähden kreivi Palffykin tullut
tänne. Hän oli jo seurannut Garibaldin väkeä alusta asti, ollut
kaikissa sen lyhyen, vaan mainion sotaretken tappeluissa, jolla kruunu
oli ryöstetty hirmuvaltaisen Bourbon’in päästä. Hänen urhollisuutensa
ja neuvokkaisuutensa vaaroissa oli tunnettu koko armeijassa, ja
suloinen käytöksensä oli suosittanut hänelle kaikkein niiden rakkauden,
joilla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Semmoinen mies oli kuin
luotu päälliköksi, koska Unkarin vapauden hetki kerran oli tuleva.

”Hyvää iltaa!” huusi hän sisään astuessaan minulle. ”Nythän toki taas
vähän jaksaa henkeä vetää! Kuinkas ovat jalkasi?”

”Johan ne nyt alkavat taas tuntua jaloilta, vaikka vielä ovat vähän
jäykkänä”.

”Minun ruumiini on jo taas tointunut, mutta mieleni vielä on aivan
masennuksissa siitä harmista ja häpeästä, kun olemme taas vaan saaneet
olla sokkosilla noiden riivattuin rosvoin kanssa. Tänne tullessani
luulin saavani aika sotaa nähdä; mutta se, mitä sotaa nähtiin, oli
melkein kuin jäniksen ajoa, ja nyt on sekin loppunut. Nyt seisomme
tässä niinkuin härkä päivänpaisteessa, joka tavoittelee hännällänsä
paarmoja, mitkä pistelevät häntä silmäin ympärillä!” —

Näin sanoen nakkasi hän univormun päältään ja heittäysi pitkälleen
vuoteelleni. Mutta vähän ajan perästä kavahti hän jälleen ylös, ja
sanoi:

”Kuule! minä olen jo saanut tarpeeksi tästä elämästä. Ylihuomenna
pyydän eroa virastani ja lähden kotiin. Eihän tässä kuitenkaan tule
suurempaa! — Mutta ennen kun lähden, tahtoisin vielä saada kostoa
noista rosvoista, jotka ovat niin monta kertaa juoksuttaneet meitä
turhaan.”

”Sekös olisi kostoa, että juoksisimme itsemme vielä kerran turhaan
uuvuksiin?”

”Ei! minulla on uusi, parempi keino keksittynä. Kuule!”

Ja nyt selitti hän minulle koko tuumansa. Meitä piti noin kymmenkunta
miehiä, englantilaisiksi matkailijoiksi puettuna, muutamat naistenkin
vaatteissa, ajaa samoille seuduille, missä olimme viime kuluneina päivinä
kuljeskelleet. Rosvot luultavasti olivat palanneet sotaväen
lähdettyä, jos olivatkaan seudulta olleet poissa. Meitä aseettomiksi
lystäilijöiksi luullen, karkaisivat luultavasti meidän päällemme, ja
sitten tappaisimme tai vangitsisimme heidät aseittemme avulla, jotka
olivat pidettävät piilossa vaunuissa. Tämä tuuma oli rohkea, niin
rohkea että oli melkein mieletön. Rosvoja oli välistä viisin kuusin
kymmenin yhdessä, ja jos he vaunuihin ampuivat, jossa meidän piti istua
tiheästi, niin piti melkein joka luodin sattua. Ainoa menestyksen toivo
oli siinä, että rosvot pelkäsivät Unkarin legionalaisia pahemmin kuin
pirua, ja että he, huomattuansa ketä me olimme, kohta pyrkisivät
pakoon, varsinkin kun eivät odottaisikaan mitään vastustusta. Mutta
näitä vaaroja me emme silloin niin paljon muistaneet; ikävä,
yksitoikkoinen elämämme teki kaiken vaihetuksen suoduksi, ja tässä tuli
vielä se toivo lisäksi, että voisimme kenties saada kostoa siltä
rosvoparvelta, joka jo oli niin kauan, vaikka me kuinkin vainoilimme
heitä, rankaisematta ryöstellyt sitä seutua.

Pian oli meidän kesken liitto tehty; me puhuttelimme syvimmässä
salaisuudessa, (sillä tähdellistä oli etteivät rosvot saisi vähintäkään
vihiä aikomuksestamme) muutamia luotettavia sotakumppaneita, pyysimme
päälliköltämme luvan saada mennä pariksi päivää Neapeliin, ja
hyyräsimme kaksi vaunua muka sitä matkaa varten. Vielä samana yönnä
ennen päivän nousua läksimme matkaan, ajoimme kymmenkunnan virstoja
Neapelin maantietä myöten ja poikkesimme sitten tielle, joka vei
vuoristoon päin. Kaupungista lähtiessämme oli meillä ollut tavalliset
vaatteemme yllä, mutta vaunuissa panimme valepukumme päälle, jota
toimitusta pimeällä ei kukaan huomannut. Meitä oli yksitoista
miestä, joista kumpaisessakin vaunussa istui neljä sisässä ja kaksi
kuski-istuimella. Meitä nauratti yhä välistä, kun katselimme toisiamme.
Vaunuin sisässä istujista oli viisi puettu rouvas-ihmisten vaatteisin;
he olivat nuorimmat meistä, joiden oraalla oleva parta oli
huolellisesti ajeltu sileäksi ja leuka muuten huivilla peitetty.

Päässä oli heillä rouvasväen hatut ja pitkät valekähärät riippuivat
Englantilais-naisten tavalla alas poskille. Ryntäät olivat peitetyt
suurella schaalilla ja missä se loppui, alkoi leveä hame, joka oli
hyvin huonosti kiinni troklattu vöihin, niin että tappeluhetken
tullessa oli helppo heittää kaikki päältään. Herroilla oli suuret
matkalevätit päällä ja jäykät paidan kaulukset vedetyt niin pitkälle
ulos, että olivat puhkaista silmät, niin pian kun päätä vähänkin
käännähti. Kuski-istuimella istujista oli kaksi lakeijoiksi puettuna;
kolmas, Italialainen syntyisin, oli olevinansa meidän ciceronena
(oppaana). Pyssymme olivat vaunuin sisässä hyvin peitettynä; paitsi
niitä oli meillä kullakin vielä pari revolveria (monipiippuista
pistoolia) ja puukko vyössä ulkopuvun alla.

Päivällisen aikana jouduimme muutamalle luostarille, joka oli aivan
vuoriston rajalla. Siellä päätimme huoahuttaa hevosiamme pari tuntia.
Sitä paikkaa juuri valitessamme oli meillä salainen juoni mielessä.
Yleiseen luultiin tämän luostarin munkkien olevan jossakin yhteydessä
rosvoin kanssa, vaikka ei ollut koskaan onnistunut saada mitään selvää
todistusta siihen. Jos luulossa oli perää, niin annettiin epäilemättä
rosvoille tieto aseettoman lystimatkueemme tulosta ja me saimme siis
pyydettävämme kynsihimme.

Pysähdyttyämme tuli pian muutamia munkkeja meitä katsomaan. —
Ciceronemme hyppäsi alas kuski-istuimelta ja kuskit rupesivat hevosia
syöttämään; me muut vaunuin sisässä sitä vastaan pysyimme alallamme,
sentähden ett’emme olisi voineet liikkua muuten kuin että meidät olisi
tunnettu. ”Mihin herrasväki on menevä?” kysyi muuan munkeista
ciceronelta. — ”Me ajamme vähän lystiä vuoristoon”. Munkin silmissä
näkyi eriskummallinen välkkäys. ”Vuoristoonko? Olettekos te niin hyvin
varustettuna, ett’ette pelkää rosvoja?” — ”Eikö mitään! Tuskin meillä
on pännäveistäkään aseeksi. Mutta tiedättehän Englantilaisten luonteen;
jos heille mitä pölähtää mieleen, se on tehtävä vaikka olisi kuinkakin
hullua. No, se on heidän asiansa. Minun köyhän raukan rosvot kyllä
päästävät eheänä kynsistään. Ja luuletkos että rosvoja nyt onkaan
likiseuduilla, koska Unkarilaiset viime päivinä ovat ajaneet heitä
perään näillä mailla?” — ”Ei suinkaan, ei suinkaan! Ei tässä taida
tulla mitään vaaraa! Mutta eikös herrasväki suvaitseisi tulla ulos
puutarhaamme istumaan?” — ”Ei ne tule. Näillä on, näet, sekin hullutus
päässä, että tahtovat koko matkallaan aina olla omalla alustalla”.

Siihen se puhe loppui ja munkit palasivat luostarinsa sisään, jättäen
meidät maantielle seisomaan. Vähän ajan kuluttua huomasimme kuinka joku
luostarin takaportista ratsasti aasilla ulos ja ajoi vuorille päin. Me
vilkahdimme toisiimme. Nyt oli kettu sangassa.

Tarpeeksi levättyä jatkoimme matkaamme. Tie alkoi nyt pian tulla
vaivaloisemmaksi. Yhtenään kiipeilimme ylös alas mäkiä. Noin tunnin
ajan ajettuamme jouduimme ahtaasen vuorisolaan, jossa oli tie niin
epätasainen, ettei päässyt muuten kuin astutellen ajamaan. ”Sepäs olisi
kelpo paikka rosvoille!” kuiskasi minulle kreivi Palffy. Tuskin olikin
hän saanut sen sanan suustansa, niin kuului kimakka vihellys ja näytti
kuin olisi kaikki seudun kivet, pensaat äkkiä muuttuneet eläviksi
olennoiksi. Ympärillämme vilisi partasuita miehiä, pyssyt ja puukot
kädessä. Muutamat kaappasivat hevoset kiinni, toiset keräytyivät
tiheään vaunuin ympärille. ”Astukaa ulos!” käski meitä päällikkö
lyhyesti. Mutta samassa laskeutuivat vaunuin kuomat, laukauksia pamahti
parvittain ja luoteja tuiskusi ähmistyneitten rosvoin päälle. Pari
laukausta pistoleista ammuttua hyppäsimme ulos vaunuista ja kävimme
pajunetilla päälle tavallista unkarilaista sotahuutoamme karjahtain.
Kuvaksi maalattuna olisi tuo epäilemättä ollut hyvinkin kummallinen,
naurettava näkö. Hameet ja viitat tietysti oli päältä nakattu; mutta
äkkiä sotureiksi muuttuneilla amazoneillamme oli kuitenkin vielä kellä
naishuivi ryntäillään, kellä naishattu päässä.

Asia muuten kävi aivan niinkuin olimme toivoneet. Äkkiarvaamaton
ryntäys puoleltamme, joita he olivat luulleet vaimoiksi ja aseettomiksi
miehiksi, hämmästytti rosvoja niin, etteivät kohta älynneet mitä tehdä,
ja kun sen lisäksi kuulivat tuon pelätyn sotahuudon ja näkivät Unkarin
legionan univormut, niin eivät yrittäneetkään enää vastarintaan, vaikka
heitä oli varmaankin kolme kymmentä miestä, vaan pötkivät pakoon
kaikille haaroille. Kolmetoista heistä makasi maassa kuoliana tai
pahasti haavoitettuna. Me olimme päässeet melkein aivan eheinä
leikistä.

Nyt rupesimme nostamaan haavoitettuja rosvoja vaunuihimme, viedäksemme
ne pois. Sitä tehdessämme virkosi yht’äkkiä yksi, joka oli vaan ollut
pyörryksissä sivu lentäneestä luodista, kavahti ylös ja läksi
juoksemaan.

”Se on tuo munkki, joka taannoin tiedusteli meiltä kaikenlaisia!” huusi
kreivi Palffy, joka oli rosvon tuntenut. ”Sitä ei saa päästää pakoon”.
Niin sanoen juoksi hän jäljestä. Mutta samassa kun hän jo oli
tavoittamaisillaan häntä, horjahti hän puun juureen ja lankesi. Rosvo
tuosta kääntyi kohta ja painoi hänelle pitkän puukkonsa rintaan. Sitten
läksi hän uudestaan juoksuun, mutta luoti pyssystäni kaatoi hänet
maahan. Me riensimme kreivin luo; hän eli vielä, mutta haava oli käynyt
henkipaikkäan. Hän kuoli syliini muutamien minuuttien perästä. Synkällä
mielellä ja voitoistamme iloitsematta käännyimme nyt paluumatkalle,
kuljetellen haavoitettuja rosvoja ynnä ystäväni ruumista vaunuissa ja
itse osaksi astuin vieressä. — Kun ajoimme luostarin sivutse, olisi
meidän hyvin tehnyt mieli viedä kaikki munkit sieltä pois vangeiksi;
mutta muuriensa takaa oli mahdotonta saada heitä niin vähäisellä
piiritysjoukolla. Me kuljimme siis yhtä matkaa Capuaan takaisin. Kun
seuraavana päivänä koko komppania laitettiin luostaria valloittamaan,
oli se aivan autio; asukkaat olivat kaluineen päivineen paenneet
tietymättömiin vuoren vinkaloihin.

Näin päättyi viimeinen retkeni Neapelin rosvoja vastaan. Jos ennenkin
olin kyllästynyt meille tässä tehtäväksi annettuun toimeen, niin oli
ystäväni kuolema tehnyt sen minulle vielä inhottavammaksi. Minä pyysin
kohta eroa ja läksin sen saatuani pois maasta.

VIITESELITYKSET:

[1] Clarens on kylä Genève-järven rannalla, missä lämpimän ilman-alan
tähden paljon muukalaisia asuu talvella.

[2] Ensimmäinen värssy on kansanlaulua.

[3] Pieni luoto liki Rhône-joen laskupaikkaa Genève-järveen.

[4] Aiheen tähän runoon on antanut katkera mieli nähdessä kuinka aivan
suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että
naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa.

[5] Makkonen.

[6] Kalevala. 52 v. 495-8.

[7] Sinä samana päivänä v. 1866 Aleksanteri II pelastui murhaajan
luodilta.

[8] Louhikäärme on paljo luonnollisempi nimi kuin tuo
kummallinen ”Lohikäärme”. Edellistä on Agricolakin Uudessa Testamentissa
kerran käyttänyt.

[9] Huss (Tschehin kielellä Guss) merkitsee hanhea.

[10] Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia molemmin puolin Suomen rajaa.
Milloin sotaa oli Ruotsin ja Venäjän välillä, he aina kävivät
toisissaan hävittelemässä.

[11] Vienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita
Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Venäläiset Tshudeiksi.

[12] Ett’ei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän
lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogen saari
peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä rannikoilla nielee meri joka
vuosi.

[13] Nykyinen Piispansaari ei enää vastaa tätä kuvausta; sillä siitä,
niinkuin melkein kaikista muista sen seudun saarista, on paras
kaunistus, metsä, armottomasti ryöstetty.

[14] Vielä joku vuoskymmen takaperin nimittivät Viipurin läänin
talonpojat Uuden Suomen Ruotsiksi.

[15] V. 1811 otetuista Viipurin läänin rekryyteistä yksi todellakin
palasi upseerina.

[16] Siinä, missä nyt Zuydersee-lahden aallot käyvät, oli muinoin
mannermaata lainehtivin viljapeltoineen. Mutta muutamia vuosisatoja sitten
upotti meri koko sen avaran maan, josta nyt vaan muutamia saaria
on jäljellä.