Kuudes kuva.

Säälimätön.

On kevät-talvi. Suuren, tiheään asutun kirkonkylän läpi kävelee
maakauppias Kovasen taloa kohti huonoihin vaatteisiin puettu mies.
Taloon päästyään hän pyrkii mahtavan isännän puheille.

”Kauppias ei ota nyt ketään vastaan”, vastataan hänelle.

”Mutta minun täytyy päästä hänen puheilleen, vaikka mikä olisi”, sanoi
tuo kalpea mies. ”Menkää ja kysykää enkö saa häntä puhutella”, jatkoi
hän.

”Ette pääse”, sanoi kauppiaan tyköä palaava kauppapalvelija.

Mies ei mitään vastannut, vaan meni kauppiaan lukitun kamarin oven taa
ja alkoi jyskyttää. Toviin aikaan ei huoneesta virkattu mitään, vaan
sitten sieltä kuului ärjyntää. Mies ei siitä huolinut, vaan päinvastoin
kovensi jyskytystään. Vihdoin kamarin ovi avautui ja mies astui sisälle.

”Se nyt on kumma, kun ei teiltä saa hengen rauhaa. Mitä sinulla nyt
taasen on sanomista?” sanoi Kovanen, peräytyen pöytänsä luo, jolle oli
ladottu setelirahapinkkoja.

”Ettekö te voisi vielä odottaa sitä viidenkymmenen markan saamistanne,
kyllä minä kesällä työlläni sen maksaisin”, sanoi mies, joka oli
pysähtynyt ovipieleen ja pyöritteli lakkia käsissään.

”En minä voi odottaa. Tarvitsen omani, ja mikä sen tietää elättekö edes
kesään asti.”

Kauppias kääntyi selin ja rupesi lukemaan setelipinkkojaan. ”Niin, niin,
tuhannen markkaa on kussakin pinkassa, mutta paljonko niitä nyt yhteensä
onkaan?” mutisi hän itsekseen. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...”

”Ne kulutkin nousivat vielä hyvän päälle kahteentoista markkaan”, sanoi
mies ovensuusta kesken Kovasen setelipinkkain lukemista.

”No senkin vietävä, sielläkö sinä vielä olet! — Olisiko niitä kuluja
tullut, jos olisit maksanut velkasi ajoissa?”

”Kun en voinut.”

”Syytönhän minä siihen olen.”

”Eihän tuo velkani ole kovin vanhakaan, ei vielä täyttä vuottakaan”,
sanoi mies.

”Mutta se vanhenee päivä päivältä ja minä tarvitsen omani. Mihin tästä
joutuisi, jos ei pitäisi omastaan vaaria?” sanoi Kovanen.

”Nimismies kirjoitti ryöstöön ainoan lehmämme; se tuntuu jo. Nyt menee
nälkäisiltä lapsiraukoiltani ainoa elämisen ehto. Kirjoituspalkkakin
nousee kahdeksaan markkaan, siis jo kaksikymmentä markkaa ylimääräisiä
menoja. Vuosi tuli huono ja aika on kova; ei suinkaan tässä muu neuvoksi
tule kuin nälkäkuolema”, puheli tuo Möykky-Jaakko ja hänen äänensä
värähteli.

”Mitä tuo kaikki minuun kuuluu? Olenhan sanonut, että minä tarvitsen
omani. Tiehesi siitä, kiusanhenki, että saan toimitetuksi nämät setelit
pankkiin”, tiuskui Kovanen.

Haikealla mielellä lähti Möykky-Jaakko astelemaan kotiaan kohden. Jos
mille suunnalle koetti ajatella, niin ei mistään tuntunut tulevan apua.

”Voi, voi minun vaimoani ja lapsiani!” huudahti hän itsekseen
mennessänsä ja hänen sydäntänsä vihloi niin, että olisi luullut sitä
poikkileikattavan.

Murheellisella mielellä astui Jaakko mökkiinsä ja istahti penkille.

”Tuliko apua?” kysyi kalpea, repaleisiin puettu nainen, joka kantaa
hyssytteli käsissään sairaloista lasta.

”Mitä sitä turhaa toivookaan, ennen kalliokin kyyneleitä vuodattaa,
ennenkuin Kovanen vähintäkään heltyy”, sanoi Jaakko.

Synkkä alakuloisuus valtasi molemmat vanhemmat. Heillä ei ollut mitään
sanottavaa toisilleen, sillä toivoton tila ammotti kuin ylimentävä kuilu
molempien silmien edessä.

Vaan odottamatta silloin aukeni mökin ovi ja sisään astui vanha tuttava,
”Summa-Eskoksi” kutsuttu. Tämän nimen hän oli saanut siitä, kun aina
teki urakalla työtä, sillä hän oli kova ja ahkera työmies ja ansaitsi
noissa urakoissa hyvin. Hän kävi usein Möykky-Jaakon mökissä vieraana,
sillä Jaakkokin oli hyvä työmies ja ”mukaistaanhan mullikin puskee”.

”Mikäs kumma nyt on?” sanoi Esko reippaasti, tervehdittyään talonväen.
”Täällähän istutaan murheellisina kuin hautajaisissa.”

Eskoa kehoitettiin istumaan ja surumielin kertoi Jaakko hänelle tukalan
asemansa.

”Eikö se ollut tuon pahempaa? Sittenhän vaikka minäkin kykenen teitä
auttamaan. Sattuukin olemaan mukanani käteisiä rahoja, ja kun mulla on
tulevaksi kesäksi iso kuokkaurakka, niin voithan siinä vähitellen sen
takaisin maksaa.”

Tämän sanottuaan Esko nousi ylös ja kaivoi päällyshousujensa
sisäpuolelle neulotusta taskusta lompakkonsa.

”Paljonkohan luulisitte tarvitsevanne?” kysyi Esko.

”Päävelka on viisikymmentä markkaa, mutta kun siihen tulee lisäksi
käräjäkulut ja ryöstöön kirjoituspalkka, niin nousee se jo
seitsemäänkymmeneen. Siihen lisäksi tahtonee hän vielä kasvuakin”, sanoi
Jaakko.

”Ottakaa nyt kahdeksankymmentä markkaa varalta, että pääsisitte tuosta
kitupiikistä erillenne, ja jos ei se kaikki menisikään, jäähän loput
pikku tarpeisiinne”, tuumaili Esko ja luki rahat Jaakon kouraan.

Sepä oli apu ja tuli vielä niin oikealla hetkellä. Möykkyläisten
mielistä se poisti rauhattomuuden kuin pahan unen. Heistä tuntui kuin
olisi Jumala lähettänyt enkelinsä taivaasta heitä auttamaan.

Keveällä mielellä asteli Jaakko seuraavana aamuna Kovalaa kohden. Kun
hän astui kauppiaan kamariin, tiuskasi Kovanen hänelle: ”Joko taasen
olet täällä kiusaamassa, mutta ei paikka siitä parane”.

”En minä tullut kiusaamaan, tulin vain velkaani maksamaan”, sanoi
Jaakko.

”Hohoo, sehän on eri asia, mutta mistä olette rahoja saanut?”

”En suinkaan rikkailta, vertaisiltaanhan sitä apua saa. Mutta etteköhän
toki heittäisi niitä käräjäkuluja pois?”

”En penniäkään.”

Jaakko antoi Kovaselle seitsemänkymmentä markkaa.

”Entäs kasvu?”

”Eipä siinä tuomiossa näkynyt kasvua tuomitun, kun se oli laskuvelka”,
sanoi Jaakko.

”Mene sitten”, tiuskasi Kovanen, ”mutta tuleppa vasta täältä velaksi
ottamaan!”

                                                  ⸻

Oli kulunut kolme vuorokautta. Silloin syttyi tulipalo Kovalassa. Kovan
tuulen vallitessa kevätahavalla ei tulen valtaa saatu hillityksi, vaan
se poltti perin pohjin tuon muhkean kartanon. Itaruudessaan ei Kovanen
ollut vakuuttanut kartanoaan, ei kauppavarastoansa eikä muuta
irtaimistoaan. — Tuota viittäkymmentätuhatta markkaansakaan ei hän
ollut kerinnyt lähettää pankkiin. Sinne ne menivät nekin.

Tämä oli Kovaselle niin tuntuva isku, että hänen täytyi tehdä vararikko,
eikä hän siitä sen koommin noussut. Mutta Möykky-Jaakon mökki seisoo
vielä paikoillaan ja Jaakko levittää viljelystä raivaamalla yhä lisää
uutismaita, valloittaen niin Suomea Suomelle, nousten itse ja luoden
varallisuutta vielä jälkeläisilleenkin.