SISÄLLYS:

I. Keväinen veneretki.
II. Häät Vääksyssä.
III. Kaksi viestintuojaa.
IV. Helsingissä vuonna 1593.
V. ”Tyttö on minun.”
VI. Kruunausjuhla Upsalassa.
VII. Meren hengessä.
VIII. Talvitunteita Kuitiassa.
IX. Talvisia retkiä.
X. Keskeytetty ulkomaanmatka.
XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan.
XIII. Myrsky vinkumassa.
XIV. Pakolaiset.
XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.

I.

Keväinen veneretki.

Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se
salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi
pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja,
ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli
vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä
karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin
vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan
ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru
autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren
kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään viikkoja sitten taistelua taittunutta talvea vastaan, joka
kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan
vielä moniaita raskaita jäätelejä uiskennellut
ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut
syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten
muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat;
ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi
se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään,
ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin
eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat,
verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea,
hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

— Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään
hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään
vaihtelevat?

— Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla
istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan
tummahtavia silmiään. — Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella
nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

— Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka
täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. — Valkotukkainen tyttö
viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko
muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja
virkkoi:

— Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa
onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita
Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä
avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se
joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti...

— Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset
ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö
siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden
rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii
korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.

Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen
silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui
intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:

— Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten
sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa
välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen
tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen
kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.

Vaan peränpitäjä puisteli päätään.

— Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, — mitäpä
voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä,
janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi;
et olisi koskaan onnellinen.

— Onnellinen! — mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt
jotakin. — Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös
taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. — Minä voisin
tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se
vain olisi suurta ja mainehikasta.

Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi
äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi,
tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta
kohden ja jatkoi:

— Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä
tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan
vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun
unelmaini tapaista, — vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä
unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita
tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää,
kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, — oi, Anna, jospa
olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!

Anna hymähti, merelle viitaten:

— Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja
höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta
kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta
kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.

Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään
ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi
veitikkamaisesti:

— Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi
toteutuvan?

Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli
kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina
oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi
mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset
tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja
hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni
surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja
silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. —
Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen
sormellaan:

— Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?

Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin
itselleen:

— Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin
vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja
puhdasta.

— Ja mitä se olisi?

Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:

— Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, — muuta en mitään vaatisi
elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja
saan ehkä kaihoilla aina.

Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi
melkein ilkkuen:

— Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! — ”Kipene rakkautta”, — niin
mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen
toki saapi tyydytetyksi.

— Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota ”mitätöntä” olen
lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos
kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en
häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun
hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni
unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan
janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen
onneni!

— Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten
pystöön venheessä. — Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi
perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi
liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen
hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut,
jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä
harjoja ja torneja.

— Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja
rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä
eteenpäin. — Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan.
Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan
viedä kukkaseni äitini haudalle.

Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät
kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä
laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen
tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili.
Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko
ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja
rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko
näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa.
Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä
kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa
ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle
yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde
vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän
tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja
voimaa uhkuva kevät.

Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla
rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka
pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa.
Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko
oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki
kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät
alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha
saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen,
vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja
katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu
riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat
kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä
riippuvia messupukuja, — niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille
lahjoittaneet.

Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan
raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten kirkossa,
katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä,
sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä
kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi
polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän
tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.

— Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun
Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.

— Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin
kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen
jäliltä rappeutuneena.

Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten
niiden latinaisia hautakirjoituksia.

Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima Heikinpoika Flemingin,
joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan
Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina
15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat
poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan
isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana
tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen
hautakummussaan luettiin sanat: ”Flos et columna Finlandiae”, Suomen
kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu
oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka
ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut
kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik Hebla Flemingin ja
kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa vanhaan kirkkoon; toinen,
Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti
Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli
ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä
haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä,
Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa
lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä
kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken
siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä
tämä, jolloin hän aina souti Paraisten Kuitiasta,
jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli
hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä
Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta
oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa
mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin,
perheessä.

Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului
yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:

— Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!

Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran,
Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan
ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet
hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis
hänestä suuressa määrin riippuvainen.

— Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala
siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä
tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen
luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä
Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa,
joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen
puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan
käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai
porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että
hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta
tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon
äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan
tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä
kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin
päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä,
pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.

Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina
viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle,
venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi
vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:

— Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?

— Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen
hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, — kauan lapseni, yli neljäkymmentä vuotta,
yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun koulussa
ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi,
varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö,
5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa
odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja
lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.

— Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?

— Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin
venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan
kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin
hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita
kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja
siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, — hänellä
oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.

— Oliko äitini silloin jo ... oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi
Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta
huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.

— Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa
kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien
nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan
kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia
lauluja.

— Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä,
tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö
joutua kuninkaan hoviin?

Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt
jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.

— Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, — äitisi oli nuori ja
perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat
silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen
että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön
ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan
mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin.
Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri
asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä
Agda, ”Caritas”, lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui.
Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta
porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi
kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle... Hän oli sillävälin
Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin
sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.

— Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.

— Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä ”lempeyttään” kohtaan säilyi
sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen
hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan
ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli
myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja
hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä.
Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja
Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.

— Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?

— Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi
ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät
hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti
kuninkaan luona, — kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen
laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti
tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin
aikoihin kuin sinä synnyit.

Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt,
huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan.
Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin
lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli
alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen
ja ohjata tuulessa köykästä alusta.

Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle
jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:

— Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?

— Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien
alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen
kaikille, niin armelias... Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja,
eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin
aatelistoa yleensä, — hän oli saanut sen puolelta kokea paljo
nöyryytystä ja pilkkaa; — ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan
meidän alhaisten ihmisten kanssa... Valitettavasti saimme pitää häntä
täällä niin lyhyen ajan, — seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin
tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.

— Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.

— Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut
täältä kotiinsa Siuntioon.

— Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika — ja sitä se on sittenkin
ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä
muistelette, — niin ei tehdä Kuitiassa.

Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna
siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti
soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen,
niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen
mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen
joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan
kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla,
mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin
elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman
ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman
rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli
hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä
kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin
perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta
ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa,
josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän
itse kärsi.

Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle
väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä
selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki
aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään,
viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:

— Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu
olleen niin lempeä ja hyvä.

— Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla
aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin
meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen
tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi — ikäänkuin viran puolesta.
Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti
kaihotakin elämältä lämpöä.

Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit
ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että
nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:

— Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä
siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming — kylläpä tulet huomaamaan,
että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.

— Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka
talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi
toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.

— Vielä se selvenee, maitahan vain!

— Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon
pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan
majaan.

Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli
verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille
päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa
laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä
venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti
katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä
olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää
taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa
liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi
sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään
lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin
ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.

Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe
kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että
Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan
toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä
hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti,
päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi.
Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko
miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun
nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina,
peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni
vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt
näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi
laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta.
Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen
samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli
hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti
esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle,
väljälle kaulustalle.

Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki,
pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat,
hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti
häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen
katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot
ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina
ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.

Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo
kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse.
Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun
päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti
kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin
tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja
heilutti sitä vastaukseksi.

Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo
häviämässä näkyvistä pois.

— Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan
kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa
purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että
ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. — Tuolle
laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?

— Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi
Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja
keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.

— Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?

— En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.

— Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, — joku
salaperäinen ”laivuri” sulla siellä oli.

Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin
soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin
riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen,
onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä
sen lähdettä.

Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka
rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen
rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean,
harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä
torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden
vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti
asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä
ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen
aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen
hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä
kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä,
kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse
laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas
rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:

— Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka
tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.

— Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. — Mutta sinnehän ei oltu
aijottu lähteäkään.

— Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo
kohta.

— Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?

— On. Ja hänelle on tullut vieraita.

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä
linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan
kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin
kalastajasaappaisiin, — hän oli nähtävästi vasta palannut
pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta
kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä
pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta.
Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja
silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja
luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra,
valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming
.

Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:

— Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?

— Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä
matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte
Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen
ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin
lankomiehen seurassa matkalle.

Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että
jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin
häihin tämän seurassa — äsken juuri olivat langosten välit olleet
hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin,
täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia
rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle
retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta
tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon.
Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka
tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien
kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä;
näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli
sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.

Se oli toukokuussa vuonna 1593.