HENKILÖT:

IISAKKI PERÄKORPI, talollinen, leskimies, 60 vuoden ikäinen.
MIINA, hänen tyttärensä, 20 vuoden ikäinen.
JUHO, hänen poikansa, nuori talollinen.
RIIKA, Juhon vaimo.
LIISA, Peräkorven palveluspiika, 40 vuoden ikäinen.
KYLÄ-MAIJA, vanha akka.
TANAKKALA, vanhahko talollinen.
NIERULAINEN, vanhahko talollinen.

Näyttämö: Talonpoikaismalliin sisustettu kamari, perällä ja sivulla
ovi. Huonekaluina muutamia tuoleja, pöytä, piironki ja sen päällä
tualettipeili, arkku nurkassa j.n.e.

PERÄKORPI (noin 60-ikäinen, osittain paljaspäinen ukko, mustat housut
ja aivina paita päällä. Paidan hihat ovat rikki. Istuu tuolilla, ajelee
partaansa, tirkistellen kuvaansa kuvastimessa, joka on vastapäisellä
tuolilla. Alkaa pyyhkiä rievulla leukaansa.) — Niin se näkyy olevan,
että kun ihminen tulee vanhaksi niin ei enää kykene oikein kunnolla
partaansa ajamaan... Kyllähän se muuten aina menisi, mutta kun kädet
alkavat niin kovasti vapista ja naama vetäytyy ryppyihin (Katselee
kuvaansa peilissä.) On sekin merkillinen Jumalan ihmetyö, että parta
kasvaa niin kuin synti samalla, kuin päänlaki paljastumistaan paljastuu
(Alkaa taas ajella partaansa.)

MIINA (Tulee, astuu tualetin eteen huiviansa laittamaan).

PERÄKORPI. Älä ... älä vaan tyr-tyrkkää minua!

MIINA. Teitä!

PERÄKORPI (Viskaa veitsen tuolille ja alkaa pyyhkiä leukaansa.) Äs ...
saamari, kun tein taas haavan! Onko minulle puhdas paita?

MIINA. Puhdas paita! Mitä te sillä nyt tekisitte, kun ette kotoa
kuitenkaan mene minnekään?

PERÄKORPI. Kuka sen on sanonut etten minä mene minnekään? Sitä paitsi
tapasi äitivainajasi joka sunnuntaiaamuna antaa puhtaan paidan, ja
olivat ne silloin eheitäkin, liekö nyt yhtäkään.

MIINA. Tottahan laittoi puhtaita paitoja omalle miehellensä, että olisi
sen saanut vähänkin ihmisten näköiseksi.

PERÄKORPI. Ihmisten näköiseksi! Sinun sanasi menevät liijan syvälle,
kuule (Nousee.) Minä olen kuitenkin sinun isäsi, olin sitten kuinka
vanha ja ruma tahansa (Nyrkkiä puiden:) Muista se: sinä perit kerran,
jos elät, minun rumuutenikin, eikä vaan tavaroitani.

MIINA (Yhä peilaillen.) Pyh!

PERÄKORPI. Laita minulle puhdas paita!... Katso miten likainen ja
rikkinäinen tämä on.

MIINA. Minä lähden kirkkoon, enkä ehdi sitä enää hakea.

PERÄKORPI. Sano missä niitä on, niin haen kyllä itsekin.

MIINA (Ei puhu mitään, peilailee ja sovittelee vaan huiviaan.)

PERÄKORPI. Kuulitko sinä? Ota se peili mukaasi.

MIINA. Hyvä Jumala, minkälainen vanhus te olette! Silloin kuin lapsenne
lähtee kirkkoon saadakseen sielullensa ravintoa, silloin teidän
paatunut sydämmenne pakoittaa teitä nostamaan sodan paidoista. Jos te
otatte omantuntonne päälle sen, että minä nyt alan paikata teidän
paitojanne ja paikkaan koko kirkonajan, niin minä teen sen paikalla?

PERÄKORPI (Asettuen uudelleen parranajoasemaan ja nauraen
pisteliäästi.) Jos minä näkisin sen ihmeen, että sinä paikkaisit
minulle paidan, niin kyllä tohtisin sen synnin selkääni ottaa.

MIINA (Pettyneenä.) Sen minä kyllä uskon! (Juhlallisesti.) Älkää,
isä rakas, olko niin mammonan orja. Teidänkin olisi jo aika
sunnuntai-aamusin ajatella vahan muutakin kuin paitoja ja parran ajoa.

PERÄKORPI. Kyllä.

MIINA. ”Kyllä” te aina sanotte.

PERÄKORPI. Onhan se kristillisempää edes myöntää kuin olla aina vastaan
niin kuin sinä.

MIINA. Kylläpä sitä käskisi aina olla teidän mielenne mukaan.

PERÄKORPI. Saisit sinä... Ai perhana! ... kun leikkasin taasen haavan
(Pyyhkielee verta.) Siinä sinä kanssa palpotat koko! Mene jo
siitä tiehesi jos kerran menet.

MIINA (Ilkkuen.) Minunko syyni tuokin oli?

PERÄKORPI (Matkien Miinaa.) ”Minunko syyni tuokin oli.”

MIINA (Menee nauraen ja ilvehtien.)

PERÄKORPI (Katsahtaa taaksensa Miinan mentyä, heittää parranajon,
nousee leukaansa pyyhkien.) Nyt minä tahdon akan vaikka mistä! Tuo
tulee aina vaan yltäisemmäksi mitä enemmän häntä lahjon, silkkihuiveja
ja musliineja ostelen. Jumalauta! mun pistää kovin vihakseni kun ei ole
enää eheätä paitaa ottaa yllensä, vaikka tytär silkissä ja sametissa
prameilee. Haukkuu vaan sitte silmät täyteen jos joskus jotain tekemään
hänet vaadin, muutama kelvoton! (Miettii.) Mahtaisiko saada tuon
piika-Liisan suostumaan? Hän on tosin vähän ruma ja hiukan hassahtava,
mutta hyvä ja huolellinen työihminen niin että kyllä hän emännyyttä
hoitamaan kelpaisi (Katsottuaan kuvaansa isossa peilissä. Huokaisten:)
Kyllä en minäkään ole kaunis, eikä minullakaan liene enää valikoiman
varaa, sillä nuoret ja koreat ne katsovat aina enempi naamaa kuin
rahataskua... Se se oli saakelin hullua, etten jo kymmenen vuotta takaperin
nainut silloista piikaani, vaan annoin muiden johtaa itseäni.
Silloin oli vielä verevyyttä poskissani, tukkani oli kuin rohdin tortti
ja — siinä tytössä olisi ollut emäntää joka taholle... (Sattuu
katsahtamaan saappaisiinsa.) Saamari kun ovat nuo saappaatkin ravassa,
täytyy niitäkin vähän mustata, jos tässä kosimaan pitää ruveta (Laittaa
paperitukon johon tahrii pesästä nokea. Keskeyttäen saappaitten,
mustaamisen:) Ja totta puhuen, kyllä Liisa ihmiseksi kelpaa, kun puetan
hänet. Saateipa raha puutu. Jääköön Miina tästälähin vähemmälle ja
syyttäköön itseänsä, kun ei vähääkään lapsen tavoin isäänsä kohtele.
Hän on aina niin kun olisi paholaisen niellyt, Jumala paratkoon! Ja jos
minulla on vielä elämänpäivä, niin ennen pitkää putoovat vaatteet
riepuina päältäni (Vie tupaan parranajovehkeet.) Ei minun tarvinnut
näitä tällaisia ennen kannella kun emäntä vainaja eli. (Istuu
tupakoimaan.)

Mutta mitenkähän helkkarissa minä osaisin sille Liisalle asian puhua
niin, ettei siinä kovin pitkiin juttuihin tarvitsisi ruveta? Hän on
vähän yksinkertainen (Nousee, ottaa verkatakin naulalta, ja pannessaan
sitä päälleen.) Panen tuon verkatakin päälleni, se kuitenkin antaa
vanhallekin miehelle vähän paremman ja juhlallisemman ulkomuodon
(Katsoo peiliin.) Noo, en minä vielä sentään niin kauhean vanhalle
näytä! (Istuutuu.) Perhana tietää, olisiko parempi vihkaista asiasta
Kylä-Maijalle, että se puhuisi Liisalle, vai puhunko itse ja nyt
kohta?... Tässä todellakin tarvitsee rohkoryypyn, sillä asiata en enää
lykkää, en! (Menee piirongin luo, ottaa sieltä pullon, josta ryyppää.
Katsoo sitten ulos ikkunasta.) Kas, mutta tuollahan se Kylä-Maija
meneekin, tpruu! (Hätäisesti liikkuen.) Huudankohan minä hänet tänne,
vai annanko olla? Jos se nyt jää, niin se jää ainaiseksi, sillä minä
olen, herra paratkoon, tällaisissa asioissa aika pelkopöksy... Jos
vasikan nahatkin saan, niin enpä ole ensimmäinen, eikä viimeinenkään.
Menköön syteen taikka saveen! (Kiirehtii ulos. Vähän ajan kuluttua
palaa takaisin ja huutaa ovesta jälkeensä:) Tule tänne Maija!

KYLÄ-MAIJA (Astuu sisään reppuineen.) Kun oikein tuo isäntä vie mun
kamariin. Voi juutas kun teillä on komea tuolettipeilikin!

PERÄKORPI. Käy istumaan.

KYLÄ-MAIJA. Jotta oikein käsketään istumaan. Voi paikkaa kun se isäntä
on viimeaikoina kovin lihonut ja tullut pulskaksi. Oikeinpa mä nyt
vasta silmäni avajan, kun on kohta niin iso vatsa kun Mikin-tuvan
vaarilla. Te olette varmaankin ollut hyvin terve?

PERÄKORPI. Niin kun pukki.

KYLÄ-MAIJA. Päällekin päin sen toki näkee. Ja mitäpä tarvitsee olla
kipeä, enempää kuin laihakaan sellaisen, jolla on kyllä kädestälähtevää
ja aitankatot notkuvat sian- ja lehmänreisien painosta. Lihovatpa ne
köyhemmätkin! Tuokin Rantalaurilan Antti, sellainen kitukontti kun on
ollut koko elämänsä ja nyt on lihonut ja paisunut kuin rovasti. Ja
sillä on vielä velkaakin.

PERÄKORPI. Tuota, älä nyt huoli niistä veloista...

KYLÄ-MAIJA. Niin, kyllähän minä sen tiedän, ettei te kärsi ämmäin
juoruja, te kun olette niin kovin siivo ja rehti. Mutta sanon minä sen
vaikka kenelle, että velkainen talo se on Rantalaurila ja komeita vaan
ollaan, tyttäretkin niin ylöllisesti, etteivät enää nenäänsä niistä
ollenkaan paljain käsin, ei toki! Nenäliinat ja nästyykit pitää olla
niin tryykätyt ja stärkätyt jotta....

PERÄKORPI. Tuota noin, niistäköön nyt nenänsä kuinka itse parhaaksi
näkevät, mutta mulla oli aikomus sulle puhua...

KYLÄ-MAIJA. Noo, noo niin, puhukaa vain, ei suinkaan teillä olekaan
paljon ketään, jolle puhuisi sydämensä kipuja, kun Miinakin on niin
nuori ja emännän Jumala korjasi pois. Ja vaikka mä sen itse sanon, niin
kyllä mulle sopii puhua ja uskoa asiansa, ne ovat mulla niin kuin
haudassa, niin jus-tiin kun haudassa! Vaikka minua juoruämmäksi
sanotaan, niin kyllä yksi on joka tietää!

PERÄKORPI (Itsekseen tuskaisena.) Perhana kun saisi suunvuoroa, että
pääsis alkuun.

KYLÄ-MAIJA. Mulla on paljon sydänystäviä parempain ihmisten joukossa,
oikein pitäjään komeimpia emäntiä ja on isäntiäkin, vaikka mä sen itse
sanon. Köyhä minä olen ja kulkevainen, mutta on mulla, Jumalan kiitos,
oma mökki päälläni enkä ole ikänä saanut penniäkään vaivaishoidosta. Ja
jos minä kaikki sanon, kun kerran näin sattuu puheeksi tulemaan, niin
olisin minä sen jälkeen, kun Mikkivainajasta leskeksi jäin, saanut
montakin miestä, mutta Maija ei huoli kaikista vedentuomista. Kissa!
Minä elän kunniallisena leskenä niin kun pyhä Paavali. Minä sanoin
tässä tuonaan yhdellekin...

PERÄKORPI (Huutaen.) Ja minä sanon sinulle, jos kuulla maltat, että
minäkin olen nyt aikonut ottaa akan.

KYLÄ-MAIJA (Innokkaasti:) Tekö? Oikeinko itsellenne? No mikä on sen
onnellisen valitun nimi, joka saa (viittaa kädellään ympäri huonetta)
nämät kaikki ja päässee tähän emännäksi lyllyttelemään? Voi juutas, vai
jo te nyt viimeinkin... No kylläpä sille ihmiselle, joka pääsee kaiken
tämän tavaran ja komeuden päälle, kylläpä sille, mä sanon, Jumalan
siunaus vuotaa kuin viina leilistä, ha ha haa. Kuka se on, rakas
lautamies?

PERÄKORPI (Myhäillen.) Enhän minä ole lautamies.

KYLÄ-MAIJA. Noo, mitä sillä on väliä! Parempikin te olette kuin moni
lautamies, paljonkin parempi kun esimerkiksi tuo Järvensivun lautamies,
jolla on niin kauhea velka selässänsä. Kuinkahan ei teitä olekin pantu
lautamieheksi? Eivät ne ole, raukat, ymmärtäneet (Käsiä yhteen lyöden.)
Mutta taikkama! Teidän emäntä vainajan isä oli lautamies? Meikeinhän se
on sama jos te olisitte: (Vakuuttavasti.) Minä sanon teitä
lautamieheksi, vihastukaa jos tahdotte! Lautamies teistä kuitenkin
tulee kun te olette niin viisas, ja rikas, ja pulska (Yhä enempi
mielistellen:) Mutta mikä on sen kullannuppeloisen nimi, sen autuaan
lapsen, joka pääsee näiden tavarain haltiaksi?

PERÄKORPI. Minä meinasin sulle puhua...

KYLÄ-MAIJA (Käsiä yhteen lyöden.) Mulle puhua!? Ettäkö minua? Eihän te
leikkiä laske? Ei saa pilata köyhää! Meinaatteko oikein todella?

PERÄKORPI. Eei, minä vaan ajattelin että sinä olisit sopiva —

KYLÄ-MAIJA. Voi taivas! Oikeinko todella?

PERÄKORPI. Niin tuota, älä nyt huuda, minä arvelin vaan että sinä
olisit tottunut —

KYLÄ-MAIJA. No niin! Kyllä minä sen sanon, vaikkapa kohta omalla,
syntisellä suullani, että jos minä tulen teille emännäksi, niin
heiluman täällä pitää joka paikka. Kamarin lattiankin minä pesen ja sen
pitää kumaata niin kuin pukaali kun me molemmat yhdessä veisaamme sitä
virttä, kuinka se nyt olikaan?... Maa ... maa...

PERÄKORPI (Syrjään.) Nyt se vietävä luulee, että minä aijon emännäkseni
häntä itseänsä! Mitähän lempoa tästä vielä tulee?

KYLÄ-MAIJA. Niin niin, näinpä se olikin (veisaten) Maa-aha-ha su-huur
jaa-ha-ha-havaraa, jaa ka-haik se-hen ta-havaraa... [”Maa suur’ ja
avara ja kaikk’ sen tavara.”] Niin se oli. Eikös mulla ole vielä korea
äänikin kun mä taidan niin kauniisti lurajuttaa? Eivät ne tämän
aikaiset enää moni niin osaa, huutavat vaan ja mylvivät niin kun härät.
Mutta voi paikkaa jos meistä tulis vielä pari! Kukas sitä olisi uskonut
vielä äsken, kun minä tulin pitkin kylänraittia kantaen selässäni
tuollaista rumaa reppua! Mutta niin muuttuu maailma. Kuka, kuka olisi
äsken uskonut että Maijasta tulee yht’äkkiä morsian ja että täällä
ruvetaan kullaksumaan, ihan niin kun pyykkiä vain, hi hi hii!...

PERÄKORPI (Huutaen.) Pane nyt järveen se paasaaminen, että minä saan...

KYLÄ-MAIJA. No se joutaa kyllä järveen, mutta annahan nyt, rakas
yrkämies, mun vähän höhlytä enintä puhkuani menemään. Ymmärräthän sinä
sen, rakas Iisakki-paappa, — vaikka et sinä siltä mikään paappa ole,
sinä olet pulska ja fiini kun pesty variksen poika, mutta mä nyt vaan
sanoin paapaksikin —

PERÄKORPI (Syrjään.) Heittäiskö tuon vietävän päällensä ulos?

KYLÄ-MAIJA. No tuota, kyllä minä sen nyt olen tässä moni kertaan
ajatellut pääni ympäri ja meinaan niin, että enköhän minä nyt sitte
tule teille emännäksi. Kyllähän minä muutenkin elän, vaikka sen itse
sanon, mutta kun tekin niin kipeästi tarvitsette emännän ja minä tässä
olen joutilas, ja — kun tekin arvelette että minä olisin sopiva, niin
mitä siinä on muuta kun... Mutta kuule, mitähän meidän pitää tehdä mun
tupani kanssa, pitääkö sen myödä, vai annetaanko olla? Kuinka sinä sen
parhaaksi ajattelet? Sinun tahtoasi tässä nyt noudattaa täytyy, sillä
mies on vaimon pää.

PERÄKORPI. Koeta nyt, hyvä ihminen, pitää suusi kiini siunaaman aika,
sinä olet aivan erehtynyt.

KYLÄ-MAIJA. Noo niin, et suinkaan sinä nyt vielä olekaan minun pääni,
mutta siksi kuitenkin tulet.

PERÄKORPI. Ei ikänä, jumalauta!

KYLÄ-MAIJA. Tulet sinä, elä vanno väärin, se on synti. Vaikka kuinka
ajattelisitkin tasavaltaa, niin ei se menesty! Miehellä pitää talossa
olla ohjakset. Vaikka kyllä minäkin otan ohjakset kireelle siinä mikä
minulle kuuluu. Kuule, minä olen tässä ajatellut, että niin tyyni ei me
ikänä vie maitoa meijeriin ettei edes papinvoita saada omasta maidosta,
ilman ostamatta...

PERÄKORPI (Nousee kiivaasti ja lyö jalkaa lattiaan.) Pane hiiteen nuo
juttusi ja mene itse niin pitkälle kun maantietä riittää!

KYLÄ-MAIJA. Mitä se nyt sanoi? Narrannutko se onkin minua?

PERÄKORPI. Minähän, tuota, aijoin sinulle vaan kuppaamisesta puhua ja
sinä nostat sellaisen riemun.

KYLÄ-MAIJA (Istuu äänetönnä tuijottaen lattiaan. Nousee sitten
kiivaasti:) Sen minä sanon sinulle, muutama parkkiposki, klanipää,
kahju, että vielä sinä tätä kadut! (Lyö jalkaa lattiaan.) Minä olen
niin kunniallista sukua kuin sinäkin. Ei mun suvussani ole moneen
miespolveen ollut huoria ei varkaita, ei edes valehtelijoita: Ja
tuollaisen parkkiposkenko minä sitten ottaisin rikkaudelle, tuollaisen,
jonka leukakin on kun hallavuoden varileivän puolikas ja jonka
ensimmäinenkin emäntä kuoli niin että — Jumalako sen tietää kuinka
kuoli. Vainaja tapasikin mulle vaivojansa valittaa ja sanoi aina, että
kun hän joutui sellaisen romun kanssa naimisiin ja parempiakin olisi
kyllä saanut. Tpyi! Häpeä silmät päästäsi! (Työntää oven auki ja huutaa
siitä ulos:) Hoi ihmiset! Tulkaa hätään! Joutukaa rakkaat ystävät, kun
tämä Peräkorven äijä hätyyttää täällä —

PERÄKORPI (Työntää hänet ulos.) Mene sinä riivatun ämmä!

KYLÄ-MAIJA. — — hätyyttää, hätyyttää täällä yhtä (eteisestä) yhtä
kunniallisen miehen kunniallista leskeä. Apua, apua, hoi, hoi! Tulkaa
rakkaat ihmiset pelastamaan edes henkii-ii!

PERÄKORPI (Neuvotonna.) Voi repaletta kun huutaa. Minä senkin pöllö kun
rupesin tuollaisen saatanan kanssa puhumaan ja luulin sitäkin
ihmiseksi. Kylläpä tästä nyt tulee korea juttu.

LIISA (Tulee.) Mikä hätä sillä Kylä-Maijalla oli?

PERÄKORPI (Ihastuneena.) No kuule hyvä ihminen, kun minä hullu kutsuin
hänet tänne ja meinasin pyytää kuppaamaan, niin tämä tolvana joka ei
ikänä malta kuulla niin kauan että hänelle asian selittäisi, alkoi
luulla että minä pyysin häntä akakseni.

LIISA (Lyöden käsiä yhteen.) Voi kaksi vanhaa karvalakkia!

PERÄKORPI. ja siitäkös se ilon nosti, ennen kuin sain hänelle
selitetyksi.

LIISA (Yhä nauraen.) Voi yhdeksäntoista!

PERÄKORPI. Ja sitten rupesi juutas huutamaan niin kuin eläin, että minä
muka häntä hätyytän. Voi jumalatonta ihmistä, minkälainen sappi ja sisu
sillä on.

LIISA. No tietääkin sen. Mutta kuka isännän käski tuomaan Kylä-Maijan
kamariin, kuka jo? Ha haa! Kuka käski! Minäkin nauran oikein koko
suulla, ha haa, kuka käski!

PERÄKORPI. Ethän sinä uskone, että minä hänen kanssaan mitään
vehkeilin?

LIISA. Kukahan nyt tuollaisen kanssa!...

PERÄKORPI. Vanha mies.

LIISA. Niin toki, vanha ja reiru mies.

PERÄKORPI. Aina ollut reiru mies, en milloinkaan puheitten alainen.

LIISA. Niin toki, en minä ole ainakaan koskaan kuullut.

PERÄKORPI. Vaikka olet oman kylän lapsia ja olet kaikki kuullut, kun
tässä palvellutkin olet toista kymmentä vuotta.

LIISA. Minä en uskoisi teistä sellaista vaikka itse näkisin.

PERÄKORPI (Hämillään, epävarmana.) Kuule Liisa, tuota, olis minulla
sullen puhumista.

LIISA. Minulleko?

PERÄKORPI. Niin sinulle.

LIISA. Mitähän puhumista isännällä mulle, piika-ihmiselle?

PERÄKORPI. Tuota ... tuota .. (korvan taustaa kynsien) se olis
sellaista asiaa, että...

LIISA. Sanokaa vaan, isäntä, kyllähän mulle sanoa sopii.

PERÄKORPI. Niin että, etkö sinä rupeaisi tähän emännäksi kun ... kun
tunnet jo kaikki talon tavat ja lehmätkin jo tuntevat sinun, tuota —

LIISA (Iloisesti.) Herra hallitkoon! — mitä tuo isäntä nyt sanoo?...
Noo, kyllähän minä talon tavat tunnen ja lehmät kanssa, mutta.

PERÄKORPI. Mitä sinä siihen sanot?

LIISA. Niin mitäkö minä sanon? Voi mitä tuo isäntä nyt sanoi, olishan
sillä nyt parempiakin kun tällaisia.

PERÄKORPI. Minkälaisia?

LIISA. Rikkaampia ja komeampia.

PERÄKORPI. Sinä kelpaat.

LIISA. Minäkö?

PERÄKORPI. Minä olen sinun katsonut parhaaksi.

LIISA. Minunko?

PERÄKORPI. Sinun, sinun.

LIISA (Käsiänsä nyplien epävarman, vaan samalla tyytyväisen näköisenä.)
Voi kumminkin tuota isäntää?

PERÄKORPI. Noo.

LIISA. Mitähän Miinakin sanoisi jos te Liisaa hänelle äitipuoleksi...
Voi juteri hallitkoon, isäntä, en minä uskalla (Vaipuvalla epätoivon
äänellä:) Ja Korvalan Juho... (Itkuun pillahtaen.) Minä olen niin
halpa ja köyhä, ei-eikä Ju-jumala ole edes ko-komiaa ul-ulkomuotoa
an-antanut, y-hyy (Peittää kasvojaan esiliinalla.)

PERÄKORPI. Älä nyt, Liisa, saakeli tuota ... älä nyt huuda. Kuultele
nyt mitä sanon. Minä olen Juhollen maksanut äitinsä perinnön joka
pennin ja Miinalle maksan sen vaikka tänä päivänä. Ei sinun niistä
tarvitse välittää. Ja ... ja tuota, (lyö kättä polveen) me laitamme
itsemme komeiksi, Liisa!

LIISA (Hymyillen.) Tuota isäntää! Millä me komeiksi tulemme kun olemme
jo niin vanhojakin.

PERÄKORPI. Vanhoja? (Hyppää ylös.) Katso nyt näytänkö minä enää niin
vanhalta kun partani ajoin ja ... ja kun mulle on verkamekko ja
verkahousut? (Näyttelee itseään.)

LIISA (Katselee hymysuin Peräkorpea.) Kyliähän ne miehet aina kelpavat
vanhastakin, mutta —

PERÄKORPI. Mutta mitä?

LIISA. Sitä vain, että ei vaimoväki niin kelpaa, vaikka on mulle
ennenkin miestä kosittu.

PERÄKORPI. Älä joutavia, kun sinä mulle kelpaat, niin sillä hyvä. Ja
eikä sun tarvitse pitää emäntävainajan vaatteitakaan, sellaisia, vanhan
aikaisia, saat laittaa karttuunista ja musliinista (Näppiä lyöden.)
Perhana ollen, sinusta tulee niin komea emäntä että... Ja minä laitan
itselleni uudet trikoohousut ja mekon ja narusaappaat (näppiä lyöden)
niin että —. Mutta sanoppa, ketä sinulle on kosittu?

LIISA. En viitsi sanoa sitä, ja muuten niin, eihän me niin komeasti,
vanhat ihmiset?

PERÄKORPI. Miks’ei?

LIISA. Alkavat nauraa.

PERÄKORPI. Nauraa? Ähä hää, kuka rikkaille nauraa!

LIISA. Minä ole köyhä.

PERÄKORPI. Vaan kun tulet mun emännäkseni et ole enää köyhä.

LIISA. Mutta kyllä Miina ja Juho pitävät minua kuitenkin halpana ja
katsovat ylön kun minä olen niin köyhä.

PERÄKORPI. Siitä viis’, minähän sinut emännäkseni otan.

LIISA. Noo, kyllähän se nyt niin on taas, että, vaikka mä sen itse
sanon, niin itse minä olen aina luttini pukenut omilla vaatteillani ja
joka kevät minä olen tehnyt kolme paitaa ja kahdet puolivillaiset
pukuvaatteet.

PERÄKORPI (Kopeloiden piirongilla.) No älä muuta kun ota pois
kihlarahat. Tästä saat nyt vähän aluksi, että sopii laittaa mitä tahdot
(Tarjoo setelitukkoa.)

LIISA (Epävarmana:) Voi rakas isäntä, kyllä minä ottaisin mutta ...
kyllä minä muuten mutta ... en minä oikein tiedä... (Itkun ja naurun
sekaisella äänellä). Kyllä minä vissiinkin taidan teitä rakastaa?

PERÄKORPI (Hämillään.) Rakastaa? (Kynsii korvallista.) Tuota, se nyt on
sillä tavalla, että kyllä minä ainakin rakastan sinua ja tykkään... Ja
kun ei minusta enää kukaan pidä mitään huolta ja kun minäkin tästä
vanhenemistani vanhenen niin ajattelin, että jos sinä tulisit tähän
emännäksi ja hoitaisit vähän minuakin (Liikutettuna.) Vaan kun sitä
tullaan vanhaksi, niin ei enää rakasta omaiset ei vieraat.

LIISA. Kyllähän minä... Mutta kun on se Miinakin, jos pitää ruveta
riitelemään ja —

PERÄKORPI. Minä olen isäntä meillä! Jos ei Miina ole ihmisten lailla,
niin saa mennä tiehensä. Sinä saat avaimet ja emännyyden. Kyllä minä
olen jo kärsinytkin. Katso, minkälainen pyhäpaita nytkin on päälläni.
(Ottaa takin päältään ja näyttää paitaa.)

LIISA. Monta kertaa olen sanonut Miinalle, että kuinka sinä pidät
tuosta isästäs niin huonon huolen ja paidoistakin on monta kertaa
puhuttu.

PERÄKORPI. Liisa tietää kaikki ja tiedäthän sinä todistaa, etten minä
ole kenellekään häjynkurinen?

LIISA. Joka sen sanoo, se valehtelee.

PERÄKORPI. Ota nyt tämä kihlaraha, äläkä enää mieti. Sen rakkaudenkin
kanssa on usein sillä tavalla, että se on paljasta hölynpölyä.

LIISA. Niin onkin, eikä se oikein kuuma rakkaus ole ikänä näyttänyt
olevan hyvän edellä.

PERÄKORPI. Eikä sitä vanhanpuolen ihmisiltä sovikaan vaatia niin
kuumaa —

LIISA. Kuumaa ja höyryävää.

PERÄKORPI. Justiin niin kun sanot, kuumaa ja höyryävää. Tuos on, ota
pois nuo rahat.

LIISA (Ottaa rahat, niiaa, kiertelee niitä tukulle kädessään ja on
vaiti vähän aikaa. Sitten:) Voi paikkaa kuitenkin! Ettäkö minä olen nyt
oikein morsian?

PERÄKORPI. Morsian sinä olet ja minä olen yrkämies.

LIISA. Ja minä olen aina ajatellut etten minä ikänä ota miestä ...
mutta kun tuo isäntä niin tahtoo.

PERÄKORPI. Etkä sinä kauppaasi tule katumaan. Leipää sulla on nyt
kuolinpäivääsi asti kun vaan äijästä pidät huolen.

LIISA. Parastani tahdon koettaa ja, Jumala tietää, etten minä aijo
Miinaltakaan päätä haukata, (nyyhkien) en ikänä, jos ei vaan hän
minulta ensin.

PERÄKORPI. Niin, mitä joutavia. Mutta eiköhän ole parasta että
ilmoitamme aikomuksestamme naapureillekin jo tänä iltana?

LIISA. Ettäkö tämä nyt sitten ainakin on oikein tosi?

PERÄKORPI. Saamari tuota, leikkiäkö me tässä laskimme? Laitetaan kahvia
vaan ja minä sanon naapurin isännille.

LIISA. Kuinka te vaan tahdotte. Mutta nyt pitää minun jo mennä, kun
kirkosta aletaan tulla (Aikoo lähteä.)

PERÄKORPI (Tarttuen käsivarteen. Hämillään:) Tuota, kun sinä nyt kerran
olet mun kihlattu morsiameni, niin ... ha, haa, minä meinaan sinua
suudella.

LIISA (Tempautuu irti.) En minä anna, en vaikka mikä olisi!

PERÄKORPI. Miks’ei?

LIISA. Ei? (Kiirehtien pois.) Hyvä isä, jos pyhävellipata olisi
kiehunut maahan!

PERÄKORPI (Mielissään, käsiään hieroen.) Saamarin siivo ihminen! Mutta
olisi se nyt saanut antaa... Noo, onhan se parempi näin, vanhokkojen
ihmisten kesken (Nappia lyöden.) Vaan on minussa vielä jälellä entistä
likkaa ja kuraassia! Ei sitä vain joka mies 60-ikäisenä noin vaan
sieppaa akaksensa parhaassa ijässä olevaa ihmistä... Peijakas, kukahan
se mahtaa olla, joka häntä on kosinut? Olis hauska tietää kuka sai
vasikannahan... Kun eivät nyt vaan nuoremmat alkaisi ryntäilemään, kun
kuulevat että minä, vanha mies olen iskenyt. Tosin hän on jo 40 ijässä,
mutta jos joku saisi tuon Kylä-Maija ryökäleen asiamieheksensä niin se
kiertää enkelinkin. (Päättävästi:) Kyllä minun pitää häntä vielä
varoittaa. (Rientää aikeessa mennä ulos.)

MIINA (Tulee ovessa vastaan.)

PERÄKORPI (Säpsähtäen.) Kaa, kylläpä sieltä kirkosta nyt oli taas
kiirettä kotiin.

MIINA (Kummeksien.) Kiirettä? Tottahan saa kotiin tulla milloin tahtoo.

PERÄKORPI. Noo, tulee nyt sitten. (Ulos.)

MIINA (Käy katsomassa peiliin.) Mitähän tuo nyt on noin pyntännyt
itsensä verkavaatteisiin? Jotain vehkeitä sillä mahtaa olla. Ja nuo
ikuisessa ravassa olevat saapaskohjaleensakin oli mustannut noella.
(Peilailee.) Mutta voi taivas kun minä olen nyt komea, kun tämä
röijykin sopii niin hyvin, enkä minä siltä isottele (Käsiä yhteen
lyöden.) Jos yksi tietäis, mitä minä nyt ajattelen!... Se on niin
pulska poika, se Mäki-Matin Hemppa, ettei koko maailmassa ole yhtään
muuta sinnepäinkään!... Ja minä tykkään siitä. — Voi jos joku olisi
kuullut... Ainakin viisi kertaa se Hemppa katsoi minua kirkon käytävän
ylitse —

KYLÄ-MAIJA (Kurkistaa peloissaan peräovesta.) Onko Miina yksin?

MIINA. Ka! Yksin minä olen, tulkaa vaan.

KYLÄ-MAIJA. Päivää kultani. (Ottaa kiini Miinan molempiin käsiin.)
Kuule, mulla on kiirettä... Kun ei vaan isäsi tulisi tänne. (Nyyhkien.)
Kun se äsken aikoi ruveta täällä minua hätyyttämään, kunniallista
leskeä.

MIINA (Ihmeissään.) Hätyyttämään?

KYLÄ-MAIJA. Niin, mutta herra pelasti oman piikansa, enkeli seisoi
sivullani välkkyvän miekan kanssa.

MIINA. Narraatte nyt, ihan varmaan.

KYLÄ-MAIJA. Koska minä olen, lapsi, sulle narrannut? Mutta kuule nyt:
Kun minä sitten hetken seisoin tuolla tallin nurkan takana, näin Liisan
tulevan tänne kamariin. Minä kohta ajattelin, että ei suinkaan mulla
nyt ole niin kiirettä. Ja mitäs ollakaan, hyvä lapsi, minä hiplasin
itseni tuonne ikkunan taakse... Mutta voi hyvä lapsi, kun mun polttaa
kovin rintojani, anna, kultani, yksi pikkuinen ryyppy, pikkuruinen
vaan.

MIINA (Ottaa pullon ja lasin kaapista, kaataa ja tarjoo.)

KYLÄ-MAIJA (Ryyppää.) Hoh siunatkoon, kun se jumalan vilja on vanhalle
kovin hyvää. (Osoittaa vatsaansa.) Tuolla se nyt menee kierrellen joka
mutkan ja kipristelee niin makeasti ja mukavasti kun ennen nuoruuden
aikana oman kullan laulu. Mutta anna, kullannuppuni, yksi korppu, mä
haukkaan tuonne sydänalustaani.

MIINA (Antaa korpun.) No mitä te kuulitte tai näitte?

KYLÄ-MAIJA (Syö.) Kuule, Liisa oli toista tuntia isäs kanssa täällä
kamarissa.

MIINA. Mitä ne täällä tekivät?

KYLÄ-MAIJA. Kysy tunnoltasi. Kyllä minä tiedän paljonkin, mutta minä en
sano, mun tapani ei ole juoruta, vaikka ihmiset niin sanovat... Kuule,
onko sulla yhtään makkaroita tuvassa? Anna kultani yksi.

MIINA. Kyllä minä annan, mutta sanokaa, mitä ne täällä tekivät.

KYLÄ-MAIJA. Ei ilkiä! Minä olen kunniallinen leski, enkä puhukaan
sellaista. Mutta kysy isältäsi ja Liisalta.

MIINA. Ettehän te vaan narraa? Minä en usko Liisasta mitään pahaa, enkä
isästänikään.

KYLÄ-MAIJA. Jälestäpäinhän näet. Mutta muista mun sanoneeni: Liisasta
saat sinä äitipuolen.

MIINA. Äitipuolen?

KYLÄ-MAIJA. Niin juuri, pidä silmäsi auki.

MIINA. Taivas, onkohan tuo nyt totta?

KYLÄ-MAIJA. Pidä silmäsi auki, sanon minä. Mutt nyt minun täytyy mennä,
kultuni, ennen kuin isäsi tulee. Annas nyt, piikuni, se makkara.

MIINA (Ottaa piirongin alakaapista makkaran ja antaa.)

KYLÄ-MAIJA. Kiitos, jäskosthon. Voi kun on korea makkara, niin kuin
pakarin rinkeli! (Panee makkaran nyyttiinsä.) Hyvästi lapseni. Vielä
Maija on se akka, että se toimittaa sulle hyvän miehen, minä lupasin
sen jo äitivainajallesi kun sinä olit pieni pipara, juokseva mukula. Ja
minä en syö sanaani. Mutta kun ei tahdo olla oikein kyllä rikkaita,
pulskia ja hyviä...

MIINA. Älkää niitä joutavia!

KYLÄ-MAIJA. Joutavia! Älä huoli, kyllä minä tiedän. Sulle ei ole kyllä
hyviä tässä pitäjäässä.

MIINA. Ei kukaan välitäkään minusta.

KYLÄ-MAIJA. Ei muuta kuin koko maailma, ihan koko maailma! Kaikki pojat
lentävät sun perässäsi niin kun kärpäset. Mutta muista mun sanani: älä
ota köyhiä, kun rikkaitakin kyllä saat. Hyh ... kun pelästyin! Isäs
tulee. Hyvästi lapsi! (Menee vikkelästi pois.)

MIINA (Vetää oven kiini.) Tuon lörpötyksiä ei saisi koskaan uskoa,
mutta jotain vehkeitä niillä sentään saattaa olla. (Miettii, purskahtaa
nauramaan.) Mutta kyllä se nyt olisi todellakin hullua, jos ne yhteen
menoa ajattelisivat, Liisa ja isä, Liisakin melkein narrattava... Ja
sellainen äitipuoli ja emäntäkö tässä sitten määräisi? (Nyrkkiä
puiden:) Ei ikänä! Älä nuolase Liisa, ennen kuin tipahtaa. (Kävelee
ikään kuin sattumalta peilin luo, johon jää katsomaan.) Se Kylä-Maija
sanoi että kaikki lentävät mun perässäni. Olenkohan minä nätti?
Tykkääköhän Hemppa minusta? Jos se vaan tykkäisi, niin (tanssien)
tral ... lall ... laa... Mutta minäpä kysyn sitä juttua Liisalta ja
varjele sitä, jos se tähän äitipuoleksi kurkottelee. (Poistuu
sivuovesta.)

MIINA ja LIISA (Tulevat sisään.)

MIINA. Kuule Liisa, mitä vehkeitä sulla on isän kanssa?

LIISA. Vehkeitä, mitä vehkeitä?

MIINA. Mitä! Älä kieräile. Kumma että kehtaatkin. Ei pidä nuolaista,
ennen kuin tipahtaa. (Nyrkkiä puiden.) Siihen on, kuule, vielä pitkä
aika, ennen kuin tuollainen tähän emännäksi pääsee.

LIISA. Älä nyt haukkumaan ala. (Alkaa itkeä.) Isäsi sitä tahtoo.

MIINA. Mitä sellaisen tahtomisesta.

LIISA. Kuka sulle on sanonut?

MIINA. Sanoi kuka sanoi. Mitä te täällä äsken puhuitte?

LIISA. Niin mekö?

MIINA. Te, sinä ja isä.

LIISA. Älä nyt ole niin tomerana, ei täällä mitään pahaa puhuttu
enkä ... minä olisi tahtonut, mutta isäsi se tahtoi.

MIINA. Sinuako emännäksi?

LIISA. Niin.

MIINA. Sinä tietysti lupasit tulla.

LIISA. Noo, et taitaisi sinäkään kieltää, kun niin rikkaat kosisivat.

MIINA. Olet sinäkin hölmö. Mitä se isä sanoi?

LIISA. Se sanoi että.. Vaan mitähän tuosta ... niin se vaan sanoi, että
minä olisin tähän sopiva emännäksi, kun lehmätkin jo hyvin tuntevat mun
ja... (Nyyhkien:) Ja kyllä mä sen tiedän sanoa vissiin, etten minä
sulle ainakaan olisi ilkeä, niinhän olet ollut tähänkin asti kuin oma
lapseni.

MIINA. Älä nyt Liisa tee itseäsi hullummaksi kuin olet.

LIISA (Itkien:) Niin mutta kun köyhää katsotaan ylön joka paikassa, ja
vaikka kuinka koettaisi olla mielillä, niin ei koskaan ole hyvä... Jos
minä olisin isällesi kieltänyt, olisi pian minut pois ajanut ... ja nyt
sinä tulet niskaan. (Itkee.) Eikä näin puolivuodessa kukaan piikaakaan
tarvitse.

MIINA. Älä nyt niin huuda.

LIISA. Tottahan nyt edes itkeä saa, vatsansa täyteen.

MIINA. Mutta et sinä ainakaan tähän emännäksi pääse.

LIISA. Kyllähän tässä sitten on maantie edessä. (Itkien.) Voi sitä
köyhän lasta!

MIINA (Nauraa.) Ei sinun tarvitse lähteä mihinkään, kyllä sinä piikana
tässä saat olla, kun vaan lupaat ettet enää ala äitipuoleksi pyrkiä.

LIISA. Minä en ole ikänä riitaa haastanut, enkä tahdo tähän tuppautua,
vaikka, kun se isäsi puhui päivällä siitä asiasta, niin minä ajattelin
että, jos et sinä olisi vastaan, niin kyllähän tämä mulle hyvä paikka
olisi. Enkä minä sitä millään pahalla tarkoittanut.

MIINA. Sovitaan pois nyt ja sano isälle, ettet sinä huolikaan hänestä.
Sanotko?

LIISA. Noo, jos sinä niin tahdot.

MIINA. Ettehän te voisi kuitenkaan rakastaakaan toisianne, vanhoja
ihmisiä kumpanenkin?

LIISA. Kyllähän me nyt sentään kohtuudella voisimme rakastaa.

MIINA (Nauraen.) Kohtuudella?

LIISA. Niin, mutta olkoon nyt, kun sinä niin tahdot. Minä haen lutista
ne sinulle.

MIINA. Mitkä?

LIISA. Ne kihlarahat.

MIINA. Joko hän kihlarahoja antoi?

LIISA. Antoi hän.

MIINA. Paljonko?

LIISA. Kolmekymmentä markkaa.

MIINA. Vai jo kihlarahoja... Ne saat pitää Liisa, eli anna isälle jos
tahdot.

LIISA. Mitäs minä kenenkään rahoja...

MIINA. Pidä vaan. Älä anna isälle, kyllä sillä rahaa on. Mutta lupaa
nyt, ettet anna hänen enää yli puhua itseäsi.

LIISA. Kyllähän minä nyt koetan.

MIINA. Pihaan ajettiin hevosella. Ota nyt Liisa ja siisti vähän tätä
kamaria, jos tulee vieraita, minä menen ja pidän heitä ulkona niin
kauan. (Menee.)

LIISA (Siistien huonetta vähän aikaa äänettömänä.) Siihen levisi sekin
morsianna olo kuin voi lämpimän leivän päältä! Mutta kuka mun käski
ruveta kurottelemaan komeain joukkoon... Siivoa sitte vaan huoneita ja
tee puhdasta kun rikkaat rypevät ja sulhasia odottavat... Melkeinpä
minulta tulee itku... Mutta jos ne antavat minun pitää edes sen
kolmekymmentä markkaa, niin taitaapa sitä Jumala Liisasta huolen pitää
tästä lähin niin kun tähänkin asti. (Poistun sivuovesta.)

JUHO, MIINA ja RIIKA (tulevat, Juho nauraen).

MIINA. Älä naura.

JUHO. Eihän sitä nyt itkemään ainakaan sovi ruveta silloin kun on
toivossa saada äitipuolen ja häät.

MIINA. Käy istumaan Riika. Ei minua paljon naurata, siliä ei se ole
vieläkään niin varmaa vaikka asiasta tulisi tosi.

JUHO. Noo, annahan tulla, kyllähän sinä äitipuolen tarvitset, sellainen
harakka.

MIINA. Itse olet harakka.

JUHO. Vaan minäpä otan mielellänikin äitipuolen.

MIINA. Mutta minä en ole päivääkään tässä talossa jos...

RIIKA. Olet varmaan! Pian sinä vihasi unohdat.

JUHO. Ja vedät äitipuolen kaulaa ja pyydät anteeksi.

MIINA. Ei tämän taivahan alla.

RIIKA. Mutta sitä minäkin ihmettelen että vaari tuohon Liisaan hyvänsä
katsoi, olisihan niitä nyt muitakin ollut.

JUHO. Mitä hulluja! Ne ovat narranneet Miinaa, isä ja Liisa.

MIINA. Älä usko, siitä on leikki kaukana.

JUHO. Taidat sinä olla paha isälle ja palvella häntä huonosti, kun
sellaisiin puuhiin ryhtyy.

MIINA. Mikä paha minä olen ollut?

JUHO. Tapaa isä valittaa, että sinä olet niin tottelematon ja
härkäpäinen.

MIINA. Narraat.

JUHO. Joskopahan olisi narria, mutta pelkään vaan että sinussa on ollut
suurin syy siihen, että isä akanottoa ajettelee.

MIINA (Itkussa suin.) Mennään tuonne ylikamariin, niin saadaan oikein
rauhassa puhua.

RIIKA. Mennään, täällä onkin niin kauhean kuuma. (Lähtevät sivuovesta.)

PERÄKORPI, TANAKKALA ja NIERULAINEN (tulevat sisään peräovesta.)

PERÄKORPI. Tulkaa, tulkaa vaan sisään miehet, tässä taitaa tulla pienet
juhlat.

NIERULAINEN. Mitä hiivattia täällä nyt sitten juhlitaan? Ethän sinä
vaan ole akan touhuihin ruvennut?

PERÄKORPI. Saat sanoa minulle nyt sen vanhan sananlaskun, että ”suden
koira vanhanakin.”

NIERULAINEN. Se on oikein! Akaton mies ei kelpaa mihinkään, sen täytyy
lukea mukulain joukkoon. Mutta sano jo kenestä sinä teet emännän?

PERÄKORPI. No tuota —

TANAKKALA. Vai olet sinäkin ruvennut hulluttelemaan, vanha, vakava
mies. Enpä minä olisi uskonut.

PERÄKORPI. No tuota.

NIERULAINEN. Mitä hulluja se haastelee tämä Tanakkala! Ottaisi itsekin
uuden emännän kun vaan saisi. Mutta siitä ei huoli muut jos Kylä-Maija,
ha haa. Jos minulta vaan emäntä kuolis, niin kohta ottaisin uuden.

TANAKKALA. Jos saisit.

NIERULAINEN. Saisin minä paremmin kun sinä. Sinä olet sellainen
tuppisuu, ettei sinulta tulisi kosituksikaan. Toista se on minun.

PERÄKORPI (Tarjoo sikareja.) Pankaa savulle, tässä on sikareja.

NIERULAINEN. Ja oikein provastin sikaria. (Ottavat ja virittävät
sikarit.)

PERÄKORPI. Kuka sitä kihlajaisiinsa huonoja sikareita ... ei niitä aina
vietetä.

NIERULAINEN. Tosi.

PERÄKORPI. Istumaan käykää.

TANAKKALA. Mä vieläkin sanon, että, voi lempo kun olet hullu, vanha,
ikäloppu mies.

PERÄKORPI. Älä sano, ota sinäkin akka.

TANAKKALA. Hui, hai, niin hulluksi en minä tule!

NIERULAINEN. Saapa nähdä vaan kun Peräkorpi nyt ensin näyttää hyvää
esimerkkiä. Mutta sano jo kuka morsian on?

PERÄKORPI. Eihän se mitään erinomaisia voi olla näin vanhalle... Tämä
se on vaan, tämä oma piika, Liisa.

TANAKKALA. Pane nyt järveen! Eihän se ole oikein täysijärkinenkään?

NIERULAINEN. Soo, vai Liisa. Noo, mitähän ne valikoimalla paranevat.
Valikoitsijan käteen jäävät usein luut ja niin sen käy tämän
Tanakkalankin.

PERÄKORPI. Kyllä se minulle kelpaa.

NIERULAINEN. Hojaa! Ei muoto murkinaksi kelpaa.

PERÄKORPI. Enkä ole tässä enää minäkään parhaillani.

NIERULAINEN. Perhanasti sinä oletkin vanhentunut näinä viime vuosina.

PERÄKORPI. Minäkö?

NIERULAINEN. Niin. Sinun olisi pitänyt jo ennen ottaa emäntä.

PERÄKORPI. Sitäpä olen tässä katunut. Mutta enhän minä vieläkään niin
kovin vanhalle näytä, näin pyhäpukeissa?

NIERULAINEN (Nauraen.) Minä taisin väärin tehdä kun sulhasmiestä
vanhaksi sanoin. Mutta totta puhuen, kun minä oikein katson, niin sinä
näytätkin nuoremmalta nyt, noin putsattuna.

TANAKKALA. Anna nyt tuon narrata itseäsi. Ruma sinä olet, sun
naamasikin on kun vanha kropsu.

PERÄKORPI. Niinkö sinä luulet?

TANAKKALA. Niin ja se on totta puhetta. Sinä, haudan partaalla
kääkyttelevä äijä, mitä lempoa sinä teet akalla? Siitä saat
jokapäiväisen ristin taloosi.

PERÄKORPI. En minä sitä usko. Liisa on vakava ja nöyräluontoinen
ihminen ja talon tavoille jo tottunut.

TANAKKALA. Usko jos tahdot, perästäpäin sen paremmin tietää.

NIERULAINEN. Kas kas, se kadehtii, tämä Tanakkala!

TANAKKALA. Minäkö?

NIERULAINEN. Ha haa, kun meni punaseksi.

PERÄKORPI. Katsokoon itsellensä Tanakkalakin akan aikanaan (Ottaa
kaapista pullon ja laseja, kaataa ryypyt.) Tulkaa, naapurit, ottamaan
ryypyt suihin.

NIERULAINEN. Kyllä minun pitää ruveta katselemaan emäntää tälle
Tanakkalallekin.

PERÄKORPI, NIERULAINEN, TANAKKALA (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Taitaa olla turha vaiva.

PERÄKORPI. Ei olekaan, me alamme yhteen puuhaan Nierulaisen kanssa.

TANAKKALA. Kaksi hyvää.

NIERULAINEN. Niin onkin. Mulla on suuta ja Peräkorvella verestä
kokemusta.

PERÄKORPI. Meiltä se tapahtuu. Otetaan vielä ryypyt. (Kaataa.)

TANAKKALA. Menee päähän.

PERÄKORPI. Ei se niin vähästä.

NIERULAINEN. Kyllähän mies pari ryyppyä kestää. (Ryyppäävät.)

TANAKKALA. Vanhanaikaista on jo tämä ryyppääminenkin. Olisi vanhoille
miehille viisaampaa ruveta raittiiksi, kuin hullutella akanoton
puuhissa.

NIERULAINEN. Siihen en minä pane puumerkkiäni.

TANAKKALA. Sen minä kyllä uskon, sellaisesta isosta juoposta.

NIERULAINEN (Suuttuen.) Isosta juoposta? Olenko minä jolloinkin sinun
tielläsi maannut?

TANAKKALA. Taisit suuttua?

NIERULAINEN. En minä ole suurempi juoppo kuin muutkaan.

PERÄKORPI. Ettehän nyt riitaa haasta, aika miehet? Sopikaa pois.

NIERULAINEN. Kelpaa viina Tanakkalallekin.

TANAKKALA. Noo, kelpaahan se. Mutta monasti olen jo ajatellut heittää
pois koko ryyppäämisen.

NIERULAINEN. Olisit heittänyt.

TANAKKALA. Niinpä ei sitä ole tullut tehdyksi. Mutta olkoon sillään nyt
se juttu. Mitä sanovat sinun lapsesi, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Tästäkö akan ottamistouhustani?

TANAKKALA. Siitä.

PERÄKORPI. Noo tuota ... se nyt on sillä tavalla, tuota... En minä ole
heidän kanssansa vielä oikein puhunutkaan.

TANAKKALA. Ja kihlata jo aijot.

PERÄKORPI. Niin noh, heidän ei tule mitään. Talo on omani, Miinalle
maksan rahat vaikka paikalla, Juho on saanut osansa.

NIERULAINEN. Niin, mitä siihen mukulain tulee. Itsellensä tämä vaimon
ottaa.

TANAKKALA (Päätä ravistaen.) Vaikka kohtakin, mutta kotirauha siinä
särkyy.

PERÄKORPI. Minä olen jo niin kauan saanut olla kaikkea huolen pitoa
vailla että... Ei kukaan enää välitä minusta, ei kukaan tottele, niin
pidetään minua kuin ruotiäijää... Minä olen niin tuskastunut että ...
kun vanhalla ijällään pitää olla ja elää kun kerjäläinen, vaikka talo on
kun linna... Minä olen niin suuttunut päiviini että ... akan minä otan,
menköön syteen taikka saveen, sen huonommaksi ei minun elämäni taida
tulla.

TANAKKALA. Oletko kauan jo tätä ajatellut?

PERÄKORPI. Noo, en minä kauan.

NIERULAINEN. Eikä se pitkistä miettimisistä paranekaan. Mutta asiasta
toiseen. Kuinka sinun varsasi on kasvanut, Peräkorpi?

PERÄKORPI. Kohta on emänsä kokoinen. Lähdetään katsomaan.

NIERULAINEN. Mennään.

PERÄKORPI. Pankaa uudet sikarit palamaan.

NIERULAINEN. Savuaa vielä.

TANAKKALA. Tämä ei tahdo oikein palaa.

NIERULAINEN. Et sinä osaa sytyttää. Pure enempi pois päästä, niin savu
kulkee paremmin. (Menevät peräovesta.)

MIINA, JUHO ja RIIKA. (Tulevat sivuovesta.)

MIINA. Täällä on pullo pöydällä. Varmaankin ne alkavat ryypätä.

JUHO. Kun ei vaan vaarilla olisi aikomus jo tänä iltana juoda
kihlajaisia?

MIINA. Jos hän kertoo aikeistaan noille miehille, niin Nierulainen sen
juoksettaa heti ympäri maailman!

JUHO. Totta puhuen minä vähän pelkään, että tässä on kierroksessa
jotain. Saapa nähdä luopuuko Liisa niinkään vähällä toiveistaan.

MIINA. Ettäkö hän narraisi minulle?

RIIKA. En minä usko että Liisa osaisi yhtään kierrellä.

JUHO. Minä menen puhuttelemaan isää kahteen käteen, ennen kuin se ehtii
enempää ryypätä. Peijakkaan äijä, kun tässä alkaa hullutella. (Menee.)

RIIKA (Siirtää tuolinsa Miinaa vastapäätä, ottaa lämpimästi käsistä
kiini.) Voi Miina kun minun on paha olla!

MIINA. Mitä varten?

RIIKA. Eikö sinun ole?

MIINA. Noo, mutta eihän se sinuun koske niinkään paljoa.

RIIKA. Niin, mutta mitä varten pitää lasten ja isän välisuhde olla
sellainen? Miksi et sinä Miina rakasta isääsi?

MIINA. Hyvä ihminen... (Itkuun pillahtaen:) Kun hän on niin ilkeä ja
aina härnää ja...

RIIKA. Isäsi on vanha, mutta ilkeä ei hän ole... Minulla on ollut isä
ja isäpuoli, (liikutettuna) ja minä tiedän minkälaista on ilkeys.

MIINA. Kyllähän minäkin...

RIIKA. Mutta sinussa on vikaa itsessä.

MIINA. Niin onkin!

RIIKA. Ja sinun pitää pyytää isältäsi anteeksi, niin hän leppyy kohta.

MIINA. Nytkö?

RIIKA. Nyt ja usein jälestäpäinkin. Rehellinen, lapsellinen nöyrtyminen
vanhempain ihmisten edessä, voi, sinä et usko, miten hyvää se tekee
nuorelle sydämmelle!

MIINA. Kyllä minä uskon, mutta kun ei isä koskaan neuvo minua, eikä
kukaan ole neuvonut, isäkin pistelee ja haukkuu vaan.

RIIKA. Sen uskon, mutta ole sittenkin nöyrä ja tottele häntä.

MIINA. Ne tulevat nyt, mennään tupaan, Riika. (Nousevat, panevat kädet
toistensa vyötäsille.)

RIIKA. Minun äitini sanantapa on aina, että lapsen nöyryys on alkutie
elämän onneen. (Innostuneena.) Ja ... ja kuule, etkö sinäkin pidä minun
äidistäni?

MIINA (Liikutettuna.) Mutta sellaista äitiä kuin sinulla, ei olekaan
kuin yhdellä tuhannesta. (Menevät sivuovesta.)

TANAKKALA ja NIERULAINEN (Tulevat peräovesta.)

NIERULAINEN. Taisi poika ottaa isänsä kovalle.

TANAKKALA. Meidän taitaisi olla viisainta lähteä tiehemme.

NIERULAINEN. Mitä varten, kun on kerran käsketty, niin juodaan nyt nämä
kemut. Ei näitä enää toiste tule.

TANAKKALA. Täällä on ilkeä olla... Saisi sovitella asiansa omain
mukulainsa kanssa.

NIERULAINEN. Älä joutavia ujostele. Ja ollaanhan tässä nyt niin
tuttuja, että saadaan vähän naapurille nauraakin, jos naurun asiaa
tulee.

JUHO (Tulee peräovesta.) Siellä on hyvä ilma.

NIERULAINEN. Kovin hyvä ilma. Oletpa sinäkin tännepäin kulkeutunut.

JUHO. Lähdimme Riikan kanssa ajelemaan.

NIERULAINEN. Se on oikein, ajelkaa niin kauan kun eivät lapset peräänne
paru.

RIIKA ja MIINA (Tulevat sivuovesta.)

NIERULAINEN. Tuollapa tulee se nuori emäntä. (Menee Riikaa
kättelemään.) Päivää. Minä täällä Juholle sanon, että ajelkaa niin
kauan kun eivät mukulat perään paru.

RIIKA (Niijaa Tanakkalalle.) Hyvää päivää.

TANAKKALA. Päivää.

PERÄKORPI (Tulee sivuovesta, astuu pahantuulen näköisenä näyttämön
etualalle. Raapii korvallistaan. Syrjään.) Saamari! (Keskustelu ei enää
ota sujuakseen. Kaikki, paitsi Peräkorpi, istuutuvat, joku ryähtelee.
Äänettömyyttä.) Saamari tuota...

NIERULAINEN. Mitä sinä nyt, Peräkorpi, niin seisoskelet ja kyräilet?

PERÄKORPI. No tuota ... en minä mitään... Pankaa siitä uudet sikarit
palamaan.

TANAKKALA (Nousee ja astuu peräovelle.) Tule tänne, Peräkorpi. (Ulos.)

PERÄKORPI (Seuraa.)

NIERULAINEN. Sillä ukolla näyttää olevan niin kun kivun asiat.

JUHO. Siltä se näyttää.

NIERULAINEN. Mikä äijän päähän lie mennyt? Ei tässä ole vielä
ryypättykään paljoa.

JUHO. Te vanhat miehet, te ryyppäättekin vielä.

NIERULAINEN. Joo, kuollen koira tapansa heittää, mutta ei paha koira
kuoltuansakaan.

PERÄKORPI ja TANAKKALA (Tulevat. Peräkorpi istun pöydän luo, käsi
poskella. Äänettömyyttä.)

NIERULAINEN. Noo, Peräkorpi, mitä sinä nyt murehdit? (Nauraen:) Ota
vaan itsellesi emäntä ilman epäilemättä. Eivät taida vielä nämä nuoret
tietääkään, että isänne meinaa —

PERÄKORPI. Ole vaiti!

NIERULAINEN. Vaiti? No puhu itse, kun tässä istutaan suut tukossa aivan
kuin hautajaisissa.

PERÄKORPI. Ei siitä taida tullakaan mitään.

NIERULAINEN. Soo, joko se nyt sillä lailla on?

PERÄKORPI. Sillä tavalla se taitaa olla.

TANAKKALA. Se on useinkin lasten vika kun vanhat äijät tuolla ijällä
alkavat akanottoa puuhata.

PERÄKORPI (Innokkaasti.) Niin onkin! Sen sinä sanoit oikein.

NIERULAINEN. Ky-yllä ne muutenki.

MIINA. Itsestänsä rupeevat hulluttelemaan.

TANAKKALA (Miinaan kääntyen.) Taitanut on tähänkin olla vaan sinun
vikasi.

MIINA. Minunko?

TANAKKALA. Sinun. Olet varmaankin pitänyt isästäsi hyvin huonoa huolta
ja aivan vaan itseäsi hoitanut.

MIINA. Kyllä hänestä huolta pidetty on, mutta eihän sitä, vanhaa miestä
tarvitse hoitaa kuin pikku lasta.

PERÄKORPI. Pikku lasta! olenko minä pyytänyt?

TANAKKALA. Minä en tiedä, vaan tapa yleisesti on sellainen, etteivät
tyttäret välitä mitään isäinsä vaatteistakaan ennen kuin viimeinen
paita repaleina päältä putoaa.

MIINA. Paita?

TANAKKALA (Naureskellen.) Niin, paita.

MIINA. Onko isä sellaisia puhunut?

PERÄKORPI. Ei...

TANAKKALA. Ei ole puhunut, vaikka syytä kyllä taitaisi olla.

PERÄKORPI (Nousee. Puhuu pahoitetulla äänellä.) Se nyt oli sellaista
että ... kun minä tässä olen tullut vuosi vuodelta Miinankin silmissä
hylyksi, niin minä ajattelin, että, jos ottaisi itsellensä jonkullaisen
emännän, sellaisen kun saa... Saateipa vanhoilla ole enää valikoiman
varaa... Meinasin että se sitten edes vähän pitäisi minusta huolta kun
vanhenen.

NIERULAINEN. Kyllä se oikea meininki oli. Ja kohtahan sen Miinankin tie
vie nuorempain miesten paitojen paikkuriksi.

TANAKKALA. Ole vaiti!

NIERULAINEN. Vaiti?

PERÄKORPI. Ei suinkaan se Liisa komea ole, eikä korkeata sukua, eikä
rikas, mutta mitäpä niistäkään on hyötyä, jos ei ole sopua ja rauhaa.

NIERULAINEN. Niin juuri.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) Kun Miina voisikin minua vähän paremmin
kärsiä ja pitäisi vähänkään parempaa huolta tarpeistani, niin en
suinkaan minä tällaisia olisi ruvennut ajattelemaankaan, vanhalla
ijälläni.

TANAKKALA. Älä nyt tyttöä yksin syyttele, itsepä olet hänet
kasvattanut.

PERÄKORPI. Niin olenkin, mutta...

TANAKKALA. Eikä kukaan järkevä ihminen saata sanoa tätä sinun
naimapuuhaasi muuksi kuin hulluudeksi. Saatpa nähdä, että ennen pitkää
kiität meitä siitä, että estämme sinua sitä tekemästä. Liisa on kyllä
hyvä piika ja osaa hoitaa karjaa ja hänen köyhyytensä ei ole mikään
vika. Mutta kun itsekin ehdit asiata oikein ajatella, niin tulet kyllä
ymmärtämään, ettei hän sinulle vaimoksi sovi eikä kelpaa täyttämään
sinun emäntävainajasi paikkaa.

PERÄKORPI (Mietteissään päätä vääntäen.) Taidat olla oikeassa.

TANAKKALA. Kun te vaan Miinan kanssa teette keskinäisen kotirauhan,
sovitte kahden puolen ja lakkaatte hammastamasta ja rupeette
rakastamaan toisianne niin kuin kristittyjen tulee ja sopii, niin
teidän on parhain olla niin kuin nyt olette.

MIINA (Itkien.) Antakaa anteeksi isä.

PERÄKORPI. Mitä se oli? Miinako anteeksi pyytää?

RIIKA (Miinalle syrjässä, työntäen häntä isänsä luo.) Mene ja ota isäsi
kaulaan.

MIINA (Menee itkien isänsä luo ja panee käsivartensa hänen kaulaansa.)
Jos isä antaa anteeksi, niin minä koetan tulla paremmaksi.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon.

JUHO. Kyllä isällä on myöskin syytä pyytää anteeksi Miinalta.

PERÄKORPI (Liikutettuna.) On poikani, se on totta! Kirouksella minä
olen teitä molempia monta sataa kertaa opettanut ja monta kertaa on
minun omatuntoni jo ennen siitä soimannut. Antakaa anteeksi, lapset.
Minä olen paatunut ihminen.

MIINA. En minä mitään tahdo muistella.

JUHO. Minä en syytä isää, Miinan puolesta vaan sanoin.

RIIKA. Mutta me nuoret, tehdään nyt oikein pyhä lupaus, että me yhdessä
panemme kaikki voimamme liikkeelle, sulostuttaaksemme isän vanhuuden
päiviä.

MIINA ja JUHO. Tehdään!

PERÄKORPI (Pyyhkien takin helmalla silmiään.) Minua hävettää teidän
edessänne. Kun Jumala oliskin sallinut äitinne elää, en minäkään olisi
joutunut tällaisiin hullutuksiin.

JUHO. Ja nyt itkut pois. Miina laittakoon tässä hyvät kahvikestit.

PERÄKORPI. Niin todella. Mene Miina.

RIIKA. Tuo Liisa tänne kahville muitten joukkoon. Ei hän ole mitään
häpeäntöitä tehnyt.

MIINA. Todellakin! Minä tuon.

PERÄKORPI. Ei yhtään häpeäntöitä, sen uskallan vannoa. Liisa on siivo
ihminen ja talomme vanha, uskollinen palvelija. Ja jos ei teillä ole
mitään sitä vastaan, niin panen hänelle tämän päivän muistoksi
sata markkaa säästöpankkiin.

MIINA. Pankaa vaan!

JUHO. Kyllä minun puolestani.

RIIKA. Se on oikein, kyllä Liisa on sen monin kerroin ansainnut.

TANAKKALA. Minun, joka tässä olen tahtomattani joutunut näiden
tapausten todistajaksi, täytyy, vaikka ei tapani ole imarrella, sanoa,
että paljon minä olen nähnyt huonompia ihmisiä.

PERÄKORPI. No noh, ihmisiä tässä ollaan kaikin, Jumala paratkoon.

NIERULAINEN. Sanoit minun sanani, Tanakkala. Minä pidän noista
nuorista, vaikka eivät antaneetkaan isänsä emäntää ottaa.

PERÄKORPI. Se taisi olla vaan sen parempi, naapuri.

RIIKA. Ja nyt, kun nämät vanhat meitä nuoria näin kiittelevät, niin
meidän asiamme on muistaa äsken tekemämme lupaus: teossa ja toimessa
näyttää, että vielä vuosien päästä tuon tunnustuksen ansaitsemme.

MIINA (Syleillen Riikaa.) Auta, Riika, sinäkin minua pitämään
lupaustani Jumalan avulla.

Esirippu.