Toinen kuva.

Amma.

Eteemme aukenee kuva kaukana Perä-Pohjolassa, ylhäällä Tornionjoen
rannoilla.

Reeni Kiikki oli köyhän työläisperheen ainoa lapsi. Vaikka olikin köyhä
aika maakunnassa, olisi perhe tullut jotakuinkin toimeen, mutta se
kuolema. Se kova, kylmä ja armoton viikatemies ei katso, kuinka
jälkeenjääneitten käypi; armotta se iskee vaan kun hänen aikansa tulee.

Paikkakunnalla riehui ankara lavantauti, joka lukuisasti laski ihmisiä
viimeiseen lepokammioonsa. Reeninkin vanhemmat sairastuivat tuohon
kamalaan tautiin ja jonkun sairastettuansa kuolivat he molemmat
samalla vuorokaudella.

Reeni parka joutui aivan puille paljaille, mutta pitäjän vaivaishoito
koki pitää hänestä huolta.

Paikkakunnalla oli maankuulu rikas talo, jonka nimi oli Mäkivuotka. Talo
sijaitsi korkealla mäellä ja siitä oli avara näköala ympäristöön.
Monivuotista viljaa oli aitoissa, mutta eräässä aitassa olivat hinkalot
täynnä kiskotuita petäjänkuoria. Vaikka oli niin runsaasti viljaa, ei
Mäkivuotkassa syöty koskaan selvää leipää, vaan pantiin aina petäjäistä
sekaan.

Talossa oli kauan taisteltu karua luontoa vastaan. Tämä oli opettanut
isäntäväen säästäväisiksi ja mahdollisesti pitempien katovuotten varalta
panivat he hyvinäkin aikoina petäjäistä leipänsä sekaan.

Talossa oli kuusi varmaa hevosta ja kolmisenkymmentä lypsävää lehmää,
joten ei särvinaineestakaan ollut puutetta.

Tämmöinen oli se talo, johon Reeni Kiikki vaivashoidon puolesta
sijoitettiin. Mäkivuotkan väki oli järkiään siivoa väkeä. He ottivat
uuden tulokkaan vastaan niinkuin oman lapsensa, hellivät ja hoitelivat
poikaa parhaansa mukaan. Reeni oli Mäkivuotkaan tullessaan juuri
täyttänyt viidennen ikävuotensa. Poika oli hyväluontoinen ja nöyrä ja
teki empimättä mitä hänelle käskettiin.

Talossa oli toisella vuodella oleva lapsi, joka jo käveli. Myöskin oli
talossa Kaarina-niminen tyttö, joka oli juuri samanikäinen kuin Reeni.
Poika sai nyt toimekseen hoitaa näitä molempia lapsia. Ystävällisesti
varoitettiin poikaa, että hän pitäisi lapsia tarkoin silmällä, ettei
heille mitään vahinkoa tapahtuisi. Talonväki oli niin työteliästä,
etteivät he joutuneet kaikin ajoin lapsia katsastamaan.

Ahkerasti istui Reeni pikku-Akselin kehdon ääressä, liekutellen ja
laulellen hänelle ja tarjoillen pojalle milloin ruokaa, kulloin juomaa,
joita oli varalle pantu.

Reenin näin hoidellessa pikku-Akselia, kiintyi Kaarínakin tähän
joukkoon, sillä eipä hänellä muutakaan seuraa päivillä paljon ollut, kun
muu väki oli töissään.

Päiväkaudet istui Kaarina Reenin vieressä, kuunnellen pojan heleitä
lauluja, joita hän Akselia liekutellessaan lauleli, ja poika osasikin
niitä kelpo lailla, sillä hänellä oli kaunis ääni ja hyvä korva.

Isäntäväki mieltyi yhä enemmän Reeniin, sillä he huomasivat että poika
toimitti hänelle uskotun työn varsin hyvin.

Reeni oli jo taloon tullessaan hyvällä alulla lukemiseen ja isäntäväki
rupesi täydentämään hänen taitoansa. Poika oli hyväoppinen ja pian tuli
hänestä kelpo lukija.

Palkinnoksi pojan uutteruudesta ostivat he hänelle kaikellaista lasten
kirjallisuutta, satu- ja kuvakirjoja.

Nyt vasta Reenille ja Kaarinalle hauskat päivät tulivat. Aamusta iltaan
istui Kaarina Reenin vieressä, kun tämä luki satuja, ja kuvakirjoja ei
myös unhotettu. Samaa rintaa opetti Reeni myös Kaarinaa kirjalle, sillä
tyttökin oli jo ennestään hyvällä alulla.

Tällä tavalla kiintyivät lapset niin toisiinsa, etteivät he voineet
toisittaan toimeentulla.

                                                  ⸻

Reeni ei ole enään lasten ammana. Hänestä on kasvanut kookas, pulska
nuorukainen, samoinkuin Kaarinastakin ihana impi. Reeni on vielä
Mäkivuotkassa renkinä ja vuosi vuodelta nostaa isäntä hänelle palkkaa,
sillä ei hän mitenkään tahtoisi päästää poikaa pois.

Reeni oli säästävä mies ja hän oli palkoistaan saanut kokoon jonkumoisen
summan. Reeni ja Kaarina tunsivat sydämessään outoja tunteita toisiaan
kohtaan. Milloin vaan silmä välttyi, hakivat he toisiensa seuraa.

Tämmöinen ystävyys ei voinut olla kauan salassa. Se oli toki
isäntäväestä liikaa.

Eräänä aamuna sai Reeni kutsun tulla isännän puheille. Reeni totteli.

Kun hän oli astunut isännän kamariin, silmäili isäntä häntä synkin
katsein, kiireestä kantapäihin saakka.

”Tiedätkö sinä mistä olet tähän taloon tullut?” sanoi isäntä kolkosti.

”Hyvin kyllä sen tiedän. Tulin viisivuotiaana köyhäinhoitolaisena
taloonne”, sanoi Reeni hälkyilemättä.

”Mitä välejä teillä on Kaarinan kanssa?”

”Ei mitään sen parempaa eikä pahempaa, kuin että rakastamme sydämestämme
toisiamme.”

”Vai niin! mutta tiedätkös, ett’ei Mäkivuotkan ainoaa tytärtä ole
kasvatettu köyhäinhoitolaista varten”, kysyi isäntä, antaen tahallaan
äänelleen ilkeän sävyn.

”En tiedä mitä varten olette hänet kasvattanut, mutta sen tiedän, että
Kaarina on minun, sillä meitä ei voi mikään voima tässä maailmassa
eroittaa. Että olen ollut köyhäimhoitolaisena ei ole minun vikani.
Olenhan ihminen ja luulen olevani oikeutettu elämään niinkuin toisetkin
ihmiset”, sanoi Reeni jäykästi.

”Näytpä, vietävä, kasvaneen päätäsi pitemmäksi, etkä enää edes ota
lukuun, kuka sinut on mieheksi kasvattanut.” Sitä sanoessaan isäntä
käveli kaapillensa ja luki sieltä rahoja kouraansa, astui Reenin eteen
ja ojensi hänelle rahat sanoen: ”Tuossa on vuotesi palkka. Meidän
välimme on iäksi rikottu ja saat pötkiä pois meidän talosta.”

”Se on minusta kylläkin paha, sillä te olette olleet pienestä pitäen
minulle niinkuin isä ja äiti ja olette minua tähän saakka kohdelleet
kaikella rakkaudella. Vaan koska kerran niin tahdotte, niin lähden
luotanne, mutta tunnossani soipi, etten poistu ainaiseksi, vaan toivon
tulevani vielä kerran takaisin.”

Reeni poistui nyt isännän kamarista ja alkoi kokoilla kapineitansa.

Kaarina itki että oli vedeksi sulaa, sillä hän oli kuullut isännän ja
Reenin väliset keskustelut.

Koko talonväen jätteli Reeni kädestäpitäin hyvästi ja jokaisen kasvoissa
näkyi surullinen ilme.

Monikin olisi nyt ottanut Reenin palvelukseensa hyvällä palkalla, mutta
häntä ei haluttanut enään ruveta palvelukseen.

Säästämillään rahoilla rupesi Reeni ostelemaan Lapin tavaroita, niin
paljon kuin hänen varansa riitttivät. Venheellä kuljetti hän ne
Tornionjokea myöten Tornioon ja möi ne siellä hyvällä voitolla. Tällä
tavalla kartutti hän omaisuuttaan kerta kerralta.

Parin vuoden päästä ruvettiin yleisesti paikkakunnalla huhuamaan, että
Reeni Kiikki on varakas mies.

Eräänä iltana ilmestyi Reeni Mäkivuotkaan. Hyvän illan sanottuaan astui
hän isännän eteen.

”Niinkuin lähteissäni lupasin, olen tullut teidän taloonne. Nyt olen jo
semmoisissa varoissa, että voin vaimoni elättää. Olen tullut noutamaan
Kaarinaa, ettekä voi sitä estääkään, sillä hän on nyt jo sen ikäinen,
ettei hän tarvitse naittajaa”, sanoi hän isännälle.

Isäntä oli niin suutuksissaan, että oikein vapisi. Jotakin mutisi hän
roistosta ja kiittämättömyydestä.

”En ole mikään roisto enkä kiittämätönkään, enkä tahdo teidän
rikkauksianne neulan edestä. Siinä on kyllä, kun saan oman rakkaan
Kaarinani”, sanoi Reeni.

Kaarina rupesi hätäillen kokoilemaan tarpeellisimpia pitovaatteitaan
Reenin kehoitellessa, ettei hänen tarvitse pitää suurta lukua kaikista
vaatteistaan.

Kun Kaarina kyynelsilmin jätteli talonväkeä hyvästi, ei isä antanut
hänelle kättään, mutta äiti saatteli itkusilmissä tyttärensä kartanolle
saakka ja peitteli hänet rekeen.

Niin vei kun veikin Reeni Kaarinansa ja niin pian kuin asiat myönsivät,
solmivat he avioliiton.

                                                  ⸻

Viimeisistä tapauksista on kulunut kolmisen vuotta.

Mäkivuotkan pieni Akseli ei olekaan enään Pikku-Akseli. Hänestä on
kasvanut kookas, pulska nuorukainen. Hän oli isän silmäterä, johon tämä
kiinnitti kaiken huomionsa ja toivonsa. Tämä toivo vaikutti isässä sen
muutoksen, ettei hän paljon muistanutkaan tuota ainoan tyttärensä
kodista poismenoa.

Sopipa isän rakastaakin poikaansa, sillä Akseli oli hyväluontoinen ja
älykäs nuorukainen. Kun isä häntä johonkin käski, oli käsky useinkin
täytetty jo ennenkuin määräys oli loppuun lausuttu.

Isä rakenteli kaukasia suunnitelmia, kuinka Akselin tulevaisuus
muodostuisi loistavaksi toimeliaisuudeksi ja kuinka Mäkivuotka paisuisi
yhä isommaksi ja niittäisi kunniaa laajoissa piireissä. Nytkin oli jo
Akseli kaikkien lemmikki ja kunnioittama.

Mutta eräänä iltana Akseli tuli pahoinvoipana kotiin poropalkimelta. Hän
oli niin viluissaan, että oikein kohona hyppeli ankaran väristyksen
tähden, vaikka hänellä oli vankka talvipuku päällään. Hätäyksissään
juottivat isä ja äiti hänelle kuumaa kahvia konjakin kanssa, jota heillä
sattui olemaan, poistaaksensa pois Akselista tuota ankaraa vilua. Sitten
kuopattiin hänet moninkertaisilla peitoilla sänkyyn. Pian nukahti sairas
siihen. Vaan siitä herätessään hän oli niin kuuma kuin poltinora; kyllä
nyt ei viluttanut. Ei viipynyt kauankaan, kun Akseli oli aivan
tiedotonna houriossa, kärsien kauheita tuskia. Hän oli saanut ankaran
keuhkopoltteen ja taisteli nyt elämästä ja kuolemasta.

Mitä tehdä? Lääkäriä ei ollut lähempänä kuin Torniossa, ja jos sieltä
lähtisi hakemaan, kuluisi kiireimmälläkin kululla kolmisen vuorokautta
ennenkuin lääkäri saapuisi paikalle.

Kun sairaan tuskat yhä yltyivät, lähti isä itse toisena päivänä lääkäriä
hakemaan. Hän ajoi yöt ja päivät niin paljon kuin eteensä pääsi,
valikoiden kyytitaloista parhaat hevoset, selitellen kiireellisen
asiansa ja antaen runsaasti kyytirahoja.

Kolmannen päivän iltamyöhään ennätti isä, lääkäri mukanaan, kotiin.
Mutta voi kauhistus mitä hän näki! Akseli makasi jo ruumiina. — Kuusi tuntia
ennen isän ja lääkärin saapumista oli hän heittänyt henkensä.

Kovasti koski tämä tapaus kaikkiin, vaan kaikkein enimmän isään. Hän ei
voinut moneen vuorokauteen syödä eikä nukkua. Hän ei voinut muuta tehdä
kuin käyskennellä huoneesta toiseen, myristen ja valitellen itsekseen.
Tuo vankkarakenteinen Mäkivuotkan Aaro-isäntä luhistui aivan pian
köyryselkäiseksi rapistuneen näköiseksi mieheksi.

Kun isä oli senverran toipunut enimmästä surustaan, että hän voi syödä
ja nukkua, ei hän sittenkään välittänyt töistä eikä muista talouden
toimista. Vaimolleen päivitteli hän ehtimiseen kovaa kohtaloaan. Tämä
koki lohdutella miestään parhaansa mukaan, muistuttaen, etteihän
kuolemalle kukaan mitään voi, mutta se ei tuntunut vaikuttavan Aaroon
vähän vähääkään.

Eräässä tämmöisessä tilaisuudessa muistutti emäntä miestään:

”Onhan meillä vielä tytär elossa, eikö olisi parasta leppyä hänelle ja
kääntyä hänen puoleensa.”

”Se kiittämätön — ei ikinä”, sanoi isäntä kolkosti.

Emäntä koki selvitellä:

”No, mutta ajattelehan nyt toki asiaa tarkemmin. Eihän Kaarina ollut
sinua vastaan koskaan kiittämätön ja tottelematon, sen tunnet itsekin
tunnossasi. Tuossa yhdessä asiassa oli hän myöntymätön, mutta se olikin
sydämen asia, jota ei voi kukaan toiseksi muuttaa. Paitsi näitä ei
Kaarina ole huonoissa käsissä ja hän elää Reenin rinnalla onnellista
elämää. Turhaan sinä vihaat Reeniäkin sen tähden, että hän on ollut
köyhäinhoitolaisena. Reeni on kuitenkin mies semmoinen, joita ei
tiheässä löydy.”

Isäntä ei vastannut siihen mitään, lähti vaan äänetönnä kävelemään pois.

Muutama päivä senjälkeen rupesi isäntä itse puhumaan samasta asiasta.

”Minusta on vähitellen alkanut tuntua siltä, että sinä viime kerralla
taisit sittenkin olla oikeassa”, hän sanoi.

Nuo sanat kuultuaan purskahti emäntä valtavaan itkuun ja käpertyi
isännän kaulaan.

”Voi ukko kulta, kuinka hyvää minulle tekee nuo sanasi. Toimita nyt vaan
niin, että ainoa lapsemme tulee kotiin. Sittenhän sinunkin ankara surusi
haihtuu, kun hän on kotona, joka sinua palvelee ja hoitaa. Ja kun
Reenikin tulee kotiin, voit laskea kaikki taloudelliset huolesi hänen
hartioilleen ja hän kyllä kykenee ne kantamaan”, puheli emäntä itkunsa
seasta.

                                                  ⸻

Reeni oli ostanut itselleen talon, jossa hän vietti toimeliasta elämää.
Talossa vallitsi kaikkialla erinomainen siisteys, sillä emäntä oli
semmoiseen jo kotonansa oppinut.

Eräänä päivänä Reeni ja emäntä havaitsivat kaukaa tulijan ja arvelivat:
kukahan se mahtaa olla. Mutta pian tunsivat he hänet ja riensivät häntä
vastaanottamaan kartanolle. Ukon saapuessa perille olivat he molemmin
häntä syleilemässä. Kaarina hoki ehtimiseen: ”Voi, voi isäni, rakas
isäni!” Kahdenpuolen taluttivat he ukon huoneeseen ja riisuivat häneltä
päällisvaatteet. Ukko näytti ensimältä jurolta ja oli vähäpuheinen;
lieneekö hänen mieleensä muistunut entinen tyly käytöksensä tytärtänsä
ja vävyänsä kohtaan. Molemmin kokivat he kilvan parhaansa mukaan
palvella tuota arvokasta ja harvinaista vierasta. Talossa oli jo kaksi
kaunista lasta, joista toinen oli vielä kehdossa mutta toinen oli jo
jalan viistassa. Isäntäväki esitteli pikku Reenin vieraalle sanoen, että
hän on sinun isoisäsi. Poika katsoi vierasta rehellisesti silmiin
sanoen: ”vai niin” ja samassa käpäsi hän ukon polvelle ja alkoi
siloitella hänen rypistyneitä kasvojansa. Muutamia kyyneleitä vyörähteli
silloin ukon silmistä.

”Minua on kohdannut suuri suru”, alkoi ukko asiansa.

”Tiedämme sen ja olemme sydämemme pohjasta ottaneet osaa suruunne”,
sanoivat Reeni ja Kaarina melkein kuin yhteen ääneen.

”Minä olen teitä molempia tyhmyydessäni ja ylpeydessäni tylysti
kohdellut. Pyydän nyt teiltä sitä anteeksi.”

”Olemme sen jo aikaa sydämestämme anteeksi antaneet.”

”Olen tullut tänne”, jatkoi ukko, pyytämään teitä kotia asumaan. Minulla
ei ole muuta perillistä ja kenelle minä sitten omaisuuteni antaisin,
ellen teille. Minä luovutan kaikkeni, maani ja mantuni ja kaikki mitä
minulla on teille; ainoastaan vaadin jokapäiväisen ruu’an itselleni ja
vaimolleni kuolemaamme saakka.”

”Mutta mihinkäs tämä talo joutuu?” kysyi Reeni.

”Myökää tämä, sillä onhan Mäkivuotkassakin taloa ja huoneita
asuaksenne.”

”En niillä ehdoilla kuitenkaan lähde teille. Mutta jos suostutte
siihen, että olette eteenkinpäin talon isäntänä, niin tulemme
mielellämmekin. Kyllä minä sentään otan huolekseni kaikki työhommat ja
muut taloudelliset toimet”, sanoi Reeni.

Äänettömänä pisti ukko kättä vävylleen merkiksi, että hän ymmärsi hänet
täydellisesti ja ehdottomasti suostui hänen esitykseensä.

Kun ukko nyt lähti kotimatkalle, oli hänen mielensä ihmeellisen keveä.

                                                  ⸻

Reeni ja Kaarina ovat nyt isän kodissa, Mäkivuotkassa. Ukko on yhäti
iloisella ja keveällä tuulella. Hän hyssyttelee ja kiikuttelee
polvellaan vävynsä lapsia ja myhähtelee tavasta: ”noissa lapsissahan
minä elän toisessa polvessa”. Reeni hoitaa taloutta ja se käypikin hyvin
laatuun. Mutta kun on joitakin uusia hankkeita, kysyy hän aina
appiukoltaan neuvoa ja kaikissa asioissa ovat he yksimieliset.

Reeni laajentelee myötäänsä Lapinmaan tavarain kauppaansa, rakentaa
harvinaisen ison veneen ja kuljettaa sillä lapintavaroita Tornioon ja
tuopi sieltä tullessaan semmoisia tavaroita, joita Lapissa tarvitaan.
Pian on koko kauppa hänen käsissään.

Vanha isäntä elpyi ja voimistui melkein entiselleen. Kun hän syrjästä
katseli Reenin hommia, mutisi hän tavasta hymysuin itseksensä: ”Mikä
hullu minä kuitenkin olin”.

Jos Mäkivuotka ennenkin oli maineessa, niin nyt se vasta kuuluisaksi
tuli. Talossa oli kaikille tarvitseville antaa mitä kukin pyysi;
hätääntyneitä koettiin auttaa parhaan mukaan; neuvonkysyjiä kävi siellä
pitkienkin matkojen päästä ja kaikille oli isäntä aulis tietojaan
jakamaan.