VII. TILAPÄISIÄ.

Rouva Winterhjelm’in muistikirjaan.

Ujona suomalaisuus seisoo vielä
Edessä porttien maan mahtavien,
Vieraana kynnyksillä rikkahien —
Ei kansan lasta suvaitakaan siellä.

Myös arkana ja kainoisella miellä
Ens’askeleet vast’ opin temppelien
Saleihin astuu nyt se, horjeksien
Useinkin tuntemattomalla tiellä.

Toivomme kaukan’ on — mut tulevainen
Tok’ onni vilahtaa jo toisinansa,
Hetkeksi päilyy kuva lumoovainen: —

”Jo Suomen kieli pääsi valtanansa!” —
Sen kuvan ensiks loit Sä, jalo nainen!
Siks ijäti sua muistaa Suomen.

Taideniekka-seuran vuosijuhlassa vuonna 1865.

Korpeen kylmään raivasi Suomen kansa
Kodin itselleen, satahaarat hongat
Kaatain kaskeksensa ja kylväin viljan
Siemenet siihen.

Usein kyllä kyntäjän toivot pettyi,
Usein viljan leikkasi harmaa halla,
Usein sulloi taas sota-orhit maahan
Sen kavioillaan.

Turhat kuitenkaan eipä olleet työnsä:
Viljamaaks on muuttunut synkkä korpi,
Yhä Pohjaan päin pakeneepi halla,
Kylväjän kauhu.

Samoin Taiteen siemenet taivaalliset
Mekin tässä korpehen kylvelemme,
Kylvelemme kaskehen äsken kaattuun,
Tuloa toivoin.

Tuoni kauneimmat kukat usein kyllä
Tempaa pois, usein kuihtuvi köyhyydestä
Taimet, ennen vielä kuin puhkeskana
Kukkaset niistä.

Vaan ei sammua saa tosi into tästä!
Mekin olkaamme tosi suomalaiset,
Toiset touot taas yhä kylväin, koska
Entiset kuihtui.

Uskokaamme: ei mene turhaan työnne!
Kerran kypsyy täälläkin Taiteen laihot.
Lasten lapset nauttivat niitä silloin,
Siunaten meitä.

Luettuani ”Säkenien” toisen parven.

(Montreux’ssä Sveitsinmaalla.)

Niin mä luulin, niin mä kuulin:
Kaikki kuoli jo käköset,
Laululintuset katosi
Suomen maasta surkeasta,
Pohjan kolkoilta periltä:
Mitk’ on nälkä näännyttännä,
Mitkä kylmä kaatanunna,
Mitkä, muuttaen tapansa,
Havukoina harmajina
Toinen toista raadellunna.

Niin mä luulin, niin mä kuulin. —
Tulipa tänne pohjois-tuuli,
Tuuli tuttava läheni,
Se toi laulut tullessansa,
Saattoi siivillään runoset,
Takaa vuorten viserryksen,
Kauniin maastani kukunnan.

Siitä syämeni sykähti,
Rinta riemahti suruinen.
Jopa tunsin, jopa tiesin
Aamun alkaneen paremman,
Onnen palannehen
Suomen synkille saloille,
Pohjan raukoille rajoille.
Taashan kaikuu, taashan raikkuu
Entiset ilo-käkemme,
Muinahiset lempilinnut.
Västäräkkisen viserrys
Talvimyrskyn tauottaapi;
Kuultua kevätkäköstä,
Jänkät jäisimmät sulavat.

Helsingin teaterin vihkiäisissä Marraskuun 27 p:nä 1860.

”Pois on vierryt Väinämöinen,
Laannut laulamasta;
Herjennyt on kanteloinen
Käyrä kaikumasta;
Siitä huokaa huolissahan
Suomi nyt ja itkee
Riutuneita riemujahan,
Surun aikaa pitkää”.

”Suomen on äänen sortanunna
Talven tuima valta,
laululinnut on paennunna
Kylmän kynnen alta.
Tuuli vain hongikossa huokaa,
Kova hanki kirskuu,
Nälkäinen hukka ulvoo ruokaa,
Tias-pikku tirskuu”.

Näinpä sävel kaikui kankahilta,
Suomen saloilt’ ääni murheellinen.
Tuuli siivillään vei äänen vienon,
Kujerruksen kantoi taivahasen.
Siellä ruskopilven reunall’ istui
Sisarusta kolme kaunokaista,
Ihanaista ilman neittä kolme.
Kannel käsiss’ istuu impi yksi,
Laulutar se on, heleäkaula:
Sulosäveliä helskyttävi,
Surut sydämestä sulattavi.
Toinen impi on Kuvatar kaunis,
Tenhosormi, veistin kädess’ istuu:
Sillä kallioita kalkuttavi,
Luopi sankareita, jumaloita.
Kolmaspa se on korea kuopus,
Näytelmätär, sisarista nuorin:
Missä astuu, aukeavi haudat,
Heräjävi haamut nukkumasta,
Ylös urhot nousee nurmen alta.
Kuullessansa Suomen suruvirttä,
Sydämehen impein syttyi sääli.
Taivahalta suhisevin siivin
Laskeusit lohduttelemahan,
Huolet Suomen huojentelemahan.
Ensin Laulutar heleäkaula
Käänti polvillehen kanteloisen;
Hypitellen hyppysensä hienot,
Soittain kielosia kultaisia,
Lauloi siinä näin ihana impi:

”Kuin talven tuomi,
Kas, sulo Suomi
Nyt seisoo huolien, huo’aten!
Vaan kanteleni soiva,
Se tuopi hoivaa,
Se tuopi toivoa sydämehen”.

”Jo heitä huolet!
Ei kaikki kuolleet
Viel’ ole virtoset laulajan.
Viel’ kanteloinen kaikuu
Ja rinta raikkuu,
Kuin Väinön aikana vakavan”.

Vaikeni jo virsi Lauluttaren;
Huoltap’ ei se Suomen huojentanna,
Iloa ei soitto synnyttännä.
Siihen vastas surullinen Suomi:

”Kuulkaahan kannel tuossa kaikuu,
Kuuluu laulu loittoo!
Äänikö Väinön taasen raikkuu?
Soiko Väinön soitto?
Eipähän soittamassa, veikot,
Väinö tässä liekään!
Sorakieli, äänet heikot
Tään on soittoniekan”.

”Oisko itse Väinämöisen
Soittamassa sormet,
Loiskuis lainehet järven jäisen,
Kukkis kulonurmet!
Vieläpä nyt on aalto vanki,
Kituu kahlehissa;
Vielä pitää talven hanki
Nurmet nukuksissa”.

Kuvatarpa tenhosormi silloin,
Kalkahuttain kalliota, alkoi
Loitsujansa mahtavia laulaa:
Kieli liikkui, loitsut luikahteli;
Veistin väänti, paadet pakahteli.
Näin Kuvatar tenhosormi lausui:

”Kallio sa kuun ikuinen,
Vuori päivän polvuhinen,
Kuule nyt mitä sanelen,
Kuule mitä sulle lausun!
En puhu omalla suulla,
Puhun suulla suuren Luojan!
En omin käsini väännä,
Käsin väännän Kaikkivallan!
Sana kuule, kuule käsky,
Tenhollista nyt totellos!
Muuttuos muutellessani,
Muodostuos, vuori vahva,
Väinämöiseksi vakaaksi,
Ikuiseksi laulajaksi!
Mit’ on paasia sinussa,
Mitä kiviä kovia,
Siitä runkonsa rakennan,
Siitä kallon kalkuttelen.
Mit’ on puroja povessas,
Ne ma suoniksi solutan,
Verivirroiksi valutan.
Mit’ on lunta lappehillas,
Siitä holvajan hivukset
Hopeisena heilumahan,
Valumahan valkoisena.
Mit’ on kuusia kupeillas,
Honkasia hartioillas,
Ne ma ruunuksi rakennan,
Sovittelen seppeleeksi
Päähän vanhan Väinämöisen,
Ilon tuojan ikävöityn”.

Jopa kalliosta kuvoaikse
Muoto va’an, vanhan Väinämöisen,
Suomen tarkkamielen, laulukielen.
Tuosta näin Kuvatar kaunis lausui:

”Ällös surullinen Suomi,
Ällös itke nyt eneä!
Riemuitse jo rinnassasi,
Aamuin illoin nyt iloitse!
Jo on vanha Väinämöinen,
Ukko tullunna takaisin
Laulamahan, kukkumahan,
Soittamaan, helistämähän
Kansan kaunihin iloksi,
Sulon Suomensa huviksi!”

Hälveni jo hetkeks ääni huolen,
Vaikenivat jo valitusvirret.
Kuvaa katsoi Suomi ihmehellä;
Vaanpa kohta taas poloinen parkui:

”Mit’ on syytä soitellamme,
Laulaa riemumiellä?
Eipä ole laulajamme
Väinö tullut vielä!
Tulta säihkyy Väinön silmä,
Sulosuunsa laulaa; —
Sydän tään on kuollut, kylmä,
Eikä kaiu kaula!”

Näytelmätär silloin, neito nuori,
Taivoon päin kohottaa kätösensä.
Näin hän lausuu, vanhaa Väinämöistä
Maanitellen mielilausehilla:

”’Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita;
Lauluja lakastuneita;
Ei mua Suomi soitattele,
Omat lapset laulattele!’[5]
Niin sa, vanha Väinämöinen,
Vihoissasi muinoin virkoit,
Suutuksissasi nimesit;
Vierit poies Suomen maasta
Maille muille kaukaisille.
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Linna on tässä laadittuna,
Kallis kartano rakettu!
Seinät tehty marmorasta,
Kuparista katto pantu,
Sisus kullalla kuvattu,
Hopehilla holvattuna,
Ollakses, eleäksesi,
Ankarast’ asuaksesi
Näillä Pohjolan perillä,
Suomessa sulohisessa”.

Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi toivoin turhin.
Eipä käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jällen loihe loitsunahan:

”Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et huoline hopeista,
Kääntynekään kullan tähden, —
Kuule nyt mitä sanelen,
Todet sulle tarkat virkan:
Ilon pantuna on paasi,
Laulukivi laskettuna
Linnan keskelle komean,
Salin suuren permantohon.
Siinä istuos ilolla,
Siinä soita riemutellen,
Kanteletta kaikutellen!
Siihen tuiskuna tulevi,
Vilisevi virtanansa
Kaikki mahtavat mailman:
Rikkahat ja ruhtinahat,
Keisarit ja kuninkahat
Soittoasi kuulemahan,
Iloa imehtimähän”.

Impi vaikeni ja kuulleskeli.
Turhaan kuultelevat immen korvat,
Sydän vartoilevi turhin toivoin.
Viel’ ei käännykänä kulkemasta,
Palaukaan vanha Väinämöinen.
Impi jälleen loihe loitsimahan:

”Kun ei tuosta kyllin liene,
Kun et käänny kuitenkana, —
Kuule nyt mitä sanelen!
Todet sulle tarkat virkan:
Kuuluu laaksoista kujerrus,
Vuorilta valitus-ääni.
Koko Suomi kaihossahan
Huokoavi haikeasti,
Valittavi vaikeasti
Lähtöä ikirunojan,
Väinämöisen vierinteä.
Vesi silmistä valuvi,
Kyynel karvas poskipäille;
Jääksi jäätyvi samassa,
Kynttiläksi kangistuvi.
Vaan jos vanha Väinämöinen,
Laulaja ijän-ikuinen
Takaisin tulisit näille
Poloisille Pohjan maille
Uuden kuun kulettajaksi,
Uuden päivän päästäjäksi,
Uuden saattajaksi,
Uuden soiton suorijaksi, —[6]
Vesi taaskin vierähtäisi
Suomen silmistä suloisen.
Se ois kyynel riemun kyynel,
Riemun kyynel kirkkahainen,
Se ei jääksi jähmettyisi, —
Päärlynä putoeleisi,
Helmenä helähteleisi
Ihmisten ihanteheksi,
Jumalainkin ihmeheksi!”

Jopa kuuli vanha Väinämöinen,
Jo nyt kääntyi ukko kulkemasta.
Käännytti jo hänet kansan kaiho,
Huokaukset Suomen huolellisen.
Jo nyt joutuu, vierii venheessänsä:
Hangat piukkii, airot notkistuvi
Soutaessa seppo Ilmarisen;
Purren hyrskivi kuparikokka
Melatessa liedon Lemminkäisen;
Itse istuu jouten Väinämöinen.
Eipä aivan jouten istukana,
Sormin soittelevi kanteloista,
Suinpa laulaa suloutta Suomen.
Rantaan rientävät he Suomenniemen;
Soitto soitellen nyt kaikuu vastaan,
Riemu riemullen näin raikkuu sieltä:

”Terve tänne, Väinämöinen,
Taas nyt soittamahan!
Terve, käyrä kanteloinen,
Taasen kaikumahan!
Ilollen nyt ilot tuntuu,
Riemullen nyt riemut!
Heitä pois jo huolihuntu,
Koko Suomenniemyt!

Murheen jäät jo loiskahtavi
Riemun lainehiksi;
Kylmä hanki heilahtavi
Lemmen kukkulaksi;
Linnut laulaa virtosia;
Kesän päivä koittaa;
Itkein ilokyyneliä
Koko Suomi soittaa!”

Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille.

I.

Nuoruus, kultainen aik’, oi ihmisen autuas aamu! —
Aamu ei kuitenkaan — ihmisen autuas yö! —
Ei tok’ yö valoton, ei synkeä, ei syksysyinen,
Ei, vaan Juhannus-yö, Suomenmaan suvi-yö! —

Yö, jon-moista voi nähdä, kun vuoren päält’ ihaellen
Silmän loittohon luo, luo yli vetten ja maan —
Moinen, kosk’ utuhunnullaan hämy siintävän seudun
Peittää, ei sentään kokonaan peittelekään.
Peitoss’ on risu rannan, on joka lehdetön oksa.
Peitoss’ on kelopuut, paljahat, kuivunehet;
Peittyneenä on kaikki, mi kolkko on, kaikki mi kuollut;
Pohjolan köyhyytt’ ei silmä nyt huomata voi.
Mut toki kautt’ utuhunnun paistavi peittelemättä,
Kirkastettuna vaan, Suomen kaikk’ ihanuus.

Jalona haamoittaa koht’ äärtä taivahan kannen
Korkeat harjanteet, honkaseppele-päät,
Vankka vanne, mi vahvaks liittävi manteren kupeet,
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö.
Suojaan turvauten, pelotoinna nieminen nientä
Luoksehen houkuttaa, tarjoillen syliään,
Tarjoillen syliään ja lennättäin sata saarta
Muiskuina soutelemaan kaukaisen armahan luo.
Suojahan turvauten, pelotoinna peilaeleiksen
Tuomet tuoksuavat, koivut valkeavyöt,
Katselevat vetehen, ihaellen riemuisin silmin,
Tuo sulokukkasiaan, varttaan tää soleaa.
Suojaan turvauten, jok’ estää pohjaiset viimat,
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee;
Pää kumarruksissaan se kantaa tok’ ilomielin;
Taakka jos raskas lie, rakkaan’ onpi se myös.

Vilpas, raitis on ilma, ei vielä nyt paahtava helle
Vaivuta kukkien päit’, ehdi ei pyyhkiäkään
Kasteen helmeä pois, Isän taivahisen mesijuomaa,
Jolla Hän virvoittaa luonnon nääntynehen.
Viel’ ei myös tomu maan sokaiseksi saastuta ilmaa;
Yksin leijuelee tuoksunen tuorehin vaan. —
Ilma on hiljaa, tyynn’, ei murra myrsky nyt honkaa,
Taita ei ruohoakaan, riistä ei lehteä myös.
Hiljaa on kuni kirkoss’ aikana siunaus-hetken:
Tuulonen kuiskaa vaan, melkein kuulumaton,
Lehdet löyhyelee ja rannass’ aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee. —
Ilma on tyyni, ei käy nyt järvell’ ankara kuohu,
Kalvon kirkkahan on rauha rikkumaton.
Näin, vaan näin veden peili täydelleen kuvaella
Voip’ ihanuuksia maan, taivaan loistoa myös,
Taivaan loistoa myös ja kaareuvaa sinikantta,
Jolla nyt hienoja vaan hattaramöyhyjä ui,
Kepeesti kuni mielen miettehet solueleiksen,
Kun sydän rauhaisa on, saastumaton, viaton.

Vuoren päällä Te myös nyt seisoen, veikkoni nuoret,
Ympäri katsotten silmin säihkeilevin.
Sydän on toivoa täys ja riemust’ aaltoovi rinta,
Juhannus Teillä nyt on, nuoruuden suvi-yö.
Toivo se maailmaa iloinensa, aartehinensa
Näyttää: ”Tuo ihanuus, Teidän, Teidän se on”. —
Voi jos hetkinen tää ijät kaikki kestävä oisi! —
Hetk’ ylen kerkeä vaan, taas heti haihtuva pois —
Voi, niin ois maan päällä jo taivas, oisi jo autuus,
Jota ei vaihtais pois Tähtölän riemuhunkaan!
Oisko! — mut ei, ei näin sovi surra, ei valitella;
Yö ois turha, jos ei päivän seuraisi työ,
Kukka ois turha, jos ei se kypsyvä ois hedelmäksi,
Niin nuorukainenkin myös, mieheks muuttumaton.

Veljet! Kukkula tää, Parnasson kukkiva kunnas,
Ei ole matkan pää, ensi-porras se on.
Kohtapa taas etehenne on nouseva kallio jyrkkä —
Kosk’ ylös kiipeetten, toinen taas kohoaa.
Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori,
Vaikka se katsoen täält’ yksi on askele vaan.
Eikäpä ain’ ole suotun’ yöllinen vilppaus Teille,
Suotu ei ain’ ole myös nuoruuden kepeys.
Toistapa on suvi-yönä, vihreä seppele päässä,
Kiivetä vuorellen leikiten laulelemaan.
Toista kun taas hiki-otsin, päivän hautovan alla,
Taakkaansa jykeää kantaen ponnistelee. —
Sitte kun huo’ahtain taas katsehen luo yli laakson —
Voipa kauhua, voi! — kaikki jo muuttunut on!
Ei hämyn loistava, loitsiva ihmehuntu nyt enää
Maailman kokeneen pettää silmiä voi,
Elämä tää, joka mielen ihmehin täytti ja riemuin,
Missä sen on ihanuus? Miss’ sulo, täydellisyys?
Harmaaks muuttunut on sen haamu paistava, puhdas,
Puuttehet näkyy kaikk’, köyhyys, kolkkous myös.
Muuttunut on oma mielikin myös, himon hehkuva helle
Monta sen kukkaa on paahtanut, polttanut pois.
Rikkonut myös vihan myrsky on rinnan rikkahan rauhan,
Kuvaa taivahan ei aina se näyttele nyt,
Kuvaa taivahan ei — ah taivaskaan ei nyt enää
Paistele kirkkaast’, ei paista kuin paistanut on!
Kaikki on pois paenneet kepeäiset hattarat, hienot,
Mustina nyt matelee paksuja pilviä vaan.

Pitkä on taidon tie ja korkea kunnian vuori —
Ah usein vaivahan on uupua kulkeva mies!
Sanaa kolme tok’ on, se huomatkaatte, oi veljet!
Kolme tok’ kallist’ on luotett’ auttelevaa,
Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo
Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Vaivat hällen ei tunnu, ei murtaa voi kova onni,
Ei himot hurjat myös rauhaa häiritä voi.
Muoto ei mailmankaan niin musta ja synkk’ ole hällen;
Kurjuus hällen ei näy, näkyy kauneus vaan.
Tunnettenko ne luotteet, sanaa aimoa kolme?
Toivo ja Usko on kaks, Lempi se mahtavin on.

II.

Näin Luoja lausui: ”Tulkoon valkeus!”
Ja säteen taivaastaan Hän salamoitti.
Levisi silloin valon kirkkaus
Ja alku-öisen pimeyden voitti;
Ja määräämätön ijankaikkisuus
Sai määrän, mitan, syntyi aika uus,
Ja luomiselle ensi-aamu koitti.

Ja avaruuden Kaos kauhea
Sai muodon, järjestihe maailmaksi;
Ja tähtiparvet alkoi kulkea,
Sai kukin aurinkonsa ohjaajaksi;
Ja keto paljas alkoi kukoistaa,
Ja elävistä vilisi nyt maa,
Vilisi vesienkin joka laksi.

Elämän kaiken lähde valo on;
Siis luodut kaikki pyrkii päivää kohti.
Mi voima muu se kukan kasvannon
Päin valoon aina taipumahan johti?
Mi voima muu se taisi kotkallen
Sen antaa rohkeuden ihmeisen,
Ett’ ylös pilvihin se nousta tohtii?

Laps luonnon armahin on ihminen;
Siis valoon varsin on se hänet luonut,
Pään pystyn, käynnin suoran, jaloisen
Hänellen yksin, ainoalle suonut.
Ja valon kalliimman kuin auringon,
Sätehen itse Luojan valost’, on
Sen ikilähteest’ ihmis-järki juonut.

Valohon luotu ihmis-henki on —
Valost’ ei Luoja luotuansa kiellä —
Kuin kotka nouskoon siis luoks’ auringon,
Yl kiitäköhön vielä
Ja rientäköön halk’ avaruuksien. —
Miss’ asunto on itse Taivaisen,
Tiedustusmatkan pää vast’ olkoon siellä!

Valohon luotu olet ihminen, —
Siis valoon katso silmill’ urhokkailla,
Ja ällös pelkää että paiste sen
Soentais säteill’ ylen loistokkailla.
Ei tule siitä sullen sokeus,
Kun silmään sattuu liika valkeus,
Vaan siitä kun se valoa on vailla.

Ja henkesi jos pilkkopimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden —
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin
Voit ojentaa tok’ edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok’, jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.

Sun henkesi on luotu valohon,
Eik’ ainoasti valon nauttijaksi; —
Jalompi osa sulle suotu on,
Myös olet luotu valon saattajaksi.
Oi onni suuri, autuas, kun saa
Auringon loistovirkaa toimittaa,
Kaikk’ ympärillään saattaa valoisaksi!

Mut, vaikka kirkkain, valokipunas
On kaikki ainoasti armolainaa,
Min hetkeks’ antoi Kaikkivaltias —
Siis alas uhka-ylpeytes paina;
Jumala, Herra, Hän on aurinko —
Sun valos vaalea on kuutamo —
Se, ihmishenki, muista nöyräst’ aina!

III.

Ihmis-henki, valon lapsi, pyrji valon lähteen luo,
Säkeniä sähkyviä juo kuin janoovainen juo;
Katso toki että valos vaan ei virvatulta lie,
Tyhjä valhevalo suolta, joka harhateille vie!

Valo kirkas, valo kaunis, tok’ on vaan kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää.
Lempenä se vast’ on oikein säde Luojan loistehen,
Tuikahtanut taivahasta lohdukkeeksi ihmisen.

Vaikka sull’ ois kaikki tieto, maat ja taivaat kirjoissas,
Vaikka sull’ ois kaikki taito, vuoret noutais sanojas,
Vaikka profeetan ois silmä aikain läpi katsomaan,
Enkelinkin sulo ääni, lempi yksin puuttuis vaan —

Ah tok’ oisit onsi vaski, kilisevä kulkuinen!
Mitätön ois tietos, taitos, turha voimas ihmeinen.
Valos hyödyttelemättä ois kuin talvi-aurinko,
Ympärilläs kaikk’ ois kylmä, synkkä, kolkko, autio!

Lennä valon sätehenä, lämmön kipunana myös,
Silloin siunattu on retkeks, siunaukseksi sun työs.
Mutta huomaa: lämmötöinnä säde käy halk’ ilmojen,
Lämmön saattaa joka säde voi vaan paikkaan yhtehen.

Määräpaikkahas siis riennä, jolle sinut Luoja loi;
Sille valo, lämpö saata, ole sille päivän koi.
Vaikk’ ois ahdas, vaikk’ ois pieni, halpa, riennä siihen vaan;
Näin vaan maailmalle paistat, yhtä paikkaa valistain.

Veljet, valon saattajiksi pyhitetyt, vihityt,
Luokaa katse ympärinne, sydämestä katse nyt!
Tässä Teill’ on luotu paikka, Teidän, Teidän on tää maa —
Mutta siis se myöskin Teidät, Teidät aivan omistaa!

Katsokaatte: honka täyttää latvoin taivahille päin,
Imee ilmaa, juopi päivää, pilvein kanssa leikittäin;
Mut se juuret juuttaa maahan, äitiänsä syleilee,
Levittääpi laajat oksat, niillä maataan varjelee.

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!
Köyhä on se, halpa on se — lempikää sit’ enemmin!
Köyhäst’ äidistään ken luopuu, pettureist’ on ilke’in.

IV.

Kosk’ emäntäisen tarkan silmän alla
Liedessä korjaellaan valkeaa,
Se iloisella palaa paukkinalla
Ja kirkkahasti lekkuu, leimuaa.
Se onpi silloin koko huoneen sielu,
Jok’ elämää ja virkeyttä suo;
Kokohon houkuttaa sen valo mielu
Perehen kaiken hauskan lieden luo.
Viel’ uloskin se kauas yöhön paistaa
Pimeihin kuusikoihin korpimaan,
Yllyttäin uupunutta matkalaista
Taas askeleitaan jouduttelemaan.

Mut valkea jos liedest’ ulos karkaa,
Omille valloillensa kirvahtaa —
Voi silloin kohtaloas, ihmis-parka! —
Äkisti ilos, onnes lopun saa!
Kuin kahleistansa irti päässyt orja,
Niin tuli silloin raivoo, riehuilee;
Sen viha hillitön, sen vimma hurja
Säästelemättä kaikki tuhoilee.
Koht’ on sun kalliit tavarasi tuhkaa,
Sun talos raunioiksi vajoutuu;
Suakin elementti julma uhkaa,
Töin tuskin oma henkes pelastuu.

Näin tuli kirkkahinkin maallisista,
Isien maahan jalo rakkaus,
Tuo puhtain, pyhin ihmis-tuntehista,
Voi olla tuhoovainen kirous,
Kun, päästen valloillehen takastansa,
Riehahtaa Feniläisnä rajuumaan,
Hillittömässä vihanvimmassansa
Ei pettuutt’ inhoo, salamurhaakaan —
Tai raadellen myös omaa sydäntähän
Puoluekiihkona kun raivoaa,
Kun veli vihaa, vainoo veljeähän
Syyst’ että toisin maataan rakastaa.

Ei Lempi olekaan se liekki sitten,
Lemmoksi häijyks jo se muuttuikin,
Ei ole kirkkain parvess’ enkelitten,
Vaan langenneista hengist’ ilke’in.
Se pitää tok’ on saanut enkel-kielen
Ja muodon paistavan kun aamun koi,
Joll’ yhä vielä ihmis-parkain mielen
Lumoa, pettää, viekoittaa se voi.
He rakkauden tähden omaa kansaa
Kuin verivihollistaan vainoovat,
Nimeä lemmen huutain, toisiansa
Kuin pedot raatelevat, murhaavat.

Voi! Eripuraisuuden tuli täällä
Myös irt’ on päässyt, leimuks kiihtynyt;
Ei lumilla sen hehkua, ei jäällä
Sais sammumaan, ei viihtymäänkään nyt.
Yhäti paisuu valta palon huiman,
Se leviää, se kohoo, julmistuu.
Voi eikö valtaa, mi sen murtais voiman? —
Yks valta ois — se Lempi on, ei muu!
Oi veljet! Auttaja se kutsukaamme,
Tuo suoja-enkeli, min Luoja soi!
Oi kutsukaatte, että kurja maamme
Taas rauhan, onnen päivät nähdä voi!

Suur’, ankara maan pääll’ on vihan valta
Ja mahtava on täällä kirous,
Mut kirouskin raukee kiroovalta,
Jos vastaan kaikuvi vaan siunaus.
Ei silmää loistavata lempeästi,
Katsetta pyhää Lempi-kerubin,
Voi kestää, vaikka kaiken muun se kesti,
Voim’ ankarinkaan vihan enkelin.
Hän vaipuu maahan, voimatoinna aivan,
Ja käsin peittää silmät huikaistut,
Hän näki säteen autuudesta taivaan,
Mi hält’ on ainiaksi kadonnut!

Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi.

I.

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä,
Työt’ yli kaiken työn kuuluna loistelevaa! —
Muut ihaelkohot vaan kuin valloitus-vankkuri vieree,
Kansat kaikk’ kukistain, voittaen manteret, maat;
Kuinka se käy jyristen kuin Herran ankara voima,
Raskailla rattaillaan kyntäen näin vakojaan,
Kyntäen näin vakojaan, jost’ ei toki koskahan nouse
Toukoa Sun oraillen, kohoo korsiakaan.
Kylvää myös vakoihinsa se kyllä, mut kylvönä sill’ on
Katkerat kyynelehet, hurmeet huuruavat. —
Muut ihaelkohot kuin sota päivänä kirkasna kulkee,
Silmiä huikaisten, mieltäkin viettäen myös;
Vaan sätehens’ ei tuottele virvoitust’ elämälle,
Paahtavat, polttelevat, kuoloa tuottavat vaan. —
Muut ihaelkohot kuin sota laill’ jalon, ankaran kosken,
Tulvaillen yli maan, kuohahtain kohisee;
Egyptin se tok’ ei kevät-tulv’ ole, siunaus peltoin,
Se vedenpaisumus on syntejä rankaiseva. —
Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä —
työs tok’ jalomp’ on, oi Savon urhea mies!
Valloittajaks’ sua myös kehuen mun mainita sopii,
Vaikk’ perinnöitähän et toisilta ryöstänyt pois.
Mait’ avarampia ei moni muu ole laskenut alleen,
Valloitus-sankareiss’ ei monta sun vertojas lie,
Voimaa suurempaa moni voittanut ei, kuin sä voitit,
Kirves ja aura, ne kaks, asein’ ainoina vaan.
Suomenmaan sydän viel’ oli korpena kolkkona kaikki,
Autio, koskematon, synkkä kuin syksyinen yö.
Miehuutt’ ollut ei vailla ken nuot sijat miehien syöjät,
Pohjolan nuot erämaat, ensiks läks asumaan.
Miehuutt’ ei ollut vailla, ken korven ik’-asukkaisen
Kontion suuttunehen kanss’ yhä painia löi.
Miehuuttas lujimpaa, Savon urhea mies, toki koitti
Pohjolan haltijahiis, halla harmajapää.
Kenpä ne kertoilleeks, lukeneekskaan sais sadat kerrat,
Koska hän myrkyllään turmeli toivos ja työs!
Usein kosk’ ilomielin jo näit sun vaivasi palkan,
Tähkien keinuvat päät, kultana paistelevat,
Hiljaa hiivien silloin tul’ yöllä se ryöstäjä viekas,
Viimeisen sult’ jyvän vei, kaiken toivosi vei.
Viel’ apumiehikseen Manan kalmankarvaisen mailta
Nyt nälän kalvavan huus, huus ruton julman se myös;
Armottomasti ne kaikki näin raateli, runteli, surmas,
Kaasi sun armaimpas, vei omat voimasi myös.
Vaan ei ne kuitenkaan kukistaa sua koskahan voineet,
Murtaa voimias ei, miehuuttasi ei myös.
Ahdistain vihamies jos sun peräyttikin joskus,
Jos välin kylmillen sarka jo raivattu jäi,
Vuotena toisna jo taas sinä, ponnistain neros, voimas,
Valloitit sen takaisin, valloitit uusiakin.
Näin vuos vuodelta ain’ yhä laajemmaks levis valtas,
Laajeni viljelysmaa, laajeni näin Savon maa.

II.

Voitolle pääsi vallat Pohjolan,
Pimeni päivä kansan Väinämöisen,
Riehahti myrsky raivoamahan,
Kauhullaan enentäen kauhun öisen;
Toisistaan Karjalaiset eksyi pois —
Yöll’ erottaa ken tietä voinut ois?

Muruksi murtui Sampo -- vapaus —
Ja kahtia myös Karjalakin katkes;
Nous eri vallat, eri uskomus,
Ja heimouden side vanha ratkes;
Vel’ oma muuttui tuntemattomaks;
Vapaana oltiin yks — nyt orjaa kaks.

Sokeina vastatusten syöstihin;
Ahneesti veljen vert’ joi veljen rauta.
Er’ elo ol’ ja kuolon toivokin,
Yhteinen ainoast’ ol’ enää hauta. —
Kuink’ erottaa näin voipi ihminen,
Mink’ itse Luoja liitti yhtenen!

Kohosi silloin torni korkea
Äyräälle myrskyn raatelemain rantain,
Kohosi tulitorni, leimua
Kirkasta, kauas paistavaista kantain.
Halua ihmeellistä herättäin,
Vastustamattomasti viehättäin.

Molemmat riensi kohden valkeaa —
Uus elon toivo kaiken rinnan täytti —
Vihollisen he keksi siellä — haa! —
Mut tuli nyt nuot kasvot selvään näytti
Ja kädet miekkoineen jo nostetut
Taas alas raukeni kuin halvatut.

Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen,
Hetkessä haihtui vihat katkerat,
Käs käteen yhtyi liittoon ikuisehen.
Omaksi veljekseenhän Savon mies
Nyt karjalaisen urhon jälleen ties.

Ja Väinön kansaa kaikkea nyt vie
Yhdessä yhtä tietä taas tää valo. —
Kysytkö: mi se tulitorni lie?
Ma vastaan: se on Savon linna jalo,
Ja leimu siinä kirkaspaisteinen,
Se lemp’ on yhteisehen Suomehen.

III.

Heräsi sotavanhus unestaan,
Ja katsoo ympärinsä kummastellen:
Mi pauhu täällä, mitä hurraellen
Näin joukot vilskuu hänen muureillaan?
Miks täynnä laivoja näin salmi kiehuu,
Ja liput mastoiss’ ylpeästi liehuu,
Ja tykit paukkuu, kaiut herättäin
Ylt’ yli saloin sinisiintäväin?

Vaarassa onko jälleen isänmaa?
Sotako rannalla taas liikkuu täällä?
Vihollisjoukotko taas valloittaa
Yrittää Savon turvaa ryntäämällä? —
Ja ukko silmänsä luo ympärilleen
Tykittömille vallivaruksilleen.
Ja miss’ on Savon kaikki sankarit?
Ne oisko pelkurit tai petturit?

Oi, ällös, ukko, olko milläskään,
Unia näet vaan menneist’ ajoistasi!
Ei sodan myrskyt enään ikinään
Uhkaile armasta sun Savoasi.
Rauhattomuus jo päättyi, nyt on rauha;
Työ ahkera tai ilo vaan nyt pauhaa,
Ja kansa riehuva tää summaton
Sukua Suomen, omaas, se kaikk’ on.

Et ole enää rajanvartija;
Maan raja siirtyi kauas länteen, itään.
Rauhassa nuku, sull’ ei virkaa mitään.
Vaan ei — ei vielä — vielä virkana
Tok’ yks ois sulla — suoja muinaisuuden!
Rajalla ajan vanhan, ajan uuden
Nyt seisot vahtina, ett’ unohtaa
Tää polvi nuor’ ei isiänsä saa.

Aik’ uus on, aatteet uudet, työkin uus,
Teit’ uusia nyt astuu nuori kansa;
Se oikein on — mut ain’ uskollisuus
Ja miehuus, lujuus olkoon vanhoillansa!
Sä, ukko, kerro kuink’ es’-isät kesti
Paikaltaan horjumatta urhoisesti!
Karkaise työhön näin tää nuoriso,
Lujaksi kuin sun allas kallio!

Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi.

Emonen
Ilmoille pojan loi,
Ja sadan miehen voiman
Hän kantamalleen soi;
Sit’ äidinrinnoin sadoin
Imetti, kasvatti;
Näin vahva jättiläinen
Pojasta sukesi.
Vaan ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ei koti hiljainen tyydytäkään.

Siis ulos maailmalle
Tää poika reutoutui:
Hän kiersi sadat saaret,
Hän sadat salmet ui;
Ja kaikki rannan koivut
Hänelle hymyili,
Ja kaikki lehdon linnut
Sulolla lauleli.
Vaan ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ilo, lempi ei tyydytäkään.

Rinnassa miehuus kuohui,
Se toivoi taisteluun,
Se riehuvaisna paloi
Voimainsa koitteluun.
”Ah urhon jalon, vahvan
Jos kerran kohtaisi,
Kas silloin maksais elää,
Kuollakin kelpaisi!”
Näin ikäv’ on hänen mielessään,
Hänt’ ei huvi kuuluton tyydytäkään.

Vaan rientäissään hän viimein,
Mit’ etsi, löysi jo:
Edessä tuossa vankka
On Tammerkallio.
Sen kivirinta luja
Tien sulkee kokonaan;
Ei taivu hän, ei väisty,
On valmis sotimaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Ja rinta rintaa vasten
Nyt painia he lyö;
He päivän kaiken koittaa,
Eik’ eroita heit’ yö.
Kiihkoissa katsos kuohuu
Jo vaahti valkoinen!
Kauaksi pauhu kuuluu
Kuin jyske ukkosen.
Hei jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa tässä sai täyttymään.

Näin vuosisadat pitkät
He yhä taistelee,
Näin koskaan voittamatta
He toistaan koittelee:
Ei uuvu veden voima,
Ei murru kallio;
Vaan järven jättiläinen
Se viimein suuttuu jo.
Taas ikäv’ on hänen mielessään,
Tuo turha leikki ei tyydytäkään.

Saapuipa silloin siihen
Kustaavi kuningas;
Tuoss’ jättiläisen keksi
Silmänsä nerokas:
”Hei, poika, suotta kuluu
Noin voimas päivät, yöt!
Mun palvelukseen’ tule,
Saat tehdä tosityöt.
Tuo hyödytön pauhu on houraus,
Vaan miehen työllä on tarkoitus!”

Nyt käteens’ jättiläinen
Sai sadat rattahat;
Hän kaikin voimin vääntää,
Ne pyörein juoksevat,
Ne vanuttaa, ne takoo,
Ne kutoo ratisten,
Ja leivän tarpeet hankkii
Tuhatten ihmisten.
Nyt jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa viimein sai täyttymään.

Jo sata vuotta vääntää
Hän tuossa päivät, yöt,
Ja yhä kaunistuupi
Ja karttuu hältä työt;
Ja maine, jota toivoi
Suurista sodistaan,
Sen monin kerroin saa hän
Nyt työstään, toimestaan.
Ja jättiläinen on mielissään,
Kun toivonsa kaiken sai täyttymään.

Oi kaukaa häämöittävä,
Sä aika tuleva,
Kun auraks muuttuu miekka,
Työkoneeks kanuuna.
Kun vert’ ei vuodatella,
Vaan työllä kilpaillaan,
Kun suosio ihmisill’ on
Ja rauha päällä maan,
Oi aika sä toivottu, kaivattu,
Kas täss’ esikuvas on siunattu!

Huhtikuun 16 p. 1869.[7]

(Kun Suomen valtiopäivä-laki vahvistettuna julistettiin).

Oi päivä kirottu, oi päivä siunattu,
Oi päivä, jok’ ei koskaan unhoitu!
Ma muistan niinkuin eilen kuinka ensi
Sanoma sinusta maan kautta lensi:
Kaikk’ kansa kuuli kauhistuin
Ja seisoi sanattomin suin.
Sydämin jäätynein kuin ukon nuoli
Ois iskenyt sen keskeen — mutta huoli
Ja kauhu ensihetken vaan
Sai vallan, sitten sydämistä
Tuhannen kertaa tuhansista
Riemahti ilo kaikumaan.
Tää Suomen kansa, jörö umpisuinen,
Kiitoksiin jot’ei syyttä houkuttais,
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen
Käskystä kellekään ei kumartais,
Tää kansa, mi niin usein onpi mykkä,
Kuin nuorin laps Lear-kuninkaan,
Ja kainostellen peittää tunteitaan,
Jos kohta sydämessä lempi sykkää —
Se tunteilleen nyt viimein sanat löysi
Ja yli kuohahti sen sydän täysi.
Sen palatsit, sen mökit matalat
Kaikk’ yhtä kiitosvirttä kaikuivat,
Hartainta kiitosvirttä kohtaan Luojaa.
Hän oli pelastettu, tukeva
Lakimme vanhan, pyhän suoja!
Hän oli pelastettu, auttaja
Elomme kansallisen nuoren
Ja heikon vielä, vaikka tuoreen!

Nyt edes näit, oi jalo valtias,
Jos epäillyt liet koskaan lempeämme —
Vaan kuink’ ois luulon sijaa rinnassas,
Sun, joka olet henki hengestämme,
Jok’ aina meidät ymmärsit
Ja tunsit, meitä rakastit —
Nyt näit kuink’ onni Suomen kansan on
Sun onnestasi eroamaton!
Sen tunsit silloin, tunnet nyt, siis juuri
Sä tahdoit että antees uusi, suuri,
Anteistas suurin: jottei enää mitään
Sun kansas ääntä sulta estää saa —
Se muistopatsaan’ oisi ijäst’ ikään,
Mi tätä päivää meille muistuttaa.

Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä.

I.

Autio, kolkko on maa, jos ei eloon virvoita Lämpö,
Ääneti, hengeti kaikk’ kuin nuo perät Pohjolan kurjat.
Järvet ei liikahdakaan, unen raskaan valtikan alla,
Koski se kahleissaan ei ääneens kuohua tohti,
Kääritty on koko maa lumen valkoiseen hikiliinaan,
Paljasna vaan kohoaa laki tunturin kalju ja musta,
Siellä ei ilmoille näin satalatvainen honka voi nousta,
Pieni ei kukkanen myös sulotuoksullaan ilahuttaa,
Sammal viihtyvi vaan, joka orjana halpana mataa —
Näin suloton, näin synkeä on maa Lämpöä vailla.
Voimia kylläkin ois, povi maan on voimia täynnä —
Kuules kuink’ kohisee ne hiljaa peittonsa alla!
Myös idun alkuja ois, idun alkuja runsahin määrin,
Jotk’ ikirikkauden, ikisiunauksen olis suovat,
Vaan kaikk’ jäädyttää, kaikk’ kuolettaa vilu viima —
Näin suloton, näin synkeä maa on Lämpöä vailla.

Mutta jos sattuvi vaan säde ykskin lämpöisä hankeen,
Kohta jo sulaakin kova kuori, sen kolkkous heltyy,
Kohta jo kiiltelevät sen pinnalla kyynelet kirkkaat.
Annas jos hetkisen nyt viel’ Lämmön huokuvi henki
Silloinpa ihmehet näet: pois jäiset siirtäen luomet
Tuossapa aukee maan sulosilmyet, nuot sinijärvet,
Kirkkahan kiitollisen, ylös taivohon katsehen luoden.
Vangit jo vapautuu! Pois kahlehet katkaisi koski.
Kauaksi nyt pelotoinna sen kaikuu mahtava laulu
Kuollehet Lemmen nousevi myös; maa, riisuen pois hikiliinan,
Äitinä ilmiin tuo tuhatmäärin taas sikiönsä.
Kaikki ne nyt vihertää, kaikk’ kukkivi, kaikki nyt tuoksuu
Hymyilee sulokoivu ja ylpeenä seisovi honka.
Kaukaa rientävi myös nyt tänne jo lintujen parvet,
Ihmettä ihailemaan, ihanaa tätä luomista uutta.
Heidänki rintansa lämpiivi — näin luo Lämpönen —
Kilvan kultansa kanss’ he laulaa riemuisin kielin.

— — —

Näin sydän ihmisen myös mitä on, jos Lämpöä kaipaa?
Kolkko se on erämaa, kuin kuolleet nuot perät Pohjan.
Arkana kätkeytyy syvähän pois kaikk’ jalot aatteet,
Oraaks nousta ei voi neron taimet kallihit, kauniit,
Tunne ei uskallakaan myös raikuttaa sulo-ääntään;
Itsepä pinnaltaan sydän peittyvi jäisehen kuoreen,
Kylmää kylmällä vastaten, tai kenties salavimmans
Verhoo myös imarruksilla tyhjillä, inhottavilla,
Niinkuin lämmötön maa matavaiset sammalet tuottaa.
Sen Sinä näit, jalo Valtias, sen Sinä näit sekä tunsit,
Ihmis-auttaja Sä, nimelt’ et vaan, myös sydämeltäs
Et ylenkatsonut Sä tätä maatamme kolkkoa, köyhää,
Et tätä kansaa myös, ylen halpaa silmissä mailman.
Meidät on ymmärtänyt koht’ täydesti Sun jalo henkes;
Voimat Sä näit salaiset, Sä näit idut taidon ja toimen
Syvään kätkeyneet, viel’ uinuvat rinnassa Suomen ’
Lempeä vaan odotellen ja toivoin vaan vapautta
Koht tulon antaakseen satakertaisen, siunatun, kalliin.
Sen Sinä näit ja Sun rakkautes koko runsahan lämmön
Loit sinä maan yli tään, jokapaikkahan näin elon luoden.
Kaikua saa pelotonna nyt vapaan kansamme ääni,
Toivonsa, tarpehet kaikk’ edeskantaa istuimes eteen
Kielemme, koska sen päältä Sä puhkaisit rautaisen kuoren,
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn’ iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.
Mökkihin köyhimpään, jopa syrjimpäänki jo oppi
Tunkeutuu, valistain myös pimeimmät sopet kaikki
Näin kukoistaapi nyt Suomi, näin vaurastuupi ja varttuu,
Onnenrikkaana näin Sun lempeän valtikkas alla.

II.

Kiittämätön, sydämett’ on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; —
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.

Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.

Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät’ ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.

Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. —
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Kuink’ enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.

Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt’ umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.

— — —

Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl’ usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!

Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.

Tähän kallistaos päätäs huolett’, armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess’ aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.

Aleksanteri II:n muistoksi

Huhtik. 29 p. 1881.

Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:
”Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!”
Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:
”Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?
Miks’ et voideltuas varjellut sä vielä,
Kuin niin monta kertaa olit varjellut?
Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä
Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!

Useinhan sai elää, kuolla turvallisna
Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,
Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna
Leivän sijaan kiven kovan antoivat;
Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;
Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?
Hän ylt’ympärilleen kylvi vapautta;
Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?

Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,
Joka vainioille viljavuuden suo,
Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,
Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!
Voi miks juur’ se säde, joka voimallansa
Rakkauteen herättääpi lintuset,
Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,
Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!”

— — —

Jos ois saatu — suojaks Aleksanterimme
Miehiss’ oisimme me kokoon rientäneet,
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme,
Kuin es’-isät Demmin’illä, sulkeneet.
Vankkaa, vahvaa muuria tät’ uskollista
Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut;
Ilkityö ois vasta ollut mahdollista,
Kuu ois viime suomalainen kaatunut.

Näin ei saatu — pystypäin voi Suomen kansa
Astua tok’ eteen Herran tuomion:
Aleksanter’ jos ol’ luja sanassansa,
Rikkomatta myöskin Suomen vala on.
Katso läpi lauma salamurhaajoitten —
Kansat monet siihen antoi hylkyjään —
Satamäärin lukea saat nimet noitten,
Suomalaist’ et niistä löydä yhtäkään.

Salamiinaa läp’ ei päästä kalliomme,
Kavaluutt’ ei sydän Suomen miehien,
Heikkoudessa tää meill’ on ansiomme,
Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen.
Näin on ollut aina, näin myös ijäst’ ikään
Oleva on suora tapa Suomenmaan:
Teeskelemään rakkautt’ ei voima mikään
Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.

Aleksanter’ kaatui! — Todellako saanut
Voiton sill’ on pimeyden haltija?
Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut,
Nimessään mi meille oli kallista?
Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää
Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan;
Hänen luomastansa, Hänen henkens’ työstä,
Murtunut ei ole pienin rahtukaan.

Katso Bulgaria ijäks pelastettu
Nyt on julman raatelijan kidasta;
Miljonat ja miljonatkin vapahdettu
Venäläistä orjaa herrain ruoskasta;
Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, —
Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! —
Kaikkialla vapauden virsi raikuu,
Monin erikielin, riemuin yhteisin!

Aleksanter’ kaatui! — Mutta henkens’ yhä
Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo;
Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä
Kuolonsakin kautta siunausta tuo;
Kenties täytyi Hänen kuolla kansans’ tähden,
Että sokeentuneet silmät aukeais,
Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden,
Viimein syvän mätähaavans’ parantais.

Runebergin patsasta paljastettaessa

Toukok. 5 p. 1885.

Lähteissään Väinö jätti kansalleen
Perinnöks tänne sulokanteleen;
Mut kauas poveen korven synkeän,
Seinälle pirtin köyhän, pimeän
Hän kätki sen ja lausui: ”kaikua et saa,
Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!”

Hiipipä sinne hoviherra jo,
Lepersi: ”se on Korkein suosio!”
Keikahti poika hurja, huoleton:
”Ma tiedän — huvi, hekkuma se on!”
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.

Taas koitti yks: ”se san’ on viisaus,
Ihmisen järjen ikikaunistus!”
Ja toinen käski: ”soi jo kannel soi!
Naislempeä mi pyhemp’ olla voi?”
Mut’ ääneti vaan riippuu kannel seinällään,
Ei saa ne siitä soimaan sävelt’ yhtäkään.

Näin tuhannet jo turhaan koitteli —
Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni?
Nyt vielä nuorukainen lähenee,
Silmästä kirkkaast’ into säihkyilee;
Hän lausuu näin: ”maan päällä kalliimpaa
Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.”

Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
Raikkaasen riemuun kohta helähti;
Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen,
Ja siihen koittaa päivä valkoinen;
Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät,
Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.

Ja kansa herää pitkäst’ unestaan
Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
Ja pimeess’ eriteille eksyneet
Taas veljikseen on toisens tunteneet.
Ja mailma kummeksii: ”mik’ ihme verraton!” —
Se Runebergin, Suomen laulu on.

”Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.”
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
”Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla”.

Pois siis turhuus, pois kaikk’ ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell’ ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.

Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.

Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk’ on lähteneet.
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks’ on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!

Yhdess’ elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; —
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp’ erottaa ei saa.

Jalona nyt Suomi seisoo täydess’ avaruudessaan;
Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess’ oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.

Yksi meill’ on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens’ yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.

Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen:
”Kallis lemp’ on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!”

Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään

Elok. 5 p. 1885.

Kolkk’ on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan,
Yksi vilja kylväjäänsä tääll’ ei petä kuitenkaan:
Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen,
Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.

Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo;
Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio:
Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus,
Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!

Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa,
Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa;
Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla,
Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!

Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa

Syysk. 15 p. 1887.

Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,
Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,
Alust’ ajan teille koitti valistuksen aamukoi,
Alust’ ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus’ soi.

Kirkkahassa paisteess’ ammoin teill’ jo kaikki kukoisti,
Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,
Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,
Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.

Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,
Maa ol’ autio ja musta, musta kansi taivahan,
Elon merkkin’ ainoana välkkyi tulet __.

Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,
Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;
Säde säihkyi taivaan rannalt’ armas, kirkas, kultainen,
Roman sädett’ ihaellen Suomi toivoi riemuiten.

Mutt’ ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,
Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;
Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol’,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.

Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,
Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;
Silmäns’ avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ —
Ruotsin sädett’ ihaellen Suomi toivoi: loppui!

Mut’ ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,
Päivän koitto se ol’ armas, toki yksin koitto vaan;
Tunkeumaan viel’ ei päässyt alhomaihin viljaviin,
Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.

Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,
Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;
Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,
Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.

Nyt on ilo Suomenmaassa, Suomen päivä tullut on,
Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;
Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,
Ett’ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.

Työssä on nyt koko kansa voimin sadointuhansin,
Valistuksen työssä pyhäss’, innoin täysin, tulisin.
Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.
Synkän Pohjolansa saapi Päivöläksi muuttumaan!

Brahen patsasta paljastettaessa

Toukok. 29 p. 1888.

I.

Suur’ aika oli — suuri aate liiti,
Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;
Suur’ aate — ei — viel’ enemmän — nyt kiiti
Läp’ ilmain, aate pyhä, taivainen,
Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,
Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.

Se uskon vapaus ol’ — ei irvikuva
Tuo, irtaannus kaikesta uskosta,
Vaan vapaus Jumalahan perustuva,
Vapaus hengen tosi, ainoa,
Vapahdus kahleist’ ihmissääntöjen,
Vapahdus kuonast’ ihmismietteitten.

Ja voittokulussaan tää aate jalo
Ihmeitä ja taas ihmeit’ yhä loi;
Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,
Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,
Se teki ankaroiksi heikoimmat,
Ajattelijoiksi oppimattomat.

Perillä Pohjan eli pieni kansa,
Mitätön, tuntematon, syrjäinen.
Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa
Maan valtakansat otti lukuun sen?
Ken silloin oisi voinut uskaltaa
Mainetta sille, suuruutt’ ennustaa?

Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa
Ja aseeks Hälle rohkeest’ antautui,
Kuink’ ihmehesti silloin kaikki kohta
Sen kohtalo ja onni vaihettui!
Jumalan välikappale ken on,
Ei sille ole mikään mahdoton.

Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,
Kuin virta tulvaileva keväinen;
Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta
Mainittiin siunaten tai peläten.
Sen sana yks vaan kuului monasti,
Ja jo se kansain onnen ratkaisi.

Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
Laveni, kohos tään kautt’ aattehen;
Mi suurint’, jaloint’ on, mi korke’inta,
Se siinä asunnon löys avoimen.
Kullalla muistoon kirjoitettu on
Tää aika ihmeinen ja verraton.

II.

Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.

Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
Sin’ et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!

Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.

”Tääkö köyhä”, huusit, ”riistaa täynnä vedet, metsät on,
Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie —
Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!”

Yht’ ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss’ ankaran.
Näit jo ehkä, ett’ on kultaa alla kuoren karkean.

Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.

Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.

Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
Muistit aina jalon lauseen: ”aateli se velvoittaa:
Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett’ei toista sortaa saa.”

”Ei voi muukalainen,” sanoit, ”kansan hyvää valvoa;
Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt’ ei tajua;
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot”.

Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
”Ennen teen sen itse,” sanoit, ”kuin sen sallin raueta”.
Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
Pohjan pitkä nyt loppui, aamu viimein valkeni.

Mit’ ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
Mit’ yl’-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs’ tallell’ ois.
Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
Tääll’ on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.

Kolmas vuosisata vieree Brahen yli nyt,
Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
Muuttumatt’ — ei — suurempana, kuin hän itse arvaskaan.

Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss’ kilpailee,
Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.

Ken vois Herran teitä tietää, ennalt’ arvata ken vois,
Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
Et voi koskaan, Suomen kansa, ”Kreivin aikaa” unhottaa!