X. KUUN TARINOITA

JOHDATUS.

Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,
Andersen’in, kirja ”Billedbog uden billeder”. Mä ihastuin jo
ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti.
Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä maata
pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen
noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin
ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden
peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon
kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.

Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei
meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. —
Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! — lieneekö näillä
poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai
onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon
valolta pääse ensinkään näkyviin. — Vai pitäneekö hänkin Suomen
kieliraukkaa niin halpana, ett’ei sillä huoli huuliaan pilata? —

Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli
noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — — vaan
minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa
vieno ääni kuiskahtanut korviini: ”Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te
ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä
pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun
minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,
joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita
kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja
suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella
kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että
kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan
ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe,
teillä on ääni ja ette laula!”

Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta
seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa
kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle
juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,
milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä
kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään
tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos
ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä
muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on
lohdutuksenani, että ”kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha
lapsi”. Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla
on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.

Ensimmäinen ilta.

Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin
äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri
laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu
maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,
naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista
seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi
palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: ”huomenna olemme
Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan.
Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä
me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!” —
Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa
seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen
edessään verevä mies. Mies virkkoi: ”Huomenna olemme Amerikassa;
huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa
köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!” Vaimo nosti
vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset
karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen:
”huomenna saamme vehnästä”. Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: ”Amen,
suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!”

Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli
sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. —
”Huomenna olemme Amerikassa!” huusi hän riemuiten. ”Terve, tuhannen
terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,
elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää
voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken
yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan
vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!” —
Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja
ojensi itsensä suoraksi: ”Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne
kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi,
vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa
murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa
tein! — Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut
anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!”

Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,
alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle
makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut
yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkea tätä katsellessa en ollut
älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan
rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja
esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä
seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen
jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei
ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,
koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle:
taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan,
arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi
kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa
aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan — se oli laivan hylky;
mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa;
ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu!

Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat
päässeet toivonsa perille: — he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei
köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.

Toinen ilta.

Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:

Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen
maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin
Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään
povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen
Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli
kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli
lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan
tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden
ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja
yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille.
Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt
kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä
säteinään.

Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa
istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa
olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.
Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen
kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä
vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti
mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli
kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta
katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui
ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia
nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta
kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi
liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen
edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä,
kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he
lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä;
hänen huuliltaan kuului rukous: ”Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä
olemme luvanneet!”

Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden
kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut
sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta
ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun,
kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi
ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä
jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa
lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Castrén.

Kolmas ilta.

Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta
muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli
vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz’in ijäti muistettavan kaupungin ylitse.
— Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä
pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja
ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni
tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies
huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli
kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen
unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.

Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:
kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,
mutta päässä punainen kardinali-hattu. — Kardinali lausui vangille:
”Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta
pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä
viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!”

Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: ”Minä uskostani en
taida luopua, sillä se on tosi!” — Vihan leimaus välähti toisen
silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: ”katso!” ja viittasi
sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. — Torilla oli näin
aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat
keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin
ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta
joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja
viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. — ”Tiedätkö
mitä tuo merkitsee?” kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti
silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista
kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki
huusi: ”Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi,
rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä
siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat
raunioiksi!”

Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan
itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa.
Yht’äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja
tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat
sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli
loppunut.

Neljäs ilta.

Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin
tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut
heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa
heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet
vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti;
heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita
kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin
sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa
pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria
vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa?
Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut
sanaakaan!

Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö yön oli kirkas ja
valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi
huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä
satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä
tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä.
Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset
lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä
hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä,
sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja
väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä
ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet
eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt’ympärillä,
niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä
männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä
vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta
koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen;
tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa
heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä
olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä
kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran
niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä,
kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan
ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien
nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita
tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt.
Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut
todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi
ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli
ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä
itse!

Minä jo olen kauan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran
näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui
mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmoittihe voimaa
ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta
naitua läksi hän vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa
raivaamaan. Ensi kesän he asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki
kohosi, huononlainen kyllä — eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi
kerjitty eikä kyetty saamaan — vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman
katon alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni
yhä loitommalle. Hänen sijaansa siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää
orasta. Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukunta lintujen lauluihin, ja
mökissä karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärille.

Vaan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Mennä oli kontio
kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuljeskelivat
hänen kankaitansa; viime talvena oli täytynyt myödä ainoa jäljelle
jäänyt lehmä kaupunkiin, koska halla oli syksyllä viljan vienyt. Lehmän
hinnasta saadut jauhot oli petäisellä sekoitettu, eikä sittenkään
riittänyt aina. Minä kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä
kalpeita kasvoja, laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat
kaikki rauhallista unta, ja| huolettomuutta, melkein ilollisuutta
ilmoittihe heidän näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta
päästiin uutiseen. Paitsi talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta;
he olivat orpolapsia. Isän ja äidin oli heiltä tauti tänä kesänä
ryöstänyt. Lapset olivat nyt mieron armoilla.

Näitä katsellessani alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä? —
Suon myrkkyhenki ei tänäkään hetkenä saanut unta. Hän nousi
lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko
seudulle valkean sumu-peitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka
tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä
peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,
se kuoletti.

Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljaansa
ihaelemaan. — Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;
päänsä painui rinnalle; mielenliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta
viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä
oli nähneet? — Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon
säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha
henki itse ollut irvistelemässä.

Huuto oli vaimonkin herättänyt; hän tuli ulos ... kauan aikaa ei
kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä
virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui; hän pani
kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: ”Herra on antanut, Herra on
ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikkisesti!” ”Amen!” sanoi vaimo
kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä menivät he
takaisin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. ”Isä, meillä on
nälkä!” huusivat he vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän
suuta; mutta hän hillitsi itsensä. Vakaasti otti hän kaapista viimeisen
leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat
syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies epäili
hetken, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi ne
heille. Sen tehtyään kääntyi hän vaimoonsa ja virkkoi: ”Huomenna täytyy
meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei ole pysymistämme enää!”

Viides ilta.[10]

Siitä jo on kauan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläkin hirvittää minua
sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nnen vuoden siitä kun
rakkauden opin saarnaaja syntyi tähän maailmaan. Mä katselin
Vienanmeren rantoja, siellä, missä se on kaivanut Kannanlahden syvälle
Suomen maan povehen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on
nimenä Kannanlahti. — Kesä oli kauneimmillaan; sydän-yölläkin paistoi
ja lämmitteli päivä. — Pietarin juhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella
tantereella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki koolla. Nuoret
pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat
koettelivat voimiaan. Voi miekkoista sitä, ken voittajaksi pääsi!
Hurraa huusivat hänelle kumppalit, ja neitosetkin kisansa kesken
heittäen, lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän-luontejaan.
Vanhat, hongikon suojassa istuen, katselivat tätä menoa ja muistelivat
muinaisia päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja
notkutella. — Vihdoin uupuivat nuoretkin voimat ja lähdettiin levolle.

Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,
joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän
naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin
olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi
miehiä, julmannäköisiä kuin edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs
kädessä. Hiljaa hiipien he lähenivät kylää; kohta leimahti joka
kulmassa huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat.
Palavista huoneista karkasi puoli-alastomia ihmisiä pelosta hurjana;
vaan minne pakenivat? Takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei
säästänyt, ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli, kunne kädet
väsyivät. Uusi aurinko ei vielä kerjinnyt nousemaan, kun somien
asuntojen sijassa näkyi vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden
seassa kärvennettyjä, raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli
venheitä täynnä verisiä sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä
ryöstettyä saalista. — Ja kuka se vihollinen oli, joka niin
armottomasti oli menetellyt? Kuule, ja hirmu on jäykistyttävä jäsenesi!
— — Mä kuulin voitto- ja riemuhuudot — ne oli Suomen kieltä; mä
kuulin kuolevien viime huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa — se oli
Suomea! Voi hirveätä ja onnettomuutta! Veljet veljiä raatelee! Eri-usko
ja erivaltaajat ovat heidät niin vierastuttaneet, ett’eivät tunne
toisiansa. — Kuinka taitaa ihminen eroittaa, minkä Jumala on yhteen
luonut!

Kuudes ilta.

Mä äsken kuljin Viipurin ylitse, sanoi kerran kuu, ja silloin johtui
muistooni, mitä nyt sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,
illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että
olis luullut etelämpänä, Saksassa, olevansa.

Eikä ollut muutenkaan Viipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,
pitkä silta ja Torkelin torni vanha olivat valaistuna. Joka paikassa
vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Veden pinta oli ihan
peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia
kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja
iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja
pamahutteli sampanja korkkejansa ilmahan.

Viipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhlapuvussaan; se oli
helppo nähdä. Min’ en kaupunkia olisi tuntenutkaan Viipuriksi
ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä
asemallaan. Vaan sekin oli valaistuna: ikkunoista ja ampumareijistä
liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kuin
olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. —
Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,
koska Viipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein
suuria ihmisjoukkoja koossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,
Vuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat
välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi ja päälliköt kallehissa
vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehoittamassa.

Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot, itse
ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissään ja
suruissaan seisonut. —

Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Viipuri tullut Karjalan
ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Vuokselta sekä
Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa, sota mielessä,
vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin
vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Viipurin kruunausjuhlaa, Saimaan
kaivannon avausjuhlaa.

Ja Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen
ajan palauneen: ilo loisti yhä kirkkaammin, — yht’äkkiä se leimahti
ulos, — torni oli ilmitulessa! Korkealle ilmahan kohosi leimu,
avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille, maailmoille, että
Viipuria taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!

Seitsemäs ilta.[11]

Mä tulen Vienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä, missä Tundran
tytär Pinega lankeaa Vienanvirran sylihin, näin rantatörmällä
hautakummun. Maantie kulkee kummun sivuitse. Sitä katsellessani, tulla
siihen karahutti uhkea troika. Aisahevonen tepasteli ylpeästi, pää
pystyssä, ja syytähän sen olikin ylpeillä, kun sen kannettavaksi oli
uskottu korkea vemmel, jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia.
Kadesilmin katselivat tätä kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin
voiminsa ponnistaen, ja pyrkivät aisahevosesta edelle; vaan mikä
auttoi, se yhä vaan pysyi rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä
kaulaan puremaan, vaan silloin partasuu kyytimies aina tempaili
ohjakset tiukemmaksi ja siimansa huiskautteli katehia selkään. — Reen
kuomussa istui herra; kumpua kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos
ja kysyi mitä tuo olisi. — ”Kah se on kurgan, herraseni”, vastasi
kyytimies. ”Se on niitä Tshudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin
asui rikas ja mahtava Tshudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat
täynnä, ja mammontia, sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne
alkoi levittää valtaansa ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät
ruvenneetkaan niskojansa notkistamaan vieraan vallan alle, vaan
vetäysivät aarteineen päivineen maan alle asumaan. Siinä elävät vielä
nytkin. — Jos isäseni, päivällä tämmöistä kurgania kaivelisit, et
löytäisi mitään; mutta tulepas tänne yöllä, varsinkin Juhannus-aattona,
niin palaa kummun päässä sininen liekki, ja jos raosta uskallat
tirkistellä sisään, niin he ovat siinä pöydän ääressä pikaria
kallistamassa. — Näin vanhat ainakin haastavat; minä en sitä ole
nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! Yrittihän kerran
Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteita anastamaan; vaan mitenkäs
hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin. Se on ihan
tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!”

Ja ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta
näistä Tshudi-haahmoista, kyytimies risti silmiään ja sivalsi
troikkaansa siimalla. Hevoset karahtivat neliseen, ja nuolena katosi
reki metsään.

Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten
aikain haahmoja alkoi häämöitellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen
käynyt, käynyt silloin koska Tshudi vielä oli tämän maan ainoana
haltijana. — Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli
kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalleita,
sillä vene oli melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi
joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Veneessä
makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä
tulevia Tshudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti
heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan temppelissä
kiitosuhria teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartijatkaan
enää olleet valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä, ja mikä
hätä nyt enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! — Muu
väki makasi taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana
lämmin, puna-kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja.
Siinä hän lepäsi; suunsa myhäeli niin autuaallisesti. Mitä hän unessa
näki? Hän näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli
semmoisen tulen sytyttänyt, ett’ei sitä olis saattanut sammuttaa
Jäämeren jäät eikä Pohjoistuulen viluinen viima. — Hänen kotinsa oli
köyhä; hän ei jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden
oli

Vierryt maille vierahille,
Kulkenunna kaukaisille
Hopeiden helisevien,
Kullan kiiltävän hakohon.

Nyt hän oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä
kallista tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki — se hänelle kavahti
kaulaan — se huusi hänen nimeään — hän heräsi. — — Ei häntä armaan
käsi likistänyt, ei armaan ääni kutsunut — se oli vanhan uskollisen
palvelijan kova käsi, äreä ääni, joka hänet unesta herätti. ”Ylös
isäntä! Turjalainen on päällämme!” — Nuori päällikkö kavahti
jaloilleen ja töytäisi teltasta ulos. Siellä jo riehui taistelu
tuimimmillaan. — Vartiat kun nukkuivat, oli Turjan vikingejä kenenkään
älyämättä karannut päälle. — Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit
tekivät kuitenkin lujaa vastarintaa. Vikingein etupäässä tappeli nuori
uros, rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypäri päässä. Mihin tapparansa
iski, siihen kaatui mies kuin honka ukkosen nuolesta. — Häntä vastaan
riensi Bjarmein päällikkö; kohta he seisoivat vastakkain. Bjarmin
miekka välähti ilmassa, — mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi.
— ”Ei auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!” huusi vikingi.
Tapparansa viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. Tässä on
hänen hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Vaan
hänen kyynel-lähtehensä on jo kauan kuivana ollut! — Koko Bjarmin
kansa on jo ammoin rauennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa
muistossa, tarinoissa!

Kahdeksas ilta.

Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi,
nimeltä Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat
köyhää työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä
kummia hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota
kerran käydä katsomassa. — Oli kirkas talvi-ilta. Tarkastellessani
kaikkia keksin pikkuisen puoli-hajonneen mökin ikkunasta valoa.
Ikkunalasihin oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia
kukkia, vaan oli sija kuitenkin läpi-tirkistelläkseni mitä sisällä
tapahtui. — Jos oli huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut
sisuskaan parempi! Seinät noessa, lattia likainen, nurkassa pieni
kirstu, kolmijalkaisella tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla
vuotehella makasi tyttö, joka ei suinkaan vielä tainnut vanha olla,
mutta taudista ja kurjuudesta oli niin laiha ja rypistynyt, että oli
sääli nähdä. — Vuoteen vieressä seisoi pappi; minä hänet tunsin: hän
on perin oppinut mies ja saarnataidoltaan kuulu. — Hän näytti
kuolevaiselle kuinka tämä synnillään oli ikuisen kadotuksen ansainnut
ja kuinka katumalla vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui, ja koreina
kukkaisina kumpueli lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli
kaukana — hän olis suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden
pesästä kotiin, missä nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas
kuulteli puhetta, mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne, ja
jääkukkaset ikkunassa kimaltelivat valossani niin eriskummallisesti,
kasvaen hirveän suuriksi! — Työnsä tehtyään pappi läksi pois, ja kohta
sen jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän
lempeästi tervehti sairasta. Sitten istausi hän vuoteen viereen, juuri
siihen, missä pappikin oli seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän
puhui samaa kuin pappi, vaikk’ei niin koreilla lauseilla, — mistäs
köyhä, oppimaton akka net olis saanut, — puhuipa sydämensä tunnosta,
vakaasti ja lempeästi katsoen sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli
hartaasti; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui yhä
rauhallisemmaksi...

Ikkunalla oli avattu kirja. — Mä katsahdin ja luin: Jos ihmisten ja
enkelein kielillä puhuisin eikä olisi minulla rakkautta, niin olisin
kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen! —

Ja jos prohveteerata taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja
minulla olisi kaikki usko, niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olisi
minulla rakkautta, niin en mitään olisi!

Yhdeksäs ilta.[12]

Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten
seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. — Mä sen viskasin
pöydälle ja otin toisen, vaan ei sekään ollut minulle mieleen. —
Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen
kotihin. —

Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni kuuhun, arvellen
eikö hän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu heti arvasikin
mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:

Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä, missä mutainen Elbe-virta tulee
meren kirkkaita, viherjäisiä aaltoja sokaisemaan. — Tuuli oli kauan
maalle päin ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin
rienteli nyt laivoja Elben suuhun päin. — Minä rupesin yhtä
katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; kokka
hyrskien halkaisi aaltoja, ja pitkä vako vaahtoeli laivan jäljessä. —
Puoli väkeä oli kannella vahdissa. Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi
nuori merimies. Haljetaksehen täytyi ja kohoeli rintansa toivosta;
silmänsä paloivat ja katselivat vilkahtamatta eteen päin. Siinä
häämöitteli jo taivaan äärellä matala rannikko. Se kohoeli, se läheni;
mutta nuorukaisesta näkyi laivan joutuisa juoksu olevan etanan
matelemista. Hänen ajatuksensa olivat lentäneet, kiitäneet edelle; ne
jo olivat ennättäneet siihen matalaan hiekkaluotoon, jossa hän oli
syntynyt, kasvanut. Hän mielessään jo näki hietikossa heiluvaa
rantakauraa; hän näki lampaat pienoisella nurmikedolla; hän näki
potaattimaan, jonka kukkaisia hän lasna oli maailman kaunehimpina
pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki, seinät särkynein laivain
jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven päällä
paistoi kullattu onnen jumalatar entinen, kokkakuva, jota hän lasna oli
ihmetellyt kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan. Tuossa oli
ranta, jossa hän oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä. Tuossa
vene, jossa isän kanssa usein oli mäkeä laskenut lainehia myöten. —

Mä tunsin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,
syyspäivätasauksen aikana, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi
silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki, sutena ulvoen.
Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan
milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista
pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. — Koko meren
väki oli noussut sotaan. Pitkissä riveissä ryntäelivät aallot rantaa
vastaan; ensimmäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli
jäljestä; kaatuneitten hartioille nousten ne ryntäsivät edelle. — Jo
olivat voittamassa; — jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät
ikkunain luukkuja. — Luukun raosta katsoin sisään. Pöydän ääressä
istui vanhanlainen, vakaan-näköinen mies, lasisilmät nenällä, ja luki
ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolella istui vaimo,
lapsi sylissään, toinen vieressä. — Entisiä suurempi laine kohahti
seinää vastaan ja tärähytti koko mökin. — Vaimon kasvot vaalenivat ja
lapset säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äidin syliin. Mies
herkesi lukemasta ja lausui: ”Älkäät, armaani, pelätkö! Me olemme
Jumalan kädessä! Hänen tahdottaan ei taida hiuskarvakaan päästämme
karista. — Ja sitten”, lisäsi hän hymyellen, ”olemme ennenkin
tämmöisiä öitä nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot
asettuneet jälleen”.

Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttuaan, myrsky viihtyi, niinkuin
vanhus oli vakuuttanut. Mä tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.
— — — Poika raukka! Kun kotiasi tulet hakemaan, niin näet meren
lainehtivan sen sijassa! Monta aaltoa kumpuna kohoaa, vaan mikä niistä
on vanhempais, sisareis hautakumpu? —

Kymmenes ilta.

Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä romua, roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina
jääpi.

Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut eikä vielä ollut kerjinnyt
huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä
oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Virolainen
sanoo: suven silmät, talven hampaat.

Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä kesällä laeksi
on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei tähtiä
näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä.
— Kuu oli nähtävästi pahalla tuulellaan; se oli tainnut matkalla
vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas
selkeni ja virkkoi: Niin, niin; kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy maneetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi

— syksylinnun lähtevän
On sävel niin surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!

Vaan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen sinulle siitä.

Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli suloinen suvi. —

Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruuna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren, mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa. —

Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan; kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaa itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet. Hänen vieressään istui
nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut valkeilla
poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, ja huulet
kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko
lensi heidän ylitsensä. Siivet suhahteli, heillä oli niin kiire;
riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän
sykähti, silmäin kirkkaus sokaistui, hän vaikeni ja istui synkkänä.

”Mikäs sinun taas on, armas Antonio; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs sinä suret, kun koko luonto autuaana
riemuitsee?” — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: ”Katso
noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi”. ”Pohja,
Pohja”, huokasi neito. ”Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta: tässä olet terveyden jällehen saanut,
siellä sinut kohtaisi kuolema. Tässä on sinulla lempi ja siellä...”
Nuorukainen huusi: ”Siellä on syntymämaa!”

Yhdestoista ilta.

Kuu haastoi: Mä mielelläni käyn lasten makuukammareita katselemassa. He
lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuaallisesti
kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.

Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiinit, mutta niillä ei
ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä
tirkistelin sisään. — Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan pieni
poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli niin
autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän
käänteli, katseli. — Se oli ensimmäinen raha, jonka omalla työllä oli
ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: ”Ilmari,
kitkepäs tämä kukkaslava hyvin puhtaaksi, niin annan sulle markan!” —
Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön, koko iltapuolen oli hän lavan
vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä tehtyään
oli hän isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se
kiilteli, kimalteli niin kirkkaasti, ett’ei sitä Ilmari kyllikseen
saanut ihaelleeksi. Ei hän siitä maata pannessakaan hennonut luopua;
yhä vielä hän istui sängyssä, markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt
että Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa
silmäluomia, näkö himmeni, pää hiljaa vaipui tyynylle, — Ilmari
nukkui. Vaan markastaan hän ei luopunut sittenkään; sitä hän piti
puristeli sormissaan, ikään kuin peläten että häneltä aarteensa
ryöstettäisiin. — Hän makasi lieheellä suin. Mitä hän unissaan näki?
Hän luultavasti ajatteli, mitä hänen piti mahdottomalla rikkaudellansa
tehdä. Huulensa liikkuivat, hän sanoi: ”He, Edvard raukka, osta sillä
leipää itsellesi” Hän ojensi kätensä: hopeamarkka kilahti sormista
lattialle.

Voi lapsen tyytyväistä ja turmelematonta mieltä! Kenties tulee Ilmari
kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Vaan nostanevatko
hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa, kuin tämä yksi
hopeamarkka? — Ilmari kenties tulee anteliaaksi ihmis-ystäväksi; hän
kenties on tuhansia uhraava ihmisveljiensä hyödyksi. Mutta saaneeko hän
milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa
päätti antaa köyhälle? —

Kahdestoista ilta.

Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: ilma oli
hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita
taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista
ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,
tuli lumiräntää. Paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli vyöryviä,
mutaisia laineita kitaansa. — Kosken rannalla seisoi nuorukainen. —

Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei
rajunnut myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään seisoi
silloin neito. Nuorukainen lausui: ”Hurjaksi minua ihmiset sanovat ja
hurja minä olenkin! Kuin tuo koski kalliota vastaan kuohuu myös
mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena levätä! — Mutta
katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka paikasta näissä
seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt ja kaatanut
kaskeksi. Tuo saari vaan rehoittaa pyhänä, koskematonna. Kosken
vihainen virta sitä varjelee. — Ole sä saareni, mä koskena ympärilläsi
kuohun, käteni sinua halaavat, ja ei mikään voi rauhaas häiritä!”

He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli
maailmalle lähteminen. Koskina hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri
yhä kauemmaksi. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria
— ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. —

Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille
tienoille. Hänen mieleensä johtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli
entistä kultaansa. — Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan
huoleen! —

Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,
hajoitteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle; hän
ei siitä huolinut, ei tietänyt; — hän vaan seisoi ja katseli koskeen.
— Mitä hän myrskystä huoli — hänen sydäntänsä vihlaili, repieli
omantunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt — hänen
sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut — hänen
sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynyt karisevia lehtiä —
hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatonna. Hän vaan katseli
koskeen. — Lainehet kohoelivat kuin pehmeät polstarit, kuohu lenteli
valkoisina höyheninä. — Nuorukaisen silmät loisti: ”Kas tuossa ma saan
lepoa, rauhaa!” Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.

Kolmastoista ilta.

Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja
varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara
heissä kiiltelee kuin timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on
useinkin mieleni tehnyt sitä näkemään; vaan juuri silloin, kun päivän
koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä
piilemään.

Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niistä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
te ihmiset kehutte.

Oli vielä talvi, mä kuljin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; — päivällä oli kuulunut
tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli kaikki
ääneti. Se oli Siikajoen tanner. Palavalla innolla oli tässä Suomen
joukko tapellut kotimaan puolesta. Se rakkauden liekki oli talven
nietoksetkin saattanut kukkimaan; — mihin vaan silmänsä loi, paistoi
valkoiselta lumelta punaisia veriruusuja. — Tätä katsellessani läheni
neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,
etsiskeli jotain — ja viimein lankesi polvilleen nuoren kaatuneen
sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.
— Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisara; se
tipahti veri-ruusulle lumella. — Kah se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa.

Neljästoista ilta.

Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo oli
noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä
pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan
kuitenkin himmensivät hänen valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu
niistä pyrkinyt selvälle; se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli
minulle iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina
tuli väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa
katkaantui huokaukseksi. Viimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun
kokonaan.

Ystävä parka, arvelin siihen, samaten kuin sinun käypi myös monen
ihmisraukan. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen lempeä;
mutta kun synkät pilvet hänen sydäntänsä pimittää, niin vääntyy
hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. — Eheä sydän on
sileä, sit’ on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on
terävät reunat, pistäväiset kärjet, — ken voipi estää ett’ei ne joskus
sen kättä leikkaa, joka siihen koskee!

Viidestoista ilta.

Kuu jutteli: Sen harjun niskoilla, joka Taunus nimisenä, Reinvirran
rannoilta lähtien seurustelee Mainvirran pohjaisvartta, näkyy
puolihajonneita muureja, huoneitten raunioita, hautakiviä latinaisin
kirjoituksineen j.n.e. Jos kysyt mitä se on ollut, niin kuuluu vastaus:
se on Romalaisleiri. Ikään kuin hautakivi säilyttää nurmen alla
nukkuvan miehen muistoa, niin nämät jäännöksetkin johtavat mieleen sen
ajan, jolloin Roman maailmanvalta ulottui tähän saakka.

Minä hyvinkin muistan kuinka tässä oli Augustus keisarin aikoina.
Silloin kävi Romalaisvallan raja Taunusharjua pitkin, ja tämä leiri oli
rakettu esteeksi Germanian metsäläisten ryöstöretkille. Kaksi legionaa
oli tässä majassa. Vahvat vallit sulkivat sisällensä avaran
neliskulman, joka kartanoineen, katuineen näytti pieneltä kaupungilta.
Sotaväen majat olivat savesta, mutta päälliköt asuivat komeissa
kivikartanoissa.

Isoimmasta ja komeimmasta kuului riemullista hälinää. Ma katsahdin
sisään. Siihen astuttua ei olis suinkaan luullut olevansa metsäläisten
maassa aivan silloisen ”maailman” rajoilla. Siinä huikaisi silmiä
romalaisen sivistyksen koko komeus ja koreus: marmoripielet laen
kannattimena, mosaikkia seinissä ja permannossa, ihanoita veistokuvia
joka nurkassa. Pöytä oli täynnä herkkuja kaikilta maailman ääriltä ja
Falernon viini vaahtoeli taiteella valetuissa amforissa; penkit pöydän
ympärillä olivat peitetyt kalleilla purppurakankailla. Kullakin
penkillä loikui, pää vasemman käden nojassa, kolme miestä. Korvia
miellytti suloinen soitto ja silmiä ihastutti ihanain impien hempeä
tanssi.

Ylipäälliköllä oli pidot äsken päätetyn onnellisen sotaretken vuoksi.
— Hän nyt kohosi penkiltään, täytätti maljansa uudestaan ja lausui:

— ”Kasvakoon ja kukoistakoon Roma ijästä ikään! Hallitkoon armollinen
Augustomme onnella alamaisiansa, joita on enemmän kuin hiekkaa
rannoilla ja kuin lainehia meressä. Valtansa on jo nytkin ääretön:
tuskin alenee aurinko sen länsi-rajoille, niin jo jälleen alkaa nousta
itä-ääreltä. Herkuleen pielihin saakka, missä maailman rajana Okeanos
virtaa, — Indusvirtaan, josta uljaan Aleksanterinkin täytyi kääntyä
jäljilleen, — Aetiopian tulikuumiin hietiköihin saakka — on pian koko
maailma Roman käskyjä kuulemassa. Ainoasti tää kurja Germanian korpi
eroittaa meidät Pohjan äärimmäisistä peristä, joissa hyytyvän meren
aallot verkalleen loiskivat Thulen jäisiä kallioita vastaan. Mutta
kerran on Roma paisuva koko maailman valtiaaksi! Pian on tämä
korpikin kukistettu jalkojemme juureen! Pian saavat sen kesyttömät
metsäläisetkin maistaa, kuinka Romalaisen ruoska orjan selkälihaa
hyväelee! Nuot kurjat, jotka eivät miesvoimalla yksinään kykene
maatansa varjelemaan, vaan vievät naisiakin tappeluun! — Olettekos”,
lisäsi hän kumppaniensa puoleen kääntyen, ”olettekos, veljet, nähneet
sitä hurjaa naisleijonaa, mikä muiden joukossa on joutunut vangiksi? Se
pitää haettaa tänne, että saisimme vertaella Pohjan karhuttaren
kontastelemista näiden gazellisääristen Idän keijukaisten tepasteluun”.

Samassa taputti hän käsiään orjalle merkiksi ja käski hänen noutaa
se vangittu neito. — Pian talutettiinkin sisään jalon- vaan
huimannäköinen neito: hiukset valuivat hajallaan olkapäille, vaatteet
riippuivat repaleina rinnoilta, kädet olivat selän taa sidottuna;
silmiä vaivutti enimmiten häpy maahan, mutta välistä ne kohosivat
salamana välkähytellen ympäri seuraa. Siinä leimauksessa paloi
epätoivoa, paloi vihaa ja kesytöntä huimuutta.

”No, hempukkani, Brunhilda, Gunilda tai mikä nimesi lieneekin”, sanoi
ylipäällikkö, ”etkös minun ja näiden korkeasukuisten herrain
ihastukseksi tahtoisi meille näyttää kuinka karhuttarenne polvia
notkuttelevat?”

Vanki ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja, vaan suun irvistys kyllä
ilmoitti hänelle, että se oli häväistystä. Koko ruumiinsa sävähti ja
entisiä huimempi silmän isku säihkysi ripsien alta. Arvaamattomalla
voimain jännityksellä katkaisi hän siteensä ja seisoi vapaana, Furian
elävänä kuvana, säikähtyneiden, miekkojansa tapailevien Romalaisten
edessä. Mutta hän ei karannut kenenkään päälle; hän vaan nosti kädet ja
silmät taivaasen päin ja lausui haltioissaan:

”Silmäni sumun puhkaisevi, joka peittää tulevat ajat! Kah

”Tuho mahtavan tulevi,
Kurjan koittaa kostopäivä.

”Ma näen — — ma näen — — Roman muurit murtuu — — hurja vihollinen
vyöryy sisään — komeat kartanot ovat ilmitulessa — aarteet
ryöstetään, riistetään — miehet vaipuvat veriinsä — vaimot ja lapset
viedään orjuuteen! Kadonnut on Roman komeus ja valtansa vyöryy kuni
nietos vuorelta vyöryy laaksoon sulamaan! — Ja Germania riemuitsee
vapaana, se loistaa Roman voittajana!”

Sen sanottua neito ikään kuin heräsi unen horroksista ja lausui:
”Germanian vapaata tytärtä ei saa häväistä kuni halpaa orjaa. Kun ei
muu auta, niin auttaa rauta!” Samassa tempasi hän, ennenkuin kenkään
kerkesi estämään, tikarin lähimmän miehen vyöltä ja pisti sen syvälle
rintaansa.

Hämmästyksissään seisoivat Romalaiset kaatuneen ympärillä. Riemu oli
paennut sydämistä ja synkkä aavistus painoi mieltä. Germanian naiset
olivat mainiot ennustaidoltaan. Mitä jos tämä olikin tulevan ajan
salaisuudet ilmoittanut? Mitä jos Roman tuhohetki todellakin oli
lähenemässä?

Kuudestoista ilta.

”Oletkos”, sanoi kuu, ”käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja
Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen
loistaa sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta
menepäs kerta kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi
muutamia vuosisatoja taemmaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää
vanhan niinkuin puleeraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet
noita kapeita katuja, noita supeita solia monimutkaisin loukeroineen,
noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän
ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein
kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt’eivät aamusilla voi
tervehtiä naapuriansa käsiä yhteen lyömällä.

”Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhan-aikuinen
luonne on vielä näkyvämpi, — se on Juutalaisten kortteeri. Siinä ovat
kadut vielä kapeammat, solat vielä supeammat, ylikerrokset ovat
kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät
päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset
liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja ramua, niin täynnä tunkevia,
rähiseviä, kaupittelevia ihmisiä.

”Tämmöiseen Juutalais-kortteeriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin
kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungista kuului vielä kansan
hälinää ja rähinää, mutta Juutalais-kortteerissa oli hiljaa kuin
haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut
vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Kulkiessaan erästä huoneriviä
myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka
vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti
kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes
huomata valoa niiden sisältä: mutta mistä raosta ei säteeni suikahda!
— Sisällä oli aivan toisellainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli
kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja,
ylt’ympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui
kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin.
Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa
samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin
istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita
naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista
syötiin ja juotiin herkullisesti.

”Vanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: ’Anna noiden
Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan
oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee.
Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten
kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja
kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki!
Sinä kyllä olet hävitettynä, ett’ei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja
kansas ompi hajallaan vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala
salli että Jooseppi myötiin orjaksi Egyptiin, siks että siellä tulis
Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta
tulla hajoitetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että
kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja hallitsijaksi. — Mitäs noista
Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista,
noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan — kaikkihan ne jo
nytkin ovat meillä käskyläisinä, meillä orjina! Rahattamme ei ne pääsis
liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän antaa pantiksi viljavat
vainionsa ja viinamäkensä, antaa komeat linnansa, jopa halvat ruumiinsa
ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli
orjuudessaan, kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!” Vanhuksen
silmät, hänen niin puhuessaan, paloivat tuimalla tulella ja tulta
säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: ”Nyt juuri suoriuvat he
menemään Mahomedin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on
lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana!
Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. — Ja
kerran kun ikävöitty Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen,
silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se
kuninkuuttansa peittelee, — silloin koittaa koston päivä!’ — — —

”Vanhuksen viime sanat näkyivät herättäneen koston peikot unestaan. —
Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: ’Kuolemaa
Juutalaisille! Kuolemaa Vapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien
imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat
pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan
äitinsä kohdussa!’

”Vaalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot
parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: ’Israelin Jumala
kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut;
paetkaamme pakanoita!’

”Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimmin aarteineen
ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rantaan, missä heillä
oli vene. — Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko,
kaikki raastettiin, haaskattiin ja hakattiin. — Ja kun aamupuolella
jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin
tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveetta Esaias sanoi:
Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulella poltettu; muukalaiset syövät
peltojanne omain silmäinne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten
hävittämät. Mutta mitä vielä on jäljellä Zion-tyttärestä, on niinkuin
maja viinamäessä, kuin vartian majanen pellolla.”

Seitsemästoista ilta.

Ma tulen Delawarejoen rannalta, sanoi kuu. Siellä seisoo tuuhean
vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä
myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta
ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä
on kukkaslavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensas-aitoineen.
— Kas semmoista on amerikalainen farm. Se on toista kuin teidän maanne
hirsihökkelöt ja seiväs-aidat.

Vähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä
kyhätty, ja turtaunut, mustennut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan
perintöä niiltä ajoilta, kun ensimmäiset uudisasukkaat tänne
asettausivat. Sen yliselle on talon väki korjannut vanhaa ramua pois
jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan, ja mitä virkat, jos sanon
että muun seassa keksin vanhan kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi
pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin,
kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis
Suomen kantele joutunut amerikalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja
siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon teihin koskevia
asioita, joista ei teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut
vihiä.

Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin.
Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli
uudisasukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä
suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin
jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja.
Mustuneena, hiestyneenä he viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata
myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän
hollantilaiset naapurinsa.

Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää
kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä
lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko
kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat
nykielivät syöttiä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella
avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli
syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristiina
kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat, oli hänkin heitä
seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy
siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se
uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

Pyhä-iltana tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista
ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan ”Finnin”
farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta
olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet
nuorten miesten sydämet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä
riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa
sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa:
vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja
lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut
kotimaassa:

Piimäsuuna pikkaraisna,
Maitopartana pahaisna.

Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa
muukalaisten joukossa unhoittivat kotikielensä; lasten lapset sitä
tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten
Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei
muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel
säilyy vielä unhoitettuna, tuntematonna muun ramun seassa vanhan aitan
pölyisessä nurkassa.

Kahdeksastoista ilta.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel
kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkautta ovat teidän runoniekkojenne laulut täynnä; sitä
ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla
vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen
puro, silloin sydän on lauluja ja kukkia täynnä niinkuin keväinen
lehto. — Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan,
taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen
arvellut mikä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni;
runoilijat ottavat vertaus-kuvansa luonnosta, he pukevat ajatuksensa ja
tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin
rakkaus ei ole enää ”tästä maailmasta”, siinä jo on alku sitä perin
puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa
kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa
vertauskuvaa luonnosta. Vanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket
kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki
niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli
vietetty vanhan kirkkoherran ja hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja
lasten lapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet koolla, ja
niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja
kaukaa ystäviä tullut vanhan oivan kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli
ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle
tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt
ja vieraat eronneet, varoen ett’ei kovin pitkällä valvottamisella
väsytettäisi vanhaa pariskuntaa. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan
kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

”Viisikymmentä vuotta!” lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra,
”viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä,
mutta perille päässeestä on se niinkuin yksi hetki. Viisikymmentä vuotta
on nyt kulunut siitä päivästä, jona Herralta rukoilimme
siunausta liittoomme, — ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut
päällemme. — Välin suoden pilveä, välin päivänpaistetta, on Hän meitä
armon kädellä taluttanut näille päivin asti. — Muistatkos vielä, armas
toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän
kappalaisen matalahan majahan?” — ”Eipäs siinä matalassa majassa
tuntunutkaan puutetta”, vastas rouva, miehensä kättä puristellen, ”kun
lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli tuomisia
rakkaalle sielunpaimenelleen”. — ”Ja muistatkos kuinka sitten Jumala
liittoamme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?” — ”Ja
sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirten karttuissa leipä
toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme
neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi”. —
”Mutta kuinka”, kerkesi kirkkoherra kesken puheen, ”hädän juuri
pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä
pääsin sen ensimmäiseksi kirkkoherraksi”. — ”Ja siitä seurakunnasta et
sitten ole tahtonut luopua, vaikka sinua on tahdottu paljon
runsaammille leipäpaloille”. — ”Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja
olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla
vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet? — Niin,
niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut
rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi
pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme
jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin”. —

Vanhukset sitten laskivat levolle ja minä läksin edelleni. —
Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivuitse. — Ikkunat olivat
valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi
vanha pariskunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa
nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!

Yhdeksästoista ilta.

Eilen oli Dresden’in teateri ollut täpötäynnään, kaikki istumasijat
olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut
onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä
mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut
laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet
henkeänsäkin, ett’ei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä
oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettu, että seinät tärisivät.

Jennyn huulilta sinä iltana ei kuitenkaan kuulunutkaan noita kouluissa
opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina
teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen
kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen.
Vaan kuitenkaan ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä
lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät ja pöyhkeät rouvat, nuot
pönäkät upseerit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin
ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät
unhoittivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upseerit
lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä
hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä
”fiiniä”, korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan
ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia
ihmis-sieluja, kuin äidin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien
olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa
luonnon herrakin, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä
varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan
ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia
Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.

Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen
koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäköiksi upseereiksi ja
läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään,
mikä siinä laulussa niin oli voinut heidät lumota.

Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua
Jenny Lind’in huulilta. Minä olin nähnyt hänen liekuttavan lastansa, ma
olin nähnyt kuinka pikku poika suurin silmin katseli äitiänsä ja sille
ojenteli käsiänsä: ma olin nähnyt ilon loistavan äidin silmistä ja
äidin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eilen teaterissa hän
oli muistanut pientä poikaansa, sille oli hän laulanut, sille
ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat
tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äidin rakkaus,
kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.