Kesken aseiden melskeen.
”Jumaliste, kun me röykytimme niitä, niin että petäjikkö raikui”,
jatkoi raolleen jääneen arkituvan oven takana karkea ja rentoileva ääni
kertomustaan.
Herra Ljungo, Kalajoen pitäjän kirkkoherra, oli laskenut hanhenkynän
kädestään, siirtänyt paperit syrjään ja nojautuen selkäkenoon tukevassa
nojatuolissaan ummisti hän silmänsä ja antausi kuuntelemaan oven takaa
kuuluvaa juttelua. Hänen vaimonsa oli äsken pistäytynyt huoneessa ja
ilmottanut, että taloon oli yösijaa pyytäen saapunut Sokan Jaakko
Kokkolasta. Hän oli nimittäin matkalla Pohjanlahden ympäri Ruotsiin,
jonne hän kuljetti äsken Kruununkylässä vangiksi saamaansa vouti
Abraham Melkiorinpoikaa. Kirkkoherra tunsi vastenmielisyyttä lähteä
tupaan, jossa hän tiesi voudin istuvan käsistään ja jaloistaan
sidottuna ja jonne naapureista oli kokoontunut väkeä näkemään vankia
sekä kuulemaan uutisia pohjoispohjalaisten sotaretkestä marskia
vastaan.
Ritisten työnsi messinkijalkaan pöydännurkalle asetettu talikynttilä
karstaa ja tuvassa jatkoi Sokan Jaakko kerskailevaa juttuamistaan.
”Me makasimme pensasten takana kahden puolen tietä Tarharannan
ja odotimme. Ja saimme odottaa aina hämärän tuloon saakka. Mutta
silloinkos alkoi kuulua kulkusten helinä ja siinä jo tulla
porhalsivatkin sontaryyttärit toistakymmenen hevosen pituisena
saattueena. Krankka kiljasi merkin ja silloin me karkasimme kuin hurtat
niskaan. Palon Perttu löi kirveellään ensimäiseltä hevoselta vempeleen
poikki, niin että aisat putosivat kahden puolen ja koko saattueen oli
pakko pysähtyä. Meitä oli kymmenkunta miestä jokaisen reen kimpussa ja
huovin rötkäleet eivät ehtineet rekipeitteitä päältään potkaista, kun
me jo kolkkasimme ne hengiltä...”
Kertoja pysähtyi tässä hetkeksi ja jatkoi sitten nauravalla äänellä:
”Mutta Krankan Hannun sitä oli hullusti käydä. Se oli hyökännyt tämän
parhaimman otuksen kimppuun —”
Kirkkoherra oli näkevinään, kuinka kertoja tässä kohti peukalollaan
töykkäsi rinnallaan penkillä istuvaa, sidottua voutia.
”Tällä oli päällään sellainen muhkea susiturkki ja sitäkös alkoi
Krankan tehdä mieli.”
Ympäri tupaa kuului naurun horinaa.
”No, mitäs muuta kuin hän kiskoo turkin tämän Melkersonnin päältä ja
ryömii itse lämpimään sudennahkaan.”
Entistä iloisemmalla naurulla tervehtivät tässä kuulijat Sokan Jaakkoa,
joka siitä innostuneena korotti jo ennestäänkin kuuluvaa ääntään.
”Mutta me kun siinä pimeän päässä luulimme häntä itse voudiksi ja
aloimme häntä joukolla hutkia, niin että luhta mäikyi —”
Kertojan ääni hukkui tässä yleiseen naurun remakkaan. Vasta kun se
hieman asettui, jatkoi hän:
”Krankka koetti hosua vastaan, mutta lopulta joutui hän alle kynsin ja
alkoi huutaa: elkää hakatko, sen riivatut, minähän se olen! Kesti
kuitenkin jonkun hetken, ennenkuin me hänet tunsimme ja silloin oli hän
jo ehtinyt saada köniinsä, niin että vielä seuraavanakin päivänä
valitti sivujaan.”
Kertojan täytyi jälleen pitää pieni väliaika, antaakseen kuulijoilleen
tilaisuuden tyhjentää nauruvarastonsa.
”Mutta kun me tästä ereyksestä selvittyämme aloimme hakea tätä voutia,
ei sitä näkynyt missään.”
”Vai jo kerkesi piiloon pökästä”, keskeytti tässä jonkun kuulijan ääni.
”Joo, pökäissyt oli. Parin toverinsa kanssa oli ottanut jalat alleen ja
livistänyt tipotiehensä sillä aikaa, kun me Krankkaa röykytimme. No,
annahan olla, minä pistin Harmoni puikkojen väliin, otin pari reilua
miestä rekeeni ja sitten laskettiin Kruununkylää kohti minkä ikinä
kavioista lähti. Ja ajatelkaahan, kaksi kokonaista penikulmaa olivat
ehtineet livistää, ennenkuin me saavutimme heidät Hästöön talossa
Kruununkylässä. Ihmettelimme me vain kovasti, että tämä Melkersonnikin
jaksoi semmoisen taipaleen juosta, vaikka tämä on vielä näin hyvässä
lihassa.”
Herra Ljungo tunsi olonsa ilkeäksi, kun tuolla oven takana kohdeltiin
herrasmiestä aivankuin markkinoille tuotua elukkaa — olkoonpa että
tämä herrasmies olikin yksi Flemingin tylyjä apureita. Omituinen
vastenmielisyys pidätti häntä kuitenkin astumasta tupaan ja
sekaantumasta asiaan. Paikoillaan pysyen kuuli hän siis jonkun
kuulijajoukosta arvelevan:
”Mutta eipä tuolla ollut turkkia painamassa.”
”No ei kyllä ollutkaan”, tarttui taas Sokan Jaakko, ”pelkät housut ja
mekko päällään oli juosta hölköttänyt sen taipaleen. Mutta niin
lääpästyksissään olivat äijä-parat, etteivät yrittäneetkään
vastakynttä, kun me pistimme heidät nuoriin ja lähdimme riemukulussa
takaisin Kokkolan kirkolle.”
Syntyi jälleen keskeytys, jolloin kuulijat tekivät lisäkysymyksiä ja
lausuivat omia huomautuksiaan. Sitten korotti Sokan Jaakko taasen
äänensä.
”Me tulimme aamuhämärissä takaisin Kokkolaan ja arvaatkaapas, mikä
kumma meitä siellä odotti. Kun me vilun kourissa työnnyimme lukkarin
tupaan, niin näimme siellä uunin ympärillä paitasillaan kyyröttämässä
ja kinttujaan nostelemassa yksitoista miestä. Ällistelimme siinä aluksi
hyvän aikaa, luullen niiden olevan kirkkomaalta karanneita
menninkäisiä. Mutta yhtäkkiä hoksaammekin sitten, että ne ovat
niitä samoja huoveja, jotka me illalla olimme omissa reissään
kolhineet kuoliaiksi ja vaatteet riistettyämme viskanneet heidät
tienvierihankeen.”
Kuulijajoukossa syntyi hämmästyksen ja ihmettelyn sorina ja herra
Ljungokin tunsi uteliaisuutensa heräävän. Sokan Jaakko viivytteli
tahallaan, ennenkuin ryhtyi jatkamaan:
”No, eihän siinä kummempaa kuin että nämä yksitoista peikajasta eivät
olleet tarpeeksi asti saaneet loikkiinsa, vaan olivat vironneet yöllä
ja henki kielen kärjessä kontanneet ylös lukkarin tupaan
lämmittelemään.”
”Mitenkäs heidän sitten kävi?” kysyi ääni kuulijajoukosta.
”Ohraisestihan niiden oli vähällä käydä. Kun meikäläiset olivat
ehtineet kokoontua paikalle, päätimme me työntää ne jään alle samasta
avannosta, johon tämän Melkersonnin lähettiläät paria päivää aikaisemmin
oli sullottu, mutta silloin ehätti siihen meidän pappi
väliin ja...”
Tällöin astui herra Ljungon vaimo huoneeseen, sulkien oven perässään,
niin että kirkkoherralta jäi kertomuksen loppu kuulematta.
”Voi, voi, mitä hirveitä juttuja se laskettelee!” päivitteli
Marketta-muori ja pysähtyen miehensä viereen laski kätensä hänen
hartioilleen. ”Kyllä on aikoihin eletty ja luojaansa saa kiittää, joka
aikanaan on päässyt näkemästä näitä päiviä.”
”No, no, muoriseni”, hymähti herra Ljungo ja kietoi kätensä hänen
vyötäröilleen, ”oletpa taas viime yönä tainnut nähdä pahoja unia.”
”Pahoja unia!” kertasi vaimo, ”eikö siinä ole tarpeeksi, kun kuulee
sellaisia hirveitä asioita, joita tuo mies tuolla latelee. Onko nyt
kauheampaa kuultu, kuin että eläviä ihmisiä työnnetään avannosta jään
alle!”
”Kauheaahan se on, mutta kauheaa on ollut sotamiestenkin sorto.
Talonpojat ovat mitanneet heille samalla mitalla ja marski on tuulta
kylvettyään saanut niittää myrskyä.”
”Milloinka tästä päästään taas rauhallisiin oloihin tai päästäänkö enää
ollenkaan, siinä minun ajatukseni pyörivät aamusta iltaan.”
”Päästäänpä varmastikin, niinkuin on aina ennenkin päästy”, sanoi
kirkkoherra luottavasti. ”Siinä asiassa saamme turvallisesti luottaa
Jumalaan ja herttua Kaarleen.”
”Minä aina pelkään, että sinä luotat liian paljon siihen herttuaasi.
Entäpä hän joutuukin tappiolle, niin silloin ovat hänen kannattajansa
huutavassa hukassa.
”Siitä asti kuin minä Upsalan kokouksessa, jossa meidän protestanttinen
oppimme vahvistettiin valtakunnan uskonnoksi, tulin hänet ensi kerran
tuntemaan sekä sain nähdä, minkälaisesta miehestä hän käy, en minä ole
hetkeäkään epäillyt, että tulevaisuus kuuluu hänelle.”
”Kunpa nyt niin olisi ja kunpa tästä nyt viimein selvittäisiin”,
huokasi Marketta-muori. ”Mutta pitääkö sinun nyt välttämättä jo
huomenna lähteä matkalle.”
”Kyllä, sillä kolmen viikon kuluttua alkavat herrainpäivät Arbogassa ja
matka sinne ei ole lentämällä suoritettu. Mutta menkööt nuo (hän
viittasi tupaa kohti) edellä, minä lähden vasta iltapäivällä. Matkalla
voin sitten, jos tarpeelliseksi näkyy, sivuuttaa heidät kaikessa
rauhassa, sillä yhdessä matkustamiseen en tunne mitään halua.”
Vaimo antoi hyväksymisensä tälle miehensä toimenpiteelle ja ilmotti
menevänsä vielä matkavarustuksia viimeistelemään.
”Odotas, pistähän tämä samalla minun matkalaukkuuni, ettei se vain
unohdu kotiin.”
Herra Ljungo otti pöytälaatikosta täyteen kirjotetun paperivihkon ja
sulki sen nahkalippaaseen. Siinä oli hänen äskettäin laatimansa ja
herrainpäivillä esitettäväksi aiottu kertomus marski Klaus Flemingin ja
sotaväen tylystä menettelystä Suomessa.
”Ja nyt minä aion vielä työskennellä pikku hetken suomennokseni
kimpussa, ennenkuin käyn levolle”, sanoi kirkkoherra ja kumartui
jälleen pöydän ääreen. ”Nykyään, jolloin maassamme rehottaa
kaikkinainen mielivalta ja laittomuus, tunnen minä entistä paivavampana
kutsumuksen toimittamaan kansallemme omakielisen lakitekstin.”
Hän levitti eteensä Kristofer kuninkaan maanlain, jonka suomentamista
hän oli kauan mielessään hautonut ja jonka hän äskettäin, keskellä tätä
levotonta aikaa, oli pannut alulle. Kirja oli auennut kuninkaan kaaren
toisen luvun kohdalta ja hänen silmäänsä sattuivat sanat: ”Ylitse
kaiken Ruotsin valtakunnan ei pidä olemaan muuta kuin yksi
kuninkaallinen kruunu ja yksi kuningas, jonka tulee hallita ja vallita
linnat ja maakunnat...”
Herra Ljungo pysähtyi ja vaipui mietteihinsä. Siinä oli kohta, joka
tätä nykyä sai monen miehen Ruotsissa ja Suomessa horjumaan ja
epäröimään. Herra Ljungo ei tuntenut itsessään kuitenkaan mitään
syyllisyyttä tämän lainkohdan edessä. Aivan yksinkertaisesti sovitti
hän nuo sanat Kaarle herttuaan, jonka persoonaan hän sitten Upsalan
oli ajatuksissaan tottunut yhdistämään maansa ja kansansa
tulevaisuuden. Että valta luisui valapattoisen ja saamattoman
Sigismundin käsistä Kaarlelle, oli oikein ja kohtuullista eikä se hänen
mielestään ollut ristiriidassa paremmin jumalallisen kuin
inhimillisenkään lain kanssa.
Hän etsi paikan, johon hän viimeksi oli pysähtynyt, sovitteli siitä
kankearakenteisen lauseen suomeksi ja ryhtyi sitä panemaan paperille.
Tuvasta olivat vieraat jo hajonneet ja matkamiehet käyneet levolle,
mutta talvi-illan hiljaisuudessa työskenteli herra Ljungo vielä hyvän
aikaa pöytänsä ääressä. Ulkona loisti valju täysikuu ja joku yksinäinen
säde pääsi tunkeutumaan ikkunanluukun raosta herra Ljungon työpöydälle,
missä kynttilänvalo sen kuitenkin heti sokaisi. Sitä ennen ehti se
kuitenkin saada selville, että täällä korkeassa pohjoisessa, lumen ja
jään keskellä, löytyi vielä mies, joka tänä väkivallan ja hävityksen
aikana teki hengen työtä ja suoritti valistuksen kylvöä tulevia
sukupolvia varten. Sellaista löytääkseen oli tuo yksinäinen kuunsäde
saanut vaeltaa yli laajan ja lumisen maan, yli hävityksen raunioiden ja
veristen taistelukenttien ja missä se oli päässyt kurkistamaan
sulettujen ikkunaluukkujen taakse, siellä se oli nähnyt joko
juomingeissa räyhääviä sotamiehiä tai talonpoikia, joiden katseesta
hehkui milloin synkkä viha, milloin hurja epätoivo.
Ainoastaan kaksi muuta miestä oli se tavannut matkallaan, jotka kukin
osaltaan koettivat kartuttaa sitä vähäistä sivistyspyrintöä, jonka
menneet sukupolvet vuosisatain kuluessa olivat tässä kaukaisessa maassa
vaivalla luoneet ja joka nykyään uhkasi sammua vereen ja liekkeihin.
Turussa oli se tavannut vanhan piispa Ericus Ericin kammiossaan
kirjottamassa laajaa suomenkielistä postillaa, joka pitkät ajat tuli
olemaan arvokkaana sekä lohdutuksen että tiedon lähteenä Suomen
kansalla. Ja lyhyen matkan päässä Turusta oli se vielä eräässä
pappilassa tavannut toisen hengenmiehen, joka runottarien
myötävaikutuksella sovitti kansansa kielelle vanhojen Turun teinien
latinalaisia lauluja. Uuden ajan ja uuden kevään toivossa lauloi täällä
Maskun Hemminki kesken yön ja lumen ja sodan valtaa:
”Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Vilun valjun vaipumaan
Auttaap’ auringon voima.
Orot, kedot, kans kankaret
Toivovat suven valtaa.”
⸻
Ummelleen viisi vuotta edellä kerrotun jälkeen eli helmikuun 20 päivänä 1602
oli Kalajoen kirkolla vilkas väenliike. Laajan pitäjän eri
kulmilta oli kokoontunut kansaa kirkolle suorittamaan ulostekojaan sekä
pitämään markkinoita. Jyväkuormia tyhjennettiin kirkkoherran ja
veronkantajain aittoihin ja Oulunsuusta sekä Turun puolesta tulleilta
kauppiailta vaihetettiin suoloja ja rautaa.
Päällään lyhkäinen turkkitakki hääräsi herra Ljungo aittarivinsä luona,
katsoen kantomiesten perään ja tiedustellen talonpojilta ylämaan
kuulumisia. Kun laitimmainen aitta oli saanut täytensä, väänsi hän sen
lukkoon ja työntäen suuren avaimen kainaloonsa aikoi lähteä sisällä
käymään. Juuri tällöin alkoi taloa lähetä aisakellojen helke ja kohta
sen jälkeen ajaa karahutti pihaan nelirekinen matkue. Hevosvaljaista,
rekipeitteistä ja matkustajain ulkoasusta saattoi heti nähdä, että he
olivat tavallista arvokkaampaa vallasväkeä.
Tuskin oli ensimäinen reki pysähtynyt, kun siitä ponnahti ylös
aivankuin vieterien heittämänä pitkähkö ja solakka mies. Nähdessään
hänet hämmästyi herra Ljungo niin että hänen polvensa hetkeksi tyyten
herpaantuivat. Sillä korkeasta otsasta, tuimista viiksistä, jotka tällä
kertaa pakkasen huurtamina ojentuivat kahden puolen kuin nuolenkäret,
ja harmaan sinisistä, tuikeista silmistä, jotka alati näyttivät
sinkoilevan salamoita ympärilleen, tunsi hän paikalla vieraan herttua
Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, jolta enää
puuttui ainoastaan kuninkaan nimi. Hän heitti ympärilleen nopeita ja
tutkivia silmäyksiä, nyökäytti ystävällisesti päätään tervehtiville
talonpojille ja tunsi sitten herra Ljungon, joka seisoi taampana.
”Hyvää päivää, kirkkoherra!” huusi hän kädellään viitaten, ”te olette
niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani
pidin kohtuullisena tulla tervehtimään teitä täällä kotonanne.”
Herra Ljungo ymmärsi leikinlaskun ja tiesi, ettei herttua suinkaan
ollut lähtenyt vartavasten häntä tervehtimään, vaan oli hän Viron
sotatanterilta palaten ollut syksystä saakka Suomessa, järjestellen
maamme asioita, jotka sisäisen sodan melskeissä olivat joutuneet
pahasti hunningolle. Herttua oli yhtä nopea matkustaessaan kuin
kaikissa muissakin toimissaan. Vielä viikon päivät sitten oli hän ollut
Porissa, vahvistaen siellä tarkat ohjesäännöt voudeille, ja sieltä
saakka oli hän jo ehtinyt tänne. Sen vuoksi oli hänen äkillinen
ilmestymisensä Kalajoen pappilan pihalle kirkkoherrasta yhtä
odottamaton tapaus kuin salamanisku kirkkaalta talvitaivaalta.
Lähestyessään herttuata minkä jalkansa suinkin kannattivat koetti hän
hätähätää saada kokoon soveliaat tervehdyssanat. Mutta sekaannuksissaan
kykeni hän ainoastaan lyhyesti ja änkyttäen toivottamaan hänen
ruhtinaallisen armonsa tervetulleeksi.
Raikas ilma ja vinha ajo olivat saaneet Kaarlen hyvälle tuulelle.
Hänen otsaltaan olivat silinneet ne uhkaavat rypyt, jotka hänen
hallitustoimissa ollessaan tai virkamiesten petoksia tutkiessaan saivat
ympärillä olevat pelosta vapisemaan. Ystävällisesti taputti hän herra
Ljungoa olalle ja virkkoi hymyillen:
”Kas, kas, kirkkoherra, näyttääpä, ettette ole osannut minua
vieraaksenne odottaa. Mutta herran nimessä, tervehtikää nyt
perhettänikin ja opastakaa meidät takkatulen ääreen.”
Herttuan rinnalla seisoi turkkeihin kääriytyneenä kuusivuotiaaksi
harvinaisen kookas prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan
tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli
ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan hämmästyttävä maailmaa. Hyvää
päivää toivottaen ojensi hän miehekkäästi kätensä kirkkoherralle. Hän
oli ajanut isänsä kanssa etummaisessa reessä ja talven viima oli
loihtinut tyttömäisen punerruksen hänen vereville poskilleen ja hänen
siniset silmänsä loistivat tyytyväisyydestä.
Seuraavan reen peitteistä oli tällä välin selvittäytynyt herttuatar
sekä molemmat prinsessat, Katarina ja Maria. Koko perhe oli ollut
herttuan mukana Virossa ja sen jälkeen täällä Suomessa. Räävelissä oli
muutamia kuukausia sitten nähnyt päivänvalon perheen nuorin jäsen,
prinssi Kaarle Filip, jota nyt muuan hovinainen huolellisesti
peitteihin käärittynä kantoi sylissään.
Herttuatar Kristiina, jota Kaarlen vihamiehet nimittivät milloin hänen
sänkykamarineuvoksekseen, milloin Isebeliksi, muistutti miestään
monessa suhteessa. Hän oli vartaloltaan kookas ja muhkea, kasvoiltaan
kylmän kaunis ja käytökseltään miesmäinen. Korkea otsa ja selkeän
siniset silmät ilmaisivat käytännöllistä älykkäisyyttä ja piirteet suun
ympärillä puhuivat luonteen ankaruudesta.
Ystävällisesti tervehti hänkin kirkkoherraa, joka kumarrellen lähti
saattamaan sisälle korkeita vieraitaan, kantaen mielessään pelkoa
Markettansa puolesta, jonka hän keskellä arkitouhujaan yllätettynä
luuli joutuvan kokonaan suunniltaan. Mutta tämäpä olikin ehtinyt jo
malttaa mielensä ja työnnettyään kiiruusti syrjään ne voipytyt,
juustot, lintupaistit ja muut tuomiset, joilla ylimaiden emännät olivat
häntä muistaneet, sekä sivallettuaan päälleen pyhäisemmän puvun oli hän
keskilattialla, syvään niijaten, ottamassa vastaan vieraita, joiden
arvoisia ei ennen ollut Kalajoen papintupaan astunut.
Huolimatta herra Ljungon pyynnöstä käydä vierastupaan heitti herttua
kursailematta turkin päältään ja asettui avaraan arkitupaan, sanoen
haluvansa puhutella täällä seudun talonpoikia. Herttuatar asettui
takkatulen ääreen ja oli tuota pikaa vilkkaassa keskustelussa
Marketta-muorin kanssa. He puhuivat ruotsia, murtaen sitä vahvasti ja
kumpikin omalla laillaan, nimittäin herttuatar saksaksi ja papinmuori
suomeksi. Edellisen huomiota kiinnittivät ylimaan antimet ja
jälkimmäinen tunsi itsensä tyytyväiseksi, saadessaan tuolle
valtaemännälle näytellä juustojaan, keltaisia voikimpaleitaan ja
lintupaistejaan.
Tieto herttuan ilmestymisestä pappilaan oli tällä välin levinnyt
kulovalkeana ja tuota pikaa oli piha mustanaan uteliasta kansaa. Hetken
seisoskeltuaan ja matkueen ajoneuvoja syynäiltyään työntyivät
rohkeimmat miesjoukosta sisälle, saadakseen oikein käsistään katsella,
kuten he sanoivat, valtakunnan pääisäntää, miestä, jonka kehotuksesta
he edellisvuosina olivat tarttuneet nuijiinsa marski Flemingiä vastaan.
Siinä se nyt siis istui heidän edessään itse iso-isäntä, kuuluisa
herttu-Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, jolle
yksinään olivat periytyneet isän jalot hallitsijalahjat ja joka vasta
nyt ikämiehenä vallanohjiin päästyään, ulkonaisten ja sisäisten
vihollisten saartamana, teki työtä kuumeisella kiiruulla ja ponnisti
voimansa äärimmilleen, luodakseen järjestystä ja voimaa rappeutuneeseen
valtakuntaan ja saadakseen isänsä suurtyön elimellisesti jatkumaan.
Kaikki mitä Kalajoen talonpojat hänestä ennestään tiesivät, oli pelkkää
hyvää. Että hänen luonteensa hellittämätön ankaruus oli viime aikoina
monesti puhjennut suoranaisiin julmuuksiin, se ei heidän mielestään
ollut vika eikä mikään, sillä olihan se kohdistunut yksistään
herroihin, heidän luontaisiin vihamiehiinsä. Ja että verovoutien
tiliretket herttuan luona useinkin päättyivät hirsipuuhun tai että hän
kuuluisalla hopeavasarallaan, jota hän aina kantoi vyössään, saattoi
omin käsin kurittaa vilpisteleviä valtaneuvoksia, se kaikki oli omiaan
suuresti lisäämään heidän myötätuntoaan herttuaa kohtaan. Heidän
korviinsa oli jo kantautunut viestejä siitä, mitä kaikkea hän oli näinä
kuluneina kuukausina Suomessa toimittanut, kuinka hallinto ja
veronkanto oli järjestetty uudelle kannalle, kuinka puutteenalaisille
seuduille oli toimitettu viljaa ja köyhille veronhelpotuksia, kuinka
autiotilat olivat saaneet uudet asukkaat ja kuinka petollisia vouteja
ja kirjureita oli joukottain lähetetty Tukholmaan, missä heitä odotti
viranmenetys ja pahimmassa tapauksessa hirsipuu — tästä kaikesta he
olivat kuulleet ja siksi lähestyivät he nyt tuota tuimaa valtaisäntää
turvallisin mielin ja lämpimin ihailun tuntein, tietäen että laki ja
järjestys pysyivät voimassa niin kauan kuin tuo mies piti ohjaksia
käsissään.
Hän tervehti ystävällisesti talonpoikia, ojentaen vanhemmille heistä
kätensä ja pannen liikkeelle ne harvat suomenkielen sanat, jotka hän
oli ennättänyt oppia. Ja sitten alkoi hän herra Ljungon välityksellä
vilkkaasti tiedustella paikkakunnan asioita ja ottaa selkoa
epäkohdista. Tavantakaa kääntyi hän huomautuksineen ja määräyksineen
käsikirjurinsa puoleen, joka oli pöydän kulmalle levittänyt
kirjotusvehkeensä valmiina tekemään muistiinpanoja.
Ja kun tärkeämmistä asioista oli päästy, alotti hän miesten kanssa
keskustelun maatalousasioista.
”Kuinka monta jyvää te saatte täällä rukiinkylvöstä?” kääntyi hän erään
harmaapartaisen Rahjankylän isännän puoleen.
”Kolme ja neljä ja oikein hyvinä vuosina viisi ja kuusikin jyvää.”
”Äh, se on liian vähän. Te hoidatte huonosti peltojanne. Laittakaa ojat
vetäviksi, kyntäkää pelto kunnollisesti ja pankaa vahvasti sontaa, niin
saatte nähdä, että sadot kasvavat kaksinkertaisiksi.”
”Kyllähän se sonta on pellolle poikaa, mutta mistäpä sitä otti
määräänsä enempää”, arveli isäntä leveästi ja avonaisesti.
”Laajentakaa niittyjänne ja lisätkää karjaa, eihän täällä maan puutetta
ole. Ja hoitakaa paremmin tunkioitanne, hakatkaa sonnan lisäksi havuja
ja turpeita, niistähän teillä ei ainakaan puutetta ole.”
Niin innostui herttua yks kaks antamaan mitä yksityiskohtaisimpia
neuvoja pellon ja tunkion hoidossa, karjan kasvatuksessa ja
niitynperkkuussa. Ja miehet, joita vähitellen oli ahtautunut koko
suupuoli tupaa täpösen täyteen, kuuntelivat ihmetellen, nyhjivät
toisiaan kylkeen ja kuiskailivat, että kuulehan vain, sehän puhuu
niinkuin olisi ikänsä pidellyt kuokkaa ja sontatalikkoa. Ja sitäkin
otollisempaan maaperään lankesivat herttuan opetukset, kun ne olivat
täynnä kansanomaisia puheenparsia ja ytimekkäitä voimasanoja.
Kun noustiin päivällisaterialta, johon herttuan toivomuksesta oli
ottanut osaa myöskin joukko arvokkaimpia talonpoikia, virkkoi herttua
kirkkoherraan kääntyen:
”Ellen väärin muista, sanoitte te viimeksi tavatessamme ryhtyneenne
maanlakia suomeksi kääntämään. Oletteko jatkanut työtänne ja kuinka
pitkällä siinä olette?”
”Hartain haluni on saada esittää vähäinen aikaansaannokseni teidän
ruhtinaalliselle armollenne”, vastasi herra Ljungo ja poistui omaan
kammioonsa.
Kun hän sieltä hetkisen kuluttua palasi, oli hänellä kainalossaan paksu
paperipinkka.
”Jumalan avulla olen nyt saanut työni päätökseen. Tässä on maanlaki
kokonaisuudessaan käännettynä kansamme kielelle ja mitään en tällä
haavaa niin hartaasti toivo kuin että se pääsisi pränttiin.”
Kun herra Ljungo Tuomaanpoika näin lausuessaan ojensi
lainsuomennoksensa herttualle, sai kohtaus läsnäolijain silmissä
juhlallisen leiman, samalla kun he hämärästi aavistivat, että tässä oli
jälleen — puolen vuosisataa sen jälkeen kuin Tukholman linnassa oli
sattunut samanlainen kohtaus Mikael Agricolan ojentaessa kuninkaalle
Uuden Testamentin suomennoksensa — astuttu pieni askel eteenpäin sillä
tiellä, jolla suomalaisten oli kamppailtava kohti kansallisia
päämääriään. Kun tuo Agricolan aikuinen kohtaus sattui maamme rajojen
ulkopuolella ja ruotsalaisten ylimysten läsnäollessa, tapahtui tämä
jälkimäinen sen sijaan kotoisella pohjalla ja ympärillä ikäänkuin
todistajina seisoi suomalaisia kansanmiehiä. Heidän täytyi käsittää
hetken merkitys, sillä heitäpä tapaus lähinnä koski. Sen tulkitsikin
herttua lausuessaan heille:
”Kas nyt teidän ei enää tarvitse vääryyttä peläten mennä oikeusistuimen
eteen, kun laki luetaan teille tästä lähtien omalla kielellänne, onpa
lisäksi kullakin tilaisuus tutustua siihen itsekin. Ja tästä hyvästä
saatte te kiittää kirkkoherraanne.”
”Kyllä hän on aina meidän parastamme katsonut”, kuului väkijoukosta
yksimielinen tunnustus.
Herttua nyökäytti hyväksyvästi päätään ja lisäsi herra Ljungoon
kääntyen:
”Minä otan tämän työnne mukaani ja toimitan sen pränttiin.”
Hän ojensi kätensä herra Ljungolle, jonka silmät olivat kostuneet sekä
herttuan osottamasta myötätunnosta ja avusta että seurakuntalaistensa
antamasta tunnustuksesta.
Ajurit ilmottivat hevosten olevan valjaissa ja herttuallinen seurue
varustausi jatkamaan matkaansa, yöpyäkseen vasta Saloisissa. Pian
istuivat kaikki huolellisesti peitettyinä reessä, viimeiset
jäähyväistervehdykset vaihdettiin, piiskat viuhahtivat ilmassa ja
kulkuset helähtivät. Kansanjoukon huiskuttaessa lakkejaan ja huutaessa
sydämensä pohjasta eläköötä ajoivat korkeat vieraat alas joen äyrästä,
matkatakseen niin edelleen Pohjanlahden ympäri Tukholmaan — tietä,
jota yksikään Ruotsin hallitsija ei ollut ennen kulkenut.
Kun herra Ljungo oli palannut sisälle, taputti hän vaimoaan poskelle ja
sanoi:
”Muistatkos, muoriseni, kuinka sinä silloin, kun vangittu Abraham Melkiorinpoika
vietti meillä yötä, näit kaiken synkässä valossa ja
epäilit tulevaisuutta? Vieläkö tämänkin päivän jälkeen pysyt uskossasi
vai joko voit sanoa, kumpi meistä silloin oli oikeassa?”
”Tietysti sitä sinä olet aina oikeassa, muutoinhan meidän ei olisi hyvä
olla”, vastasi Marketta samaan leikilliseen sävyyn.
”Mutta mitäs tästä sanot?” jatkoi hän ja näytti miehelleen
kallisarvoista sormusta, jonka hän oli saanut muistolahjaksi
herttuattarelta.
Hänen silmänsä paloivat tyytyväisyydestä, joka johtui yhtä paljon
saamastaan lahjasta kuin siitäkin, että herttuatar oli kiitellyt hänen
talouttaan sekä mielihalulla syönyt hänen laittamiaan ruokia.
”Sellaisia vieraita ei jokainen papinmuori saakaan kestittäväkseen”,
purki hän yli vuotavaa tyytyväisyyttään.
”No, no, muoriseni, elähän sentään ylpeile, sillä minäpä se
arvokkaamman lahjan sain”, huomautti hänen miehensä.
Kun Marketta-muori katsoi häneen kysyvästi, lisäsi hän mielihyvästä
hymyillen:
”Minun lakisuomennokseni pääsee pränttiin ja leviää sitten satoina
kappaleina yli kaiken Suomenmaan.”