VÄINÄMÖINEN

VÄINÄMÖISTULI

6. XII. 1920.

Joka suomalaisen se rinnassa palaa
näkymättömän liekin lailla,
se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,
se valtaa ei olla voi vailla.
Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,
hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,
tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,
pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,
mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,
mi puhkeeva kerran ol’ liekkeihin, kultaan.

Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,
mut henkensä tulta he vaali.
Povess’ ollut heillä ei soimaa, ei syytä,
oli kaukana vain elonmaali.
Sisin hehku valonsa sittenkin loi
tuhatvuosien taa, sekä voimansa soi
yhä kestää, minkä vain harvat kestää,
omalt’ tieltä meit’ yksikään voinut ei estää.
Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,
me uljuutta emme säästäneet, verta.

Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,
salast’ ohjas se esiin ja julki.
Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,
tukenamme maan Hengetär kulki.
Se voitosta voittohon joukot vei,
sen tiellä estettä ollut ei,
kukin käytti miehen mieltä ja kättä,
kävi eespäin suorana, pelkäämättä,
kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,
satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.

Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,
salass’ ain poven pohjass’ se palaa,
yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,
yhä intoa mielihin valaa,
roduks Hengen meidät se kasvattaa, —
me emme halpoina kulkea saa.
Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,
tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,
rodun henkisen työt yhä täytämme,
tulisäilää Väinämön käytämme.

VÄINÄMÖINEN

Hän oli ennen kuin ol’ suku,
hän tajunnassaan heimons’ unelmoi,
ol’ hälle tuttu luote, loihtu, luku,
siks hengessään hän Hengen kansan loi.
Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,
vaan rodun, joka salat saattoi julki,
mi laulut laati, suori suuren soiton,
mi kamppaeli eestä valon voiton.

Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,
vuossadat vaikka kantoi kahleita,
se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,
se palveli vain valon valtoja.
Se olemusta etsi jumaluuden,
se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,
se tulevaa loi suuruutensa aikaa.
Se toteutti Väinämöisen taikaa!

Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,
se antoi aineen, Hengen vapauden,
sen paahtehessa pohjan hanget suli,
virittyi kannel vapaa, valtainen.
Keväämme koitti, katosi pois kirsi,
taas kansamme soi vapauden virsi,
ei vainon valkeat, ei miekan melske,
ei sävel sotien, vaan hengen helske.

Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,
vaan viisauden lujat luottehet,
henkemme niiss’ on yksin helein kulta,
tietomme taika, taidon tuottehet.
Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,
rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.
Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,
pimeyden voimien se teot salpaa!

VÄNRIKIN SANKARIT

Heimomme tietäjä ne kerran näki
hengessään, esiin heidät loihti, loi.
Maa vaarassa kun ol’, sen sankarväki
riemuiten viime verens’ sille soi.
Ne taistelivat ylivoimaa vastaan
Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,
vaikk’ kuolo tuloksena ainoastaan,
unelmaa voiton hymys sentään suut.

He vaikkei voittaneet, niin voiton unten
he hehkun jälkipolvillensa soi.
Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,
halk’ aikain urhot siitä voimaa joi.
Sen suojass’ sankarrotu kasvoi, karttui
äänettä hetkeänsä uottaen,
ne sankarit, jotk’ kalpaan vihdoin tarttui,
maan vastaisuuteen, valoon luottaen.

Ne sankarit, jotk’ kulki taiston teille,
kun uhkas vieras sekä oma mies,
ne, jotka vapauden voitti meille,
kun solvattuna sammui kotilies,
kun kaikkialla kasvoi väkivalta,
kun orjuus uhkasi ja orjan ies,
he tulen tempasivat taivahalta,
he yksin silloin tehtävänsä ties.

He Dufvain, Stoltein, Munterein ol’ juurta,
he kamppaeli keskell’ yön ja jään.
Mit’ unelmoitu tääll’ ol’ koskaan suurta,
se heissä vihdoin puhkes elämään.
Min hengessänsä näki runoniekka
kansansa kunniata laulaissaan,
sen teki vasta myöhäispolven miekka,
mi vapautti kansan sekä maan.

KAMPPAILEVA KARJALA

Mykistyi käsissäs sävel kannelten,
virity ei virttesi taika.
Mikä sorti äänesi suloisen?
Sävelen ole nyt ei aika!
Sotahan sävelniekkasi suuret suori,
iäkkäät urohot sekä sankari nuori,
sotien sävel virtesi vienot salpaa,
kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.

Sodit puolesta soittosi nyt sorean,
sodit eestä virtesi vapaan.
Näen taas kuten muinen sun kamppailevan,
isien yhä isket sa tapaan!
Isätkin sotahan Valon suorivat ennen,
he soittelivat sotateillensä mennen, —
idän vartio ol’ rotu Karjalan vakaa,
sama vartio taas vapautemme takaa.

Sodi, Karjala, vartio lännen maan,
koko ihmiskunnan on voittos.
Sotivat isät, soittivat kanneltaan,
ilo ihmisyyden on soittos.
Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadu
rotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu.
Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri,
hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!

Pian helkkyy taas kantele polvillas,
pian laulusi laaja taas kaikuu.
Rotu Karjalan, suuri on kunnias,
Valon vuoksi sun rautasi raikuu
Vuoks ihmisyyden sun tapparas tultaan
nyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan.
Mut mullasta, maastakin turpeen alta
kohoaa ylös taivaille laulusi valta.

Marrask. 26 p:nä 1921.

YÖN UHATESSA

Yö uhkaa, myrskysää
idästä ukkospilviään taas nostaa.
Voi miestä, pois ken jää,
maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.

Voi miestä, joka myö
halvasta veljiensä veren hinnan,
kun hetki vaikein lyö,
kun käytävä on kamppailemaan rinnan!

Kun miesten kuntoa
maa, kansa, koti, vapautemme kysyy.
Mies, joll’ on tuntoa,
nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.

Hän katseen tyynen luo
tuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti,
säikyttää minkään suo
ei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.

Verensä viimeisen
vuoks veljesveren vuotaneen hän antaa,
puolesta vapauden
kaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.

JUHANI AHON MUISTOLLE

8. VIII. 1921.

Sinä tunsit korvet syntymämaan,
sävelet salometsien sankkain,
tarut taisit valkean, tuoksuvan haan,
samosit laet vaarojen vankkain.
Oli tuttavias veden, metsien väki,
tuhatvuosien taa sinun silmäsi näki,
näki kansasi ammoisen alkukehdon,
pyhät puut näki, leppeän uhrilehdon,
sävel virren miss’ sointui, ja kantele soi,
suvun suurimmat miss’ syvät luotteensa loi.

Syvimmät rodun luotteet ilmi sa toit,
tämän maan salat suurimmat hengessäs loit.
Olit peltojen poika ja kulkija korven,
tajusit sävelet ujon paimentorven,
kuvasit kesäpäivää ja talven yötä,
kera kansasi kärsit ja teit iät työtä.
Ilojas ilot sen oli, murhees sen murheet,
oli ylpeytes sen taistelut urheet,
idän iskuja torjuit, sen hyytävää hallaa,
sadot meiltä mi vie, sekä vainiot tallaa.

Katajaisen sa tunsit kansasi juuret,
vakavimmat sen mietteet, sen miel’alat suuret.
Matit korvessa tunsit, sen Liisat, sen Maiat,
sinä Taikurit tiesit, ja taikurein taiat.
Sinä, Taikuri suurin, mi pohjan jäässä
hymysit kuten vain hymytään suven säässä.
Isien pyhä puu sinun suullasi puhui,
kevähän kevähästä se kertoi ja huhui,
kevähästä, mi talvien takaa koittaa,
kevähästä, mi kerran saapuu ja voittaa
pyhän voittonsa kansalle laulun ja työn,
joka yöss’ sotien ikivallat lyö yön.